Rauhaa

Tällä viikolla toteutin taas yhden haveen. Toisin sanoen asian, joka on maininnanarvoinen blogin kannalta. Postauksen paikka siis.

Lapsesta lähtien olen ihan hirveästi halunnut lomalle kylpylähotelliin. Suomeen tai ihan minne vaan, mutta hotelliin, jossa on kylpylä.
Uinti on nimittäin aina ollut yksi suosikkiasioistani, ja jostain syystä nimenomaan halliuinti. Tykkään kloorin hajusta, siitä huolimatta, että se aiheuttaa mulle päänsärkyä. (Tiedän jo, että en ole ihan järkevä ihminen.) Tykkään mahdollisuudesta päästä tavallisten altaiden lisäksi porealtaaseen, kylmäaltaaseen, kuuma-altaaseen, vesiliukumäkiin, hierontasuihkujen alle, koskialtaisiin, aaltoihin, mitä kaikkia näitä nyt missäkin on. Tykkään tietynlaisesta steriiliydestä, siitä, että vesi ei ole liian kylmää, että siellä ei ole liejuisia vesikasveja, iilimatoja tai muita epäilyttäviä eläväisiä tai pimeyttä tai mutapohjaa tai kivikkoa, että syvyys on hallittavissa ja että sauna on lähellä, turvallisen puhtaan kaakelimatkan päässä. Aikuisena olen nauttinut siitä, että uintimatka on selkeästi mitattavissa ja kelloa voi koko ajan vahdata seinältä.

Ylipäätään, uimahallit ovat aina olleet minulle mieluisia paikkoja. Ehkä ihan vain siksi, että kasvoin lammen rannalla, kahden järven välissä. Luonnonvesi oli ihan liian jokapäiväinen asia. Uimahallissa oli jotain hohtoa.

En voinut lapsena edes kuvitella mitään niin hienoa, kuin loma kylpylähotellissa. Että saisi uida hallitilassa ihan mielin määrin, ja sen lisäksi vielä lekotella lomailemassa.

Kylpyläloma oli kuitenkin lapsuudessani poissuljettu vaihtoehto, koska kukaan muu perheestämme ei ollenkaan ymmärtänyt sen hienoutta. Eihän siellä silmälaseja tarvitseva ihminen edes näe mitään. Ja luonnonvedet ovat niitä oikeita vesiä, niitä ensisijaisia vaihtoehtoja, halli on talvea varten ja niille, jotka eivät pääse mihinkään todellisten vetten ääreen.

Aikuisena olen yrittänyt vaivihkaa ehdotella paria yhteistä lomaa suunnitellessa joillekin ystäville, että "miten ois kylpylä", mutta vastaanotto on ollut yhtä ehdoton. Kylpylät on ällöttäviä, ei missään nimessä voi sellaiseen mennä ihminen.
Olen hiljaa haudannut unelman, jättänyt sen pois, en ole enää muistellut sitä. Ei ole tullut yksin lähdettyä, eikä ole ollut ketään, jonka kanssa lähteä.

Viime vuoden puolella, loppuvuodesta mulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä lomalle kylpylähotelliin. Saisin vapaat kylpylän- ja kuntosalinkäyttömahdollisuudet. Saisin ohjattua ohjelmaa, kuten erilaisia jumppia ja terveys- ja ravintotietoiskuja. Saisin kaksi lämmintä ruokaa ja aamupalan joka päivä. En joutuisi itse maksamaan mitään. Hotellissa olisi mahdollisuus myös omalla kustannuksella kaikenlaisiin hoitoihin, jalka- ja kasvohoitoihin ynnä muihin.
Ehto olisi se, että olisin siellä näkövammaisen isoäitini seuralaisena. Hän on fyysisesti sen verran hyvässä kunnossa, että ei tarvitse varsinaista avustajaa, mutta seuralaisen hän saa ottaa, näkövammaisille tarjottavalle lomalle. Majoittuisin hänen kanssaan samaan huoneeseen, osallistuisin ohjelmiin hänen kanssaan.

Kauniisti sanottuna, tilanne oli aika tavalla fifty-fifty. Painot molemmissa vaakakupeissa olivat täysin tasan, lähtöön asti.
Toisin sanoen, välit mummoni kanssa eivät ole viimeiseen kymmeneen vuoteen olleet erityisen lämpimät.

Päädyin lähtemään, koska a) ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa kauan kytenyt haave ja b) tilaisuuksia yhdessäoloon mummon kanssa tuskin on enää paljon. Oli se yhdessäolo sitten millaista hyvänsä, en halua katua kaikkea sitten, kun mahdollisuutta ei enää ole.

Lähtöön, viimeiseen hetkeen asti epäilytti ja ahdisti.
Tiesin etukäteen, millaiset puitteet siellä vallitsisivat. Näin jälkikäteen totean osuneeni oikeaan. Eli; hvinä hetkinä tunsi olevansa keskellä komediallista farssia. Vähemmän hyvinä hetkinä teki mieli huutaa, paiskoa tavaroita ja kiitää ensimmäisellä kulkuvälineellä mahdollisimman kauas. Tässä järjestyksessä. Viiteen päivään mahtui muutama täydellinen hetki, joina ajattelin, että onneksi tulin, onneksi kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Koska en halua tästä postauksesta ylimaallisen pitkää jaaritusta, yritän pilkkoa kokemuksen jonkinlaisiin paloihin.

Pala 1: Työnteko. Loppuvuodesta, ensimmäisestä lähtöpäätöksestä lähtien oli epävarmaa, pääsemmekö sittenkään lähtemään. Mummon terveys reistaili, ja minulle oli täysin epäselvää, missä olen milloinkin. Kuin ihmeen kaupalla juuri tähän väliin, moninaisten kiireiden keskelle kuitenkin järjestyi neljä ja puoli päivää, jotka eivät vaatineet ehdotonta läsnäolopakkoa missään. Töitä oli tehtävänä, mutta ne eivät olleet paikkasidonnaisia. Otin siis tietokoneen mukaani. Meille kehittyi kaikkien odotusteni vastaisesti mummoni kanssa hämmästyttävän toimiva yhteinen koodi: päivällä jokaisella puolen tunnin mittaisella tauolla ja illalla parin-kolmen tunnin ajan minä kaivoin tietokoneen esiin ja mummo kaivoi äänikirjojensa kuulokkeet esiin. Olimme yhdessä hiljaa. Työni, jonka edistymisestä olin etukäteen ollut lievästi sanoen huolissani, edistyi todennäköisesti paremmin kuin se olisi edistynyt normaaliympäristössä työpöytien äärellä. Sain sopivasti tauotetun työpäivän, päiväjumpat, valmiiksi laitetut ruoat ja iltauinnin saunalla höystettynä. Sain täydellisen hiljaisuuden päivän yhteisten ohjelmanumeroiden komediallisen farssihulluuden vastapainoksi, mikä oli käsittämätöntä ja upeaa.

Pala 2.: Hulluus. Mummoni on persoonallinen. Läheskään aina en haluaisi myöntää häntä lähisukulaisekseni. Melkein pahinta on fyysisen kunnon täydellinen säilyvyys: mummo saa kaiken hulluutensa toteutettua, koska hänellä ei ole minkäänlaisia liikunnan rajoitteita, hän on joiltakin osin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin minä.

Eikä siinä vielä kaikki. Koko porukka koostui pääosin vanhoista ihmisistä. Tein sen havainnon, että vanhoissa ihmisissä ja päiväkoti-ikäisissä lapsissa ei ole mitään muuta eroa, kuin että vanhukset ovat aikuisen koossa ja heidän fyysinen toimintakykynsä on usein vähän heikompi. Olen aina kunnioittanut heitä, joiden kärsivällisyys riittää työskentelyyn pikkulasten ja lasten kaltaisten kanssa. Oma kärsivällisyyteni ei siihen riitä, lähimainkaan. Onneksi tuollakin oli töissä ohjelmanvetäjiä, jotka selvästi tiesivät, mitä tekivät ja miten.

Kaikella hulluudella oli kuitenkin kiistattomat positiiviset puolensa.
Ensinnäkin sai nauraa. Paras hetki oli, kun joku siivooja luuli minuakin näkövammaiseksi ja alkoi huudella varoituksia ja opastuksia käytävän toisesta päästä yhtenä aamuna. En ihmettele sitä yhtään, sillä törmäilen ja haahuilen aina miten sattuu. Edellä esiin tullut yliolkainen suhtautumiseni on siis täysin turhaa, en juuri erottunut porukasta.
Toisekseen, sai kerran elämässä tuntea itsensä päteväksi. Normaalien ihmisten joukossa minä olen aina se törmäilijä-haahuilija. Tuolla olin järkevä opastaja, joka kuitenkin aina vähän paremmin tiesi, minne ollaan menossa seuraavaksi ja miksi.
Kolmanneksi, mielestäni se oli loistava elämän tarjoama opetustilanne. Koskaan ei ole liiaksi tilaisuuksia opetella kärsivällisyyttä, pitkäpinnaisuutta, empaattisuutta, huomioonottavaisuutta, vaikeiden tunteiden sietämistä ja hyvän näkemistä asioissa ja ihmisissä.
Neljänneksi, tiedän, että minun on aivan turha irvailla ketään. Tuo on se piste, jonne me kaikki olemme matkalla. Kaikkia meitä se odottaa, kaikki me olemme päivä päivältä lähempänä sitä. He ovat siellä vain hiukan ennen minua, muuten he eivät ole yhtään vähempää ihmisarvoisia.

Pala 3. Vesiliukumäki. Toisena iltana menin kokeilemaan vesiliukumäkeä ensimmäistä kertaa vuosiin. Pelotti, kun syöksyin pimeään putkeen. Lopputulos, putkesta ulos putkahtaminen oli ihan tylsä, vauhti ei kiihtynyt lopulta sitten kuitenkaan nimekikään, eihän siinä mitään jännää ollut. En mennyt toista kertaa. Halusin säilyttää muiston siitä jännittävästä pelon häivähdyksestä, joka seurasi sen ymmärtämisestä, että ei helvetti olen pimeässä putkessa matkalla veteen, enkä ole enää lapsi, miten tässä käy.

Pala 3. Unelma. Se oli juuri sitä, mitä olin aina toivonut, mistä olin haaveillut. Yleensähän kaikki osoittautuu aina pettymykseksi latautuneiden odotusten jälkeen, ja varsinkaan näissä puitteissa en odottanut oikeastaan mitään. Se kuitenkin oli juuri sitä, mitä olin aina halunnut.
Aina aamun ensi tekona, herätyskellon soitua, vetäisin kylpytakin päälle ja kömmin huoneesta kylpylän puolelle vesijumppaan. Iltaisin työn tiettyyn pisteeseen asti saatettuani suljin koneen, vaihdoin vaatteet kylpytakkiin ja kävelin taas vain muutaman askeleen matkan huoneesta kylpylän puolelle. Uin iltalenkin kuntoaltaassa, nautiskelin vuoron perään kaikki pore-kylmä-kuuma-koski-hieronta-altaat ja menin sitten kaikessa rauhassa saunaan. Ajattelin, että tämän parempaa ei voi olla. Mummo ei useimmiten halunnut tulla enää iltauinnille, ja vaikka joskus tulikin, halusi mennä omia teitään. Iltaisin vajan tunnin ajan olin kerta kaikkiaan irti, irti jokaisesta elämän velvoitteesta. Ei kerta kaikkiaan ole mitään parempaa, kun istua henkisesti rankan päivän ja uintiurakan päätteeksi saunan hiljaisuudessa, usein yksin tai korkeintaan yhtä kanssaihmistä vastapäätä.

Pala 4. Täydellisyys. Annan nyt esimerkin yhdestä sellaisesta täydellisestä hetkestä, jollaisia mainitsin olleen seassa muitakin.
Toisena iltana, ensimmäisellä yksinäisellä uintikerrallani huomasin yhtäkkiä altaassa ollessani, kuinka kaksi ihmistä putkahti altaaseen jostakin, seinän läpi, tuosta noin vain.
Menin lähemmäs sitä seinää ja huomasin, että siinä olikin sellainen oven tapainen, josta pääsi menemään läpi.
Oven takaa paljastui tunneli, johon suhtauduin vähintäänkin epäilevästi. Minulla on lievä ahtaanpaikankammo, enkä tykkää yhtään mistään maan alla olemisesta, en edes ajatuksena. Koska takana kuitenkin oli äärimmäisellä tavalla hermoja kiristänyt päivä, suhtauduin tunneliin melko välinpitämättömästi. Uin vain sinne minne virta vei.
Päädyin ulkoaltaaseen. Olin tiennyt, että ulkona on allas, jonka vesi on 32 astetta lämmintä, mutta olin kuvitellut, että sinne pääsee vain ulkokautta. Olin ollut väärässä, sinne tultiin sisäaltaasta tunnelia pitkin.

Altaassa ei ollut ketään, siellä ei monena iltana ollut ketään muuta minun lisäkseni.
Siitä tuli paikka, jonne pääsemistä opin päivisin odottamaan.
Olin siellä, istuin altaan reunassa vedenalaisella penkillä, katselin talvista maisemaa ja vain olin, tiesin, että tämän enempää ihminen ei tarvitse. Hiljaisuus, jossa lumisade putoili veteen, höyry nousi, ympäröivät puut humisivat. Niitä hetkiä, joina maailma on yksiselitteisen kaunis.

Pala 5. Ruoka. Ruoka oli hyvää. En oikein pysty syömään aamuisin, mutta onneksi aamupalalla oli aina jotakin, mikä meni alas. Karjalanpiirakka, croissant tai vähintään jotain pientä makeaa. Kahvia sai mielin määrin, ja musta kahvi on periaatteessa ainut, mitä elimistöni aamuisin vaatii. Lounas ja päivällinen olivat täydellisen hyviä ja vaihtoehtoja oli aina muutama, niin että sai valita tai ottaa vaikka kaikkea vuorotellen.
Ainoa huono puoli oli, että lounaan ja päivällisen jälkeen ei saanut mitään hyvää. Jälkiruoaksi oli viimeistä iltaani lukuunottamatta joka kerta jotain marjahyytelöä-kiisseliä-rahkaa, joko sellaisia, joista en pidä yhtään tai jotka ovat vain semihyviä.
Viimeisenä iltanani siellä jälkiruoaksi tarjoiltiin kuitenkin suklaakakkua, ei enempää eikä vähempää kuin sitä parasta mahdollista. En ymmärrä, miten niin kävikin, sillä muille se oli vasta toisiksi viimeinen ilta, ei sen olisi pitänyt olla mikään poikkeuksellisen juhlan paikka.

Suklaanhimoni oli kaikkien paastopäivien edestä järjetön, sillä eihän mulla ollut edes mitään omia eväitä lomalla, johon sisältyi ruokatarjoilu. 

