Joulurauhaa

Hyvää joulua juuri sinulle, joka tätä luet.
Joulurauhaa. Syökää riittävästi ja olkaa onnellisia tästä hetkestä!

Huoneeni oven ulkopuolelta kuuluu lahjapaperin rapinaa, ja äsken kuului tiukka komento olla tulematta huoneestani ulos, joten kirjoitan blogia. Kirjoittaisin kyllä muutenkin, sillä en halua, että täällä on jouluaattona päällimmäisenä hautajaisista kertova teksti.

Hauskaa joulua siis!
Tänä jouluna olen lujasti päättänyt nauttia hetkestä, jokaisesta erikseen, olla maalailematta piruja seinille tulevan suhteen, nähdä valon sielläkin missä sitä ei ole, ja ennen kaikkea siellä missä sitä on.

Ei mulla tällä erää sen kummempaa.

P.S. Lyhin postaus koko blogin historiassa? Mutta se on varmaan ihan hyvä asia ottaen huomioon ne niin monet ihan überpitkät, mitä olen aiemmin kirjoittanut. 

Menetyksen monet kasvot

Mielessäni on kuukauden ajan sinnikkäästi pyörinyt eräs muisto. Niin kaukaa, että pystyn palauttamaan siitä mieleeni vain ääriviivat. Muutaman yksityiskohdan. Kuitenkin se mitä muistan, on niin kaunista ja jollakin tapaa niin tärkeää, että se on jäänyt mieleeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi palatakseen mielen pinnalle tiettynä marraskuun aamuna vuonna 2015, ja pysyäkseen siellä voimakkaasti vaatimassa, että se pitäisi sanallistaa.

Muistossa olen reilusti alle kouluikäinen.
Mummi ja ukki, ja ehkä joitain muitakin, on meillä käymässä. Ukilla on ollut kai synttärit, tai sitten jostain muusta syystä hänelle annetaan pussillinen liköörikarkkeja. En vielä tiedä, että pussissa on nimenomaan liköörikarkkeja, enkä tiedä, miltä liköörikarkit maistuvat. Näen vain hienoimman ja koristeellisimman karkkipussin ja siellä yhtä hienoon paperiin käärittyjä karkkeja, kuin olen koskaan nähnyt.

Ukki avaa pussin ja tarjoaa siitä kaikille läsnäoleville. Enemmän kuin mitään haluaisin saada tuollaisen valtavan hienoon paperiin käärityn karkin, olen varma, että se maistuu juuri niin hyvältä kuin paperi näyttää.
En kuitenkaan (tietenkään, taaskaan) uskalla toimia sen mukaan, kuin haluaisin. Kun ukki lähestyy minua karkkipusseineen, olen tuolin alla piilossa. Muistoissani ennen eskari-ikää olen aina jossain piilossa, kun meillä on vieraita: tuolin alla, sängyn alla, kaapin takana tai kaapissa. En tule sieltä esiin, ellei joku pakota. Muistan lapsuudestani lempipaikkoinani paikat, joihin pystyi menemään parhaiten piiloon.
Olen siis tapani mukaan minulle tutuimmassa paikassa, lähimmässä piilopaikassa, olohuoneen tuolin alla piilossa, kun ukki yrittää tarjota minulle karkkeja. Suren sitä, että karkit jäävät nyt saamatta. Olen vihainen itselleni, kun en uskalla mennä ottamaan karkkeja, vaikka haluaisin niin kovasti.

Ukki laittaa tuolin viereen lattialle pari kolme paperipäällysteistä karkkia.
Käyn salaa nappaamassa ne, kun kukaan ei katso.

Olen iloinen siitä, että ukki puhuu kanssani samaa kieltä. Ei pakota tulemaan tuolin alta pois. Ymmärtää, ja antaa minun saada karkit sellaisena kuin olen.

Muistosta kuvastuu näin jälkikäteen katsottuna jotakin merkityksellistä suhteessani ukkiin.
Ukki sanoi joskus, että ihmisen kanssa voi olla ystävä ilman että tarvitsee koko ajan puhua jotain. Voi olla ihan hiljaa yhdessä, ja silti olla ystävä.

