Suomi 100, maratoneja 23

Jotenkin ei tää bloggailu ole viime kuukausina ottanut tuulta alleen, ties mistä syystä.
Mutta maratoneista pitää sentään aina kertoa.

Juoksin eilen elämäni kahdennenkymmenennenkolmannen maratonin ja samalla elämäni kolmannen Itsenäisyysmaratonin.

Jo vuosi sitten ajattelin, että olisi tosi hienoa päästä juoksemaan maraton Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna.

Tänä vuonna sitten ilmoittauduin.

Kolme päivää ennen maratonia aloin kärsiä täysin ennenkuulumattomista vatsavaivoista. En ole koko elämäni aikana sairastanut mahatautia kuin yhden kerran, enkä kärsi mistään vatsanvääntelyistäkään kuin joskus kertaluonteisesti. Nytkään kyseessä ei ollut varsinaisesti mahatauti, vaan todennäköisesti sivuvaikutus erään toisen asian vuoksi.

Joka tapauksessa elimistöni oli sekaisin ja kramppasi ja tyhjeni pari perättäistä päivää juuri ihanteellisesti ennen maratonia.
Ajattelin, että nyt on ehkä taas sellainen tilanne, että ei pitäisi lähteä maratonille,
mutta lähdin kuitenkin.
Maratonpäivän aamuna nappasin lupaavasti pari hiilitablettia.
Ajattelin, että voi hyvinkin olla, että en pääse läpi ollenkaan tällä kertaa, mutta ei se estä yrittämästä.

Ajettiin jo tutuksi käyneelle lähtöpaikalle.
Törmättiin ennennäkemättömään ruuhkaan numerolapunhaussa.
Sidottiin kankainen numerolappu, täällä kankainen, toisin kuin missään muualla, ympärilleni. Pukeuduin talvijuoksuvaatteisiin ja hiljaa mielessäni lausuin viimeisen kerran toiveen siitä, että pääsisin tästä läpi, tai että edes selviäisin ilman mitään hirvittävän nöyryyttäviä käänteitä.

Taas kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta.
Tällä kertaa hyvä juoksukeli: ei liian kylmä, ei lämminkään, ei satanut mitään, ei jäisiä vesilätäköitä tiellä, ei ollut liian liukasta, vaikka vähän saikin jännittää.

Juoksin puoliväliin asti ihan hyvin. Hiilitabletit kai auttoivat jo muutenkin ohi menossa olleisiin vatsanväänteisiin, sillä vatsaan sattui vain alussa vähän. Puoliväliin asti meni hyvin.

Viides kierros alkoi olla tuskainen.

Elimistö alkoi tuntua vaarallisen tyhjältä, siltä kuin energiaa ei olisi jäljellä yhtään, vaikka otin urheilujuomaa ja rusinoita joka kierroksella.
Alkoi tuntua siltä, että näössäkin on jotain häikkää.

Raahauduin vielä kuudennen kierroksen jotenkuten, ja sen lopussa pyysin katsomossa olleilta vanhemmilta Luojan kiitos mukana olleen eväspatukan. Enää vuosiin en ole ottanut omia eväitä mukaan maratonille, nyt jossain kummallisessa ennalta viisauden puuskassa olin ottanut. Nytkään en tietenkään ollut ymmärtänyt, että proteiinipatukkaa voisi pitää oman juoksutakin taskussa, eikä vanhempien autossa. 

Seitsemännelle kierrokselle lähtiessä meinasin kääntyä väärään suuntaan.

Proteiinipatukka kuitenkin palautti jonkunlaisen tolkun ja tasapainon.

Sain juostua viimeiset kaksi kierrosta, toisiksi viimeisen varovaisesti, viimeisen kierroksen jo ihan hyvin.

Viimeisellä kierroksella liikutuin siitä, että poikkeuksetta jokainen vastaantuleva kanssajuoksija nosti peukalonsa, ja kukin oman taistelumme keskeltä huudeltiin "tsemppiä, hienosti jaksaa, hyvin menee, hyvää itsenäisyyspäivää!"
Ajattelin, että on meillä hieno maa, ja käsittämättömän hieno maratoonareiden yhteishenki, ja kaikki on niin hienoa. Kaunis aurinkoinen sää, Suomi täyttää 100 vuotta ja minä tulen maaliin itsenäisyyspäivän maratonilta vuonna 2017, ja kaikki on hyvin, mitään kamalaa ei tapahtunut, eikä läpipääsyn esteenä ole enää mikään.

Maalisuoraa ei ollut aurattu, joten en voinut ottaa tavanomaista loppukiriäni. Kahlasin maaliin typerästi lumen seassa, yrittäen tähdätä muiden jalanjälkiiin.

Maalissa sain kuulla, että aikani oli huonoin aikoihin.
Menin suihkuun ja siinä yhteydessä sain kuulla saman asian.

Jäljelle jäi vain ihmetys, mitä näinä vuosina on oikein tapahtunut.
Olen aina ajatellut, että minulle, joka en ole koskaan ollut varsinaisesti urheilullinen, maratonin läpäiseminen on korkein mahdollinen tavoite.
Lisäksi tiedostin maratonille lähtiessä, että kuntoni on nyt normaalia heikompi, ei oikeastaan pitäisi lähteä ollenkaan . Pelkäsin tosissani, että nyt en pääse läpi.

Ja kun lähtöviivalla ajattelemani suurin toiveeni, läpi pääseminen tapahtui,
ainut ajatukseni oli, että olen niin huono, että multa pitäisi leikata kädet ja jalat irti. Kuntoni on rapistunut, olen epäonnistunut, epäonnistunut ihmisenä ja kaikessa mitä teen, kaikessa mitä viime aikoina olen tehnyt ja yrittänyt, ja erityisesti maratoneissa.
Tunne ei ole helpottanut vieläkään. 

Mut nyt se on juostu.
Eikä voi kuin toivoa
että ehkä joskus pääsisin irti omasta kohtuuttomuudestani
ja / tai että jossakin olisi vielä toivonpilkahduksia.

Jos ei muuta, niin joskus voin kertoa jollekin, vähintään itselleni, että

minä olen juossut maratonin sinä päivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta. 

 

Toivoa lokakuusta

On taas laskeutunut jatkuvan hämärän ja pimeyden ja sateen ja loskan ja kylmyyden aika, jona tarvitaan d-vitamiinia ja toivoa. Lokakuun kymmenes päivä vietettiin Aleksis Kiven päivää ja Maailman mielenterveyspäivää. Jälkimmäisen yhteydessä pohdittiin sitä, mistä ihminen saa valon pilkahduksia pimeänä vuodenaikana. Vastauksia on monia. Toivoa taiteista, toivoa kirjallisuudesta, toivoa musiikista, toivoa liikunnasta, toivoa käsitöistä ja niin edelleen.

Itse kuuluin aiemmin niihin, joiden mielestä syksyn pimeys on tunnelmallista laskeutumista kohti joulua ja joulunodotusta. Pidän masentavina ennemminkin maaliskuun kuraloskakelejä, joita pimeys ei armollisesti kätke. Parin viime vuoden aikana olen sen sijaan kokenut synkkyyttä sekä näin myöhäissyksyllä että aikaisin keväällä. Kuinka lupaavaa!

Juuri siksi tuntuu erityisen hyvältä ajatukselta pysähtyä niiden asioiden äärelle, jotka kuluneen kuukauden aikana ovat kantaneet minulle jonkinlaista toivon, lohdun ja voiman sanomaa. Olkoon tämän postauksen ajatus siis toivoa lokakuusta. 

Ensin pitkästä aikaa musiikkilinkitys, linkitys biisiin, jonka olen halunnut ajatella kohdistuneen juuri minulle juuri näissä hetkissä.
https://www.youtube.com/watch?v=AOEgOufYREs

Sitten kertomus siitä pimeästä illasta, jona tarvoin pitkän päivän jälkeen kotiin kylmyyttä ja synkkyyttä kiroten, ja mitä löysinkään kotini lattialta, postiluukusta työnnettynä? Itse tehdyt, minua varten valituilla langoilla neulotut villasukat ja suklaalevy. Ilman että olisin tehnyt mitään ansaitakseni ne. Ilman, että mulla on synttärit, nimpparit tai että ne voisi laskea edes joululahjoiksi. Myös suklaa oli käsintehtyä, ja sen käärepaperissa luki "Avaa vain hätätilanteessa." Nyt on siis kerankin hyvä syy odottaa katastrofia.

Sinä hetkenä tunsin, että tässä maailmankaikkeudessa on jotain suurempaa.

Seuraavaksi palanen sellaisesta paikasta maailmassa, joka tuo minulle toivoa poikkeuksetta ja aina, kirjastosta: 
Kohta tuon aluksi mainitsemani mielenterveyspäivän jälkeen menin kirjastoon nimenomaan ammentamaan toivoa pimeyteen.
Huomasin siellä, että kirjastossa nojattiin juuri saman ajatuksen varaan, johon minä olen nojannut koko tähänastisen elämäni. Sen ajatuksen mukaan kirjat ovat sellainen asia, jotka parhaimmillaan tuottavat toivoa ja lohtua. Kirjojen voima hätkähdyttää silloinkin, vaikka siitä on tietoinen. Ollenkaan kaikki kirjat eivät hätkähdytä, mutta parhaimmat lukuelämykset hätkähdyttävät tavalla tai toisella.

Kirjastossa oli pistetty pystyyn hanke, jossa jokainen halukas sai kirjoittaa post it -lapulle kirjan, joka juuri itselle on antanut toivoa, iloa tai lohtua. Näistä lapuista ohikulkija saa itselleen lukuvinkkejä, ja niitä myös koottiin lainattaviksi siihen hyllyyn, jonka päätyyn post it -lappuja kerättiin.

Ihana hylly. Otin vaaleansinisen post it -lapun ja kirjoitin yhden tietyn kirjailijan ja kirjan. Olen maininnut ja siteerannut sitä blogissakin monta kertaa. Sen ylittänyttä ei ole.
Tämän tehtyäni menin hyllyn toiselle puolelle katsomaan, minkälaisia muille toivoa tuoneita kirjoja siitä sillä hetkellä löytyi.
Siinä vaiheessa huomasin, että kirjahyllyssä oli myös erilaisia, itsetehtyjä kirjanmerkkejä, joita sai ottaa ilmaiseksi.
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jolta kirjanmerkit ovat aina hukassa kun niitä tarvitaan, se oli suuri ilo. Otin mukaani vaaleansinisen kirjanmerkin, johon kirjailtu mietelause puhutteli minua sillä hetkellä eniten.
Maapallo on pyöreä. Siinä, missä maailman luulee loppuvan, voikin olla uuden alku. 

Yhdistän tämän erään kirjoittamisen opettajan sanoihin, jotka auttoivat minua suhtautumaan uudella tavalla juuri sitä ennen kokemaani täydelliseen kirjoittamisen blokkiin: "Se, että kirjoittaminen ahdistaa, eikä tunnu luonnistuvan ollenkaan, tarkoittaa sitä, että jotain tosi suurta on tulossa. Joku hieno oivallus tulee, kun ahdistuksen vain pystyy ensin sietämään lannistumatta." Lisäksi tietysti on olemassa sellaisia, paikkansa pitäviä sanontoja, joiden mukaan vastoinkäymiset ovat elämän antama mahdollisuus. Vain vastoinkäymisten myötä ihmisen on mahdollista löytää itsestään sellaisia voimavaroja, jotka muuten jäisivät löytämättä.


Elämäni vastoinkäymiset ovat naurettavan laimeita suhteutettuina viljelemiini viisauksiin, mutta silti ne on tarpeen pitää mielessä. Arkisen ahdingon ja vitutuksen keskellä on miellyttävän voimaannuttavaa ajatella olevansa etuoikeutettu: vain tämän vaiheen kautta löydän itsestäni sellaista voimaa ja oivallan jotain sellaista, johon huolettomilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole pääsyä. Huono vaihe tarkoittaa sitä, että jotain tosi tärkeää ja hyvää on tulossa.

Kirjallisuusteeman kautta rakennan sillan seuraavaan toivoa tuovaan asiaan.
Tänä vuonna koin elämäni ensimmäisen kerran Helsingin kirjamessut. Noloa sinänsä, että vasta nyt ekan kerran, sillä kyllähän kirjallisuusihmisen pitäisi siellä käydä joka vuosi. Mutta kun ei ole sopinut budjettiiin eikä aikatauluihin eikä muutenkaan järjestynyt, ja sitä paitsi ja ennen kaikkea, siellä on aivan yksiselitteisesti liikaa ihmisiä, että minä sellaista kestäisin pitkää aikaa.

Tänä vuonna kuitenkin tilaisuus työnnettiin väkisin eteen ja liputkin putosivat kuin taivaasta ilman että minä tein mitään. Pakkohan sinne sitten oli mennä.
Melkein paras hetki oli se, kun menimme sisään Messukeskukseen, ja pulssini nousi nähdessäni portit, joissa lippua piti näyttää saadakseen portin aukeamaan. Kuten monet tietävät, sellaiset portit eivät oikein ole minun alaani. Muun muassa kerran Berliinin TV-tornissa jumiutin koko jättimäisen jonon sellaisen portin edessä.

Nyt vain marssin sisään. Seuranani ollut tyyppi marssi viereisestä portista ja vasta kaiken onnistuttua ihan täysin luontevasti käännyimme katsomaan toisiamme täsmälleen yhtä hämmästyneinä ja iloisina ja voitonriemuisina, näytettiin voitonmerkki ja huomattiin kai kumpikin vasta silloin, että kumpikin jännitti samaa asiaa yhtä paljon, vaikka kumpikin asteli tilanteeseen muka coolisti.

Kirjamessujen jälkeen kävelimme Pasilan asemalle junaa odottamaan. Täysin sattumalta satuimme todistajiksi minuutin tai pari kestäneelle kohtaukselle, jossa joku vanhempi ihminen juoksi kaukana edellämme ehtiäkseen lähtevään junaan. Yritys näytti epätoivoiselta. Matka junan ovelle oli pitkä ja vanhan ihmisen vauhti ei näyttänyt riittävän, vaikka yrityksen puutteesta häntä ei kyllä voi syyttää. Jännitys nousi huippulukemiin: ehtiikö, ei, voi ehtiäkin, no, ehtiikö, en usko, ehtiikö sittenkin...
Sanoin seuralaiselleni, että minä olisin tuon henkilön asemassa lopettanut juoksemisen jo pelkästään sen kammottavan häpeällisen mahdollisuuden vuoksi, että joku seuraa suoritusta niin kuin me teimme.
Juoksu näytti epätoivoiselta ja juna epäilyttävän lähdössä olevalta, mutta toivoa loi viimeiseen asti se, että junaan ja sieltä ulos virtasi tolkuton määrä porukkaa. Joku piti koko ajan ovea auki.

