Maaliskuukalenteri osa 4: Ain laulain työtäs tee

Takana on jälleen yksi maaliskuun viikko.
Viikko, jonka sijoittumista maaliskuuhun ei sovi epäillä.
Viikko, jonka aikana olin aika varma, että elämä on syvältä, oli sitten maaliskuu tai mikä tahansa muu kuu.
Ei kovin hyvä viikko siis.
Mutta jotain hyvää kuitenkin.

Yleisesti: sain aikaiseksi suht paljon. Sain aikaiseksi enemmän, kuin muutamana aiempana viikkona.
Silti horjuin ja horjun edelleen järisyttävien paniikkikohtausten partaalla, koska en saa aikaiseksi kerta kaikkiaan tarpeeksi, en ole tarpeeksi hyvä, itse asiassahan olen vaan ihan paska, väistämättä.

Sit niitä positiivisia juttuja.

Luukku 20: Lounasseura.
Minulle, joka aina olen ollut enemmän tai vähemmän erakkoluonne, ja joka tätä nykyä olen alkanut olla sitä jopa vielä enemmän, tämä oli historiallista. Hyvää ruokaa ja seuraa lounasaikaan, jee!

Maanantaina olin lisäksi supertehokas. Olin päivän töissä, illan vapaaehtoistöissä, päivän päätteeksi imuroin, pyykkäsin ja valmistauduin seuraavan päivän töihin. Kylläpä olinkin! En päivittänyt sitä Facebookiin, kuten aikamme vaatisi. Sen sijaan kerron siitä täällä. Tiedän, että kehuja on turha kalastella, mutta mulle riittää tässä tapauksessa, kun kehun itseäni. Maanantai meni hyvin, ja toivoisin, että joka päivä olisi tuon maanantain kaltainen.

Luukku 21: Kävelin illalla kotiin yliopistoliikunnan tunnin jälkeisessä euforian tilassa.
Havahduin siihen, että ympärille laskeutuva pimeä on kaunis.
Jopa maaliskuu voi siis tuoda tullessaan jotain hyvää. Maaliskuussa maailma alkaa muuttua iltaisin sen väriseksi, mitä eniten rakastan.
Sininen hämärä, jossa katulamput loistavat.
Räntäsadekin tuntui siinä sinisyydessä lempeältä.

Sain päähäni kaikenlaisia ajatuksia, kuten:
Mitä jos olenkin onnellinen, onnellisessa asemassa? Mitä jos kaikki onkin oikeasti todella hyvin? En vain pysty näkemään sitä. Olen sokea sille, koska ihminen ei inhimillisyytensä vuoksi näe metsää puilta.
Näen sen vasta, kun jotain pahaa tapahtuu, ja / tai kun tarpeeksi aikaa on kulunut.
Miksi en voisi saman tien alkaa nähdä sitä nyt?
Edes yrittää.

Lisäksi:
Onnen puuttuminen tulee siitä ajatuksesta, että luulee olevansa kahlittuna, vangittuna johonkin. Luulee, että asiat ovat näin ilman, että minä voin sille mitään.
Aina ei ole niin, että rajoitteet olisivat vain omassa päässä.
Joidenkin asioiden suhteen se kuitenkin voi olla niin.
Luulen olevani kahlehdittu johonkin, pakotettu toimimaan jollakin tavalla, mutta olenko? En välttämättä ole. On erilaisia tapoja, ulospääsyreittejä, tapoja kiertää umpikuja, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa. Ne pitää vain nähdä.

Luukku 22: Meinasin aamulla ensi töikseni talon alaovesta ulos astuessani kompastua portaissa. Siinä olisi voinut käydä todella huonosti. Olisin voinut lentää naama edellä kivetykseen, olisin voinut ruhjoutua pahasti, olisin voinut vähintään satuttaa itseni ja enintään taittaa niskani.
Sain kuitenkin korjattua tasapainoni suorastaan taiturimaisesti viime hetkellä.
Ekstrahyvää oli se, että kukaan ei ollut todistamassa tätä hetkeä.
Tai jos oli, minä en nähnyt häntä / heitä.

Luukku 23: Kävin tuhlaamassa bonussetelini Suomalaisessa Kirjakaupassa, vihdoin.