Voitte vain arvata, millaisella nopeudella ahdoin pääruoan naamaan ja ryntäsin kakkuvadille. Kakku oli leikattu siististi paloihin niin, että jokaiselle oli yksi pala. Pelkäsin koko pääruoan ajan, että palat loppuisivat, että joku ahmisi useamman palan kuin itselle kuuluu, tai että keittiöllä olisi sattunut laskuvirhe.

Kakkua oli kuitenkin melkein koko tarjottimellinen jäljellä, kun hain oman palani.
Lusikoin sen kiivaassa tahdissa, ja se oli n-i-i-n hyvää. 
Tiedostin sen olevan ihan tavallista kaupasta ostettavaa kakkua, mutta niiden päivien jälkeen, joina en ollut saanut yhtään mitään makeita herkkujani, en edes yhtä pientä suklaapalaa, se maistui aivan liian hyvältä, ja loppui aivan liian äkkiä.
Palan hotkittuani istuin keskellä salia, jossa melkein kaikki muut vielä nauttivat pääruokaansa, ja kärvistelin siinä ajatuksessa, että muille se kakkuelämys on vasta edessä, salin takaseinällä silmiini oikein ilkkuvasti loisti edelleen täysi tarjottimellinen kakkupaloja, enkä silti saisi hakea lisää.

Kehuin kakkua siinä ajatusteni virrassa ääneen, ja mummo, joka ei välitä makeasta, sai päähänsä, että hänenpä pitää myös hakea itselleen palanen.
Sanoin, että haluaisin hakea lisää, mutta niitä ei varmaan ole kuin yksi pala per ihminen.
Mummo sai oivalluksen, joka todisti minulle, että paljon järjestä on kuitenkin vielä tallessa kaiken komediallis-farssi-kuoren takana.
Hän haki itselleen palasen, leikkasi siitä naurettavan pienen siivun lusikalla itselleen ja työnsi loput pöydän yli minulle.
Harvinainen, kaunis, täydellinen yhteisyyden hetki, niitä on ollut harvassa sitten lapsuuteni.

Ahmin palasen, joka oli edelleen täydellisen hyvää, mutta synnintuntoni oli kestämätön. Tunsin, miten koko salintäysi syyttäviä silmäpareja porautui minuun. Tunsin, miten jokainen ajatteli, että tuo hirveä ahmatti kiskoo kohta koko tarjottimellisen kakkua, ottaa nyt vanhan isoäitinsä kakkupala. Järjellä tiesin, että tuskin niiden (näkövammaisten) seassa montaa oli, jotka siihen olisivat huomiota kiinnittäneet, mutta kun syyllisyydentuntoni kerran nousee, niin sille ei ole mittaa eikä määrää.

Vastapäätä mummoni, joka on aina pitänyt ruokavaliostaan ja linjoistaan huolen huomattavasti minua tarkemmin, alkoi jälleen kerran saarnata sokerin ja makean vaaroista.
Kanttini kesti, lusikoin kakkupalan numero 2  ja nautin siitä yllättävästi kaikesta tästä huolimatta.

Pala 6.Yhteinen aika. Viimeisenä iltana luovuin itsekkyydestäni ja laitoin tietokoneen pois reippaasti normaalia aiemmin, ihan vain antaakseni mahdollisuuden, no, sille, mitä oli tarjolla. On vaikea sanoa, mikä mummon näkökulma tähän olisi, mutta minä yritin antaa hänelle sen, mitä ajattelin hänen ehkä haluavan. Vapauden puhua niin paljon kuin haluaa ja niistä asioista, mistä hän haluaa, olla hänelle se ihminen, jota hänellä nykyään ei enää ole, se, joka on kiireettömästi läsnä ja esittää kysymyksiä niistä asioista, mitä hän nostaa esiin, kiinnostivat ne henkilökohtaisesti minua tai eivät. Se, mikä yleensä ärsyttää, mitä yleensä ei jaksa, mitä kohtaan normaalielämässä on lapsellisen kärsimätön ja kyllästynyt. Ei ole millään mittapuulla liikaa olla yhden illan ajan sellainen, kaiken sen hyvän jälkeen, mitä olin saanut ja olen saanut, ei silläkään ehdolla, että en osaa sanoa, onko hän siitä iloinen tai kiitollinen. Ei minun tarvitsekaan sitä tietää. Oma vilpitön yritys toisen kohtaamiseen on ainut, mitä ihmisten kesken on tehtävissä.

Tähän on hyvä lopettaa.

Kirjavuosi 2016

Vihdoin.
Jossain laiskuuden puuskassa lykkäsin ja lykkäsin tätä, vaikka heti vuoden alussa taas ilokseni ja mielikseni valitsin perinteen mukaisesti 12 kirjaa kuluneelta vuodelta. 12 sellaista kirjaa, joissa oli jotakin jaettavaksi valikoitunutta, ja joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa.

Vuonna 2016 luin jälleen lukumäärällisesti vähemmän kirjoja kuin keskimääräisenä vuonna. Kuitenkin monet lukemani kirjat olivat keskimääräistä huomattavasti paksumpia, joten veikkaan, että sivuissa mitattuna luin keskimääräisen verran.

Tässä tulevat ne viime vuodelta valitsemani kirjat, olkaa hyvä.  Pahoitteluni postauksen ylimittaisuudesta.

Erik Bertand Larssen: Paras
 
Sain tämän kirjan valmistujaislahjaksi.
Listalla tämä on kaikista eniten siitä syystä, että tätä kirjaa en olisi itse valinnut luettavakseni, tuskin koskaan olisin tähän tarttunut omasta aloitteestani. Lahjaksi saadut kirjat on kuitenkin kunnia-asia ottaa luettavakseen.

Kirjan kirjoittaja on Pohjoismaissa tunnettu ja arvostettu urheiluvalmentaja, joka tiivistetysti jakaa kirjassa vinkkejä siitä, miten tullaan parhaaksi. Miten olla paras siinä mitä tekee, miten tulla parhaaksi siinä missä haluaa, miten olla niin, että onnistuu olemaan paras oma itsensä. Kirjan kantava ajatus on tulkintani mukaan, että kaikki voivat tulla parhaiksi, olla kaikkein parhaita missä tahansa asiassa, jos vain tarpeeksi haluavat. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi hyvä. Aina voi tulla vielä paremmaksi, ja pitääkin tulla. Parhauden tavoittelussa ei tule pysähtyä, kuin ehkä juuri siksi pieneksi hetkeksi, joka kuluu skumppapullon korkkaamiseen välietappien voiton hetkillä.

Luin tämän myös siksi, että vuoden alussa ajattelin, että tänä vuonna jos koskaan tarvitsen tätä.

Kuten ehkä arvaattekin, kokonaisuutena tämä kirja herätti minussa valtaosin vastustusta, kuvotusta, välillä nauratti. Kirja nostaa mieleen kuvan, jossa maailma on aggressiivisesti vain omaa parhautta tavoittelevien ihmisten taistelukenttä, enkä halua tietää, mikä on siitä seuraava kuva.

Kirjassa oli kuitenkin muutama sellainen ajatus, jotka olivat mittaamattoman arvokkaita, joita olen voinut hyödyntää, ja joita en olisi saanut mistään muualta, koska niitä ei löydy sellaisista kirjoituksista, mitkä itse valitsen luettavikseni.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Luin tästä kirjasta vuoden 2015 lopussa yhdestä kirjablogista, jonka ideana oli muistaakseni esitellä esikoisteoksia.

Tämä on dekkari, jossa rikostoimittaja selvittää perhesurmaa.
Perhesurma on yksi niistä aiheista, joihin ymmärrykseni ei riitä millään mittapuulla. Se on myös aihe, jota en ollut koskaan ennen tätä kuullut käsiteltävän kirjallisuudessa. Niinpä tähän teokseen oli pakko tarttua. Mitä kellään voi olla sanottavaa niin rajattoman kauheasta aiheesta?

Tämä teos käsittelee aihetta, jota ei käsitellä muualla, ja kokonaisuutena tämä on myös teos, jonka kaltaista ei ole toista. Tai siis minä en ole koskaan törmännyt mihinkään läheskään tämänkaltaiseen.

Kauhea ja silti kiinnostava kirja, ja lukijana oli pakko pysähtyä miettimään, miksi aihe kiinnosti. Vetävä ja nopealukuinen.
Erikoisinta oli huumorin käyttö. Posketon huumori ja äärimmäinen pahuus kietoutuvat tässä teoksessa yhteen tavalla, jota en lakannut ihailemasta. Miten lähellä toisiaan ovatkaan kaikkein kauheimmat ja kaikkein lämpimimmät tunteet? Kuinka häilyvällä rajalla voidaan tasapainotella kammottavien, ihmisarvoa loukkaavien asioiden ja sitten iloa ja nautintoa tuottavien asioiden välillä?

Ja miksi ihminen kirjoittaa ja lukee tällaista, asiaa, jota tuskin kukaan voi ymmärtää ja josta kukaan ei haluaisi tietää, ainakaan oman maailmansa sisällä?

Tommi Aitio: Spede - Pertti Pasasen elämä

Vuoden 2015 lopulla ja vuoden 2016 alussa kävin läpi yhden elämänmurroksen kriiseilyn, johon jostakin elämän tarjoamasta hauskasta kohtalonoikusta lomittui Spede Pasanen. Valmistuin maisteriksi ja olin ihan kauhuissani siitä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Ajauduin katsomaan vanhoja SpedenSpelit -ohjelman jaksoja Youtubesta. Sain niistä lohtua, koska ne palauttivat elävästi mieleeni varhaisen lapsuuteni perjantai-illat ja perheen yhteiset hetket television ääressä. Jo pelkkä tunnarin kuuleminen nostatti nostalgisen lämmön ja toimi niin ollen pakopaikkana kylmästä todellisuudesta.

Kriisin seuraava vaihe oli, että aloin itkeskellä joka asiaa, siis ihan jokaista asiaa. Jossain vaiheessa SpedenSpelejä katsoessani minulle valkeni, että jumalauta, Spede on kuollut eikä tätä ohjelmaa enää koskaan, koskaan, koskaan tehdä. Ei ole toivoa uusista alkuperäisen kaltaisista jaksoista. Itkin sitä ehkä kaikkein eniten kaikista asioista silloin.

Sitä myöten aloin miettiä, mikä oli SpedenSpelien takana, mitä oli kaiken sen takana, mistä lapsuuteni perjantai-illat olivat vain pieni sivujuonne.
En löytänyt muuta elämäkertaa kuin tämän, mikä herätti hiukan ihmetystä, mutta koska en ole mikään elämäkerta-asiantuntija, en osaa sanoa, kenestä ja missä vaiheessa kuoleman jälkeen elämäkertoja ja niiden kaltaisia teoksia voisi tai pitäisi alkaa tehtailla enemmän. 

Heti tämän luettuani mieleeni nousi monia elämäkerran kokoamista koskevia pohdinnan aiheita, joista aioin silloin kirjoittaa blogiin, mutta joista en sitten kirjoittanut, koska ajattelin, että ketä se nyt kiinnostaa. Nyt harmittaa, että en kirjoittanut, sillä muistan enää vähän.

Joka tapauksessa tämä oli kiinnostava teos ja kertoi Speden elämäntarinan, tai ainakin jonkinlaisen version siitä, aivan kuten elämäkertojen kuuluu.

Mieleeni jäi kirkkaimpana tämän teoksen poikkeaminen siitä tyylistä, johon olen tottunut aiemmassa elämässäni eri henkilöiden elämäkertoja lukiessani. Mielestäni tämä teos ei vakuuta, kuten elämäkerran kuuluu. Teksti ei niinsanotusti ole "hyvän tieteellisen käytännön" mukaista. Lähteitä ei mainita, kuten tieteellisessä tekstissä ja elämäkerrassa on tyypillistä. Spedestä kerrotaan kuin kaunokirjallisen teoksen henkilöhahmosta, jonka mieleen kirjailijalla on esteetön pääsy. Tämä tyylillinen ratkaisu tuntuu mielestäni kummalliselta erityisesti siksi, että kirjoittaja itse kertoo, ettei hän koskaan edes tavannut Spedeä. Hänellä ei ole kirjoittamisensa tukena muuta kuin Speden kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluja ja se materiaali, mikä Spedestä on jäänyt jäljelle.

Erityisesti teoksen loppupuolella kirjoittaja esittää monia väitteitä, jotka pysäyttivät miettimään, mitä "vikaa" tässä teosessa on suhteessa aiemmin lukemiini elämäkertoihin. Tekstissä todetaan kuin varmana asiana esimerkiksi, että "Spede ei itse ollut tyytyväinen saamaansa suosioon, sillä hän olisi halunnut enemmän korkeakulttuurista arvostusta työlleen populaarikulttuurisen suosion sijasta" ja "Todellisuudessa Spede olisi halunnut olla enemmän keksijä kuin viihdealan toimija". Nämä väitteet voivat aivan hyvin olla totta, mutta erityisesti tällaisten väitteiden perään kaipaisi lähdeviitettä tai edes jonkinlaista neutralisointia. Onko joku Speden tuntenut ihminen uumoillut haastattelussa näin, vai onko tämä Aition omaa päättelyä? Kuka voi sanoa, mitä joku jo kuollut ihminen olisi todellisuudessa  halunnut, kun ei ihminen itsekään sitä välttämättä koko elämänsä aikana tiedä?

Niin että jos joskus kirjoitatte elämäkerran, niin ottakaapa huomioon nämä seikat.
Siten säästytte minun blogiruotimiseltani.

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Puolisentoista vuotta sitten luin äitini minulle näyttämän, erityisherkkyydestä kertovan jutun yhdestä naistenlehdestä.
Jutun yhteydessä oli linkki nettitestiin, jonka kysymyksiin vastaamalla voi laskea pisteet sille, onko kenties itse erityisherkkä vai ei.
Kaikenlaisiin tällaisiin testeihin pitää suhtautua varoen, sillä niiden antamat tulokset harvoin ovat absoluuttisen tosia. Kysymyksiin vastaamiseen vaikuttaa vastaushetken mielentila ja lähimenneisyyden tapahtumat, edellisestä kysymyksestä johdattuminen, kysymyksestä tehty oma tulkinta ynnä muut, monenlaiset asiat.

Minulle testi kuitenkin vahvisti asian, jonka tiesin jo ennen testin tekemistä, lehtijutun perusteella. Sain niin reilun pistemäärän, että epäilyksen vara oli pieni, ja tiesin, vain tiesin jo lehtijutun luettuani, vihdoin, yhden tärkeän asian.
Tämä se on. Se, mitä olen aina miettinyt. 
Paras ja vallitsevin tunteeni "erityisherkkä" -termin ja siihen liittyvän tiedon löytymisen jälkeen on ollut, että minussa ei ehkä olekaan mitään kuolemanvakavaa vikaa. Niin monet sellaiset asiat, jotka olen kokenut kestämättömiksi ja peitettäviksi vioiksi, ovatkin selitettävissä, ja minunlaisiani on muitakin. En ehkä olekaan yksin, en ehkä olekaan sellainen, joka pitäisi tuomita johonkin kellariin opettelemaan niinsanotusti normaaliksi.

