Lähdön tunnelmaa

Viime ja tällä viikolla taas, kuten aina ja ikuisesti.


Vi-haan lähtöjä.
Vihaan viimeisiä päiviä.
Sitä, että jokin asia loppuu
ja tietää, että enää koskaan, koskaan, koskaan enää tämä ei jatku.


Vihaan sitä, että näen jonkun ihmisen tietäen, että tavalla tai toisella tämä on viimeinen kerta. Siihen ei tarvitse liittyä mitään lopullisen dramaattista, kuten kuolemaa, se voi olla ihan vain tavallisen elämän viimeinen ajanjakso, tavanomainen lopun tunnelma, ja juuri tavanomaisuus ehkä tekeekin siitä niin kivuliaan.


Kuoleman lopullisuuden edessä on normaalia sortua ja murentua täysin, itkeä ja olla hukassa.
Jos puhutaan normaaliin elämään kuuluvista lopuista, lähdöistä ja viimeisistä hetkistä, se ei kuulu asiaan.
Silloin pitäisi pystyä olemaan cool ja rauhallinen ja tasainen ja niin kuin ei mitään,
ja samaan aikaan pitäisi kuitenkin löytää tapa olla niin, että tämä on viimeinen kerta, tämä on loppu, tämä oli tässä.
Enkä minä tiedä, miten sillä tavalla voi kukaan olla. En tiedä, tietääkö kukaan. Itse en ainakaan tiedä, miten voisin tietää, kun en useinkaan tunnu osaavan edes yksinkertaisia ihmisten kanssa olemisen etikettejä.


Viime viikolla loppuivat opinnot, melkein lukuvuoden mittainen intensiivinen ajanjakso, jonka vietin tiettyjen ihmisten parissa. Opintojen luonteesta johtuen ihmiset tulivat jollakin tavalla todella lähelle, vaikka eivät ehkä varsinaisesti läheisiksi.


Omituista oli, että samaan aikaan toivoin koko vuoden ajan, että ne loppuisivat,
ja kuitenkaan en halunnut kohdata niiden loppumista.


En kokenut useinkaan kuuluvani porukkaan, niiden ihmisten joukkoon,
monesti jouduin miettimään, onko näiden opintojen läpi rämpiminen vain loputonta pään hakkaamista seinään.
Että jos joku ei tunnu omalta jutulta, niin osoittaako viisautta enemmän se, joka lopettaa kesken, vai se joka vain hakkaa päätään seinään, koska minä en luovuta.


Ja tuntuiko se nyt sitten omalta jutulta kuitenkin jollakin tavalla?
Oliko tämä hyvä juttu vai ei, kannattiko tälle tielle lähteä vai ei?
Syksyllä ajattelin, että jos pääsen tien päähän, niin varmasti tiedän vastauksen tuohon kysymykseen.
Viimeisenä päivänä viime viikolla niiden ihmisten seassa jouduin toteamaan, että en tiedä, en tiedä yhtään enempää kuin silloin syksyllä.
Tiedän vain, että ehkä kannatti, toisaalta kannatti, ja sitten taas toisaalta ehkä ei.
Ehkä tiedän sen paremmin joskus etäisyyttä antavan ajan kuluttua.
Välähdyksittäin pitkin vuotta tuli jostain tunteiden syövereistä suorastaan rakkaudellinen, maailmaa syleilevä olo, sellainen että voi miten ihanaa kun olette siinä ja minä tässä.
Valitettavasti samanlaisia välähdyksiä oli myös täysin vastakkaisista tunteista.
Jäljelle jää ehkä suurimpana uskon ja toivon sekoitus siitä, että meillä oli jotakin annettavaa toisillemme, minulla niille ja niillä minulle, että nyt kun olemme toisemme kohdanneet, niin tiemme jatkuu jotenkin täydempänä ja parempana kuin se olisi jatkunut ilman tätä kohtaamista.


Viimeisenä koko porukan yhteisenä päivänä puolittain istuttiin, puolittain makoiltiin matoilla lattioilla, pidettiin joogatuokio ja jäätiin kukin haluamaansa asentoon rennoissa vaatteissa kuuntelemaan ja keskustelemaan viimeistä luentoa. Ajattelin, että miksei aina voi olla näin, miksen aina pukeudu opiskelusessioihin juoksutrikoisiin, löysään paitaan ja lämpimään huppariin, kun se kerta on näin mukavaa. Ja miksei aina voida opiskella matoilla lattioilla niin, että jokainen saa vääntyä haluamaansa asentoon, minä siis takareisivenytykseen.


Viimeisen päivän päätteeksi lauloimme Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun ja ihmettelin sitä, että en itkenyt.
Illalla vietin heidän kanssaan kevätjuhlaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, ja siellä laulettiin Suvivirsi, ja ihmettelin, kun en itkenyt sielläkään.


Juhlasta kotiin kävellessä oli liian kaunista ja hiljaista, koko yleensä siihen aikaan hälisevä ja kohiseva kaupunki oli kunnioittavan hiljaa, ihan kuin minun liikutustani hengitystä pidättäen odottaen, missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut, muuta kuin lintujen vaimeita ääniä jostain, ja oli tyyntä ja vihreää ja kaunista. Ja sen takia sitten itkin vähän.


Vihoviimeinen päivä vietettiin omissa pienemmissä tutummissa ryhmissä ja tehtiin se onneksi ilman mittavia jäähyväisseremonioita.
Tässä ollaan, ja puhutaan siitä kuinka joskus ehkä nähdään ja nähdään ihmeessä,
ja kuitenkin tiedetään että todennäköisesti ei nähdä koskaan enää
ja jos nähdään niin vain ohimennen.
Iltapäivä, kun kaikki oli ohi, oli kuuma ja tukahduttava ja hetken mielijohteesta ostin jäätelöä ja istuin kävelykadun varrella syömässä sitä. Jäätelö oli hyvää.


Yöllä yksin itsekseni itkin lopulta niin helvetisti, että pelkäsin jo, että sille ei loppua tule,


Tällä viikolla pidän viimeiset tiettyjen ryhmien tapaamiset.
Tällä viikolla tapaan ystävän, joka koostaa viimeisiä opintojaan kasaan.
Miksi, miksi, miksi minun kaltaiseni ihminen joutuu tällaiseen luopumisen sumaan, jota ei voi kestää, ja joka on vain pakko kestää.


Ja yrittää samalla sanallistaa itselle sitä, mikä siinä luopumisessa on niin kammottavan tuskaista, miten kaikki muut siitä selviävät.


Ehkä eniten siinä on läsnä pelko, joku alkukantainen ja ikuinen ja kenties vain tavaksi tullut pelko siitä, että mitään uutta ei koskaan tule, tämän tilalle ei tule mitään
vaikka tietää että varmasti tulee
niin pelkää ja melkein uskoo,
että
mitä jos
koskaan enää ei tapahdu mitään tule mitään ole mitään, kun tämä tästä nyt loppuu.