Nyt tuon muiston sanallistettuani ihmettelen, että minusta on kuitenkin kasvanut jossain normaalin rajoissa oleva aikuinen.
Enää en mene ihmisiä mihinkään piiloon, en koe siihen edes tarvetta.
Yritän olla ihmisille kohtelias.
Jos haluan jotakin, en koe ylivoimaiseksi sitä, että teen jotain vaikeaakin sen saavuttaakseni. 

Olen kuitenkin havainnut, että eniten pidän sellaisista ihmisistä, jotka toimivat kuin ukki tuossa muistossa.
Ihmisistä, jotka antavat minun olla sellainen kuin olen, ja kelvata sellaisena, olla yhtä riittävä ja hyvä kuin joku sellainen, joka tulee itse hakemaan karkin ja kenties vielä kiittämään siitä. Jotka eivät yritä pakottaa toimimaan hyväksyttyjen mallien mukaan.
Joiden kanssa voi olla hiljaa, ja silti ystävä. Kuten jo aiemminkin olen todennut, ehkä yhteinen hiljaisuus nimenomaan määrittää sen, mitä mieltä olen toisesta ihmisestä. Yhteinen hiljaisuus on jonkinlainen ystävyyden mitta.

Toissa päivänä ukin muistotilaisuudessa ajattelin hetken, että haluaisin kertoa tämän edellä kirjoittamani. Nyt kun olen sen kirjoittanut, olen kiitollinen, että en niin tehnyt.

Hautajaisissa mieleeni tuli monta muutakin kirjoittamista vaativaa ajatusta.
Astelin perheeni ja sukulaisten seurassa kappeliin jokseenkin tyynin mielin. Olin sanonut aiemmin, kuten asia on, että ukin kuolema ei oikein ole mennyt jakeluun. En voi ymmärtää sitä, että enää koskaan ei muka käydä enää ukkia katsomassa. Että se viime kevään syntymäpäivätapaaminen oli viimeinen kerta, jona juttelin hänen kanssaan. Että hän, joka oli melkein koko elämäni ajan osapuilleen jokapäiväinen osa elämääni, on muka nyt lopullisesti ja väistämättömästi poissa. Ei kai sellaista voi ymmärtää, ainakaan ihan kertaheitolla.

Ajattelin myös ennen hautajaisia, että tästä kuolemasta en tunne samanlaista surua, kuin joskus joistakin toisista kuolemista. Olen surullinen, mutta myös ja samaan aikaan kiitollinen, siitä että sain niin paljon muistoja ukin kanssa ja siitä että ukki eli pitkän elämän, sai käsitykseni mukaan tehdä paljon sellaisia asioita, joita halusi, eikä joutunut viimeisinä aikoinaan kärsimään mistään epäinhimillisistä kuolintuskista.
Tunnen surua hänen kuolemastaan, mutta siihen suruun ei liity epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tai katkeruutta, kuten niin moneen muuhun suruun. 

Olen siis tyyni ennen siunauskappeliin tulemista.
Siellä se yhtäkkiä tulee, eikä siinä ole mitään kaunista.
Se ei ole kaunista, koristeellista kaipuuta, ei mitään haikeaa ikävöintiä, joka pehmeästi liikuttaisi kyyneliin.
Ainoa sana jolla pystyn tunnetta kuvaamaan, on karsea. Tämä on ihan karseaa. Tämä on kamalaa. En halua olla täällä.
Henkitorveni ympärille kuristuu kylmä ja kova ja paksu rautavanne, joka ei hellitä otettaan koko siunauksen aikana.

Olen ollut aiemminkin hautajaisissa, olen ollut niissä surullinen ja itkenytkin, mutta yhtäkkiä en jotenkin kestä sitä, että olen ukin hautajaisissa, ei tällaisia saa olla.
Tiedän, että on kaiken loppu, jos annan itkulle periksi, sillä sille ei tule loppua. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät itkemään hiljaa ja suht hillitysti nenäliinoihin silmiään pyyhkien. Tiedän, että jos nyt päästän oman itkuni irti, seuraa loppumaton ja täysin hallitsematon ulina, joka on niin kaukana kaikesta sivistyneestä, kuin mikään voi olla.