Tässä teoksessa herkkyyden positiivisia puolia korostetaan välillä ärsyttävänkin paljon, käsittääkseni juuri siksi, että nykymaailmassa ja lähimenneisyyden maailmassa herkkyys on aliarvostettua, se jää auttamatta varjoon, se koetaan viaksi, siitä pitäisi päästä eroon ja oppia toisenlaiseksi.
Positiivisten puolien löytäminen ja nostaminen esiin oli minulle ja varmaan monelle muullekin valtava lohdun sanoma: tässä minun piirteessäni saattakin olla jotain hyvää, sen lisäksi, että monessa tilanteessa se on haitta.

Positiivisten puolien korostaminen on kuitenkin nähdäkseni kääntynyt itseään vastaan jossain mielessä, sillä sen seurauksena erityisherkkyys -termistä on tullut tunnettu ja muodikas, ja joka toinen julistaa olevansa ehdottoman erityisherkkä. Ennen tätä kirjoittamistani en ole halunnut puhua tämän teoksen herättämistä ajatuksista kuin joidenkin harvojen kanssa, koska silloin vain hukkuisin joukkoon. Ja ihmisillä on tapana ennen pitkää, yleensä ennemmin, suhtautua pilkkaavasti ja halveksivasti muotitermien käyttäjiin, erityisesti tämänkaltaisen termin käyttöön itsestään.

Olen kuullut jonkun julistavan, kuinka hänen erityisherkkyytensä ilmenee siten, että hän "huomaa heti, jos joku ihminen yrittää valehdella hänelle" ja "jos joku villieläin on metsässä lähelläni, pystyn haistamaan sen."
 En usko, että nuo piirteet liittyvät erityisherkkyyteen. Ymmärrykseni mukaan siihen voi liittyä myös fyysisten aistien keskimääräistä suurempaa herkkyyttä, mutta mikään yliluonnollinen kyky se ei todellakaan ole. 

Tiivistetysti erityisherkkyys tarkoittaa käsitykseni mukaan sitä, että ihminen havaitsee ympäristön asioita keskimääräistä enemmän ja tarkemmin ja käsittelee ne syvällisemmin.
Nämä saattavat kuulostaa kehuilta, yksinomaan positiivisilta puolilta, jotka siksi herättävät halveksuntaa ja lyttäystä.
Minun näkemykseni mukaan erityisherkkyys on ominaisuutena aivan samanlainen kuin kaikki muutkin ihmisten synnynnäiset ominaisuudet, ne ominaisuudet, joiden yhdistelminä me kaikki olemme erilaisia: ominaisuus itsessään ei ole hyvä eikä huono. Se ei ole mystinen taikavoima, joka vain harvoilta löytyisi. Se on yksi sellainen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa, kumpikin kääntöpuolensa.

Esimerkiksi ympäristön tarkan havainnoinnin ja havaintojen syvällisen käsittelyn negatiivisena kääntöpuolena  on se, että elämästä tulee hankalaa. Tilanteet, joissa on yksiselitteisesti liikaa havainnoitavaa, esim. monimutkaiset ja pitkäkestoiset ja kenties itselle merkitykselliset tapahtumat väkijoukon keskellä ovat aivan helvetillisen kuormittavia. Kun ei-erityisherkät menevät perjantai-iltana bileisiin nollaamaan viikon aikana kasautuneita paineita, minä tarvitsen bileiden jälkeen kunnolla hiljaista ja rauhallista aikaa nollatakseni ne bileet. Monet tapahtumat voivat olla tosi kivoja ja siksi selviän niistä, vaikka ne kuinka kuormittaisivat, mutta kaikkein kivoimpiakin juttuja, ja usein juuri niitä, seuraa sellainen tunnetila, jonka kohdatessaan joka kerta vain ja ainoastaan toivoo, että kunpa en kokisi kaikkea näin, kunpa en imisi kaikkea itseeni näin herkästi. Muutokset ja siirtymävaiheet, erityisesti suuret ja / tai äkilliset elämänmuutokset ovat käsittämättömän hankalia ja vaikeita. Positiiviset tunteet nostavat lentoon ja negatiiviset tunteet vievät helvetillisiin kuiluihin, eikä kummassakaan ääripäässä ole kivaa. Ihmisten kanssa oleminen muodostuu aina välillä hankalaksi, ihmisten ymmärryskyky joutuu koetukselle. Erityisesti, kun erityisherkkyys ei kelpaa selitykseksi, koska "joojoo, kaikkihan niin sanovat olevansa" ja koska erityisherkkyys kuulostaa hienostelevalta selittelyltä.

Sen lisäksi, että mielestäni ja kirjan kannatteleman ajatuksen mukaan erityisherkkyys ei sinänsä ole hyvä eikä huono ominaisuus, pidän tärkeänä pointtina myös sitä, että herkkyyden taakse ei voi, saa eikä pidä yrittää piiloutua. Erityisherkkyys hankaloittaa elämää toisinaan, mutta toisissa tilanteissa se on yhtä lailla voimavara. Sitä voi jonkin verran hallita, se ei ole mikään ehdoton este mihinkään sen enempää, kuin se olisi ehdoton lupaus mistään. Se on yksinkertaisesti synnynnäinen ominaisuus muiden synnynnäisten ominaisuuksien joukossa. Eikä kukaan ole pelkästään erityisherkkä, kaikilla erityisherkillä on iso liuta muitakin ominaisuuksia. Erityisherkkyys ei liity kaikkeen eikä selitä kaikkea, ei esimerkiksi kaikkia niitä vikoja, joita minussa on.

Tämä oli itselleni tärkeä havainto siksi, että mieleeni juolahti, että ehkä muut ihmiset eivät (aina) pidäkään minua niin viallisena kuin itse olen pitänyt itseäni. En itsekään tuomitse ihmisiä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, sellaisten ominaisuuksien vuoksi, joille he eivät voi mitään. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin minä, pitävät eri asioista, reagoivat ympäristöön eri tavalla, käyttäytyvät eri tavalla. Ajattelen vain, että tuo ihminen on näköjään tollanen, tuo teki näköjään noin, tai en ajattele mitään. Ehkä kukaan muukaan ei pysähdy ajattelemaan minusta, että herrajumala miten kelvoton ihminen. Ehkä saankin olla ihan rauhassa tällainen, omanlaiseni muiden omanlaistensa joukossa.

Fedor Dostojevski: Idiootti

Tämä teos odotti hyllyssäni pitkään.
Lopulta päätin, että nyt saa riittää tämä häpeä. En kestä sitä, että minä, kirjallisuusihminen muka, en ole lukenut kuin yhden Dostojevskin teoksen ennen tätä. Se oli korjattava.

Koska tämän teoksen ajatukset ovat liian suuria, ja jotta tämä postaus pysyisi edes jotenkin sovinnaisessa mitassa, yritän mahdollisimman yksinkertaisesti tiivistää sen ytimen, miksi tämä teos oli mielestäni niin hieno.

Tämä on ajaton, jokaiseen aikaan sopiva kuvaus ihmisistä. Kuvaus siitä, mitä näemme joka päivä ympärillämme, mitä on kaiketi ajasta aikaan nähty.
Fiksuina, tietävinä ja arvokkaina itseään pitävät ihmiset määrittelevät normaalin rajat. He määrittelevät suuressa viisaudessaan sen, miten kuuluu olla, miten kuuluu toimia, mikä on viisasta ja normaalia ja mikä ei.
Jossain vaiheessa he joutuvat törmäämään oman viisautensa kanssa yhteen, kun joku ei toimikaan yhtään niin kuin heidän viisautensa mukaan kuuluisi. Kun joku käyttäytyy eri tavalla kuin viisaat ihmiset ovat määritelleet, kun joku onkin määritellyllä mittapuulla idiootti.
Jos ihminen on todella viisas, hän alkaa pohtia omaa mahdollista piilevää idioottiuttaan.
Jos ihminen ei ole erityisen viisas, hän ei luovu omasta ehdottoman viisauden illuusiostaan.

Nykyaikaan sovellettuna: Suvaitsevaiset ihmiset ovat suvaitsevaisia niin kauan, kun heidän kanssaan ollaan samaa mieltä.

Paula Tilli: Toisin - Minun Asperger-elämäni

Joskus lukioaikana yritin vimmaisesti etsiä syytä siihen viallisuuteen, jota olen jo monesti reflektoinut, ja johon tunsin löytäväni pohjattoman lohdullisen selityksen erityisherkkyydestä.

Lukioaikanani en vielä saanut tietää erityisherkkyys-termistä. Koin, että lähimmäs itseäni tuli Aspergerin syndrooman määritelmä. "Sairaus", diagnoosi, persoonallisuuden piirre, miksi sitä nyt kutsuisi. Samaistuin aspergeriudessa sosiaalisten tilanteiden tuottamiin vaikeuksiin ja moniin muihin asioihin, kuten pikkutarkkuuteen, suorapuheisuuteen, kömpelyyteen yms. Jokin kuitenkin aina pysäytti, ehkä se, minkä uskon perustavanlaatuisimmaksi asiaksi Aspergerin syndroomassa: siitä kärsivän ihmisen on fyysisistä syistä vaikea tunnistaa muiden ihmisten tunteita ja sellaisia asioita toisten käytöksessä, jotka "normaalit" koodaavat automaattisesti, ajattelematta.

Aspergeriutta on varmasti monenlaista ja monentasoista eri ihmisillä, mutta tämä teos selvensi yhtä kaikki minulle, että olen ollut itseni suhteen väärässä. Diagnoosin merkit voi helpostikin yhdistää itseensä, mutta asian tajuaa eri tavalla vasta silloin, kun joku oikea ihminen kertoo, millaista todella on elää Aspergerin syndrooman kanssa. Ja elää normaalia, hyvää ja onnellista elämää.

Mielenkiintoisinta tässä teoksessa oli kurkistus oman maailman ulkopuolelle, tajuta oma elämisensä laatikossa. Ne asiat, joita minä pidän normaaleina ja tavallisina, automaattisina, voivat jollekin toiselle näyttäytyä täysin eri tavoilla, eikä siinä ole mitään väärää, ei mitään sen väärempää eikä oikeampaa kuin minunkaan katsantokannassani. Sitä ei vain koskaan tajua, ennen kuin joku sanoo tai kirjoittaa kokemuksestaan.

Toinen verrattoman mielenkiintoinen asia oli se, miten kirjoittaja esitti muut ihmiset. Miten niinsanotut normaalit ihmiset ovat hänelle asioita neuvoneet, miten hän on joutunut opettelemaan asioita, miten maailmassa hänen toisilta saamansa tiedon mukaan kuuluu toimia. Seurasin mielenkiinnolla hänen saamiaan ohjeita ja hiukan pelkäsin, että osaankohan minä käyttäytyä niin kuin tuolle Aspergerille neuvotaan. Yleensä osasin, olisin yhtynyt hänen saamiinsa ohjeisiin. Olin helpottunut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia

Luin, koska en ole aiemmin lukenut, ja tämä on sentään suuri ja mainetta niittänyt juttu.

Tämä oli laajuudestaan huolimatta nopealukuisin ja nopeatempoisin, sanalla sanoen vetävin kirja, minkä olin pitkään aikaan lukenut.
Nuortenkirjallisuudelle tyypilliset teiniromantiikka-kohdat oksettivat.
Monet asiat, kuten poikkeavuus ihan tavanomaisimmasta fantasiakerronnasta ja se vetävyys, hyvittivät niitä oksetuskohtia.
Loppu sai minulta pisteet, koska se ei ollut sellainen kuin odotin.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

Luullakseni kaikki tietävät tyypillisen, karkean jaon, joka ihmisistä voidaan tehdä: ulospäinsuuntautuneet ja sosiaaliset ovat ekstroverttejä, sisäänpäinkääntyneet erakot ujot yksin viihtyvät hiljaiset ovat introverttejä.

Kun minä olin yläasteella ja lukiossa, oli muotia ja tärkeää, välttämätöntä, kertoa olevansa sosiaalinen. Pidettiin parempana olla ekstrovertti kuin introvertti. Jos ei kokenut olevansa sosiaalinen ekstrovertti, piti parhaansa mukaan yrittää muuntua sellaiseksi. Nykymaailma vaatii sitä. Maailma tarvitsee ekstroverttejä, pitkään tuntui, että maailmassa oli tilausta ainoastaan ekstroverteille.

Sitten eräs introvertti kirjoitti tämän kirjan, jossa hän toi esiin, että introverttiys ei ole huonompi kuin ekstroverttiys. Kuten herkkyydessä, tässäkään asiassa kumpikaan ei ole sinänsä hyvä eikä huono. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Kumpiakin tarvitaan. Ainoa kiistattoman huono asia on se, että introverteillä on taipumus jäädä ekstroverttien jalkoihin. Voin kertoa esimerkin omalta kohdaltani: elämäni aikana olen kuullut aivan_helvetin_ liian monta kertaa sanat "Ei susta ole mihinkään, kun sä olet noin hiljanen, ota vähän mallia siitä, tästä ja tosta."

Kun introverttien hyvät puolet tuotiin esiin, introverttiydestä tuli muodikasta. Joka helvetin hölöttäjä-pölöttäjä kiirehtii nykyään kertomaan olevansa "pohjimmiltaan introvertti", koska hänessä on ne introverttiyden hyvät puolet. Okei, hän on toki sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, rohkea ja mukava, kuten ekstrovertit, ja saattaa siksi ulospäin vaikuttaa ekstrovertiltä. Syvällä itsessään hän on kuitenkin pohtiva, huolellinen, tarkka ja syvällinen, kuten introvertit. (Kummankaan tyypin huonoja puolia hänestä ei löydy, kappas.)

On tietysti valtavasti eroja siinä, miten ihmiset jakautuvat introvertti-ekstrovertti-akselille. Monet ovat jossain siinä välillä niin, että heidän on vaikea määritellä, kumpaa he ovat. Kukaan ei ole pelkästään ja aina ja joka tilanteessa joko introvertti tai ekstrovertti.

Minulle tämä on taas todistus siitä, että hahaa, saatankin olla ihan elinkelpoinen ihminen, vaikka niin monet ovat antaneet niin usein ymmärtää, että minun pitäisi muuttua radikaalisti voidakseni olla ja elää.
Tämä on kuitenkin jälleen sellainen asia, joka kääntyy itseään vastaan: introverttiyen positiivisilta puolilta menee painoarvo, kun kaikki haluavat liittää ne itseensä.
Mutta hyvä, hyvä, hyvä silti, että tämä kirja on tehty.

