Ylin riemuni oot mitä toivoisin, part 2

Itse maestron sanoin: No niin. 
Suuri yleisö odottaakin varmaan jo malttamattomana uusimpia uutisia. 

Haluan tehdä tämän nyt pitkän kaavan mukaan. 
Ensinnäkin: on toisinaan ihan helkkarin raskasta olla tällainen ihminen. Tällainen, jolla on ihan ylimitoitettu lasti tunteita ja ns. desibeliä niille tunteille. Kai se on ihan kiva, että  pystyy tuntemaan ja tuntemaan voimakkaasti, mutta jotain rajaa sais joskus olla. Toisinaan tuntuu, ettei vain jaksa. Tekisi mieli olla toisenlainen, sitä toivoisi itseä ja varsinkin toisia ihmisiä ajatellen. 

Eilen, 27.2. 2015 oli taas yksi näistä ylimitoitettujen tunteiden päivistä. 
Kaikki alkoi heti iltapäivällä. Olin jo ihan tosissani menossa yliopistoliikunnan kahvakuulatunnille, kunnes mulle yhtäkkiä kuin salamaniskusta valkeni, kuinka kipeät lihakseni olivat, kuinka päätä ja niskaa jomotti jo valmiiksi ja muutenkin tuntui ihan karmealta. Meninpä siis ensin juoksumatolle ja sitten venyttelyyn. 

Ennen venyttelyä tapasin sattumalta henkilön, jota voin kai kutsua työkaveriksi. Huikeaa. Henkilö tuli jutustelemaan kanssani ennen venyttelyä kuin olisimme ihan tuttuja. Jotenkin  liikutuin siitä, että mulle on yhtäkkiä ilmaantunut työkavereiksi kutsuttavia ihmisiä ja ne ovat mulle tosi mukavia. 

Menin sitten venyttelyyn ja siellä soi liian herkistävä taustamusiikki. 
Venyttely oli ihanaa, mutta en tiedä, mistä ne ajatukset tulivat. 
Ihan ensin ajattelin Ismo Leikolaa ja sitä, että jo parin tunnin päästä näen hänet. Sitten ajatukseni lipuivat ehkä siitä työkaverista siihen, miten tähän pisteeseen on tultu. Muistelin kaikkia edeltäviä opiskeluaikani maaliskuita ja herkistyin kai siitä, että nyt on jo ilmeisesti viimeinen kevät täällä ja tässä sitä ollaan ja mihin se aika meni. 

Ajattelin ensimmäisen vuoden kevättä, jona vallitseva ajatukseni oli, että mun on pakko päästä täältä pois. Nyt se tuntuu todella kaukaiselta, mutta niin se silloin oli. Ainut lohdullinen ajatukseni ensimmäisenä opiskelukeväänä oli, että mun ei ole pakko jatkaa täällä, jos en halua, voin lähteä pois. 
Toisena opiskelukeväänä maaliskuu oli elämäni ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa kaunis. Muistan ajatelleeni ja kirjoittaneeni, että se on vain pakko myöntää: maaliskuussakin voi olla näin uskomattoman kaunista. 
Siihen liittyi yksi ihminen, ja saman ihmisen ansiosta seuraavat maaliskuut ovat tuntuneet vielä enemmän kuoleman kuukausilta. Pikaisesti kävin läpi mielessäni kolmannen ja neljännen opiskeluvuoden kevään, ja sitten palasin toiseen opiskeluvuoteen ja siihen, että näihin aikoihin kolme vuotta sitten jouduin luopumaan rakkaasta, parhaasta nelijalkaisesta ystävästä. 
Siinä vaiheessa tulivat kyyneleet ja heti perään ihmetys siitä, kuinka se on mahdollista. Kolme vuotta sentään jo kulunut.  Viimeistään siitä tein päätelmän, ettei tällainen tunteellisuus ole edes minulle normaalia. 

Menin kotiin, söin, kävin suihkussa ja puin päälleni ne vaatteet, joita olen suunnitellut sitä nimenomaista tarkoitusta varten jo pari kuukautta. 
Olin hirveässä ulkonäkökriisissä, mutta koska siinä pukkasi jo kaikkea muutakin kriiisiä alkaen avainten, lipun ja lompakon tarkistuksesta, en jaksanut välittää. Suutuin itselleni ja tiuskaisin peilikuvalleni, että "mä näytän helvetin hyvältä ja nyt mä vain menen enkä ajattele enää mitään."

Niinpä menin. 
Ja totesin, että olisi ehkä kannattanut ajatella. En nimittäin meinannut löytää rakennukselle. Sinne naurettavan lyhyen matkan päähän. Sinne, jossa olen käynyt kolme tai neljä kertaa. Käännyin jossain mutkassa väärään suuntaan, ja kun paniikki iski, niin siinähän ei sitten ollut mitään tehtävissä. 