Ei voi kuin yrittää luottaa siihen, mitä loppuvuodesta kerran luin:
kun yhden oven sulkee perässään, niin jossakin on joku toinen ovi jo hiljaa auennut.

Hiljaiselon jälkeen

Mitä tapahtui sinä aikana, kun blogi on ollut tauolla, taas?


Ensin jostain ilmaantui lähes blogin alkuaikojen veroinen tarve ja halu kirjoittaa joka päivä jotain.
Sen mukana tuli ihmetys siitä, miksi nyt yhtäkkiä haluan kirjoittaa, mitä saa tai ei saisi kirjoittaa, mikä kannattaa tai ei kannata ja miksi.
Sitten tuli taas yksi postaus, jonka kirjoitin, ja jonka jopa julkaisin, mutta jonka kävin vähän myöhemmin poistamassa, koska tuli mieleen, että ei sellainen teksti kuulu tänne.
Samalla rysäyksellä poistin pari muutakin tekstiä.
Lopulta tuli ajatus, että jos kerta poistamaan ruvetaan, niin pitäisikö sitten poistaa koko blogi.



Viimeisin ajatus edellä kuvaamassani ketjussa siis oli, että annetaan blogin nyt olla. Tässä tilanteessa en mieti, pitäisikö sitä kirjoittaa vaiko eikö pitäisi, en kirjaudu sinne, en edes avaa sivua, ohitan mielessäni ne aiheet, jotka johtavat "kirjoittaisinko tästä blogiini?" -kysymykseen.


Blogikirjoittaminen ei kiinnosta tälläkään hetkellä suuresti, mutta julkaisen joitakin paloja hiljaiselon ajalta, joitakin ajatuksia, joita tulevaisuudessa voin palata lukemaan.


1. Reilu viikko sitten kävin lääkärissä hoitamassa asian, jonka hoitamista olen lykännyt jo niin luvattoman pitkään, että en kehtaa edes sanoa. Syynä oli pelko, ihan hillitön ja järjetön pelko ellei suorastaan kauhu tätä lääkärikäyntiä kohtaan, syystä jota en ymmärrä. En osaa sanoa, mitä niin kamalasti pelkäsin. Pelkäsin kuitenkin niin paljon, että ajat toisensa jälkeen vain lykkäsin asian hoitamista ja vielä vastaanotolle sisään astuessa, siinä vaiheessa kun nimeni oli huudettu, pohdin viimeisen kerran vakavissani pakoa.


Lääkäri oli mukava, ja koska kerroin hänelle avoimesti pelokkaasta suhtautumisestani, hän oli varmaan vielä mukavampi. Tärisin ja panikoiduin vain aika vähän siihen nähden, mihin lähtötilanteessa olisi ollut aineksia. Lähtiessä ajattelin, että tässäkö se nyt oli, miksi ihmeessä en hoitanut tätä jo kauan sitten. Oli enemmän voittajafiilis kuin kuukausiin, eikä vähiten siksi, että pystyin, pystyin, pystyin siihen ja pystyin siihen yksin ja itsenäisesti, vaikka en olisi ikinä uskonut. Maksoin lääkärin laskun silmää räpäyttämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni maksusumman kuullessani ei edes häivähtänyt mielessä, oliko se liian kallista vai ei. Kaiken kruunasi maksutilanteessa tapahtunut mokailu ja sähläily, joka johti kaikenlaisiin toimenpiteisiin, ja jotka selvensivät minulle yhtäkkiä kristallinkirkkaasti erään asian: vielä pari vuotta sitten olisin ollut aivan kuolemallisessa paniikissa tällaisista mokista, mutta nyt ne eivät hetkauttaneet yhtään, lähinnä vähän nauratti.


Mulla on siis kai toivoa.


2. Viime viikolla yliopistoliikunnan tunnilla painoja nostellessani tajusin erään asian.
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi painojen nostaminen ja muut treenit tuntuvat niin kevyiltä suhteessa siihen, miten romuna olin samojen treenien jälkeen vielä vuosi sitten.
Viime viikolla sitten yhtäkkiä hoksasin, että hyvänen aika, jos mä olen vuoden säännöllisesti harrastanut, niin kai on ihan luonnollista, että kunto on noussut.
Lihaskuntoni, lihasmassani, tasapainoni, notkeuteni, kaikki ne ovat kehittyneet huimasti verrattuna vuoden tai varsinkaan parin vuoden takaiseen, huomaamatta.
Voi mikä voimantunne voi tulla siitä, että huomaa pystyvänsä harjoittelulla parantamaan taitojaan. Että kaikki ei ole aina sattuman, kohtalon, tuurin tai synnynnäisten kykyjen varassa, kuten liian usein tuntuu. Harjoittelu auttaa, ja se auttaa moneen.
En ole koskaan ollut missään synnynnäisen hyvä, mutta olen aina ollut sellainen, joka jaksaa harjoitella vaikka kuinka pitkään.
Mulla on siis oikeasti toivoa.

Mikä parasta: en tarvitse esim liikunnan harjoittelemiseen mitään 30 päivän haasteita, tiukkoja dieettejä, kontrolloituja ohjelmia tai ylipäätään ulkoista kontrollia, painetta tai pakotetta. Mulla ei ole sellaisia tavoitteita kuin "päästä rantakuntoon" tai "päästä fitness-kisoihin" tai "kaventaa vyötärön ympärystä niin ja niin monella sentillä". Liikun siksi ja vain siksi, että haluan ja tykkään, en mistään muusta syystä.


3.  Musiikki tiivistää kaiken. Loppu tulkoon siis sanoitetuksi päässäni soivien biisien avulla. En jaksa linkittää niitä tähän nyt, mutta tässä on tiivistettynä kaikki ne asiat, mitkä viime aikoina ovat olleet olennaisia pääni sisällä.


Ensin: Haistakaa paska koko valtiovalta. (En ole edes kuunnellut biisiä, mutta yllättävän informatiivinen toteamus erityisesti tänään, viime viikolla ja monessa muussakin hetkessä. Ne tietävät kappaleen, jotka tietävät.)


Toiseksi: Kun ootat suurta käännettä, pakkohan sen joskus on tapahtuu.
(Teleks: Säröjä sinussa.) Kuunnelkaa ihmeessä koko kappaleen sanoitus, itse olen varsin aktiivisesti kuunnellut sitä tänä keväänä. Nyt odotan enää vain suurta käännettä, tosin en tiedä, onko sen pakko joskus tapahtua.


Kolmanneksi: Ja minä kysyn kuinka sinä jaksat, kuinka jaksat jatkaa näin
vastaat, jos kerran tähänkin asti, miksei myös tästä eteenpäin: päivästä päivään, eteenpäin päivä kerrallaan.
(Eurooppa 3: Päivästä päivään.)