Jussi Viitala: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen

Sattui käteen joskus kirjastossa.
Biologin kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset liittävät inhimillisiä piirteitä eläimiin ja miten ihmiset itsekin lopulta ovat eläimiä.  
Mielenkiintoinen, erityisesti siksi, että en muista lukion jälkeen lukeneeni mitään biologia-asiaa.

Kirjassa parasta oli tulkintani mukaan lopputulema siitä, että ihminen ja eläin eivät todellakaan lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Eläin voi olla ihmistä viisaampi siinä missä ihminen luulee olevansa eläintä viisaampi. Ihminen voi pyrkiä inhimillistämään eläintä turhaan ja olla itse eläimen kaltainen monessa asiassa.
Ihminen ei siis todellakaan ole mikään luomakunnan kruunu, vaikka hän koettaisikin uskotella itselleen niin.
Siis lyhyesti, pois kaikki turha ylimielisyys, me ihmiset. 

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Luin rentouttavana lukemisena, koska olen pitänyt aiemmin lukemistani Lundbergin kirjoista, esimerkiksi Finlandia-voittaja Jäästä ja sen itsenäisestä alkuosasta, Marsipaanisotilas. Erityisesti teosten sijoittuminen saaristoon, meren läheisyyteen ja ruotsinkieliseen ympäristöön koskettaa minua.

Lukemassani teoksessa oli yksissä kansissa toisistaan erilliset romaanit Kuninkaan Anna ja  Kökarin Anna. Tiivistetysti tämä on kertomus Ahvenanmaan saaristossa, Kökarissa, asuvan Annan elämästä lapsuudesta vanhuuteen.

Tulkintani mukaan tämä on kertomus elämästä, ei mistään enemmästä eikä vähemmästä. Kaikki mystisyys, selittämätön johdatus, upeat sattumukset, kliimaksikohdat ja ylimääräiset krumeluurit oli jätetty pois. Jäljelle jäi realismi, kuvaus siitä, mitä tapahtui, eikä lukija epäile hetkeäkään, voisiko tämä nyt olla todellisuutta vai kuvitelmaa.
Anna elää lapsuutensa, kuten kaikki muutkin ympäristönsä lapset, töitä tehden ja kovaan saaristoelämään tottuen, puoliorpona. Nuorena hän rakastuu Tukholmasta kesävieraaksi saapuneeseen mieheen ja lähtee tämän matkaan. Anna pettyy rakkaudessaan ja palaa lapsuutensa maisemiin nuolemaan haavojaan. Hän opiskelee opettajaksi ja tekee elämänmittaisen uran, ilman suurta tunteen paloa tai kutsumusta, mutta velvollisuudentuntoisesti ja ahkerasti. Uusia rakkauksia tulee ja menee jokunen. Ystävät vaihtuvat elämänkulun varrella. Keski-iässä Anna saattohoitaa äitinsä, selvittelee perintöriitoja sisarustensa kanssa ja totuttelee omaan vanhenemiseensa, edelleen saaristossa niissä oloissa, jotka ovat aina muodostaneet hänen elämänsä kehyksen. Vanhana hän kuolee.

Yllättämättömyydessään karu ja kuten elämä, hiukan surullinen. Ilman suuria suruja, ilman suuria iloja, elämää, tätäkö se on, onko siihen pakko alistua, mitä muuta sitten haluaisi? Samaan aikaan lohdullinen. Tällaista elämä on ollut ennen, tällaista se on nyt, tällaista se on tulevaisuudessa, muillakin, kaikilla, samassa veneessä me kaikki lopulta olemme.

Itkin ihan sydänjuuria myöten raastavasti lukiessani kirjan kohtausta, jossa lehmää viedään teuraaksi. Luin syysyöllä lampun valossa nojatuolissa ja vain itkin ja itkin ja itkin. Toivoin että teurasmatkan pitkä kuvaaminen johtaisi onnelliseen loppuun, eikä se saakeli johtanut. Viimeinen mitä kuului oli lehmän apuahuutava ammuuuuu.
En kestä.

Anni Blomqvist: Myrskyluoto

Luin, koska tämä on suomalaisessa kulttuurissa suuri juttu, ja siksi häpesin, että en ole aiemmin lukenut.
Tässä oli kaikki Myrskyluoto-sarjan kirjat yksissä kansissa.

Minulla oli hiukan hankaluuksia hahmottaa, mihin ajanjaksoon teoksen tapahtumat sijoittuvat, mutta veikkaisin, että 1800-luvulle, viimeisimmät korkeintaan 1900-luvun alkuun.
Tapahtumista ei siis ole suuressa mittakaavassa mikään aivan hirvittävän pitkä aika. Silti oma ja ympäröivän maailman tyystin täydellinen vieraantuminen tuon ajan maailmasta nauratti ja suorastaan pelotti välillä. Miten elämä voi muuttua niin toisenlaiseksi, ja muuttuvatko ihmisetkin, tai ihmisten tunteet, vai muuttaako vallitsevan ympäristön muuttuminen perusasioiksi miellettäviä juttuja, inhimillisiä tunteita ja kokemuksia tosiaan näin paljon?

Ensinnäkin suhtautuminen kuolemaan ja sen tuomaan suruun.
Myrskyluodon Maijalla on seitsemän lasta. Kappas, yksi tippui rantaveteen ja hukkui. No, nostetaan se ylös ja haudataan. Minkäs tuolle tekee. Se oli Jumalan tahto. Kun kuolleen lapsen äiti pyyhkäisee hautajaisissa silmäkulmaansa, vanhempi nainen suuttuu verisesti: on Jumalan halventamista itkeä, sillä lapsihan kuoli Jumalan tahdosta. Lapsi on nyt paremmassa paikassa. Äidin olisi syytä olla kiitollinen. Aina voi tehdä uusia lapsia. Sitä mieltä Maijakin on, kun vain tulee järkiinsä.

Toisekseen, naisen asema.
Nainen on miehen vallan alla, miehen palvelija, miehen alainen. Nainen ei saa tehdä minkään asian suhteen itsenäisiä ratkaisuja, mies päättää asiat. Naisen pitää itsestäänselvästi tehdä kaikki kotityöt, miehen työnä on hoitaa miesten työt. Vasta synnyttänyt nainen ei kuitenkaan saa esimerkiksi laittaa ruokaa miehelleen, koska synnytyksen ja kirkossa saadun papin siunauksen välissä hän on kaikkiin miehen hyväksi tehtäviin töihin liian likainen. Nainen ei myöskään saa jättää töitään tekemättä, koska hänen kuuluu palvella miestään. Lopputulemana on, että naisella ei ole muuta osaa, kuin toimia väärin ja saada yhteisön haukut.

Kolmanneksi, teknologia.
Kelirikon aikaan Myrskyluodon väki ei pääse saareltaan mihinkään, eikä posti kulje. Kriisitilanteissa, kuten tulipalon sattuessa, he miettivät epätoivoisina, miten saada viesti kellekään, miten saada apua. Ei ole muuta keinoa kuin odottaa kelirikon ohimenoa. Lukijan, minun, päähän pälkähti liian usein ajatus, että no hyvänen aika, soittakaa jollekin. Terveisiä älypuhelinkaudelta.
Kun Maija odottaa valoisia kesäöitä voidakseen työskennellä öisin kynttilöitä tuhlaamatta, minä löysin itseni hävettävän usein ajattelemasta, että no pistä valot päälle. 
Huh huh. Onneksi on näitä joitakin kurkistusaukkoja historiaan, että jonkinlainen kiitollisuus jostakin nykyajan ilmiöistä sentään pilkahtelee esiin.

Stephen King: Se

Koska kyllä pitää ihmisen saada annos kauhuakin, vaikka kerran vuodessa. Ei jaksa aina realismia, elämää kansien sisäpuolella sellaisena kuin se on kansien ulkopuolella. 

Hiplasin tätä kirjaa joskus kaupassa, kiinnostuin. Lainasin kirjastosta.
Pääsi listalle siksi, että tämä oli ylivoimaisesti vuoden kauhein, hirvein, karmein, raa'in kirja.
Lisäksi tämä oli aivan liian pitkä.
Vaikka tarina oli sinänsä hieno, pitkään ja perusteellisesti kehitelty, niin jonkin sivujuonteen olisi mielestäni aivan hyvin voinut pudottaa, eikä tarina olisi siitä kärsinyt.
Jos minulta kysytään, niin koiranpakastuskohtauksen olisi esimerkiksi voinut jättää pois. Sillä ei ollut edes mitään funktiota tarinan kannalta, käsitykseni mukaan.

Fantasioiko joku todellakin koiran tappamisesta pakastamalla elävältä?
Miksi joku haluaa kirjoittaa siitä?

Tästä on hyvä lähteä kohti uusia kirjaelämyksiä. 




 





 















 

2016

11-vuotiaasta lähtien olen pitänyt perinteenä kirjoittaa tiivistyksen menneestä vuodesta, joko uudenvuodenaaton tai -päivän kunniaksi. Aiemmin tein sen omaan päiväkirjaani, nyt jo kolmannen kerran teen sen blogiin.

Kahdessa edellisessä vuosikatsaus-blogipostauksessani olen jäsentänyt kulunutta vuotta kertomalla järjestyksessä jokaiselta kuukaudelta tapahtumia, joita on jäänyt mieleen tai joita kirjoittamishetkellä on juolahtanut mieleen.

Tänä vuonna tällainen lähestymistapa ei syystä tai toisesta enää tunnu mielekkäältä.

Kokonaisuutena ajatellen vuosi 2016 oli täysin erilainen kuin mikään aiemmin kulunut vuosi elämäni aikana. Se hahmottuu mielessäni yhdeksi isoksi köntäksi asioita, ei niinkään sellaiseksi aikajanaksi, jolle voisi ripotella järjestyksessä toisiaan seuraavia tapahtumia. Pikemmin se on yksi suuri, vaikeasti hahmotettava kokonaisuus.

Toisekseen se koostuu myös monesta sellaisesta asiasta, joita en halua jakaa blogissa. Tämä ehkä näkyy myös siinä, miten hiljaista blogissani on ollut tänä vuonna. Voi olla, että ensi vuonna on taas vilkkaampi kirjoitustahti.

Kokonaiskuva vuodesta 2016 näyttäytyy minulle valitettavasti enemmän negatiivisena kuin positiivisena. Olen ehkä täysin kiittämätön, pessimistinen paska, kun sanon näin, mutta 2016 ei ollut minulle erityisen hyvä vuosi, ja toivon, että tuleva vuosi olisi parempi.

Totta kai vuoteen 2016 sisältyi paljon myös hyviä hetkiä. On korostettava, että hyvät hetket korvasivat monta huonoa hetkeä: hyvät hetket olivat aina todella hyviä siinä missä huonot hetket olivat todella huonoja. Kuvailisin vuotta 2016 mustaksi ja karuksi maaksi, josta kuitenkin kasvoi muutama häikäisevän kaunis kukka.

Alkuvuodesta luin kirjan, jonka ajatukset kannattelivat koko vuotta. Tällaisia ajatuksia olivat esimerkiksi se, että onnellinen on vain sellainen ihminen, joka voi ottaa omakseen tämän hetken, joka voi ajatella, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tänään olen elänyt. Toisen kirjan tärkeän ajatuksen mukaan ilo on vain suru ilman naamiota: kaiken kokemamme ilon pohjalla ovat vuodattamamme kyyneleet. Ei olisi ylimaallista iloa, ellei olisi myös helvetillistä surua. Melkein heti perään luin toisen kirjan, joka tarjosi ajatusta päivistä elämämme tarkoituksena. ”Päivissä määrä on riemuita, missä muutoin voisimme elää?”

Näiden ajatusten pohjalta ajattelin koota tähän blogipostaukseen ilman tarkempaa aikajärjestystä ne hetket, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä kuluneina vuonna. Ne, joissa on elämän tarkoitus. Päätin, että en kuvaile tarkemmin niitä kaikkein huonoimpia hetkiä, sillä en tarvitse niistä enää jälkikäteismuistutusta. Ne ovat siellä pohjalla, kaikkien näiden hyvien hetkieni taustalla joka tapauksessa.

Vuosi 2016 oli vuosi, jona....

Koin paljon negatiivisia tunteita. Näin jälkikäteen, nyt suht neutraalilla tuulella ollessani näen ne hyvänä harjoituksena. Ihmisen, minun, on aina hyvä saada harjoitella elämistä sellaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, missä en missään nimessä haluaisi elää. On hyvä joutua tekemään paljon työtä, on hyvä harjoitella itselle kaikkein vastenmielisimmänkin työn tekemistä ja eteenpäin pyrkimistä silloinkin, vaikka siinä on vaikea ellei mahdoton nähdä merkitystä ja tarkoitusta. On aina hyvä saada harjoitusta pettymysten sietämisestä, vaikeiden tunteiden kanssa elämisestä, siitä, että asiat eivät mene ollenkaan niin kuin itse haluaisi. Vain silloin on mahdollisuudet oivaltaa, löytää jotakin, mitä ei normaalimmassa, mukavammassa elämäntilanteessa löytäisi.

Join paljon glögiä. Join glögiä maaliskuulle asti ja aloitin sen taas lokakuussa. Äiti sanoi, että minusta on tullut 'glögisti'. Veikkaan, että vuonna 2017 en juo enää yhtä paljon glögiä. Ja oli siis puhe alkoholittomasta glögistä, toim. huom.

Katsoin vuoden vaihtumisen hetkellä upeaa ilotulitusta kaupungilla suuressa ihmisjoukossa. Hetki oli mieleenpainuva ja ajattelin, että tästä tulee hieno vuosi. Ilotulitus tuntui selvältä merkiltä.

Otin käyttöön älypuhelimen. Siitä on ollut paljon iloa. Suorastaan harmittaa, että niin kauan vastustin sitä.

En kärsinyt tammikuumasennuksesta, mikä oli historiallista.

Pohdin paljon opettajuutta ja itseäni opettajana, ja toimin opetus- ja ohjaustehtävissä. Opettajuudessa on aina ollut ja on edelleen minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä se on ihan hyväkin asia.

Sain kolme pokaalia, vaikka aiemmassa elämässäni niitä ei ollut yhtään. Kaksi pokaaleista oli kultaisia, yksi hopeinen. Nousin yhden kerran korkeimmalle palkintokorokkeelle pokaali kädessä. Toinen ojennettiin käteen heti maaliviivan ylityksen jälkeen. Yhden saamisesta tultiin ilmoittamaan pukuhuoneeseen. Kaikki tulivat ihan yhtä puskista.