Lähdin kotoa kolmea varttia ennen keikan alkua ja pääsin paikalle varttia ennen keikan alkua, itku kurkussa, hikisenä, hengästyneenä ja vailla mitään siitä tyylistä ja cooliudesta, jota kotona olin yrittänyt itseeni kasata. Olin jostain syystä ihan liian ahdistunut, vaikka onnistuin löytämään paikalle reilusti ajoissa. Ajattelin, että tästä ei hyvä seuraa, tämä ei lupaa hyvää. Eikä asiaa parantanut yhtään se, että narikkaan piti jonottaa tolk-kut-to-man kauan. Olin epätoivoinen. 

Sain lopulta takkini naulaan ja pääsin saliin, joka oli jo aika täynnä. Marssin jo tottuneesti eturiviin.  
Ja odotin. 
Ja odotin.
Ja odotin. 
Keikka alkoi melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Meillä on selvästi telepaattinen yhteys (?). Ärsytti, ennen kaikkea se, että olisin ehtinyt paikalle niin paljon vähemmällä panikoimisella. Jälkiviisaus on parasta. 

Ja mikä pahinta, kun keikka lopulta alkoi, lavalle ei astellutkaan Ismo Leikola, vaan joku (anteeksi) ruma, vanha, tuntematon äijä. Järkytyin ja olin hetken jo ihan varma, että nyt mä olen sitten vielä tullut väärälle keikallekin, tai väärään saliin tai jotain, ja aivan mahtavaa hei. 

Mutta sitten se olikin joku lämppäri. Lämppäri, kuten bändeillä. Eikä siinä kai ollut mitään vikaa, eikä mulla oikeastaan ole mielipidettä hänen ulkonäöstäänkään, mutta ei kyllä myöskään hymyilyttänyt. Ärsytti ja ahdisti jostain käsittämättömästä syystä ihan uskomattoman paljon, tunsin, että kaikki on nyt jotenkin vain väärin. 

Tulihan se Ismo Leikolakin lopulta sitten sieltä. Ja oli yhtä veret seisauttava kuin ennenkin. 
Olen varmaan jo ennenkin kertonut, mutta mulla on ihmeellisiä häpeän aiheita. Siis sellaisia nolostumisen ja häpeän aiheita, jotka ovat omastakin mielestäni ihan ihmeellisiä ja tyhmiä, mutta jotka vain hävettävät. Häpeän esimerkiksi olla ainut asiakas, joka astuu bussiin. Erityisen noloa on se, jos astun tiettynä päivänä tiettyyn bussiin vaikka useamman kerran peräkkäin, eikä siihen astu samalla kertaa jotain muuta, ja jos se kuski jollakin tavalla osoittaa tuntevansa minut. Mielestäni se on hirveän noloa, enkä osaa selittää miksi. 

Samanlainen häpeän ja nolouden tunne iski eilen Ismo Leikolan keikalla, koska hän katsoi minua. 
Marraskuussa itkin ilosta, kun katseemme kohtasivat muutaman kerran keikan aikana, mutta nyt se oli jotenkin ihan erilaista. Ismo Leikola katsoi minua heti aluksi pitkään, ja hän katsoi minua keikan aikana monta kertaa pitkään. Jostain syystä tunsin hirveää häpeää. Konstruoin mielessäni vaihtoehdot sille, miksi hän katsoo minua tuolla tavalla. 

Ajatusvaihtoehto A: "Toi on taas toi sama hullu tyyppi tossa eturivissä. Mä muistan ton."
Vaihtoehto B: "Voi helvetti miten ruma ihminen." 
Vaihtoehto C: "Johonkin minunkin on silmäni laitettava."

Tiedän, että vaihtoehto C on todennäköisin. Tiedän myös, että ne koko katseet olivat todennäköisesti pelkkää omaa, itseä imartelevaa kuvitelmaani.  Mutta häpesin silti. Tunsin itseni Ismo Leikolan edessä juuri niin rumaksi kuin joka päivä tällä viikolla peilin edessä. 

Keikka oli mahtava, ja mahtavaa oli se, että I.L. pudotti vahingossa pöydältä vesipullonsa, eikä meinannut saada kitaraa kaulaansa, ja molemmista omista hörhöilyistään hän osasi tehdä aivan loistavaa komiikkaa. Sellaisen taidon kun itsekin saisi. 
Monet jutut olivat tosi hyviä, jotkut jutut olivat ihan todella typeriä, ja silti hän onnistui kertomaan ne niin, että ei voinut kuin nauraa. Ei se, mitä sinä sanot, vaan se, miten sinä sen sanot. 

Keikka loppui liian nopeasti. 
Keikan jälkeen oli taas aivan järjetön ihmispaljous. Odotin, että ihmispaljous hälvenee. En ollut vielä päättänyt, mitä tällä kertaa tekisin. Ajattelin, että en halua yhteiskuvaa, koska mulla on tällainen ulkonäkökriisi ja koska kuvasta ei millään voisi tulla edeltäjäänsä parempaa. Halusin kuitenkin tehdä sen, mikä viimeksi jäi tekemättä: halusin sanoa Ismo Leikolalle edes joitakin niistä asioista, joita olen aina halunnut sanoa, joita viimeksi en saanut sanottua. 