Otan siis käyttöön vanhan keinon, jota olen vuosikaudet käyttänyt sekä itkun että naurun hillitsemiseen tilanteissa, joihin ne eivät sovellu.
Lasken hiljaa mielessäni hitaasti kymmeneen ranskaksi.
Seuraavaksi lasken hitaasti kymmeneen saksaksi.
Useissa tilanteissa jo yksi kerta riittää, mutta nyt kaikki tuska palaa sillä samalla sekunnilla, kun luvut loppuvat, tai kun keskittyminen hiukankin herpaantuu.
Luettelen mielessäni numerot hitaasti takaperin, kymmenestä yhteen, ensin ranskaksi ja sitten saksaksi ja välillä sekaisin, uudestaan ja uudestaan.
Lukujen väleissä mieleeni tihkuu palasia ympäröivästä maailmasta, laulujen säveliä ja papin sanoja, ajattelen, että niitä pitäisi kuunnella, koska kuunteleminen on sen kunnioitusta, jonka vuoksi tänne ollaan tultu,
mutta en pysty
vaan lasken ja lasken, kunnes enää sekään ei riitä hillitsemään tuloillaan olevaa jättimäistä ulvonta-hysteria-kohtausta,
joten keksin, että minun pitää palauttaa mieleeni joku onnellinen muisto, joku oikein oikein onnellinen, ja muistella se niin tarkasti kuin mahdollista,
mutta se muisto ei saa liittyä ukkiin
eikä kehenkään muuhunkaan sellaiseen, joka herättää liian suuria tunteita suuntaan tai toiseen
eikä se saa olla liian lähellä nykyhetkeä
mutta sen pitää olla todella, todella onnellinen
ja minun pitää muistaa se mahdollisimman tarkasti.

Jostain mieleni syövereistä se sitten tulee, ja on mielenkiintoista jälkeenpäin analysoida, miksi juuri se. Se täyttää kaikki edellä luetellut ehdot, mutta silti, siksi, siitä huolimatta, miksi se, miten ihmismieli toimii ja valikoi?
Muisto joka tulee, on wanhojentanssipäivä vuonna 2009, tunnen sykähdyttävää onnea palatessani mielessäni mahdollisimman syvälle tuohon päivään, jokaiseen sen hetkeen mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti,
mutta koskaan en helvetti soikoon pääse aamukahdeksaa pidemmälle,
kun jostain tulee virrenpätkä tai papin sana ja se, että ukki on tuossa arkussa meidän edessämme, ja tämä suunnaton suru jota en nyt vain kestä
ja sitten pitää aloittaa muisto alusta.

Aiemmin olen kaiken muun lisäksi ajatellut, että näihin hautajaisiin en tule suremaan. Usein hautajaiset ovat se tilanne, joka laittaa surun liikkeelle ja herättää surun silloinkin, kun sitä muuten ei tulisi. Surisin ketä tahansa täysin tuntematontakin ihmistä, jos joutuisin osallistumaan hänen siunaustilaisuuteensa.
Olen ennen näitä hautajaisia todennut, että nyt tämä ei ole se paikka, jossa suren ukkia.
Muistoja on niin paljon, elämää ukin kanssa on niin paljon, että suru saa olla osa sitä samaa elämää. Suren ukkia itsekseni ja toisten kanssa, muistelen ja katselen ja kuuntelen ja elän ja suren, en tarvitse enkä halua surra rituaalinomaisesti ja osana rituaalina häntä, joka oli niin paljon.

Ehkä juuri siksi kaikki tapahtuu juuri päinvastoin kun olen ajatellut. Suru on liian suuri, käsittämättömän suuri, nyt yhtäkkiä, juuri tässä, enkä kestä sitä, että ihmiset ympärilläni itkevät,
sillä se tarttuu
enkä halua sen tarttuvan
haluan korvatulpat ja näkösuojaimet ohimoilleni.