Niinhän siinä kävi, että kyseinen henkilö ehti kuin ehtikin junaan. Sankarillinen vaivannäkö palkittiin. Sain toivoa siitä, että jokin oikeudenmukaisuus tässä maailmassa on.

Kirjamessuilta matka jatkui kummilapseni Halloween-bileisiin. Jee!

Kirjamessuista seuraavana aamuna leikin pienimmän veljen lapsen kanssa, ja voi hyvä ihme sentään, jostain nurkasta ilmestyi täsmälleen samanlainen muumilaiva, kuin minulla on ollut joskus 1990-luvun alussa. Sellainen, jollaisella oikeastaan salaa haluaisin leikkiä vieläkin. En tiennyt, että enää nykypäivänä myydään samanlaisia, yhtä hyviä leluja kuin silloin.

Nyt sain leikkiä sillä luvan kanssa, muka hyvänä lapsenvahtina.

Paremmin ei voi sunnuntaiaamu alkaa.

Nyt täytyy vain toivoa, että loppuvuodessakin olisi samanlaisia toivonpilkahduksia. Silloin ei ole mitään hätää.

Moskovan valot

Ajattelin, ja varmaan moni muukin ajatteli, että blogi ei enää päivity.
Päällimmäisiä syitä on kai kaksi.
1) Bloggailu ei ole kiinnostanut, enkä ainakaan ole missään määrin priorisoinut sitä viime kuukausina.
2) Aihe, josta on pitänyt kirjoittaa, ja josta nyt aion kirjoittaa, on aivan liian suuri.

Seuraa siis jonkinlainen säälittävä, sanoiksi typistetty versio. Koittakaa kestää.

Syyskuun loppupuolella lähdin matkaan, maratonreissulle jonnekin ihan muualle kuin pohjoiseen, siis eri ilmansuuntaan kuin heinäkuussa.
Pitkään aikaan en ole lähtenyt matkaan niin huonoilla fiiliksillä kuin silloin. Takana oli noin viikon verran kyyneleitä ja toisen viikon verran itsesyytöksiä ja sekalainen määrä muita negatiivisia tunteita, syistä jotka eivät liittyneet millään tavalla matkaanlähtöön.

Viimeiseksi ennen matkaanlähtöä alkoi vähän pelottaa, sillä oltiin menossa maratonille Moskovaan, ja minulla ei ollut aavistustakaan, mitä siitä seuraisi. Näin ja kuulin korvissani viime viikkojen uutiset pommiuhista ja evakuoinneista. Ajattelin, miten otollinen kohde suurkaupungin maratonin lähtöpaikka on sille, jos joku päättää ajaa rekalla väkijoukkoon.
Tiesin, että lottovoitto olisi todennäköisempi, mutta onhan se lottovoittokin mahdollinen.

Matkaan kuitenkin lähdettiin.
Lentokone nousi. Ja lentokone laski. Laskuvaiheessa luulin, että pääni räjähtää. Sekin oli kuitenkin turha pelko.

Haettiin juoksunumerot. Päällimmäisenä mieleeni jäi ihmisten ystävällisyys.
Syötiin burgerit. Jumalauta, että oli hyvää.

Ajeltiin metrolla. On kulunut mittava aika siitä, kun viimeksi ajoin metrolla, ja silti siinä on jonkinlainen perimmäinen tuttuus. Riippumatta kaupungista ja maasta. Kummallinen tunne siitä, että metroasemissa ja metroissa on jopa täsmälleen sama tuoksu, riippumatta niiden maantieteellisestä sijainnista. Metrossa ollessaan ei voi päätellä, missä on. Ihmiset istuvat puhumatta, toisiaan juurikaan katsomatta, ne jotka eivät istu, tarttuvat kuin hengen hädässä kiinni johonkin kädensijaan, mikä sattuu olemaan tarjolla. Pysähdys asemalla, automaattinen ovenavaus, automaattiääni ilmoittamassa aseman nimen, voimakas nykäys taas liikkeelle lähtiessä. Vauhdin hurma, tunne siitä, että olen elossa kuitenkin, vaikka olenkin jossain ahdistavan kaukana maan alla. 

Seuraavana päivänä käveltiin Kremlin muurin ja Punaisen torin laitamilla. Ihmeteltiin mahtipontisia, viimeisen päälle koristeellisia rakennuksia, liioittelematta kauneimpia linnojen ja kirkkojen torneja, jotka olen koskaan nähnyt, mukaanlukien kuvitetut satukirjat,  ja leveitä katuja.
Mulla ei ole kuin yksi kuvaava sana, ja se on henkeäsalpaava. 

Käsittämätön, historiallinen kaupunki, jonka katseleminen salpaa hengen.
En vaivautunut ottamaan kuvia, koetin keskittyä käsittämään sen, mitä katselin ilman kameran linssiä.

Illalla ne kuuluisat Moskovan valot. Jostain syystä ilotulitus, koskaan ei kai selvinnyt, miksi. Jutellaan hotellihuoneessa, ja yhtäkkiä havahdun ihmettelemään, mitä tuo pauke on. Ensimmäinen ajatus: no nytkö siellä kadulla jo ammutaan? Seuraava ajatus: ei, kyllä toi on ilotulitus. Ikkunasta, korkean rakennuksen takaa näkyy jotakin,  joka vahvistaa jälkimmäisen epäilyn todeksi.

Maratonpäivän aamu, aikainen aamupala hotellilla valmiiksi jo juoksuvaatteissa, hiukset letitettyinä. Mieleeni porautuu sinä aamuna minulle sanotut sanat:
"Näytät ihan 15-vuotiaalta urheilijatytöltä."

Jännittävä ajatus: kun olin 17-vuotias (ja mielestäni siitä ei ole kovin pitkä aika), loukkaannuin aivan verisesti, kun joku määritteli minut "tosi nuoren näköiseksi". Olisin silloin halunnut lyödä kyseistä ihmistä.
Nyt nuo aamupalapöydän sanat olivat korviani hivelevää musiikkia, kaunein kohteliaisuus aikoihin.

Maratonin lähtöpaikalla, lähtöön ei ole tuntiakaan.
Ajattelen, että en ole nauranut viikkoihin yhtä paljon kuin näiden kuluneiden parin päivän aikana yhteensä.
Ajattelen, en ensimmäistä kertaa, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kokemuksen ja nämä ihmiset ympärilleni. Miksi minulle annetaan nämä hetket, miksi juuri minulla on etuoikeus kokea tämä kaikki.
Ajattelen, että tämä(kin) hetki näine ajatuksineen täytyy painaa mieleen niitä lukuisia menneitä ja tulevia hetkiä varten, joina en näe merkitystä.

Valumme muun väkijoukon mukana lähtöviivalle, taustalla soi Venäjän kansallislaulu.

Ajattelen ilmapiirin ystävällisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Lähtöä edeltäneiden hetkien jälkeen en ole pelännyt kertaakaan, pientäkään asiaa.

Maratonin puolivälissä pelkään ensimmäisen kerran, ja silloin pelkään tosissani.
Sitä, että koko matkalla huoltopisteillä ei ole tarjottu urheilujuomaa. Mitä jos sitä ei tarjota kertaakaan?
Olen nähnyt maratoneilla kaikenlaista. Joskus tarjolla ei ole suolakurkkuja, joskus ei ole rusinoita, joskus joka huoltopisteellä ei ole vettä, joskus on suklaata ja keksejä ja hedelmiä ja ties mitä, ja joskus on pelkkää urheilujuomaa, mutta tähän mennessä urheilujuomaa on ollut aina. En ole vielä koskaan juossut noin pitkää matkaa ilman pisaraakaan urheilujuomaa. Mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että jossakin todellakin voitaisiin vielä pitkälle puolivälin jälkeen tarjoilla pelkkää vettä ja banaania

Elimistöni ei siis toisin sanoen saa pisaraakaan sitä, mitä se on tottunut maratonilla saamaan. Elimistöni on tyhjä, täysin tyhjä. Ei ole edes nälkä, on vain pelkkä tyhjyys. Katu alkaa kallistua silmissä, ja ollaan vasta puolivälissä.
Ei mulla ole mitään mahdollisuuksia tällä menolla päästä tästä läpi.
Yksiselitteinen ajaukseni, ei enää edes pelko vaan fakta: nyt tuli se maraton, jonka joudun keskeyttämään. En tule ikinä selviämään loppuun.
Miten paska juttu, joutua nyt vieraassa maassa vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä tähän tilanteeseen, nuo kaksi joutuvat jatkamaan maaliin ilman minua.

Onneksi toisen kanssajuoksijan taskussa on muutama geeli, ja vaikka kaikenlaiset geelit yleensä aiheuttavat minulle yökkäysrefleksin, nyt otan ne vastaan kuin kauneimmat lahjat. Niiden avulla selviän kolmeenkymppiin, ja siellä aletaan tarjoilla urheilujuomaa, jumalauta, urheilujuomaa vihdoinkin! En olisi ikinä uskonut, että voisin ilahtua niin valtavasti sen karsean litkun näkemisestä ja maistamisesta.

Siitähän ei sitä paitsi ole kuin pieni matka maaliin. Pitkin Moskovanjoen vartta, ihaillen Kremlin muuria, ihaillen koko reitin maisemia sen verran kuin siinä tuskassa pystyi. Ihmetellen katujen siisteyttä ja leveyttä, ensimmäinen suurkaupunkimaraton, jossa mahtuu kevyesti juoksemaan kolme rinnakkain. Suomi-paidoissa kaikki, Suomi tulee kadun täydeltä.

Maaliin, ja maalista kiireellä hotellille suihkuun, sieltä kiireellä sirkukseen.
Olen koko elämäni aikana ennen tätä ollut sirkuksessa vain kerran, yhden pienen sirkuksen telttakatoksessa yhdellä hiekkakentällä yhtenä kesänä.
Nyt olen Moskovan sirkuksessa, ja se on aivan yhtä henkeäsalpaava kuin koko kaupunki.
Katossa keinuvat, riippuvat, lentävät, leijuvat ihmiset, tiikerit, leijona, sarvikuono, toisiaan nuolilla lävistävät ihmiset. Käsittämätön, häikäisevä esitys.

Sirkuksesta kaupan kautta hotellille. Istun pöydän ääressä, syön kaupasta ostettua, vielä lämmintä maksapihviä, jota pidän kädessäni, jaksamatta tapella kertakäyttöhaarukan kanssa, ja mietin ääneen, "mitäköhän henkilö X nyt ajattelisi, jos näkis mut nyt." Muistutus: ihminen voi matkustaa ilmojen halki, meren yli, juosta maratonin, nähdä Moskovan, haltioitua ja iloita ja nauraa, nähdä jopa Moskovan sirkuksen, ja silti hänen mielessään pysyy se, joka siellä on ollut viikkokaudet kotonakin.

Seuraavana iltana lentokentälle, lentokentällä vasta postikorttien ostoon, sillä jostain kummallisesta syystä Moskovan keskustassa ei näkynyt matkamuistoja eikä postikortteja.
Lentomatkalla kotiin pohdimme serkkuni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa, mitä kumpikin muistaa yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleesta vaaristamme. Kumpikaan ei muista juuri mitään. Jopa nämä melkein olemattomat muistot on kuitenkin mahdollista tavoittaa siinä vaiheessa, kun Moscow Marathon on taittunut yhdessä.

Sopii vain odottaa, mitkä ulottuvuudet tulevaisuudessa ovat mahdollisuuksien rajoissa. 

Ilon ja surun kesä

Kokeilin, muistanko vielä blogiin kirjautumiseen vaadittavan salasanan. Muistin.

Ajattelin kirjoittaa koonnin kesästä, joka jäi bloggailematta lukuunottamatta pohjoiseen suuntautunutta maratonreissua.
Voi olla, että hiljaisen kesän jälkeen alkaa aktiivisempi blogisyksy. Esim. positiivisten asioiden keräilylle olisi taas ja edelleen kysyntää.

Siis palaset kesältä 2017:

Toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi kuuntelin herkistyneenä sitä biisiä, joka järisytti mieleni mannerlaattoja ensimmäistä kertaa joskus maaliskuussa. Kappaleen sanat tuntuivat kesän kynnyksellä peräti enteellisiltä.

Koivun huminaa
kuulen, kun toukokuussa nurmella makaan
- - ja pian toinen siinä vierellä makaa
etsii sitä samaa pientä neliapilaa
sen antaa lyhyt kesä.

Kuuntelin laulun sanoja yhdessä toisen ihmisen kanssa, katselimme ulos asuntoni ikkunasta, illasta yöhön taittuva taivas oli vaalea, niin kuin se kesällä tapaa olla.

Muutama viikko sen jälkeen kului pelkässä surussa rypemisessä, niin mitättömän ja naurettavan aiheen vuoksi, että siitä ei kehtaa edes puhua, ja juuri siksi vain ihmettelee, miksi kipu on niin teräväreunainen.

Juttelin naurettavasta murheenaiheestani paljon yhden ystävän kanssa. Lausuin pariin kertaan ääneen sen, mikä oli siinä hetkessä kaikkein pahin ja elimistöä puristavin pelkoni.
"Mitä jos se vika on vain minussa. Jos minussa on vain jotain perustavanlaatuista vikaa."

Ja ystävä sanoi, asian, joka pitää muistaa: "Totta kai sussa on vikaa. Kaikissa meistä on. Viat on hyvä asia. Viat suojaa meitä vääriltä ihmisiltä. Oikeat ihmiset ei välitä niistä."

Mieleeni tuli, että elämässä ei ehkä ole kyse hyvästä tai huonosta, kuten joskus olen ajatellut. Elämä ei ehkä koostu mistään hyvien ja huonojen kausien vaihtelusta. Ehkä elämä on pelkkä hetkien mosaiikki. Siitä voi poimia hyvät hetket ja iloita niistä. Parempina päivinä voi poimia huonotkin hetket, tarkastella niitä välttämättömänä osana mosaiikkia, iloita niistäkin.