Vuoden 2016 aikana Suomalaisessa Kirjakaupassa tekemieni ostosten ansiosta minulle oli kertynyt yhdeksän eroa bonusta. Sillä summalla sain siis käydä hakemassa itselleni jotain sieltä, tämän maaliskuun loppuun mennessä.
Asiasta oli jo kasautumassa stressiä, kun maaliskuu kului uhkaavasti kohti loppuaan, eikä kirjakaupasta ollut parista kolmesta ekskursiosta huolimatta löytynyt oikein mitään, mihin olisin halunnut bonussetelin kuluttaa.

Ehkä siksi, että kyseessä on ehdoton suosikkikauppani. Siellä on yksiselitteisesti liikaa kaikkea, mitä haluaisin ostaa. En pysty päättämään, mihin siellä tarttuisin.
Toisekseen yhdeksän euroa osoittautui yllättävän hankalaksi summaksi. Toisaalta se on ihan liian vähän, maksettavaksi jäi monessa tapauksessa liian suuri summa, jotta olisin viitsinyt sitä hyödyntää. Toisaalta se taas on liikaa, enkä halunnut, että siitä jäisi yhtään yli.

Kuin tilauksesta kuulakärkikynästäni loppui keskiviikkoiltana muste. Tilanne, joka tulee elämässäni vastaan melko usein. Kirjoitan yllättävän paljon myös käsin.
Useimmiten niissä tilanteissa ei kuitenkaan ole sellaista mahdollisuutta, mikä nyt oli. Keskiviikkoiltana ajatus oli heti kirkkaana melessäni: huomenna, ennen kuin teen mitään muuta, menen ja kulutan sen bonussetelin. 

Menin ja ostin kaksi kuulakärkikynää, sinisen ja mustan. Ja päälle vielä Muumien Mörkö -kuvalla varustetun muistikirjan. Kanta-asiakkaana sain niistä vielä vähän lisää alennusta juuri sinä päivänä, joten kyllä kannatti!

Luukku 24. Olin yliopiston kirjastolla ja mielessäni pyöri nykyään valitettavan oletusarvoiseksi muuttunut ajatus: ei musta ole tähän, ei musta ole mihinkään, missään ei oo järkeä eikä merkitystä. 

Taas elämän sattumat, kohtalon oikut, mitkä lie, tulivat eteen.
Satuin pysähtymään kirjastossa juuri oikean lehtihyllyn eteen, silmiini sattui osumaan lehden kannesta juuri oikean tyypin haastattelu. Otin lehden ja luin sen, hyllyjen välissä, hiljaisuudessa. Haastattelu toi ihmeellistä toivoa. Tunteen siitä, että on tässä silti jotain järkeä, ehkä onkin, ehkä olen ollut ja olen jollakin tavalla oikeilla jäljillä, ehkä jossain on jotain merkitystä kuitenkin.

Illalla katsoin The Voice of Finland -jakson.
Yleensä halveksin sitä, miten ihmiset aina itkevät telkkarissa. Valmentajat ja laulajat. Aina, kun joku laulaa jotain muka ah niin herkkää ja kaunista. Ja oikeastaan aina muulloinkin.
Mielessäni on aina tietynlaisia ajatuksia, kuten, ihan suoraan sanoen, että ei nyt jumalauta. Opetelkaa käyttäytymään, aikuiset ihmiset, telkkarissa sentään. Ei kaikki voi aina, kerrasta kertaan toistuvasti olla niin helvetin hienoa ja herkkää. Ei missään ole enää mitään arvoa, jos joka kerta pitää teatraalisesti painella nenäliinalla silmänurkkia ja suoltaa ylitsevuotavia ylistyksiä.

