Tammikuu, pitkä ja iloinen

Tulin siihen tulokseen, että ainakin tämä, vuoden 2016 tammikuun viimeisen päivän blogiteksti on yksinkertaisesti pakko kirjoittaa.

Siksi, koska tänä vuonna, ehkä elämäni ensimmäistä kertaa, en ole kärsinyt tammikuumasennusta.
Historiallinen tilanne.

Päinvastoin, tammikuu oli tänä vuonna henkisesti huomattavasti parempi kuin vaikka joulukuu tai joku muu viime vuoden kuukausi.

Ihan totuuden nimissä on kyllä todettava, että juuri, kun olin tämän havainnon tehnyt ja miettinyt mielessäni sanavalinnat, joilla ilmaisen tämän blogissani, ja kun olin perjantai-iltapäivänä taas ihan fiiliksissä siitä, miten hyvä olo ja hyvä mieli mulla on, ja kuinka hienoa elämä on, niin eikö heti nurkan takaa pöllähdä jotakin, jonka ansiosta koko viikonlopun olen ollut henkisesti ihan pohjamudissa ja halunnut lopettaa kaiken.

Mutta ehkä juuri siksi, että tällä hetkellä olen koko kuukauden mittaisen hyvän olon jälkeen ihan murskana, on nyt erityisen tärkeää palata siihen, kuinka hyvä kuukausi nyt on ollut. Siitä huolimatta tai sen vuoksi, että on ollut tammikuu.

Ensinnäkin, olen onnistunut välttämään pahimmat ahdistuskohtaukset.
Ehkä siksi, että olen löytänyt jonkinlaisen uudenlaisen suhtautumistavan niihin.
Aina silloin, kun ahdistus tulee, tiedän, että se nyt vain kuuluu elämään, samalla tavalla kuin kaikki muutkin tunteet. Että se tulee ja se menee, että sitä ei tarvitse paniikkiin asti pelästyä, eikä siitä tarvitse kaikin keinoin ja väkisin yrittää riuhtoa itseään irti, josta taas seuraa vielä kammottavampi ahdistuksen kehä. Pitää vain hyväksyä, että nyt on tällainen tunne ja nyt vain on niin, ja jo huomenna on ehkä toisin.

En tiedä, mistä tällainen hieno vakaumus on juontunut mieleeni. Ehkä siksi, että elämäntilanteeni on niin erilainen, kuin se on koskaan ollut. Ehkä joku hieno puolustusjärjestelmä, jonka olemassaolosta en ole ikinä ennen tiennyt, on nyt aktivoitunut mielessäni.

Toiseksi, ja ensimmäiseksi konkreettiseksi esimerkiksi:
Olen suunnitellut ja pitänyt lisää omia opetustunteja ja -tuokioita.
Olen konkreettisesti ja kouriintuvasti huomannut, että mulla on ollut hyvin syvälle juurtuneena mielessäni sellainen ajatus, että minusta ei ikinä, missään olosuhteissa, koskaan, ole minkäänlaiseen opetustyöhön.
Monet ympärilläni olleet ihmiset, toiset epäystävällisesti ja toiset ystävällisemmin, ovat lujittaneet ja ruokkineet tuota omaa ajatustani.

Tämän tammikuun aikana olen huomannut, että hyvin syvällekin juurtunut ja muiden tukema oletus voi olla väärä.
En vieläkään oikein ymmärrä sitä, mutta suureksi ihmeekseni olen huomannut, että kyllähän mä pystyn tähän. En vielä tiedä, olenko hyvä ja tuleeko tästä oikeasti pidemmän päälle mitään, mutta kyllä mä pystyn siihen, aivan eri tavalla kuin olin koskaan itse osannut ajatella.

Ja ympärilleni on jostain ilmestynyt ihmisiä, jotka aiempien vastaisesti oikein tuntuvat tuuppivan mua ylös oman kyvyttömyyteni ajatuksesta, jotka oikein kunnolla ravistelevat aiempaa omaa kokemustani ylistämisellään, että sähän oot niin hyvä, voi miten hyvin taas vedit, hienoa, miksi muka luulit, että et osaa?

Kolmanneksi: minusta on tullut yhtäkkiä ihan kelvollinen päätöstentekijä.

Aiemmin elämässäni minulle on ollut aivan kammottavaa kidutusta puntaroida vaikka kahden eri vaihtoehdon välillä, vaikka vain "kyllä" - ja "ei" -vaihtoehtojen välillä. Asioiden päättäminen, yksinkertaistenkin asioiden, on ollut minulle arjen vaikein asia, joka saa epäilemään omaa elinkelpoisuutta. Miten voin ikinä pystyä yhtään mihinkään vähänkään isompaan, mitä elämässä väistämättä jossain vaiheessa tulee vastaan, kun en pysty edes päättämään, että menenkö nyt noihin bileisiin vai en ja ostanko tämän suklaalevyn vaiko enkö osta.

Jostain se on nyt tullut. Ainakin väliaikaisesti.
Edelleenkään päätöstenteon ei voi sanoa olevan minulle helppoa, mutta on se helpottunut.
Jostain on ilmaantunut kyky puntaroida kahden asian välillä suhteellisen nopeasti verrattuna aiempiin aikoihin, summata nopeassa tahdissa vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet ja sen pohjalta päätyä jompaankumpaan, ja ennen kaikkea pysyä siinä päätöksessä katumatta ja jossittelematta jälkikäteen kuin ehkä ihan vähän.

Neljänneksi, viimeiseksi, eikä vähimmäksi:
Jostain on tullut suorastaan kummallinen ilon tunne, ilman mitään syytä. Ilman, että siihen todellakaan on mitään syytä, jos nyt mitään ihan katastrofaalista syytä ei ole olla olemattakaan iloinen.
Sellainen olo, että mikään ei sen kummemmin ahdista eikä paina, päinvastoin kaikki tuntuu ihan hyvältä, ja jos jotakin pientäkin kivaa tapahtuu, esim. että joku tuttu tervehtii vastaantullessaan, niin ihan superhyvältä.
Ja sellanen kummallinen olo, ihmeellinen, ennenkokematon varmuus jossain mielessäni, että kaikki kyllä järjestyy parhain päin. Kaikki järjestyy ja kaikki järjestyy hyvin, ja juuri niin kuin on tarkoitettu. 

Omituinen, historiallinen tammikuu siis.

Tietenkin olen varma, että nyt kun olen uskaltautunut nämä positiiviset ajatukset julkisesti kirjoittamaan, niin heti tapahtuu jotain kamalaa. Mistä lie tulee sellainen ajatus, mutta jotenkin tuntuu, että heti kun jotain tällaista uskaltautuu sanomaan ääneen tai kirjoittamaan, niin saman tien jostain tulee oikein kunnon turpiinlyönti. Kyllä pitäisi ihmisen vain aina muistaa olla varuillaan ja pelätä pahinta, osoittaa sillä tavalla kunnioituksensa elämässä vaanivia vaaroja kohtaan ja ehkä sillä tavalla pitää ne hellämielisinä itseä kohtaan.

Mutta nyt, kun olen jo tämän viikonlopun kärsinyt, odotan tietysti murheen murtamaa helmikuuta ja oikeastaan koko loppuvuotta.

Tosin, ihan näin salaa vielä sanottuna, sainhan mä joulupuurosta mantelin. Ehkä tämä hurjan hyvä tammikuu enteilee siis parasta vuotta ikinä.

Viimeiseksi ja loisteliaaksi lopuksi: luin viikolla taas yhden hyvän ajatuksen siitä, mikä voisi olla jokaisen ihmisen kasvutavoite.
Elää omana itsenään, omaa elämäänsä, toisia ihmisiä kunnioittaen. 