Muutaman viikon jälkeen elimistöön alkoi virrata sellaista elämänvoimaa, jonka myötä muistin, mikä huonoissa kokemuksissa on parasta. Se tunne, kun hetken ehtii jo kuvitella, että tästä ei selviä, ja sitten kuitenkin selviää.

Juhannuspäivän aamuna kompuroin alas asuntoauton yläpediltä ja lyön itseni pöydän kulmaan, kylkeen jää grillimakkaran kokoinen mustelma. Kohta sen jälkeen saan viestin, joka vahvistaa minulle, että elämässä on kaikesta huolimatta jotain hyvääkin.

Alkukesän vastinparina mieleen jäi heinäkuun lopun yö, jona ei ollut vielä pimeää mutta ei enää valoisaakaan, loppukesän tummuus laskeutui jo. Menin yhdessä erään toisen ihmisen kanssa mökin saunasta järveen, toinen reippaasti ja määrätietoisesti marssien, toinen varovammin ja hitaammin perässä kävellen. Toinen kastautuu nopeasti ja kävelee rantaan, toinen pulahtaa veteen ja ui kävelijän vierellä takaisin rantaan päin.

Seuraavana päivänä siitä sataa, sade ryöpsähtelee auton tuulilasiin niin, että vauhtia joutuu hiljentämään reilusti. Katselen sitä ja ajattelen, että tämän tästä kesästä muistan, tämän hetken, tästä kesästä, jona satoi melkein koko ajan, joka päivä. Jostain syystä tämä jää hetkien mosaiikkiin, tiedän sen.


Taas yksi hetki, vaihteeksi selkeä ja tyyni tunnin mittainen aika myrskyn edellä. Silta joen yllä, pelto tien laidalla, moottoripyörän vauhti kiihtyy paljon kovemmaksi kuin viime kerralla. Mieleeni juolahtaa tietous siitä, että mitään muuta suojaa kuin omat käsivoimani ei ole. Jos nyt irrotan, jos käteni syystä tai toisesta irtoavat kahvoista, tämä on viimeinen hetki. Silmänräpäyksen kauhu on aito, ennen kuin se vaihtuu puhtaan riemukkaaseen vauhdin tuottamaan adrenaliiniin.
Myöhemmin toinen, pyörää ajanut ihminen kysyy, pelottiko.
Vastaan rehellisesti, että hetken aluksi kyllä, "mutta sitten mä ajattelin, että kai sä osaat ajaa."

Sen jälkeen myrsky, pahin, minkä olen koko elämäni aikana nähnyt. Koko taivas on salamoinnista vaalea, salamat välähtelevät kuin jotkut keinotekoiset valoefektit näyttämön lavalla. Suuret puut taipuvat puolelta toiselle holtittomasti, ihan kuin jotkut heinänkorret. Vesi räiskyy korkealle, terassille asti. Katselen tätä kaikkea kolmen minulle periaatteessa tuntemattoman ihmisen kanssa, keskellä maailmanlopullista pimeyttä ja ukkosen melskettä, ja minä joka pelkään ukkosta, en siinä hetkessä pelkää yhtään.

Vielä viimeinen hetki kesältä, liikuttava ja kaunis hetki: nuorin veljen lapsi osaa kutsua minua nimeltä, miten ihmeessä hän edes muistaa sen, miten hän osaa sanoa sen niin selkeästi, vaikean nimen, ei kukaan hänen serkuistaan vielä noin pienenä osannut.

Ja taas vastinparina alkukesälle, muisto ja ajatus siitä, että elämä on luopumista, se on elämän ytimessä, se on aina läsnä. Kaikesta pitää luopua. Pitää oppia luopumaan, jo elämän alussa, eikä se koskaan lopu. Enkä tiedä, voiko se olla koskaan helppoa, ainakaan minulle.
Juttelen taas saman ystävän kanssa kuin alkukesästä, samasta aiheesta. Kysyn, miksi tää kaikki on tällaista helvettiä.
Taas häneltä löytyy vastaus, joka täytyy muistaa.
"Koska me ei voida koskaan päättää toisen ihmisen puolesta. Me voidaan vaikuttaa vain itseemme, siihen, mitä me itse tehdään. Toisiin ihmisiin meillä ei ole valtaa."

Se oli ehkä koko kesän kokoava ajatus: elämässä pitää oppia kestämään paitsi luopuminen, myös se fakta, että toisia ihmisiä ei saa toimimaan niin kuin itse haluaisi. Ihmisellä on valta vain itseensä. Vaikka olisi kuinka kiva, että sitä olisi myös toisiin.

Täytyy vain toivoa, että edessä olisi elämänvoimainen syksy.

Tie pohjoiseen

On taas tullut aika raportoida maratonista. Ollaan siis yhden suosikkiaiheistani äärellä.
Saan ehkä joskus puettua jonkinlaisiksi bloginkestäviksi sanoiksi sen, miksi blogi oli kesäkuun hiljaa, mutta ainakaan vielä sellaiseen ei ole edes toivoa. Kirjoitan siis vain raportin siitä, mikä sai alkunsa huhtikuussa. Mainitsin silloin ilmoittautuneeni heinäkuussa järjestettävälle maratonille, paikkaan, jossa juokseminen oli haaveenani jo viime vuonna, pohjoisimpaan paikkaan, jossa olen juossut.

Jos joku ei vielä arvannut, niin kyseessähän oli Rovaniemi. 

Viime viikon perjantaina pakkasin kasan kirjoja toiseen kassiin ja kaikki muut tykötarpeet toiseen ja hyppäsin odottavan auton kyytiin.
Seuraavana iltana saavuttiin määränpäähän.
Seuraavana aamuna, maratonpäivän aamuna, hain juoksunumeron. Kävellessäni kirjekuori kädessä kisakanslian ovesta ulos kuulin, kuinka joku takanani sanoi, että "otetaanpa uusi kuva". Olin siis onnistunut kävelemään jonkun kameran edestä juuri, kun joku tärkeänä poseerasi numeronsa kanssa.

Laittauduin juoksuvaatteisiin ja vähän ahdisti, kun keli oli niin kuuma ja kaupunki ihan vieras, siitepöly tukki keuhkot ja lihaksia jomotti valmiiksi syystä jota en tiedä. Tuntui ihan kuin olisin jo tehnyt jonkun urheilusuorituksen, vaikka olin levännyt ihan samalla tavalla kuin ennen muitakin maratoneja. Mietin, että eksyyköhän tuolla, kun muita maratoonareita on suhteellisen vähän. Ajattelin, että kai siellä on opasteet. Ja kai joku minut joskus sieltä korjaa, jos en osaa seurata opasteita.

Tuppauduttiin lähtöviivalle. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Oli hyvä pyykinkuivatusilma.
Joulupukki tuli ampumaan lähtölaukauksen. Jäin juuri sillä tavalla muiden taakse, että en nähnyt häntä. Näin kuitenkin onneksi joulumuorin, joka tuli lähtöviivalla toiselle puolelle porukkaa huutelemaan kannustuksia.

Lähdettiin.
Suurin piirtein ensimmäisen kymmenen kilometrin ajan yritin paniikissa pysytellä muiden perässä, että en eksyisi reitiltä. Sen jälkeen totesin, että muiden juoksutyyli ei sovi mulle. Useat juoksivat liian kovaa suhteessa omaan vauhtiini tai heidän vauhtinsa vaihteli epätasaisesti. Oli myös ärsyttävää jumiutua aina huoltopisteellä jonkun taakse tai joidenkin väliin. Päätin siis laskea sen varaan, että osaan itsenäisesti seurata opasteita tai sitten asiat järjestyvät jotenkin muuten.

Opasteet olivat mielenkiintoisia ja välillä tulkinnanvaraisia. Onneksi kaikkein epäselvimmissä kohdissa oli liikenteenohjaajia, jotka sitten opastivat oikeaan suuntaan. Onneksi ne liikenteenohjaajat osasivat myös pari kertaa kuuluvalla äänellä karjua ohjeita perään, kun meinasin kääntyä väärään suuntaan. Eikä edes hävettänyt, sillä pääsin myös aitiopaikalta todistamaan, miten joku vähän minua kovempaa juokseva oli kääntynyt reitiltä väärään suuntaan ja juossut ihan reilun matkan väärään suuntaan. Tuli todettua, että vielä parinkympin ja kolmenkympin välissä jollakin oli kuntoa karjua kirosanoja koko keuhkojen täydeltä niin, että kukaan parin kilometrin säteellä ei välttynyt kuulemasta, kun hän sitten oli huomannut virheensä ja palasi takaisin reitille.

Reitti oli mäkinen ja epätasainen, ja tuntui, että koko ajan piti olla kääntymässä johonkin. Toisin sanoen joka hetki piti yrittää pysyä skarppina opasteiden kannalta. Jalankulkijat, hupihölkkääjät ja pyöräilijät kulkivat kaikessa rauhassa maratoonareiden joukossa vailla ajatustakaan, että heidän pitäisi jotenkin varoa tai väistää.

Noissa asioissa sinänsä ei vielä olisi mitään vikaa.
Kaikkein pahinta noihin yhdistettynä oli kuitenkin aurinko.
Mielestäni olen juossut yhtä kuumassa tai kuumemmissakin lämpötiloissa aiemminkin. Ajattelin siis vielä lähtiessä, että kuumuus ei varmasti muodostu ylivoimaiseksi, vaikka se nyt ei varsinaisesti kivaa olekaan.
Tuolla aurinko kuitenkin porotti koko matkan, alusta loppuun, suoraan naamaan. Kasvoihin ja päähän.
En olisi uskonut, että se on mahdollista tapahtumassa, joka alkaa klo 12 ja jonka läpi rämpimiseen minulta menee vähintäänkin yli neljä tuntia. Luulisi, että aurinko vaihtaisi paikkaa jossain vaiheessa.
Mutta ei.
Pitkiä suoria, 42 km, alusta loppuun aurinko kärvensi päätä niin, että valehtelematta elämäni ensimmäisen kerran toivoin, että mulla olisi hattu päässäni. Päätä alkoi särkeä ja tuli huono olo. Ajattelin, että nytkö tulee auringonpistos. Ärsytti, että juuri viime aikoina olen syystä tai toisesta kärsinyt siitepölyallergiaoireista erityisen paljon, vaikka pitkäksi aikaa ne ovat taas painuneet taka-alalle. Ärsytti, että jalat olivat edelleen jotenkin tönköt ja jähmeät, en päässyt kunnon juoksufiilikseen missään vaiheessa.

Mut olihan siellä toki hienot maisemat. Erityisesti Jätkänkynttilä-sillalla. Ensimmäisellä kahdesta kierroksesta jaksoin ihan kunnolla ihailla näkymiä korkealta sillalta, äärettömän veden yli mahtavien siltapilarien juurelta.

Oli myös hauskaa, että puolivälin kohdalla, lähtö- ja maalipaikan lähellä, sitten näin sen joulupukin, joka lähtöviivalla oli jäänyt näkemättä. Siellä se päivysti vähän pitkästyneen näköisenä edelleen. 

Valtaosin ajattelin juoksun olevan kuin kuva elämästäni tällä hetkellä. Vastenmielistä ja tuskaista rämpimistä, jossa vaihtoehtoina on joko jatkaa tai luovuttaa, ja toistaiseksi olen valinnut jatkamisen. Vaikka se luovuttaminenkin kyllä välähteli mielessä.

Rämmin kolmekymmentäkahdeksan kilometriä, tuskaisesti askel kerrallaan.
Sitten joku tienvieruspenkillä istuva nuori mies huusi mulle, että "hyvin menee, kello on vartin yli neljä, pääset alta viiden tunnin kevyesti."

Ajattelin, että ei helvetti, ei voi olla totta. Tämä ei voi päättyä näin. Surkea juoksu ei v-o-i loppua näin paskasti.
Tiesin, että viimeisen neljän kilometrin aikana mitään ei voi enää pelastaa, mutta häpeän voi sentään yrittää minimoida.

Lähdin juoksemaan reippaasti kovempaa.
En osaa selittää, mistä sellaiset ilmiöt johtuvat, joita maratoneilla joskus tapahtuu.
Esim. sellainen, että aivan vilpittömästi ja varmasti ajattelee tietävänsä, että ei pysty juoksemaan kovempaa, tämä on aivan maksimivauhti, tämän enempää en pysty, en oikeastaan tiedä, pystynkö tähänkään, pystynkö saavuttamaan maalia ollenkaan...
... ja sitten kuitenkin jostain tulee valtaisa aggressio, jonka myötä löytyy voima, jollaisen olemassaolosta ei sekuntia aiemmin ollut mitään aavistusta
ja sen ansiosta juokset niin, että kilometri taittuu huomaamatta ja oikeastaan seuraavakin
ja mielessäsi kiroat koko maailman ja ennen kaikkea itsesi alimpaan helvettiin
ja luetteloit mielessäsi tasaisena virtana kaikki tuntemasi kirosanat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Jostain löytyy hengitysrytmi
jostain löytyy jotakin, mitä äsken vielä ei ollut.
Kun äsken vielä ajatteli, että matka maaliin on aivan liian pitkä,
niin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti tiedostat sen yksinkertaisen tosiasian,
että matka maaliin taittuu nopeammin, jos vain juokset vähän nopeammin.

Ja sitten juokset, juokset, juokset.

Kahden kilometrin jälkeen, kun matkaa on jäljellä vielä kaksi kilometriä, suurin aggressio haihtuu ja jäljelle jää vain turhautuminen.
Rämpiminen eteenpäin, sama ikuinen tuskainen rämpiminen, mutta sentään rämpiminen vihaisena, kirosanat edelleen päässä soiden.

Ja tuleehan se maali sieltä, perkele.

Maalissa on joukko iloisia tonttuja, yksi niistä ripustaa mitalin kaulaani ja halaa onnitellakseen. Samalla se kysyy, haluanko istua hetkeksi. Vastaan, että ei tarvitse kiitos, mutta tonttu ei välitä siitä, vaan ohjaa väkisin istumaan penkille maalin viereen. Samalla se huutelee jollekin, että minulle pitää tuoda vettä, ja pelästyn, että näytänkö todellakin noin huonolta. Onneksi myöhemmin huomaan, että sama kohtelu seuraa ihan jokaista maaliintulijaa. Täällä vain satutaan palvelemaan sen sijaan, että yleensä maratontapahtumissa pusketaan maalialueen läpi kuin liukuhihnalla, kielletään jäämästä mihinkään hidastelemaan, ellei ole ihan pakko.
Juon kaksi lasia vettä ja tontuilla on aikaa jutella, sillä juoksijoita on vähän. Joku niistä kysyy, oliko juoksu rankka ja vastaan painokkaasti, että oli. He kertovat uskovansa sen.