Neljänneksi ja tällä hetkellä tärkeimmäksi: Don't let it get you down, it's never too late.
(Modern talking, samanniminen kappale.) Kertoo kai lähinnä sydänsuruista, jotka ovat tällä hetkellä ihme kyllä kaikista vähiten huolenaiheeni, mutta siitä huolimatta tuo kertosäe on suuri voimanlähde, josta olen viime aikoina ammentanut, jonka olen tatuoinut aivoihini ja johon haluan takertua.


Vaikka valtiovalta olisi kuinka paska ja vaikka suurta käännettä tai käännettä ylipäätään ei koskaan ikinä tulisi ja vaikka aina ei jaksaisi jatkaa näin, niin


Don't let it get you down,
it's never too late.

Hiljaisella viikolla

Otteita kuluneilta päiviltä, olkaa hyvä.


Tänään aamulla työskentelin yliopistolla tietokoneella miesten vessan vieressä. Siivooja tuli viereen kolistelemaan ja häiriköimään. Lopulta se kaatoi moppinsa minua päin. Päätin olla vähimmissäkään määrin hermostumatta, koska a) työtäänhän se vaan teki ja b) jokaiselle sattuu mokia. Vähän hermostutti kuitenkin. Samaan aikaan viereisestä vessasta kuului epämääräisiä ääniä, ihan kuin joku olisi ensin törmännyt koko (suhteellisen mittavalla) painollaan seinään, kimmonnut siitä toiseen seinään ja lopuksi vielä täräyttänyt lavuaarin irti ja pudottanut sen. Lopuksi kuului huomattavan kovia yökkäysääniä. Pitkän ajan kuluttua vessasta tuli ulos yksi mies. Siivooja pyöri edelleen ympärilläni mokailemassa. Tilanteessa oli jotain absurdia. Yritin olla nauramatta ja hermostumatta, ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen oikeastaan ei.


Kävin lounaalla hiljaisessa yliopistoruokalassa. Ihmettelin, että jos koko iso sali on täynnä isoja tyhjiä pöytiä, niin miksi erään kanssaihmisen, tuntemattoman sellaisen, piti ängetä viereeni?
Eikä siinä vielä kai mitään ylivoimaista, mutta huomasin jälleen kerran, että en voi sietää ruokaansa maiskuttavia ihmisiä. Kyllä, asia on suht turha, mutta ei, valtaosan aikaa elämäni ruokailuista en kiinnitä lainkaan huomiota toisten ihmisten syömisestä kuuluvaan ääneen. Raja on hyvin häilyvä: on ihan normaalia, että syömisestä kuuluu jotain ääntä, mutta taivas varjele, kun se ylittää tietyn rajan, kun maiskutus on ihan millin verran liian kovaäänistä. Yökötys tulee heti, ja sellainen kummallisen voimakas inhon ja peräti vihan tunne: painu nyt helvettiin siitä mässyttämästä.

Löysin tälle ilmiölle joskus tieteellisen selityksen, mutta en jaksa etsiä enkä kaivaa sitä, sillä muistelisin, että jotenkin sitten kuitenkaan en ihan pystynyt samastumaan jutussa olleen ihmisen traumaan koskien ruuan maiskuttamista. En ollut ihan niin herkkä kuin hän, vaan mulla on just tuo äsken mainitsemani häilyvä raja.


Joka tapauksessa, tuntematon ihminen tuli viereeni, vaikka tilaa olisi ollut yllin kyllin, omaa tyhjää tilaa, melkein oma pitkä pöytä jokaiselle sillä hetkellä salissa olleelle. Ja ihminen maiskutti vieressäni niin, että en pystynyt enää syömään, ruoka meni hukkaan ja vieläkin kuvottaa. Ihmettelin, miksí en pystynyt nousemaan ja vaihtamaan paikkaa, mielestäni se olisi ollut jotenkin liian noloa ja epäkohteliasta.


Pari viikkoa sitten katsoimme isäni kanssa vanhat, vuosia katsomatta olleet videot wanhojentansseistani. Mielestäni se oli luonnollinen jatkumo sille, että uudenvuoden aikoihin katsoimme yhdessä Puhdistus -leffan telkkarista, kahdestaan. En silloin pitänyt tätä niinkään ihmeellisenä, mutta kun kerroin tämän kaverilleni, hänen kommenttinsa oli, että "me ei kyllä mun isän kanssa olla tollasella tasolla, että pystyttäis katsomaan yhdessä Puhdistus".


Ja siis nyt viikko pari sitten katsottiin yhdessä mun wanhojentanssivideot, mikä mielestäni vaikuttaa ihan hyvältä jatkumolta.
Huomasin ihanan lohdullisen ajatuksen.


Katsoin ne videot viimeksi vähän wanhojentanssien jälkeen, ja koin niiden katsomisen tuskalliseksi, sillä mielestäni olin ruma ja lihava ja tanssin huonosti ja tangon taivutus meni meiltä ihan metsään.


Nyt näin itseni ihan nättinä, en yhtään lihavana ja lopulta ihan hyvin joukkoon sulautuvana. Tanssitaidoiltani en enää mielestäni juuri erottunut porukasta, enkä nähnyt mitään vikaa tai porukasta erottuvaa edes tangon taivutuksessa. Videoiden katsominen näin vuosien jälkeen oli siis todella lohdullinen kokemus.


Tämä tarkoittaa sitä, että ehkä joskus seitsemän vuoden kuluttua pystyn olemaan nykyiselle itsellenikin vähän armollisempi. Ehkä. Kaikki ei ole ja jää aina sellaiseksi, kuin sillä hetkellä tuntuu.


Tämän viikon paras lohdullinen ajatus on, että sellainen asia, joka viime viikolla tuntui ylivoimaiselta ja jäi syystä tai toisesta hoitamatta ja olin ihan murskana sen vuoksi, onnistui ja hoitui tällä viikolla ilman mitään tragediaa. Eikä sen hoitamisessa edes tullut mikään kiire, vaikka viime viikolla se tuntui maailmanlopulta. Näin se elämä vaan soljuu eteenpäin välillä tuhannen kilon painolastia perässä vetäen ja välillä vain viidensadan kilon lastia perässä vetäen.


Eilen ja tänään kävin kirjastossa, pysähdyin hyllyjen väliin ja ajattelin, en suinkaan ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jälleen yhtäkkiä taas kirkkaasti muistaen, että tässä se on, elämäni suurin rakkaus. Kirjat ja kirjallisuus, rakkauteni ja rakastettuni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan.


Elämäni ei siis voi olla ihan pilalla, kun olen onnistunut hoitamaan itseni tällaiseen pisteeseen. Että mulla on kaikki mahdollisuudet päästä tekemään elämäntyöni suurimman rakkauteni parissa, sellaisissa tehtävissä, joista nautin eniten, sellaisissa paikoissa, joissa on hyvä olla.


Olen saanut tuotua itseni tähän pisteeseen, joten kai saan vietyä itseni tästä eteenpäinkin.