En kuitenkaan ollut ihan varma, haluanko kuitenkaan mennä sanomaan mitään. Ensinnäkin siksi, että jumalauta, Ismo Leikola on maailman hauskin ihminen. Ei tunnu siltä, että jollakin, mitä minä hänelle sanon tai jätän sanomatta, on mitään merkitystä. Hän saa varmasti joka ainut päivä sellaista palautetta, jota minä haluaisin hänelle antaa. 
Toisekseen, jos ja kun ulosantini varmasti on ihan yhtä laadukasta kuin viimeksikin ja kuin lähes aina muulloinkin, niin siitä ei tulisi mitään muuta kuin paha mieli minulle ja komiikan aihe hänelle. 

Olin jo ihan lähdössä keikalta pois ajattelematta asiaa sen enempää, mutta en sitten lähtenytkään. Jäin odottamaan, että porukka narikan ympärillä hälvenee. Tein havainnon, että Ismo Leikolan ympärillä ei ollut muita kuin kolme järjestyksenvalvojaa, joten päätin salamana toteuttaa aikomukseni. Otin askeleen kohti häntä, mutta järjestyksenvalvoja sattui jotenkin helvetin inhottavan sattuman kautta astumaan jotenkin askeleen eteen niin että jouduin sekunniksi pysähtymään ja Ismo Leikola ehti kääntyä ja kävellä kauemmas ja jostain tuli joitakin ihmisiä, jotka menivät sössöttämään hänelle jotakin. 

Koska olin jo avannut täydellisen itseni nolaamisen kiintiön, päätin viedä sen loppuun. Parkkeerasin ärsyttävän järkkärin viereen enkä yrittänytkään peitellä, että minä tässä nyt odotan, että I.L. lopettaa jutustelunsa noiden kanssa, ja tällä kertaa sinä et tule eteen. 

Mutta eihän se jutustelu loppunut. Odotin, odotin, odotin. Siinä oli kaksi vanhaa miestä (mikä ihmeen ikärasismi mua nyt tässä postauksessa vaivaa) jotka vain jaarittelivat ja jaarittelivat I.L.:n kanssa jostain ralliajoista ja maalla asumisesta ja kalastamisesta ja ties mistä. Odotin, odotin, odotin, hallissa ei ollut enää ketään muuta kuin me, minä ja ne kolme järkkäriä ja ne papat ja Hän. Vieressäni olevan järkkärin vahtaaminen alkoi käydä tuskalliseksi. Asiaa ei auttanut se, että pitkässä naulakkorivissä ei riippunut enää mitään muuta kuin minun kirkkaan sinisenä jokaisen silmään loistava takkini. 

Päätin odottaa vielä hetken. 
Kun jaarittelu ei vieläkään ollut loppunut, hain takkini. Narikan työntekijällä kesti aivan törkeän kauan hakea se takki sieltä. Ja vitsit lensivät. "Haha, ehän tätä ollutkaan täältä vaikea löytää!" No ei kai, mutta silti sinä ihan huviksesi kiersit sen naulakon kaksi tai kolme kertaa, ennen kuin hait sen. Ehkä minä en olekaan ainoa täysin toivoton suunnistaja tässä maailmassa. 

Sain takkini ja hivuttauduin taas pelottavien järkkärien ja jaarittelijoiden läheisyyteen jo aika tavalla turtuneena kaiken nolouteen ja ahdistavuuteen. Puin takin päälle mahdollisimman hitaasti... odotin...
... ja äkkiä se jaaritus loppui. 

Ja sitten ne kaikki vain lähtivät. Ne vanhat miehet katosivat johonkin, ja I.L. kolmen järkkärisuojelijansa kanssa vain marssi ohitseni ja lähti johonkin, pois.
Ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Ei sitten. 

Mutta koska tilanne ei ollut vielä ollenkaan tarpeeksi kuumottava, minun oli pakko saada vähän lisää haastetta. Ajattelin, että ei, jos mä jo näin kauan odotin, niin mikään ei merkitse enää mitään. 

Juoksin heidän peräänsä. 
Huusin jotakin. En muista mitä. Jotain. He kaikki kääntyivät. Kaikki. Suurin idolini ja kolme pahasti tuijottavaa järkkäriä. 
Kysyin tai sanoin jotakin sen suuntaista, että "haluaisin sanoa sulle jotakin". 
Ismo Leikola vastasi yhtä käsittämättömän ystävällisesti ja nopeasti kuin viimeksi jotenkin niin, että "joo, totta kai!"

Sanoimme pari sanaa toistemme päälle, minä yritin selitellä, että "mä odotin tossa..." ja I.L. totesi jotenkin anteeksipyytävästi, että "ai sä odotit" tai jotakin. 

