Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla. 

Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani. 

Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä. 

Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa. 

Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta. 

Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.

Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.

Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.

Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin. 

Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija. 

Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä. 

Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä. 

Häät ja muut tabuaiheet

Tässä postauksessa aiheeni on häät. 

Ei, en suunnittele omia häitäni. 

Kirjoitan silti häistä. 

Eikö olekin eriskummallista?

Tai kun tarkemmin pysähdyt ajattelemaan asiaa, onko siinä sittenkään mitään kummallista?

Olen ymmärtänyt niin, että monet pikkutytöt haaveilevat omista häistään ja leikkivät hääleikkejä. Omaan lapsuuteeni hääleikit eivät kuuluneet. 

Kiinnostuin häistä noin 13-vuotiaana. Kiinnostuin niistä, koska ikävälillä 11-13 vuotta luin paljon vanhanaikaisia, romanttisia tyttökirjaklassikoita. Niissä on nuoria naisia ja heidän ympärillään pyöriviä kosijoita ja jännittäviä juonenkäänteitä siitä, kuka päätyy milloinkin kosimaan ja millaisen vastauksen hän saa. Lopussa juhlitaan ihania häitä. Kun olin lukenut tarpeeksi monta kirjaa, aloin haaveilla omista häistäni. 

Noihin aikoihin ajattelin, että haluan isot häät. 

Vuosien varrella ajatukseni ovat muuttuneet moneen kertaan. 

Kiinnostukseni häihin ja ihmisten rakkaustarinoihin on kuitenkin säilynyt 13-vuotiaasta tähän hetkeen. 

Tapasin nykyisen kumppanini ollessani 27-vuotias. 

Voin kertoa, että ikävälillä 13-27 kuulin tarpeeksi monta kertaa tämän nokkelan sutkautuksen: 

"Sulla pitäis olla sulhanen, jos meinaat naimisiin mennä!"

En tiedä, ajattelivatko kysyjät tosissaan, että heidän nokkeluutensa pelastaa minut nololta tilanteelta. Että jos he eivät olisi muistuttaneet minua parisuhteettomuudestani joka kerta, kun katsoin hääohjelmaa tai mietin, millainen häämekko on kaunis, olisin seuraavassa käänteessä ollut varaamassa hääkirkkoa ja mennyt sinne yksin. 

Nuoresta lähtien suomalaisten hääohjelmien katsominen on ollut minulle rakas harrastus. Maailmassa, jossa tukehdumme huonojen uutisten tulvaan, hääohjelmat ovat yksi keino selviytyä. Jollekin paras selviytymiskeino on komediaelokuvat, toiselle niinkutsutut hömppäkirjat, kelle mikäkin, minulle se on ehdottomasti hääohjelmat. 

Hääohjelmissa on aina mukana aitoa elämää: on erilaisia ihmisiä, erilaisia ihmiskohtaloita, erilaisia elämäntilanteita, erilaisia rakkaustarinan alkuja ja erilaisia hääratkaisuja. 

Taustalla on kuitenkin aina rakkaustarina: nämä ihmiset ovat kohdanneet toisensa ja he ovat toistensa kanssa niin tosissaan, että haluavat mennä naimisiin. 

Mukana on aina ensisijaisesti onnea ja iloa, vaikka on kaikkea muutakin. 

Pelastaudun hääohjelmien, häiden ja rakkauden maailmaan aina silloin, kun tuntuu, että tässä elämässä ja maailmassa ei ole mitään mieltä. 

Hääohjelmien lisäksi rakastan kuulla ja lukea ihmisten rakkaus- ja hääkertomuksia. Jos siis haluat kertoa minulle, kuinka tapasit puolisosi, kuinka suhteenne eteni ja millaiset häänne olivat, voit milloin tahansa ottaa yhteyttä. Palan halusta kuunnella. 

Sen jälkeen, kun olen tavannut nykyisen kumppanini, olen joka kerta hääasioihin viitatessani kuullut kommentin: "Jaha, teillä on sellaista suunnitteilla. ;) ;) ;)"

Kysymykseksi jää mielestäni silloin ainoastaan se, miksei dekkareiden lukijoilta tai rikosohjelmien katsojilta kysytä samaan tapaan: "Jaha, sullako on murha suunnitteilla? ;) Minkäslaisen murhan ajattelit tehdä? ;)"

Olen alkanut miettiä, miksi häistä kiinnostuminen on rajattu vain sellaisille henkilöille, jotka ovat piakkoin viettämässä omia häitään. Miksi sen sijaan lukuisista muista asioista on luvallista olla kiinnostunut ilman, että asia on parhaillaan meneillään omassa elämässä? Rikosten lisäksi ihmiset saattavat olla kiinnostuneita vaikka sodasta ja sotahistoriasta ilman, että he olisivat lähdössä sotimaan tai eläisivät sodan keskellä. Itse olen esimerkiksi kiinnostunut myös merestä, saaristosta ja majakoista, vaikka siihen ei ole mitään selkeästi osoitettavaa syytä, eikä siitä ole koskaan kuittailtu samaan tapaan kuin hääkiinnostuksesta. 

Pari vuotta sitten tein kirjaston tietokannassa hääaiheisen tiedonhaun. Törmäsin kirjaan nimeltä Siksi tahdot. Siinä oli perusteellisesti tietoa hääperinteistä, avioliiton vaikutuksista ihmisten elämään, häiden järjestämisestä, häiden historiasta. 

Ajattelin, että haluaisin lukea kirjan...

... mutta tilanne sattuu olemaan se, että en pysty mitenkään livahtamaan kirjan hakuun huomaamatta. Kirjaston joka nurkalla sattuu olemaan joku tuttu, joka näkee, ja todennäköisesti joko tulisi kyselemään suoraan tai vähintään kahvihuoneessa työkaverille kuiskaa: "jaha, hänellä on sellaista suunnitteilla."

Tänä vuonna tilaisuuteni koitti. 

Livahdin naapurikunnan kirjastoon hiljaisena omatoimiaikana ja kävin nappaamassa kirjan hyllystä ilman että kukaan näki. Olin valmistellut mielessäni puolustuspuheenvuoron siltä varalta, jos joku tuttu sattuisi kuitenkin hyppäämään nurkan takaa. Olin myös varautunut piilottamaan kirjan parhaani mukaan uteliailta katseilta. 

Kun tein tämän kaiken, pysähdyin ajattelemaan asiaa niin paljon, että halusin tehdä siitä blogipostauksen. 

Miksi ihmeessä kirjan hakuun pitää valmistautua kuin johonkin salapoliisin soluttautumistehtävään?

Ymmärtäisin sen ehkä, jos kyseessä olisi kirja nimeltä Yksityiskohtaiset ohjeet pommin rakentamiseen. 

Silloin jollakulla voisi olla syytä huolestua ja minulla voisi olla syy salailuun. 

Mutta miksi en voisi lukea hääkirjaa ilman, että siitä on oltava valmiina puolustus ja selvitys?

Kun avasin tästä keskustelua instagramissa, kommentteihin tuli myös muita tabuaiheita. Häiden lisäksi esimerkiksi  vauvat tai lapset ovat aihe, josta ihmiset kokevat oikeudekseen kysellä etenkin, jos lapseton ihminen vilkaiseekin lapsen kenkiä kaupan alennusrekissä. 

Yksi tabuaihe on tietysti seksi: uskokaa tai älkää, kirjastossa on seksiaiheistenkin kirjojen hylly, ja sinnekin pitäisi varmaan saada joku näkösuoja ja anonymisoivat kääreet, joihin lainaamansa kirjan voi kätkeä matkan ajaksi, jos täytyy vaikka kävellä kirjastosalin läpi matkalla ulos. 

Muita tabuaiheita kulttuurissamme ovat ehkä kuolema, itsemurha ja niin edelleen. Niihinkin liittyvä kiinnostus saattaa herättää muissa ihmisissä reaktioita. 

Voi olla, että liioittelen muiden ihmisten osoittamaa kiinnostusta. Ihmisethän yleisesti ottaen ovat kiinnostuneita kukin itsestään eivätkä niinkään muista. 

Lähes kahdenkymmenen vuoden mittaisen hääintoilijan kokemusasiantuntijuudella voisin kuitenkin todeta, että on aiheita, joista ei voi olla kiinnostunut ilman, että joutuu kiusallisten kysymysten kohteeksi. 

Ja tosiaan, niin kauan kun kiinnostuksen kohde ei aiheuta vahinkoa kellekään, se on minusta surullista. Aikana, jolloin en ollut parisuhteessa, jokainen "muistathan, että sinulla ei ole miestä, eli niin ollen sinulla ei voi myöskään olla hääsuunnitelmia" -muistutus tuntui kipeältä. Nykyisin tuntuu lievästi kurjalta vain se, että omaa kiinnostuksen ja innostuksen kohdetta ei voi jakaa muiden kanssa ilman, että ensin selvittää perusteellisesti, että kiinnostus ei johdu omista tulevaisuuden suunnitelmista vaan ihan vain kiinnostuksesta (ja todennäköisesti ei saa muita vakuutettua). Varmasti jokainen ymmärtää, kuinka kiva on päästä keskustelemaan omista kiinnostuksen kohteista. 

