Maratoonareita suviyössä

Koska kovin mielelläni kerron maratooneistani, niin kerron nyt sitten tästä viimeisimmästä.

Olen aina mielelläni valvonut öisin. Oikeastaan viis siitä, pitääkö aamulla lähteä johonkin vai ei. Parasta lomissa on mielestäni aina ollut myöhään valvomisen ja vastaavasti myöhään nukkumisen mahdollisuus. Aikaiset aamut eivät ole minulle mieleen. Työskentelen parhaiten iltaisin ja öisin. Saan parhaat ideani öisin. Aamuisin en ole terässä. Jos minua haluaa lähestyä jonkun vaikean asian kanssa, se kannattaa tehdä minä muuna vuorokaudenaikana tahansa, mutta ei aamuisin. Öisin olen usein vastaanottavaisempi. Jos tämä yhteiskunta pyörisi minun ehdoillani, niin öisin valvottaisiin ja päivän aktiiviset toimet alkaisivat aikaisintaan klo 10 aamulla.

Siitä lähti sitten jo joskus ammoisina aikoina ajatus, että haluaisin yömaratonille. 
Viime kesänä sain aikaiseksi ottaa niistä tarkemmin selvää. Olin aina tiennyt, että sellaisia järjestetään Suomen kesässä, mutta viime kesänä sain selville, että niitä järjestetään kaksi kappaletta, ja kumpikaan ei harmikseni sopinut aikatauluihini.

Idea oli siis pakko panna täytäntöön tänä vuonna.
Perjantaina, heinäkuun kahdeksannen päivän iltana kahdeksan aikaan saavuin Varpaisjärvelle ja lähdin hakemaan juoksunumeroa kisatoimistosta sateessa, sateenvarjo päälläni keikkuen.

Tapojeni mukaisesti en ensin löytänyt kisakansliaa, vaan jouduin vähän haahuilemaan ympäriinsä ja analysoimaan parista näkökulmasta "kisakanslia" -opastetaulua, ennen kuin hoksasin sen opastavan portaita ylös toiseen kerrokseen.
Toisessa kerroksessa sähelsin sateenvarjon kanssa, yritin olla huitomatta sillä ketään ja todennäköisesti huidoin kuitenkin. Kisakansliaihmiset katselivat huolestuneina ja sanoivat juoksunumeron ojennettuaan, että ota siitä viereiseltä pöydältä ohjeet. Tartuin ensimmäisenä käteen sattuneeseen paperiin. Kansliatyyppi sanoi, että se on kyllä Kuopion maratonin mainos, mutta saat sinä senkin ottaa. Otin mainoksen ja seuraavana käteen sattuneen ohjeen ja aloin tehdä lähtöä. Kansliatyyppi sanoi "hyviä kilometrejä". Käännyin katsomaan. Kansliatyyppi selvensi: "Toivotin. Hyviä kilometrejä." Kiitin ja aloin nauraa sille, miten fiksun kuvan osaan aina antaa itsestäni ihmisille. Kansliaihminen oli varmaan kiitollinen, että sen jälkeen emme enää tavanneet. Itse ajattelin taas, kuinka parasta on nauraa itselleen, olla oman eämänsä yksinkertaisen komedian pääroolissa.

Seuraavaksi oli vuorossa ne kolme varttia, jotka on aina pakko kestää, ja jotka yleensä ovat yksi tuskallisimmista maratoniin kuuluvista osioista. Se yhtä aikaa pitkä ja lyhyt aika, joka kuluu vaatteita vaihtaessa, lenkkarinnauhoja solmiessa, numerolappua paitaan kiinnittäessä, starttia odottaessa.

Tällä kertaa ne eivät olleet niin tuskaiset kolme varttia, kuin yleensä.
Olin voinut todella pahoin kaksi päivää ennen maratonia. Minulle on normaalia kärsiä jännityspahoinvoinnista maratonpäivänä ennen starttia, mutta minulle ei ole ollenkaan normaalia kärsiä pahoinvoinnista päiviä ennen maratonia, ilman mitään syytä. Oli vähän oksennustautinen olo, vaikka en oksentanut kertaakaan enkä koskaan sairasta oksennustautia. Koko maratonpäivän ja edellisen päivän ja sitä edellisenkin päivän illan olin kärsinyt kummallisesta kuvotuksesta ja heikotuksesta, jolle ei löytynyt mitään syytä, ja jotka vaikuttivat toimintakykyyn sillä tavalla, että ei oikein jaksanut kävellä eikä tehdä mitään. Edellisenä päivänä ja maratonpäivänä olin huolissani, että pitääkö maraton tämän takia jättää väliin. Järkevä ihminen olisi ehkä jättänyt, minä päätin, että en jätä, voihan sen keskeyttää sitten, jos ei pysty.

Eli tällä kertaa ne viimeiset kolme varttia eivät olleet tuskaiset, kuten yleensä. Tällä kertaa tuskaisuus liittyi maratonia enteilevien päivien pahoinvointiin, ja ne kolme varttia olivat uuden toivon nousu. Kaksi ja puoli päivää olin ihmetellyt, miksen jaksa pysyä tolpillani ja ollut kauhuissani siitä, että maraton menee nyt pieleen. Yhtäkkiä siinä kolme varttia ennen maratonia mieleeni juolahti, että saatan sittenkin pystyä juoksemaan. Sinä aikana olin ensimmäistä kertaa hyvävointinen kolmeen päivään. Elimistö valmistautui maratoniin. Yhtä äkkiä ja kummallisesti kuin oli tullutkin, pahoinvointi oli poissa.

Lähdin, kun lähtölaukaus pamahti. Säikähdin muuten sitä pamausta, se tuli niin yllättäen siitä huolimatta, että sen tiesi tulevan.
Juoksin alusta loppuun, koko matkan, lukuunottamatta muutamaa kävelyaskelta huoltopisteillä. Ihmettelin, kuinka hyvä olo mulla oli, verrattuna edellisiin päiviin ja oikeastaan verrattuna moneen edelliseen maratoniin. Ei ollut mitään ongelmaa. Paitsi ehkä ne normaalit turhautumisen aallot joissain vaiheissa, kun on juossut ties kuinka kauan ja silti matka ei lopu, vaan horisontissa näkyy vaan uutta pitkää ylämäkeä toisensa perään.

En nähnyt muita juoksijoita kuin harvakseltaan, sillä tie oli juuri sillä tavalla mutkainen, että kai ne peittyivät sitten aina mutkiin. Meidän piti juosta neljä kertaa suunnilleen 10 km tienpätkä, eli ensin yhtä ja samaa tietä yhteen suuntaan, sitten kääntyä ja juosta takaisin, sitten juosta sama pätkä uudelleen ja sieltä takaisin, jolloin tultiin jo maaliin. Ensimmäisellä tienpätkäjuoksulla juoksin itselleni hiukan liian kovaa vauhtia yrittäessäni paniikissa pysyä toisten perässä, että en eksyisi vieraassa paikassa. Juoksijoita oli vähän ja useat tuntuivat olevan paikkakuntalaisia tai reitin aiemmin juosseita, eli tie oli heille tuttu. En pitänyt opasteita tarpeeksi selkeinä itselleni siitä huolimatta, että oikeastaan ainoa muistettava asia oli "älä käänny minnekään sivutielle, juokse vain samaa tietä koko ajan". Toiselle kierrokselle lähtiessä tein kuulemma jonkun ylimääräisen kiepauksen, kun juoksin liikennesääntöjen mukaan suojatien yli vaikka olisi saanut mennä vaikka keskellä autotietä, mutta ei se kai haitannut ketään.