Sitten lopultakin menen maalialueen läpi aidan takana odottavien vanhempieni luo ja yritetään ottaa perinteistä maaliintulo-mitali-kuvaa. Vielä siinäkin vaiheessa joku tulee tyrkkäämään mehulasia käteen, eli nestehukkaan täällä ei ainakaan joudu. Jompikumpi vanhemmistani keksii, että voisin mennä jonkun tontuista kanssa kuvaan. Epäröin, en kehtaa, sillä onhan nyt tontuilla muutakin tekemistä kuin tulla kuvaan minun kanssani. Saan kuitenkin aikaiseksi mennä arasti kysymään siltä yhdeltä kaikkein ystävällisimmältä, joka auttavaisimmin tarjoili juomista.

Yllättäen koko tonttuporukka kokoontuu ympärilleni kuvaan, kuin se olisi heistä hauskaa. He sanovat tulevansa mielellään kuvaan ja vaikuttavat oikeasti siltä. Heillä on aikaa olla siinä, kun kuvia räpsitään kymmenen kappaletta, jotta edes yksi sitten onnistuisi. Heidän iloinen tunnelmansa tarttuu. Hymyilen ehkä ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana.

Lopulta sitten päästän heidät jatkamaan tonttuhommiaan ja lähden itse syömään maratoonareille tarjottavaa savujuusto-poro-keittolounasta.

Päivän toinen kohokohta on, kun istun Rovaniemen keskustassa kadun varressa vanhempieni välissä numerolappu rinnassa hikisissä vaatteissa toisessa kädessä keittopakki ja toisessa ruisleipä, ja äitini kuiskaa korvaani, että "kuka toi näyttelijä on, joka tossa meidän edessä nyt on."
  Aluksi en huomaa ketään, koska en koskaan huomaa ketään, ja julkkikset saavat huoletta kävellä silmieni edestä ilman, että huomioin heitä. Lopulta sitten huomaan naisen, joka kävelee hitaasti ohitsemme ja kääntyy vielä oikein katsomaan meitä.
  "Se oli Klikkaa mua -sarjassa", sanon varmaan ääneen, koska en ikinä osaa kuiskata oikeissa tilanteissa. "En muista nimeä, mut se näytteli sitä alkoholistia." 

Julkkis bongattu, jee. Se on aina kivaa. Erityisesti, kun se on joku suosikkisarjaani kuuluva. 

Yhteenveto:
Tontut = <3 x 100000
Kaikki muu = Kuin elämäni tällä hetkellä, eli ei välttämättä edes kertomisen arvoista. Kerrottu nyt kuitenkin.

Ylen määrin

Takana on yhdellä sanalla kuvattuna jännittävä viikko. En tosin tiedä, viestiikö se enemmän viikon poikkeuksellisuudesta vai normaalin elämäni ylenpalttisesta tylsyydestä, mutta sillä ei kaiketi tässä yhteydessä ole väliä.

Tarina alkaa torstaista, päivästä, jona mulle tehtiin elämäni ensimmäinen leikkaus, kauan kammoamani silmäleikkaus.
Sinä samana iltapäivänä, minun kärsiessäni kuvotuksesta, huonosta olosta ja kaikkinaisesta kyvyttömyydestä yhtään mihinkään, sain viestin odottamattomalta taholta, jolla ei ollut tietoa tuosta elämäni poikkeustilanteesta: "olisko sulla sunnuntai-illalle suunnitelmia?"
Ajattelin, että nyt oli kyllä niin nappiajoitus, kuin vain voi olla.

Vastasin, kuten asia on, että silmäni on juuri leikattu ja suunnitelmani riippuvat pitkälti sen toipumisesta.
Toinen osapuoli vastasi, että no laita viestiä sitten, jos siltä tuntuu.
Kysyin, eikö häntä haittaa, että vasen silmä on ottanut osumaa lääkärin neulan kanssa.
Hän oli sitä mieltä, että yhdestä leikatusta silmästä ylipääsemätön ihminen ei olisi edes tapaamisen arvoinen.
Ajattelin, että tuo ihminen täytyy tavata. 

Niinpä sunnuntaina menin tapaamiseen lasit silmillä. Aurinko paistoi koko tapaamisen ajan ja juuri sellaiselta korkeudelta, että silmä aristi lasin takanakin ja vuoti vettä koko ajan. En oikein nähnyt mitään. Olin täysin ala-arvoisessa tilassa verrattuna normaaliin, vaikka normaalistikin mulla on enemmän tai vähemmän hankaluuksia viihtyä omssa nahoissani.
Silti ihminen sanoi tapaamisen lopussa haluavansa tavata uudestaan.

Maanantaina alkoi sitten elämäni ensimmäinen konferenssihulluus. Onneksi itse sain ensimmäisen päivän ajan vain katsella muiden esitelmöintiä velvoittumatta itse mihinkään muuhun kuin napsimaan tauoilla särkylääkettä ja pudottelemaan silmätippoja toiseen silmään.
Tein mielenkiintoisen havainnon.
Olin etukäteen ajatellut, että ruhjottu silmä ja lasien takana piilotteleminen tekisivät lähtökohtaisesti epävarmasta olostani vielä moninkertaisesti epävarmemman.
Yllätyksekseni kävi täysin päinvastoin.

Kun yleensä uhraan naurettavissa määrin aikaa sen pohtimiseen, mitä toiset ihmiset minusta ajattelevat, pitävätkö he minua mahdollisesti tyhmänä / rumana tai molempina, niin tällä kertaa, tässä tilanteessa mulla ei ollut tarvetta siihen. Vasta piikitetty silmä soi minulle armeliaan välinpitämättömyyden tunteen.
Joko se johtui siitä, että tavallaan ei ollut mitään pelastettavaa: silmä näytti kauhealta, ja vaikka se peittyi himmentävien lasien taakse, näytin mielestäni myös lasien kanssa kauhealta. Mutta mulla ei ollut muita vaihtoehtoja: olisin voinut joko a) jättää koko konferenssin väliin, b) mennä sinne kuten menin, eli kevyesti himmentävien lasien kanssa tai c) mennä sinne ilman mitään suojausta.

Se oli faktaa, ja muiden ihmisten piti siihen sopeutua: se oli niitä harvoja elämäni hetkiä, joina en kokenut tarvetta pyytää keneltäkään mitään anteeksi, selitellä mitään tai hävetä mitään.

(Tietysti hiukan harmillisia olivat ne hetket, joina piti kärsiä vasemmalle katsomisen kipu, tai se särky, joka seurasi kahdeksan tunnin päivää esityksiä katsellen, tai se alun ilmoittautumisen hetki, jona yksi infotiskin ihminen ilmeisesti luuli minua sokeaksi ja tuli auttamaan papereiden  ja nimilapun kanssa.)

Päivän jälkeen kävin vielä tulostamassa oman seuraavan aamun esitelmäni materiaalit ja aloin kertailla niitä.
Ehtihän se vanha kunnon paniikkikin sieltä nousta, vaikka olin jo ajatellut, että näinkö vähällä tästä päästiin.

Seuraavana aamuna sitten sen tein, pidin elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Tilanne oli lempeä, sillä yleisöä oli tarpeeksi muttei liikaa, ja eturivissä olivat peräti kahdet tutut, kannustavat kasvot.
Huomasin, että esitelmän pidolla ja viimeviikkoisella silmäleikkauksella oli hämmentäviä yhtäläisyyksiä: kummassakin tuntui hirvittävän pahalta odottaa toiminnan aloitusta, mutta kummassakin tilanne oli loppuviimein lähestulkoon miellyttävä, kun vauhtiin päästiin. Erona vain se, että ennen esitelmää tai sen aikana suoneeni ei piikitetty mitään rauhoittavaa. Ajattelin, taas yhden kerran, että tämä saattaa ollakin mun laji. Saatan olla oikeassa paikassa, oikea ihminen, oikean asian äärellä. Tuntui siltä, että yleisö vastasi tähän. Yleisö lähti mukaani, sain heidät otettua ja vietyä siihen, mihin oli tarkoituskin.

Lopputiistain katselin jälleen muiden touhuja ja lopuksi kirjailijavieraana olleen Finlandia-voittajan haastattelua.

Keskiviikkona olin jälleen yhden helvetillisen koitoksen äärellä: keskeneräistä luonnosvaiheista aloitusvaiheeseen liittyvää, kymmenen sivun mittaista tekstiäni ruodittiin työpajassa, valtaosin tuntemattomien ihmisten kanssa, eri yliopistoista rantautuneiden tuntemattomien professorien ja muiden opiskelijoiden toimesta.
Kuten esitelmän kohdalla, myös tämän kohdalla ajattelin etukäteen, että en oikeastaan jännitä, mikäs tässä. Ja puolta vuorokautta aiemmin se sitten iski, hitonmoinen epävarmuus. Mihin olen menossa, mitä olen tekemässä, a-pu-a. 

On mielenkiintoista, miten jotkut asiat eivät vain muutu, vaikka elämä menee eteenpäin ja jotain luulee siinä kaikessa hötäkässä jättäneensä taakseen.
Esimerkiksi minun tapani reagoida uusien, ahdistaviltakin tuntuvien tilanteiden kohtaamiseen.
Taas se jostain ihan tiedostamatta aktivoitui, jo varhaislapsuudesta tuttu refleksi: jähmettyminen.

Onneksi aina jostain joskus, ajasta aikaan, on putkahdellut ihmisiä, jotka osaavat reagoida siihen oikein. 

Jäin ensin hidastelemaan ennen rakennuksen ulko-ovea huomatessani aurinkolasieni takaa, että omana ohjaajanani toimiva professori ja eräs toinen proffa  olivat tulossa ulko-ovelle samaan aikaan. Toivoin, että he eivät huomaisi minua.

Toivo oli turha. Ohjaajani jäi odottamaan, pitämään ovea auki minulle. Vielä viimeisellä hetkellä ulko-ovelle jähmettyessäni hän tokaisi, että "tervetuloa, sisään vain!" Sen jälkeen hän kaikista hidasteluyrityksistäni huolimatta odotti portaikon juurella, että kiipeän toiseen kerrokseen hänen edellään, ja sanoi, että "sinne vaan toiseen kerrokseen." Kun vielä kaikkein viimeiseksi yritin jäädä luokkatilan eteen patsastelemaan, koska siellä ei näkynyt vielä vertaisiani, hän ilmoitti selkäni takaa, että "sinne nyt sisälle vaan".
Ajat ovat varhaisesta lapsuudestani muuttuneet sentään sen verran, että hänen ei tarvinnut viedä minua tilanteeseen kädestä pitäen.


Ja kas, koko päivän kestävä työpaja oli täysin odottamatta aivan rento, kiinnostava ja todella positiivinen kokemus.

Seuraavana päivänä, helatorstaina, talomme lippua veivattiin ensin puolitankoon ja sitten tangon huippuun ja sitten alas. Muuallakaan ei oikein osattu päättää, liputtaako helatorstaita vai suruliputtaako Mauno Koiviston hautajaisia.
Päädyin järvenrantapiknikille tuuliseen ja silmäni kannalta sopivan pilviseen säähän hyvässä seurassa. Otin ensimmäistä kertaa aurinkolasit pois. Rantaryteikössä kävellessä toinen ihminen siirteli huolellisesti puiden oksat pois vahingoittuneen silmäni edestä. Juotiin kahvia termarista, syötiin lontoonraetäytteistä suklaata ja pikkukorvapuusteja, ihmeteltiin rantaan lyöviä aaltoja ja päätettiin, että nähdään vielä.

Helatorstai-iltana huomasin omituisen olon.
"Henkinen ähky" olisi kai ollut aika kuvaava sana.
Sellainen, että nyt on saanut vähän liikaa kaikkea. Ylenmääräisesti, yltäkylläisesti. Ylitsevuotavasti. Vähän niin kuin olisi tarjoiltu notkuvan jälkiruokapöydän ääressä kaikkea tosi hyvää, ehkä hiukan liiankin hyvää, ehkä vähän liikaa ja liian nopeasti, vaikka toisaalta taas sitten ei mitenkään liikaa eikä yksinomaan hyvää tai edes liian hyvää, eikä ainakaan mitään aivan ansaitsematonta tai maailmaa järisyttävää. Vain viikko sitten mitään tästä ei ollut tapahtunut, ja nyt yhdellä äkkinäisellä rysäyksellä kaikki.
Vähän ylenmääräisesti taas hetkeksi, pitkän ajan jälkeen. Tuntui hyvältä pysähtyä siinä vaiheessa vetämään henkeä.

Mukana tulee tietysti se ainainen kysymys: Mitä aivan hirveää seuraavaksi tapahtuu? Sillä eihän mitään hyvää voi tapahtua ilman, että sitä seuraa helvetinmoinen pudotus. Perässä tulee seuraava ajatus: Kannattaako sitä ajatella? Tapahtuu  tai ei, ajattelemalla siihen ei voi vaikuttaa. Ei voi kuin tehdä parhaansa tässä hetkessä sen osalta, mikä tehtävissä on.

Minun silmieni tähden

Haha, yllätyksellisesti lauantaipostaus sunnuntain sijaan. Jotta emme aivan kaavoihin kangistuisi.

Viime viikolla ei ollut mitään kerrottavaa, tällä viikolla on.
Tarjolla on jälleen yksi epäilemättä rönsyilevä, ahdistavan avoin ja hölmö, mutta minun elämäni mittakaavassa elämää suurempi kertomus silmistä. 

Silmäni ovat karsastaneet, siis katsoneet vähän eri suuntiin, ennenaikaisesta syntymästäni lähtien. Taaperoikäisenä karsastus oli huomattava, mutta sille ei tehty mitään, sillä käytin molempia silmiä ja molemmissa oli hyvä näkö. Ajateltiin, että se korjautuu itsestään.
Ja se korjautui. Ala-asteaikana karsastus ei haitannut minua eikä ketään, sitä ei huomaa valokuvista, kukaan ei koskaan huomautellut siitä. Ainoastaan matematiikan geometriatehtävissä epäonnistumiseen se oli yksi mahdollinen syy, mutta hei, kuka nyt kaikkea osaisi.