Päätin yrittää tämän vuoden aikana määrätietoisesti pyrkiä siihen.  

Kaksivuotias blogi

Sillä niin se on, että taas on saavutettu merkkipaalu, johon ihan alussa en olisi uskonut. Blogini on jo reilut kaksi vuotta vanha.

Jos jollekin ei ole vielä tullut selväksi, niin kriiseittä tämä aika ei ole sujunut, siis ei edes ilman blogikirjoittamiseen liittyviä kriisejä, muista nyt puhumattakaan.

Ensimmäisen kerran pohdin tämän blogin lopettamista helmikuussa 2014, kun olin kirjoittanut vasta pari kuukautta. Siinä koettiin kai jonkinlainen uhmaikä. En pohtinut lopettamista kauhean vakavissani. Ehkä vain pysähdyin silloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan, mitä olen oikein kirjoittanut ja mihin tähtään.

Seuraavan kerran pysähdyin ajattelemaan kesällä 2014, puolen vuoden bloggailun jälkeen. Seurauksena oli, että yritin vähän hillitä, toisin sanoen palauttaa alkuajatukseen: kirjoitan blogia ensisijaisesti harjoitellakseni tekstin tuottamista muidenkin kuin vain itseni silmille. Talven ja kevään ja kesän ahdingossa ja kommenttien / muiden ulkopuolisten reaktioiden puutteessa olin vain ajautunut huomaamatta kirjoittamaan sellaista, mitä kesällä pysähdyin hetkeksi katumaan. Ja miettimään, saisiko tämän jotenkin pyyhittyä pois, ja kannattaisiko nyt sitten vaikka lopettaa tähän.

Jatkoin kuitenkin. Jatkoin syksyn 2014 ja talven ja kevään ja vielä kesänkin 2015 aika tavalla kriiseilemättä. Mikään ei tuottanut ongelmia.

Syksyn tullen alkoi sitten taas pyöriä mielessä, miksi kirjoitan. Ajaako tämä tosiaan tarkoituksensa julkisen kirjoittamisen harjoittelemisena? Kestävätkö nämä tekstit oikeasti julkisuutensa, ovatko nämä muka oikeasti sellaisia, joita sallisin kenen tahansa lukevan? Maksaako kirjoittaminen oikeasti vaivan?

Miksi kirjoitan, kun niin moni asia koko bloggauksessa ärsyttää, ja jos tätä lukee useampi kuin kaksi ihmistä, niin minä en sitä koskaan kuule?

Viikko sitten olin pohtinut asiaa siihen pisteeseen, että oli jo millin päässä, että en noussut kolmen aikaan yöllä sängystä ylös ja tullut poistamaan tätä blogitiliä. Se käy napinpainalluksella, ainakin käsitykseni mukaan. Olin jo ihan vähällä tulla tekemään sen, niin lähellä en ole koskaan ollut. Viime tingassa kuitenkin päätin, että mietitäänpäs tätä asiaa kuitenkin vielä aamulla uudestaan.

Sitten seurasi viikko, jonka aikana jostain syystä luin vanhoja tekstejäni. Ensin löysin sattumalta vanhimmalta muistitikultani yhden megapitkän tekstin, jonka olen kirjoittanut ylioppilasjuhlien ja yliopiston aloituksen välisenä kesänä ja ensimmäisenä yliopistovuonna. Löysin sen ja selasin sen läpi. En ollut lukenut sitä fuksivuoden kevään jälkeen.

Sen jälkeen luin toisen samalta muistitikulta löytyneen, lukion viimeisenä vuonna kirjoittamani tekstikokoelman, jota niinikään en ollut lukenut läpi varmaan koskaan, sen kirjoitettuani.

Liikutuin omista teksteistäni. Liikutuin kyyneliin. Säälittävää ja noloa, mutta totta.
Oli jotenkin koskettavaa, että olen kirjoittanut niin paljon, miten olenkin aina elämässäni järjestänyt näin paljon aikaa kirjoittamiselle? Kyllä sillä täytyy silloin olla joku merkitys.
Lisäksi herkistyin jotenkin siitä, että lukemalla muistin niin paljon kaikkia asioita. Minua on aina pidetty ja olen aina itsekin pitänyt itseäni hyvämuistisena. Ajattelen, että muistan kaikki vähänkään merkitykselliset asiat, mitä elämässäni on tapahtunut.
Nämä tekstit luettuani huomasin, kuinka käsittämättömän vähän muistan.
Ai mulla oli tuollaisia ajatuksia ja tuollaisia tunteita. Noinko mä tosiaan ajattelin jo silloin tai vielä silloin? Ai noinko se meni, ai niin, tollanenkin keskustelu tosiaan käytiin.

Liikutuin vähän siitä, että olen osannut kirjoittaa niin hyvin. Että olen tosiaan niin hyvä. Antakaa anteeksi, mutta oikeasti, sellainen ajatus häivähti mielessä.
Ennen kaikkea liikutuin siitä, kuinka paljon ja kuinka tärkeitä, ihania ihmisiä mulla on ja on elämässäni ollut. Mistä niitä ihmisiä on oikein tullut, jotka ovat kestäneet ja jaksaneet, ja joilta olen saanut niin paljon?

Kun kerran vauhtiin pääsin, luin myös vanhat blogitekstini. Kaikki.
Liikutuin niistäkin. Yllätys yllätys.
En tiedä miksi. Onko mulla ehkä joku kehityksellinen kriisi tai sellainen joku herkkä vaihe, että kaikki liikuttaa (olen lisäksi kuluneen kuukauden aikana surrut ja itkeskellyt Spede Pasasen kuolemaa ja sitä, että SpedenSpelejä ei enää koskaan tule, vain joitakin ikivanhoja jaksoja voi katsella Youtubesta. Älkää kysykö enempää.)

Vai onko se sit vaan merkki siitä, että kannattaa kirjoittaa ja kannattaa jatkaa, ihan vaikka siksi, että kirjoittamiskyky säilyy, ja ennen kaikkea siksi, että vuosien päästä voi palata tämän hetken tekstiin liikuttumaan?
Että jos ei ketään muuta varten, niin viime kädessä aina itseäni varten.
Niinhän olen yrittänyt joskus väittää. Kirjoitan itselleni. En tiedä, mitä sillä sitten loppujen lopuksi tarkoitetaan.

Mutta niin, tällaisia ajatuksia jo yli kaksi vuotta bloganneelta tänään.
Saa esittää mielipiteensä. Jos jokin mielipide asiaan on, niin näistä yllämainituista pohdinnan aiheista kuulisin sen mieluummin kuin oikeastaan mistään aiemmin bloggaamastani koskaan. 

Kirjavuosi 2015

 Vuonna 2015 luin ennätyksellisen vähän kirjoja. Käytin lukemiseen luultavasti aivan yhtä paljon aikaa, kuin aiempinakin vuosina, mutta luettuja kirjoja kertyi ennätyksellisen vähän, koska en laske luetuksi kirjaksi sellaista kirjaa, jota en ole lukenut täsmällisesti kannesta kanteen, jokaista lukua, jokaista sivua, jokaista sanaa.


Tällaisten kokonaan luettujen kirjojen määrää vuonna 2015 söi gradun teko: gradua varten luin kokonaisen kasan kirjoja ns. kursorisesti, silmäillen ja selaillen, gradun kannalta merkityksellisiä asioita etsien. Näissä tapauksissa kirjat sinänsä eivät olleet pääosassa, vaan se, mitä annettavaa niillä oli gradulle.