Toista kertaa tietä juostessa juoksemisesta pystyi sitten jo nauttimaan, kun osasi luottaa siihen, että osaan nyt juosta oikeaan suuntaan, voin juosta omaa tahtia.
Joskus 30 km paikkeilla vastaantuleva, eli hurjaa vauhtia maalia kohti rynnivä nuori mies hymyili, nosti peukaloaan mulle ja huusi jotain kannustavaa. Lähettyvillä ei silloin ollut ketään muita, ympärillä kaunis, valoisa ja tyyni kesäyö, linnut lauloivat ja puut humisivat tuulessa, muuten oli hiljaista. Mulla oli urheilujuomat naamalla, puoli elimistöä hikoiltu ulos ja 30 km rajatolppaan kuuluva kärsivä ilme. Sen jälkeen meni pari kilometriä ihan heittämällä sen ajatuksen voimalla, että siinä oli kaikki puitteet elämäni rakkaustarinan alulle.
Miestä ei sittemmin enää näkynyt, koska se juoksi liian lujaa mun vauhtiin nähden, mutta lohduttaudun ajatuksella, että oli hämärää, enkä vauhdissa nähnyt kunnolla, eli oikeasti se oli varmaan ihan ruma.

Mutta kesäyö oli kaunis, se auringonlasku ja järvien ylle nouseva sumu ja kaikki ne värit tietynlaisessa utuisuudessa, ja ihmeellinen rauha ja tyyneys ja kauneus, jota päivällä ei voi kokea. 

Vaikka alussa sanoin, että mitään ongelmia ei ollut, niin kyllä niitä oikeasti oli.
Viimeiset kilometrit, erityisesti viimeiset kolme kilometriä olivat aivan täyttä tuskaa. 
Koskaan ei ole kolme kilometriä ollut niin pitkä matka.
En ymmärrä, mitä tapahtui.

Mahaan alkoi pistää sillä tavalla, kuin joku työntäisi vatsakalvoihin jotain teräasetta. Energia ei meinannut riittää, vaikka olin nauttinut urheilujuomaa ja rusinoita ihan tavanmukaisesti viimeisimmilläkin huoltopisteillä. Yritin turvautua hyväksi havaittuun keinoon, eli matkan ajattelemiseen kilometrimäärän sijasta aikana. Enää sellaset parikymmentä minuuttia jäljellä, eihän se ole mitään.
Ja se matka vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. 

Ja ne ylämäet olivat niin helkkarin korkeita, ja niitä oli niin paljon. Purin hammasta ja taivalsin eteenpäin, mäki ja mutka toisensa jälkeen, askel kerrallaan, lyhtypylväs kerrallaan, tien varressa oleva postilaatikko kerrallaan, ja se matka vaan jatkui ja jatkui aina, jokaisen mutkan jälkeen. Kirosin hiljaa ja vähän teki mieli itkeä.  Olin kiitollinen, että ketään muuta juoksijaa ei ollut lähimailla. Autot ajoivat jo ihan normaalisti, ja jouduin pelkäämään, että ne eivät ehkä näe mua, ja ihmettelin, miksen ymmärtänyt varustautua heijastimella. Onneksi autoja ei enää niin myöhään kulkenut kuin muutama. Ihan parilla viimeisellä kilometrillä tienpinta oli kalteva ja rikkonainen,  eikä asiaa auttanut se, että pimeässä ei oikein nähnyt, mihin astui.Olin jo melko varma, että olisin eksynyt reitiltä, kun maali ei vain tule vastaan, vaikka miten juoksen.

Tulin maalipaikalle, joka edellisellä kertaa sinne saapuessa oli ollut kääntöpaikka. Äiti oli vähän ennen kääntöpaikkaa huutamassa, että "kierrä toi tolppa", koska tiesi, että en minä ymmärrä mitään normi-ihmisten opasteita. Isäni oli kameran kanssa ottamassa kuvaa vähän ennen tolppaa ja huusi jotain hämärää, että "onnea voittajalle". Tolpan luona oli joku ihminen, ja kysyin juostessa varmuuden vuoksi, minne nyt pitää juosta, koska näin jo mielessäni, miten voitto, mitä se nyt ikinä tarkoittikaan, jäisi saamatta, kun en osaa juosta oikeanlaisia kiemuroita. Tolpalla ollut ihminen viittoili jonnekin ja juoksin viittomien suuntaan ja selviydyin sitten maalisuoralle ja otin ihan kunnon loppukirin ja tunsin itseni taas ihan parhaaksi koko maailmassa. Ei tietoakaan niistä viimeisten kolmen kilometrin tuskista.

Maalisuoran ylitettyäni kuulutettiin, että olin oman sarjani voittaja ja mulle tultiin ojentamaan kultainen pokaali käteen, vielä isompi ja hienompi kuin helmikuussa. Ensireaktiona aloin nauraa, koska onhan se nyt ihan naurettavaa, että yhtäkkiä mulla on kultaisia pokaaleita kaksin kappalein. Missä on Suomen maratonien naisten yleisen sarjan taso, kun pokaali on jo kahdesti pitänyt antaa minulle, ja pitääkö tähän nyt lainata se Raamatun jae, jonka mukaan viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Eli mitä väliä sillä, että tulin aina viimeisen päälle nöyryytetyksi koulun urheilukilpailuissa, joihin kaikkien oli aina pakko osallistua,  ja opin koululiikunnan ansiosta pelkästään vihaamaan ja inhoamaan jo pelkkää "liikunta"-sanaakin.

Kaikki päättyi siihen, että yöllä puoli kahden aikaan suunnistin tapahtumapaikalla olleeseen naisten yleiseen saunaan ja suihkuun, missä sain nauttia ihan omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni. Lukuunottamatta pukuhuoneen ulkopuolella nököttäneitä, ehkä vähän tylsistyneen näköisiä järjestäjiä. Pukuhuoneeseen mennessä mielessäni välähti, pitäisikö heidän edessään hävetä jäykkää ja vaivalloista askeltani, enhän mä osannut odottaa, että siellä ketään päivystää. Pukuhuoneesta pois tullessa oli vähän hämmentävää raahustaa heidän ohitseen pelkkään yöpaitaan sonnustautuneena. Mutta kyllä kai maratonin juosseella ihmisellä on kahdelta yöllä  oikeus viipottaa yöpaidassa pois suihkun ja saunan jälkeen, vaikka se ei noin yleisesti niin säädyllistä olisi.

Niin että oli siinä elämystä kerrakseen.

Juhannusjuttuja

Päätin kertoa jotain vuoden 2016 juhannusjuhlinnoistakin, kun bloggailussa on taas vaihteeksi päästy vauhtiin.

Juhannusaattoiltana kävin lenkillä, vaikka mittari näytti 33 astetta. 30 helleastetta on tähän mennessä ollut aivan ehdoton raja lenkille menoon, aivan ehdoton, sellaisessa kuumuudessa juoksemisessa ei mielestäni ole mitään järkeä. Nyt oli kuitenkin niin hirvittävä morkkis päivän menneistä ja illan tulevista syömingeistä, että pakko oli.
Totesin, että ei olisi kannattanut, enkä suosittele.