Ja kun kerta osaan vielä lisäksi vaikka mitä muuta, kuten juosta, harrastaa muutakin liikuntaa, tehdä työtä asioiden eteen, opiskella, oppia, opettaa, tutkia, kiinnostua, ihmetellä, kirjoittaa, kuunnella muita, jutella, puhua, ajatella, pohtia, sanoa suoraan, olla mukava, olla rohkea ja mennä asioita päin, niin ehkä tilanne ei ole ihan toivoton.

Sovussa itseni kanssa

Ystävänpäivää on seurannut viikko tai parikin, joiden aikana on tuntunut (taas vaihteeksi) mahdottomalta tehtävältä täyttää se, mikä elämässä lopulta on tärkeintä. Itsensä parhaana ystävänä oleminen, tai vähintäänkin itsensä kanssa selviäminen niin, että ei koko ajan latistaisi itseään. Että oma itse ei joka ikinen sekunti tuntuisi vain helvetin tyhmältä, rumalta, vastenmieliseltä, hyödyttömältä ja tarkoituksettomalta, epäonnistuneelta luuserilta.

Niin, että lopulta haluaisi vain kaivautua jonnekin, olla tapaamatta ketään, että ei sitten tarvitsisi vastailla enää yhteenkään tyhmään kysymykseen.
Lakata yrittämästä mitään, kun kerran jo tietää jokaisen pienenkin, saati sitten suuren, yrityksen turhaksi. 

Niitä hetkiä, joina Samuli Putron Mitäpä jos saa taas uuden merkityksen, tämänhetkisellä sanoituksella: Mitäpä jos en ole koskaan pelännytkään turhaan? Mitäpä jos mikään ei koskaan järjestykään? Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Mitäpä jos tämä olotila ei menekään enää koskaan ohi? Haluaisin uskoa siihen, että kaikella on jonkinlainen tarkoitus ja kaikki järjestyy niin kuin pitää, mutta mitäpä jos niin ei ole. 

Haluaisin elää tässä hetkessä, keskittyä jokaisen hetken kauneuteen ja nauttia siitä, haluaisin tehdä niin kuin kaikki elämänviisastelijat kehottavat tekemään, mutta mitäpä jos se ei olekaan viisasta. Haluaisin olla huolehtimatta ja ahdistumatta, mutta mitäpä jos juuri se suistaa minut tieltä lopullisesti. 

Ainut lohtuni on, että luettuani kymmenen ja vajaa kymmenen vuoden takaisia, omia tekstejäni, tein mielekkään havainnon.
Olen nykyään aika tavalla  sellainen, jollaiseksi silloin halusin tulla. Olen saavuttanut monta asiaa, joista silloin haaveilin, ja lisäksi monta sellaistakin asiaa, joista en osannut koskaan edes haaveilla. Uskoisin jopa, että kymmenen vuoden takainen, yläasteaikainen minä katsoisi ihmetellen ja ihaillen tämänpäiväistä minää.

Suuri lohtu on mahdollisuus siitä, että tämä olisi merkki jostakin.
Että ehkä kymmenen, tai vaikka kahdenkymmenen vuoden kuluttua voisin ajatella samoin. Että edes yksi tämänhetkinen haaveeni / toiveeni olisi toteutunut.

Maratonystäviä

Olen pettynyt otsikkooni, joka ei mielestäni ole tarpeeksi informatiivinen, mutta jostakin syystä se on ainut, joka päähäni tulee. Tarkoitus on siis kirjoittaa sekä vuoden 2016 ystävänpäiväviikonlopusta, että sen yhteyteen sijoittuneesta maratonista, sillä ne asettuvat mielessäni kahdeksi hyvin suureksi, toisistaan erillisiksi asioiksi. Postauksen julkaisu viivästyi luvattoman paljon, sillä olen ollut kiireinen ja varmaan ihan vaan kaunistelemattomasti laiskakin.

Maratonista tulen jaarittelemaan varmasti enemmän, mutta se ei tarkoita, että se olisi tärkeämpi asia.Yritän kertoa molemmista suht asiallisissa mitoissa pitäytyen.

Viime viikon perjantaina hyppäsin taas junaan. Juuri ennen matkan alkua oli alkanut katastrofaalinen lumipyry, joten pidin varmana, että en ehdi ajoissa asemalle, jossa piti tehdä vaihto. En tiennyt, mitä sitten tekisin, sillä matkaanlähtöajankohta oli jo muutenkin myöhäinen.

Jostain kumman syystä aikataulut pitivät kuitenkin minuutilleen paikkansa. Pidemmän matkan ajan kulutin lukemalla ihmisten gradunpätkiä, ja matka meni niin ollen yhdessä hujauksessa. Määränpääasemalla juoksin seuraavaan junaan, vaikka sitten harrastuneisuuden vuoksi, mutta totesin, että olisin ehtinyt siihen myös hitaasti kävelemällä. Tämä junamatka kesti enää 40 minuuttia, enkä jaksanut kaivaa kerran pakattua graduntekelepinkkaa selattavakseni. Paljon mielenkiintoisempaa oli kuunnella väliasemien nimiä ja tsekata sähköpostit kännykällä, nyt kun siihenkin on mahdollisuus. Sähköpostiini oli kuin tilauksesta puolta tuntia aiemmin kilahtanut lähes herkistävä ystävänpäiväntoivotusviesti, jota ja jonka vaikutuksia ihmetellessä aika kiisi Järvenpään asemalle asti.

Pääteasemalla haahuilin ihan täysin tapojen ja perinteiden mukaisesti hetken, vaikka hakemaan tullut odotteli ihan kohtisuoraan näkökentässäni, huutomatkan päässä. Ehkä sitten liian helpossa paikassa minulle. No, lopulta kuitenkin löysimme toisemme ja matka päättyi siis onnellisesti.

Perjantai-ilta oli ihanan leppoisa. Pääsin lötköttämään saunan lauteille ja ahmimaan vatsani täydeltä suklaata (plus kaikkea muutakin iltapalaa), ja viime teokseni löhöilemään Marimekon lakanoiden väliin. Siinä vaiheessa häivähti vielä mielessä, että pitäisi ehkä lukea tai tehdä vielä jotain hyvän omantunnon säilyttääkseen, mutta en jaksanut.

Aamu oli juuri minun makuuni hidastempoinen ja kahvia oli saatavilla heti, kun vain sain itseni punnerrettua sängystä ylös. Lauantai oli sellainen ystäväpäivä, jollainen ystävänpäivän aina toivoisi olevan. Ihmisiä, ystäviä, jutustelua, syömistä, sen ihmettelyä, miten Maraboun salmiakki- ja daim-suklaan erottaa toisistaan, ihanaa yhdessäoloa. Ainut hienoinen varjopuoli oli, että iltaa kohden seuraavan päivän koitos alkoi koko ajan enenevissä määrin hermostuttaa.