Perjantai-iltana sain kuitenkin ansioni mukaan.
Yksi esiintyjä esitti oman versionsa kappaleesta, jota en ollut ennen kuullut.
Musiikkia, joka kerta kaikkiaan liikautti mannerlaattoja mielessäni. Ohjelman jälkeen kuuntelin ilmeisesti alkuperäisen kappaleen Youtubesta aika moneen kertaan ja ajattelin täsmälleen, kuten haastattelija telkkarissa esittäjälle sanoi, että "olen tän laulun jälkeen ihan säpäleinä".
En nyt ihan ääneen itkenyt, mutta se johtui vain siitä, että itkeminen ei noudata logiikan lakeja.
Mielen mannerlaatat vain järähtelivät. 
Muistin taas, mitä musiikki voi ihmiselle tehdä.
Ajattelin taas musiikin avulla hetken, että kaikessa, ihan kaikessa, on jotain merkitystä.
Voitte kuunnella sen tästä.

Luukku 25. Otin käyttöön sähöhammasharjan, vihdoin.
Jo monta vuotta on pitänyt, sillä sehän puhdistaa paremmin, niin kaikki hammaslääkärit ovat ainakin minulle saarnanneet.
En ole saanut aikaiseksi, sillä tykkään enemmän käsikäyttöisestä, perinteisestä hammasharjasta.
Nyt sitten vihdoin! Tästä alkaa kausi, jona hampaani ovat entistä paremmassa huollossa.

Illalla kävin, vaikka sitten juuri sen kunniaksi, ostamassa irtokarkkeja.
Mulla on jo parin viikon ajan ollut hillitön irtokarkinhimo.
Se on harvinaista, sillä en ole mikään erityisen kova karkinsyöjä. Usein ajattelen, että voisin aivan hyvin elää elämäni ilman muita herkkuja, kuin suklaata. Vain suklaata tarvitsen, ja sitäpä sitten todellakin tarvitsen. Suklaa eri muodoissaan, mutta eniten jäätelön muodossa.
Karkkeja en siis juurikaan tarvitse.
En tiedä miksi, mutta pari viikkoa on ollut ihan hirvittävä irtokarkinhimo.

Niinpä eilen siis päätin, että tänään pidän rennon irtokarkki-illan.
Pidin.
Menin lauantai-iltapäivänä yksin ilman erityistä syytä Kalpis-irtokarkkikauppaan, jossa muuten oli ahdistavasti ruuhkaa. Pujottelin sinnikkäästi ihmisten välissä metsästämässä lempikarkkejani ja ihan kaikkia sellaisia karkkilajikkeita, mitä sattuisi mieli tekemään. Päätin, että koska teen tällaista keskimäärin kerran tai kaksi kertaa vuodessa, niin nyt saan ostaa hyvällä omallatunnolla niin paljon karkkeja kuin haluan.
Onnistuin (ehkä sen ruuhkan ansiosta) kuitenkin pysymään jokseenkin säädyllisessä summassa.

Menin kotiin ja siivosin kunnolla, koska viimeiset siivoukseni ovat olleet melko hätäisiä. Sen jälkeen yritin vielä saada jotakin aikaiseksi, ja sitten vasta lysähdin nojatuoliin irtokarkkipussi edessäni.

Jee.

Luukku 26. Kesäaikaan siirtyminen.
Itsessään se ei ole positiivinen asia. Eläisin mieluummin maailmassa, jossa vallitsisi pelkkä talviaika, jossa kelloja ei käänneltäisi maaliskuussa.

Se on kuitenkin toiminut tänään lohdutuksena.
Aamulla herätessä säikähdin sitä, että kello on jo niin paljon, ja silti mulla on niin väsynyt olo. Vasta kahvikupin äärellä muistin, että nythän on tosiaan kesäaika, kellona toiminut älypuhelimeni oli itse päivittänyt itsensä oikeaan aikaan.
Kaiken väsymyksen, aikaansaamattomuuden, kaiken paskan, voi tänään pistää sen piikkiin, että on siirrytty kesäaikaan.

Lisäksi hyvää on, että syksyllä talviaikaan siirryttäessä en jaksanut kääntää seinäkelloni viisareita. Olisihan se nyt ollut aivan liian vaivalloista, kun muutaman kuukauden päästä niitä pitäisi vekslata taas uudelleen. Saman tien voi vain aina mielessään ajatella, että kello on tunnin vähemmän kuin seinäkello näyttää. Siinä on aina positiivinen aspekti mukana: kello näyttää tuota aikaa, mutta oikeasti se on tunnin vähemmän.
Nyt seinäkello on oikeassa ajassa.