Vietin iltaa ystävän seurassa porukalla, jossa oli kivointa taas vähään aikaan.
Ihmeellistä oli, että onnistuin olemaan syömättä ihan liikaa.
Muistin pitkästä aikaa myös sellaisen ihmeellisen asian, että kortinpeluusta voi innostua. Elämässäni on jo useita kertoja toistunut sama kaava: pienikin kilpailuhenki herättää sisälläni paniikin, joten inhoan kaikenlaisia pelejä, varsinkin kortinpeluuta, jossa tarvitaan jonkinlaista  taktikointikykyä, tuuri ja satunnainen säheltäminen ei riitä. Kortinpeluun ehdottaminen aiheuttaa siis vielä mittavamman paniikin kuin joku muu peliehdotus. Ja sitten yhtäkkiä se onkin kivaa.

Onnistuin luistamaan ensimmäiseltä pelikierrokselta vedoten siihen, että en osaa tätä peliä, mutta toisella kertaa en enää keksinyt tekosyitä. Kompuroin pari peliä läpi tärisyttävässä ahdingossa ja sitten yhtäkkiä keksin, että eihän tässä ole syytä ahdistua. Vielä puoli kahden maissa yöllä olisin halunnut jatkaa pelejä, kun toisilla ei enää into riittänyt.

Kahdelta yöllä laitoin yhden WhatsApp -viestin, joka varmaankin jäi historiaan vuoden 2016 juhannuksen suurimpana juttuna.
Jos on koko kevään oikeastaan halunnut laittaa yhden viestin, mutta ei kuitenkaan ole kehdannut, niin eikö juhannusyönä kahdelta ole oikea aika se laittaa, sen sijaan että lähtisi mitään kukkia keräämään tai kaurapeltoon kierimään?
Järkytyin, kun vastaus tuli, kymmenen minuutin kuluttua.
Juhannuksen suurimmaksi kysymykseksi näiden viime postaukssissa herättelemieni elämänfilosofisten kysymysten jatkeeksi jäi nyt, kannattiko se viesti laittaa, ja kannattaako sitä katua. 

Että jos on jotain tehnyt, eikä sitä enää tekemättömäksi saa, ja kun kyse on kuitenkin vain WhatsApp -viesteistä, ja kun toisen osapuolen päähän ei voi mennä ajatuksia lukemaan, niin kannattaako niitä jäädä pohtimaan siltä kannalta, että miksi voi miksi. 
Ei ehkä kannata, mutta silti jää, ja löytää itsensä kysymästä kannattaako ja miksi tai miksi ei. 

Tällaisissa tilanteissa lohdullisinta minulle on ajatella, että kaikella on tarkoitus. En oikein kyllä usko siihen, mutta se on ajatus, jota mielelläni pidän mielessäni. Ajatus pohjautuu jostain joskus lukemaani faktaan, että maanjäristys alkaa, kun jossain satojen kilometrien päässä joku perhonen värisyttää siipiään. En muista miten ne kaksi asiaa tarkalleen sitten yhdistyivät toisiinsa, mutta siihen kuitenkin pystyn elämässäni samastumaan: mikään ei tapahtuisi juuri näin, ellei joku ihan mitätön asia olisi sysännyt toista mitätöntä asiaa liikkeelle ja sitten dominoefektinä asiat vain suurenevat.

Muistelin tänään kahta erityisen merkittävää menneeseen elämääni kuulunutta ihmissuhdetta ja huomasin, että kumpikin lähti liikkeelle lähtökohdista, jotka silloin olivat täysin turhanpäiväisiä ja mitättömiä. Jälkeenpäin voi ajatella, että sinä päivänä oli kohtalon hetki, suuri pyörä liikahti liikkeelle jossain, minne kaikkien ihmisten kohtalot on kirjoitettu, ja silloisen itseni mielestä olen vain tylsästi lähtenyt tavalliseen arkipäivääni, täysin sattumalta osunut tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan, jossa kyseinen ihminen oli yhtä aikaa, täysin harmittomasti olemme jotenkin kohdanneet, mitään eeppistä taustamusiikkia ei kuulunut, ei edes mitään sellaista odottavaa maan järähtelyä, ei mi-tään, ja sitä tylsää tavallista hetkeä sitten jälkikäteen muistelee päivänä, jolloin kohtalon sormi ohjaili meitä.

Niin että jos se WhatsApp -viestikin kello kahdelta juhannusyönä on edes jonkinlainen pieni osa suurta suunnitelmaa. Niin ei kannata katua. On lupa olla kantamatta huolta, on lupa olla iloinen.

Juhannuspäivänä meloin kanootilla lammella kiskomassa haravalla vesiheiniä juurineen irti jorpakosta. En ollut ikinä melonut kanootilla ja muutenkin ilmassa oli taas kaikki kohtalon merkit, kun isäni viimeinen kommentti oli, että "ei se kovin helposti kaadu", mutta hyvin kaikki meni. Ehkä siksi, että kanootti törmäili rantoihin joka kolmannella vedolla.

Juhannuspäivän iltana kävin ystäväni seurana lavatansseissa. Olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin juhannustanssit.

Viimeinen, mitä juhannuspäivän jälkeisenä yönä näin, oli ystävältä tullut WhatsApp -viesti puoli tuntia eroamisemme jälkeen: "Oot kyllä kultaa. <3"

Hyvä juhannus oli siis.  

Korkit auki

Olin viime viikonloppuna juhlissa, joiden jälkeen totesin sekä itselleni, juhlien järjestäjälle että jokaiselle vastaantulleelle, että "oli kyllä parhaat juhlat, joissa olen aikoihin ollut."

Miksi?
Syitä on monia.
Yksi syy on kaiketi se, että viimeisten kuukausien aikana olen ollut vain harvoissa juhlissa. Juhlat kävivät siis vaihtelusta.
Suuri syy on se, että juhlat olivat täynnä tosi kivoja ihmisiä.

Suurimmaksi tekijäksi mielessäni nousi kuitenkin eräs ihan muu asia. Sellainen juttu, joka on valitettavan suuri osallinen valtaosaa muista kulttuurimme juhlista. Jota ilman juhlia ei voi meidän maassamme edes kuvitella. Ainakaan iltaan sijoittuvissa juhlissa, ainakaan nuoreksi laskettavien ihmisten iltaan sijoittuvissa juhlissa, joita voisi myös bileiksi nimittää.

Alkoholi. Aina muulloin sitä on, nyt sitä ei ollut. Ehkä elämäni ensimmäistä kertaa juhlin illalla, hyppäsin musiikin soidessa täydelle tanssilattialle ihmisten sekaan, salin täydeltä ihmisiä, puhetta ja naurua, ihan tavalliset juhlat, ja kuitenkin poikkeukselliset, koska yksi juomavaihtoehto puuttui.

Tulin siihen tulokseen, että alkoholin puuttumisen vuoksi juhlat erosivat muista vastaavista illanvietoista tasan yhdellä tavalla.
Kukaan ei örveltänyt, oksentanut tai muuten aiheuttanut myötähäpeää.
Muuten kaikki oli niin kuin kaikissa muissakin juhlissa. Iloista äänekästä yhdessäoloa.