Illasta olin jo ihan murskana. En tiedä, mistä se aina tulee ja miten se kehkeytyy: voi olla ihan normaali ja hyvä olo, ja sitten alkaa hiljaa hiipien tulla joku stressinaihe tuolta ja toinen täältä ja sitten yhtäkkiä, huomaamattomasti ollaan tultu siihen pisteeseen, että tuntuu, kuin hetkenä minä hyvänsä räjähtäisi. Illan kruunasi hetki, jona ihmettelin vakavissani, miksi ihmeessä olen suostunut tähän, tuliko kenties joulukuun valmistujaisissa juotua yksi ratkaiseva lasillinen liikaa skumppaa, kun tulin vastanneeksi "no joo" kysymykseen koskien hallimaratonia 300 metrin kentällä (tasan vuosi takaperin pelkästään nauroin katketakseni moiselle ajatukselle), lusikoin kreikkalaista kookosjogurttia ja seinän toiselta puolelta rävähti soimaan joku balladi. Silloin tiesin, että elämäni on parodian yläpuolella.

Seuraavana aamuna kuuden jälkeen startattiin kohti Tamperetta sankassa lumipyryssä, auraamattomia teitä pitkin.
Hämeenlinnan aamupalapysähdyksen jälkeen pimeä maailma valaistui ja matka Tampereelle taittui melkein elossa olevissa tunnelmissa.

Siellä se oli, Tampereen Pirkkahalli ja se 300 metrin kenttä. Vaihdoin juoksukamat päälle ja ajattelin, että jäljellä oli enää se aina yhtä ikävä kolme varttia ennen starttia. Ihme kyllä, stressi oli jo siinä vaiheessa loppuun stressattu. Ei jaksanut enää muuta kuin tylsistyneenä odottaa.

Startti tuli. Pääsimme juoksemaan.
Juoksu oli aivan mahtava kokemus, parhaita, mitä mulla on ollut.
Ei ylä- eikä alamäkiä, ei vastatuulta, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden väistelemisiä, ei räntä- tai lumisadetta. Tippaakaan resursseja ei tarvinnut kuluttaa sen miettimiseen, olenko oikealla reitillä, pitääkö tästä kääntyä tonne, ymmärränkö opasteen varmasti oikein, mitä jos eksyn. Sen kuin vain keskittyi juoksemiseen, täysin ja kokonaisvaltaisesti. Kierros kierroksen jälkeen. Yksi kierros taittui aina omituisen nopeasti, eikä niitä kierroksia ollut kuin 140, siis loppuviimein aika vähän kuitenkin. En vieläkään oikein hahmota, miten sellaisesta määrästä voi maraton kasaantua.

Viimeistään vähän ennen puoliväliä pääsin oikein flow-tilaan, sellaiseen maailman mahtavimpaan tunteeseen, jonka vuoksi juoksemista jaksaa vuosi toisensa jälkeen harrastaa. Siksi, että aina välillä se tunne tulee. Ei usein, ei välttämättä ollenkaan usein, mutta joskus se tulee, ja kun se tulee, tietää sataprosenttisen, täydellisen varmasti, että kaikki sitä ennen juostut, treenatut, tuskaillut, hikoillut, oksettavat kilometrit, ovat olleet tämän tunteen arvoisia. Tämän takia jaksan ne, tästedeskin. Että edes joskus koen tämän: juoksen tässä, ja juokseminen on aivan mahtavaa, enkä haluaisi tehdä mitään muuta, haluan vain juosta, voima virtaa lihaksissa, olen hyvä ja vahva ja juoksu vain etenee, enkä tiedä, miten se voi olla näin kevyttä ja helppoa.

Ne tosin olivat myös sellaisia elämäni hetkiä, joina ihmettelen, onko aivoissani jotain vialla. (Niitä hetkiä on usein.) Voinko olla ihan keskivertoihmisen älykkyystasolla, jos saan täydellisen nautinnon ja pystyvyyden tunteen siitä, että juoksen pelkkää ympyrää, 300 metrin kenttää, samaa kierrosta kierroksen perään, tunti toisensa jälkeen, kiilto silmissä, ihan kuin joku hamsteri juoksupyörässä. Eikö flow-tilan sanota tulevan siitä, että saa olla juuri taitojensa ylärajoilla, tilassa, jossa tekeminen on vaivatonta, ei liian vaikeaa, muttei myöskään liian helppoa, jolloin se kyllästyttäisi?

Ehkä olen siis tyhmä ja yksinkertainen ihminen ja ehkä aivoissani jokin on väärässä asennossa, mutta sittenpähän minulla myös on siunaus saada iloa yksinkertaisista asioista.

Jotta tämä ei liian itseään kehuvaksi menisi, voin ihan rehdisti tunnustaa, että ei se pelkästään iloa ja nautintoa tuottavaa ollut. Ei todellakaan.

Ensinnäkin mua ahdisti se, että juoksumatkaa ja sitä myöten nopeutta oli mahdotonta hahmottaa. Minulle on syntynyt jo jonkinlaiset konventiot sen suhteen, minkälaista vauhtia voin missäkin kilometrimäärässä juosta, milloin kannattaa ehkä hidastaa ja milloin taas uskaltaa antaa mennä. Nyt mistään aiemmasta kokemuksesta ei ollut mitään hyötyä. Tiesin vain juostujen kierrosten määrän, enkä pystynyt puoliväliä ja maalia enempää hahmottamaan, miten paljon maratonista nyt on juostu ja millaista vauhtia pitäisi ylläpitää missäkin vaiheessa. Kyllähän se olisi laskemalla selvinnyt, mutta matikkapääni on jo normaalioloissa todella huono, saati sitten maratonhuuruissa, joten tuhoon tuomittu aie.

Tulin siis juosseeksi liian kovaa ja jossain lähempänä sadatta kierrosta minusta kuoriutui taas se, joka aina joskus kuoriutuu esiin, mutta jonka olemassaoloa itsessäni en haluaisi myöntää.
Olen kertonut lukemistani kirjoista, joissa ihmisistä kriisitilanteissa paljastuu jotakin ihan muuta, kuin he päälle päin haluavat näyttää. Kuinka poikkeus- ja ääritilanteissa jokaisesta ihmisestä, moninaistenkin sivistyksen kerrosten alta kuoriutuu jotain hyvin epämiellyttävää ja kammottavaa, jopa epäinhimillistä, petomaista, eläimellistä.

Minulla niitä sivistyksen kerroksia ei ehkä normaalitilanteissakaan ole niin montaa, pystyn mielestäni olemaan ihmisten kanssa ihan oma tyhmä ja ikävä itseni normaalioloissakin. Joten maratonin kaltaisessa tilanteessa kuoriutuu lähes aina esiin joku, joksi en haluaisi itseäni myöntää. Joku, joka jossain vaiheessa vaan on ihan täynnä vihaa ja pahaa oloa, joka ihan häpeämättä karjuu kirosanoja keskellä pientä hallia, tuntemattomien ihmisten kuullen, joka tiuskii viattomille ja näyttää keskaria kannustajille. Se kammottava tyyppi kuoriutuu esiin väistämättä, kun vauhti on liian kova ja kipu jossain vaiheessa liian suuri, ja matka maaliin liian pitkä.