Onneksi vuodessa oli kuitenkin sentään aikaa muillekin kuin gradua varten luettaville kirjoille. Siispä perinteen vuoksi: valitsen vuonna 2015 lukemistani kirjoista 12 sellaista kirjaa, yhden jokaiselle kuukaudelle, jotka nousivat lukuelämyksistäni tavalla tai toisella joukosta erottuviksi, ja joita en ole sivunnut vielä aiemmissa vuoden 2015 postauksissa.

Yritän kertoa kustakin kirjoista suht ytimekkäästi, että tämä postaus pysyisi säädyllisissä mitoissa.
Tässä ne tulevat, pitäkää hatuistanne kiinni.

1. Lisa Genova: Edelleen Alice

Luin tämän kirjan sukulaiseni suosituksesta.
Tämä on tarina Altzheimerin taudista ja ennen kaikkea sitä sairastavasta ihmisestä, muistisairaan ihmisen omasta näkökulmasta kerrottuna.  Erityisen traagiseksi tarinan tekee se, että sairastuva ihminen on häikäisevän älykäs ja urallaan pitkälle edennyt yliopiston professori, joka työkseen tutkii ihmisten kognitiivisia prosesseja. Kauan ennen eläkeikää hän alkaa unohdella asioita, ensin huomaamattomasti ja pikkuhiljaa, lopulta tuhoisasti.

Tämä oli pelottava, ahdistava ja surullinen kirja, mutta samaan aikaan se oli myös kaunis, ja ennen kaikkea sellainen kirja, joka oli yksinkertaisesti pakko saada lukea loppuun mahdollisimman nopeasti.

Juuri ennen tämän kirjan lukemista olin lukenut Marja Aarnipuron Rintasyöpävuosi -teoksen, joka on niin ikään kertomus sairastumisesta ja sairaudesta, sairastuneen omasta näkökulmasta kerrottuna. Nämä kirjat muodostivat keskenään mielenkiintoisen ja kärkevän kontrastin: molemmissa pureudutaan vakavaan ja pelkoa herättävään sairauteen. Molemmissa on voimakkaasti läsnä sekä oma että läheisten suru ja riipaiseva menettämisen pelko. Molemmat herättävät lukijassa huolen elämän rajallisuudesta ja siitä, mitä kaikkea pahaa voikaan tapahtua ihan silmänräpäyksessä, kenen tahansa elämässä.


Toisessa sairastunut kuitenkin paranee, ja hän paranee sankarina. Hänestä puhutaan kunnioittavasti "syövän selättäjänä", "urheana taistelijana, jota mikään, edes syöpä, ei pysty nitistämään" ja pitkin kirjaa hän mutustelee nautiskellen leivoksia kahviloissa, omassa sankaruudessaan ja sen suitsutuksessa kylpien.


Toisessa paranemista ei kuitenkaan tapahdu, eikä se ole edes mahdollista. Aiemmassa elämässään todella älykäs ja menestynyt ihminen muuttuu hiljalleen toiseksi, lopulta pelkäksi ihmisen kuoreksi, joka ei enää muista, missä on ja kuka on, leivoksista nautiskelemisesta puhumattakaan. Hän ei ole kenenkään silmissä sankari, ei missään vaiheessa. Hänen sairauttaan ei voi selättää eikä sen etenemistä voi estää. Sairauden edetessä hän menettää ihmisarvonsa, eikä hänen kuolemansa jälkeen kukaan puhu hänestä urheana ja upeana ihmisenä, joka taisteli loppuun asti ja eli täysillä.
Tämä tuskin tarvitsee enempää sanoja.


2. Salla Simukka: Lumikki -trilogia



Useille eri kielille käännetty, nuorille suunnattu dekkari-trilogia, jolle kaikkien tuntema Lumikki-satu muodostaa mielenkiintoisen, intertekstuaalisen kehyksen. En enää vuosiin ole lukenut nuortenkirjoja, mutta koska omassa nuoruudessani ei ollut nuorille suunnattuja dekkareita (tai jos oli, minä en niitä löytänyt) ja koska tällainen, varsinkin suomalaisten lasten- ja nuortenkirjojen saama kansainvälinen suosio on harvinaista, halusin lukea nämä.

Kyseessä on siis trilogia, jonka osat muodostavat kokonaisuuden, mutta näkemykseni mukaan ne toimivat myös itsenäisinä: kaikissa kolmessa kirjassa on oma tarinansa. Päähenkilönä toimii lukioikäinen Lumikki Andersson, joka siis joutuu toinen toistaan tiukempiin paikkoihin ja jännittävämpiin seikkailuihin, uskottavuuden rajoja venyttäen. Luen ylipäätään vähän dekkareita, ja kaikkia dekkareita todennäköisesti yhdistää jonkinlainen epäuskottavuus, mutta tässä kirjasarjassa uskottavuuden rajat venyvät mielestäni välillä häiritsevästi. 16-18-vuotias Lumikki päihittää joka toisella sivulla koko muun maailman täysikasvuiset, terveet ja hyväkuntoiset aikuiset ilmiömäisellä juoksunopeudellaan, kekseliäisyydellään ja voimillaan. Lumikki pystyy lukemaan toisen ihmisen kirjoittaman tekstiviestin monen metrin päästä toisesta kahvilapöydästä, hän selviytyy tunnin verran täysissä sielun ja ruumiin voimissa pakastimeen teljettynä ja pystyy vielä lopun viimeeksi jalkalihaksillaan nostamaan ylös pakastimen kannen, jolle on pinottu kymmenittäin painavia kuoharipullolaatikoita (no hei, onhan hän treenannut kuntosalilla), hän osaa suunnistaa rikospaikalle nähtyään monen metrin päästä toisen henkilön älypuhelimen ruudulla reitin varrella olevan tuotemerkin, ja kun tulee tarve päästä ulos talosta, joka on ympäröity yli kymmenen metrin korkuisella, teräspiikeillä varustetulla aidalla, jonka yli kellään ei ole menemistä, teräs-Lumikki vain yksinkertaisesti "hyppää aidan yli".



Seikat ovat kai anteeksi annettavia, sillä dekkarin genren lisäksi pitänee ottaa huomioon nuortenkirjallisuuden omat konventiot. Olisin varmasti itsekin kymmenen vuotta sitten lukenut innolla kirjasarjaa, jonka päähenkilö on osapuilleen itseni ikäinen ja noin supervoimainen: paljon kivempaa, kuin lukea ihan tavallisista nuorista ja lapsista, jotka jäävät aina aikuisten jalkoihin, kun jotain oikeasti jännää tapahtuu.


Kokonaisuudessaan näitä kirjoja luki mielellään, sillä ne ovat nopealukuisia, mielenkiinto pysyy koko ajan yllä ja tapahtumat ovat jännittäviä, mutta toimintaa ei ole silti liikaa, vaan juonen ohessa pyöritellään suurempiakin, yleisinhimillisiä ja koskettavia teemoja. Voin suositella kaikenikäisille.


3. Chris Cleave: Poikani ääni


Löysin Citymarketin alelaarista.
Tarina äidistä, joka menettää aviomiehensä ja pienen poikansa Osama Bin Ladenin terroriteon seurauksena. Osama Bin Ladenille osoitetun kirjeen muotoon kirjoitettu tarina, jossa yhtäkkiä ja kokonaan yksin jäänyt päähenkilö kertaa tapahtumia ja purkaa tuntemuksiaan, vähän kuin keskustellen tapahtumiin syyllisen kanssa.