Tätä kautta huomasin tärkeän asian itsestäni.
Olen viimeiset pari vuotta ajatellut, että inhoan bileitä. Inhoan ihmismassaa ja meteliä.
Tuolla mieleen juolahti, että en ehkä sitten inhoakaan bileitä. Siellähän oli tosi kivaa. Tosin myös ihmismäärä oli siedettävissä lukemissa, toisin kuin joinakin hirveinä iltoina baareissa joskus, mutta niinhän se usein kotibileissä on.
Ehkä inhoni kohde on joku muu.

Johduin taas ajattelemaan maamme kummallista juomisen kulttuuria, jota olen jo ennenkin pohtinut. Suhtautuminen alkoholiin juhlakulttuurissamme on mielestäni jotenkin omituinen. 

Toisaalla aina vouhotetaan tipattomasta, mutta juhlan hetki ilman edes sitä tippaa on harvinainen.
Alkoholi kuuluu arkeen ja juhlaan, ja arkijuhlaan, iloon ja suruun ja joka paikkaan. Se joka ei juo, pilaa tunnelman. Kukaan ei koskaan kysy "miksi juot alkoholia, miksi olet tehnyt päätöksen juoda alkoholia". Tilaisuuden tullen jokainen varmasti kysyy, "miksi et juo, oletko absolutisti, miksi, onko sinulla jokin ongelma?!" Ja jos et ole absolutisti, mutta et silti juo, niin sittehän tilanne vasta ongelmallinen on. Perusteen juomattomuudelle pitää olla vakaa ja painava, kuten raskaus, sairaus, uskonnollinen vakaumus, alkoholistimenneisyys, se mainittu tipaton tai vähintään aikainen seuraava aamu.

Yleisesti ottaen alkoholi koetaan ongelmaksi. Alkoholi kuuluu valtaosaan ihmisten elämän hetkiä, mutta jossain menee häilyvä raja, jota ei saa missään nimessä ylittää. Alkoholismi, alkoholisoituminen ja alkoholin vaikutuksen alaisena toilailemisen vaarat ovat suuri yhteiskunnallinen ongelma, pelon aihe, peiteltävä ja muilta kätkettävä asia, vaara.
Samaan aikaan suuri osa kulttuurimme huumorista pohjautuu alkoholille. Parhaat vitsit syntyvät siitä, missä kukakin ja mitenkin sähelsi ja minkälaisessa kunnossa, miten alkoholi vaikutti tähänkin asiaan. 

Opiskelijaelämän alkoholikulttuurin monet kasvot ovat erityinen ihmetyksen aiheeni.

Opiskelijoiden arkeen ja juhlaan alkoholi kuuluu erityisellä tavalla, ja alkoholia nauttimattomat ovat ulkopuolisia.
Juhliin valmistautuessa uhotaan sillä, kuka tulee juomaan eniten, kuka saa itsensä huonoimpaan kuntoon.
Samaan aikaan kuitenkin ivataan omaa alkoholinkäyttöä, tiedetään se huonoksi, turhaksi ja jopa vaaralliseksi tavaksi. Nauretaan sille, kuinka tässä nyt hehheh ollaan ihan alkoholisoituneita ja pitäiskö pitää tän jälkeen joku tipaton.

Juhlien aikana paras on se, joka juo eniten, joka kestää eniten.
Samaan aikaan kuitenkin nauretaan ja pilkataan niitä, jotka ovat huonossa kunnossa ja kuka käyttäytyy noloimmin, ja mikä määrä alkoholia tekee kenestäkin milläkin asteella nolon.
Kumpikaan vaihtoehto ei siis ole hyvä.
Viime lauantaina uskaltauduin tanssilattialle heilumaan, ja huomasin pystyväni siihen ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen sen vuoksi, että täällä kukaan ei kavereidensa kanssa mistään nurkasta pilkallisesti naura sille, kuinka "toi on jo noin kännissä, että heiluu tuolla." Pystyi olemaan ihan oma itsensä, kun ei tarvinnut miettiä sitä, mikä osa käytöksestäni tulkitaan alkoholin vaikutukseksi ja mistä saan siis jälkikäteen kuulla pelkästään pilkkaa siinäkin tapauksessa, että en olisi juonut mitään. 

Mitä paremmat bileet, sitä maailmanlopullisempi olo aamulla. Mitä tyhjempi lompakko ja mitä vakaampi päätös uuden paremman elämäntavan aloittamisesta.
Hyvien bileiden merkki on, että niistä ei muista mitään. Ei mokia eikä onnistumisia.
Paitsi ne toisten mokat.
Parasta on kerskuminen siitä, kuka joi eniten ja mitä. 

Tällä postauksella en missään nimessä halua tuomita alkoholia käyttäviä enkä julistaa absolutismia.
Käytän alkoholia itsekin toisinaan, ja voin hyvillä mielin myöntää, että on siinä hyvätkin puolensa.
Aina erityisesti (opiskelijaelämän) juhlakulttuuria miettiessä pysähdyn kuitenkin samojen kysymysten äärelle.

Miksi runsas alkoholinkäyttö on hienoa, ihailtavaa, mutta kuitenkin samalla pilkattavaa?
Miksi ilon hetket pitäisi elää sumussa, jossa ei pysty muodostamaan selkeitä ajatuksia eikä sanoja, joista seuraavana päivänä ei muista mitään ja jotka päättyvät aina johonkin, missä ei ole kenenkään mielestä mitään ylevää? Onko oman itsen oma hieno ainutlaatuinen ihmisyys pakko esitellä toiselle ihmiselle huonoimmassa mahdollisessa valossa?
Miksi alkoholia tarvitaan hauskanpitoon ja ihmisten kanssa juttelemiseen, jos ja kun seurauksena on kuitenkin se, että joko asiaa ei seuraavana päivänä muista tai sen muistaa hävetäkseen? Onko se siis todellakin välttämätöntä?
Onko seuraavan päivän maailmanlopullinen olo ja rappiollinen tunne  hämärään jääneen illan arvoisia?

En esitä näitä kysymyksiä nuorisolle tarkoitetun opetusvideon äänellä tai provosoidakseni, vaan vilpittömän ihmettelevästi.

Lopuksi on todettava, että viime viikonlopun juhla oli itselleni ennen kaikkea lohdun sanoma.

Vielä jostain löytyy ihmisiä, jotka kykenevät kokoontumaan yhteen ja viettämään hauskat juhlat ilman, että tarvitsevat siihen kemiallisten aivoihin vaikuttavien aineiden tuoman suojakuori-sumun.

Vielä jotkut pystyvät lähestymään ja tutustumaan tuntemattomaan ihmiseen ilman että pohjalle on pakko kumota pullo kossua.

Ja siitä voi nousta upea tunne aidosta ihmisyydestä, inhimillisyydestä, ja kaiken tämän helvetillisen maailman keskellä ajatus siitä, että ihmisten seassa ihmisenä oleminen voi sittenkin jossain joskus tuntua oikeasti hyvältä.




 

Kolmas blogikesä alkakoon

Viime ajat ovat olleet huonoja ja mitäänsanomattomia, myös muualla elämässä, ei ainoastaan blogissa.
Ajattelin pitkään, että enää en tule blogiin muuta kuin poistaakseni sen.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua enää blogata. En halua kirjoittaa elämästäni, en halua että kaiken maailman ihmiset saavat tietää siitä. Elämässäni ei ole mitään, mistä haluaisin kirjoittaa tai mihin liittyviin kysymyksiin haluaisin vastata yhtään enempää kuin on pakko.