Viimeinen kysymys on, mitä ajattelen tänä päivänä omista häistäni. 

Ajattelen, että ne ehkä joskus tulevat. 

Ajattelen myös, että on hyvin mahdollista, että niitä ei koskaan tule. 

Se voi johtua juuri siitä, että olen niin kiinnostunut häistä ja olen perehtynyt siihen, millaisia hääratkaisuja erilaiset ihmiset ovat tehneet milloinkin. Päässäni on liikaa ajatuksia. En psyty valitsemaan, millaiset häät itselleni haluaisin. 

En myöskään tiedä, haluanko ikinä luopua haaveestani. Häät ovat ihana haavekuva. Jos niistä tulisi todellisuutta, ne olisivat kohta ohi, ja sitten niistä ei voisi enää haaveilla. 

Yhä uudelleen kanssasi lähtisin

Lukioaikana kuulin Petri Laaksosen kappaleen "Yhä uudelleen kanssasi lähtisin". En oikein ymmärtänyt, mistä kappale kertoi. 

Tämän vuoden helmikuussa luin Mirkka Torikan kirjan Rakas katastrofini. 

Se oli helmikuussa lukemistani kirjoista paras. Se oli myös yksi vaikuttavimmista kirjoista aikoihin. 

Kirjan avulla muistin myös tuon mainitsemani Petri Laaksosen kappaleen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen vihdoin minulle valkeni, mistä kappaleen sanoissa voisi olla kyse. 

Kirjassa Mirkka Torikka kertoo tarinan omasta elämästään. Hän on mennyt nuorena naimisiin rakastamansa miehen kanssa. He ovat saaneet ihania lapsia ja muuttaneet hienoon omakotitaloon. Kaikki on vaikuttanut olevan uskomattoman hyvin. 

Lasten ollessa pieniä talo paljastuu hometaloksi ja mies päättää tappaa itsensä. Katastrofit tapahtuvat yhtäaikaa. 

Mirkka Torikka päättää, että hänen katastrofeistaan ei tarvitse puhua kuiskaten. 

Hän puhuu kirjassa kulissien kaatamisesta ja tarpeesta puhua asioista niin kuin ne ovat. 

Hän puhuu myös siitä, mitä minäkin olen usein miettinyt: yhteiskuntamme tavasta syöttää ihmisille ajatusta unelmien tärkeydestä. Puhetta siitä, kuinka kaikki on mahdollista, jos vain tarpeeksi yrittää, tai jos jotain oikeasti haluaa. Pitää osata unelmoida ja tavoitella unelmiaan. 

Mirkka Torikka kirjoittaa pitävänsä tärkeänä, että unelmistaan osaa tarvittaessa myös luopua. Ehkä myös sitä olisi tärkeää opettaa lapsille. 

Kärsimyskin kuuluu elämään. Se ei välttämättä kirkasta eikä jalosta ketään, mutta sekin kuuluu elämään. 

Nämä ajatukset koskettivat minua syvästi. 

Samoin olin vaikuttunut siitä, kuinka Torikka kirjoitti miehestään ja heidän välisestään rakkaudesta. Miehensä haudalla hän luki säkeen Petri Laaksosen kappaleesta, jonka olen maininnut edellä. 

Yhä uudelleen kanssasi lähtisin

yhä tekisin kaiken kuin silloinkin

yhä uudelleen kanssasi tanssisin

aamun valkeaan iltojen varjoihin.

Vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin

jonka sulta saan, lähtisin sittenkin. 

Hetken onnelle hintaa jos kertyykin

yhä vieläkin hinnan sen maksaisin

pelkkää tyyntä en enää mä tahtoiskaan

tulkoon myrsky ja yö yhä uudestaan. 

Tätä kutsuisin tarinaksi rakkaudesta. 

Toivon, että vosin itse joskus sanoa tai ajatella samankaltaisesti. 

Toivoisin myös, että jokainen pysähtyisi ajattelemaan kirjan sanoja. 

Unelmointi on tärkeää, mutta niin voi olla myös unelmista luopuminen. 

Omista onnettomuuksista ei tarvitse puhua kuiskaten. 

Kunpa osaisimme kaataa kulissit. 

Kunpa olisi joku, jonka kanssa lähtisi yhä uudelleen, vaikka tietäisi etukäteen jokaisen kyyneleen. 

Kirjavuosi 2023

 Perinteiseen tapaan 12 kirjaa vuodelta 2023 esittelyssä nyt. En esittele sellaisia kirjoja, joista olen paasannut vuoden 2023 blogipostauksissa. 

Julia Korkman: Muistin varassa - Oikeusprosessi ja totuus

Luin tästä kirjasta muistaakseni aikanaan Helsingin Sanomista. Julia Korkman on tutkinut ihmisten muistamisen kykyä ja muistoja oikeusprosesseissa. Todella kiinnostava aihe etenkin minulle, jolle muisti on myös yksi tutkimuksen aiheista, tosin ihan eri tulokulmasta. Innostuin kirjasta lisää myös, kun pääsin kuuntelemaan kirjaan liittyvää haastattelua Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2022. 

Kirja oli todella kiinnostava, eli se täytti odotukset. Lisäksi se havahdutti todella ajattelemaan inhimillisen muistin rajoitteita. Huono puoli oli se, että tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun erittäin epäluuloisesti inhimilliseen muistiin, niin omaan kuin muidenkin muistamisen kykyyn ja muistoihin. Yhdyn täysin kirjan esittämään kysymykseen siitä, miksi oikeusprosesseissa annetaan niin paljon painoarvoa silminnäkijätodistajien muistoille. Ihmisten muistoihin ja kertomaan suhtaudutaan aivan kuin ihmiset olisivat virheettömiä koneita, vaikka ihmiset ovat muistajina aivan kaikkea muuta - eikä asiaa auta yhtään se, että oikeusprosessit usein venyvät vuosien mittaisiksi, ja edelleen ihmisten moneen kertaan kerrotuille, muistin perukoilta kaivetuille muistoille annetaan painoarvo. Kirja paljastaa esimerkiksi, että murhaaja ei välttämättä jää kiinni edes siitä huolimatta, että hän tulee ja ampuu miehen vaimon seisoessa vieressä ja katsoessa murhaajaa kasvoista kasvoihin. On peräti todennäköistä, että murhaajan kasvot eivät jää vieressä seisovan mieleen. 

Kirjan lukemisen jälkeen toivoo myös entistä kovemmin, että itse ei koskaan joutuisi mihinkään oikeusprosesseihin. 

Tommi E. Virtanen: Suomen huutokauppakeisari - Keisarin vanhat aarteet

Kuten monessa muussa asiassa, myös Huutokauppakeisarin seuraamisessa olen jälkijunassa. 

Muistan, että kaikki katsoivat Huutokauppakeisaria telkkarista joskus opiskelujeni viimeisinä vuosina. Itse saatoin joskus katsoa sivusilmällä jonkun jakson, mutta en oikein kiinnostunut niistä. 

Ensimmäisenä koronakeväänä 2020 Huutokauppakeisari-jaksoja sattui tulemaan telkkarista jotenkin aina sellaisiin aikoihin, jolloin olin telkkarin ääressä. Kiinnostuin pikkuhiljaa siitä, mitä romua ihmiset tarjoavat huutokauppaan, paljonko he kuvittelevat saavansa mistäkin romppeesta, paljonko keisari lopulta suostuu maksamaan, miten tinkaustilanne etenee, ja tietysti ennen kaikkea, millä hinnalla mikäkin romu lopulta menee kaupaksi huutokaupassa. Asia alkoi kiinnostaa muunmuassa siksi, koska itse olen todella huono arvioimaan, minkä hinnan voisin mistäkin saada, eikä kiinnoistukseni riitä sellaisen pohtimiseen pidemmälti. Heitän kaiken romun mieluummin kaatopaikalle kuin yritän miettiä sille hintaa. Olin myös usein järkyttynyt siitä, että huutokauppakeisari suostui maksamaan mielestäni poskettoman hinnan jostain, mikä minun silmissäni oli turhaa romua. Vielä enemmän järkytyin siitä, millaisia hintoja ihmiset kehtaavat pyytää. On niin ikään kiinnostavaa seurata huutokauppakeisarin ja myyjän sananvaihtoa, Miten ihmiset toimivat, kun heidän tahtonsa ei mene läpi?