Polttava kysymykseni tämän kirjan kohdalla on, voiko kirja olla kuinka huono tahansa, jos sen aihe vain on tarpeeksi koskettava / arka. 
En ole sen enempää perehtynyt siihen, mitä muut ovat kirjasta sanoneet ja millaisia arvosteluja se on saanut, mutta minulle tämä oli kaunokirjallisesta näkökulmasta huonointa ja tylsintä tekstiä, mitä koko vuonna luin. Ja tälläkin hetkellä mietin, onko minulla oikeutta sanoa näin, kun kirjan tarina on kuitenkin tuollainen, noin tärkeä, noin tuskallinen. Kirjan tarina ja henkilöt ovat käsitykseni mukaan fiktiivisiä, mutta sanoma on tosi. Terroritekoja tapahtuu ja niiden seuraukset ovat järkyttävät, maailman järjettömyyden paljastavat.
Silti, meneekö mikä tahansa teksti läpi, jos sen aihe on tarpeeksi arka?
Kysymys juontuu mielessäni vuoden 2012 Enkeli-Elisa-kohuun, jossa Minttu Vettenterä kirjoitti naurettavan surkean ja jopa huonosti suunnitellun tekstin ja julkaisi sen omakustanteena, mutta sai huomattavaa julkisuutta ja glorifioivaa mainosta kirjalleen väittämällä valheellisesti, että tämä tarina koulukiusaamisen takia itsemurhaan päätyneestä tytöstä on tosi. Tarina meni läpi pitkään, koska aihe oli jonkinlainen tabu, ja kun tarinan taustoja alettiin kaivella, syntyi kaksi rintamaa, joista toinen oli kauhuissaan siitä, että tällaista aletaan edes epäillä, ja vaikka tarina ei olisikaan totta, niin koulukiusaaminen on silti vakavaa, ja siitä pitää siis puhua. Ja toinen puoli jätti kirjan tärkeän sanoman sikseen ja keskittyi naureskelemaan kirjailijalle, joka kirjoitti myötähäpeää aiheuttavan kirjan ja sitten jäi vielä kiinni julkisesta valehtelustaan.

Eli, kumpi lopulta on (fiktiivisessä, kaunokirjallisessa) teoksessa tärkeämpää: esteettinen lukuelämys vai sisällön ydinsanoma?
Hyvissä ja parhaissa kirjoissa nämä ovat tasapainossa, mutta jos nämä eivät ole tasapainossa, niin kumman kustannuksella voidaan joustaa toisesta, ja kuinka pitkälle tässä voidaan mennä?



4. Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos



Tämä kirja ansaitsee huomioni siksi, että se on kammottavin, ällöttävin, karsein, hirvein, kuvottavin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Ja minä sentään olen pari kirjaa elämässäni lukenut, ja joukossa on, kuten huomata saattaa, koko joukko rankempiaiheisiakin kirjoja. 

Itse asiassa olen jostain syystä innokas lukemaan tavalla tai toisella kamalia kirjoja. Tämänkin kirjan bongasin keskustelupalstalta, jossa vastailtiin kysymykseen "Mikä on kamalin kirja, minkä olet koskaan lukenut?". Haluan lukea kamalia kirjoja aina välillä ainakin koska a) silloin tajuan, että omat asiani ovat erinomaisen hyvin, b) saan tietää paljon sellaista, mistä muuten en tietäisi mitään, c) tämäkin kirja oli tositarina, ja juuri itsen ulkopuolisen todellisuuden kammottavuuden tiedostamisella on mielestäni merkitystä, d) koskettavuus on mielestäni kirjallisuudessa kaikkein tärkeintä, ja se löytyy useammin jollakin tavalla kamalista kuin viihde-höttö-romanttis-komedia-kirjoista ja e) ehkä pahuus ylipäätään kiehtoo ihmisiä yleisesti, myös minua.

Tämä kirja oli kuitenkin sellainen, joka ylitti kaikki rajat.
Tiivistetysti: tositarina nuoresta tytöstä, joka joutuu ihmiskaupan (ja sen myötä kaiken kuviteltavissa olevan väkivallan) uhriksi.
Syön usein kirjoja lukiessa, sillä luen kirjoja usein aamupalapöydässä yms., mutta tätä kirjaa lukiessa ei pystynyt syömään. Tämän kirjan ansiosta mua oksetti niin, että hyvä kun pystyin syömään yhtään mitään pitkään aikaan kirjan luettuanikaan. En muista yhtäkään toista kirjaa, joka moisen olisi aiheuttanut. 
En suosittele, ellei tämä kuvaukseni sitten saanut jostain kumman syystä kiinnostumaan.


5. Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin - Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista

Kuten otsikko kertoo, tämä kirja on teoreettinen tutkimus koskettamisesta, kosketuksen merkityksestä ja suomalaisesta kosketuskulttuurista ennen ja nyt. Tutkimusta varten on haastateltu monia eri ikäisiä ihmisiä, jotka ovat kertoneet kokemuksiaan ja kosketushistoriaansa lapsuudesta vanhuuteen.

Olin joskus hiplannut tätä kirjaa kirjakaupassa, mutta en ostanut, koska raaskin ostaa kirjoja vain harvoin. Aihe oli kuitenkin mielestäni uskomattoman mielenkiintoinen, sillä syystä tai toisesta olen aina pohtinut erilaisia koskettamisen merkityksiä / merkityksettömyyksiä ja eri kulttuurien ja saman kulttuurin sisällä elävien, erilaisten ihmisten kosketustapoja ja käytäntöjä. Olen itse herkkä sen suhteen, miten lähelle minua saa tulla ja miten saa koskettaa, ja erot ovat valtavia: kaikenlainen kosketus, esimerkiksi halaus, joku pieni olkapäälle taputus ja kaikki muu, on mielestäni todella ihanaa silloin, jos se tulee luontevasti ja sydämellä ja / tai tärkeiden, rakkaiden ihmisten toimesta, mutta kaikki kosketus on ihan kamalaa silloin, jos se on väkinäistä, ei-luontevaa ja / tai en pidä kyseisestä ihmisestä. Kosketus, pienikin, jää aina mieleen, sillä on yllättävänkin merkityksellinen rooli erilaisissa tilanteissa, ja juuri siksi tämä aihe on todella tärkeä, siitä oli ihanaa saada lukea kirja, ja olin todella onnellinen, kun tämä kirja sattui löytymään kirjastosta ihan sattumalta, hyllyttäessä.

Hauskinta oli, että kirjan lopussa oli esimerkki kosketuksen merkityksestä silloinkin, kun sitä ei missään nimessä osaa ajatella: tutkimuksen mukaan asiakas palauttaa lainaamansa kirjan nopeammin kirjastoon, jos virkailija on lainaustilanteessa esim. hipaissut hänen kättään. Sellainen asiakas, jota ei ole lainaustilanteessa kosketettu, on hitaampi palauttaja. Arvatkaa, meninkö heti ensi tilassa tämän luettuani hipaisemaan (lue: silittelemään / hieromaan) yhden miespuolisen kirjastovirkailijan kättä muka huomaamattomasti samalla, kun kerroin tästä mielenkiintoisesta tutkimuksesta.

6. Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa

Sain vasta muutama vuosi sitten "Prinsessa" -nimisen elokuvan myötä tietää Kellokosken mielisairaalassa taannoin vaikuttaneesta persoonasta. Nainen nimeltä Anna Tahvanainen sai päähänsä olevansa prinsessa ja ilahdutti tähän kuvitelmaan eläytymällä sekä sairaalan elämää että koko Kellokosken kylää. Elokuva on kertomus Prinsessa-ajasta, kirja taas tiivistetty elämäkerta, josta selvisi sairaala-ajan lisäksi asioita Prinsessan elämästä ennen sairaalaan päätymistä. Lisäksi kirjaan on koottu psykiatrista tietoa esimerkiksi Prinsessan saamista diagnooseista ja mielisairaalan elämästä yleensä, ja mukana on kaikenlaisten, Prinsessan tunteneiden ihmisten haastatteluja.