Ainoa syy, miksi en poistanut blogiani, on se, että kammoan kaikkea lopullista.
Kammoan menetyksiä, pieniäkin, ja vielä enemmän suuria.
Kaksi- ja puolivuotias blogi on laskettavissa vähintään keskisuureksi asiaksi.


Sitten kävi niin kuin aina tähänastisessa elämässäni aina lopulta on käynyt.
Aina lopulta voittava ajatus siitä, että eihän tässä mitään hätää ole, tuulta päin vaan. Blogi jatkuu, ei kenenkään muun vuoksi, kuin itseni vuoksi. Koska voin ja haluan kirjoittaa sitä, ja voin ja saan kirjoittaa siihen ihan mistä haluan.


Kirjoitan siis pari havaintoa tältä alkaneelta, kolmannelta blogikesältä. Ihan vain pari havaintoa, jotka viime aikoina ovat tulleet vastaan.


1. Persoonallisuus ei ole hyve. Tämä ei ole uusi havainto, mutta jälleen uudella tavalla minulle viime aikoina avautunut. Maailma kuuluttaa persoonallisuuden perään, ihmisiä kehotetaan poikkeamaan massasta, erilaisuuden arvokkuudesta jauhetaan kauniita, tyhjiä sanoja.
Todellisuudessa erilaisuus koetaan vaaraksi, joka pitää kitkeä pois.
Erilaisuus on vika, sille pitää antaa diagnoosi.
Erilainen yksilö tuhoaa yhteisön.
Sallituista mitoista millinkin poikkeava erilaisuus pitää siis tuhota, ennen kuin se itse ehtii aiheuttaa tuhon ennusteita.
Ajatus, kehä, joka tulee vastaan joka käänteessä, ja joka kerta toisensa jälkeen vain jää mieleen pyörimään.

2. Myöskään periksiantamattomuus ei ole (aina) hyve. 
Olen aina ollut ylpeä siitä, miten sinnikäs olen.
Niinäkin päivinä ja hetkinä, joina muuten en usko itseeni yhtään, joina en pysty kaivamaan itsestäni mitään muuta hyvää, voin aina nojata siihen, että sentään olen sinnikäs ja periksiantamaton, en anna periksi. Se on yksi harvoista asioista, joista olen elämässäni ollut itsessäni ylpeä.

Muutama viikko sitten elämä heitti kuitenkin eteen käytännön elämän esimerkin kysymyksestä, joka jo aiemminkin on pyörinyt mielessäni: onko periksiantamattomuus sittenkään aina, tai edes usein, hyve?

Kylppärin lavuaari ei enää nimittäin vetänyt, hanasta laskettu vesi jäi sinne lillumaan ikuisuudeksi ennen haihtumistaan.
Päätin jostain vihoviimeisestä syystä, että enpäs muuten kutsu ketään apuun, minäpä hoidan tämän nyt ensimmäisen kerran itse.
Purin lavuaarin alla olevat pömpelit osiin, putsasin putket, olin ylpeä itsestäni
ja sitten en saanut lavuaaria enää koottua.

Yritin yhden illan, puolen yötä, seuraavan aamun, seuraavan aamupäivän, ja iltapäivän korvalla juolahti ensimmäistä kertaa mieleen, että pitäiskö kutsua joku apuun. 
Apu tuli ja asia oli kunnossa kymmenen minuutin sisällä.

Niin, että jos ihminen on sinnikkyydellä varustettu, niin olis varmaan ihan kätevää, jos sillä ihmisellä olis myös jonkinlaista harkinnankykyä sen suhteen, mihin pisteeseen asti kannattaa hakata päätä seinään ja milloin olisi jokaiselta kannalta katsoen parasta luovuttaa / siirtyä muihin aktiviteetteihin.
Tämä ajatus ei siis koske yksinomaan lavuaarin purkamista, vaan ihan soveltuu yleiseksi elämänfilosofiseksi kysymykseksi.

3. Kumman kaa -tv-sarja = Elämäni uusin rakkaus
En ole kovin innokas tv:n katsoja, mutta vapaa-ajalla tykkään katsella tv-sarjojen dvd-boxeja. Kai siinä kiehtoo se, ettei tarvi odottaa seuraavaa jaksoa vaan saa katsoa vaikka kaikki putkeen, saa kelata ja katsoa uudestaan, saa yhdellä kertaa tutustua kunnolla koko henkilöhahmokaartiin eikä tarvi sekoilla puolen tunnin pätkissä viikon välein siitä, kuka kukin oli.

Koska pienet ja suuret luopumiset ovat minulle vaikeita, on aina kriisin paikka, kun tv-sarja on loppuun kaluttu, ja pahinta on, jos tietää, että sitä ei tule enää ikinä lisää.
Esimerkiksi Klikkaa mua -tv-sarjan jälkeen olen ajatellut, että koskaan enää en voi tällä tavalla kiintyä mihinkään tv-sarjaan, koskaan enää ei mikään voi olla yhtä hyvää.

Sitten on oikeasti aidosti maailman ihanin tunne, kun vaikka kuinka pitkänkin ajan kuluttua löytää jonkun uuden rakkauden.
Kumman kaa -sarja. Anne ja Ellu -henkilöhahmot. 
Pyörinyt telkkarissa kymmenen vuotta, uusintoina ja uusintojen uusintoina.
Tulen siis jälkijunassa, kuten aina.
Mutta mitä sitten. Parempi nyt kun ei koskaan.

Se maailman ihanin tunne, kun saa nauraa niin, että pysähtyy ajattelemaan, kuinka pitkä aika on siitä, kun nauroin tällä tavalla. Kun nauraa niin paljon, että pystyy oikein tuntemaan, miten ikä pitenee.

Ja se vireillä pysyvä mielenkiinto, kun jaksot jaksaa katsoa vain uudestaan ja uudestaan ja aina uudestaan, kun katsontakertojen toistaminen ei kuluta hyvän tuulen ja huumorin voimaa. Parasta asiaa, mitä tässä koko maailmassa ja elämässä on.
Päinvastoin. Jaksoja uudelleen katsoessa löytää aina jotain uutta, huomaa asioita, joita ei ennen huomannut, ymmärtää syvemmin, kun henkilöhahmot ovat tutumpia, huomaa pieniäkin vivahteita, niitä, joita ensimmäisellä tai toisella katselukerralla ei edes voi huomata.
Ja sitten minun kaltaiseni ihminen poimii niitä tutkijan mielenkiinnolla ikään kuin käteensä pyöriteltäviksi ja suuri elämänilo seuraa siitä, kun miettii, miksi näin, miksi juuri näin. Mitä käsikirjoittaja on ajatellut luodessaan tällaisen hahmon, mikä on tämän pienen kohtauksen funktio, mikä on tarkoituksellista ja mikä ehkä improvisaation tulosta, mitä arvoja ja asenteita tämä sarja välittää, millaisen viestin kukin katsoja tästä saa, mitä tämä kertoo meidän ajastamme, mitä kaikkea tällä voidaan tarkoittaa ja miksi. Ihan mahtavaa, että dvd-boxin mukana on myös näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentaareja ja haastatteluja, kunpa niitä olisi vain paljon enemmän.