Vietin ystävänpäiväviikonloppua kummien ja serkkujen perheiden kanssa. Se oli juuri oikea tapa viettää ystävänpäivän aikaa.

Juoksin maratonin 300 metrin kentällä. Muistan edelleen kirkkaasti sen tuottaman nautinnon. Olen edelleen miettinyt, onko aivoissani jotain vikaa, kun saman 300 metrin ympyrän juokseminen neljä tuntia putkeen tuotti niin mahtavan flow-tilan.

Kävin teatterissa useammin kuin kuluneen elämäni aikana yhteensä. Sain vasta tänä vuonna tietää, että opiskelijakortillisilla ja työttömillä oli oikeus viimetippalippuihin, eli menemällä lippuluukulle tuntia ennen näytöksen alkua lipun saattoi saada kuudella eurolla normaalin yli kolmenkympin sijasta. Kelatkaa, siis kuusi euroa. Sen lisäksi, että aiemmin en ollut hoksannut tätä, olin aina jotenkin luullut, että teatteriin ei voi mennä yksin. Tänä vuonna huomasin, että kyllä voi. Juoksin monena perjantaina hetken mielijohteesta tuntia ennen näytöksen alkua kotikaupunkini teatterin lippuluukulle ja kävin katsomassa ties mitä, joka kerta yksin. Oli ihan mahtavaa.

Vietin pääsiäistä kummilapseni kanssa. Havahduin jatkuvaksi muuttuneesta tunteestani, että olen kaikessa ja kaikille täysin merkityksetön, turha paska ja on aivan sama, missä olen. Oli ainakin yksi pikku ihminen, joka väkisin halusi viettää aikaansa juuri minun kanssani.

Sain raahattua itseni silmälääkärille, mikä on käsittämätöntä, sillä olen aina pelännyt kaikkea silmiin liittyvää ihan naurettavuuksiin asti. Loppuvuodesta silmäpolilla ramppaaminen alkoi olla jo arkipäivää.

Kävin Kansallisteatterissa kaksi kertaa, vaikka aiemmin elämässäni en ole käynyt siellä kertaakaan. Ensimmäinen käynti oli veljeni perheen valmistujaislahja minulle, toisella kertaa toteutin haaveeni nähdä Moliéren Luulosairas -näytelmä ja Minttu Muskallio livenä.

Harjoittelin vanhoja tansseja, vaikka lukion jälkeen olen luullut, ettei sellaista tilannetta voi enää koskaan tulla. Harjoituksissa oli ihanaa, vaikka mulla ei ollut paria.

Whatsappailin ensirakkauteni kanssa. Oli jännää.

Yritin 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi osallistua hyväntekeväisyysjuoksuun, mutta se peruttiin. Lähdin huonoon, tuulisen synkkään säähän itsekseni juoksemaan. Kun nousin tavallisen reittini mukaisesti loppuvaiheessa sillalle järven yläpuolelle, aurinko tunki esiin pilvien lomasta ja maailma kirkastui silmissä. Koin sen luonnon antamaksi synttäritervehdykseksi.

Syntymäpäivänäni klo 15.54, minuutilleen neljännesvuosisata syntymäni jälkeen menin yliopistolle tapaamaan professoria, jota olen aina arvostanut, ehkä vähän ylimitoitetustikin. Siksi kahdenkeskinen tapaaminen pelotti niin, että piti hetkeksi pysähtyä hänen ovelleen ihan vain hengittämään ennen koputtamista. Tapaaminen oli paras synttärilahja, minkä olisin voinut saada, sillä kyseinen ihminen sanoi minulle kauneimmat sanat, jotka olen kaikkien yliopistovuosieni aikana kuullut. Tapaamisen jälkeen menin Minetti-jäätelölle, otin kaksi palloa ja tunsin, että en ole elänyt tätä elämää turhaan, en ole tehnyt turhaan kaikkea sitä, mitä viime vuosina olen tehnyt.

Jumalauta, että oli hienoa.

Osallistuin ystävän valmistujaisiin. Juhlat poikkesivat muista bileistä ainoastaan siten, että niissä ei ollut tarjolla alkoholia. Oli tosi kivaa. Juhlat palauttivat hippusen uskoani ihmiskuntaa kohtaan. 

 

Vietin juhannusta lapsuudenystävän ja hänen perheensä kanssa. Oli tosi kivaa.

Olin juhannustansseissa ja näin niissä Jari Sillanpään livenä. Pakko todeta, että en olisi millään halunnut lähteä, mutta ystävä sai painostettua. Oli kyllä hauska reissu.

Ajauduin myös katsomaan Jope Ruonansuun live-esiintymistä, vaikka siitä tyypistä en välitä yhtään.

Pelkäsin tosissani kuolemaa useita kertoja erinäisten lukuisten oireiden seurauksena. Voin kertoa, että siinä oli kaikista mahdollisista ikävistä tunteista ylivoimaisesti kaikkein kamalin tunne tänä vuonna. Kaikkea muuta voin sietää, mutta sen haluaisin poistaa elämästäni lopullisesti.

Löysin promootiopuvun, lievästi ilmaistuna tuskallisen etsinnän jälkeen. Muistan kirkkaasti hetken, jona astuin ulos sovituskopista, keräsin käteeni painavaa monikerroksista helmaa, jota riitti ja riitti vain, ja kävelin pari askelta nähdäkseni itseni peilistä. Tiesin, että tämä on nyt oikea, tämän haluan. Ajattelin, että en kuitenkaan ota sitä, sillä mielestäni se maksoi liikaa. Ja sitten kuitenkin otin sen. En katunut päätöstä kertaakaan.

Juoksin maratonin yöllä, lähdin matkaan muutama tunti promootiopuvun löytymisen jälkeen ja tulin maaliin klo 01.20. Istuin yleisessä saunassa maratonin jälkeen yksin. Poistuin pukuhuoneesta yömekossa, järjestäjien katseiden alla. En oikein vieläkään osaa päättää, hävettääkö se vai ei. 

Hurahdin Kumman kaa -tv-sarjaan, hankin ykkös- ja kakkostuotantokausien yhteisen dvd-boxin omaksi ja katsoin jaksot niin moneen kertaan, että tätä nykyä osaan ne liki pitäen ulkoa. 

Tein ystävän kanssa kesälomareissun Mikkeliin. Muistan hetken, jona istuimme saunan ja porealtailun jälkeen kattotason terassilla ja ajattelin, että kaikki on niin hyvin ja kaunista.

Heittäydyin merenranta-aaltoihin Vaasan leirintäalueella eräänä verrattoman kauniina, elokuisena sunnuntai-iltana. Aaltojen keinutettavana oleminen ja rantahiekalla juokseminen nostatti syvältä kumpuavan lapsen riemun. Ajattelin siinä hetkessä, että tulkoon huomenna mitä tahansa, tuli hyvää tai pahaa, tänään olen elossa, tänään olen onnellinen, eikä mikään voi sitä pilata.

Vajaa viikko sen jälkeen ajattelin tasan tarkalleen saman ajatuksen, vaikkakin paljon voimakkaampana promootiopäivän jälkeen, promootiotanssiaisten viimeisen sävelen jälkeen. Olin kerran elämässäni täydellisen itsevarma, vieressäni olevan toisen ihmisen itsevarmuus heijastui minuun, tiesin olevani kaiken jälkeen, kaikesta huolimatta arvokas ja kaunis ja hyvä. Onnentunne oli siinä hetkessä niin suuri, että tuntui vaikealta ymmärtää, miksi se annettiin minulle, miksi juuri minä sain kokea sen. 

Osallistuin tanssien lisäksi myös itse promootioon (josta tanssit olivat oikeastaan vain sivujuonne). Kirkkaimmin mieleeni jäi hetki, jona astelin muun kulkueen mukana varsinaisen juhlatilaisuuden aluksi juhlasaliin ylevän musiikin soidessa taustalla. Olin sattumalta hyvin näkyvillä, hetki tallentui jopa videolle. Hetki oli juuri sellainen, jonka olin aina halunnut kokea, ja siinä oli jotain suorastaan kivuliaan kaunista. Olisin voinut itkeä liikutuksesta. 

Juoksin maratonin Espoossa merenrantamaisemissa. Maraton ei ollut mikään häikäisevän hieno kokemus, mutta tulipahan koettua sekin.

Kävin kasvohoidossa, kiitos kummitätini.

Kävin Linnanmäellä kummilapseni kanssa. Oli tosi kivaa, varsinkin, kun kyseessä oli upea Valokarnevaali. 

Katsoin Hynttyyt yhteen -sarjan yhden tuotantokauden kirjastosta löytämältäni dvd:ltä. Siinä myös sarja, joka ansaitsee erityismaininnan ihan vain piristävän vaikutuksensa vuoksi. Pistin sen pyörimään monella, niin monella toivottomuuden hetkellä. 

Tunsin itseni rumemmaksi kuin olen tuntenut vuosiin. Kun tunne oli kestänyt liian kauan, keksin, että sille voi tehdä jotain. Loppuvuodesta aloin siis meikata ensimmäistä kertaa sitten yliopiston alkuaikojen.

Kriiseilin siitä, kasvattaisinko otsatukan pois vai leikkelisinkö sitä. Päädyin jatkamaan jälkimmäistä.

Kävin yläasteaikaisen opettajani kanssa kahvilla. Jälkikäteen ajattelin, että osasin sentään käyttäytyä hänen seurassaan ehkä vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. En tiedä, oliko hän samaa mieltä.

Löysin vihdoin vapaaehtoistyömuodon, jonka olen kokenut itselleni sopivaksi. Jo vuosien ajan olen etsinyt sellaista vapaaehtoistyömuotoa, jonka tekemisestä nauttisin. Olen käynyt koulutuksissa ja ottanut erilaisista vapaaehtoistyön vaihtoehdoista selvää, mutta mikään ei sitten kuitenkaan ole tuntunut omalta. Tänä vuonna osallistuin vapaaehtoistyöhön, jonka parissa tuli kummallisen voimakas tunne, että juuri tässä olen nyt oikeassa paikassa, juuri näin on hyvä.

Juoksin maratonin 16 asteen pakkasessa, niin kylmässä en ole ikinä ennen juossut maratonia.

Katsoin kaikki Joulukalenteri -ohjelman jaksot ensimmäistä kertaa sitten ala-asteaikojen. Sen lisäksi, että oli ihanaa nähdä Eero Ritala ja Minttu Mustakallio, nautin myös ylipäätään ohjelman katsomisesta. Jaksot virittivät joulutunnelmaan tavalla, jonka olin ehtinyt unohtaa lapsuuden jälkeen.

Loppuvuodesta, vuoden viimeisenä asiana se sitten rysähti, kaikkein suurin juttu. Toteutui haave, jonka mitoitin viime vuonna näihin aikoihin ja tänä vuonna alkuvuodesta kaikkein suurimmaksi ja tärkeimmäksi. Nyt olen päässyt siihen, ja sitä on vaikea käsittää. Prosessi oli pitkä, työläs ja vaikea, ja siihen liittyi kaikenlaisia tunteita, mutta nyt tavoite on saavutettu. Olen iloinen, mutta tapojeni mukaisesti en ainakaan tällä hetkellä tanssi pöydillä ja kilju. Mielessäni häämöttää pelottavana, kammottavana, kaikki se, mitä tämä tarkoittaa, mitä tämä vaatii. Enää en ole ollenkaan varma, onko minusta tähän. Tärkeintä on kuitenkin jonkin sellaisen mystisen sisäisen äänen sanoma, jonka kuulen vain harvoin, ja jonka nyt olen kuullut, että juuri näin on hyvä, suunta on oikea, tarvitaan vain helvetisti lisää rohkeutta, lujuutta ja vahvuutta.

Sain myös juuri ennen joulua tietää, että eräs entinen luokkatoverini, miespuolinen, oli ekalla luokalla äänestänyt minua hymypatsaan saajaksi. Reaktioni oli pelkkä silkka vilpitön ihmetys. ..Täh? Että joku on äänestänyt hymypatsaan saajaksi minua, miksi helvetissä? Että sen on tehnyt joku poika?! Tieto oli melkein parasta tässä vuodessa, ihan vain hätkähdyttävyytensä vuoksi. Olen aina luullut, että minulla on suhteellisen realistinen kuva siitä, millaisena muut ihmiset minut näkevät. Olen taipuvainen pessimismiin, mutta mielestäni osaan kuitenkin ajatella suht realistisesti. Tämä tapahtuma osoitti kuitenkin, että ajattelussani on ollut ainakin yksi täydellinen murtumakohta. Joku on nähnyt minut tavalla, jolla en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan, voinut kuvitella kenenkään ihmisen minua näkevän.

Ehkä tällaisia (positiivisia) murtumakohtia on muitakin?

Kärsivällisyyteni venytettiin vuonna 2016 monella elämänalueella useamman kerran äärirajoille. Aiemmassa elämässäni olen pitänyt itseäni, jos en nyt maailman kärsivällisimpänä, niin kuitenkin melko kärsivällisenä ihmisenä. Tämän vuoden jälkeen epäröin sitä. Jossain vaiheessa kärsivällisyyden raja lakkasi aina venymästä, jossain vaiheessa se joka kerta paukkui, välillä kohtalokkainkin seurauksin.

Aloin miettiä itsetuntoani uudella tavalla. Aiemmassa elämässäni olen ajatellut, että itsetuntoni on ihan pohjalukemissa. Tänä vuonna mieleeni juolahti, että itsetuntoni ei ehkä sittenkään ole huonoin mahdollinen. Minulla saattaa hyvinkin olla parempi itsetunto kuin jollakin ulospäin hyvin varmalta ja osaavalta vaikuttavalla ihmisellä. Ainakin jostakin näkökulmasta itsetuntoani voi pitää hyvänä, ihanteellisenakin.

Tämän kaiken kirjoitettuani alkusanani alkoivat huvittaa. Missä oli se kaikki huono, mistä valitin?

No, se oli siellä pohjalla, kaiken taustalla.

Jätin sen tarkemman kuvailemisen pois täysin tietoisesti. Tämä postaus antaisi ehkä realistisemman kuvan kaikesta, jos kuvailisin myös joitakin erityisen huonoja hetkiä, mutta kuten sanottu, en halua tehdä sitä. Minulle riittää tietous siitä, huonoja hetkiä oli paljon, sen verran, että ei maksa vaivaa listata niitä.

Mieleeni on kuitenkin nyt tullut myös, että ehkä sen saaminen, mitä eniten haluaa, ei olekaan aina itselle parhaaksi. Ehkä se on jopa edellytys jollekin vielä paremmalle.

Viime vuonna tein uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan olisin vähemmän itsekäs ja ottaisin enemmän toisia ihmisiä huomioon.

Joudun pettyneenä tunnustamaan, että lupauksen pitäminen ei onnistunut kovin hyvin.