Huutokauppakeisari-ohjelmaa seurattuani ja kirjan luettuani en ole sen paremmin perillä romppeiden hinnasta kuin ennenkään, mutta kiinnostus sentään on herännyt. 

Tietysti halusin lukea kirjankin. Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Parhaiten jäi mieleen kirjaan kirjoitettu Aki Palsanmäen toteamus siitä, että hän ei osta mitään velaksi, ei ikinä. Hänellä ei kuulemma ole mitään muuta velkaa kuin asuntolaina ja autolaina, koska velan ottamatta jättäminen on hänelle tärkeistä tärkein periaate. 

Toteamus jäi mieleeni, sillä mielestäni asuntolainassa ja autolainassa on jo aika paljon velkaa. Jos velan ottamatta jättäminen on tärkeää, niin luulisi, että miettisi näitäkin hankintoja - tai sanojaan tai periaatteitaan - vähän tarkemmin. 

Margareta Ådjers-Laakso & Patrick Tiainen: Avun ensimmäinen lenkki

Hätäkeskuspäivystäjän työ on aina kiinnostanut minua. Olen miettinyt, miten kukaan pystyy tekemään sitä. Olen ihmetellyt, miten kukaan kestää päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen toisten hengenhätään vastaamista. 

Illuusioni romahtivat, kun katsoin vuosia sitten vähän aikaa telkkariohjelmaa, jossa hätäkeskuspäivystäjät kertoivat työstään. Ohjelmasta selvisi, että hätäkeskuspäivystäjän työ ei ole aina pelkkää hektistä hengenhätää. Ihmiset soittelevat hätäkeskukseen mitä matalimmalla kynnyksellä. Pilasoittojen ja idioottien lisäksi järkevänkin oloisilla ihmisillä näytti olevan huomattavasti matalampi kynnys soittaa 112 mitä olisin itse ajatellut. Ihmiset soittavat, kun  tuntevat lenkillä savunhajua ja mieleen juolahtaa, että jossain saattaa olla tulipalo. Ihmiset soittavat, kun nautiskelevat drinksuja baareissa ja näkevät ikkunasta, että kadulla on paljon porukkaa, ja mieleen juolahtaa, että tuossa voi kohta tulla tappelu. Yksinäiset vanhukset soittavat saadakseen seuraa, tai jos heillä on jotain oiretta, jonka vakavuuden asteesta he eivät ole ihan varmoja. 

Kirjan kertomusten perusteella ihmiset soittavat myös esimerkiksi huoritellakseen, haukkuakseen, purkaakseen vihaansa, jutellakseen muuten vaan. 

Kirjassa kerrottiin hätäkeskuspäivystäjien kokemusten lisäksi muun muassa hätäkeskuspäivystyksen historiasta. Hätäkeskuspäivystäjän työ on vuosikymmenten varrella muuttunut paljon. Joskus avun soittajat ovat osoitteen sijasta luetelleet naapurin halkopinojen sijainteja ja hätäkeskuspäivystäjä on joutunut selvittämään, kummasta suunnasta soittaja mahtaa niitä katsoa, kun ohjeistaa, että käännytte siitä halkopinon kohdalta vasemmalle. Nykyaikainen osoitejärjestelmä on verrattain uusi. 

Kirja oli minulle mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta vähän pettymys, vähän samaan tapaan kuin telkkariohjelmakin aikanaan. Arvostan hätäkeskuspäivystäjien työtä, mutta ehkä kirjaan olisi voinut valita vähän erilaisia haastateltavia ja näkökulmia, että siitä olisi saanut kiinnostavamman. 

Pentti Raittila, Katja Johansson, Laura Juntunen, Laura Kangasluoma, Kari Koljonen, Ville Kumpu, Ilkka Pernu & Jari Väliverronen: Jokelan koulusurmat mediassa

Heti Jokelan koulusurmien jälkeen vuonna 2007 Jokelan koulun oppilaat ja opiskelijat ovat esittäneet kritiikkiä median toiminnasta koulusurmien aikaan. Mediatutkijat ovat tarttuneet asiaan ja tutkineet median toimintaa kriittisesti, haastatellen sekä kritiikkiä esittäneitä nuoria ja heidän vanhempiaan että paikalla olleita median edustajia. Näitä kokemuksia peilataan tässä tutkimuksessa median lainmukaisiin tehtäviin ja rajoituksiin. Tarkoituksena on ottaa esitetty kritiikki vakavasti, tarkastella, mitä on tehty oikein ja mitä väärin, ja mihin tulisi kiinnittää huomiota mahdollisissa tulevissa, vastaavankaltaisissa tilanteissa mediaviestinnässä. 

Vajaat 16 vuotta myöhemmin löysin tämän tutkimuksen hyllyttäessäni kirjaston hyllystä ja halusin lukea sen. 

Vaikka tämä on hyvin tietopainotteinen tutkimuskirja, tämä on kuitenkin myös hyvin selkeä ja tärkeitä näkökulmia kiinnostavasti esiin nostava kirja, jota voisi suositella kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. 

Kirja herättää pohtimaan ristiriitaisia kysymyksiä: katastrofitilanteessa harva pitää paikalla olleiden ihmisten lähestymistä eettisesti kestävänä toimintana, mutta silti lähes kaikki haluavat tietää, mitä on tapahtunut ja miksi. Median tehtävä on tasapainotella näiden asioiden välillä. Joskus siinä kai onnistutaan paremmin ja joskus huonommin. Onnistuttiinko Jokelassa? Kukin voi pohtia sitä muun muassa lukemalla tämän kirjan. 

Colleen Hoover: Se päättyy meihin

Kuuntelin tähän kirjaan liittyvän esitelmän Kirjallisuudentutkimuksen päivillä keväällä 2023. Esitelmään oli haluttu poimia esimerkki niinsanotusta chick lit -kirjasta, eli romanttista, kevyttä tyyliä tavoittelevasta kirjasta, joka kuitenkin rikkoo edustamaansa kaavaa siten, että sokerikuorrutuksen keskellä esiin nousee vakava aihe. Tässä kirjassa on rakastunut siirappimainen pariskunta, jossa mies kuitenkin osoittautuu väkivaltaiseksi. 

Mielestäni kirja oli hyvin ja vetävästi kirjoitettu. Lisäksi se tarjoilee naisille oivan selviytymistarinan: jos mies lyö sinua yhdenkin kerran, jätä hänet heti, äläkä usko mitään, mitä hän yrittää vakuutella tulevasta väkivallattomuudestaan. Jätä hänet, vaikka teillä olisi lapsi tai vaikka olisit raskaana. Jätä hänet huolimatta mistään. Jos mies lyö kerran, hän lyö toisenkin kerran. 

Kerronta jätti ajatuksiini ainoastan yhden, aivan valtavan ammottavan aukon. 

Tarinan alussa nainen on köyhä, ja hänen elämänlaatunsa paranee aivan roimasti, kun hän tapaa tämän väkivaltaiseksi osoittautuvan miehen. Mies ostaa heille aivan upean yhteisen kodin. 

Kun mies lyö, ja nainen jättää lyöjän, nainen jää kaikessa rauhassa asumaan miehen ostamaan upeaan kartanoon, ja mies painuu jonnekin kadulle häpeämään. Tulee sieltä jossain vaiheessa entisen kotinsa ovelle anelemaan anteeksiantoa, mutta sitä ei heru. Talo on nyt naisen omistuksessa, ja nainen on ah niin voimautunut, eikä miehellä ole taloon enää mitään asiaa - paitsi tietysti, jos nainen sattuu tarvitsemaan apua jossain, tai lisää rahaa elämiseen. 

Väkivalta on vakavasti otettava asia, johon suhtautumisessa kirja tarjoaa hyvän mallin: väkivaltaa ei tule sietää. Kirjassa ei kuitenkaan oteta kantaa siihen, mikä käsitykseni mukaan yleensä lukitsee ihmiset väkivaltaisiin ja huonoihin suhteisiin: taloudellinen riippuvuus. Kaikki väkivallantekijät eivät suostu siihen, että jättävä puoliso saa itselleen talon ja omaisuuden, ja että heidän pitää vain poistua väkivallantekonsa seurauksena - eivätkä etenkään siihen, että heidän tästä huolimatta pitää auttaa kaikessa, jos jättäjäpuoliso sattuu apua tarvitsemaan. Kirjassa tämä puoli asiasta esitetään itsestäänselvyytenä. Mies löi, totta kai hänen pitää lähteä sillan alle asumaan. Naista lyötiin, totta kai hänen pitää saada jäädä kartanoon asumaan, vaikka hän ei ole maksanut siitä senttiäkään. Mies löi, totta kai hän on tästä lähtien ikuisesti naisen palveluksessa. 

En siis pisteyttäisi tätä kirjaa kovin korkealle. 