Yläasteaikana vasemman silmän näkö alkoi huonontua ja karsastus alkoi häiritä myös itseäni. Kouluterveydenhoitaja suositteli silmälääkärin kontrollia. Ei laittanut lähetettä, vaan suositteli sitä.

Ja arvatkaa, tottelinko suositusta?
En, sillä kaikki silmiin liittyvä on aina kauhistuttanut aivan liikaa. Harva asia tässä maailmassa pelottaa minua niin paljon, kuin se, että pitäisi mennä silmälääkäriin. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Olen aina mennyt täydellisen paniikkiin jo siitä, että vettä roiskahtaa silmään. Muuten mua saa pistellä piikeillä mihin vaan ja saa tehdä lääkärissä mitä vaan, mutta silmiini ei kosketa, niin ajattelin silloin. Karsastus häiritsi hiukan, mutta silmälääkäriajatus oli kerta kaikkiaan ylivoimainen, joten arvatkaa, tottelinko terveydenhoitajan suosituksia.
En.

Parin viime vuoden aikana karsastus on sitten jälleen alkanut jostain syystä enenevissä määrin haitata. On tuntunut, että karsastus on jälleen pahentunut. Alkoi tulla sellaisia elämässäni ennenkokemattomia hetkiä, joina tuntui, että en pysty hallitsemaan toista silmää, en pysty katsomaan vasemmalle tai ihmistä suoraan silmiin. Jouduin noloihin tilanteisiin ihmisten kanssa. Voi tietysti olla, että jokin osa on vain omaa kuvitelmaani, josta sitten on tullut itseään ruokkiva oravanpyörä, mutta joka tapauksessa se johti siihen, että karsastuksesta ahdistuminen tuli ennenkokemattoman suureksi osaksi elämääni.

Sitten ihmiset alkoivat huomautella siitä.
Opiskelukaveri: "Sun silmä kattoo tossa kuvassa eri suuntaan kun toinen."
Minä (mielessäni): "No kappas, onpa hyvä, kun kerrot sen mulle. Itse en olisi huomannut."

Työkaveri: "Tuota noin, nyt kun tässä ollaan juteltu, niin pahastutko jos kysyn, että karsastaako toi sun silmä vähäsen?"
Minä: "......... En pahastu. (Mielessäni: oikeasti kyllä vähän pahastun.) Karsastaa se."

Korva-nenä-kurkkulääkäri nenää tutkiessaan: "Miksei sun karsastukselle ole tehty mitään?"

Kun nuo olivat tapahtuneet peräkkäin, päätin että nyt jumalauta sinne silmälääkärille. Olen jahkaillut kymmenen vuotta, mitä tässä nyt enää voi menettää.

Viime vuoden huhtikuussa se sitten koitti, historiallinen hetki, elämäni ensimmäinen silmälääkärikäynti, ellei mukaan lasketa niitä keskosuuden vuoksi tehtyjä tarkastuksia, joita en itse muista. Nyt olin itse sen vapaaehtoisesti varannut, menin sinne yksin, istuin odotushuoneessa ja mietin, että mitähän vittua oikein olen mennyt tekemään.
Kun lääkäri tuli kutsumaan sisään, harkitsin viimeisen kerran vakavissani pakoa. Jos tästä nyt vain juoksisi pois, vielä ehtisi.

Menin kuitenkin.
Aluksi avauduin siitä, kuinka paljon tilanne pelottaa minua, vaikka en oikein tiedä miksi. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Tiesinhän, että ei nyt missään ensimmäisellä yhdellä silmälääkärikerralla ruveta tökkimään neuloja silmiin. Ja silti pelkoni lähenteli hysteriaa.

Lääkäri suhtautui aivan ihanasti.
Lähdin pois kiitellen, hyvillä mielin. Maksoin elämäni suurimman lääkärilaskun silmääkään räpäyttämättä, ihan vain koska olin  niin iloinen. Nyt se asia oli hoidettu, olin päässyt kynnyksen yli, olin selvinnyt siitä itse yksin itsenäisesti, nyt mikään ei enää voisi olla niin pahaa.

Viime syksynä sairaalan silmäpolilla ravaamisesta tuli aika arkipäiväistä.
En enää, jaksanut pelätä joka kerta hysteerisesti.
Löysin peräti jonkinlaisen hauskuuden siitä, kun mua kierrätettiin hoitajien huoneista odotushuoneiden kautta lääkärien vastaanotolle, näyteltiin kuvia, pistettiin laseja silmille, heiluteltiin silmien edessä milloin mitäkin ja kyseltiin. Näätkö ton, näätkö nyt, näätkö tän, mites nyt, näätkö tässä mitään, näätkö sitä näätkö tätä näätkö tuota miten sä tän näät.
Näin siinä samanlaisia elementtejä kuin kyselytutkimuksissa, joihin hirveästi tykkään vastailla, kun niitä kolahtelee sähköpostiin. Ilokseni vastailin. No nyt nään, en nää, tuon näen, joo, nyt näen, ei, joo, näen, hämärästi, jaa, ei, kyllä.

Loppusyksystä lääkäri sitten kertoi minulle, mitä on tulossa, jos haluan viedä tämän loppuun.

Leikkaus, jossa karsastus poistetaan.
Jossa neula työnnetään alaluomen läpi.
Yleensä se tehdään paikallispuudutuksessa aikuisille, päiväkirurgisena toimenpiteenä. Puudutuspiikin laitto siihen alaluomeen on ikävin vaihe, mutta sen jälkeen en tunne enkä näe mitään, sillä silmäni peitetään ja puudutus vaikuttaa kyllä. Pystyn milloin vain nostamaan kättäni, jos haluan jotakin, siinä on kyllä ihmisiä ympärillä sitten.
Nukutus on myös vaihtoehtona, mutta siihen on vielä pidemmät jonot.
Luulenko pystyväni kestämään sen muutaman sekunnin, mikä kestää puudutuspiikin läpi työntämiseen?

Ensimmäinen vastaukseni oli selvä: nukutus ei tuntunut yhtään paremmalta vaihtoehdolta, ei missään tapauksessa. Jos leikataan, niin leikataan puudutuksessa.
Vastaus kysymykseen numero kaksi oli yksinkertaisesti: En tiedä. En tiedä, pystynkö kestämään sen, että piikki työnnetään alaluomeen. En voi luvata, että en juokse karkuun.
Se oli kamalaa ja nöyryyttävää, sillä yleensä elämässäni teen aina loppuun sen, minkä aloitan. Saatan jahkailla aloitusta naurettavan kauan, kuten vaikka sitä silmälääkärille menoa, mutta siinä vaiheessa, kun juna lähtee liikkeelle, en enää hyppää kyydistä pois.
Nyt jouduin kuitenkin toteamaan, että en tiedä, en osaa sanoa.
Lääkäri sanoi, että tarvittaessa päätäni voidaan pidellä paikallaan. Minun ei tarvitse luvata, että pystyn itse pysymään paikallani.
Ja onneksi siihen puudutusleikkaukseenkin oli luvassa pitkä jono. Se ei tapahtuisi missään nimessä vielä muutamaan kuukauteen. Minulla olisi aikaa laskeutua ajatukseen.
Muistan, kuinka kävelin sairaalasta poispäin sinä päivänä, ja mielessäni tykytti yksinomaan vain ei, ei ikinä, ei puudutuspiikkiä silmään, ei elämäni päivänä, en kestä sellaista, ei i-ki-nä. 

Suojelin itseäni lakkaamalla ajattelemasta asiaa.
Olin kiitollinen, kun aika kului, eikä silmäpolilta kuulunut mitään.

Sitten koitti se huhtikuinen päivä, jona sain tietää, että pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän. Ja poltteli lähteä maratonille joko toukokuussa tai heinäkuussa.
Totesin, että minun on pakko tiedustella, milloin silmäleikkaus mahdollisesti on, että voisin vähän suunnitella elämääni.

Sain tietää, että siihenhän se osui, viisi päivää ennen konferenssia.
Juttelin sairaanhoitajan kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä, pitäisikö leikkaus perua tai siirtää, voiko mennä pitämään esitelmää viisi päivää silmän ruhjomisen jälkeen. Vastausta oli vaikea sanoa, sillä paranemisajat ovat yksilölliset, mutta sain sen käsityksen, että mikään ehdoton este se ei missään nimessä ole. Kyseessä olisi suhteellisen pieni rutiinitoimenpide, jolla olisi lopultakin aika vähäiset seuraukset. Olin esimerkiksi pelännyt kuukausien ehdotonta liikuntakieltoa leikkauksen jälkeen, mutta sainkin tietää, että "pari viikkoa" leikkauksen jälkeen "olisi hyvä välttää raskasta liikuntaa", ja käytännössä silmä ei aiheuttaisi kuin esteettisen haitan ja tarpeen tiputella silmätippoja neljästi päivässä.

Niinpä sitten päätin olla perumatta leikkausta ja mennä esitelmöimään hätätilanteessa vaikka lappu silmällä. Valmistelin mielessäni jo aloitussanat siitä, kuinka tässä nyt ollaan kirjaimellisesti laput silmillä, hehhehhehehe.
Huomasin, että ehdoton kammo puudutuspiikistä alaluomessa oli laimennut kuukausien myötä. Ahdisti se vieläkin, mutta enää en nähnyt sitä täysin ylivoimaisena.
Ihmeitä voi siis tapahtua.

Kolme päivää ennen leikkausta se vasta tuli, räjähdysmäinen pelko.
Ei, ei, ei, en pysty tähän. Leikkaus on pakko perua. En pysty, en kykene.
Ihmettelin sitä, että se tunne tuli vasta niin myöhään.
Pääsin sitä pakoon keskittymällä kaikkeen siihen, mikä oli pakko saada tehtyä ennen leikkausta, siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en pystyisi tekemään mitään.
Se toimi. Kolme päivää ennen leikkausta olin lähestulkoon 24/7 hoitamassa asioita, jotka piti saada hoidettua siltä varalta, että leikkauksen jälkeen en kykene mihinkään.

Viimeisenä iltana ennen leikkausta kokeilin jotain historiallista: Tein Facebook-päivityksen, jossa kerroin, mitä nyt on tapahtumassa, ja miten paljon sitä pelkään. Kerroin, että nyt jos koskaan olisi tarve tsemppi- ja kannustusviesteille kaikilta ystäviltä, kavereilta ja tutuilta, jos mulla sellaisia on.

Koskaan ennen en ole tehnyt mitään vastaavaa. Ennen tätä olen käyttänyt Facebookia voittopuolisesti ilon jakamiseen.  En siksi, että haluaisin kertoa ihmisille, kuinka hienoa elämäni on, vaan siksi, että olen ajatellut, että kukaan ei reagoi mitenkään negatiivisiin tunteisiin. Iloisille asioille voi aina nostaa peukkua, niitä on helppo käsitellä, niihin on tuntemattomammankin helppo kommentoida. Surun, pelon ja ahdistuksen tunteet eivät saa Facebookissa samanlaista vastakaikua, ainakaan minä en ole uskonut sitä saavani. Ihmisten on vaikea kommentoida ja tykätäkään ei voi, ja / tai sitten niitä ei vaan kiinnosta.

Nyt tilanne oli kuitenkin sen verran poikkeuksellinen, että päädyin poikkeukselliseen tekoon. Kerroin rehellisesti, tosin tiivistetysti, millaisen matkan kautta tähän on tultu, ja millaisia tunteita tämä minussa herättää. Pyysin ihmisten tukea, suoraan pyysin sitä. Kerroin, että koska tiedän sanojen löytämisen olevan joskus vaikeaa, otan tässä yhteydessä myös tykkäykset tuen osoituksina.

En tule ikinä unohtamaan sitä, mitä siitä seurasi.

Tykkäyksiä ja kommentteja alkoi sataa, illalla vain tuntien päässä siitä niin kauan ja niin paljon kammoamastani leikkauksesta. Sellaisetkin ihmiset, joiden en olisi ikinä uskonut sitä tekevän, olivat klikanneet tykkää-nappia päivitykseni kohdalla (eli toisin sanoen lukeneet sen viimeiseen lauseeseen saakka ja päättäneet haluta osoittaa tukensa) ja ihmiset, joilta sitä en olisi osannut odottaa, kirjoittivat ihania ja kauniita kommentteja.

Olen suuren osan somessa viettämästäni ajasta ajatellut, että sosiaalinen media on loppujen lopuksi ihan paskaa, siellä ei pitäisi olla, se tappaa kaikki positiiviset tunteeni ihmisiä kohtaan.
Nyt minun on vaikea löytää sanoja sen kuvaamiseen, mitä tapahtui.
Käsittämätön, odottamaton oli se ihmisten määrä, puoliksi tuntemattomienkin, jotka siinä hetkessä, kiistatta yhdessä tähänastisen elämäni pelottavimassa hetkessä halusivat tulla tuekseni. Ilman tapaa, tottumusta, vahingoniloa tai velvoitetta. Pystyin melkein tuntemaan, miten ne ihmiset kokoontuivat ympärilleni, tulivat jakamaan sen kauhean minun kanssani, rinnallakulkijoiksi.

Yksi, myöskin odottamattomalta taholta saatu yksityisviesti kruunasi kaiken.
"Minusta on tosi hienoa ja rohkeaa, että kirjoitit tuosta! Susta tulee niin vilpitön olo, ja varmasti sellainen, että ihmiset on sun puolella. Muutenkin sun kirjoituksia on mielenkiintoista lukea."

<3
Mutta eihän toki mikään, kaikkein kaunein ja hienoinkaan, voinut poistaa sitä faktaa, että aika kului väistämättä, ja se kauhein asia tuli koko ajan kohti, mikään ei enää pysäyttäisi sitä.
Valvoin melkein koko leikkausta edeltävän yön, puoliksi ahdistuksen vuoksi ja puoliksi siksi, että sairaalalle oli tunnin kävelymatka ja siellä piti olla aamulla aikaisin.
Nousin ylös aikaisin, voimatta juoda kahvia tai syödä mitään, sillä keskiyöstä lähtien piti olla syömättä ja juomatta. Pesin hiukset, koska niin piti tehdä, pukeuduin mukaviin vaatteisiin, marssin reipasta tahtia läpi hiljaisen aamukaupungin katujen. Tuntui niin kamalalta, että ei tuntunut enää miltään.