Siksi en oikein tiennyt, mitä tänä vuonna uskaltaisin luvata.

Lopulta päätin luvata tehdä parhaani.

I'll do my best.

Sen työn edistämiseksi, minkä nyt olen aloittanut. Sen jatkamiseksi, minkä yritin aloittaa viime vuonna näihin aikoihin uudenvuodenlupauksen merkeissä. Kaiken sen suhteen, mitä tulevana vuonna tulee vastaan.

Koska kulunut vuosi oli niin täynnä julkkiksia, asetin itselleni myös konkreettisen tavoitteen, joka on samalla haave: Eero Ritalan näkeminen livenä, mahdollisimman pian.

Ja ai niin, perinteisesti vedän vuosikatsauksen yhteen Venla-gaalan varjolla. Vuoden 2016 parhaan tv-esiintyjän ääni lähtee tänä(kin) vuonna Ismo Leikolalle, ihan vain lojaalisuuden nimissä. En ollut hänen keikallaan kuukausi sitten, vaikka se järjestettiin taas melkein kotiovellani. Silti hänellä on aina erityinen paikka sydämessäni. <3

Jouluviikolla

Perinteisesti kirjoitan jotakin vielä näin viimeiseksi ennen joulunviettoon laskeutumista.
Palasia ajatuksistani kuluneelta viikolta, olkaa hyvä.

Joulumieli tulee joka vuosi. Kaikki muu on sattuman varassa, joulumieli ei. Ainakaan tähänastisessa elämässäni joulumieli ei ole pettänyt missään elämänvaiheessa.
Olen ihminen, jolle iskee säännöllinen tammikuumasennus. Tänä vuonna se jäi tulematta.
Olen ihminen, joka ei kärsi kaamosmasennuksesta. Tänä vuonna kaamosmasennuksen merkkejä oli havaittavissa ensimmäistä kertaa ikinä.
Olen jouluihminen. Joulunalusaika on mielestäni parasta aikaa vuodesta. Joulua edeltää aina ihan omanlaisensa ilon tunne.
Monena vuonna olen milloin mistäkin syystä pelännyt, että mitä jos jouluilo ei tänä vuonna tulekaan. Voin hyvin kuvitella, että jos elämässä tapahtuu jotain kamalaa, joulu on pahinta aikaa, juuri siksi, että sen pitäisi olla ilon ja valon juhla.

Viimeiseksi tänä vuonna olin aivan varma, että joulun lähestyminen oikein alleviivaisi henkisesti kurjaa olotilaani.

Huomasin, että niin ei käynyt. Monena päivänä ennen joulua nousin uuteen päivään henkisesti ihan pohjamudissa, ja iltaan mennessä jotain oli aina tapahtunut. Joka paikassa soivat joululaulut, valkeaksi muuttunut maisema, pikkujoulut ja joululounaat eivät vain voineet olla vaikuttamatta mielentilaan. Sen sijaan, että joulu olisi pelkoni mukaisesti irvaillut olotilaani, se teki sen ihan väkisin ainakin tuuman verran valoisammaksi. Pysähdyin oikein ihmettelemään sitä.
(Tosin pakko sanoa, että valkean maan muuttuminen mustaksi jääksi syö hyvän osan joulumielestä.)

Tänä vuonna sain sitä paitsi ennätysmäärän joulukortteja, vaikka itse olin (jälleen) patalaiska, enkä lähettänyt yhtään. Sydämellinen kiitos teille kaikille! <3

Joulun lisäksi mielessäni on tällä viikolla pyörinyt muitakin asioita.
Viimeiset pari viikkoa ovat koostuneet monista suurista tunteista. Kaikenlaisista tunteista.

Eilen mieleeni juolahti tiivistys: tämä on kuin Google Maps.
Olen aina ollut todella huono suunnistamaan. Minulle ei ole mikään ongelma eksyä tutummallakaan reitillä, ja koska pahaksi onneksi harrastan pitkänmatkanjuoksua, ei myöskään ole mikään ongelma kävellä tuntikausia vääriin suuntiin, ennen kuin jaksaminen loppuu.
Elämääni tuli olennainen helpotus tämän vuoden alussa, kun otin käyttöön älypuhelimen. Sen avulla pystyn aina paikantamaan itseni ja suunnistamaan oikeisiin määränpäihin. Koska en oikein ymmärrä karttoja, ei Google Maps -palvelukaan ole minulle täysin ongelmaton, mutta on se silti olennaisesti helpottanut elämääni.
En tiedä pystyykö kukaan samastumaan tähän, mutta koetan silti sanallistaa sen: se ihana tunne, kun oot eksyksissä ja avaat Google Mapsin puhelimella ja koetat hahmottaa, mihin suuntaan sun pitäis sen ohjeiden mukaan lähteä, ja sitten se sua esittävä pallukka siinä ruudussa lähtee etenemään oikeaan suuntaan, pitkän harhailun jälkeen.

Keksin eilen illalla, että se on kuin kuva elämästäni tällä hetkellä.
Olen se puhelimen Maps-palvelun omaa sijaintia esittävä pallero, joka on harhaillut pitkään tuskissaan, ja joka nyt viimein on lähtenyt hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan, haluamaansa suuntaan. En tiedä, missä ja kuinka tuskaisen taipaleen päässä on määränpää, mutta suunta on nyt oikea.
Vihdoin.

Kirjoitan tämän tänne ihan vain siksi, että jaksaisin jatkossa, tulevissa vaikeuksissa, aina muistaa sen ja palauttaa sen mieleeni.

Tällä viikolla suunnistin taas kerran yhteen paikkaan puhelimen Mapsin avulla. Tuijotin puhelinta niin keskittyneenä, että en huomannut tien allani muuttuvan hiekoittamattomaksi ihan tosta noin vaan. Liukastuin, ennen kuin ehdin ajatella tai tehdä mitään. Täysin vaistomaisesti kuitenkin nostin korkealle ilmaan sen käden, jossa puhelin oli, ja otin itseni toisella kädellä vastaan. Kolautin itseäni vähän, puhelinta varjelin viimeiseen asti. Onneksi meille kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Jälkikäteen ihailin omien vaistojeni viisautta ja olin iloinen siitä, että kokonainen paikallisbussilastillinen porukkaa oli kadun toisella puolella todistamassa tätä taidonnäytettäni.

Suurin (tai no ehkä kuitenkin toiseksi suurin) ilonaiheeni viime aikoina on ollut Ylen Joulukalenteri - Jäätävä seikkailu -ohjelma. Eksyin sen äärelle yhtenä viikonloppuna ihan vahingossa, kun isäni oli jättänyt telkkarin päälle jonkun urheilujutun jälkeen, ja satuin istumaan olohuoneessa. Vilkaisin ruutuun, ja aloin kiljua ilosta. Siellä oli Eero Ritala!!!! Yksi niistä kolmesta suomalaisesta julkkiksesta, jotka haluaisin nähdä livenä, ainut heistä, jota en vielä ole nähnyt.
Ja kukas ruutuun seuraavana astelikaan, ellei kyseiseen kolmikkoon kuuluva numero 2, Minttu Mustakallio. <3
Sen jälkeen Joulukalenterin katsominen on ollut jokapäiväinen iloni, ylin riemuni.
Olen myös tietoinen siitä, että mulla on joku ongelma tän todellisuuden kanssa, kun taas on tultu pisteeseen, jossa ruudun tavoittamattomalla puolella oleva mies kiinnostaa minua huomattavasti enemmän kuin kukaan samalla puolella kanssani oleva.
Mutta ehkä nyt on parempi niin.
Henkilökohtainen tavoitteeni tuleville ajoille on siis täyttää haave, joka ei ole vielä toteutunut. Tämä on nyt yleinen tiedotus: Jos tiedätte Eero Ritalan olevan julkisesti jossain nähtävillä, ilmoittakaa minulle. (Tarkoitan nyt lähinnä teatterilavoja, en mitään museon lasikaappia, vaikka tästä voisi sellaisenkin kuvan saada.)

Näihin tunnelmiin,
lämmintä joulua juuri sinulle.

Juokse juokse juokse

Kymmenen maratonin virstanpylvään kohdalla vuonna 2014 luetteloin kaikki siihenastiset maratonini täällä blogissa. Tein silloin päätöksen, että en avaa koko juoksuharrastuksen aloittamisen pitkää historiaa, vaan keskityn pelkkiin maratoneihin.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä blogissa tunnontarkasti, ajattelin juhlan kunniaksi kirjoittaa tiivistetyn tai "tiivistetyn" historiikin lähtien siitä, mistä kaikki oikeastaan lähti.

Kaiken pahan alku ja juuri oli nimittäin Cooperin testi.
Matka, joka vielä nykyäänkin aiheuttaa minulle fyysistä pahoinvointia. Niin paljon mieluummin juoksen maratonin kuin Cooperin testin.
On edelleen täyttä helvettiä ja toisaalta ihmetystä herättävää ajatella, että yläasteaikana jouduin juoksemaan Cooperin testin kaksi kertaa vuodessa. Yläasteen seiskaluokalta lukion ensimmäiseen vuoteen joka ikinen kevät ja joka ikinen syksy meidät pakotettiin liikuntatunneilla nöyryytettäviksi urheilukentälle katsomaan, piteneekö 12 minuutissa juostava matka vaiko eikö. Se oli kamalinta ikinä ja vilpittömästi ihmettelen tänä päivänä, oliko se todellakin tarpeen ja millä perustein.

Seiskaluokan keväällä kuitenkin kyllästyin olemaan se hidas kömpelö köntys, joka aina puuskuttaa viimeisenä, on aina huonoin.
Aloin harjoitella.
Lähdin juoksemaan tietä, jonka varressa kotitaloni on. Otin juostavakseni tienpätkän, jonka tiesin suurin piirtein kolmen kilometrin mittaiseksi edestakaisena matkana.

Seiskaluokan keväällä, kuukautta vajaa 14-vuotiaana se alkoi: juoksin joka päivä kolme kilometriä niin lujaa kuin pystyin. Joka ikinen päivä.
Se oli helvetillistä.
Se onnistui vain siksi, että jo silloin olin itseni pahin vihollinen.
Ruoskin itseäni lujempaa kuin kukaan toinen koskaan. Pakotin itseni lähtemään lenkille joka helkkarin päivä, säällä kuin säällä, oli olotila millainen hyvänsä. Tiellä pakotin itseni juoksemaan, juoksemaan niin kovaa kuin pystyin, vaikka se teki fyysisesti kipeää.
En antanut itselleni yhtään armoa.

Siinä ei ollut mitään kaunista eikä mukavaa, mutta lopputulos oli, että seiskaluokan keväällä Cooperin testini meni paremmin, ja sen jälkeen tulos parani tasaisesti lukion alkuun asti.

Juoksemista oli jatkettava, sillä seuraava Cooper odotti aina nurkan takana.

Pian aloitettuani tuon juoksuhelvetin luin jostain nuortenlehdestä jutun lenkkeilyn aloittamisesta. Mieleeni jäi jutun väite, jonka mukaan "juokseminen kannattaa aloittaa, sillä juokseminen on mukavaa; itsensä tarvitsee raahata lenkille väkisin vain pari kertaa, ja sen jälkeen juoksulenkeistä jo tulee riippuvaiseksi".
Sanoin silloin ja sanon nyt, että this is shit, bullshit.
Ainakin minun kohdallani.
Minun kohdallani juokseminen oli täyttä hel-vet-ti-ä ensimmäiset neljä kuukautta. Onnistuin raahaamaan itseni lenkille vain, koska ruoskin itseni henkisesti verille, ja minun oli pakko ruoskia itseni lenkille joka päivä, sillä pelkäsin, että yksikin välipäivä olisi tie takaisin entiseen täydellisen luuserin turmioelämään. Cooperin testi siinsi mielessäni pääkallon kuvana.

Hauskinta jälkikäteen on, että ensimmäiset pari kuukautta juoksin tavallisissa vaatteissa. Tavallisessa takissa ja kengissä.
Minun kohdallani ei siis voi puhua välineurheilusta.
Ostin ensimmäiset juoksulenkkarini vasta, kun juokseminen oli juurtunut vakaammin osaksi elämää, kesällä parin kuukauden juoksemisen jälkeen. Nekin lenkkarit ostin vain vanhempien pakottamana, itse olisin ihan kelpuuttanut tavalliset kengät juoksukengiksi.

Muistan ensimmäiseltä juoksukesältä kirkkaimmin sen, kuinka jalat hikosivat kengissä kuumalla asfaltilla juostessa helteellä. Lenkin jälkeen tuntui aina, että jalat palavat. Otin tavakseni juosta suoraan tieltä pihalammikkoon, jossa otin kengät ja sukat pois.

Muistan, kuinka kerran söin englanninlakun juuri ennen lenkkiä ja tuli hirvittävän huono olo, lakritsin maku nousi kuvottavana suuhun. Opin, että koskaan ennen lenkkiä ei pidä syödä mitään, ei murustakaan.

Syksyllä kahdeksannen luokan alettua muistan ensimmäisen kerran nauttineeni juoksemisesta.
Kesän aikana olin jo kokenut joitakin vähemmän hirveitä lenkkejä, mutta yhtenä syysiltana, puoli vuotta aloittamisen jälkeen, vasta ensimmäisen kerran löysin sen tunteen, joka edelleen ajaa juoksemaan. Sen, jossa juokseminen on kevyttä ja tuntuu hienolta ja kaikki on hyvin.

Kahdeksannen luokan syksyllä ajauduin juoksemaan äidin kanssa, sillä äiti palautui ensimmäiseltä maratoniltaan juoksemalla ensin lyhyitä lenkkejä ja pidentäen niitä sitten pikkuhiljaa.
Juoksin hänen kanssaan ensin omaa kolmen kilometrin lenkkiäni, sitten neljän kilometrin lenkkiä.
Juoksimme neljän kilometrin lenkkiä yhdessä aika pitkään.
Kerran lähdettiin kuuden kilometrin lenkille.
Seuraavana kahdeksan.
Jossain vaiheessa, kun kuuden ja kahdeksan kilometrin lenkit sujuivat, siirryttiin kahteentoista.
Ja sitten yhtenä sunnuntaiaamuna aikaisin juostiin 26 km, en edes tiedä miksi. Se oli joku väärinkäsitys, minä olin luullut, että lähdemme ehkä 16 km lenkille ja sitten juostiinkin 26.

Se oli hirveää ja kamalaa, mutta selvisin siitä.
Pari päivää ennen 15-vuotissynttäreitäni juoksin äitini kanssa elämäni ensimmäisen puolimaratonin tapahtumassa. Oli tosi kivaa. Matka ei ollut liian pitkä, sillä olinhan selvinnyt 26 kilometristäkin, muistaakseni pari kertaa ensimmäisen koetuksen jälkeen. Tapahtumassa juokseminen sen sijaan oli hieno kokemus.