Kumman kaa -sarjan myötä tein siis jälleen analyysin siitä, millaisesta huumorista pidän. Miksi Ismo Leikola, miksi Klikkaa mua, miksi Kumman kaa ovat suuria fanitukseni kohteitani ja miksi joku muu ei ole.
Kaksimielinen huumori ei viehätä, ei ainakaan liiallisena. Siksi stand up -komiikka yleensä ei kiinnosta ja Ismo Leikolankin jutuista voisi ihan hyvin leikata osan pois.
Huumorin pitää olla tarpeeksi yksinkertaista. Yksinkertainen, toisin sanoen tyhmä huumori on sitä, mikä minut saa nauramaan. En halua joutua miettimään yhtäkään ylimääräistä hetkeä ennen nauruun purskahtamista.
Huumorin takana pitää kuitenkin olla joku ajatus. Se voi olla vaikka kuinka yksinkertainen, mutta jokin ajatus pitää olla. Sen pitää olla siis ratkaisevan puoli askelta kauempana ihan kaikkein yksinkertaisimmasta ja tyhmimmästä huumorista.


Tästä on hyvä jatkaa.



 

Lähdön tunnelmaa

Viime ja tällä viikolla taas, kuten aina ja ikuisesti.


Vi-haan lähtöjä.
Vihaan viimeisiä päiviä.
Sitä, että jokin asia loppuu
ja tietää, että enää koskaan, koskaan, koskaan enää tämä ei jatku.


Vihaan sitä, että näen jonkun ihmisen tietäen, että tavalla tai toisella tämä on viimeinen kerta. Siihen ei tarvitse liittyä mitään lopullisen dramaattista, kuten kuolemaa, se voi olla ihan vain tavallisen elämän viimeinen ajanjakso, tavanomainen lopun tunnelma, ja juuri tavanomaisuus ehkä tekeekin siitä niin kivuliaan.


Kuoleman lopullisuuden edessä on normaalia sortua ja murentua täysin, itkeä ja olla hukassa.
Jos puhutaan normaaliin elämään kuuluvista lopuista, lähdöistä ja viimeisistä hetkistä, se ei kuulu asiaan.
Silloin pitäisi pystyä olemaan cool ja rauhallinen ja tasainen ja niin kuin ei mitään,
ja samaan aikaan pitäisi kuitenkin löytää tapa olla niin, että tämä on viimeinen kerta, tämä on loppu, tämä oli tässä.
Enkä minä tiedä, miten sillä tavalla voi kukaan olla. En tiedä, tietääkö kukaan. Itse en ainakaan tiedä, miten voisin tietää, kun en useinkaan tunnu osaavan edes yksinkertaisia ihmisten kanssa olemisen etikettejä.


Viime viikolla loppuivat opinnot, melkein lukuvuoden mittainen intensiivinen ajanjakso, jonka vietin tiettyjen ihmisten parissa. Opintojen luonteesta johtuen ihmiset tulivat jollakin tavalla todella lähelle, vaikka eivät ehkä varsinaisesti läheisiksi.


Omituista oli, että samaan aikaan toivoin koko vuoden ajan, että ne loppuisivat,
ja kuitenkaan en halunnut kohdata niiden loppumista.


En kokenut useinkaan kuuluvani porukkaan, niiden ihmisten joukkoon,
monesti jouduin miettimään, onko näiden opintojen läpi rämpiminen vain loputonta pään hakkaamista seinään.
Että jos joku ei tunnu omalta jutulta, niin osoittaako viisautta enemmän se, joka lopettaa kesken, vai se joka vain hakkaa päätään seinään, koska minä en luovuta.


Ja tuntuiko se nyt sitten omalta jutulta kuitenkin jollakin tavalla?
Oliko tämä hyvä juttu vai ei, kannattiko tälle tielle lähteä vai ei?
Syksyllä ajattelin, että jos pääsen tien päähän, niin varmasti tiedän vastauksen tuohon kysymykseen.
Viimeisenä päivänä viime viikolla niiden ihmisten seassa jouduin toteamaan, että en tiedä, en tiedä yhtään enempää kuin silloin syksyllä.
Tiedän vain, että ehkä kannatti, toisaalta kannatti, ja sitten taas toisaalta ehkä ei.
Ehkä tiedän sen paremmin joskus etäisyyttä antavan ajan kuluttua.
Välähdyksittäin pitkin vuotta tuli jostain tunteiden syövereistä suorastaan rakkaudellinen, maailmaa syleilevä olo, sellainen että voi miten ihanaa kun olette siinä ja minä tässä.
Valitettavasti samanlaisia välähdyksiä oli myös täysin vastakkaisista tunteista.
Jäljelle jää ehkä suurimpana uskon ja toivon sekoitus siitä, että meillä oli jotakin annettavaa toisillemme, minulla niille ja niillä minulle, että nyt kun olemme toisemme kohdanneet, niin tiemme jatkuu jotenkin täydempänä ja parempana kuin se olisi jatkunut ilman tätä kohtaamista.


Viimeisenä koko porukan yhteisenä päivänä puolittain istuttiin, puolittain makoiltiin matoilla lattioilla, pidettiin joogatuokio ja jäätiin kukin haluamaansa asentoon rennoissa vaatteissa kuuntelemaan ja keskustelemaan viimeistä luentoa. Ajattelin, että miksei aina voi olla näin, miksen aina pukeudu opiskelusessioihin juoksutrikoisiin, löysään paitaan ja lämpimään huppariin, kun se kerta on näin mukavaa. Ja miksei aina voida opiskella matoilla lattioilla niin, että jokainen saa vääntyä haluamaansa asentoon, minä siis takareisivenytykseen.


Viimeisen päivän päätteeksi lauloimme Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun ja ihmettelin sitä, että en itkenyt.
Illalla vietin heidän kanssaan kevätjuhlaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, ja siellä laulettiin Suvivirsi, ja ihmettelin, kun en itkenyt sielläkään.


Juhlasta kotiin kävellessä oli liian kaunista ja hiljaista, koko yleensä siihen aikaan hälisevä ja kohiseva kaupunki oli kunnioittavan hiljaa, ihan kuin minun liikutustani hengitystä pidättäen odottaen, missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut, muuta kuin lintujen vaimeita ääniä jostain, ja oli tyyntä ja vihreää ja kaunista. Ja sen takia sitten itkin vähän.


Vihoviimeinen päivä vietettiin omissa pienemmissä tutummissa ryhmissä ja tehtiin se onneksi ilman mittavia jäähyväisseremonioita.
Tässä ollaan, ja puhutaan siitä kuinka joskus ehkä nähdään ja nähdään ihmeessä,
ja kuitenkin tiedetään että todennäköisesti ei nähdä koskaan enää
ja jos nähdään niin vain ohimennen.
Iltapäivä, kun kaikki oli ohi, oli kuuma ja tukahduttava ja hetken mielijohteesta ostin jäätelöä ja istuin kävelykadun varrella syömässä sitä. Jäätelö oli hyvää.


Yöllä yksin itsekseni itkin lopulta niin helvetisti, että pelkäsin jo, että sille ei loppua tule,


Tällä viikolla pidän viimeiset tiettyjen ryhmien tapaamiset.
Tällä viikolla tapaan ystävän, joka koostaa viimeisiä opintojaan kasaan.
Miksi, miksi, miksi minun kaltaiseni ihminen joutuu tällaiseen luopumisen sumaan, jota ei voi kestää, ja joka on vain pakko kestää.