Saavuin sairaalalle, jouduin odottamaan odotushuoneessa yllättävän pitkään ennen ensimmäistäkään sisäänkutsua. Jostain syystä tuli toiveikas olo: entä jos ne ei kutsukaan sisään, sitten mun ei tarvitsekaan kestää sitä. Ja samalla pelko: entä jos se ei tapahdukaan, kaiken tämän souvin jälkeen, minkä olen pistänyt pystyyn. Ja samalla toivo: eli siis oikeasti olen valmis kestämään sen, sillä en halua enää tästä perääntyä. Luin puhelimella vielä viimeiset Facebook-kommentit. Sitten, lopultakin, sairaanhoitaja kutsui sisään.

Sekoilin sairaanhoitajan huoneessa käsittämättömällä tavalla. En osannut pukea sairaalapaitaa päälle. En meinnannut muistaa laittaa sisäkenkiä jalkaan, vaikka minuuttia aiemmin kysyin hoitajalta, että nytkö vaihdan kengät sisäkenkiin. Oli hirveän vaivalloista selittää, mitä lääkkeitä mulla on käytössä vaikkei niitä ole kuin yksi säännöllinen ja yksi satunnainen. Onneksi tiesin, että koko silmäpolin porukka tietää jo kaiken silmiin liittyvästä kammostani, olen puhunut siitä heille syksyllä. Ei ole mitään menetettävää sen enempää kuin pelastettavaakaan.

Hoitaja vei mut odotushuoneeseen.
Yksi leikattiin ennen minua. Aika huoneessa kului kummallisessa sumussa, vajaan tunnin odotus ei tuntunut miltään. Toinen tyyppi tuli leikkauksesta ja näytti mielestäni kauhealta valtava sidetuppo toisen silmänsä päällä. Tiesin, että minä olen seuraava. En tuntenut mitään, ihan vain siksi, että se kaikki oli liian kamalaa.

Sitten sairaanhoitaja tuli hakemaan minua leikkaussaliin. Loisteputkien alle, lavetille, monien ihmisten keskelle.
Mieli oli täysin tyyni ja tunteeton, koska se kaikki oli jo niin ylimitoitettua. Lääkäri tuli paikalle. Minuun pisteltiin kaikennäköisiä piikkejä ja lappuja. Kysyttiin, onko ennen leikattu mitään. Kerroin, että ei. Mietin, miksi helvetissä elämäni ensimmäinen leikkaus pitää koskea silmiä.
Puudutusta valmistellessa ihmettelin, miksi en tunne mitään, ja sitten keho alkoi reagoida. Koko vartalo alkoi vapista ja täristä täysin holtittomasti. Hoitohenkilökunta koetti rauhoitella, en pystynyt yhtään hallitsemaan kehon paniikkia. Tuli jäätävän kylmä, niin kuin olisi pakkasessa ilman vaatteita, ja koko vartalo tärisi ja vapisi.
Ensin laitettiin pinnallispuudutustippa silmään. Sitten puudutuspiikki laitettiin silmään, eikä se tuntunut edes erityisen pahalta. Lääkäri kannusti ja rohkaisi, ja hetkessä se oli paikallaan. Pahin oli kuulemma ohi.

Sitten silmääni alettiin sörkkiä. Se tuntui kurjalta, ei varsinaisesti kivuliaalta mutta inhottavalta. Järkytyin ajatuksesta, että tällaistako nyt pitää tunnin verran kestää. Lääkäri sanoi, että silmäni on puudutettu, ei pitäisi tuntua mitään. Häpesin omaa yliherkkyyttäni.

Alkuvaiheen jälkeen helpotti sitten vihdoin. Ilmeisesti jotain rauhoittavaa saatiin riitävästi pumpattua suoneen, sillä suurimman osan aikaa tuntui suorastaan miellyttävältä maata lämpimässä peiton alla. Kuuntelin hoitajan ja lääkärin puhetta keskenään ja palautin mieleeni niitä saamiani kauniita kommentteja ja tykkäyksiä Facebookissa. Mieli oli sen verran selkeä, että jouduin määrätietoisesti ohjailemaan sitä pois käsillä olevasta tilanteesta, mutta vartalo oli lakannut tärisemästä ja oli nautinnollisen lämmin. Ajattelin niitä saamiani kommentteja, lääkärin ja hoitajan puheita, veljien lapsia, viime kesän promootiotansseja, suklaata ja jäätelöä, katossa olevia loisteputkilamppuja ja milloin mitäkin, viedäkseni ajatukseni pois siitä, että silmilläni olevan peitteen takana silmääni juuri leikataan. Hoitohenkilökunta oli verrattoman ystävällistä ja kannustavaa.

Sitten se oli ohi, voi hyvänen aika sentään. Ohi.  
Raahauduin hoitajan saattelemana takaisin odotushuoneeseen ja yritin kestää siellä olevien ihmisten tuijotuksen. Mulle tuotiin mehua, mikä tuntui sen kahdentoista tunnin syömättömyyden ja juomattomuuden jälkeen taivaan lahjalta. Seuraavaksi tuotiin kahvia ja sämpylää. Tunsin ylimaallista kiitollisuutta siitä, että sillä tavalla passattiin ja palveltiin.
Aika kului edelleen ihmeellisellä tavalla. Istuin tunnin verran tuolissa vailla tarvetta nousta siitä tai lähteä mihinkään. Sitten lopulta tultiin kysymään, haluanko lähteä. Menin pukemaan omat vaatteet, sain kotihoito-ohjeet, soitin kyydin, hyppäsin sairaalan pihassa auton kyytiin. Kaikki sujui kummallisen vaivattomasti ja samalla epätodellisessa sumussa. Se on ohi, olen kestänyt sen. Ja olen ollut elämäni ensimmäisen kerran leikkauksessa.

Kotona sitten vasta onneksi alkoi helvetillinen särky. Nappasin lääkärin määräämät kipulääkkeet ja kirosin sitä, että ne eivät toimineet nopeammin. Siitä huolimatta, tietysti, mun oli aivan pakko päästä Facebookiin jakamaan tilannepäivitys. Nyt se on ohi, kirjoitin. Kirjoitin tiivisteyn version, ja taas ne ihmiset sieltä tulivat, ihmeellisesti, jälleen sieltä jostain ryöpsähti ennennäkemätön määrä ihmisiä, joita kiinnosti sen verran, että he lukivat ja reagoivat.
Päivityksen kirjoitamisen jälkeen koko mahalaukun sisältö lähti nousemaan ylös, onneksi olin kotona eikä vessaan ollut pitkä matka. Olen elämässäni oksentanut harvoin, enkä vielä koskaan tällä tavalla. Kaikki mitä olin saanut siihen mennessä syötyä, ensin sairaalassa leikkaiuksen jälkeen ja sitten kotona vähän jotakin pientä, ryöpsähti ulos kerralla, ilman ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voinut tehdä. Kirosin sitä, että siinäkö ne kipulääkkeet nyt sitten meni.

Mutta sen jälkeen olo oli parempi.
Leikkauksen jälkeisen illan kaikki silmien liikuttamista vaativa oli hankalaa. En pystynyt lukemaan tai katsomaan telkkaria, sillä vaikka toinen silmä oli täysin terve, jotain katsoessa myös peitetty silmä liikkui väkisin ja se sattui aivan saakelisti. En pystynyt liikkumaan mihinkään, sillä jokainen liike sattui silmään.
Siitä seuraavana aamuna, vuorokausi leikkauksen jälkeen otin ohjeiden mukaisesti lapun pois silmän päältä. Teippiä oli paljon, ja sideharsoa, ja sellainen muovinen kupu silmän päällä. Ajattelin, että ehkä se pahin hetki oli sittenkin siinä: en ollut ollenkaan varma, pystynkö kestämään sen, mitä peilistä nyt näkyy.

Irrotin teipit, sideharsot ja kuvun mahdollisimman hitaasti, liike kerrallaan. Otin tukevasti pöydän reunasta kiinni. Nostin katseeni milli kerrallaan, osin silmien liikuttelemisen kivuin takia ja osin kauhun vuoksi. Ajattelin, että tässä vaiheessa ansaitsisin kyllä jo urhoollisuusmitalin.  
Ja mitä sitä kaunistelemaan, ihan hirveältähän se näytti.
Mutta ei auttanut, pakko oli laittaa silmätippa, ohjeiden mukaan neljä kertaa päivässä. Muun päivän ajan käytin aurinkolaseja, osin siksi, että silmä oli valonarka, suurelta osin siksi, että minun ei tarvitsisi nähdä silmää vahingossakaan peilistä.  

Sen jälkeen olen kuitenkin voinut lukea ja tehdä ties mitä, kuten kirjoittaa kammottavan pitkän blogijaarituspostauksen. Tilanne ei siis voi olla vakava. Kyllä tästä selvitään!

Ja nyt se on tehty,
olen selvinnyt siitä
voin selvitä sellaisesta, mistä en olisi ikinä, i-ki-nä uskonut selviäväni. 
 Sellaista voi tapahtua, mitä ei usko mahdolliseksi. 

Tämä on hyvä muistaa siksikin, että ensi viikolla edessä on taas ennenkokemattomia koitoksia, ja tuntuu naurettavalta, että asioiden pitää aina tapahtua yhdessä putkessa pitkien suvantovaiheiden välissä.
Kiitän jokaista tähän asti lukenutta (jos sellaisia on) ja pyydän, että pitäkää nyt (taas) peukkuja, että jatkostakin selvitään. 
Rakkautta <3

 

You're beautiful

En tiedä, jatkuvatko sunnuntaipostaukset läpi toukokuun, mutta se on mahdollista. En löytänyt tähän postaukseen parasta mahdollista kuvaavaa kirjasitaattia, joten sitä ei tänään tarjoilla. On kuitenkin yksi asia, tällä viikolla pitkästä aikaa yksi tietty asiakokonaisuus, josta haluan kirjoittaa.

Läpi elämäni, mutta ehkä erityisesti aikuisuuteen astuttuani ja ehkä aivan erityisesti viimeisten parin vuoden aikana olen todella kovasti pohtinut sitä, mitä haluan elämältä. Mitä minun pitäisi mielestäni tehdä, jotta voisin kuolinvuoteellani ajatella, että en kadu mitään, tai jopa että olen elänyt hyvän elämän.

Mieleeni on toistuvasti juolahtanut yksi tietty, selkeä ajatus.
Haluan elää niin, että vanhempani voisivat olla minusta ylpeitä.
Koen epäonnistuneeni elämässä, jos vanhempani eivät tunne minusta ylpeyttä.

On vaikea sanoa, mistä tuo ajatus tulee. Tiedän tai olen tietävinäni, että vanhempani ovat minusta ylpeitä. Tiedän, että minun ei tarvitse saavuttaa mitään ihmeellistä sen eteen.
Silti sisälläni on aina elänyt järjetön toisten hyväksynnän kerjääjä, joka tulee käsittämättömillä tavoilla ilmi kilpailutilanteissa.
Jos olen jossakin kilpailuksi laskettavassa tilanteessa, oli se sitten "hauska" yhteisleikki, isossa porukassa juostava maraton tai itseä vastaan taisteltava kuntotesti, ja jos joku on katsomassa suoriutumistani, oli se sitten vanhempi, ystävä tai kaveri, tai melkein kuka tahansa erityisesti minua katsova, oli hän siellä sitten mistä syystä tahansa tai ilman syytä, haluan saada hänen hyväksyntänsä. Haluan pärjätä erityisen hyvin, koska en halua tuottaa pettymystä tuolle katsojaihmiselle. Epäonnistuessani olen tietysti pettynyt myös itse itseeni, mutta erityisen raskasta on kantaa epäonnistuminen toisen silmissä. Haluan, että jos joku tulee katsomaan suoriutumistani, velvollisuudesta tai huvikseen, kiinnostuneena tai välinpitämättömänä, hän ei tee sitä turhaan. Haluan hänen vuokseen onnistua erityisen hyvin, ja jos en onnistu, olen vielä satakertaisesti pettyneempi itseeni kuin normaalisti olisin.

Kilpailulliset tilanteet, joissa joku katsoo minua, ovat toisin sanoen helvetin rankkoja.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen vastaanottanut valtaisan määrän kielteisiä viestejä. Olen yrittänyt, olen tehnyt kaikkeni, olen koettanut olla lannistumatta, olen etsinyt uusia tulokulmia, uusia tapoja lähestyä jotakin asiaa, olen yrittänyt keksiä mahdollisuuksia, olen venyttänyt kärsivällisyyteni ja joustavuuteni rajoja, ja silti tuntuu, että aina, joka hetkessä, joka käänteessä, jokaiseen yritykseeni jokaisella elämänalueella vastaus on....
valitettavasti....
...tällä kertaa...
...sinä et kelpaa...
...emme tällä kertaa...
... en valitse sinua...
... et oikeastaan ole olemassa...
... et ole hyvä...
... et ole mitään...
...oikeastaan olet ihan paska.

Jokainen kielteinen viesti, oli se sitten millainen tahansa, miltä elämänalueelta tahansa, sattuu. Se sattuu, vaikka kuinka tietäisi, että oikeastaan sillä ei ole väliä, siitä ei missään nimessä pidä eikä saa lannistua, siitä ei pidä välittää.
Jatkuva ja laaja kielteisten viestien tulva murentaa ihmisen. Ennemmin tai myöhemmin.

Jossain vaiheessa huomasin, että mureneminen ei tapahdu siksi, tai pelkästään siksi, että itse ei saa sitä mitä haluaa. Että torjutuksi tuleminen sattuu itseen.
Se tapahtuu siksi, ja ehkä erityisesti siksi, että torjutuksi tullessaan joutuu näyttämään muille tulevansa torjutuksi. Joutuu toistuvasti ja väistämättä tiedottamaan tärkeimmille ihmisilleen, että taaskaan en kelvannut, taaskaan en ollut tarpeeksi hyvä. Joutuu näkemään muiden ihmisten pettymyksen, ja vaikka tietää, että rakkaimmille ihmisille minun arvoni ei ole onnistumisillani mitattavissa, niin silti tietää, että hekin toivoisivat onnistumistani epäonnistumisen sijasta. Epäonnistumiseni on siis murhe myös heille. Oman pettymykseni lisäksi joudun tuottamaan sen myös muille, niille, joiden silmissä en haluaisi olla mitään muuta kuin hyvä.

Ilmeisesti siksi, että toukokuu on kaikkein huonoimpienkin aikojen jälkeen ihmiselle hyvä, tämän vuoden toukokuun ensimmäisellä viikolla universumi vihdoin ojensi kätensä.