Onneksi se myös menee takaisin kuoreensa jossain vaiheessa, kun kipu hellittää ja / tai kun matka maaliin alkaa taas näyttää siedettävältä. Ja onneksi ihmisiltä tähän mennessä on riittänyt ymmärrystä. Voin vain toivoa, että kukaan ei ole loppuelämäkseen traumatisoitunut.
Mutta niin tai näin, haluaisin pystyä hillitsemään maratonin loppupuolen ihmishirviöpuolta itsessäni, edes jonkin verran. Siinä siis haastetta tulevaisuuteen.

Tällä maratonilla jalkani olivat lisäksi lähempänä kramppaamista kuin koskaan. Maaliin oli matkaa ehkä viisi kierrosta, eli toisaalta naurettavan vähän, toisaalta vielä pelottavan paljon, kun yhtäkkiä toisessa reidessä tuntui oikein kunnon potkaisu, ikään kuin varoitus matkan katkeamisesta ennen aikojaan, jos nyt erehdyn luulottelemaan itsestäni liikoja. Pysähdyin kiltisti huoltopisteelle suolakurkkujen ääreen ensi tilassa. Ja seuraavalla. Ja seuraavallakin. Viimeisellä kierroksella krampit tekivät tuloaan niin, että vielä viimeisen kierroksen takasuoralla pelkäsin joutuvani nöyryyttävästi laahautumaan maaliin. Vasta maalisuoralla uskalsin ottaa loppukirin.

Kolmanneksi viimeisellä kierroksella sain kierroslaskijan kanssa aikaan sananvaihdon siitä, lähdenkö nyt kierrokselle numero 137 vai 138. Annoin periksi ilman suurempaa riitaa, oman sekoamiseni tunnustaen. Onneksi oli kierroslaskija.

Juoksin varmuuden vuoksi muutaman metrin vielä maaliviivan jälkeen, ihan vain varmistaakseni, että se todellakin oli siinä. En jaksanut edes hävetä kysyessäni kahteen kertaan kovaan ääneen, olenko nyt varmasti maalissa. Kellon mukaan Raatteessa viime kesänä tehty ennätys rikkoutui kolmella minuutilla. En tahtonut uskoa sitä todeksi.

Ja jostain se sitten tuli. Palkintoja alettiin jakaa, ja kuuluttaja sanoi minun nimeni. Käännyin ihmeissäni katsomaan, olinhan pitkin juoksua kuullut kaiuttimista olleeni koko porukan naisista välillä kolmas, välillä neljäs, lopussa neljäs. Enhän minä mitään palkintoja saa.

Kuuluttaja vastasi katseeseeni ja sanoi, että "Erika, tule tänne." 
Tottelin käskyä, hän ojensi pokaalin. Kysyin, että monesko tää on. Hän vastasi, että ensimmäinen. Kysyin, että mitäh. Hän selvensi, että olin oman sarjani ensimmäinen. Voitin oman sarjani. Voitin suuren, upean, kultaisen pokaalin. Voitin. Onnistuuko jäykiltä jaloiltani palkintokorokkeelle nouseminen? Kolme ihmistä ryntäsi auttamaan.

Kömmin korkeimmalle korokkeelle ja ymmärsin siinä samassa, että siinä toteutui koko lapsuuteni elänyt ja lopulta hiljaa ja ikävästi kuollut, suuri ja kipeä haave. Kuinka monesti ala-asteaikoinani, pienenä, toivoinkaan, että joskus, joskus elämässäni voittaisin jossakin kilpailussa, saisin ensimmäisen palkinnon. Kuinka haaveilin siitä, että edes joskus, yhden kerran elämässäni saisin nousta sinne korkeimmalle korokkeelle. Ajattelin, että joskus menen yksin jonnekin urheilukentälle ja salaa kokeilen, miltä se tuntuu. Miltä tuntuu nousta voittajan pallille, miltä se ihan oikeasti vain tuntuu. Kuinka hienoa se on.

Ajan mittaan haaveeni kuihtui ja vaihtui toiseen, realistisempaan. Jospa saisin edes toisen tai kolmannen palkinnon, joskus, jostain, edes yhden kerran. Jos edes jonkun läpyskän. No, edes jonkun lohdutus- tai kannustuspalkinnon. Edes joskus, jostain, jonkun. Miksi en voi saada. Miksi sen haaveen toteutuminen on minulta niin ehdottoman, äärettömän suljettu.

Sitten sekin haave kuihtui ja kuoli, viimeistään ala-asteen puolivälin jälkeen. Ei ole minua varten sellaiset, ei mikään urheilukilpailu. Alistuin ja hyväksyin. Maratonharrastuksessa olen lääkinnyt tätä kuollutta haavetta sillä, että jokaisesta maratonin maaliintulosta saa mitalin. Jokaisella maratonilla ja puolimaratonilla maaliintuloa seuraa mitali, aivan sama, oletko sitten juossut ennätysvauhtia tai kontannut maaliin.

Siinä vaiheessa kun maratonmitaleja oli kymmenen ja yli kymmenen, koin, että enää ei tarvi lääkitä mitään. Kaikki on nyt hyvitetty. Kaikki lapsuuden urheilu-liikuntatraumat. Nyt olen näyttänyt maailmalle ja ennen kaikkea itselleni, että pystyn ja osaan ja olen hyvä. En mikään säkenöivän nopea enkä huippu, mutta sellainen, joka tekee ja yrittää ja pystyykin, ainakin joskus johonkin.

Ja nyt olen tässä, voi hyvä ihme sentään, olen tässä, voittajan korokkeella, kädessäni kultainen pokaali, ja kaikki nuo ihmiset alapuolellani onnittelemassa minua, räpsimässä kuvia. Aivan sama, että kolme ihmistä syöksyi auttamaan metrin korkuiselle korokkeelle kiipeämisessä ja sieltä alastulossa, olen tässä, olen hyvä, olen voittaja, kun haaveeni on toteutunut. Lapsuuden haave, jonka on jo haudannut ja unohtanut, voi toteutua. Mikä vain voi toteutua. Mikä vain on mahdollista. 

Kiitos.  

 

Tammikuu, pitkä ja iloinen

Tulin siihen tulokseen, että ainakin tämä, vuoden 2016 tammikuun viimeisen päivän blogiteksti on yksinkertaisesti pakko kirjoittaa.

Siksi, koska tänä vuonna, ehkä elämäni ensimmäistä kertaa, en ole kärsinyt tammikuumasennusta.
Historiallinen tilanne.

Päinvastoin, tammikuu oli tänä vuonna henkisesti huomattavasti parempi kuin vaikka joulukuu tai joku muu viime vuoden kuukausi.