Parasta sekä kirjassa että elokuvassa on ehdottomasti se, että yleisesti pelkoa herättävästä, monella tapaa ikävästä ja surullisestakin asiasta on versonut jotain näin kaunista ja mukavaakin luettavaa / katsottavaa. Kirja ja elokuva herättävät yleisinhimillisten, tärkeiden kysymysten äärelle. Onko mielisairaus / mielisairaala / mikään niihin liittyvä sittenkään niin kammottavan välteltävää ja tabu. Missä oikeastaan kulkee terveen ja sairaan raja? Onko välttämätöntä pakottaa ihminen ympäröivässä maailmassa vallitseviin normeihin, vai voiko jokin muu olla arvokkaampaa?

7. José Saramago: Kertomus sokeudesta

Tämä sattui käteen kirjastossa. En oikeastaan tiedä, miksi nostin tämän tänne listalle, mutta ehkä siksi, että mitään tämän kaltaista en ole aikaisemmin lukenut.
Maailmassa alkaa levitä epidemia: täysin terveet ihmiset sokeutuvat ilman ennakkovaroitusta, ja sokeus tarttuu. Sokeita aletaan sulkea omiin eristystiloinsa, kauas muusta maailmasta, mutta lopulta kukaan ei voi välttyä sokeudelta. Ainoana näkevänä koko maailmassa selviää erään sokean vaimo, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Kirja valaisee, millainen maailmasta tulee, kun kukaan sen asukkaista ei yhtäkkiä enää näekään mitään, ja ennen kaikkea, mitä tulee ihmisistä sellaisessa maailmassa.

On vaikea sanoa mitään kirjasta, joka on näin pelkistetty, mutta samalla niin täynnä asiaa. Teksti on kuin itse sokeus; vaikutelmia vaikutelmien perään, mutta mihinkään ei ehdi pureutua syvällisesti kiihtyvällä tahdilla kaaokseksi muuttuvassa maailmassa, ja lopulta jää jäljelle kysymys siitä, millä oikeastaan on todellista merkitystä. Kertomus kulkee matkan pinnalta syvälle, sivistyneen ihmisyyden kerroksista pohjimmaiseen, jossa ei ole enää mitään muuta kuin eloonjäämisen kannalta tärkeimmät halut, tarpeet ja himot. Loppu antaa ymmärtää olevansa taas eräänlainen paluu alkupisteeseen, josta lähdetään syklisesti toiseen suuntaan.

Tämä on ehkä kirja, joka jokaisen pitää lukea itse niin halutessaan, ja nähdä siinä se, minkä näkee.

8. Susan M. Orsillo & Lizabeth Roemer: Mielekkäästi irti ahdistuksesta - Tietoisen läsnäolon menetelmiä

 Tämä osui käteeni kirjastossa hyllyttäessä päivänä, jona olin äärimmäisen ahdistunut. Näin tilanteessa jotain tragikoomista ja kenties kohtalon johdatusta, joten juoksin heti omalle työpisteelleni lainaamaan tämän.

En ollut ennen tätä pitkään aikaan lukenut mitään elämäntapaoppaita tai sen kaltaisia, ja tämän luettuani totesin, että pitäisi lukea enemmän. Olen jossain vaiheessa elämääni päätynyt sellaiseen ajatusmalliin, jonka mukaan tämän kaltaisista kirjoista ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä, mutta hyvät ihmiset, tässä on kirja, joka on kuin minulle tehty. Minun pitäisi lukea se aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Kokeneiden, ahdistuspotilaiden kanssa työskennelleiden psykologien kirjoittama kirja ahdistuksesta. Siitä, mitä ahdistus on, mistä se syntyy, mikä sitä ylläpitää ja miten siitä voi päästä eroon, jos ei nyt ihan kertarepäisyllä, niin ainakin pikkuhiljaa opetellen. Potilaiden ah niin samastuttavia kokemuksia, joita lukiessani halusin itkeä ilosta, koska koin, että en olekaan maailman ainoa ihminen, joka tuntee näin. Ohjeita, joista huomasin aivan oikeasti ja konkreettisesti olevan hyötyä arjessa, jokapäiväisessä elämässä. En ala läpikäydä niitä yksityiskohtaisemmin, koska tämä postaus on jo paisunut ihan liikaa, voin tehdä sen joskus toiste.

Ainut huono puoli on, että minun piti lukea tämä suht tarmokkaassa tahdissa ja palauttaa kirjastoon, sillä joku oli varannut sen. Tämä on sellainen kirja, joka pitäisi lukea hitaasti, se sisältää harjoituksia, jotka pitäisi tehdä ajan kanssa ja edetä lukemisessa vasta sitten, ja tähän pitäisi palata aina uudelleen. Muuten kirjan ajatukset ennemmin tai myöhemmin hukkuvat taas siihen niin tavalliseen ja ainaiseen arkeen, joka pursuaa ahdistuksen aiheita.

9. Åsne Seierstad: Yksi meistä - Kertomus Norjasta

Tämäkin sattui käteen kirjastolla. Tämä(kin) on kirja, johon ei löydy sanoja, ja tämä on ehkä sitä myöten se vuoden 2015 järisyttävin kirja. Ei kaunokirjallisesti loistelias, ei missään nimessä mukava lukea, mutta silti, siksi ja siitä huolimatta järisyttävä.
Yksi meistä on tässä kirjassa Anders Behring Breivik. Tämä kirja on hänen elämäkertansa erään toimittajan selostamana. Tämä on myös kertomus neljästä norjalaisesta nuoresta, jotka syntyivät ja elivät kukin omanlaisensa elämän, ja kohtasivat sitten kaikki loppunsa Utoyan saarella kesällä 2011. Tapahtumista kerrotaan seikkaperäisesti, mutta jotta lukija pääsisi kunnolla sisälle siihen, mikä on liian kammottavaa inhimilliselle kuvittelukyvylle, on toimittaja valinnut Utoyan uhreista neljä, joiden läheisiä haastattelemalla hän on luonut myös nuorten elämäkerran ja maalannut lukijan silmien eteen heidän viimeiset hetkensä.

Tätä kirjaa lukiessa kokee koko tunnekirjon, eikä lopulta oikein tiedä, mitä ajattelisi. Päällimmäiseksi jää ehkä jonkinlainen surun ja vihan sekamelska, ja kaikkinainen valtaisa järkytys, kyvyttömyys ymmärtää, miten tällaista voi tapahtua.
Tämän kirjan luettuani kahlasin läpi kaikki kirjablogien tekstit ja muut netistä löytämäni, tähän kirjaan liittyvät selonteot, päästäkseni siten tavallaan itse purkamaan jostain kohtaa lukukokemusta, jota tuntui aluksi niin vaikealta edes hahmottaa.
Päällimmäisenä eri kirjablogeista jäi mieleeni kirjan kanssa yhtenäinen viranomaisten toiminnan ivaaminen. Kirjan kirjoittanut toimittaja puristaa kaiken mahdollisen saatavissa olevan sarkasmin ilon irti jokaisessa lauseessa, jolla hän kirjassa kuvaa poliisien ja muiden viranomaisten toimintaa tapahtumien alkaessa vyöryä päälle. Seierstad tekee selväksi, kuinka käsittämättömän typerästi poliisi toimi, ja kuinka sen olisi pitänyt toimia, kun Oslon hallintokorttelissa ensin räjähti, sitten Breivik matkasi Utoyaan, ammuskeli, aikoi antautua, ammuskeli lisää. Blogiteksteissä kauhisteltiin, kuinka viranomaisten toiminta on voinut olla näin käsittämättömän ammattitaidotonta.