Lisäksi toivoisin, että ihmiset vähän miettisivät jokaiseen asiaan sisältyviä moninaisia näkökulmia. Asiat eivät ikinä ole mustavalkoisia - ja sellaisina niitä ei mielestäni pitäisi esittää edes chick lit -kirjoissa. 

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema

Luen silloin tällöin dekkareita. Olen aiemmin lukenut pari Marja Aarnipuron kirjaa, joissa hän kertoo omista kokemuksistaan rintasyöpään sairastumisesta ja siitä toipumisesta. Mielestäni oli kiinnostavaa nähdä, kuinka hän on sijoittanut murhan syöpäsairaalan maailmaan. 

Kirja paljastui jatko-osaksi toimittaja Kaarina Riikosesta kertovaan sarjaan. Se ei herättänyt halujani lukea sarjaa enempää. 

Kirja sortui mielestäni siihen, mihin jotkut dekkarit aina välillä sortuvat: täydelliseen epäuskottavuuteen. Sellaiseen tilanteeseen, jossa lukijan (minun) tekisi mieli ottaa yhteyttä kirjailijaan ja sanoa, että nyt vähän valoja päälle hei. Hävettää, että aikuinen ihminen kirjoittaa tällaista toisille aikuisille ihmisille. 

Kirjan otsikon mukaisesti syöpälääkäri kuolee syöpäsairaalassa epäselvissä olosuhteissa, pimeässä portaikossa. Varsin pian selviää, että kyseessä on murha. Tietenkään poliiseista ei ole mihinkään, vaan rikoksen selvittämiseen tarvitaan joku muu, tässä tapauksessa toimittaja. (Tämä on tyypillistä huonoille dekkareille.) Ja kuinka ihanteellista, toimittaja Kaarina Riikonen sattuu kuin tilauksesta sairastumaan syöpään, joten hän pääsee mitä kätevimmin nuuskimaan paikkoja syöpäsairaalaan. Hän on kirjan aikana toistuvasti niin huonossa kunnossa, että ei pärjää kotona, vaan joutuu sairaalahoitoon - mutta ei kuitenkaan niin huonossa kunnossa, etteikö sitten siellä sairaalassa pystyisi hiipparoimaan ympäriinsä salakuuntelemassa ihmisten keskusteluja ja kiipeilemässä hämärissä portaikoissa etsiskelemässä todistusaineistoa. Eivätkä esimerkiksi sairaalalääkärit tai poliisit tietenkään pysty keskustelemaan ihmisten arkaluontoisista asioista niin, ettei kuka tahansa käytävällä hiipparoiva syöpäpotilas niitä kuulisi. Niinpä Kaarina Riikonen pääsee ratkaisemaan murhan, ja syöpäkin kai paranee siinä sivussa. 

Kirja toimii, jos sen osaa ottaa komediana. 

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona

Tämän kirjan olen lyhyesti maininnut vuoden 2023 blogipostauksessa, mutta mainitsen silti uudelleen. 

Heti kun keväällä luin jostain, että Jenni Haukion roolista presidentin puolisona on kirjoitettu kirja, pistin sen varaukseen kirjastosta. Kiinnosti tietää, mitä kaikkea kuuluu presidentin puolison rooliin, johon ei ilmeisesti ole olemassa mitään selkeitä sääntöjä tai etikettiä. 

Pidin kirjasta paljon. Oli kiinnostavaa lukea Jenni Haukion elämästä tasavallan presidentin puolisona, ja hänen muista ajatuksistaan erilaisista asioista. Erityisesti pidin siitä, kuinka kauniisti ja arvostavasti Jenni Haukio kirjoittaa kirjassa puolisostaan ja tämän työstä. Ajattelin, että samanlaisen tavan puhua toisesta haluaisin oppia omassa parisuhteessani. 

Elämäkerralliset teokset ovat mielestäni usein erilaisia kuin mitä odottaisi. Niissä kuvattava henkilö saattaa osoittautua joko paljon tyhmemmäksi tai paljon fiksummaksi tai kiinnostavammaksi kuin hänen julkisuuskuvansa on näyttänyt olevan ennen kirjan lukemista. Mielestäni tämä kirja kuvasi Jenni Haukiota sellaisena, kuin hänen julkisuuskuvansakin on: hillitty ja tyylikäs. 

Lukiessani kirjan saamia muiden lukijoiden arviointeja totesin monen pettyneen siihen, että kirja ei tarjonnut mitään revitteleviä shokkipaljastuksia Jenni Haukion tai presidenttiparin elämästä. Jos siis odotat sellaisia, älä lue tätä kirjaa. Lue kirja, jos Jenni Haukion elämä tasavallan presidentin puolisona kiinnostaa sinua. Suosittelen lukemaan. 

Anne Rossi-Horto: Silmät tottuvat pimeään

Kirjan kirjoittaja Anne Rossi-Horton muutamia vuosia nuorempi pikkusisko on tappanut itsensä nuorena aikuisena. Itsemurhan jälkeen löytyvät pikkusiskon kirjoittamat päiväkirjat vuosien ajalta, laatikoittain ja laatikoittain kirjoja. Anne Rossi-Horto tutustuu niihin, tutustuu siskoonsa, ja koostaa päiväkirjoista kirjan, jossa tulevat kuvatuksi paitsi pikkusiskon elämä, myös isosiskon suruprosessi läheisen itsemurhan jälkeen. 

Kirja oli masentava ja järkyttävä. Siskosten elämässä on ollut monenlaisia vaikeuksia. Pikkusisko on ollut masentunut ja hautonut itsemurhaa kauan, kauan, kauan. Hän on hakenut ja saanut apua. Häntä on autettu. Apua ei ole kuitenkaan lopulta ollut tarpeeksi saatavilla. Itsemurha toteutuu, kun sitä on pohdittu kaikkein päiväkirjojen, noin vuosikymmenen ajan, 

Antoisinta kirjassa oli isosiskon suruprosessin kuvaus. Sitä lukiessa läsnä olivat kuolemansuru ja elämänvoima. Siinä pystyi tuntemaan kaikki tunteet. 

Jään edelleen pohtimaan kysymystä siitä, voiko itsemurhille tai masennuksille aina löytää syyllisen. Mediassa puhutaan paljon mielenterveyspalveluiden huonosta saatavuudesta ja siitä, kuinka avun tarvitsijoiden pitäisi pystyä saamaan apua paremmin. Tämä kirja on yksi esimerkki siitä, että apua on saatu, mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt. Jäljelle jää musertava kysymys: entä jos on tilanteita, joissa mikään apu ei ole tarpeeksi?

Katrina Malmberg: Äiti, tule kotiin - Kertomus pienen lapsen surusta 

Bongasin tämän kirjan kirjaston uutuuskirjojen hyllystä ja luin sen, koska todellisten ihmisten kokemukset kiinnostavat minua aina. Kirja kosketti minua erityisesti myös siksi, että sen keskushenkilö on suurin piirtein itseni ikäinen nainen. 

Kirjan keskiössä on siis kolmekymppinen nainen, jolla on hyvä parisuhde, pieni lapsi ja tavallinen elämä. Sitten nainen sairastuu syöpään. Hän menee syöpähoitoihin ja alkaa kirjoittaa syöpäsairaudestaan blogia. Hän ei parane syövästä, vaan kuolee siihen. Hän jättää miehelleen Google Driveen kirjoitettuja ohjeita erilaisia arjen ongelmatilanteita varten: mitä lahjaksi lapsen tuleville kavereiden synttäreille, miten vaatteet pyykätään, kenelle lähetetään joulukortit ja mistä joulukortit kannattaa ostaa. 

Kirjan perimmäinen tarkoitus oli ilmeisesti tutkia sitä, miten tapahtumien aikaan 3-6-vuotias poika reagoi äitinsä sairauteen ja kuolemaan, ja kuinka hän selviää siitä. Kirja antaa myös tukea ja vinkkejä siihen, miten käsitellä sairautta ja kuolemaa lapsen kanssa. 

Minulle kirjasta jäi kuitenkin parhaiten mieleen sairastuvan ja kuolevan naisen kuvaus. Tämä oli niitä harvoja kirjoja, joita lukiessani itkin kuin vesiputous, ja ihmettelin, miksi luen tällaisia kirjoja. 

Siitä huolimatta haluan suositella kirjaa muillekin. 

Elina Hirvonen: Katri Helena - laulaja

Vuonna 2023 ilmestyi Katri Helenan elämäkerta. Minulla oli sellainen tunne, että en tiedä Katri Helenan elämästä oikein mitään. Tiedän paljon hänen kappaleitaan ja Katri Helena on ehkä ensimmäisiä, joita tulee mieleen, jos pyydetään luettelemaan suomalaisia laulajia - mutta tuntui, että hänen elämästään en tiedä oikein mitään. Kun kirjaa vielä markkinoitiin jotenkin niin, että "viimein Katri Helena kertoo omin sanoin kaiken" halusin ehdottomasti lukea kirjan. 