Seurasi helvetillisen jäätävä hiljainen hetki, jonka aikana Ismo Leikola katsoi minua ystävällisesti, kuin mikään ei olisi hänelle tässä maailmassa nyt tärkeämpää kuin se, mitä minä aion sanoa. Mietin mielessäni kaikkea sitä, mitä haluaisin sanoa, eikä mulla ollut aavistustakaan, mitä sanoisin, miten sen muotoilisin. Sanoin lopulta varmaankin sen ääneen. Sanoin, että tää on kauhea tilanne ja en oikein tiedä mitä sanoa. Järkkärit ottivat siinä vaiheessa hienotunteisia askelia pois päin. Hän katsoi minua edelleen maailman ystävällisimmin, kuin ihminen ihmistä, ei niin kuin suuri julkkis voisi katsoa surkeaa tavista. Ehkä siksi sitten lopulta sain jatkettua. 

En tarkalleen tiedä enkä muista, mitä sanoin, ja tämä kuuluu taas niihin hetkiin, joista en haluaisi nähdä jälkikäteen mitään videokuvaa. 
Sanoin, että "mä en yleensä pidä stand up -komiikasta, mutta... mä oon ihan sun fani." 
Ja sanoin ääni karmeasti täristen ja lopulta murtuen, että "mulla on ollut elämässä sellaisia tosi vaikeita hetkiä, että mä oon ajatellut, että mä en ikinä enää ole iloinen, ja sitten mä aina katson sun youtube-klippejä, ja niistä tulee aina lämmin olo."

Ja Ismo Leikola sanoi siihen väliin pariin kertaan "ihanaa" ja "kiitos", ehkä vähän sellaisella äänensävyllä, millä puhutaan pienille lapsille. Kun olin saanut tuon äsken kirjoittamani lauseen loppuun, hän levitti kätensä ja halasi minua oma-aloitteisesti. En ehkä pääse siitä ikinä yli. 
Lopetin toteamalla, että "tämän vain halusin tulla kertomaan."
Ja Ismo Leikola sanoi, että kato lisää niitä Youtube-klippejä, ja me laitetaan niitä sinne lisää, ja kiitos, ja hyvää jatkoa sulle. Ne menivät minulta jo jotenkin ohi, sillä olin ihan shokissa siitä, että Ismo Leikola halasi minua.

Kotimatkalla itkin. Itkin ihan kunnolla, enkä tiedä miksi. En tiedä, itkinkö ilosta tai onnesta vai kenties silkasta järkytyksestä. Surusta en ainakaan itkenyt. Itkin ehkä vain siksi, että se oli jotenkin liikaa. Ainakin yhdelle päivälle, yhdelle tunnekapasiteettisäiliölle. 
Tulin kunnolla iloiseksi vasta kotona. 
Edelleen olen kyllä myös häpeissäni, sillä en pysty ajattelemaan, miltä se soperrukseni ja ylipäätään käytökseni on Hänen silmissään näyttänyt. Huolimatta siitä, että Hän tuskin uhraa sille enää ajatustakaan. 
En vain kestä sitä, että en koskaan voi olla sellainen cool ja tyylikäs ja sujuvasanainen. 

Haluan kuitenkin myös ajatella sitä, miksi menin puhumaan hänelle. Miksi menin sanomaan, vaikka ensin ajattelin, että en sano. 
Vaikka hän saisi joka päivä hyvää palautetta, hän ei saa juuri minun palautettani, jos minä en sitä anna. Enkä voi hänen puolestaan päättää, että hän ei halua tai tarvitse juuri minun palautettani, että sillä ei ole väliä. Jos kaikki ajattelisivat niin, niin eihän hän saisi ikinä palautetta. 

Ja toisekseen, haluan uskoa, kuten marraskuussa, että Ismo Leikola ymmärtää. 
Että minun palautteeni arvo on juuri siinä kamalassa takeltelussa ja änkyttämisessä ja äänen tärinässä ja herkistymisessä. Että en vain tule sanomaan mitään sanomisen ilosta. Sanon siksi, ja vain siksi, että tarkoitan, ja sillä on minulle merkitystä, vaikka se ei olekaan minulle helppoa. Haluan uskoa, että hän näki sen. 


Sellasta tällä kertaa.
 

 

Maaliskuu lähestyy

Maaliskuu, kuoleman kuukausi on kohta täällä.
Ja minulla ennenaikainen maaliskuumieliala.

Jos joku haluaa tietää, niin ei mulla muuta kuin ne samat, ikuiset kysymykset, joista en pääse eroon ehkä ikinä.
Miksi elämän pitää tuntua niin synkältä, vaikka mikään ei ole oikeasti huonosti?
Miksi vertaan aina itseäni muihin? Miksi ajattelen, että kaikilla muilla on kaikki paremmin, vaikka tiedän, että niin ei ole?
Ja miksi ihmeessä en vain voi porskuttaa eteenpäin sillä positiivisella palautteella mitä saan, miksi se ei ikinä kannattele minua kuin ehkä yhden päivän, kun kaikki paska taas velloo mielessä vuosikaudet??

Kaiken kruunaa aivan jäätävä ulkonäkökriisi. Mulla on elämässäni ollut pahoja ulkonäkökriisejä kausittain jostain ala-asteen loppuvaiheesta lähtien. Yliopistoaikana olen hiljalleen päässyt niistä eroon. Enää niitä tulee harvoin.