Muistan vuoden 2006 juoksemiseni kulta-aikana. Olin 15-vuotias ja elämäni kunnossa. Juoksin pitkiä lenkkejä, juoksin kovaa, tykkäsin juosta. Sain kehuja Cooperin testituloksistani, vaikka ne kammottivat kyllä edelleen ihan samaan vanhaan malliin, ellei pahemminkin kovenevien vaatimusten edessä. Minulle valaistui, että haluan joskus maratonille. Ajattelin tosin, että yksi maraton riittää minulle.

Lukion alussa juoksuinto sitten syystä tai toisesta kuoli väliaikaisesti. Epäonnistuin viimeisessä Cooperissa, en saanut parannettua tulostani enää. Muutenkaan juokseminen ei enää huvittanut, se oli ikään kuin jo nähty juttu.
Kokonaisen vuoden yritin tehdä jotain muuta, keksiä uuden liikuntaharrastuksen.
Kaikki tyssäsi siihen, että asuin tuppukylässä, korvessa metsien keskellä, eikä tarjolla oikein ollut mitään.
Lähdin aina välillä lenkille ihan vain siksi, että pakkohan sitä jotain oli tehdä. Ei kuitenkaan sytyttänyt, ja yritin keksiä kaikkea muuta.

Vuoden tauon jälkeen juoksuinto palasi taas. Muistan, kuinka eräänä kesäiltana lähdin lenkille ja muistin, että tällaistahan se tosiaan oli, tämä oli se, mitä rakastin, miksi olen joskus jättänyt tämän.

Lakkasin ruoskimasta itseäni, tai ehkä otin kymmenteräisestä ruoskasta muutaman terän pois. Juokseminen tuli elämääni sillä kertaa jäädäkseen, sillä enää ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Ei tarvinnut juosta Cooperin testiä eikä mitään tai ketään muuta kuin itseä varten. Juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni omaa tahtiani, juoksin sellaista vauhtia ja sellaisia matkoja kuin itse halusin. Siinä se lopultakin oli, se juoksun ydin, joka oli minulle tärkein, ja jonka kenen tahansa toivoisi ottavan ensimmäiseksi lähtökohdakseen.

Abivuoden alettua lähdin sitten ensimmäiselle maratonille. Myöhemmin on huvittanut joidenkin kysymykset ja ajatukset siitä, kuinka ensimmäinen on aivan erityinen ja ensimmäiseen valmistaudutaan hulluna. Olihan se erityinen, mutta se oli kyllä niitä harvinaisia asioita elämässäni, joihin minä vain ajauduin, johon en itse määrätietoisesti pyrkinyt.

Maratonista alettiin puhua vitsillä, kun olin 14-vuotias ja juuri aloittanut juoksemisen. Vuosi vuodelta siitä puhuttiin vakavammin. 18-vuotiaana, iässä, jolloin maraton on sallittua juosta, ajatukseen oli jo tottunut. Kun kysyttiin, haluanko nyt lähteä, vastasin vain "joo", miettimättä asiaa sen enempää.

Ensimmäisestä maratonista jäi mieleen, että se oli epätodellinen ja hieno kokemus. Sen jälkeen ajattelin kuitenkin, että yksi maraton riittää.
Vuoden päästä kuitenkin hiipi mieleen, että olisi kiva juosta maraton taas joskus, ja kuin tilauksesta tilaisuus tuli eteen.
Toisen maratonin jälkeen päätin, että ei tämä tähän jää, tästä se vasta alkaa.

Pääsin Roomaan maratonille, mikä oli hienointa ikinä.
Sitten halusin maratonille opiskelukaupunkiini, ja se oli ensimmäinen maraton, jonka juoksin ilman ketään tukijaa, jonne ilmoittauduin itsenäisesti ja jonka maksoin itse.
Sitten jostain pöllähti Ahvenanmaan maraton, ja siellä tein ennätykseni, joka pysyi peräti neljä vuotta.

Tykkäsin opiskelukaupunkini maratontapahtumasta, joten otin perinteeksi ilmoittautua sinne. Koska se oli aina syksyisin, halusin parin vuoden ajan ajoittaa vuoden toisen maratonin keväälle. Pidin kahden maratonin vuosivauhtia.

Näiden ensimmäisten vuosien aikana toteutui ainakin kaksi suurta haavettani maratonien suhteen: ensimmäinen oli, että haluaisin juosta täysmaratonin paikassa, jossa olin osallistunut elämäni ensimmäiseen puolimaratontapahtumaan. Se toteutui. Toinen haaveeni oli juosta maraton Turussa, kaupungissa, josta syystä tai toisesta pidän kovasti. Sekin toteutui.
Mitä tästä opimme? Salaisuus on osata pitää unelmansa itselleen sopivan kokoisina. Siten saa ne ehkä toteutettua. Extrana saattaa saada myös sellaista, mistä ei osaa edes haaveilla, kuten minä olen saanut.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä aiemmin, päätin nyt sanoa jokaisesta yhden asian, mikä näin jälkikäteen on jäänyt mieleen, mikä ensimmäisenä tulee mieleen, kun jälkikäteen ajattelee.

Syyskuu 2014, Finlandia: Tottumus. Yhdestoista maraton oli ensimmäinen, jota en jännittänyt. Reitti oli läpeensä tuttu ja maratonin juokseminen oli käynyt tutuksi. Olin kaikista edellisistä maratoneista poiketen suorastaan pitkästynyt.

Lokakuu 2014, Sastamala: Kuvotus. Oksettaa aina, kun ajattelenkin tätä. On normaalia, että maratonin jälkeen on huono olo, on suht normaalia oksentaa maratonin jälkeen, mutta minkään muun maratonin ajatteleminen jälkikäteen ei kuvota minua tällä tavalla. Tämä on ainut juoksemani reitti, jonne en vieläkään olisi valmis lähtemään toista kertaa. Voimakkain tähän liittyvä mielikuvani on oksentaminen paperipussiin autossa ABC:n pihassa, perheeni seuratessa elimistöni tyhjentymistä täysin tyynen rauhallisesti sivusta, ja kun pussi oli täynnä, he kysyivät vain, että ootko jo valmis, nyt mennään syömään.

Joulukuu 2014, Itsenäisyysmaraton: Mielenkiintoinen. Oli kiinnostavaa kokea ensimmäinen talvimaraton. Oli kiinnostavaa, kuinka nopeasti jalat aina juostessa lämpenivät, kun oli astunut jäiseen vesilätäkköön, ei tullut kylmä. Oli ihmeellistä, miten paljon helpommalta maraton tuntui, kun ei tarvinnutkaan juosta yhtä tai kahta pitkää lenkkiä, vaan vain kahdeksan viiden kilsan kierrosta.

Tammikuu 2015, Uusikaupunki: Kiva. Tästä ei ole äärimmäisten tunteiden mielikuvia, mutta tästä tykkäsin. Oli kivaa juosta sisällä, sääolosuhteista tai liikenteestä välittämättä. Oli kivaa juosta lyhyttä kierrosta, joita oli kuitenkin vain 42. Oli kivaa, että ei ollut kylmä eikä kuuma. Tykkäsin reissusta Uuteenkaupunkiin, juostiin rauhallista tahtia, kaikki meni hyvin.

Elokuu 2015, Raatteen tie: Paras. Elämäni paras juoksukokemus, juoksun kannalta, niin maratoneilta kuin muualtakin. Pääsin aivan ihmeelliseen juoksufiilikseen ja reitti oli upea ja jalkapohjia hellivä.

Marraskuu 2015, Ateena: Tarunomainen. Sellainen, jota ei voi käsittää. Joka ei vain mahdu päähän. Muistan kirkkaimmin sen hetken, jona juoksin kohti maalia, ihmiset kannustivat ympärillä, aurinko paistoi kirkkaasti ja ajattelin, että jumalauta, olen maisteri ja olen Ateenassa, olen juossut maratonin historiallista reittiä, en voi ymmärtää tätä. Yhä vieläkin katsoessani kuvia Ateenasta vallitseva ajatukseni on, että voiko toi olla totta, olenko muka oikeasti ollut tuolla.

Helmikuu 2016, Pirkkahalli: Pokaali. Juoksu meni ennätyksellisen hyvin, mutta sekin jäi sen varjoon, että sain elämäni ensimmäisen pokaalin, ensimmäistä kertaa sain kilpailun ensimmäisen palkinnon. En ikinä unohda sitä korokkeelle nousemista.

Heinäkuu 2016, Varpaisjärvi: Kauneus. Mulla oli haave, että haluaisin juosta maratonin yöllä. Tiesin, että yömaratoneja järjestetään kesäisin. Ajattelin, että puitteet ovat kauneimmat mahdolliset, taianomainen juoksukokemus Suomen kesäyössä, jossa puut humisevat hiljaa leppeässä tuulessa, käki kukkuu jossain kaukana, sininen hämärä laskeutuu. Valmistauduin karumpaan todellisuuteen, kuten synkkään kaatosade-ukkosmyrsky-yöhön ja vähintään painajaismaisiin hyttysparviin. Juoksu osoittautui kuitenkin juuri niin kauniiksi kuin mielikuvissani ajattelin.

Syyskuu 2016, Espoo: Meri. Lähdin tälle reitille meren vuoksi, ja meri siellä todellakin oli. Mitään muuta ei oikein ollut, mutta meri oli. Meri oli kaunis. Merimaisemasta pisteet. Muuten ei sanottavaa.

Joulukuu 2016, Itsenäisyysmaraton: Ihmetys. Tästä nyt ei ole niin kovin kauaa, mutta revinpä silti jälkivaikutelman. Ihmettelin paljon asioita, kuten sitä, miten tuollaisella pakkasella voi selvitä maratonista. Voiko lenkkareihin laittaa villasukat, vai miten jalat saisi pysymään edes vähän vähemmän kalikkoina? Oliko urheilujuomaa pakko lämmittää? Miten järjestäjät tarkenivat ja jaksoivat vielä olla niin kannustavia? Miksi pesuhuonetta ei lämmitetty? Miksi maalissa ei ollut tarjolla mitään, ei edes proteiinipatukkaa? Miten ihmeessä minä sain pokaalin? Oliko tämä todellakin kahdeskymmenes?

Tästä lähdetään kolmannelle kymmenelle.

Kaksikymmentäkertainen maratoonari

Taas on aika palata yhteen bloggailuni vakioaiheista, nimittäin maratonien raportointiin. 
Uskokaa tai älkää, itse en oikein tahdo uskoa, mutta viimeisin maratonini oli järjestyksessään kahdeskymmenes.
Olen nyt juossut maratonin kaksikymmentä kertaa.

Ajattelin virstanpylvään kunniaksi kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa jonkinlaisen asioita suuremmin yhteen summaavan tarinapostauksen juoksuhistoriastani.
Aloitan nyt kuitenkin omalla yksittäisellä tarinallaan, taas yhdellä niistä monista yhtä aikaa toistensa kaltaisista ja kuitenkin niin omanlaisistaan, tarinalla numero kaksikymmentä.

Yhtenä iltana viime viikolla sain (taas yhden) huonon illan päätteeksi piristävän whatsapp-viestin. Viestissä kysyttiin, kiinnostaisko lähteä itsenäisyyspäivänä maratonille. Vastasin, että kiinnostaa. Tunnin sisällä ilmoittautuminen oli hoidettu, tarvitsi enää vain saapua paikalle ja juosta.
Oli hauska havaita saapuneeni elämässäni jo sellaiseen pisteeseen, missä voin ihan tuosta noin vain juuri ajattelematta ilmoittautua maratonille alle viikon varoitusajalla.
Siis oikeasti, alle viikon varoitusajalla.

Totta puhuakseni se oli mahdollista lähinnä siksi, että olin itsekseni miettinyt maratonille ilmoittautumista muutaman kerran viime aikoina. Tiesin, että seuraava maratonini on juhlava kahdeskymmenes, ja ajattelin, että olisi kiva juosta se vielä tämän vuoden puolella. Vaihtoehtoja ei ollut ihan kauhean paljon. Tuntui hienolta ajatukselta juosta se itsenäisyyspäivänä, sillä minussa on koko annos isänmaallista paloa. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi itse ilmoittautua sinne, koska viimeisen parin viikon aikana olin erinäisistä syistä saanut aikaiseksi surkean vähän. Tarvitsin jonkun apua, tönäisyä, että pääsisin liikkeelle taas. Onneksi, voi onneksi apu on joskus lähellä, yhden whatsapp-viestin päässä.

Innostuin aluksi kauheasti. 
Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana itkin, koska viime aikoina olen itkenyt kaikkia asioita. Nyt itkin, koska olin varma, aivan täysin täydellisen kuolemallisen varma, että maraton menee pilalle, varmasti menee. Mulla oli joku omituinen yskä, joka oli jatkunut jo pari viikkoa, mutta ei yltänyt flunssaksi asti, ei kovin paha mutta yskä kuitenkin, eikä silloin varmaan ole kovin järkevä lähteä pakkaseen maratonia juoksemaan. Pakkasta oli luvassa huomattava määrä, en ollut vielä koskaan juossut maratonia sellaisessa kylmyydessä.
Itkin ja vaikeroin, että eikö niitä epäonnistumisia ole jo viime ajoille kerääntynyt tarpeeksi, pitääkö nyt ehdoin tahdoin laittaa itsensä vielä maratonillekin epäonnistumaan.

Tiesin kuitenkin, että lähden. Jos olisi joku kunnon sairaus, kunnon flunssa, en lähtisi. Kun on vain epämääräisiä oireita, voin lähteä. Todennäköisesti ne helpottavat, kun pääsee juoksemaan, sillä mitä ilmeisimmin olen alkanut reagoida psyykkiseen stressiin fyysisillä oireilla. Jos oireet pahenevat juostessa, voin aina keskeyttää. Mutta lähden.

Maratonpäivän aamuna, kuten tähän mennessä aina, viimeisen illan paniikki oli muuttunut omanlaisekseen rauhaksi. Sellaiseksi kummalliseksi, yhtä aikaa nöyryyden ja voiman tunteeksi, että nyt lähden, enkä muuta voi. Teen parhaani ja loppuosuus on tuuria ja jotain muuta, kokonaisuuden osat ovat lopulta jonkun muun kuin itseni kädessä, oli se sitten kohtalo tai jumalallinen voima tai silkka arpapeli.

Vanhempani lähtivät huoltojoukoiksi, kuten melkein aina.
Matka alkoi peruuttamalla kotipihasta ylämäkeä ylös tielle, koska iso auto ei noussut lumista ja liukasta mäkeä muuten.
Kuski pyysi minua vahtimaan takaikkunasta, tuleeko tieltä autoja vai ei.
Sanoin, että tässä on nyt kaikki katastrofin ennusmerkit.