Minulle jäi tästä mieleeni vain kysymys, olisiko kukaan osannut toimia eri tavalla. Totta kai on tärkeää panostaa siihen, että kehitetään toimintasuunnitelmia äkillisten kriisitilanteiden varalle, opitaan virheistä, kehitytään lisää ja mietitään, mitä olisi pitänyt tehdä. Mutta mielestäni sekä tässä kirjassa että blogeissa korostettiin hieman liikaa sitä, annettiin sellainen kuva, kuin koko juttu olisi jäänyt tapahtumatta, jos viranomaiset eivät olisi olleet niin tyhmiä ja hitaita. Onko edes mahdollista, että joku olisi osannut toimia oikein, ja tehdä täsmällisen oikeat ratkaisut minuuteissa, ellei jopa sekunneissa? Jos todellisuus muuttuu käsittämättömäksi, eli että keskellä turvallista maailmaa räjähtää pommi täysin ilman ennakkovaroitusta, kuinka kukaan voi siinä tilanteessa ajatella, että ahaa, nyt pitää sulkea mahdollisimman äkkiä tie Utoyaan ja lähettää sinne kaikki saatavilla olevat voimat? Entä jos näin olisi tehty, ja entä jos Breivik olisikin sitten mennyt jonnekin muualle?

Järjettömiä kysymyksiä järjettömässä maailmassa. 

10. Marika Kataja & Jani Holland: Tuhon aalto - Suomalaisia Thaimaan tsunamialueilla

Sopii vain miettiä, miksi olen aina niin ahdistunut, kun luen näin hilpeä-aiheisia kirjoja joka käänteessä.
Tässä puolestaan on suomalaisten kokemuksistaan kirjaama dokumentti Thaimaasta vuoden 2004 tsunamin jälkeen, ja ennen kaikkea niistä suomalaisista, jotka joutuivat kokemaan tsunamin omakohtaisesti. Jani Holland matkusti paikan päälle etsimään siellä asuvia omaisiaan ja Marika Kataja lähti matkaan tuhon aallon jälkeen kirjoittamaan lehtiraporttia siitä.

Jostain syystä kiinnostuin myös tsunamista - kuten niin monesta muustakin asiasta - kunnolla vasta kymmenen vuotta jälkijunassa. Muistan kyllä hyvin vuoden 2004 tapaninpäivän ja sen jälkeiset tapahtumat, mutta häpeäkseni minun on todettava, että silloin en seurannut uutisointia yms. mitenkään erityisen tarkasti. Olen aiemmin lukenut tähän tapahtumaan liittyen muistaakseni ainoastaan yhden kirjan, ja se oli tsunamista selviytyneen suomalaisen selviytymistarina, joka herätti mitä syvimmän kunnioitukseni.

Tämä kirja ei ollut samanlainen elämys. Yllätys yllätys, kirja oli ahdistava ja tapahtumien kuvaus valokuvineen kaikkineen sai aikaan mitä kammottavimman olon. Tämä oli aiempaa lukemaani kirjaa huomattavasti laajempi katsaus. Tässä kerrottiin useamman kuin yhden ihmisen, kokonaisen joukon, ja myös paikallisten ihmisten kohtaloista useammalla kuin yhdellä alueella.  Kokonaisuutena herättelevä lukuelämys - taas muistaa, kuinka hyvin omat asiat ovat. Taas tajuaa, miten monia piirteitä katastrofiin voi liittyä ja mitä kaikkea voi sattua.

Ärsyttävää oli, että mielestäni Marika Katajan osioissa keskityttiin liikaa hänen omiin kokemuksiinsa. Jos hän on aikeissa kirjoittaa tsunamista ja sen seurauksista, ja antaa äänen tsunamin kokeneille, niin miksi ihmeessä hän jaarittelee tuhottoman paljon omasta flunssastaan, jonka sattui saamaan kohta Thaimaahan matkustettuaan, ja kuinka paljon särkyläkettä hän joutui vetämään pystyäkseen flunssasta huolimatta tekemään työnsä, ja kuinka särkylääkettä ei meinannut saada mistään mutta sitten lopulta sai, ja millaisia oireita hänellä nyt sitten olikin, ja miten ne kehittyivät, ja kuinka urhoollisesti hän silti vain katseli kuolemaa ympärillään.

Niin et jos sitä olis voinut vähän vähentää, niin hyvä.
Mutta sellanen tällä kertaa. 




11. John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Tämä oli jännä lukuelämys siksi, että en ole koskaan ennen joutunut odottamaan näin pitkään minkään sellaisen kirjan lukemista, minkä haluan lukea. Ehdin jopa nähdä elokuvan ennen kirjan lukemista, mikä on todella harvinaista.

Kirjaan oli siis latautunut aika kasa odotuksia, kun olin odottanut sen lukemista niin kauan, ja koska kaikki hehkuttivat tätä niin hirveästi, eikä siinä elokuvassakaan mitään vikaa ollut. Koska odotuksia oli sillä tavalla kasautunut, niin ei niitä mikään kirja olisi onnistunut täyttämään, mutta ihan hyvä tämä oli silti.

Eli siis tiivistetysti syöpää sairastavan teini-ikäisen rakkaustarina. Kuin nykyajan Romeo ja Julia. Kaunis, vetävästi kirjoitettu ja syvällinenkin tarina, jonka pilasi ainoastaan se, että olin jo kuullut siitä niin paljon ja spoilaantunutkin, jo ennen elokuvan katsomista. Nuorempana olisin varmaan ollut tästä ihan haltioissani, ja jos en olisi tiennyt tarinasta etukäteen mitään, olisin ehkä ollut nytkin. Nyt tämä oli vain ihan hyvä.

Vähän taas ihmetytti pari asiaa, eli että miksi tyttö, joka ei alussa pystynyt edes seisomaan minuuttia kauempaa tekemättä jo kuolemaa, pystyi yhtäkkiä lopussa noin vain työntelemään pitkiä pätkiä rullatuolissa istuvaa poikaystäväänsä ja elämään muutenkin kuin kuka tahansa normaali ihminen, vaikka ei hänen sairautensa missään välissä kerrottu kääntyneen parempaan suuntaan. Lisäksi jotkin, erityisesti kirjallisuuteen ja kuolemaan liittyvät päähenkilöiden keskustelut tuntuivat välillä teennäisiltä ja muka-hienoilta. Eivät 16-vuotiaat puhu tuolla tavalla, eivätkä varsinkaan omaa kuolemaansa odottavat 16-vuotiaat, ajattelin. Mutta sehän oli onneksi kirja, ei todellisuutta, eikä kirjan tehtävä ole aina alastoman todellisuuden kuvaaminen juuri sellaisena kuin se on, mikä on mielestäni kirjallisuudessa myös parasta.

12. Marko Leino: Joulutarina

Näin tästä tehdyn elokuvan sen ilmestyttyä vuonna 2007. Viime syksynä sain tietää, että tästä on tehty kirjakin. Päätin, että ennen joulua minun on saatava se lukea.
Tarina kertoo tiivistetysti orvoksi jäävästä Nikolaksesta, josta tulee joulupukki, joulun legenda.

Elokuva oli mielestäni kamala, sillä se oli mielestäni aivan liian surullinen jouluna katsottavaksi. Pelkäsin samaa kirjan kohdalla, ja mietin siksi hetken, ennen kuin aloitin lukemisen viikkoa ennen joulua.