Ja yrittää samalla sanallistaa itselle sitä, mikä siinä luopumisessa on niin kammottavan tuskaista, miten kaikki muut siitä selviävät.


Ehkä eniten siinä on läsnä pelko, joku alkukantainen ja ikuinen ja kenties vain tavaksi tullut pelko siitä, että mitään uutta ei koskaan tule, tämän tilalle ei tule mitään
vaikka tietää että varmasti tulee
niin pelkää ja melkein uskoo,
että
mitä jos
koskaan enää ei tapahdu mitään tule mitään ole mitään, kun tämä tästä nyt loppuu.


Ei voi kuin yrittää luottaa siihen, mitä loppuvuodesta kerran luin:
kun yhden oven sulkee perässään, niin jossakin on joku toinen ovi jo hiljaa auennut.

Hiljaiselon jälkeen

Mitä tapahtui sinä aikana, kun blogi on ollut tauolla, taas?


Ensin jostain ilmaantui lähes blogin alkuaikojen veroinen tarve ja halu kirjoittaa joka päivä jotain.
Sen mukana tuli ihmetys siitä, miksi nyt yhtäkkiä haluan kirjoittaa, mitä saa tai ei saisi kirjoittaa, mikä kannattaa tai ei kannata ja miksi.
Sitten tuli taas yksi postaus, jonka kirjoitin, ja jonka jopa julkaisin, mutta jonka kävin vähän myöhemmin poistamassa, koska tuli mieleen, että ei sellainen teksti kuulu tänne.
Samalla rysäyksellä poistin pari muutakin tekstiä.
Lopulta tuli ajatus, että jos kerta poistamaan ruvetaan, niin pitäisikö sitten poistaa koko blogi.



Viimeisin ajatus edellä kuvaamassani ketjussa siis oli, että annetaan blogin nyt olla. Tässä tilanteessa en mieti, pitäisikö sitä kirjoittaa vaiko eikö pitäisi, en kirjaudu sinne, en edes avaa sivua, ohitan mielessäni ne aiheet, jotka johtavat "kirjoittaisinko tästä blogiini?" -kysymykseen.


Blogikirjoittaminen ei kiinnosta tälläkään hetkellä suuresti, mutta julkaisen joitakin paloja hiljaiselon ajalta, joitakin ajatuksia, joita tulevaisuudessa voin palata lukemaan.


1. Reilu viikko sitten kävin lääkärissä hoitamassa asian, jonka hoitamista olen lykännyt jo niin luvattoman pitkään, että en kehtaa edes sanoa. Syynä oli pelko, ihan hillitön ja järjetön pelko ellei suorastaan kauhu tätä lääkärikäyntiä kohtaan, syystä jota en ymmärrä. En osaa sanoa, mitä niin kamalasti pelkäsin. Pelkäsin kuitenkin niin paljon, että ajat toisensa jälkeen vain lykkäsin asian hoitamista ja vielä vastaanotolle sisään astuessa, siinä vaiheessa kun nimeni oli huudettu, pohdin viimeisen kerran vakavissani pakoa.


Lääkäri oli mukava, ja koska kerroin hänelle avoimesti pelokkaasta suhtautumisestani, hän oli varmaan vielä mukavampi. Tärisin ja panikoiduin vain aika vähän siihen nähden, mihin lähtötilanteessa olisi ollut aineksia. Lähtiessä ajattelin, että tässäkö se nyt oli, miksi ihmeessä en hoitanut tätä jo kauan sitten. Oli enemmän voittajafiilis kuin kuukausiin, eikä vähiten siksi, että pystyin, pystyin, pystyin siihen ja pystyin siihen yksin ja itsenäisesti, vaikka en olisi ikinä uskonut. Maksoin lääkärin laskun silmää räpäyttämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni maksusumman kuullessani ei edes häivähtänyt mielessä, oliko se liian kallista vai ei. Kaiken kruunasi maksutilanteessa tapahtunut mokailu ja sähläily, joka johti kaikenlaisiin toimenpiteisiin, ja jotka selvensivät minulle yhtäkkiä kristallinkirkkaasti erään asian: vielä pari vuotta sitten olisin ollut aivan kuolemallisessa paniikissa tällaisista mokista, mutta nyt ne eivät hetkauttaneet yhtään, lähinnä vähän nauratti.


Mulla on siis kai toivoa.


2. Viime viikolla yliopistoliikunnan tunnilla painoja nostellessani tajusin erään asian.
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi painojen nostaminen ja muut treenit tuntuvat niin kevyiltä suhteessa siihen, miten romuna olin samojen treenien jälkeen vielä vuosi sitten.
Viime viikolla sitten yhtäkkiä hoksasin, että hyvänen aika, jos mä olen vuoden säännöllisesti harrastanut, niin kai on ihan luonnollista, että kunto on noussut.
Lihaskuntoni, lihasmassani, tasapainoni, notkeuteni, kaikki ne ovat kehittyneet huimasti verrattuna vuoden tai varsinkaan parin vuoden takaiseen, huomaamatta.
Voi mikä voimantunne voi tulla siitä, että huomaa pystyvänsä harjoittelulla parantamaan taitojaan. Että kaikki ei ole aina sattuman, kohtalon, tuurin tai synnynnäisten kykyjen varassa, kuten liian usein tuntuu. Harjoittelu auttaa, ja se auttaa moneen.
En ole koskaan ollut missään synnynnäisen hyvä, mutta olen aina ollut sellainen, joka jaksaa harjoitella vaikka kuinka pitkään.
Mulla on siis oikeasti toivoa.

Mikä parasta: en tarvitse esim liikunnan harjoittelemiseen mitään 30 päivän haasteita, tiukkoja dieettejä, kontrolloituja ohjelmia tai ylipäätään ulkoista kontrollia, painetta tai pakotetta. Mulla ei ole sellaisia tavoitteita kuin "päästä rantakuntoon" tai "päästä fitness-kisoihin" tai "kaventaa vyötärön ympärystä niin ja niin monella sentillä". Liikun siksi ja vain siksi, että haluan ja tykkään, en mistään muusta syystä.


3.  Musiikki tiivistää kaiken. Loppu tulkoon siis sanoitetuksi päässäni soivien biisien avulla. En jaksa linkittää niitä tähän nyt, mutta tässä on tiivistettynä kaikki ne asiat, mitkä viime aikoina ovat olleet olennaisia pääni sisällä.


Ensin: Haistakaa paska koko valtiovalta. (En ole edes kuunnellut biisiä, mutta yllättävän informatiivinen toteamus erityisesti tänään, viime viikolla ja monessa muussakin hetkessä. Ne tietävät kappaleen, jotka tietävät.)


Toiseksi: Kun ootat suurta käännettä, pakkohan sen joskus on tapahtuu.
(Teleks: Säröjä sinussa.) Kuunnelkaa ihmeessä koko kappaleen sanoitus, itse olen varsin aktiivisesti kuunnellut sitä tänä keväänä. Nyt odotan enää vain suurta käännettä, tosin en tiedä, onko sen pakko joskus tapahtua.


Kolmanneksi: Ja minä kysyn kuinka sinä jaksat, kuinka jaksat jatkaa näin
vastaat, jos kerran tähänkin asti, miksei myös tästä eteenpäin: päivästä päivään, eteenpäin päivä kerrallaan.
(Eurooppa 3: Päivästä päivään.)