Mutta nyt se on täällä.
Olen ruma ja läski, sen lisäksi että olen tyhmä ja muutenkin epäonnistunut.

Ajattelin tuossa yhtenä päivänä, että minä voisin alkaa puhua gradukiloista samassa merkityksessä kuin jotkut puhuvat raskauskiloista. En kestä sitä, että juuri tässä gradunpusertamiskriisissä kauppojen hyllyille on rantautunut Milka-keksisuklaata, suklaata, jossa täytyy olla jotain yliluonnollista. En ole vuosikausiin saanut mihinkään tällaista himoa. Olen syönyt sitä ihan luvattoman määrän. Keskimäärin yksi sivu gradua vaatii kaksi levyä keksisuklaata.

No ei ehkä ihan niin paljon kuitenkaan. Mutta liikaa kuitenkin.
Tällä viikolla yhtenä päivänä se sitten iski, ihan lopullisesti. Kirjoittelin kaikessa rauhassa sitä gradua yliopiston koneella ja varoittamatta huomioni kiinnittyi omaan peilikuvaani näytössä, heijastukseen, joka siitä sopivassa kulmassa näkyi. Aivan hirveä kaksoisleuka.

Puhumattakaan yliopistoliikunnan tunneista, joilla olen käynyt.
Edelleen, ne samat pelkkää lihasta olevat tyypit, plus minä, tällainen höllyvä ihrakasa siellä lyllertämässä. En pidä Sami Hedbergistä, mutta näiden osapuilleen kymmenen yliopistoliikuntatunnin jälkeen olen samaa mieltä hänen kanssaan ylipirteiden ohjaajien perimmäisestä tarpeettomuudesta. Kuinka raivostuttavaa onkaan se kokoaikainen "jaksaa jaksaa jaksaa jaksaa tekee vielä tekeetekeetekeetekeetekee jaksaajaksaajaksaa vielä vaan jaksaajaksaajaksaa!"

Kun ei välttämättä jaksa. Tänäänkin olin ihan varma, että joku lihas repeää kohta ihan varmasti. Ja kuka siitä sitten on vastuussa? Minä vai se mielipuoli, jonka mielestä vielä jaksaa jaksaa tekee tekee?

Olen myös päässyt taas uudestaan juoksumatolle.
Joskus lukioaikana kokeilin jollain liikuntakeskusreissulla nopeasti juoksumattoa. Mielestäni juoksumatto oli jostain syystä tosi, tosi kiva juttu. Siitä asti olen vain odottanut, että a) pääsisin joskus oikein kunnolla vetämään juoksumatolla, tai b) joku ostaisi mulle oman juoksumaton. Ongelmana on se, että a) en ole mikään kuntosali-ihminen, enkä takuulla maksa kuntosalista vain siksi, että pääsen vähän juoksemaan, kun voin juosta missä vain ja b) samasta syystä kuka hullu sellaisen nyt omaksi ostaisi.

Tällä viikolla kuitenkin tajusin, että opiskelijakortti oikeuttaa minulle kuntosalikäynnit.
Melkein viisi vuotta täällä piti olla, ennen kuin sen keksin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämän keksittyäni syöksyin suoraa päätä juoksumatolle.

Ja juoksin. Ja juoksin. Ja juoksin.
Ainut ajatukseni loppujen lopuksi oli, kuka tämänkin on keksinyt.
En tiedä, missä se 7-8 vuoden takainen hauskuus oli, ja mitä se edes oli. En keksinyt siitä tilanteesta mitään hauskaa. Olen juossut puoli tuntia pääsemättä mihinkään. Mitä ihmettä?! Ja useimmiten juostessa tuijotan lyhtypylväitä, maisemia ja muita maastomerkkejä, pidän aina jotakin tavoitteenani, jossain edessä päin. Mitä nyt tuijotin? Seinää ja kalorimittaria, jota en olisi kyllä halunnut nähdä.

Noh.
Huomenna näen taas Ismo Leikolan.
Olen odottanut tätä, laskenut viikkoja, päiviä ja öitä, joulukuusta lähtien. Huomenna tulee taas se hetki, jona voin kuvitella, että tässä maailmassa ei ole muita kuin minä ja Ismo Leikola.

Ja mulla on kriisi.
Miten voin mennä Ismo Leikolan eteen, kun en pysty edes katsomaan itseäni peilistä?

Liikunnan riemu

Aion nyt hyvittää sen, että vuosikaudet olen kärsinyt kaikkien tyhmien ihmisten typeristä liikunta-aiheisista Facebook-päivityksistä. Kirjoitan nyt omista mahtavista kuluneen viikon liikuntasuorituksistani. Joihin ei liity maratonia. Olen kuin uuden elämän kynnyksellä. 

Aloitan viime keskiviikosta, jona olin elämäni neljännen kerran kuntopotkunyrkkeilytunnilla (voisin ottaa uudeksi harrastuksekseni tän pitkien yhdyssanojen keräämisen). Kuntopotkunyrkkeily on osoittautunut lajiksi, jossa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta tykkään siitä, eikä mulla ole mitään sitä vastaan, että käyn niillä tunneilla. Toisaalta taas en oikein vieläkään tiedä, onko se sit kuitenkaan pidemmän päälle mun laji. Viime viikolla tein kuitenkin sillä tunnilla parhaimman harjoituksen, jonka olen ikinä missään tehnyt. 