Kirja oli pettymys. Äsken mainitsin, kuinka elämäkertateokset voivat antaa ihmisestä paremman tai huonomman kuvan, kuin ihmisen julkisuuskuva on antanut ennen kirjan lukemista. No, Katri Helena kuului valitettavasti niihin, joista käsitykseni kirjan lukemisen jälkeen keikahti reippaasti huonompaan suuntaan. Olen aina ajatellut, että Katri Helena vaikuttaa mukavalta ja fiksulta ihmiseltä. Vasta kirjaa lukiessani aloin ihmetellä, mistä olen niin päätellyt. Ehkä hän on vaikuttanut haastatteluissa ja puheissaan mukavalta ja fiksulta - mutta voisiko olla niinkin, että kun joku on hyvä laulaja, todella hyvä työssään, hänet väistämättä jotenkin kuvittelee myös fiksuksi ja mukavaksi ihmiseksi?

Minua ärsytti kirjassa muun muassa jonkinlainen teennäisyys. Jotkut lukijat olivat kokeneet Jenni Haukion kirjan jollain tavalla teennäiseksi, itse en kokenut niin. Sen sijaan Katri Helenasta kirjoitetun kirjan koin kaunistelevaksi, hienostelevaksi ja teennäiseksi. Katri Helena muun muassa ylistää yli kaiken aviomiestään Timoa, joka sittemmin kuolee. Sen jälkeen hän puhuu ilkeästi Panu Rajalasta, jossa ei ole mitään hyvää, mutta jonka kanssa hän silti jostain syystä on yhdessä vuosikaudet. Hän nostaa hienovaraisen taitavasti esiin muusikkokollegojensa huonoja puolia. Hän kertoo, kuka on retkahtanut ryyppäämään, kuka on sortunut huumeisiin, kuka on muuten vain käyttätynyt sopimattomasti, voi kuinka kurjaa! Katri Helena itse sen sijaan on kirjan perusteella itse hyveellisyys, aina ammattimainen, aina täydellinen. 

Lisäksi huomasin, että minua ärsyttävät suunnattomasti epäloogisuudet kirjoitetussa tekstissä, siitäkin huolimatta, vaikka ne koskisivat sinänsä merkityksettömiä asioita. Lukukokemus töksähtää niihin. Lukemisen sujuminen häiriintyy. 

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, kuinka Katri Helena istui miehensä Timon viimeisenä iltana kotipihalla. 

Katri Helena haravoi ja Timo istui penkillä. 

Siis mitä? Istuitteko pihalla, vai haravoiko Katri Helena? Kumpaa nyt teitte? Vai haravoiko Katri Helena kenties samalla, kun istui penkillä?

Timon kuolema oli Katri Helenalle niin paha isku, että hän ei sen jälkeen pystynyt viikkokausiin tekemään mitään. Lasten isovanhemmat tulivat hoitamaan lapset, ja Katri Helena vain makasi peiton alla, ei kyennyt muuhun. 

Seuraavassa lauseessa kerrottiin, että heti Timon kuoleman jälkeen Katri Helena lähti levytysstudiolle. 

Siis mitä? Makasitko peiton alla, vai lähditkö levyttämään? Molempia et kyllä voinut tehdä yhtä aikaa. 

Vain muutamia rasittavia esimekkejä mainitakseni. 

Kirjan lopputulos oli siis se, että kaikki kuvitelmani Katri Helenasta romuttuivat. Oli silti kiinnostavaa lukea kirja. 

Marika Riikonen: Yksin, kiitos

Jossain vaiheessa vuotta luin netistä Marika Riikosen haastattelun, jossa hän kuvasi yksinolon tarvetta ja sitä, kuinka tämä maailma ja yhteiskunta on rakennettu pareille tai porukoille. Yhteiskunnan monissa rakenteissa ei ole sijaa yksinasuville tai -eläville, tai yksinoloa kaipaaville. 

Yksin aikaansa viettäviä ihmisiä pidetään säälittävinä reppanoina tai outoina kummajaisina. Yksin oloa pidetään keskeneräisyytenä, jonka pitää päätyä parisuhteeseen ja perheellistymiseen. Parisuhteen pitää päätyä yhteisen katon alla asumiseen. Yksinolon ja yksinäisyyden eroa ei useinkaan ymmärretä. Yksin oleminen on vika, joka vaatii korjaustoimia.

Marika Riikonen on kirjoittanut aiheesta tämän kirjan, jonka ehdottomasti halusin lukea. 

Tätä kirjaa haluaisin suositella ihan kaikille. 

Kirjaa lukiessani huomasin myös, että minun yksinolontarpeeni ei olekaan niin suuri, kuin olen ehkä ajatellut. Olen itse luokitellut usein itseni ihmiseksi, joka tarvitsee yksinoloa äärimmäisen paljon. Kirjaa lukiessani huomasin tarvitsevani yksinoloa paljon vähemmän kuin vaikka Marika Riikonen. Kiinnostava havainto. 

Jäin myös miettimään yksinolon tarpeen ja halun ulottuvuuksia. 

Olen melko varma, että yksinolon tarve korostuu, jos on mahdollisuus valita toisin. Yksinolo on nautinnollista silloin, jos on mahdollista tehdä valinta siitä, onko yksin vai jonkun kanssa. 

En usko, että kukaan nauttii yksinolosta silloin, jos elämä koostuu pelkästä yksinolosta, tai jos elämä on valtaosin yksinoloa, ilman että ihmisen on mahdollista itse vaikuttaa siihen. 

Raija Pelli: Kikka - Mä haluun viihdyttää

Katsoin Kikka-elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen ja tulin siitä surulliseksi. Halusin tietää, tulenko kirjankin lukemisesta surulliseksi, vai tarjoaisiko kirja positiivisemman kokemuksen. 

Raija Pelli on Kikan pitkäaikainen ystävä, ja tämän kirjan kirjoittamalla hän toteuttaa Kikalle antamansa lupauksen siitä, että se ystävyksistä, joka jää jäljelle, kertoo toisen tarinan yleisölle rehellisesti. 

Vasta tätä kirjaa lukiessa minulle selvisi, kuinka menestyvä artisti Kikka on todella ollut. Ennen elokuvan katsomista en ollut juuri ajatellut häntä, ja elokuvasta sain sen kuvan, että hänen elämänsä ja uransa oli surullinen. Kirjasta sai monipuolisemman kuvan: surullisten asioiden lisäksi myös hyviä ja hienoja asioita, ja kaikkea siltä väliltä. 

Jos olet koskaan yhtään miettinyt Kikan elämää, lue siis tämä kirja. :)

2023

 Vuoden 2024 ensimmäinen viikko on lopuillaan ja saan vihdoin aikaiseksi alkaa kirjoittaa vuosikatsausta. 

Vuonna 2023 kirjoitin blogia yhden postauksen per viikko. Jokaisen viikon alussa valitsin viikolle teeman, jota yritin hyödyntää viikon koitoksissa, ja johon liittyvää asiaa käsittelin viikon blogipostauksessa. Jos viikon aikana tapahtui jotain, mistä halusin kirjoittaa mieluummin kuin teemasta, kirjoitin siitä, mitä kyseisellä viikolla oli tapahtunut. Annoin itselleni luvan jättää vuoden viimeisen viikon väliin, koska tiesin, että tulen kuitenkin kirjoittamaan sekä tämän yleisen vuosikatsauksen että katsauksen vuoden aikana luettuihin kirjoihin. Ne siis yhdessä korvatkoon viikon 52 postauksen. Voi kuitenkin olla, että myöhemmin vielä innostun kirjoittamaan siitä, miten jouluaatto vuonna 2023 meni. 

Ensin hoidan tämän vuosikatsauksen alta pois. 

Vaihdoin puhelimeni uuteen vuoden 2023 syksyllä. Kaikki vanhan puhelimen kuvat eivät ole siirtyneet uuteen puhelimeen, ja joka tapauksessa vanhan puhelimen kuvat ovat uuden puhelimen galleriassa epäjärjestyksessä. Nyt en siis pysty tekemään, kuten aiempina vuosina olen tehnyt, eli lunttaamaan puhelimen kuvagalleriasta, mitä kuluneena vuonna onkaan tapahtunut. En myöskään jaksa luntata täältä blogipostauksista, mitä olen kirjoittanut vuoden eri viikkoina. 

Tuntuu, että muistan liian vähän, mutta kirjoitan siitä, mitä muistan. En myöskään kirjoita kaikkea, mitä muistan, vaan sen, mitä haluan kirjoittaa. 

Vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä olin koiran kanssa ulkona ja katselin kirkasta aurinkoa lumisten puiden takaa. Maisema oli käsittämättömän kaunis ja tunsin voimakkaasti, että tästä tulee hyvä vuosi. Tuliko? Riippuu näkökulmasta. Tällä hetkellä en sano, että vuosi olisi ollut huono, mutta en myöskään koe, että se olisi ollut erityisen hyvä. 

Kävin tammikuussa henkilökuvauksessa Helsingissä, ammattivalokuvaajan kuvattavana. Kävin siellä, koska olin saanut kumppaniltani lahjakortin henkilökuvaukseen. Kuvattavana oleminen oli yllättävän rankkaa. Kuvat näyttävät siltä, kuin ne olisi vaivattomasti ilman ihmeempiä järjestelyjä räpsitty, mutta todellisuus on ihan toinen. Piti vääntyillä ja kääntyillä ties miten, ja tehdä vaikka mitä. Odotin valmiita kuvia innolla, ja kun sain ne, olin todella pettynyt niihin. Saatuani niistä kuitenkin kehuja sekä kumppaniltani että äidiltäni innostuin lataamaan ne myös sosiaaliseen mediaan. Sain siellä ennennäkemätöntä suitsutusta. Ylimaallisten kehujen seurauksena pidin hetken aikaa itsekin kuvia ihan onnistuneina. Nykyään ajattelen taas, että ne ovat rumia, enkä halua katsella niitä. 

Tammikuun kääntyessä kohti loppuaan näin kotini pihassa mustia lintuja ja ajattelin vuoden takaista mummin kuolemaa. Toivoin, että linnut eivät tällä kertaa olisi olleet tuomassa kuolinviestiä, mutta samana päivänä sain kuulla setäni kuolleen. Toivottavasti linnut eivät ilmaannu hetkeen uudestaan. 

Vuoden alusta lokakuun loppuun asti töissä oli rankempaa kuin vielä koskaan työelämäni aikana. Marraskuun alusta jäin opintovapaalle. Valmistauduin opintovapaaseen tekemällä koko vuoden ajan joka päivä töiden lisäksi ainakin vähän sellaisia töitä ja järjestelyjä, jotka vähentäisivät opintovapaalla tehtävien töiden taakkaa. Vuosi oli siis melkoisen työntäyteinen. 

Lunta tuli tolkuttomasti. Lumitöitä sai tehdä ja ihmetellä, mihin lumet pihassa työnnetään siitä huolimatta, että lumia ajettiin pois jo joulukuussa. 

Maaliskuussa haaveilin joogaviikonlopusta Seilin saarella ja siitä, että saisin vain olla hiljaa ja tuijottaa kalliolta merelle. Se ei toteutunut vuonna 2023, sillä on ehkä mahdollisuus toteutua tänä vuonna. 

Huhtikuussa voitin oman sarjani Tuusulanjärven maratonilla. Oli huippuhienoa saada toiselle kierrokselle lähtiessään kuulla olevansa sarjan kärjessä, ja maalisuoralla saada kuulla olevansa voittaja. En tehnyt huippuhienoa aikaa, mutta jostain syystä muut olivat vuonna 2023 vielä huonompia kuin minä. Voiton ja lähestyvän syntymäpäiväni sekä Helmi-koiran lähestyvän kaksivuotispäivän kunniaksi vein työkavereille töihin Helmi-kakun. 

Syntymäpäivänäni tein töitä itku kurkussa ja kävin illalla kävelemässä koiran ja kumppanini kanssa luontopolulla Vantaalla. 

Vappuna join vanhempieni ja kumppanini kanssa munkkikahvit Lahden satamassa. Jos olisi ollut parempi sää, olisimme ottaneet jäätelötkin. Vappu kruunautui käyntiin moottoripyörämuseossa. 

Toukokuun alussa osallistuin Turun yliopistolla järjestettäville Kirjallisuudentutkimuksen päiville, jotka ovat kirjallisuudentutkijoiden vuosittainen, suurin ja valtakunnallinen tapahtuma. Sain kuulla paljon kiinnostavia esitelmiä, osallistua inspiroiviin keskusteluihin ja huomata, että joku ja jotkut ehkä jopa muistavat minunkin tutkimukseni ja osoittavat kiinnostusta sitä kohtaan. 

Kirjallisuudentutkimuksen päivien ansiosta pääsin myös käymään rakastamassani kaupungissa, Turussa ja sen myötä esimerkiksi Turun tuomiokirkossa, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Reissu huipentui yöpymiseen Ruissalon kylpylässä, jossa käymisestä olin haaveillut jo kauan. Kun tuona toukokuisena iltana katsoin Ruissalon kylpylähotellin merinäköalahuoneen ikkunasta merelle, ajattelin, että en voisi olla tämän onnellisempi. 

Kävin toukokuussa kehonkoostumusmittauksessa, joka oli ilmainen kunnan  työntekijöille. Sain kuulla, että minun pitäisi pudottaa viitisen kiloa ja aloittaa joku liikuntaharrastus. Kerroin, että lenkkeilen ja kahvakuulailen yhteensä noin viisi kertaa viikossa, ja kysyin, mitä muuta voisin vielä tehdä. Vastaus oli, että voisin ehkä koettaa tehdä vähän erilaisia liikkeitä kahvakuulalla. Tilanteeni ei onneksi ollut ihan hirveän huolestuttava, kehonkoostumuksen mittaaja oli kuulemma nähnyt paljon huolestuttavampiakin kehoja, ja minun kehossani oleva rasva ei ollut vaarallista sisäistä rasvaa, vaan ennemminkin sellaista rasvaa, joka näyttää vähän häiritsevältä ulkonäöllisesti. 

Tämä keskustelu laukaisi nuoruuden aikaisen syömishäiriökäyttäytymisen. Yritin niin perkeleesti syödä vähemmän ja liikkua entistä enemmän. Laihtuminen ei ainakaan vaa'an perusteella ole onnistunut, vaan ainoa havaittava vaikutus on ollut huomattava mielialan lasku. Syksyllä uskaltauduin kertomaan kehonkoostumusmittauskokemuksestani työkavereille lounaan ääressä ja he purskahtivat saman tien nauruun. Keskustelun seurauksena mielialani parani aavistuksen, mutta edelleenkään en siedä peiliin katsomista enkä omien kuvieni katsomista, ja ajattelen olevani vain ruma ja läski. 

Kesän alussa pidin perinteiseen tapaan kolmen viikon kesäloman. Lähdimme kumppanini kanssa pienelle Saariston rengastielle moottoripyörällä, koska minä halusin saaristoon ja kumppanini halusi moottoripyöräilemään. Pitkät matkat moottoritiellä moottoripyörän kyydissä olivat ahdistavia, mutta taajamanopeuksissa saattoi olla ihan nautinnollista. Muistan erityisen lämmöllä yön yli kestävää oleilua Nauvossa ja vierailua Turun linnassa. 

Kesälomalla tuli myös jonkinasteinen viimeinen pisara sen suhteen, mitä kestän ja mitä en. Koko vuosi on tosiaan ollut työntäyteinen, mutta työstäni olen sentään saanut kiitosta. Lomalla sain kuitenkin avunpyyntöjä erinäsiin asioihin, mistä minulle ei makseta palkkaa - ja kun kaikki ei sujunut, niin kuin olisi kuulunut, niin sain kuunella siitä naureskelua ja pilkkausta ihmisiltä, joiden järkeni mukaan pitäisi ennemminkin olla minun puolellani. Kaikessa tässä on kyse asiasta, mihin olen viitannut aiemmin useammassa blogikirjoituksessani: kyvyttömyydestäni vetää rajat. Harjoittelen sitä edelleen. Kesän alun tapahtumat toimivat kuitenkin hyvänä pohdinnan hetkenä sille, millaista kohtelua kenenkin milloinkin on siedettävä ja milloin itsen ja toisen väliin on tarpeen pystyttää raja-aita. 

Vietin juhannusaaton pitkälti istumalla pihakeinussa lukemassa. Koivut humisivat ympärillä, muuten oli hiljaista. Rakastin sitä. 

Heinäkuussa kävin hankkimassa mekon kesän juhliin: edessä oli kahden veljentyttären rippijuhlat ja parhaan ystäväni häät. Sovitin valehtelematta jokaista Halosen juhlamekkoa, jonka olisin voinut kuvitella laittavani päälle juhliin. Huomasin taas, kuinka valtavasti rakastan juhlamekkoja ja juhlamekkojen sovittelua. En ole kovin innostunut vaatteiden ostelusta tai sovittelusta muuten, mutta muutamia poikkeuksia on, ja juhlamekot ovat yksi niistä. Tunsin itseni läskiksi useimmissa mekoissa, mutta löysin kuitenkin myös mekon, johon olin hyvin tyytyväinen. Mielialani nousi aivan huimasti ylöspäin mekkojen sovittelun seurauksena. Kaiken kukkuraksi löysin sen jälkeen vielä alennusmyynnistä hajuveden, jonka ostamisesta olin jo kauan haaveillut. Joskus elämä kyllä tarjoilee parastaan. Myöhemmin juhlissa sain useamman ylistävän kommentin mekostani. Mekko oli siis onnistunut ostos. 