Istuin kirjaston tietokoneella, avasin tylsistyneenä sähköpostin, selasin viestit, luin viestin. En uskonut sitä, luin uudestaan. Järkytys oli kai kuvaavin tunne.
Ensimmäinen myönteinen viesti. Ensimmäinen ei-torjunta, ensimmäinen "kyllä" -vastaus kysymykseen, niin pitkiin pitkiin aikoihin. Kädenojennus. Vastaus avunhuutoon. Ei hetkeäkään liian aikaisin, jos saan sanoa.

Ensimmäinen ajatukseni on kirkas, häikäisevä.
Vihdoin, kerrankin, mulla on kerrottavana hyviä uutisia.

Matka kirjaston toisesta kerroksesta ulko-ovelle ei ole koskaan ollut niin pitkä. Juoksen välittämättä kenenkään katseista, loikin portaat alas useamman kerrallaan, aloitan puhelun saman tien ulko-oven avattuani, koko kampusalue kaikuu, en välitä siitä. Ihmiset kävelevät ohitseni, kukin tavallisissa askareissaan, kuten kaikki täällä aina. Olen melko lailla sitä mieltä, että viime aikojen elämäni elokuvallisimmat käänteet ovat tapahtuneet kirjastossa, eikä kukaan ympärillä ollut tiedä tai välitä niistä.

Puhelu yhdistyy, huudan asian puhelimeen, ja vaikka itse asia on minulle suuri ilo, kaikista suurin ilo on kuitenkin aivan kiistatta se, että saan kertoa sen äidille ja isälle. Että he iloitsevat siitä kanssani puhelimen päässä, että saan tuntea tuottavani iloa heille. Vaikka tiedän, että heidän ilonsa ei ole saavutuksistani kiinni, siitä huolimatta itselleni on suurin ilo saada vihdoinkin kertoa hyvä uutinen.

Seuraavaksi suurin ilo ei myöskään ole itse asia, se, mitä minulle konkreettisesti nyt on myönnetty.
Seuraavaksi suurin ilo on se, että vihdoin joku jossain kaukana, lähipiirini ulkopuolella, on antanut olemassaololleni jonkinlaisen painoarvon. Joku on nähnyt tekemässäni työssä merkityksen, joku sellainen, jolla ei ole mitään velvollisuutta sitä nähdä. Joku on valinnut minut jostain joukosta, ojentanut kätensä minulle, olen hänen silmissään kelvannut johonkin.

Niitä elämän tarjoilemia harvoja täydellisen kauneuden hetkiä, joina kaiken merkitykseen jaksaa taas jonkin aikaa uskoa.

Otsikko tulee siitä, että eräällä Facebook-kaverillani, jonka koko elämä on päivityksistä päätellen sokerikuorrutteista ja kimalteista glamouria suoraan Hollywoodista, profiilikuvaa kehystää suurilla kirjaimilla tuo lause. Tänä keväänä olen katsonut sitä ja toivonut, että voisin itsekin kokea noin, sanoa itselleni mielessäni tuon lauseen.

Aikaisemmin en ole kokenut voivani, mutta tällä viikolla, nyt, hetken taas, koen.
En ole kaunis dramaattisella, huutomerkkejä ja valokeilaa vaativalla tavalla, enkä sitä haluakaan.
Lause pätee elämääni tällä hetkellä juuri sellaisena, kuin se sopii minun elämääni. Sellaisena, kuin haluan elämäni olevan, jos kaikki menisi kuten toivon. Hetken jälleen tuntuu, että se on mahdollista, tai että se ei ainakaan ole täysin mahdotonta.

Vappuviikon palaset

Taas vuorokauden viimeisellä tunnilla. Hyyyvin ehtii; ei se oo niin justiinsa. En jaksa uskoa, että kenenkään sunnuntai menee pilalle siitä, jos minun postaukseni ei ilmaannu aiemmin vaan vasta viimeisellä kellonlyömällä. Sitä paitsi kuten pääsiäisenä, ostan jälleen itselleni lisäaikaa sillä, että maanantai ei ole normaali arkipäivä: oikeastaanhan siis tänään ei ole sellainen blogisunnuntai, vaan nyt on enemmän lauantaiolo.

Ajattelin kuvata vappuviikon maaliskuukalenterin tyylisesti, yksi positiivinen asia (tai kenties pari) per päivä.
Tiivistys: Epäonnistumisen, ahdistuksen ja kyynelten viikko, ja ehkä juuri siksi jollakin tavalla erityisen arvokas. Ja juuri siksi nyt tarvitaan positiivisten asioiden poimintaa.

Maanantaina ilmoittauduin maratonille, ensimmäisen kerran vuoden 2017 aikana. V-i-h-d-o-i-n sain aikaiseksi.
Kaikkia kiinnostaa, minne ilmoittauduin, mutta en kerro sitä suoraan, sillä pienellä arvausleikillä tästä tulee huomattavasti hauskempaa.
Kymmenen pisteen vihje: Olin jo ihan menossa sinne viime vuonna, mutta se ei sopinut aikatauluihini. Myös toissa vuonna haikailin sinne. Tänä vuonna sitten päätin jo alkuvuodesta, että nyt loppuu jahkailu, on tekojen aika.
Viiden pisteen vihje: Kyseessä on pohjoisin paikka, jossa koskaan olen maratoonannut.
Viimeisen pisteen vihje: Tapahtuma sijoittuu heinäkuulle. Olisin halunnut maratonille jo toukokuussa, mutta silmäleikkaus asettuu juuri kriittiseen aikaan suhteessa maratoneihin. Kesälläpä sitten!

Tiistaina livahdin yliopistolle keskelle tavallista arkipäivää kirjoittamaan työn alla olevaa tekstiä toivoen, että kukaan ei muista vanhenemistani. En halunnut juhlia, ei ollut syytä juhlaan. Halusin vain, että kaikki menee kuten menisi tavallisena arkipäivänä, että täällä nyt kirjoitan aamupäivän yhden ystävän seurassa. Toivoin ja luotin, että hän ei muista synttäriäni.

Sitten kyseinen ystävä ilmaantui paikalle yhteiskirjoittamisen sessioon mukanaan Arnoldsista juuri minua ajatellen haettu Hasselpähkinä Original -donitsi. Ystävä, jonka en olettanut muistavan synttäriäni, muisti sen, ja halusi muistaa minua. Hän, jolle tiedän olevan vastenmielistä kävellä yhtään ylimääräistä matkaa, oli tehnyt ylimääräisen mutkan matkallaan yliopistolle hakeakseen minulle donitsin, sinänsä yksinkertaisen mutta silti ja juuri siksi mittaamattoman arvokkaan lahjan. Hän oli jostain ihmeellisestä syystä muistanut, mistä donitsista tykkään eniten, vaikka olen viimeksi ollut hänen kanssaan Arnoldsilla kolme vuotta sitten. Hän kuljettaa sen pakettiin pakattuna muovipussissa kilometrin matkan yliopistolle, läpi harmaan räntäsateen.
Liikutuin.
Lievästi sanottuna.

Keskiviikkona kävin elokuvissa katsomassa Beauty and the Beast -leffan, Disneyn Kaunotar ja hirviö -piirroselokuvasta tehdyn uuden, ihmisten näyttelemän version.
Aiemmin en ole juuri ollut kiinnostunut Disney-leffoista tehdyistä uusista versioista, mutta jostain syystä Kaunotar ja hirviö -piirroselokuva on yksi niistä lapsuuteni elokuvista, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla. En tiedä miksi. Tiedän vain, että siinä leffassa on jotain.
Niinpä jo jonkin aikaa sitten olin päättänyt, että tuon menen katsomaan.
En ehtinyt leffaan syntymäpäivänäni, joten menin siitä seuraavana päivänä.
Elokuva oli sanalla sanoen elämys. Liikuttava, koskettava ja kaunis, juuri sellainen kuin odotin ja toivoin. Paitsi ehkä tietysti jotain korjattavaa ja jotain paljon parempaa kuin odotin. Mutta lyhyesti: en pettynyt.
Elokuvan aikana itkin kahdesti tai kolmesti, vaikka yleensä en itke elokuvien takia.
On vaikea sanoa, itkinkö nytkään pääosin elokuvan vai sittenkin enemmän jonkin muun takia.

Torstaina sain aikaiseksi asioita ihan hyvin. Ei valittamista.

Perjantai-iltana juttelin uskosta ja uskonnosta parin sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat uskossa.
Maininnanarvoiseksi puheenaiheeksi nousi etenkin se, voiko uskosta puhua. Uskonnosta ja omasta uskosta puhuminen on kulttuurissamme kaiketi jonkinlainen tabu. Ihmiset eivät halua puhua suhteestaan omaan uskoonsa eivätkä kehtaa kysellä muilta, mihin he uskovat. Ateistit halveksivat uskovaisia ja uskovaiset pelkäävät tuputtavansa uskontoaan liikaa, jos puhuvat uskostaan sellaisille, jotka eivät usko.
Totesin näille ihmisille kuten ajattelen, että minä en vaivaannu uskosta puhumisesta, vaikka en itse uskokaan. Päinvastoin. Vaivaannun small talkista, nautin syvällisemmästä keskustelusta ja siitä, että puhutaan kullekin oikeasti tärkeiksi koetuista aiheista. On ainutlaatuinen lahja saada keskustella asioista sellaisten kanssa, joilla on omasta ajatusmaailmasta poikkeava ajatusmaailma: vain silloinhan sitä saa jotain selville. Jos ajattelen täysin samoin jonkun kanssa, niin ei minun tarvitse hänen ajatuksiaan joka välissä kuulla.
Silti myös itse pelkäsin, että jollakin sanomisellani tai kysymykselläni loukkaan heitä, heidän uskoaan. Aihe osoittautui siis yllättävän kompleksiseksi, mutta keskustelu oli mahtava. Käsittelimme edellä mainitun teeman lisäksi sellaisia keveitä kysymyksiä kuin elämän tarkoitus ja kärsimyksen ongelma. Toivon, että keskustelu saa jatkoa joskus.

Lauantaina sää oli varsin jouluinen. Päätin viettää vapun lukemalla kirjaa, jota nyt on pakko lukea. Vietän vapun sen seurassa, koska syystä tai toisesta se miellyttää minua nyt enemmän kuin vapaaehtoisesti lukeminen.

Vappuaattona söin vuoden ensimmäisen pehmiksen kirjan lukemisen lomassa. Sää vaihtui joulusta maaliskuiseen.

Lopuksi esitän lyhyen lainauksen Juha Itkosen romaanista Hetken hohtava valo, josta tietystä syystä jo aiemmin olen paasannut blogissani. Siteeraan ulkomuistista kohtaa, joka tällä viikolla, näinä päivinä, on soinut päässäni.

Ihmisellä on tarve uskoa oma elämänsä ainutlaatuiseksi ja elämisen arvoiseksi. 

Niin kuin minulla on tarve uskoa, että kaikesta huolimatta asioiden kuuluu mennä juuri näin, kun ne nyt ovat menneet. Että tällä on tarkoitus suuremmassa mittakaavassa, jota en vielä näe. Että elämälläni on tarkoitus. Että elämälläni on väliä. On tarve uskoa siihen, sillä jos siihen ei usko, niin mihin sitten uskoo?

Toukokuu on monena vuonna ollut lempeämpi kuin sitä edeltävät kuukaudet. Toivon ja haluan uskoa, että tänäkin vuonna toukokuu on ihmiselle hyvä, sekä minulle että teille muille.
Kohti parempia aikoja siis!
Iloista vappua!

Ei syytä juhlaan

Kuluneella viikolla ei tapahtunut juurikaan asioita, mistä haluaisin / viitsisin / jaksaisin kertoa, joten siksi vaihteeksi lakonisempi postaus.

Tiistaina olin iloinen siitä, että yhdet tyypit huomasivat itse mokansa, ennen kuin ehdin laatia reklamaation.
Tiedättekö sen tunteen, kun valmiiksi jo stressaa joka ikinen maailman asia niin, että tuntee olevansa äärimmilleen pingotettu jousi, joka ihan just paukahtaa poikki? Ja sitten siinä olotilassa saat kauan odottamasi viestin, josta tietyn asian pitäisi selvitä, mutta se ei selviä, vaan se sen sijaan monimutkaistuu, koska viestin lähettäjataho, järjestelijätaho, on sössinyt jotakin. Sitten muotoilet päässäsi viestiä, jonka lähetät kysyäksesi tarkentavia tietoja, ja viestin päässä muotoileminen on hankalaa, koska sulla on liikaa aiemman elämän kokemuksia tylyistä sähköpostiin vastaajista. Miten muotoilla itse helkkarin ärtyneenä kohtelias "anteeksi, mutta olettekohan te mahdollisesti nyt tehneet jotakin väärin" -viesti, josta lähettäjätaholla olisi mahdollisimman vähän aihetta loukkaantua?
Ja sitten, kerrankin, varjelkoon, lähettäjätaho ehtii viestittämään "anteeksi, oli väärinkäsitys" -viestin, ennen kuin itse ehdit. Ei tarvitsekaan tehdä mitään.

Torstai ja perjantai menivät koneella istuessa, jännässä olotilassa.
Olin arjen ihmeen äärellä, taas kerran.
Se, kun kuukautta aiemmin olet satavarma, että tästä ei tuu mitään. Se, kun vielä viikkoa aiemmin olet melko varma, vaikka vähän toivoa jo pilkahteleekin.
Et osaa, et jaksa, et saa aikaiseksi, et pysty.
Kun aikaa on enää muutama päivä, niin siinä se sitten vaan on. Valmis teksti. Se, mikä sen pitääkin olla. Aivan määräajassa. Aivan kelvollinen. Siinä se on, vaikka sen ei olisi uskonut olevan. Vaikka sitä oikeastaan ei siinäkään hetkessä uskoisi.

Sitten sen laittaa menemään, ja kuluttaa vielä hetken ihmettelemiseen.
Miten ne asiat kuitenkin, jotkut asiat, vain nytkähtelevät eteenpäin, siitä huolimatta että niiden toteutumiseen ei usko, ei ennemmin eikä vielä myöhemminkään?

Jälkikäteen kammoaa sitä, miten tavattoman jumissa niska ja hartiat ovat (taas) ja välttelee tietokonetta viimeiseen asti, niin että blogipostauksen julkaiseminenkin jää viimeiselle vuorokauden tunnille, taas.