Se liittyi lopputuntiin, jossa pidimme kuntopiirin. Meillä oli vanha kunnon koulun liikuntatunneilta  tuttu rata, jossa oli erilaisia pisteitä ja jokaisen piti käydä jokaisella pisteellä yhden kerran, vuoron perään. Jokaisella pisteellä tehtiin minuutin ajan jotain yhtä kuntoliikettä. Yhdellä pisteellä se sitten tuli, paras kuntoliike, josta olen koko elämässäni päässyt osalliseksi. 

Pisteellä oli sellainen koripallon näköinen pallo. Ajattelin ensin, että se on koripallo. Kun nostin sen käsiini, huomasin, että eipä ollutkaan. Pallo painoi aika paljon. En osaa sanoa kuinka paljon. Niin paljon kuitenkin, että minä jouduin käyttämään kahta kättä ja lihasvoimaa, että sain sen kohotettua maasta. Pystyn nostelemaan kevyesti yhdellä kädellä kolmen kilon punttia. En tiedä, paljonko pallo painoi. Joka tapauksessa riittävästi. 

Idea oli se, että pallo piti nostaa niin ylös kuin sai, suorille käsille, ja sitten paiskata se lattiaan koko kroppansa voimalla, niin kovaa kuin itsestään irti lähti. Sitten nostaa se taas ylös, nostaa niin korkealle kuin saa, ja paiskata taas alas. Taukoja ei pidetä. Tätä tehtiin minuutin ajan. 

Aluksi olin vähän ihmeissäni harjoituksesta ja siitä, miten pallo painoikin niin paljon. Mitä enemmän palloa paiskoin, sitä paremmalta se tuntui. Pystyin oikein tuntemaan, miten kaikki patoutumat ja aggressiot huuhtoutuivat pallon paiskomisen ansiosta pois. Kotonakin ikävöin palloa ja pohdin, mikä se oikein oli ja saisiko sellaisia jostain omaksi. Mietin, kuinka hurjan ihanaa olisi paiskoa sellaista palloa kotonakin, ja kuinka mahtavaa olisi, jos palloon tai lattiaan saisi vielä teipattua jonkun raivostuttavan ihmisen naaman kuvan. 
Sitten muistin, että asun nykyään kerrostalossa. Toisessa kerroksessa. Ehkä naapureitakin pitäisi vähän ajatella, ennen kuin niiden olohuoneen katon läpi iskeytyy joku kilojen painoinen pallo aggressionpurkukarjahduksen saattelemana. 

Seuraavana päivänä pallon paiskomisesta kävin yliopistoliikunnan juoksutunnilla. Tuntia markkinoitiin "vaihtelua tuovana treeninä kestävyysjuoksun harrastajille". Ajattelin, että siellä ehkä tehdään jotain kivoja venytyksiä ja harjoitellaan erilaisia juoksutekniikoita. Osallistuin tunnille sillä jollain kammottavan ylimielisellä asenteella, joka useiden maratonien myötä jostain minuuteni syövereistä on ruvennut pulpahtelemaan pintaan. Ajattelin, että vähän tässä menen harrastelijoiden kanssa treenaamaan. 

Sain ihan ansioni mukaan. 
Treeni oli tunnin mittainen, ja se tunti oli sanalla sanoen helvetillinen. 
Ehkä ihan aluksi se oli sitä, mitä odotin. Vähän venyteltiin ja lämmiteltiin. Sitten lähdettiin juoksemaan salia ympäri. Vähän aikaa juoksu oli kivaa. Juostiin ja juostiin. Juoksutahtia kovennettiin pikkuhiljaa. 
Jossain vaiheessa sellainen ylimielisyyttä satakertaisesti tutumpi häpeän ja huonommuuden tunne alkoi puskea esiin. Kaikki muut juoksivat kovempaa kuin minä siinä vaiheessa, kun ohjaaja sanoi, että juoskaa normaalia lenkkivauhtianne ja pitäkää huoli siitä, että pystytte koko ajan puhumaan. Minua ohiteltiin koko ajan. Juoksin viimeisenä. Olin huonoin. Hetken olin ihan kuin jossain ala-asteen liikuntatunnilla. Olin huono. Asiaa ei yhtään parantanut se, että kaikki muut tuntuivat olevan jotain viimeisen päälle fitness-treenaaja-kuntoilijatyyppejä, kuin suoraan jostain liikuntakeskusmainoksesta. Kun salin seinillä lisäksi oli peilejä, en voinut välttyä huomaamasta, että kaikki muut olivat pelkkää lihasta ja nahkaa. Olin yhtäkkiä hirvittävän tietoinen kaikesta siitä ylimääräisestä, joka mahani ympäristössä höllyy. 