Yhtään autoa ei tullut, missään ei näkynyt edes kaukaisia auton valoja, pääsimme tielle onnellisesti ja lähdimme matkaan. Ajattelin, että siinä oli hyvä merkki.
Koko matkan katselin ikkunasta ulos, sillä talviaamu oli niin kaunis. Kauneimpia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (Ehkä myös siksi, että harvoin olen katselemassa maisemia tuollaisiin aikoihin.)
Tunteeni siitä, että kaikki on hyvin, sai vahvistusta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne, että näin kuuluu olla, juuri tällaisena aamuna jos koskaan minun kuuluu lähteä kahdennellekymmenennelle maratonilleni.

Tultiin ajoissa paikalle, hain juoksunumeron, vaihdoin juoksuvaatteet.
Puoli tuntia ennen starttia hermoilin ihan samaan tyyliin kuin aina ennenkin ja olin huoltojoukoiksi tulleille ihmisparoille ihan samalla tavalla perinteisen vittumainen kuin aina. Olin vihainen ja hermostunut muun muassa siitä, että en kuitenkaan sitten pysty juoksemaan ja ei mulla ole tarpeeksi vaatetta mukana ja vaatteeni eivät ole oikeanlaisia ja ei ylipäätään kenenkään ole terveellistä lähteä maratonille 16 asteen pakkasella.

Lähtöpaikalle kuitenkin selvittiin, ja siellä kajautettiin Maamme-laulu (tosin melko vaimeasti).
Ja sitten lähdin.

Reitti oli minulle tuttu ja siinä mielessä hyvin miellyttävä, että siinä juostiin sama reilun viiden kilometrin lenkki kahdeksan kertaa.
Siis melko lyhyt lenkki, vain kahdeksan kertaa. Niin lohdullista verrattuna kaikkiin niihin loputtoman pitkiin taipaleisiin, joista maratonit useimmiten koostuvat.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin liian kovaa ja tiesin koko ajan juoksevani liian kovaa.
En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä ensinnäkin halusin pitää näköpiirissäni muut maratoonarit ainaisen eksymisen pelkoni vuoksi. Reitti oli minulle tuttu kahden vuoden takaa ja viimeistään ensimmäisen kierroksen jälkeen se normi ihmiselle tulisi vielä tutummaksi, mutta minun eksymiselläni ei ole mitään rajoituksia. Vasta kolmen kierroksen jälkeen uskaltauduin luottamaan siihen, että nyt osaan itsekseni, opasteisiin nojaten, ja voin juosta omaan tahtiini. Silloin myös kylläkin päätin, että mieluummin eksyn kuin jatkan tätä vauhtia enää.

Toinen syy alun liian kovaan vauhtiini oli jalkojeni kylmeneminen.
Koko maratonin aikana minulle ei tullut kylmä muuten, päälläni oli tarpeeksi vaatetta muuten, mutta jalat, lenkkareiden sisällä olevat jalat olivat alussa ja lopussa pelkät jääkalikat. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa, vaikka olen juossut kovillakin pakkasilla pitkiä harjoituslenkkejä. Jostain syystä jalkani olivat ensimmäisen 15 kilometrin ajan tunnottomat jääkalikat, jotka sitten viimein alkoivat lämmetä, kun yritin liikutella niitä normaalia kovempaa. Viimeisten kymmenen kilometrin ajan ne sitten taas olivat jääkalikat ihan vain siksi, että olin juossut pakkasessa niin kauan. Mietin, menevätkö ne nyt kuolioon. Eivät onneksi menneet. Mietin, mitä asialle voisi jatkossa tehdä, onkohan olemassa mitään juoksulenkkareihin mahtuvia villasukkia tai vastaavia.

Kolmas syy alun liian kovaan juoksemiseeni oli se uudelainen itsevarmuus, jonka olen alkanut löytää itsestäni viimeisimpien maratonien myötä.
Ennen olin varovaisempi.
Nyttemmin olen uskaltanut välillä irrotella, koska tiedän pystyväni siihen. Tiedän, että pystyn läpäisemään maratonin, vaikka vähän riskeeraisinkin, vaikka juoksisin vähän kovempaa kuin mihin luulen pystyväni.
En tietenkään voi tietää sitä koskaan satavarmasti, ei kukaan voi, mutta tietoisuuteni on erilainen kuin ennen, erilainen kuin missään muualla elämässäni. 

Puoliväliin asti meni mielestäni kivasti.
Puolivälin jälkeen alkoi tuskaisuus.

Reitti kulki jonkin matkaa täysin aukeaa järven rantaa ja tuuli puhalsi järveltä päin. Normaalisti tuulen tunteminen maratoneilla ainakin jossain määrin piristää minua. Taistelutahtoni nousee vastatuulessa. Tuntiessani tuulen kasvoillani tunnen olevani erityisellä tavalla elossa.
Tässä tuulessa ei kuitenkaan, varsinkaan pidemmän päälle, ollut mitään tuollaisia positiivisia elementtejä. Nyt tuuli oli erilainen kuin millään aikaisemmalla maratonilla.
Se oli vastatuuli, kova, riepottava, jäätävän kylmä, raaka. Välillä tuntui vaikealta pysyä pystyssä. Useamman kerran tuli mieleen, että tällaisissa olosuhteissa ei todellakaan pitäisi juosta maratonia, eihän tämä voi olla millään mittapuulla terveellistä.

Pakkanen tai tuuli ei kuitenkaan ihme kyllä käynyt yhtään hengitykseeni, mikä oli kummallista ja rohkaisevaa.

Purevan tuulen lisäksi kunnon talvi toi omat haasteensa reitin lumisuuden ja liukkauden suhteen. Reitillä oli epätasaisuuksia, hiekoittamattomia kohtia ja lumikokkareita. En kompastunut kertaakaan (kehitystä on siis tapahtunut), mutta noin sata kertaa olin vähällä kompastua. Useamman kerran ajattelin haluavani juosta vähän rennommin, antaa oman juoksurytmin ruveta rullaamaan, mutta en voinut tehdä niin, sillä tärkeämpää oli pysyä varuillaan liukastumisen ja kompastumisen estämiseksi.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin siis liian kovaa, että lämpenisin. Neljäs kierros meni vielä ihan hyvin.
Viides, kuudes ja seitsemäs kierros olivat helvetillisiä.

Teki mieli itkeä. Ajattelin, että en jaksa juosta. Pakkanen söi yllättävät määrät energiaa. Tiedostin, että on liian kylmä ilma juosta neljää tuntia putkeen vaikka päällä olisi mitä, pitäisi päästä lämmittelemään. Teki mieli yrittää juosta kovempaa lämmittelyn vuoksi, mutta jäsenet tuntuivat kankeilta ja kangistuneilta, liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Sain pidettyä yllä suht kelvollista juoksuvauhtia kuitenkin. Välillä teki mieli kävellä, koska ei jaksanut juosta, mutta en uskaltanut kävellä, koska tuntui, että sitten kaikki olisi mennyttä, olisin pelkkä jääpatsas.
Ihmettelin moisia ajatuksia, sillä eihän siellä nyt mikään ylimaallisen kylmä kuitenkaan ollut. Ihmettelin, miten järjestäjät ja huoltopisteiden ihmiset pystyivät olemaan paikoillaan ja vielä sitten kannustamaan meitä juoksijoita.

Aina välillä sain jostain energiaa, jonka avulla tsemppasin eteenpäin. Parhaita energian lähteitä olivat tietysti kierroksen vaihdokset, koko ajan vähenevä kierrosten määrä. Järjestäjät kannustivat todella ystävällisesti. Kanssajuoksijat tukivat. Vastaantulijoissa oli tuttuja naamoja, tuttujen ihmisten kannustushuutoja, mikä piristi erityisesti.

Minulle oli uutta, että urheilujuoma oli lämmitettynä huoltopisteillä. Kai se oli kaksi vuotta sittenkin, mutta en muistanut enää. Ihmettelin, miksen ikinä maratoneilla osaa juoda urheilujuomaa sivistyneesti, tai edes niin kuin lapsena on opetettu mukista juomaan. Aina muka tuhannen kiireessä kaadan juomaa kurkkuun niin, että osa valuu pitkin naamaa. Tuolla se sitten kostautui, urheilujuomat naamalle jäätyneinä sai juosta.

Koko maratonia leimasi ennenkokematon, outo ja vähän pelottava epätodellisuuden tunne.
Juoksen helvetin kylmässä, juoksen ja juoksen vain, kaiken sen yskän ja kröhimisen ja pelon jälkeen, ja tuuli on kammottava ja olen täällä yksin ja matka on liian pitkä, mutta silti vain juoksen juoksen juoksen, pystyn aina vain jatkamaan juoksemistani, pystyn jopa pitämään ihan soveliasta vauhtia. Kuka tässä nyt oikein juoksee, en se voi olla minä. 

Viimeinen kierros oli hitain, mutta se oli vii-mei-nen, eikä sitä tunnetta voi kuvata sanoin.

Maali oli urheilukentällä ja kentälle oli kolattu yhden ihmisen mentävä käytävä maalisuoraksi.

Urheilukenttää, maalialuetta, lähestyessäni havaitsin edelläni kaksi naista, jotka juoksivat yhdessä, jotka ehtisivät käytävälle ennen minua.
Tiesin, että en pääsisi heidän ohitseen, sillä käytävälle mahtui todellakin vain yksi ihminen kerrallaan, enkä todellakaan kehtaisi ruveta väkisin tunkemaan heidän ohitseen.
Ajattelin hidastaa tahtiani, että he ehtisivät reilusti edelleni ja saisin tulla maaliin omaan tahtiini, joutumatta tarpomaan heidän vanavedessään.
Tein niin, mutta ilmeisesti he olivat vielä hitaampia. Saavuimme maalisuoralle yhtä aikaa. Jäin heidän taakseen köpöttelemään ja ajattelin, että kai nyt yhden loppukirittömän maratonin tässä elämässä voin kestää.

He juoksivat peräkkäin.
Edelläni juokseva nainen kääntyi minuun päin, siirtyi sivuun, toinenkin siirtyi. "Mene vaan!" he ilmoittivat. Kiitin ja menin. Mielessäni kiitin ja ylistin koko sydämestäni; voi, miten vielä kuitenkin löytyy ihmisistä puhdasta hyväntahtoisuutta.

Otin kunnon loppukirin, kuten tykkään ottaa.
Tunne oli edelleen epätodellinen.
Katsomossa, siellä urheilukentän sivulla, joku alkoi taputtaa, läpyttää käsiään yhteen ihan hulluna, ja huutaa kovaan ääneen "hyvä hyvä hyvä, hieno loppukiri, hienoa, hyvä!" Vasta pitkän aikaa maaliintulon jälkeen havahduin kysymään maalilla katsomassa olleilta vanhemmiltani, kuka siellä oikein huusi, kuka kannusti niin sydämellisesti. Joku järjestäjistä se kuulemma oli. Kysyin, kannustettiinko siellä kaikkia noin paljon. Kuulemma kannustettiin, mutta ehkä minua erityisesti loppukirini vuoksi. Sanonpa vain, että sellaista kannustusta kuulee harvoin.

Maaliviivan ylitettyäni kaksi ihmistä kätteli, onnitteli, ojensi mitalin ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää.
Kylmyyden vuoksi ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa jäädä rupattelemaan. Astelin rivakasti maalin lähellä olleelle huoltopisteelle ottamaan mukillisen kuumaa mehua ja suuntasin sitten pikaista tahtia suihkuun.

Olin ehtinyt kuoriutua pukuhuoneessa ensimmäisestä vaatekerroksestani ulos, kun joku tuli sanomaan jotain jostain pokaalista. Joku ilmaantui jostakin ja kysyi, onko täällä sen nimistä henkilöä kuin (minun nimeni), tuolla olis pokaali tarjolla.  Sumuisen epätodellinen oloni ei siitä ainakaan hälventynyt.  Olin ihan pihalla, kun tyyppi kysyi, haluanko ensin käydä suihkussa vai tulla hakemaan pokaalin heti. Lähdin heti hakemaan sitä. Onneksi olin ehtinyt kuoriutua vain ensimmäisestä vaatekerroksesta, sillä muuten olisin varmaan siinä sumuisuuden tilassa lähtenyt vaikka ilman vaatteita hakemaan pokaalia.

Lähdin yhden toisen kanssa hakemaan pokaalia. Tiesin, että toinen meistä on hopeasijalla ja toinen pronssilla. Ajattelin ilman muuta olevani kolmossijalla.
Pokaalia joutui odottelemaan, luulin jo, ettei sitä tulekaan.

Kun nimeni huudettiin, nostin vain häpeällisesti käteni ylös ja sanoin olevani tässä, ennen kuin hoksasin, että pokaali pitää mennä virallisesti hakemaan. Astelin salin eteen, kättelin pokaalin antajaa, salamavalot räpsähtelivät.
Olinkin hopeasijalla, voi jumankekka. Voitin pronssille tulleen jollain minuutilla. 

On koomista, että koko aiemmassa elämässäni mulla ei ollut pokaaleja yhtään, ja nyt yhtäkkiä, tänä muuten niin epäonnistuneena vuonna, niitä on yhtäkkiä kolme.
Vielä koomisempaa on, että ensimmäinen pokaali oli minulle maailman hienoin, paras, upein spektaakkeli, toinenkin oli todella hieno ja upea asia, ja nyt sitten jo olin suhteellisen välinpitämätön. Siinä seisoin pokaali kädessä ja ajattelin, että kato tällanen taas tuli, täähän on mulle jo ihan arkipäivää.

Pokaali oli totta kai uskomattoman hieno juttu, mutta mielessäni se jäi kirkkaasti sen varjoon, että olen nyt juossut kak-si-kym-men-tä maratonia. Minä, joka opin kävelemään 2-vuotiaana. Joka koko lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni ajan olin täysin kömpelö köntys ja sohvaperuna. Joka inhosin koululiikuntaa enemmän kuin mitään muuta aina lukioaikoihin asti, jolloin viimeinen pakollinen liikunnankurssi saatettiin loppuunsa ja elämässäni koitti sitä myöten häikäisevä vapaus. Minä, joka en ole koskaan ollut mikään urheilija, joka en vieläkään kuvailisi itseäni urheilulliseksi, en välttämättä edes liikunnalliseksi, sillä en vain vieläkään osaa liittää sitä osaksi minäkuvaani.


En ole tehnyt tätä yksin, en todellakaan. En olisi ikinä kyennyt tähän yksin, enkä olisi halunnut tehdä tätä yksin.
Suurin kiitokseni kuuluu heille, jotka tämän ovat mahdollistaneet, toivoakseni he tietävät, keitä he ovat.
Kaikkinainen apu ja tuki on ollut korvaamatonta, eikä siitä voi koskaan kylliksi kiittää.