Viikon kirja on tällä viikolla jo aiemmin blogissa muutamaan otteeseen mainittu Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi. 
Tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuolemansairas ihminen kertoo vuodesta, jonka aikana hän yhdessä perheensä kanssa toteutti unelmiaan matkustelemalla ympäriinsä. Tästä ilon ja jäähyväisten vuodesta on kirjassa tehty muun muassa seuraava kiteytys:

Tässä vaiheessa kirjaa tiedät tietysti jo, että asiat harvoin menevät niin kuin on ajatellut. Revontulet, joita ei tullut, merisairas Stephanie risteilyllä, Panosin raamattu, jopa Kleinfieldin liike - mikään niistä ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Mutta niistä tuli silti täydellisiä muistoja.

Koska minulla ei ollut odotuksia. Se lienee tarinan opetus, jos sellainen on oltava. Hyväksy elämä sellaisenaan. Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi.

Todellisuus on parempi.

Yhdistän tämän omaan elämääni täysin mielivaltaisella tavalla, sillä eihän mulla ole mitään oikeutta täysissä elinvoimissani olevana rinnastaa elämääni sellaiseen, joka väistämättä päättyy pian. Tarinan opetus on kuitenkin muiden kirjassa olleiden ajatusten tavoin kulkenut mukanani tavalla tai toisella jo vuoden ajan. 

Mulla on tulevalla viikolla vanhenemispäivä. Puhun tietoisesti vanhenemispäivästä syntymäpäivän sijaan: kuluvan vuoden ajan olen paitsi tuntenut itseni lukuisilla tavoilla täysin kelvottomaksi paskaluuseriksi, myös kaiken muun ohella alkanut huolestuneena laskea ryppyjäni. Viimeisen vuoden aikana mulle on nimittäin todellakin ilmestynyt silmien ympärille ja muuallekin naamaan sellaisia ryppyjä, joita ei ole ollut ennen. 

Olen lievästi katkera siitä, että aiemmin olen ollut vain ruma, ja nyt sitten jo tämänikäisenä on alkanut vielä rypistyminenkin. Miksi mulle ei ole voitu suoda koko elämässäni sellaista ajanjaksoa, jolloin olisin saanut tuntea olevani kaunis? Miksi olen vain joko nuori ja ruma tai en enää nuori ja ruma? 

Kaikesta huolimatta ulkonäköseikat eivät kuitenkaan ole mulle erityisen tärkeitä. 

Ennemminkin ne ovat vain ulkoisia merkkejä jostain muusta. 

Esimerkiksi siitä, että en ole tyytyväinen elämääni. 

Erityisesti kuluneen viikonopun aikana olen kelannut elämääni taaksepäin ja tuntenut kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet kuvotuksesta häpeään ja kiukusta pettymykseen. 

En ole tyytyväinen elämääni tällaisena kuin se on nyt. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen elämälläni tehnyt. Haluaisin, että elämäni olisi toisenlaista, että olisin tehnyt useita valintoja täysin toisin. En halua, että elämäni jatkuu tällaisena. 

Päädyin siis tulokseen, että tulevalla viikolla ei ole yhden yhtä syytä juhlaan. Osanotot olisivat enemmän paikallaan. 

Ja sitten se kirjan ajatus: 

Tee töitä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä pakota maailmaa unelmiesi mukaiseksi. 

Siihenhän sitä on viime kädessä uskottava, jos ei mihinkään muuhun. 

Enhän voi tietää, millaista elämäni olisi ollut, jos se ei olisi kulunut juuri näin. En voi tietää, mihin asiat olisivat johtaneet, jos jokin pienikin asia olisi mennyt toisin. 

Itselle terveellisempää on siis uskoa, että todellisuus on parempi. Se, mitä on tapahtunut, on ollut paras mahdollisista vaihtoehdoista. 

 

Glad påsk!

Bloggailu ei oikein napannut ja pyhien vuoksi ei ollut sunnuntaina sunnuntaiolo, joten postauksen julkaiseminen venyi.

Lyhyesti: hajanaisia paloja pääsiäisviikolta, ei välttämättä mitään hienoa, fiksua tai inspiroivaa, mutta kuitenkin elettyä elämää.

Tiivistyksenä: viikko oli kiva, sillä olen aina tykännyt pääsiäisestä. Viikon aluksi kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen postin mukana tulleen "Hyvää pääsiäistä / Glad påsk!" -kortin ja hoin itselleni koko viikon, miten kivaa on, että pääsiäinen on ovella. Vaikka viikko muuten olikin ihan samaa saakelin rämpimistä, kuin kaikki muukin elämä. 

Tiistaina kohtasin nopeasti ihmisen, jota vielä vuosi sitten ajattelin lähestulkoon puolijumalana. Nyt moikattiin kuin paremmatkin tutut ja vaihdettiin muutama sana ilman että olisin ajatellut tai jännittänyt sitä mitenkään ihmeemmin. Hän puhutteli minua etunimellä mainiten. Vasta jälkikäteen huomasin, miten vajaassa vuodessa onkin tapahtunut ihme. Pysähdyin taas kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä on ihailla jotakin ihmistä, vähän niin kuin silloin, kun Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä pohdin fanittamisen syvempää olemusta.

On ensinnäkin hämmentävän hienoa huomata pystyvänsä lähes kaverilliseen kommunikaatioon sellaisen ihmisen kanssa, jonka on joskus asettanut itsestään katsoen jonnekin taivaan rajalle. On ihan mahtava tunne valaistua siitä, että sellaista tapahtuu, mitä ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut kuvitella tapahtuvaksi.
Samalla siinä kuitenkin aina menettää jotakin.
Samalla tavalla kuin katoaa jäykistävä jännityksen tunne, katoaa myös jokin osa ihailun ihanuudesta. Sillä toista kohtaan tunnettu ihailu on yksi ihanimmista tunteista, vaikka se aiheuttaa myös kunnioituksen tuomaa tietynlaista pelkoa. Kun pystyy suhtautumaan ihmiseen rennommin, ei myöskään saa niin täysimääräisesti nauttia ihailusta. Ei anna enää aivan samanlaista painoarvoa sen ihmisen sanomisille ja tekemisille. Joutuu hyväksymään sen, että ihailtu ihminen on kaikkien meidän muiden kaltainen inhimillinen ihminen inhimillisine heikkouksineen. Joutuu päästämään irti ehkä jostakin yleisluontoisesta illuusiosta, jonkin korkeamman tavoittelusta noin yleensä. Pahimmassa tapauksessa joutuu kohtaamaan sen, että ihailun kohde ei ole ollenkaan sellainen kuin on ajatellut, että hän saattaa tehdä jotakin sellaista, mikä minun mielestäni on ihan typerää. Niin käy kaiketi väistämättä, mikäli ihailun kohteen kanssa saa / joutuu olemaan enemmän ja pidempään tekemisissä.

Keskiviikkona lähetin pääsiäiskortit.
Menin myös syömään yliopistoruokalaan kiireessä ennen sovittua tapaamista. Näin siellä ihmisen, jota luulin yhdeksi sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa olisin halunnut mennä juttelemaan. Näin ihmisen vain takaa päin ja sivuprofiilista, joten en ollut aivan satavarma, onko se hän, joksi häntä luulen. Koska me molemmat söimme yksin, mietin, pitäisikö minun kuitenkin uhkarohkeasti siirtyä hänen luokseen, koska halusin mennä juttelemaan hänen kanssaan.
Päätin kuitenkin, että en mene, sillä a) en ole aivan varma, onko se hän, b) mulla oli kiire sovittuun tapaamiseen, joten en olisi kuitenkaan ehtinyt  jutella juuri mitään syömisen lomassa ja c) jos olisi käynyt kuten minun kohdallani on luultavaa, eli en olisi keksinytkään mitään juteltavaa, niin siitä tilanteesta olisi ollut helkkarin hankala liueta pois. Noin yleensä sattumalta kohdatessa voi huoletta pysähtyä juttelemaan ja häipyä koska tahansa minkä tahansa tekosyyn varjolla, jos siltä tuntuu. Täyden ruokatarjottimen kanssa sellaista ei noin vain tehdäkään. Jos ei juttua riitä, niin siinäpä sitten oltaisiin istuttu tarjottiminemme vastakkain hiljaa.
Seuraavana päivänä näin saman tyypin kirjastolla. Koska kirjasto on maailman paras paikka ihmisten kyyläämiseen, käytin tilaisuuden hyväkseni. Kävelin neljä kertaa hänen ohitseen, ollen muka kirjoja katselevinani. Neljännellä kerralla hän kääntyi katsomaan minua, ja sain todeta, että se ei ollut hän joksi häntä luulin, vaikka etäisyyden päästä olikin hämmästyttävän samannäköinen.

Torstaina aloitin pääsiäisen vieton. Ensin tein iltapäivään asti töitä, jotka on pakko tehdä. Illalla kävin kiirastorstai-iltalenkillä. Söin jälkiruuaksi äidin minulle lahjoittaman suklaapupun. Pahoitin mieleni siitä, että kivan ja iloisen näköinen pupu pitää syödä, että ensin haukkaan siltä pään poikki ja sitten muutkin raajat. Meinasin jo melkein jättää syömättä, sillä mielikuva oli niin surullinen. Suklaanhimo kuitenkin voitti. Yöllä kirjoitin vähän lisää yhtä tekstiä, joka pitää saada valmiiksi ja joka ahdistaa helvetisti.

Pitkänäperjantaina olin laittanut kellon soimaan aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä saada aamulla vielä aikaiseksi jotain sen tekstin kanssa.
En kuitenkaan helvetti soikoon jaksanut nousta ylös. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut, en jak-sa-nut. Nousin ylös vasta puoli kymmeneltä aamulla, luin sanomalehden aamukahvin kanssa, lykkäsin työtä myöhemmäksi. Sanomalehdessä oli erään äidin tarina tyttärestään, joka kuoli viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voitu tehdä. Tyttö haudattiin vanhojentanssipuvussaan, sillä hän oli pari kuukautta ennen kuolemaansa ehtinyt tanssia vanhojentanssit ja iloita puvustaan. Mulla oli hirvittävän paha mieli koko päivän ja seuraavan päivän ja on oikeastaan vieläkin. Miksi tällaista pitää tapahtua, miksi joillekin ihmisille tapahtuu näin kamalia, ja kuitenkin niin monet ihmiset, minä mukaanlukien, valittavat kaikista turhista asioista.

Iltapäivällä vein veljen lapset leffaan, koska halusin paistatella hetken siinä, miten hyvä täti (muka) olen. Ja halusin toki sen leffankin nähdä. Ja halusin viettää aikaa niiden kanssa.
Yöllä aloin panikoida sitä, miten vähän olen saanut aikaiseksi siihen nähden, mitä mun olisi mielestäni pitänyt saada aikaiseksi. Sydän löi epätahtia miettiessäni sitä, miten selviän kaikesta siitä, mistä lähitulevaisuudessa pitää selvitä. Tuuli pauhasi ulkona kuin talvisina myrskyöinä. Hectorin "Tuulisina öinä" sai päässäni uudet, tosin täysin rytmiin ja riimeihin sopimattomat sanat. Tuulisina öinä kun en saa unta / en mee ulos rantoja mittaamaan / kun paljon kivempaa on maata sisällä ja olla ahdistunut. 

Lauantaina jatkui se yliherkkyys, jota elämässäni esiintyy kausittain, siis sellainen herkkyys, joka on ylimitoitettua jopa minun luonteelleni. Äiti luki lehdestä ääneen 6-vuotiaasta tytöstä, joka oli kuollut syöpään ja jonka viimeinen toive oli ollut joulupukin näkeminen, ja se toive oli toteutunut. Viimeisen elinviikon toive oli ollut päästä uimaan, mutta uimahalliin ei tytön huonon kunnon vuoksi voinut mennä, joten tytön isä haki lelukaupasta uima-altaan ja.... Tässä kohtaa huusin äidilleni, että hän ei saa lukea enempää ääneen, en kestä kuulla enempää. En kerta kaikkiaan kestä kuulla, on kuin tuntisin fyysistä kipua. En halua enkä jaksa itkeä yhtään, en nyt jaksa. Häpesin sitä, sillä ajattelen niin, että jos jonkun ihmisen pitää kestää tuollaisen eläminen läpi, niin täytyyhän muiden ihmisten pystyä se kuulemaan. Mutta silti ajattelin, että ei minun ole pakko.
Ajattelin, että en jaksa itkeä, joten aloin jostain kumman syystä nauraa, ja samalla kyyneleet alkoivat valua. Loppupäivän ajan alkoi joka kerta naurattaa, kun ajattelin joko sitä kuollutta 17-vuotiasta tyttöä tai sitä kuollutta 6-vuotiasta tyttöä tai jotain muuta surullista. Millään kerralla naurussa ei ollut pilkahdustakaan mistään ilosta tai hauskuudesta. Joka kerta silmistäni valui samalla vesiputoukset.

Lauantai-iltana en jaksanut tehdä mitään, joten katselin vaan Ruudusta VinoShow-improvisaatio-ohjelman vanhoja jaksoja. Eero Ritala & Minttu Mustakallio = <3 Oloni muuttui niin paljon paremmaksi, että sitä on vaikea edes kuvata.

Tänään sain sitten taas aikaiseksi sitä mitä pitikin, ja olen siitä iloinen. Oikeastaan tosin olisin halunnut pitää lomaa koko pääsiäisen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Jostain syystä olisin tänä vuonna myös ensimmäisen kerran elämässäni halunnut mennä kirkkoon pääsiäisyön messuun, mutta sekään ei ollut mahdollista, joten tällaista tästä nyt tuli, tänä vuonna. Haluan uskoa, että tämä pääsiäinen, nämä päivät muiden päivien joukossa, jäävät muistoihin arvokkaina juuri siksi, että ne ovat tällaisia, kuin ne ovat olleet.

Lopuksi katkelma kirjasta. Tänään se on Ulla-Lena Lundbergin kirjasta Kökarin Anna. Luin tämän kirjan viime syksynä, ja tämä kohta toi silloin ja tuo edelleen yhtäaikaa sekä toivottomuutta että lohtua.

Jos Axelina jonkin filosofian tahtoi jättää Annalle perinnöksi, niin siihen sisältyi, että mitä hyvänsä ihmiselle tapahtuukin, tapahtuu vasta sitten kun hän jollakin tavalla jaksaa sen kestää. Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattu ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Annan tavoin tuntuisikin että se repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.