Se ei suinkaan ollut pahin vaihe. 
Varsinainen helvetti alkoi vasta, kun juoksutahtia piti koventaa. Piti juosta kovaa. Ei saanut juosta enää sitä omaa lenkkivauhtia, vaan piti juosta kovempaa. 
Sekään ei vielä oikeastaan haitannut, sillä minussa on myös masokistin piirteitä. Tuskan tuottamisessa itselle on myös viehättävä puoli. Ymmärrän hyvin myös ohjaajan pointin siitä, että tekee hyvää juosta välillä kovempaa kuin normaalisti, sillä yksin juostessa tulee liian helposti juosseeksi vain sitä omaa mukavalta tuntuvaa lenkkivauhtia. 

Sekään ei kuitenkaan vielä riittänyt. 
Seuraavaksi piti muodostaa kolmen hengen jokkueita. Jokaisen joukkueen jokainen jäsen toimi vuorotellen kolmen minuutin ajan kapteenina omalle joukkueelleen. Kapteeni määräsi tahdin omalle joukkueelleen. Juoksimme siis kaikki joukkueet ympäri salia, ja jokaisen joukkueen edellä juoksi tahdin määräävä kapteeni. Ja kapteenin piti ottaa mahdollisimman paljon spurtteja. 
Minun joukkueeni kaksi muuta jäsentä juoksivat jo muutenkin aika kovaa. Kun he lisäksi vielä ottivat jatkuvasti spurtteja, eli oli pakko kiihdyttää vauhti niin kovaksi kuin pystyi, niin.... Ei siinä oikein ole enää sanoja kuvaamaan. Juoksin ympäri salia, huusin avuksi vuorotellen jumalaa ja kuolemaa ja muistin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti, miltä tuntui aina yläasteen Cooperin testissä, kuumalla jalkoja polttavalla urheilukentällä, miltä tuntui ala-asteella ensimmäisellä 800 metrin juoksumatkalla, miltä tuntui jäädä pitkän matkan juoksussa maailman häpeällisimmin viimeiseksi joskus 10-vuotiaana, ja miksi joskus vihasin ja inhosin liikuntaa yli kaiken. Ei ollut enää mitään tietoisuutta tai kehumisen aihetta siitä, että olen joskus ollut jossain maratonilla. Teki mieli oksentaa, teki mieli heittäytyä maahan ja sanoa, että lopetan nyt, tunnustan, en pysty tähän saakeli, juoskaa ilman minua. 

Tietenkin olin viimeisenä oman joukkueeni kapteeni. Joukkueeni jäsenet joutuivat tyytymään silmät tyhjinä eteenpäin tarpovaan johtohahmoon, joka siinä vaiheessa oli löytänyt itsestään jonkunlaisen maratonreitin loppuvaiheeseen kuuluvan välinpitämättömyyden, tiedon siitä, että tätä ei enää ole paljon jäljellä ja nyt vain irti itsestä kaikki se, mitä vielä jäljellä on, jos enää mitään on, ja aivan sama, juoksen niin kovaa kuin pystyn, ja aina välillä yritän juosta vielä kovempaa kuin oikeastaan pystyisin, kohta tämä loppuu ja saan kuolla rauhassa, kun tämä kohta on ohi. 

Ja sitten se oli ohi. 
Pidimme hetken tauon, ja jatkoimme sitten juoksua salin ympäri, ensin normaalilla lenkkivauhdilla ja sitten vähän kovempaa.
Siinä vaiheessa huomasin, että mulla ehkä sittenkin on jotain toivoa tässä elämässä. En olekaan täysin surkea luueri. 
Nyt minä olin yhtäkkiä se, joka ohitti muut. 
Vaikka vielä hetki sitten olin luullut kuolevani siihen paikkaan, lihakseni eivät yllättäen tarvinneet kuin hetken lepotauon, ja pystyin jatkamaan normaalia lenkkivauhtia. Askeleet tuntuivat täysin kevyiltä, ohitin kaikki ne, jotka ensimmäisillä kierroksilla koko ajan ohittelivat minua. Jotkut siirtyivät jo kävelyyn, minusta tuntui, kuin olisin vasta päässyt vauhtiin. 
Vielä viimeiseksi teimme spurtteja yksin. En voi sanoa, että se olisi ollut kivaa tai mukavaa, mutta pystyin siihen. Ihmettelin ja ihailin omia kykyjäni. Spurtti salin päästä päähän tuntui täydeltä kidutukselta, mutta kun sen jälkeen sai palata normaaliin juoksutahtiin, hölkätä salin ympäri ja palata taas tekemään spurttia, lihakset olivat kuin uudet. 
En sitten ollutkaan niin huono. Olen kestävyysjuoksija. Olen hyvä! Ajatellaan vaikka kaikkia niitä, jotka siellä eivät olleet. Ja ajatellaan ennen kaikkea niitä, jotka aluksi juoksivat kuin gasellit, mutta joiden tahti loppua kohden vain hiipui ja hiipui. Minä en ole mikään nopea juoksija, en ole räjähtävän nopea, en ylipäätään juokse kovaa, mutta jaksan juosta, ja jaksan juosta kauan. 