Ihan totuuden nimissä on kyllä todettava, että juuri, kun olin tämän havainnon tehnyt ja miettinyt mielessäni sanavalinnat, joilla ilmaisen tämän blogissani, ja kun olin perjantai-iltapäivänä taas ihan fiiliksissä siitä, miten hyvä olo ja hyvä mieli mulla on, ja kuinka hienoa elämä on, niin eikö heti nurkan takaa pöllähdä jotakin, jonka ansiosta koko viikonlopun olen ollut henkisesti ihan pohjamudissa ja halunnut lopettaa kaiken.

Mutta ehkä juuri siksi, että tällä hetkellä olen koko kuukauden mittaisen hyvän olon jälkeen ihan murskana, on nyt erityisen tärkeää palata siihen, kuinka hyvä kuukausi nyt on ollut. Siitä huolimatta tai sen vuoksi, että on ollut tammikuu.

Ensinnäkin, olen onnistunut välttämään pahimmat ahdistuskohtaukset.
Ehkä siksi, että olen löytänyt jonkinlaisen uudenlaisen suhtautumistavan niihin.
Aina silloin, kun ahdistus tulee, tiedän, että se nyt vain kuuluu elämään, samalla tavalla kuin kaikki muutkin tunteet. Että se tulee ja se menee, että sitä ei tarvitse paniikkiin asti pelästyä, eikä siitä tarvitse kaikin keinoin ja väkisin yrittää riuhtoa itseään irti, josta taas seuraa vielä kammottavampi ahdistuksen kehä. Pitää vain hyväksyä, että nyt on tällainen tunne ja nyt vain on niin, ja jo huomenna on ehkä toisin.

En tiedä, mistä tällainen hieno vakaumus on juontunut mieleeni. Ehkä siksi, että elämäntilanteeni on niin erilainen, kuin se on koskaan ollut. Ehkä joku hieno puolustusjärjestelmä, jonka olemassaolosta en ole ikinä ennen tiennyt, on nyt aktivoitunut mielessäni.

Toiseksi, ja ensimmäiseksi konkreettiseksi esimerkiksi:
Olen suunnitellut ja pitänyt lisää omia opetustunteja ja -tuokioita.
Olen konkreettisesti ja kouriintuvasti huomannut, että mulla on ollut hyvin syvälle juurtuneena mielessäni sellainen ajatus, että minusta ei ikinä, missään olosuhteissa, koskaan, ole minkäänlaiseen opetustyöhön.
Monet ympärilläni olleet ihmiset, toiset epäystävällisesti ja toiset ystävällisemmin, ovat lujittaneet ja ruokkineet tuota omaa ajatustani.

Tämän tammikuun aikana olen huomannut, että hyvin syvällekin juurtunut ja muiden tukema oletus voi olla väärä.
En vieläkään oikein ymmärrä sitä, mutta suureksi ihmeekseni olen huomannut, että kyllähän mä pystyn tähän. En vielä tiedä, olenko hyvä ja tuleeko tästä oikeasti pidemmän päälle mitään, mutta kyllä mä pystyn siihen, aivan eri tavalla kuin olin koskaan itse osannut ajatella.

Ja ympärilleni on jostain ilmestynyt ihmisiä, jotka aiempien vastaisesti oikein tuntuvat tuuppivan mua ylös oman kyvyttömyyteni ajatuksesta, jotka oikein kunnolla ravistelevat aiempaa omaa kokemustani ylistämisellään, että sähän oot niin hyvä, voi miten hyvin taas vedit, hienoa, miksi muka luulit, että et osaa?

Kolmanneksi: minusta on tullut yhtäkkiä ihan kelvollinen päätöstentekijä.

Aiemmin elämässäni minulle on ollut aivan kammottavaa kidutusta puntaroida vaikka kahden eri vaihtoehdon välillä, vaikka vain "kyllä" - ja "ei" -vaihtoehtojen välillä. Asioiden päättäminen, yksinkertaistenkin asioiden, on ollut minulle arjen vaikein asia, joka saa epäilemään omaa elinkelpoisuutta. Miten voin ikinä pystyä yhtään mihinkään vähänkään isompaan, mitä elämässä väistämättä jossain vaiheessa tulee vastaan, kun en pysty edes päättämään, että menenkö nyt noihin bileisiin vai en ja ostanko tämän suklaalevyn vaiko enkö osta.

Jostain se on nyt tullut. Ainakin väliaikaisesti.
Edelleenkään päätöstenteon ei voi sanoa olevan minulle helppoa, mutta on se helpottunut.
Jostain on ilmaantunut kyky puntaroida kahden asian välillä suhteellisen nopeasti verrattuna aiempiin aikoihin, summata nopeassa tahdissa vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet ja sen pohjalta päätyä jompaankumpaan, ja ennen kaikkea pysyä siinä päätöksessä katumatta ja jossittelematta jälkikäteen kuin ehkä ihan vähän.

Neljänneksi, viimeiseksi, eikä vähimmäksi:
Jostain on tullut suorastaan kummallinen ilon tunne, ilman mitään syytä. Ilman, että siihen todellakaan on mitään syytä, jos nyt mitään ihan katastrofaalista syytä ei ole olla olemattakaan iloinen.
Sellainen olo, että mikään ei sen kummemmin ahdista eikä paina, päinvastoin kaikki tuntuu ihan hyvältä, ja jos jotakin pientäkin kivaa tapahtuu, esim. että joku tuttu tervehtii vastaantullessaan, niin ihan superhyvältä.
Ja sellanen kummallinen olo, ihmeellinen, ennenkokematon varmuus jossain mielessäni, että kaikki kyllä järjestyy parhain päin. Kaikki järjestyy ja kaikki järjestyy hyvin, ja juuri niin kuin on tarkoitettu. 

Omituinen, historiallinen tammikuu siis.

Tietenkin olen varma, että nyt kun olen uskaltautunut nämä positiiviset ajatukset julkisesti kirjoittamaan, niin heti tapahtuu jotain kamalaa. Mistä lie tulee sellainen ajatus, mutta jotenkin tuntuu, että heti kun jotain tällaista uskaltautuu sanomaan ääneen tai kirjoittamaan, niin saman tien jostain tulee oikein kunnon turpiinlyönti. Kyllä pitäisi ihmisen vain aina muistaa olla varuillaan ja pelätä pahinta, osoittaa sillä tavalla kunnioituksensa elämässä vaanivia vaaroja kohtaan ja ehkä sillä tavalla pitää ne hellämielisinä itseä kohtaan.

Mutta nyt, kun olen jo tämän viikonlopun kärsinyt, odotan tietysti murheen murtamaa helmikuuta ja oikeastaan koko loppuvuotta.

Tosin, ihan näin salaa vielä sanottuna, sainhan mä joulupuurosta mantelin. Ehkä tämä hurjan hyvä tammikuu enteilee siis parasta vuotta ikinä.