Kiitos.
Ensi viikolla luvassa viimeinen maaliskuukalenteripäivitys!
Katsotaan, mitä sitten. 





 

 

Maaliskuukalenteri osa 3: Paremmalla puolella

Puoliväli on ylitetty!
Viikon kantava ajatus, joka toisaalta lohduttaa, toisaalta ahdistaa.
Muuttuuko elämä helpommaksi, kun maaliskuu päättyy?
Vai onko pikemminkin hyvä, että ollaan vasta vähän yli puolenvälin?
Olisiko tärkeintä noudattaa elämänviisastelijoiden neuvoja ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jotka ovat parhaillaan käsillä? Mistään tulevastahan ei tiedä. Ties mitä kamaluuksia siellä odottaa.

Joka tapauksessa, jälleen viikkokooste positiivisuuksista.

Luukku 13. Vaihdoin talvitakin kevyempään takkiin. Takkiin, jota olen ikävöinyt kovasti. Lempiväriäni ja lempimalliani edustavaan, maailman kauneimman siniseen, polvimittaiseen villakangastakkiin. On taas sellainen ilmantila, että saan kääriytyä yhteen rakkaimmista vaatekappaleistani.

Luukku 14. Isäni tuli käymään kotikaupungissani lääkärin tutkimuksissa. Kävimme kahdestaan kahvilla, ehkä ekaa kertaa ikinä. Jee! Kahvittelun jälkeen käytiin kaupassa ja shoppailtiin meille muun muassa uudet treenipaidat. Iskä otti sinisen ja yritti tarjota minullekin sinistä. Koska olen viime vuosina pyrkinyt määrätietoisesti laajentamaan värirepertuaariani kaavoihin kangistumisen välttämiseksi, valitsin kuitenkin toisenlaisen värin. Olen kyllästynyt siihen, että minut tunnistetaan jo kadun toiselta puolelta, pitkän matkan päästä, ja huudellaan toistuvasti sellaisia sanoja kuin "nyt on kyllä jollain niin sininen takki, että se ei voi olla kukaan muu kuin sä!" Kyllä ihmisellä pitää olla mahdollisuus välillä naamioitua, kätkeytyä ihmismassaan. Yllätysmomenttikin on ihan hyvä olla käytössä. Siispä ostin (tai siis isä osti minulle) pinkin treenipaidan, sellaisen värin, mitä vaatekaapistani ei löydy ennestään yhtään!!!!!

Luukku 15. Sain aitoa ja oikeaa kirjepostia, ihanan itse tehdyn kortin ihanassa postitse toimitetussa kirjekuoressa. On vaikea löytää sanoja siihen ilon tunteeseen, kun postiluukusta putoaa kerran pari vuodessa jotain muutakin kuin virallisten organisaatioiden kirjetervehdyksiä.
<3

Luukku 16. Mulla oli vaihteeksi koko päivän paha mieli, lievästi sanottuna.
Olen oppinut, että sellaiseen päivään ja sellaiseen olotilaan on olemassa yksi takuuvarma lääke.

Menin illalla yliopistoliikunnan crosstraining-tunnille. Sellaiselle koko kehoa kuormittavalle, kovatasoiselle treenitunnille.
Lyhyesti: alkulämmittelyt, sitten ohjaaja ohjeistaa kolme eri lihaskuntoliikettä, ja niitä tehdään kymmenen minuuttia niin useina toistoina kuin ehditään niin, että jokaisella kolmen kierroksella lisätään muutama toisto jokaista liikettä. Kymmenen minuutin jälkeen on hetken tauko, sitten ohjeistetaan seuraavat kolme liikettä, joita tehdään seuraavat kymmenen minuuttia ja niin edelleen. Koko treeni kestää tunnin. Lopuksi lyhyt loppuverryttely.

Tällä tunnilla on usein poikkeuksellisen vähän porukkaa.
Ohjaaja koettaa ruoskia ja tsempata parhaansa mukaan, mutta kukin saa tehdä omaan tahtiinsa. Ketään ei pakoteta mihinkään. Saa lopettaa kesken reenin, saa tehdä hitaammin tai nopeammin, saa pitää omia lepotaukoja, jos haluaa. Ohjaaja kannustaa, mutta kukin määrittelee itse, kuinka hapoille itsensä vetää.