Heinäkuussa osallistuin parhaan ystäväni polttareihin. Viihdyin niissä: polttarit olivat aivan huomattavan paljon hauskemmat kuin olisin osannut odottaa, ja tutustuin niissä ihaniin ihmisiin. 

Elokuussa sain olla siunaamassa kummityttöäni hänen konfirmaatiotilaisuudessaan. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että en tiedä, voiko ihmiselle antaa mitään arvokkaampaa lahjaa kuin kummiuden. Hetki oli ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut ja saan olla kummi. Kummityttöni ja hänen serkkunsa, toisin sanoen veljieni tyttäret, pitivät myös hienot yhteisrippijuhlat, joissa oli kunnia olla mukana. 

Elokuulle sattuivat myös pitkäaikaisimman ystäväni häät. Olin häissä täynnä iloa ystäväni puolesta. Häät olivat tunteellinen ja hieno kokemus. 

Ja sitten elokuulle sattui myös viisivuotispäivä kumppanini kanssa. Juhlistimme sitä Haikon kartanossa, jossa vierailusta olin niin ikään jo vuosia haaveillut. Vuosipäivän iltana siemailimme Irish Coffeita Haikon kartanon keltaisessa salissa, jossa oli takka ja kirjoja ja ah vaikka mitä, ja olin onnellinen. Kaikkein onnellisin olen tietysti kumppanistani ja hänen lukuisista hyvistä puolistaan. 

Syyskuussa työni oli kiireisimmillään ja hulluimmillaan. On kummallista, että siitä selvittiin. 

Keskellä hulluinta työrupeamaa juoksin Finlandia Marathonin Jyväskylässä, ja kumppanini juoksi siellä samalla ensimmäisen maratoninsa. Tunsin surua siitä, että päädyimme juoksemaan eri tahtia, mutta iloa siitä voiman tunteesta, jonka koin juostessani: pystyn tähän, kehoni pystyy tähän, olen vahva ja voimakas ja niin ollen pystyn sekä juoksemaan maratonit että hoitamaan raskaatkin työprojektit. Puolivälin paikkeilla tuntematon mutta ehkä hatarasti tutun näköinen tapahtuman järjestäjä tuli huoltopisteellä taputtamaan minua olkapäälle ja sanomaan: "tosi hienoa työskentelyä."

Myöhemmin mietin, että nautin maratoneista tällaisista syistä: maratonilla ainakaan minä ja kaltaiseni hitaat juoksijat eivät kilpaile veren maku suussa ja hullunkiilto silmissä, vaan sen sijaan kannustetaan ja rohkaistaan muita, pidetään yllä hyvää yhteishenkeä ja jos joku ei meinaa jaksaa, autetaan. Kunpa sellaista asennetta olisi enemmän muuallakin elämässä ja maailmassa. 

Lokakuussa polkupyöräni varastettiin työpaikkani pihasta, jonne olen sen jättänyt yli neljän vuoden ajan harva se arkipäivä lukittuna telineeseen. Kesti kauan päästä yli pahimmasta vitutuksesta ja surusta, ja nyt muutaman kuukauden jälkeen vitutus alkaa taas nostaa päätään, kun tajuaa, että kevät on tulossa taas jossain vaiheessa, eikä mulla ole enää pyörää. 

Lokakuussa, yhtenä kylmänä ja tuulisena lauantaina juoksin Kaarinan syysmaratonin. Reittimerkinnät olivat selkeät ja tapahtuma muutenkin positiivinen kokemus. Ehkä sinne vielä joskus uudestaan. 

Lokakuun lopussa jäin kauan odottamalleni opintovapaalle. Tuntui haikealta ja vaikealtakin lähteä töistä, mutta tuntui myös todella hienolta saada jäädä tutkimusvapaalle. Vapaan tähänastisia tunnelmia lyhyesti: alussa innostus siitä, että saan tehdä vain tutkimustani, eikä tarvitse tehdä mitään muuta. Ei tarvitse poukkoilla asiasta toiseen ja asioiden välillä, joutua jatkuvasti keskeyttämään ja tulemaan keskeytetyksi ja sitten taas aloittamaan siitä, mihin on jäänyt, kuten työelämässä usein täytyy tehdä. Tuntui aivan ihmeelliseltä saada vain rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Sittemmin olen huomannut, että ehkä häly ja keskeytykset ovat olleet jollain tavalla tarpeellisia: parin kuukauden jälkeen olen alkanut kärsiä omista häiritsevistä ajatuksistani siitä, kuinka huono ja osaamaton olen, ja joiden ääntä mikään ei vaienna. Tällä hetkellä käytän työskentelyn apuna ajastinta, jonka päällä ollessa ohjaan ajatuksiani tietoisesti pois jokaiselta sivupolulta, ja meditaatiossa käytettävää musiikkia, joka saattaa joskus rauhoittaa työn tekemiseen, mutta joka myös joskus pitää ottaa pois päältä, koska eihän sitä hullukaan jaksa loputtomiin kuunnella. 

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna kävimme koirani kasvattajan järjestämillä koiratreffeillä, jonne oli kutsuttu kaikkien kyseiseltä kasvattajalta lähteneiden koirien perheet. Olipa kiva, että tällainenkin järjestyi, vaikka sää oli kyllä hiukan viileä monen tunnin ulkoiluun. 

Marraskuun alussa pääsin maratonreissulle Uzbekistaniin, Samarkandiin. Viikon reissu oli ikimuistoinen ja maratonistakin selvittiin. 

Aloitin joulukuun ystäväni järjestämissä pikkujouluissa joulukuusihiuskoriste päässä. 

Joulukuussa pääsin tapaamaan mummini siskoa, jota en ole tavannut vuosiin. Sekin mahdollistui pitkälti opintovapaan ansiosta.

Joulukuun puolivälin paikkeilla kävin väitöskirjan ohjaustapaamisessa entisessä kotikaupungissani. Ennen tapaamista sovitin taas mekkoa Halosella, ehkä tarkoituksena saada vähän itsevarmuutta tapaamiseen. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä kehonkoostumuksen mittaaja puhui paskaa, ja että kroppani on hyvä: koskaan aiemmin mikään mekko ei ole näyttänyt päälläni niin hyvältä, ja myötäillyt vartaloani niin täydellisesti. Jätin mekon kuitenkin ostamatta, ja nyt rämmin taas rumaksi ja läskiksi itsensä tuntemisen suossa, kaikkien muiden kriisien lisäksi. 

Joulukuussa toteutin myös pitkäaikaisen haaveeni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa käymisestä. Voin suositella siellä käymistä ihan jokaiselle. 

Samalla tuli puolivahingossa käytyä Tuomaan markkinoilla ja juotua minttukaakaota siellä. 

Hyvä päivä. 

Tein viimeisen työpäivän ennen joulua pikkujouluja varten ostettu joulukuusikoriste päässäni, vaikka työkaverinani olikin vain Helmi. 

Koin saavani joululta sen mitä toivoin: rauhaa. 

Ehkä tosiaan vielä kirjoitan siitä myöhemmin tarkemmin. 

Uudenvuodenaattoaamuna kävin ihan kotini naapurissa brunssilla. Aluksi olin ajatellut jotain neljän ruokalajin illallista uudenvuodenaattoiltaan, mutta näin ne suunnitelmat typistyvät. Olin brunssiin kuitemkin aivan äärimmäisen tyytyväinen: tunnelma oli ihana ja rauhallinen, saamamme palvelu oli erittäin hyvää ja ruoka oli maukasta ja monipuolista. Kilistelimme alkoholittiomilla kuohuviineillä ja olin onnellinen. 

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin seuraavanlaisia asioita:

Vuonna 2024 haluan opetella lisää omien rajojen vetämistä. 

Pyrin myös entistä päättäväisemmin karsimaan elämästäni ne ihmiset, joiden seurassa en tunne oloani hyväksi.

Vähennän sosiaalisen median käyttöä. 

Onnellista uutta vuotta! Olkoon se niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin parempi kuin kulunut vuosi. 

Viikko 51: Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

 Tänä vuonna musiikillisesti koskettavin elämys oli Paula Vesalan kappale Kirje joulupukille. 

Siinä on tällainen kertosäe:

Tänä vuonna en toivo tavaroita

toivon että oltais kaikki terveinä.

Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

sekä toisistamme välittämistä. 

Siinä myös kysytään joulupukin jaksamisen tilaa ja sitä, voisiko laulaja tulla napapiirille joulupukkia auttamaan. 

Sanat tiivistävät tämän vuoden omia joulutunnelmiani.