Viimeiseksi ja loisteliaaksi lopuksi: luin viikolla taas yhden hyvän ajatuksen siitä, mikä voisi olla jokaisen ihmisen kasvutavoite.
Elää omana itsenään, omaa elämäänsä, toisia ihmisiä kunnioittaen. 

Päätin yrittää tämän vuoden aikana määrätietoisesti pyrkiä siihen.  

Kaksivuotias blogi

Sillä niin se on, että taas on saavutettu merkkipaalu, johon ihan alussa en olisi uskonut. Blogini on jo reilut kaksi vuotta vanha.

Jos jollekin ei ole vielä tullut selväksi, niin kriiseittä tämä aika ei ole sujunut, siis ei edes ilman blogikirjoittamiseen liittyviä kriisejä, muista nyt puhumattakaan.

Ensimmäisen kerran pohdin tämän blogin lopettamista helmikuussa 2014, kun olin kirjoittanut vasta pari kuukautta. Siinä koettiin kai jonkinlainen uhmaikä. En pohtinut lopettamista kauhean vakavissani. Ehkä vain pysähdyin silloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan, mitä olen oikein kirjoittanut ja mihin tähtään.

Seuraavan kerran pysähdyin ajattelemaan kesällä 2014, puolen vuoden bloggailun jälkeen. Seurauksena oli, että yritin vähän hillitä, toisin sanoen palauttaa alkuajatukseen: kirjoitan blogia ensisijaisesti harjoitellakseni tekstin tuottamista muidenkin kuin vain itseni silmille. Talven ja kevään ja kesän ahdingossa ja kommenttien / muiden ulkopuolisten reaktioiden puutteessa olin vain ajautunut huomaamatta kirjoittamaan sellaista, mitä kesällä pysähdyin hetkeksi katumaan. Ja miettimään, saisiko tämän jotenkin pyyhittyä pois, ja kannattaisiko nyt sitten vaikka lopettaa tähän.

Jatkoin kuitenkin. Jatkoin syksyn 2014 ja talven ja kevään ja vielä kesänkin 2015 aika tavalla kriiseilemättä. Mikään ei tuottanut ongelmia.

Syksyn tullen alkoi sitten taas pyöriä mielessä, miksi kirjoitan. Ajaako tämä tosiaan tarkoituksensa julkisen kirjoittamisen harjoittelemisena? Kestävätkö nämä tekstit oikeasti julkisuutensa, ovatko nämä muka oikeasti sellaisia, joita sallisin kenen tahansa lukevan? Maksaako kirjoittaminen oikeasti vaivan?

Miksi kirjoitan, kun niin moni asia koko bloggauksessa ärsyttää, ja jos tätä lukee useampi kuin kaksi ihmistä, niin minä en sitä koskaan kuule?

Viikko sitten olin pohtinut asiaa siihen pisteeseen, että oli jo millin päässä, että en noussut kolmen aikaan yöllä sängystä ylös ja tullut poistamaan tätä blogitiliä. Se käy napinpainalluksella, ainakin käsitykseni mukaan. Olin jo ihan vähällä tulla tekemään sen, niin lähellä en ole koskaan ollut. Viime tingassa kuitenkin päätin, että mietitäänpäs tätä asiaa kuitenkin vielä aamulla uudestaan.

Sitten seurasi viikko, jonka aikana jostain syystä luin vanhoja tekstejäni. Ensin löysin sattumalta vanhimmalta muistitikultani yhden megapitkän tekstin, jonka olen kirjoittanut ylioppilasjuhlien ja yliopiston aloituksen välisenä kesänä ja ensimmäisenä yliopistovuonna. Löysin sen ja selasin sen läpi. En ollut lukenut sitä fuksivuoden kevään jälkeen.

Sen jälkeen luin toisen samalta muistitikulta löytyneen, lukion viimeisenä vuonna kirjoittamani tekstikokoelman, jota niinikään en ollut lukenut läpi varmaan koskaan, sen kirjoitettuani.

Liikutuin omista teksteistäni. Liikutuin kyyneliin. Säälittävää ja noloa, mutta totta.
Oli jotenkin koskettavaa, että olen kirjoittanut niin paljon, miten olenkin aina elämässäni järjestänyt näin paljon aikaa kirjoittamiselle? Kyllä sillä täytyy silloin olla joku merkitys.
Lisäksi herkistyin jotenkin siitä, että lukemalla muistin niin paljon kaikkia asioita. Minua on aina pidetty ja olen aina itsekin pitänyt itseäni hyvämuistisena. Ajattelen, että muistan kaikki vähänkään merkitykselliset asiat, mitä elämässäni on tapahtunut.
Nämä tekstit luettuani huomasin, kuinka käsittämättömän vähän muistan.
Ai mulla oli tuollaisia ajatuksia ja tuollaisia tunteita. Noinko mä tosiaan ajattelin jo silloin tai vielä silloin? Ai noinko se meni, ai niin, tollanenkin keskustelu tosiaan käytiin.

Liikutuin vähän siitä, että olen osannut kirjoittaa niin hyvin. Että olen tosiaan niin hyvä. Antakaa anteeksi, mutta oikeasti, sellainen ajatus häivähti mielessä.
Ennen kaikkea liikutuin siitä, kuinka paljon ja kuinka tärkeitä, ihania ihmisiä mulla on ja on elämässäni ollut. Mistä niitä ihmisiä on oikein tullut, jotka ovat kestäneet ja jaksaneet, ja joilta olen saanut niin paljon?

Kun kerran vauhtiin pääsin, luin myös vanhat blogitekstini. Kaikki.
Liikutuin niistäkin. Yllätys yllätys.
En tiedä miksi. Onko mulla ehkä joku kehityksellinen kriisi tai sellainen joku herkkä vaihe, että kaikki liikuttaa (olen lisäksi kuluneen kuukauden aikana surrut ja itkeskellyt Spede Pasasen kuolemaa ja sitä, että SpedenSpelejä ei enää koskaan tule, vain joitakin ikivanhoja jaksoja voi katsella Youtubesta. Älkää kysykö enempää.)

Vai onko se sit vaan merkki siitä, että kannattaa kirjoittaa ja kannattaa jatkaa, ihan vaikka siksi, että kirjoittamiskyky säilyy, ja ennen kaikkea siksi, että vuosien päästä voi palata tämän hetken tekstiin liikuttumaan?
Että jos ei ketään muuta varten, niin viime kädessä aina itseäni varten.
Niinhän olen yrittänyt joskus väittää. Kirjoitan itselleni. En tiedä, mitä sillä sitten loppujen lopuksi tarkoitetaan.

Mutta niin, tällaisia ajatuksia jo yli kaksi vuotta bloganneelta tänään.
Saa esittää mielipiteensä. Jos jokin mielipide asiaan on, niin näistä yllämainituista pohdinnan aiheista kuulisin sen mieluummin kuin oikeastaan mistään aiemmin bloggaamastani koskaan.