Kuten yleensä, myös tällä kertaa minä halusin, että treenin jälkeen tiedän antaneeni kaikkeni. Mitään muuta keinoa ei ole ravistaa henkisesti paskaa oloa itsestään ulos kuin ruoskia ja raastaa itse itseään treenissä niin, että lopussa oksennus nousee suuhun ja silmissä välkkyy.
Kolme muuta treenissä olijaa vaikuttivat huippukuntoisilta ja treeni näytti kevyeltä. Kaksi tyyppiä oli selvästi vain kokeilemassa, ihmettelemässä ja pitivät lepotaukoja enemmän kuin kunto-osuuksia.
Sen aikaa, minkä ehdin seurata muiden toimintaa, jouduin taas tuntemaan häpeää itsestäni. Siitä, että olen kasvoiltani ihan liian punainen ja ihan liian hengästynyt, enkä jaksa enkä pysty enää lopussa kaikkiin liikkeisiin niin kuin haluaisin. Tuntuu, kuin ohjaajakin nauraisi mulle, vaikka voihan hänen hymynsä tulkita myös ylpeydeksi, kannustukseksi siitä, miten joku sentään yrittää.
Onneksi valtaosa treenin ajasta menee jossain omassa kaiken muun ulkopuolelleen sulkevassa ulottuvuudessa, en ehdi enkä jaksa enkä pysty olemaan kiinnostunut siitä, mitä joku muu kenties ajattelee tai tekee. Juuri se on melkein parasta koko liikunnassa.

Tunnin jälkeen pudottaudun pukuhuoneen penkille hengittämään, kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostin.
Sinne on juuri putkahtanut tieto, että elämäni ensimmäinen konferenssiesitelmäehdotus on mennyt läpi.
Rehellinen ollakseni olin ohjaavan professorin puheiden perusteella siinä käsityksessä, että melko varmasti ehdotus menee läpi, eli aivan yllätys se ei ole. Olen ollut varautunut tähän.
Mutta silti. Se olisi hyvin voinut olla menemättä läpi. Ja se meni. Ei jumalauta. 
Pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Siinä hetkessä, sähköpostin luettuani käytän hetken aikaa sisäisesti kiljumiseen.
En tiedä, onko se riemua vai kauhua.

Luukku 17. On taas paha mieli, koska en saa päivän aikana aikaiseksi niin paljoa, kuin haluaisin ja kuin minun pitäisi nyt saada.
Iltapäivällä saan käsiini kirjevihkon, joka kummilapsellani ja minulla on käytössä. Hän on vuorostaan kirjoittanut ja piirtänyt sinne kaikkea sellaista, mitä haluaa minulle sanoa.
Säästän viestien lukemisen rauhalliseen, yksinäiseen hetkeen. Luen ne hiljaisuudessa, ikkunan ääressä, harmaan maaliskuun iltapäivän rumassa valossa.
En tiedä mitä sanoa.
Siellä on horjuvilla, hänen itsensä kirjoittamilla kirjaimilla sellaisia sanoja kuin
"sinä olet ihana ja paras kummitäti mitä voin toivoa, minä pidän sinusta, olet paras!"
 Tunne on jotain liian suurta, että sitä osaisi edes käsitellä. Ainoa kysymykseni on, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista, sillä mielestäni en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään ihmeellistä, en mielestäni välttämättä aina edes riittävästi. Olen ihan kelvoton ja tarpeeton ihminen, mistä nämä sanat tulevat ja kenelle?

Luukku 18. Kävin kattelemassa takkeja, huvikseni. En muuten kovin paljoa välitä vaatteiden katselusta enkä shoppailusta, mutta mulla on kaksi heikkoutta: takit ja mekot. Niiden katselemisesta nautin, ja niitä ostaisin koko vaatekaapin täyteen (olen jo melkein ostellutkin).

Suunniteltiin veljen kanssa mun synttäreitä. Olen iloinen siitä, että on veljiä, joiden kanssa voi viettää synttäreitä. Olen iloinen siitä, että keksitään kivoja asioita, mitä tehdä yhdessä. Reilun kuukauden päässä odottava vanheneminen tuntuu vähemmän pahalta veljien kanssa.