Olen hitto soikoon lupautunut lukemaan viimeisen tervehdyksen kukkia haudalle laskettaessa, sillä vaihtoehtoja ei ole paljon ja miksi en olisi lupautunut, jonkunhan se on tehtävä
ja kun hallintamekanismit silloin hienoisesti pettävät, ymmärrän, että tässä ei ole mitään pahaa
olemme tässä yhdessä kaikki, suru on meille yhteinen
eikä tämä ole mikään runonlausuntatilaisuus,
nämä ovat viimeiset sanani ukille ja vain se on tärkeää.

Joulukuun päivä on kaunis ja kirkas
kun kävelemme arkkua kannattavan kärryn perässä haudalle
ja ajatukseni ovat oikeastaan vain yksi täydellinen sekamelska.

Jotakin elämän kauneudesta
ja kiitollisuutta siitä,
sillä sillä hetkellä huomaan sen
että vain suuren ilon ja suuren surun hetkinä
tietää elävänsä.

Välille jäävät kaikki ne arkiset tympeät tylsät mitäänsanomattomat päivät, joina ei tapahdu mitään, minkä myöhemmin jaksaisi tai haluaisi muistaa.
Suuren ilon ja suuren surun hetkinä tietää elävänsä
ja tällaisena surun hetkenä kokee kiitollisuuden elämästä,
siitä, mitä elämässä on ollut
ja mitä siinä on nyt.









 

Joulun alla

Tänä vuonna joulu tuli yllättäen.
Aiempina vuosina olen ollut ihan virittäytyneenä jouluun viimeistään marraskuusta lähtien, mutta tänä vuonna jäljelle jäi vain ihmetys, mihin se aika meni. Mihin meni syksy, mihin oikeastaan koko kulunut vuosi? Kuinka voi olla mahdollista, että tämäkin vuosi on kohta kulunut, joulu rysähtää niskaan ihan tuossa tuokiossa.

Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa ilman joulukalenteria.
En voi käsittää sitä vieläkään. Kuinka se on mahdollista?

Viime vuoden tapaisesti harkitsin BodyShop -joulukalenteria ainakin puolittain tosissaan. Ihailin tavallisia, vanhanaikaisia, kauniita suklaakalentereita, joita mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Joulukalenteri on niin mua varten tehty: olen ihminen, joka aina aamupalan jälkeen haluaa jotain pientä makeaa, ja ihminen, joka rakastaa joulua ja jouluperinteitä.

Ajattelin ostaa joulukalenterin, mutta en sitten ostanut.
Seuraava ajatukseni oli ostaa kalenteri joulukuun alussa alennuksesta, mutta sekin jäi sitten tekemättä,
Mitä ihmettä?
En vain raaskinut, jaksanut, viitsinyt. En ehkä sitten halunnut sitä tarpeeksi.

Ihmettelin yliopistoliikunnan joulujumppia ja niissä soivaa joulumusiikkia, ihan vilpittömästi ihmettelin. Ja sitä, että minne ikinä menikin, ihmiset ympärillä toivottivat hyvää joulua, lomaa ja kyselivät joulusuunnitelmia.
Söin ensimmäisen jouluaterian vain siksi, että muuta ei ollut tarjolla yliopistoruokalassa, ja pipareita en ole leiponut vieläkään, mitä suuresti ihmettelen.

Ostin ensimmäisen joululahjan eilen. Tosin sillä ajatuksella, että tänä vuonna joululahjaostot saavat jäädä vähän vähemmälle.

Vähän ennen valmistujaisiani sain lopulta ryhdistäydyttyä ja raahauduttua kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Siksi, että tänä syksynä olen ottanut elämäntehtäväkseni tehdä asioita sen sijaan, että vain harkitsisin niiden tekemistä. Aiempina vuosina olen ajatellut meneväni, tänä vuonna menin.

Ja siksi, että halusin käydä nykyisen kotikaupunkini kirkossa, en ole siellä vielä koskaan käynyt.
Ja siksi, että halusin päästä mukaan ymmärrykseen siitä, että kohta on joulu.