Yllättäin kirja oli mielestäni huomattavasti elokuvaa parempi, vaikka se kertoi aivan saman tarinan kuin elokuvakin. Tai sitten olen kasvanut tässä välissä elokuvan katsomisen jälkeen erilaisiin mielipiteisiin. En tiedä mistä johtuu, mutta joka tapauksessa kirja oli mielestäni todella mieluista luettavaa ja herätti joulumielen, ja kaikki surulliset tapahtumat saivat kirjassa selityksensä ja läpikäytiin jotenkin niin paljon lohdullisemmin kuin elokuvassa - niin, että siitä tuli huomanneeksi, kuinka tärkeää suru voi joskus olla, että on sitten iloakin. Kuinka ne voivat kulkea ja usein kulkevatkin käsi kädessä.

Kuten kirjan takakannessakin sanotaan, suosittelen kyllä tätä kirjaa kaikille jouluihmisille ja joulun ystäville, iästä riippumatta.

2015

Oisko jonkunlaisen vuosikatsauksen paikka taas. Kirjoitin tämän toissapäivänä ja tämä olisi pitänyt julkaista eilen, mutta sitten jumiuduin näpräilemään nettiä vain uudella älypuhelimellani, koska mulla on nyt ihan rakkaussuhde sen kanssa, enkä osannut sitä kautta läpikäydä ja julkaista blogitekstiä.

Eli asioita, joita jäi mieleen vuodesta 2015, kuukausittain eriteltyinä. Olkaa hyvät, ja syvimmät pahoitteluni, jos jotakin tärkeää jää pois.

Tammikuu

Uudenvuodenpäivänä kävin elokuvissa katsomassa "Päin seinää", koska siinä näytteli Eero Ritala. Elokuva ei ollut mikään järisyttävän loistava kokemus, mutta hyvä se oli silti.


Joululoman jälkeen tuntui aivan karsealta palata opintojen pariin, koska se tarkoitti gradun kirjoittamisen aloittamista.

Kirjoitin ensimmäiset sivut pro gradu -tutkielmaa ja koko homma tuntui vain ja ainoastaan jotenkin absurdilta. En pystynyt näkemään, että siitä muka joskus tulisi se ihan valmis työ.

Juoksin maratonin Uudessakaupungissa, hallissa, kilometrin mittaisessa putkessa 42 kierrosta. Tykkäsin.

Ilmoittauduin Raatteen maratonille ensi tilaisuuden tullen. En halunnut, että se jää vuodelta 2015 väliin, kuten se jäi vuonna 2014, ensimmäisenä järjestämiskertanaan.

Aloitin kuntopotkunyrkkeilyn.

Aloitin opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla. Aloitus jännitti megalomaanisesti, mutta alusta asti siellä vain tiesin, että täällä on hyvä ihmisen, tai ainakin minun, olla.

Helmikuu

 Oli ihanaa olla kirjastolla harjoittelussa. Aamut, joina kävelin töihin, olivat uskomattoman kauniita. Gradun kirjoittaminen lakkasi pikkuhiljaa tuntumasta aivan kammottavan karsealta.

Ystävänpäivänä kävin ajamassa kartingia veljen ja tämän lasten kanssa. Oli yhtä kivaa kuin edellisellä kertaa. Jäljelle jäi vain ihmetys, miksi en ole käynyt siellä sen jälkeen.

Kesälle hahmottui joitakin suunnitelmia, joista iloitsin hulluna.

Aloin käydä yliopistoliikunnan tunneilla, joiden hyödyt ymmärsin vasta viidentenä yliopistovuonna. Kyllä, mulla on toisinaan hitaahko sytytys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Kävin Ismo Leikolan keikalla ja sen loputtua tunnustin rakkauteni hänelle. En pysty vieläkään ymmärtämään, että olen jutellut Ismo Leikolan kanssa, että hän on seissyt puolen metrin etäisyydellä ja tullut oma-aloitteisesti halaamaan. En pääse siitä yli i-ki-nä. Ja tähän väliin: käykää jokainen äänestämässä Ismo Leikolaa Venla-palkinnon saajaksi!!!! Ei maksa mitään, ei vie paljoa aikaa, ilahdutatte minua, ja I.L. on vaan paras.
http://kultainenvenla.fi/ehdokkaat-/

Maaliskuu

Gradun kirjoittamisesta tuli rutiinia.

Huomasin, että yhden ystävän tapaamista seurasi aina paniikkiahdinko. Havaitsin, että sitä ihmistä ei oo sit pakko enää tavata, ainakaan ehdoin tahdoin.

Tilasin elämäni ensimmäisen Ismo Leikola -fanipaidan. 

Kävin Ismo Leikolan keikalla uudestaan parin viikon päästä edellä mainitusta, ja olen varma, että hänen silmissään kävi tunnistamisen pilkahdus. Uskokaa tai älkää, mutta minä olen varma.

Nautiskelin tuliviskiä muuan bileissä ja aiheutin sillä tietämättämäni yleistä hämminkiä.

Kesäsuunnitelma varmistui, ja olin iloinen siitä.

Odottelin pääsiäistä, koska l-o-m-a.

Huhtikuu

Vietin aivan ihanan pääsiäisen ilman gradua, muita opintoja tai tietokonetta. Seurasin veljen futsal-turnausta ja luin Stephen Kingin Tohtori Uni -teosta, vietin iltoja toisen veljen luona, kävin lenkillä ja olin onnellinen.

Koira sairasti kammottavan mahataudin, jonka seurauksena itkin non-stoppina kokonaisen viikonlopun, koska olin varma, että nyt se kuolee. Tuossahan tuo vieläkin porskuttaa. 


Yhtenä iltana sain tietää pääseväni marraskuussa Ateenaan. Kävelin töistä kotiin ja ajattelin, että oho, ja että miltäköhän se muu elämä mahtaa marraskuussa näyttää, onko sitä edes.

Vietin synttärini ukin synttäreillä, pidin puheen ja juttelemassa käydessäni en onneksi tiennyt, että sen jälkeen emme koskaan enää juttele. Vaikka arvattavissa se kai oli. Illalla vietin laatuaikaa veljieni kanssa, eikä mikään ole parempi tapa viettää synttäreitä, sen minä sanon.

Toukokuu

Vietin vapun ystävän luona Hämeenlinnassa. Oli tosi kivaa. Sillä reissulla matkustin elämäni ensimmäisen kerran Onnibussilla. Vaikutelma: täyttä ja ahdasta ja hiostavaa, mutta hinta-laatusuhde oli hyvä. Hienoa, että tällainen matkustusmahdollisuus on olemassa nykyään.

Vanhempieni pihalle nousi vihoviimein trampoliini, ja ajattelin, että tästä lähin en tee enää mitään muuta kuin pompin siellä.


Kirjoitin viimeisen luvun graduuni ja ihmettelin, että tässäkö tää nyt oli. Sovimme graduohjaajan kanssa, että nyt pidän vähän lomaa. Samana päivänä sain tietää pääseväni elämäni ensimmäisen kerran semmoiseen hemmottelu-kasvohoitoon. Jee!

Kävin aikuiskouluttajan pedagogisten opintojen pääsykokeessa, joka ei ollut kiva kokemus ja ajattelin, että kävinpä siellä nyt nolaamassa itseni, mutta väliäkös tolla nyt. 

Postiluukustani kolahti toinen Ismo Leikola -fanipaita. Olin menossa se päälläni illaksi töihin, mutta viime tingassa pyörsin päätöksen ja vaihdoin jonkun muka asiallisemman paidan.

Kesäkuu

Vietin aivan ihanan kesälomaviikon kummien luona. Kasvohoitoa ja yhdessäoloa ja Aino-jäätelöä ja Lottakoti-kahvittelua ja ja ja.... Onneksi on kummit. <33

Sain tietää päässeeni aikuiskouluttajan pedagogisiin opintoihin ja olin yksinomaan järkyttynyt.