Jälkeenpäin sitä paitsi treeni kokonaisuudessaan tuntui hyvältä. Onhan ihan totta, että välillä tekee hyvää juosta kovempaa kuin normaalisti, ottaa vähän spurtteja ynnä muuta. Ja se nyt ainakin on varmaa, että yksin omalla lenkillä vain itseni seurassa en ikinä pistäisi itseäni tuollaiseen rääkkiin. 
Joten kaikki on just hyvin ja voi miten hyvä minä olenkaan! Aplodit!

Kirjasto - Paras paikka maailmassa

Kohta neljä viikkoa takana työssä, jota olen niin kauan halunnut tehdä. Olen löytänyt sen paljon puhutun oman alan. Ensimmäisellä tai toisella viikolla oli lähellä tulla pari onnenkyyneltä, kun havaitsin, että ehkä joskus vielä mä saatan saada tehdä tätä jatkuvasti, ja mulle sitten maksetaan tästä jopa palkkaa.


Tällä viikolla saattaa vierähtää muutama kyynel(virta) lisää, kun ne työt pitää lopettaa.


Onneksi sivutoiminen työ kuitenkin vielä jatkuu. Ja sit on aikaa panostaa taas päätyöhöni, mm. graduun, joka tähtää siihen, että joskus vielä pääsen tienaamaan työstä, jonka tekemisestä nautin.


Vailla mitään miellyttämisen halua ketään kohtaan on todettava, että yliopiston kirjasto on paras paikka, jossa ihminen voi harjoittelun suorittaa. Tottumus harjoittelijoiden jatkuvaan läsnäoloon on havaittavissa: kaikilta saa apua, kun vain pyytää, mutta kukaan ei kyylää koko ajan selän takana. Kaikki ihmiset ovat mukavia, kaikki ovat omia persooniaan. Välillä suorastaan ihmettelen saumatonta hyväksyntää, kuin olisin oikea osa heidän työyhteisöään, en vain joku, joka nyt vain tuli ja kohta menee. Saan järjestelmällistä ohjausta, tietoa siitä, mitä minun milloinkin pitää tehdä.


Olen saanut tietää valtavasti uusia asioita, sekä alastani, työelämästä että itsestäni. Olen saanut tutustua ihmisiin. Olen päässyt palvelemaan asiakkaita monipuolisesti. Olen saanut hyllyttää kirjoja, mikä on ehkä paras työ tässä maailmassa. Olen juossut portaita ylös ja alas kolmen kerroksen väliä niin paljon, että jalat ovat olleet päivän jälkeen maitohapoilla. Vain siksi, että suostun menemään hissillä ainoastaan, jos mukanani on hylly. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis (?)


Olen saanut osallistua kokouksiin, vaikken ole tiennyt juurikaan puhuttavista asioista. Olen päässyt seuraamaan sivusta, mitä ja minkälaisia kokouksia työelämässä voi tulla vastaan. Olen saanut osallistua koulutuksiin, joista on ollut hyötyä myös opiskelujeni kannalta, ja minulle on esitelty kirjastosta sellaisia puolia, joita en aiemmin tiennyt edes olevan olemassa.


Olen ollut iloinen joka aamu siitä, että saan lähteä töihin. Kertaakaan ei ole tuntunut aivan karmealta nousta aamulla ennen seitsemää ja selvitä paikan päälle viimeistään kahdeksaksi. Iltapäivisin olen usein viettänyt töissä enemmän aikaa kuin aikatauluissani lukee, ihan vain omaksi huvikseni ja ilokseni. Jonkunlainen huippu mielestäni on se, että parina perjantai-iltapäivänä en ole vain keksinyt mitään parempaa kuin käydä hyllyttämässä vielä muutaman kirjalastin, vaikka olisin saanut lähteä jo kotiin. On kai sitten tulkinnanvaraista, onko se enemmän työn rikkautta vai elämän köyhyyttä.


Vielä olisi opittavaa. Tiedon saaminen kasvattaa tiedontarpeita ja tiedonhalua. Haluaisin tietää ja kuulla lisää. Haluaisin saada lisää kokemusta erilaisista asiakaspalvelutilanteista ja muista työtehtävistä. Haluaisin tutustua ihmisiin paremmin.
En haluaisi lopettaa harjoittelua.


Itselleni haluaisin vielä aiempaa enemmän saada taottua päähän sen, että ei minun tarvitse olla toisenlainen, jotta minusta pidettäisiin. Ei tarvitse osata olla mitään. Tarvitsee vain hyväksyä se, mitä  jo on.


Mut asia nyt kuitenkin tiivistetysti on niin, että viimeisiä päiviä tästä harkkajaksosta viedään ja olen pitänyt tästä aivan hurjasti, ja haluaisin vain saada aina olla kirjastossa, koska kirjasto on paras paikka tässä maailmassa. Ainakin heti oman kodin jälkeen. Ja oikeastaan kirjasto on melkein kuin toinen koti minulle. Viimeisenä päivänä saatan itkeä, niin kuin aina lapsena, kun piti olla jossain viimeistä päivää.