Tällä viikolla kirjoitin kiireessä vanhempieni joulukortit. Olen kirjoittanut ne 15 vuoden ajan, mutta sen lisäksi lähetin viime vuonna omat joulukortit. Tänä vuonna en jaksanut, siipeilin vain ihan törkeästi vanhempieni korteilla. Korttien kirjoittamisessa tuli valmistujaishässäkän takia kamala kiire, kirjoitin ne pikavauhtia kuin joku liukuhihnatehtaan sarjatyöläinen: meidän nimet, vastaanottajan nimi plus osoite, postimerkki paikalleen. Pahoittelut virheistä, jos niitä on; saattaa hyvinkin olla.

Nyt ajattelin ruveta sisäistämään sitä, että joulu on tulossa.
Että ehdin iloita siitä edes vähän, ennen kuin se on mennyt.
Ja ehkä joku joulutarinan tapainenkin sieltä sitten tulisi, jokavuotisen perinteen tapaan. 

Uskon, että kaikesta huolimatta yksi ei muutu koskaan.
Jouluaattoaamuna kahdeksalta parkkeeraan kahvin ja riisipuurolautasen kanssa Joulupukin kuumanlinjan ääreen.
Se on hetki, jota kannattaa odottaa vaikka koko vuosi. 

Kuha valmistuu

Facebookissa kiersi jonkin aikaa meemi tekstillä "Ei välii kauan opinnot kestää, kuha valmistuu". Kuvassa oli uuniin menevä kala. Kuha pistetään uuniin ja kuha valmistuu, siitä huolimatta kauan kuhan valmistajan opinnot kestää.

Olen taas joutunut pohtimaan aiemassa postauksessani muiden muassa esittämääni kysymystä siitä, olenko enemmän vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä vai suorastaan oksettavan itseriittoinen kusipää. Valitettavasti olen joutunut ehkä kallistumaan enemmän viimeksi mainitun puoleen viimeisten päivien osalta.

Käsitykseni mukaan ei ole mikään varsinainen tapa juhlia valmistumistaan enää ylioppilasjuhlien jälkeisessä elämässä.
Minä kuitenkin olen puristanut ihan kaiken mahdollisen huomion irti siitä, että sain maisterin paperit. Ensin hilluin Ateenassa ja sitten pidin valmistujaiset, joihin askartelin kutsukortit ja halusin tietynlaisen kakun, tietynlaiset keksit, tietynlaisen ruuan, tietynlaiset astiat, tietyn ajankohdan, tietyt ihmiset. Halusin, että minua tullaan juhlimaan. Halusin olla päätähti ja halusin että kaikki menee kuten haluan.

Kuten kaverilleni sanoin: Kun en kerta häitä saa, niin pidän sit valmistujaiset korvikkeeksi. On ollu häitä ja synttäreitä ja ristiäisiä, niin kai mullakin pitää juhlat olla.

Valmistujaisissa aloin vasta miettiä, oliko sitä kaikkea niin järkevää haluta, kun ottaa huomioon tänä vuonna vallinneen mielentilani.
Ismo Alangon sanoin: Vituttaa niin ankarasti, voi vittu kun vituttaa.
Joka päivä, joka hetki, aina, koko ajan.

Olen jatkuvasti hermona kaikille kaikesta, kaikki ärsyttää, olen kireä kuin joku jousi, enkä voi sietää mitään. Jos se olisi ollenkaan varteenotettava vaihtoehto, olisin tehnyt joka kuukausi raskaustestin.

Olin enemmän tai vähemmän hermona siellä valmistujaisissakin.

Mut siitä huolimatta, kyllä ne kannatti pitää. Ihmiset olivat ihania, ja järkytyin jälleen kerran siitä, kuinka käsittämättömän ihania ihmiset osaavat olla ja kuinka kauniisti minua kohtaan tehdä. On vaikea ymmärtää, miten joku aina nappaa jostakin asioita, joista pidän ja pistää ne mieleensä ja toteuttaa toiveita, ja on vaikea ymmärtää olevansa niin etuoikeutettu, että kaikesta omasta vittumaisuudestaan ja kamaluudestaan huolimatta saa kerta toisensa jälkeen tuntea itsensä niin tärkeänä pidetyksi.