Luukku 19. Havainto jonkinlaiseen säädylliseen aikarytmiin pääsemisestä, viikonloppuna (joka tietysti sitten nyt rikkoutui). Lauantaiaamuna nousin tietystä syystä aikaisin ylös, minkä johdosta menin lauantai-iltana nukkumaan poikkeuksellisen soveliaaseen aikaan. Mistä puolestaan seurasi, että sunnuntaiaamuna heräsin ajoissa, olematta siitä ihan puolikuollut, ja koko päivä oli edessä. Kiitoksen arvoinen asia, ehdottomasti.

 

Maaliskuukalenteri osa 2: Saat sen mistä luovut

 On kaiketi selvitty jo toisesta maaliskuun viikosta, ohhoh.
Siis positiivisten asioiden koonti joulukalenterinomaisesti.
Tiivistyksenä: maanantai oli lahja elämältä. Kaikki muut viikon päivät olivat sellaisia päiviä, joista vain maaliskuu voi koostua. 
Kukin päätelköön ja päättäköön itsekseen, mistä mielikuvituksellinen otsikko kumpuaa ja miten se liittyy mihinkään.

 Luukku 6: Ensinnäkin, onnea on vanhemmat, jotka kyyditsevät lapsuudenkodista takaisin nykyiseen kotikaupunkiin maanantaiaamuna aikaisin, niin että bussilippurahat säästyvät. Pihi mieleni kiittää. Lisäksi vanhemmat tarjoavat kahvit, kun olemme kukin tahollaimme hoitaneet ne hommat, miksi tänne piti aamusta aikaisin tulla. Viimeinen, mitä näen ennen vanhempien auton perävaloja, on koira, joka tyytyväisenä istuu autossa eteenpäin tähyillen sen sijaan, että tuijottaisi surkeana perääni. Miksi omille vanhemmille on niin vaikea sanoa kiitos?

Toiseksi, tälle ja muille päiville: Opettaminen on kivaa, opiskelijoiden kanssa on aina kivaa. Kivointa on, että enää opettaminen ei jännitä niin lamaannuttavissa määrin kuin joskus, mutta silti adrenaliinia on veressä sen verran, että pysyy skarppina myös aamukahdeksalta ilman termoskannullista kahvia. Ollapa tämä tällainen tila pysyvämpi.

Kolmanneksi, päivän lopuksi: ovessa vastaan tuli ihminen, jota en olisi osannut odottaa, ja jota ehkä pitäisi jo osata odottaa. Hän, joka reilua paria viikkoa aiemmin sai suklaasydämen.
  Se oli jo kaiken absurdiuden yläpuolella. Katsottiin toisiamme ja moikattiin ilman, että kumpikaan jaksoi enää pysähtyä hämmästelemään sen enempää. Juteltiin muutama sana, niin kuin sellainen kohtaaminen kuuluisi täysin arkipäivään.

Jälkikäteen ajattelin, että olisinpa puoli vuotta sitten tiennyt, että tällainen tilanne joskus tulee eteen.
Jälkikäteen tietysti myös kävin mielessäni läpi jokaisen käyttämäni sanankäänteen ja sananpainon ja suomin itseäni siitä, miksi sanoin näin, miksi jätin sanomatta noin ja miksi en vain osaa olla fiksu ja filmaattinen. Lisäksi mietin esim., miksi juuri edeltävänä iltana olin päättänyt jättää hiukset pesemättä, miksi juuri tänä aamuna päätin olla sutimatta ripsaria silmiin ja miksi en noin yleisestikään voi olla kauniimpi.

Kaikkien näiden pohdintojen suhteen tulin yksinkertaiseen lopputulokseen:
Onko sillä väliä?
Onko millään noista asioista todellakaan mitään väliä? Millä asialla oikeastaan on suuremmassa mittakaavassa koskaan väliä?