Tänä vuonna en toivo tavaroita. Toivoisin vain rauhaa ja toisistamme välittämistä. 

Toivoisin maailmanrauhaa. 

Toivoisin, että nyt ja jatkossa voisin itse auttaa enemmän muita. 

Toivoisin lisää välittämistä ihmisten välille.

Toivoisin myös rauhaa niiltä sisäisiltä ääniltä, jotka viime aikoina ovat huutaneet minulle, kuinka huono olen. Etukäteen olen ajatellut olevani varmasti onnellinen tänä vuonna tähän aikaan, mutta en valitettavasti ole ollut kovin onnellinen. 

Juoksin tänä iltana lenkin pimeässä ja lumisateessa, otsalamppu otsalla ja nastalenkkarit jalassa ja kuuntelin Raskasta joulua -musiikkia. 

Aiemmin päivällä kävin viemässä kynttilän äitini äidin haudalle, kuten olen tehnyt viime vuosina joka joulu. Tänä vuonna tein sen jo nyt, sillä olen lähdössä jouluksi pois täältä. 

Hautausmaalla kävellessä lumimyrsky piiskasi vasten kasvoja ja kengät liukastelivat käytävällä hautakivien välissä. 

Hautakivi oli lumen peitossa niin, että jouduin vähän kaivamaan sitä esiin. Minulla ei tietenkään ollut mitään kaivuuvälineitä, joten pyyhin hautakiveä ihan vain käsilläni. Kurottelin hautausmaan käytävältä, yritin siivota lumia pois käsin, horjahtelin lumipenkalla ja nauroin vähän, koska tilanteessa oli jotain koomista. Tuntui siltä, että äitini äiti ehkä nauroi kanssani. 

Myrskytuulessa kynttilää oli vaikea saada syttymään. Lopulta se onneksi onnistui. Kynttilä jäi palamaan kiven viereen lumikuoppaan, hyvään tuulensuojaan. 

Käännyin vielä kauempaa katsomaan, ja kynttilän liekki paloi vakaasti. 

Ajattelin, että se oli ehkä paras jouluni hetki tänä vuonna. 

Viikko 50: Tyhmiä kysymyksiä ei ole - vai onko?

 Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa. Olen usein itsekin työelämän tilanteissa sanonut niin, ja tarkoittanut sitä. Olen joskus myös lukenut tuohon sanontaan jonkun vastauksia koskevan jatkeen, mutta en nyt muista sitä. Se menee jotenkin niin, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta vastauksissa saattaa olla vikaa. 

Kymmenisen vuotta sitten Facebook-päivityksissä kiersi jonkun kirjoittama postaus, jonka moni oli kokenut omakseen ja kopioinut omaan profiiliinsa. Kirjoituksen ydinajatus oli, että ihmiset eivät koskaan lopeta kyselemistä. 

Jos opiskelet, ihmiset kysyvät, koska valmistut ja millaisiin töihin valmistut. 

Jos olet työtön, ihmiset roikkuvat ympärilläsi verenhimoinen pilke silmissään kyselemässä, miten työnhakusi sujuu, millaisia paikkoja olet hakenut, oletko päässyt haastatteluihin, millaisiin haastatteluihin, miten haastattelu meni, ai etkö saanut paikkaa, miksi et saanut, mitä nyt aiot tehdä, miksi et ole päässyt töihin, miksi et ole töissä. 

Jos olet töissä, sinulta kysellään, paljonko tienaat, tykkäätkö työstäsi, mitä teet siellä, miksi viihdyt tai et viihdy, mitä aiot seuraavaksi ja miksi.  

Jos olet töistä vapaalla, saat koko ajan kysymyksiä siitä, miten vapaasi on sujunut ja oletko edennyt siinä asiassa, minkä takia olet vapaalla. Jos olet opintovapaalla, opintojesi etenemistä ja valmistumista tivataan, ja jos olet vaikka vuorotteluvapaalla, tivataan rentoutumisesi määrää ja astetta. 

Jos et ole parisuhteessa, ihmisillä ei ole muuta kysyttävää sinulta kuin että onko kumppania löytynyt ja mitä vikaa sinussa mahtaa olla, kun et ole parisuhteessa. 

Jos olet parisuhteessa, sinulta kysellään, koska muutatte yhteen, miksi ette ole jo muuttaneet tai miksi muutitte jo nyt, milloin menette kihloihin, milloin menette naimisiin ja miksi ette ole jo menneet kihloihin tai naimisiin. 

Jos olet naimisissa, sinulta kysellään, onko tulossa perheenlisäystä, milloin ja miksi ei ole jo tullut. 

Jos sanot, että et halua lapsia, isketään kunnolla kiinni ja kysellään, miksi. Oletko vammainen, sairas, itsekäs, viallinen, vaarallinen, ja kuinka sinut voisi korjata?

Jos eroat, ihmiset kyselevät, miksi, ja mitähän vikaa sinussa mahtaa olla. 

Jos löydät eron jälkeen uuden kumppanin, kysellään, miksi näin äkkiä, ja kuinka kauan tämä suhde mahtaa nyt kestää, ja kannattaako siihen ruveta ollenkaan. 

Jos olet ostanut jotain, kysellään, paljonko se maksoi. Ihan sama, oletko ostanut asunnon vai laskuvarjohypyn, ihmiset haluavat tietää hinnan ja sen, miksi maksoit niin paljon.

Jos olet myymässä jotain, sinulta kysellään, onko myyminen jo onnistunut, ai eikö, no mitä aiot tehdä että onnistuisit paremmin. 

Tämä aihe on mielessäni tällä viikolla, koska viime aikoina olen huomannut olevani suorastaan burn outissa ihmisten kysymysten takia. 

Ihmiset kyselevät sitä ja tätä. Jokainen äsken luetellun listan kysymyksistä ei ole koskenut viime aikoja, mutta aika monia listan kysymyksistä olen joutunut vastaanottamaan, useimpia noin tuhat kertaa lyhyen ajan sisällä. Lisäksi elämäni aikana olen joutunut lukuisia ja lukuisia kertoja vastaanottamaan valtaosan listan kysymyksistä, samoihin kysymyksiin aivan liian monta kertaa. 

Monesti kysymys johtuu kai kysyjän jonkinlaisesta kohteliaisuudesta. Tai niin haluan ajatella. Haluan ensisijaisesti ajatella, että kukaan ei kysele ilkeyttään. 

Toivoisin kuitenkin, että useampi kysyjä pysähtyisi joskus oikein ajatuksella miettimään, onko hänen kysymyksensä kohtelias. 

Ja jos hän ei alun perinkään yritä olla kohtelias vaan kyselee ilkeyttään, voisi pysähtyä miettimään, mikä on syy oman ilkeyden tarpeen takana, ja voisiko sille tehdä jotain. 

Kohteliaisuuden lisäksi kysymysten takana voi ehkä olla se, että toisten elämän arvosteleminen voi olla helpompi ajanviete kuin omaan elämään keskittyminen. Kysymyksistä ja niihin revityistä vastauksista saa kivaa materiaalia mieleen pyöriteltäväksi ja muille jaettavaksi, jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi sisältöä. Toisaalta, jos oma elämä alkaa tuntua tylsältä ja haalealta, toisten elämän revittelystä voi saada vähän tukea siihen, että oma elämä ei välttämättä olekaan niin perseellään. 

Tai sitten voi olla, että ihmiset kysyvät, mitä sylki suuhun tuo, eivätkä ajattele yhtään mitään. 

Minusta se on kurja ja pelottavakin ajatus. Täällä lampsii maailman täydeltä porukkaa, jolla ei ole kykyä pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan yhtään mitään. Onko maailmassa tällaisten ihmisten keskellä oleminen hyvä diili? 

Joka tapauksessa, oli asia niin tai näin, tällä viikolla mielessäni on kehkeytynyt yksi toive. 

Nykymaailma on pullollaan kaikennäköisiä elämäntapaoppaita, jossa annetaan neuvoja kaikenlaisiin tilanteisiin. Kuinka menestyt, kuinka laihdut, kuinka helpotat stressiä, kuinka parannat ihmissuhteitasi, kuinka ymmärrät itseäsi paremmin ja niin edelleen. 

Voisiko joku kirjoittaa opaskirjan siitä, kuinka vastataan sellaisiin kysymyksiin, joihin ei haluaisi vastata - tai joihin ehkä pohjimmiltaan haluaisi vastata esimerkiksi sanoilla "mitä helvettiä se sulle kuuluu, keskity omaan elämääsi, senkin idiootti". Opaskirja voisi sisältää jotain vähän korrektimpia mutta nasevia ja ytimekkäitä mallivastauksia erilaisiin edellä kuvattuihin tilanteisiin. 

Tämä olisi sellainen self help -opas, jonka minäkin ostaisin.