Kerron vain sellaisen suht tiivistetyn version, koska muuten tälle ei loppua tule.

Perjantaina kävin veljeni kanssa lenkillä, tai siis ei juostu yhdessä mut lähdettiin ja tultiin takaisin yhdessä. Olin kiitollinen, että pystyin juoksemaan 8 km samassa ajassa kuin veljeni 10 km, vaikka viime aikoina on tuntunut, että juoksu ei kulje yhtään.

Lauantaina olin ihan hermona ja kampailin hiuksiani ja suihkin siihen lakkaa ja kampailin taas, enkä ollut ikinä tyytyväinen. Lakkasin kynnet ja hermostuin, kun sekään ei oikein onnistunut. Hermostuin, kun isäni ei saanut pukua päälle mielestäni tarpeeksi ajoissa (eli vähintään puolta tuntia ennen ilmoitettua alkamisaikaa). Hermostuin, kun veljeni lähti vielä aamulla lenkille, vaikka mielestäni kaikkien olisi kai pitänyt olla kanssani kotona hermoilemassa tunteja ennen juhlien alkamista.

Sain ihania ruusuja ja lahjoja, en ole pitkään aikaan saanut ruusuja, ja niitä olin erityisesti odottanut ihmisten lisäksi.


Kun ihmiset tulivat, nostimme maljat ja koska olen tämän vuoden aikana erikoistunut puheiden pitämiseen, pidin taas puheen. Tai siis en oikeastaan puhetta, vaan sellaiset tervetuliaissanojen tyyppiset. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pidin puheentapaisen lukematta sitä suoraan paperista. Jalkani tärisivät ihan törkeän paljon enkä muutenkaan voi tällä kertaa kehua puhelahjakkuudellani, mutta en välitä siitä, sillä pidän puheen pitämisen tietynlaisena esikuvana tätä suosikkinäyttelijäni Eero Ritalan puhetta:
https://www.youtube.com/watch?v=VIlMjs2gfnU

Syötiin ruokaa ja syötiin kakkua ja se oli taivaallista, vaikka aina moisissa tilanteissa olen niin tohkeissani pääroolissa olostani, että en oikein jaksa keskittyä maalliseen taivaallisuuteen.

Ja sit pidettiin tietovisa, jonka aiheena oli minä, ja johon olin keksinyt kysymykset edellisenä iltana. (Palatkaa ihan alkuun ja tuskailuun siitä, olenko sympaattisen vaatimaton vai jonkinlainen narsisti.)
Ja voi jessus, jumantsuigeli, mitä tulin luvanneeksi palkinnoksi.

Sitte hengailtiin ilta rennosti ja lopulta join liikaa skumppaa ja lähdin veljieni kanssa baariin ja join siellä vähän lisää ja seuraavana päivänä mietin elämäni ensimmäisen kerran, pitäisikö mun pitää tipaton tammikuu.

Lopputiivistys: Oli ihanaa, KIITOS. Teitte minulle lahjaksi päivän, josta tuli elämässäni erityinen. 

Itsenäisyyspäivänä

Tykkään itsenäisyyspäivästä.
En tiedä miksi, mutta olen aina tykännyt siitä.
Ehkä siksi, että se on päivä, jona juhlitaan, jona on juhlallinen tunnelma, mutta joihin ei kuitenkaan lataudu liikaa odotuksia. Ei mitään överiksi menevää hössötystä eikä härdelliä. Mukava, rauhallinen päivä, jona saa vain nauttia tunnelmasta.

Ehkä siksikin, että paras aika vuodessa on mielestäni ehdottomasti aika ennen joulua. Sanotaan nyt marraskuun lopusta jouluaattoon asti - parasta mitä on. Odottaminen, tunnelma, sellainen olo, että jotain kivaa tapahtuu, mutta ei vielä. On jotain kivaa jota odottaa, ja se lähenee, mutta ei vielä.