Neljänneksi ja tällä hetkellä tärkeimmäksi: Don't let it get you down, it's never too late.
(Modern talking, samanniminen kappale.) Kertoo kai lähinnä sydänsuruista, jotka ovat tällä hetkellä ihme kyllä kaikista vähiten huolenaiheeni, mutta siitä huolimatta tuo kertosäe on suuri voimanlähde, josta olen viime aikoina ammentanut, jonka olen tatuoinut aivoihini ja johon haluan takertua.


Vaikka valtiovalta olisi kuinka paska ja vaikka suurta käännettä tai käännettä ylipäätään ei koskaan ikinä tulisi ja vaikka aina ei jaksaisi jatkaa näin, niin


Don't let it get you down,
it's never too late.

Hiljaisella viikolla

Otteita kuluneilta päiviltä, olkaa hyvä.


Tänään aamulla työskentelin yliopistolla tietokoneella miesten vessan vieressä. Siivooja tuli viereen kolistelemaan ja häiriköimään. Lopulta se kaatoi moppinsa minua päin. Päätin olla vähimmissäkään määrin hermostumatta, koska a) työtäänhän se vaan teki ja b) jokaiselle sattuu mokia. Vähän hermostutti kuitenkin. Samaan aikaan viereisestä vessasta kuului epämääräisiä ääniä, ihan kuin joku olisi ensin törmännyt koko (suhteellisen mittavalla) painollaan seinään, kimmonnut siitä toiseen seinään ja lopuksi vielä täräyttänyt lavuaarin irti ja pudottanut sen. Lopuksi kuului huomattavan kovia yökkäysääniä. Pitkän ajan kuluttua vessasta tuli ulos yksi mies. Siivooja pyöri edelleen ympärilläni mokailemassa. Tilanteessa oli jotain absurdia. Yritin olla nauramatta ja hermostumatta, ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen oikeastaan ei.


Kävin lounaalla hiljaisessa yliopistoruokalassa. Ihmettelin, että jos koko iso sali on täynnä isoja tyhjiä pöytiä, niin miksi erään kanssaihmisen, tuntemattoman sellaisen, piti ängetä viereeni?
Eikä siinä vielä kai mitään ylivoimaista, mutta huomasin jälleen kerran, että en voi sietää ruokaansa maiskuttavia ihmisiä. Kyllä, asia on suht turha, mutta ei, valtaosan aikaa elämäni ruokailuista en kiinnitä lainkaan huomiota toisten ihmisten syömisestä kuuluvaan ääneen. Raja on hyvin häilyvä: on ihan normaalia, että syömisestä kuuluu jotain ääntä, mutta taivas varjele, kun se ylittää tietyn rajan, kun maiskutus on ihan millin verran liian kovaäänistä. Yökötys tulee heti, ja sellainen kummallisen voimakas inhon ja peräti vihan tunne: painu nyt helvettiin siitä mässyttämästä.

Löysin tälle ilmiölle joskus tieteellisen selityksen, mutta en jaksa etsiä enkä kaivaa sitä, sillä muistelisin, että jotenkin sitten kuitenkaan en ihan pystynyt samastumaan jutussa olleen ihmisen traumaan koskien ruuan maiskuttamista. En ollut ihan niin herkkä kuin hän, vaan mulla on just tuo äsken mainitsemani häilyvä raja.


Joka tapauksessa, tuntematon ihminen tuli viereeni, vaikka tilaa olisi ollut yllin kyllin, omaa tyhjää tilaa, melkein oma pitkä pöytä jokaiselle sillä hetkellä salissa olleelle. Ja ihminen maiskutti vieressäni niin, että en pystynyt enää syömään, ruoka meni hukkaan ja vieläkin kuvottaa. Ihmettelin, miksí en pystynyt nousemaan ja vaihtamaan paikkaa, mielestäni se olisi ollut jotenkin liian noloa ja epäkohteliasta.


Pari viikkoa sitten katsoimme isäni kanssa vanhat, vuosia katsomatta olleet videot wanhojentansseistani. Mielestäni se oli luonnollinen jatkumo sille, että uudenvuoden aikoihin katsoimme yhdessä Puhdistus -leffan telkkarista, kahdestaan. En silloin pitänyt tätä niinkään ihmeellisenä, mutta kun kerroin tämän kaverilleni, hänen kommenttinsa oli, että "me ei kyllä mun isän kanssa olla tollasella tasolla, että pystyttäis katsomaan yhdessä Puhdistus".


Ja siis nyt viikko pari sitten katsottiin yhdessä mun wanhojentanssivideot, mikä mielestäni vaikuttaa ihan hyvältä jatkumolta.
Huomasin ihanan lohdullisen ajatuksen.


Katsoin ne videot viimeksi vähän wanhojentanssien jälkeen, ja koin niiden katsomisen tuskalliseksi, sillä mielestäni olin ruma ja lihava ja tanssin huonosti ja tangon taivutus meni meiltä ihan metsään.


Nyt näin itseni ihan nättinä, en yhtään lihavana ja lopulta ihan hyvin joukkoon sulautuvana. Tanssitaidoiltani en enää mielestäni juuri erottunut porukasta, enkä nähnyt mitään vikaa tai porukasta erottuvaa edes tangon taivutuksessa. Videoiden katsominen näin vuosien jälkeen oli siis todella lohdullinen kokemus.


Tämä tarkoittaa sitä, että ehkä joskus seitsemän vuoden kuluttua pystyn olemaan nykyiselle itsellenikin vähän armollisempi. Ehkä. Kaikki ei ole ja jää aina sellaiseksi, kuin sillä hetkellä tuntuu.


Tämän viikon paras lohdullinen ajatus on, että sellainen asia, joka viime viikolla tuntui ylivoimaiselta ja jäi syystä tai toisesta hoitamatta ja olin ihan murskana sen vuoksi, onnistui ja hoitui tällä viikolla ilman mitään tragediaa. Eikä sen hoitamisessa edes tullut mikään kiire, vaikka viime viikolla se tuntui maailmanlopulta. Näin se elämä vaan soljuu eteenpäin välillä tuhannen kilon painolastia perässä vetäen ja välillä vain viidensadan kilon lastia perässä vetäen.


Eilen ja tänään kävin kirjastossa, pysähdyin hyllyjen väliin ja ajattelin, en suinkaan ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jälleen yhtäkkiä taas kirkkaasti muistaen, että tässä se on, elämäni suurin rakkaus. Kirjat ja kirjallisuus, rakkauteni ja rakastettuni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan.


Elämäni ei siis voi olla ihan pilalla, kun olen onnistunut hoitamaan itseni tällaiseen pisteeseen. Että mulla on kaikki mahdollisuudet päästä tekemään elämäntyöni suurimman rakkauteni parissa, sellaisissa tehtävissä, joista nautin eniten, sellaisissa paikoissa, joissa on hyvä olla.


Olen saanut tuotua itseni tähän pisteeseen, joten kai saan vietyä itseni tästä eteenpäinkin.


Ja kun kerta osaan vielä lisäksi vaikka mitä muuta, kuten juosta, harrastaa muutakin liikuntaa, tehdä työtä asioiden eteen, opiskella, oppia, opettaa, tutkia, kiinnostua, ihmetellä, kirjoittaa, kuunnella muita, jutella, puhua, ajatella, pohtia, sanoa suoraan, olla mukava, olla rohkea ja mennä asioita päin, niin ehkä tilanne ei ole ihan toivoton.