Vietin tylsän ja sateisen juhannuksen kotona lukien kirjoja, joita ei ollut pakko lukea.

Aloitin työt kirjastolla ja taas aloitus jännitti hirveästi, mutta taas tulin maailman onnellisimmaksi siitä, että saan olla siellä. Oli i-ha-naaa.

Löysin kirjastosta lapsuudessani esitetyn "Parhaat vuodet" - tv-sarjan dvd-boxin ja tuijotin innoissani sitä. 

Heinäkuu

Olin töissä kirjastolla ja iloitsin jokaisesta aamusta, jona sain mennä töihin.


Kävin syömässä ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt aikoihin.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran Wilhelmiinan konditoriassa. Suklaakakku ei ollut minun vaatimuksiani täyttävää, ei ollenkaan tarpeeksi makeaa, mutta olen iloinen, että tuli käytyä.

Koukuttauduin Blondi tuli taloon -tv-sarjan dvd-boxeihin.

Oli ihanaa istua töiden jälkeen puistossa kahvilla ystävän kanssa.

Löysin uuden lenkkipolun, josta tuli pitkäksi aikaa lempipaikkani.

Pääsin veljentytön kanssa tivoliin, mikä oli haaveideni täyttymys. Olen odottanut sellaista koko tätiyteni ajan.

Tein Jyväskylä-Pasila-Hämeenlinna-Tampere-Jyväskylä-rundin, johon sisältyi mm. futsal-turnaus, lapsuudenystävän tapaaminen ja Muumi-museo. Oli mahtavaa.

Elokuu

Huomasin yhtäkkiä uusin silmin ihmisen, jonka naaman olin nähnyt melkein kahden kuukauden ajan joka päivä. Elämästä tuli ihan hullunmyllyä.

Ahdisti aivan helvetisti, koska gradua piti ruveta viimeistelemään, valmistuminen ja työnhaku alkoi olla melko ajankohtaista ja maraton oli tulossa. Henkeä kuristi.

Kävin ahdistusta pakoon päästäkseni katsomassa "Elämältä kaiken sain" -leffan. Irtokarkeilla höystettynä toimi tarkoituksessaan hyvin. 

Kävin istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja haaveilin, että mulla on elämässä jotain romantiikkaa. Siirsin Ismo Leikolan ja minun yhteiskuvan aamukahvipöydästä jonnekin vähemmän keskeiselle paikalle, kun elämässä oli tärkeämpääkin.

Juoksin ennätyksellisen maratonin Raatteen tiellä. Se oli upeampi kokemus, kuin mikään muu aiempi maraton Roomaa lukuunottamatta.

Syyskuu

Elämä ja gradun viimeistely plus muu siihen liittyvä vetivät mieltä reippaasti alaspäin. Yritin jaksaa kestää.

Eräänä aamuna sain parhaan aamuherätyksen ikinä: ensimmäinen mitä silmät avatessani näin oli veljeltä tullut tekstari, jonka mukaan mulla on yksi veljenlapsi lisää. Julistin sitä koko päivän kaikille.

Samana iltana kävin taas istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja seurasi jo toinen maailmankaikkeuden järähdys saman päivän aikana. Ei siitä sen enempää.

Työni kirjastolla loppui, mikä oli ihan kamalaa, mutta onneksi lähtöjuhlallisuuteni olivat ihanat ja sain kokea olleeni pidetty työyhteisössä.

Tutkinnosta erilliset aikuiskouluttajan pedagogiset opinnot alkoivat, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä.

Sain pitää sylissä kymmenen päivän ikäistä ihmistä ja taas kerran ymmärsin, että tässä on ihme, vaikka noin yleensä en koe itseäni kovin lapsirakkaaksi. Silti, siinä hetkessä oli tiivistettynä kokonaisen elämän ihme.

Lokakuu 

Hoidin kaikkia asioita yllättävän järjellisellä ja ahdistumattomalla otteella. Pääsin jotenkin sellaiseen tunnetilaan, että nyt asiat ovat näin ja toimin parhaani mukaan ja olen iloinen siitä mitä on. Hain töitä, tein apo-opintoja, palautin gradun. Vihoviimeisen ja elämäni viimeisen version. Kävin kirjastossa, kävin yliopistoliikunnan tunneilla, aloin tutustua kirjaston koulutuksiin ja auttaa niissä apo-opintojen harjoittelun merkeissä.

Kävin katsomassa "Kätilö" -leffan, koska olin lukenut myös kirjan ja halusin nähdä leffaversion. Muistan, että kirja oli pettymys suurten odotusten jälkeen, ja niin oli elokuvakin. Vaikka ei kai mun olisi pitänyt niin kovin suuria odottaa.

Olin serkkuni häissä ja huomasin, että oon elämässäni osallistunut aika harvoin häihin. Oli tosi kivaa.

Marraskuu

Sain gradusta lausunnon ja arvosanan ja hain tutkintoa.


Lensin Ateenaan. Olin Ateenassa. Juoksin maratonin historian legendan mukaista, alkuperäistä reittiä myöten. En oikein vieläkään ymmärrä sitä, kai.

Vietin lähes viikon kummien luona ihmettelemässä tätä kaikkea. 

Olin kummien 70-lukutyylisillä synttäreillä ja pidin siellä puheen. Juhlissa olin onnellinen siitä, että mulla on elämässä niin paljon niin tärkeitä ja ihania ihmisiä.

Juhlista seuraavana päivänä kävin viimeisen kerran katsomassa ukkia.

Päätettiin, että pidetään valmistujaiset, kun kerta valmistun ja koska haluan iloiset juhlat itselleni.

Kävin katsomassa Jekyll ja Hyde -musikaalin teatterissa. Tästä tykkäsin tosi paljon. 

Joulukuu

Oltiin veljen lapsen ristiäisissä. Jee! :)


Ihmettelin sitä, onko kohta jo joulu.

Vietettiin valmistujaisiani. Mikä tärkeintä, rakkaimmat ihmiset kasassa ja tarjoilutkin parasta mahdollista.

Saatettiin ukki viimeiselle matkalle.

Ostin joululahjat suht viime tingassa, vaikka olin ajatellut, että tänä vuonna en osta muille kuin kummilapselleni.

Sain joulupäivänä puurosta mantelin. Suoraan sanottuna tuntui vaikealta uskoa, että mulla muka olisi edessä onnekas ensi vuosi.

Oma suurin toiveeni on, että ensi vuonna saisin työpaikan. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos asiat pysyisivät suurin piirtein samalla tavalla kuin ne nyt ovat, eli että kukaan lähipiirissä ei ole kuollut eikä vakavasti sairas, ja että mulla olisi työpaikka. Mielestäni se on aika paljon, mutta ei liikaa toivottu.
Tietysti olisi kiva, jos elämässä olisi tapahtunut jotain muutakin muutosta, eli muutakin kuin turhaa ja yksipuolista romantiikasta haaveilua, mutta se ei  ole prioriteetti numero yksi, eikä edes numero kolme.

Oma virallinen uudenvuodenlupaukseni tänä vuonna on olla vähemmän itsekäs ja ottaa muita ihmisiä huomioon enemmän. Jos lupaan parantaa suhteessa vuoteen 2015, niin se ei ole paljon sanottu, sillä olin ihan karmea. En tiedä, mitä uskallan luvata,
mutta lupaan parantaa itseäni näissä asioissa. 

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin, onnekasta ja rakkaudentäyteistä vuotta 2016 jokaiselle, joka tämän lukee, näkee tai kuulee!