Joka tapauksessa, itsenäisyyspäivä on hyvä päivä koota pari ajatusta, jotta blogi pysyisi elossa, jollakin tavalla.

Ajatus yksi:
Koska tämä aika on paras aika vuodesta, on erityisen kiva, että saan pitää valmistujaiseni tähän aikaan vuodesta.
(Tosin, jos valmistumiseni ei olisi osunut tähän aikaan, en ehkä olisi pitänyt koko valmistujaisia. Oli oikeastaan sattuman kauppaa ja aivan viime tingassa päätettyä, että ne ylipäätään pidetään.)

Ajatus kaksi:
Luin syksyllä vuoden 2014 Finlandia -voittajakirjasta lauseen, päähenkilön ajatuksena esitetyn lauseen, joka jäi soimaan päähäni. Lohdullisimman, parhaan ja ravistelevimman lauseen pitkään aikaan.
Kirjan kohdassa keski-ikäiseksi ehtinyt naispäähenkilö kertaa elämänkulkuaan opiskeluajoistaan siihen, missä hän on nyt ja hänen mieleensä johtuu kysymys siitä, olisiko sen saman elämän voinut elää myös olematta koko ajan niin ahdistunut.

Kysymys, jota olen sittemmin itse kiivaasti pyöritellyt.
Olisinko voinut lukion päättyessä heittäytyä nauttimaan täysillä siitä, että lukio on ohi ja siihen liittyy kaikkea kivaa, kuten penkkarit, abiristeily ja ylioppilasjuhlat ja kaikki niihin liittyvä nuoruuden ilo ja riemu, sen sijaan, että kaikkea sitä varjosti helvetinmoinen ahdinko ja huoli?
Voisinko nyt vastaavasti olla iloinen ja nauttia työni tuloksista sen sijaan että olen niin peloissani ja huolissani?

Ajattelen, ja olen aina ajatellut, että ahdistus on käyttövoima. Ahdistus on se, mikä pitää liikkeellä. Suurimmat saavutukseni ovat aina seuranneet oikein kammottavaa ahdistuksen ja paniikin tunnetta.

Jos elän hetken ilman ahdistuksen häivää, huolestun heti. Onko kaikki hyvin? Jääkö jotakin nyt huomaamatta? Nyt on jotain vinossa.
Auttaako pitkäkestoinen, ikuinen ja jokaista hetkeä varjostava ahdistus todellakin? Onko se sellaisena enemmän käyttövoima vai jarruttaja?
Voisiko saman elämän elää ilman sitä?
Saman elämän, samat teot, samat saavutukset, ainoana erona se, että jatkuva murhe ja huoli olisi poissa?

En ole vielä keksinyt vastausta.

Koko syksyn ajan olen tietyistä syistä joutunut pohtimaan myös sellaista kysymystä, kuin miten oppiminen tapahtuu.
Syyskuussa minulle esitettiin mielestäni käsittämätön ajatus kokemuksellisesta oppimisesta, jonka idea on, että aikuinen ihminen on elävä oppikirja. Oppijalla itsellään on se tieto, jonka hän tarvitsee. Opettajan tehtävä on auttaa oppijaa löytämään tieto, vahvuus, itsestään.  

Perjantaina pidin elämäni ensimmäisen oppitunnin, kokonaisen tunnin, jonka olin itse suunnitellut ja jonka toteutuksesta vastasin täysin itsenäisesti.
Palaute oli, että olin kuin olisin pitänyt vastaavanlaisia oppitunteja jo vaikka kuinka monta.

Omassa mielessäni oli tiukkaan juurtuneena ajatus siitä, että en mä tällaiseen pysty. En pysty olemaan opettaja.
Kukaan ei kysynyt, selviänkö siitä, tai edes tarvitsenko apua. Kukaan ei antanut vaihtoehtoja. Minulle vain annettiin tehtävä: pidä näille oppitunti tästä aiheesta.

Vasta kun olin niin tehnyt, ja palautteen saanut, aloin ajatella.
Miksi luulin, että en muka siihen pystyisi?