Pakko korostaa, että tässä oli nyt viikon suurin oivallus minulle, joka koko elämäni olen kärsinyt siitä, että kaikella tuntuu olevan helvetisti liikaa väliä. Hyvin harvalla, jos millään niistä asioista kuitenkaan enää vuoden tai parin päästä on ollut väliä.
Saman tien siis voi tässä nykyhetkessä heittää sadan kilon kuorman kiviä jokapäiväisestä tuhannen kilon kuormasta harteiltaan. Tulee mitä tulee, teen asioiden eteen vain ja tasan tarkalleen sen, mikä on mun hallittavissa, ohjattavissa, päätettävissä, edes jollakin tavalla.
Mikään jo mennyt tai täysin sattuman varassa oleva tai toisen ihmisen ajatuksenkulku ei esimerkiksi ole.

Luukku 7: Soitin puhelun viralliseen paikkaan, ja puhelimen päässä oli maailman ystävällisin asiakaspalvelija.
En enää nykyään kammoa puhelimessa puhumista tai virallisia puheluita niin hysteerisesti kuin joskus olen kammonnut, mutta silti en voi liiaksi korostaa tämän merkitystä. Ei voi kyllin ylistää puhelimen päässä olevaa asiakaspalvelijaa, joka jaksaa olla ihan viimeisen päälle ystävällinen.

Luukku 8: Kahvakuula, viimeisten kahden vuoden aikana ilmaantunut uusi rakkauteni liikunnan rintamalla.
Kun pari vuotta sitten ymmärsin alkaa hyödyntää yliopistoliikunnan laajaa tarjontaa, kahvakuula tuli jäädäkseen niihin liikuntalajeihin, jotka ovat ehdottomia suosikkejani.
Yläkroppani lihakset ovat jääneet koko elämäni mittakaavassa huomattavasti vähemmälle huomiolle kuin jalat. Muilla voimaa ja bodauskuntoa vaativilla yliopistoliikunnan tunneilla olen saanut hävetä muiden edessä ollessani jo pienten painojen kanssa tunnin käsittelyn jälkeen ihan tuskissani.
  Kahvakuula on kuitenkin eri tavalla armollinen kuin vaikka käsipainot tai levytangot. Siinä voi reippaasti hyödyntää koko kroppaa. Sitä on kiva käsitellä, se saattaa tuskaisen irvistelytreenin sijasta tuottaa puhtaasti hauskan elämyksen, nostaen silti hien ihan kunnolla pintaan.

Luukku 9: Koirat, jotka tunnistavat koiraihmisen. Tänään se ilmeni valkoisessa pikkukoirassa, joka oli kuin suoraan Caesar-koiranruokamainoksesta. Odotti omistajansa kanssa jotakin yliopistorakennuksen vieressä. Tulin ovesta ulos, koira seisoi omistajansa vieressä, katseemme kohtasivat. Kumpikin oli selkeän kiinnostunut lähestymään toista, mutta koiran omistaja näytti liian ärtyisältä, että olisin uskaltanut mennä lähestymään. Koira tuijotti terhakkana. Kun katsoin sitä ohi mennessä, se heilutti häntäänsä. Käänsin katseeni pois ja katsoin uudestaan. Koiran katse ei siirtynyt minusta. Häntä alkoi heilua heti, kun vastasin katseeseen. Käännyin vielä monen kymmenen metrin päästä katsomaan, ja edelleen koira tuijotti. Edelleen sen häntä alkoi vispata, kun vastasin katseeseen. Omistajaa ei näyttänyt kiinnostavan pätkääkään. Koira oli ihana. Koirat ovat ihania.

Luukku 10: Näin kaupassa vaaleansinisen muistivihkon, jonka kannessa luki: Muistathan olla lempeä itsellesi, sillä sinä yrität kuitenkin parhaasi. Liikutuin lähes kyyneliin, tässä itseni ruoskimiselle ja omissa epäonnistumisissa rypemiselle omistetussa ajassa, jossa kuvittelen massamietelauseiden kauppojen hyllyillä puhuvan suoraan minulle.

Sauna. Tähän ei tarvitse edes lisätä mitään. Sauna, pitkästä aikaa, viluinen ihmisparka saa lämmitellä.

Luukku 11: Kuutamokävely. Täysikuu. Tähtiä. Timantteina kimalteleva hanki. Rikkumattoman hiljainen luonto ympärillä. Sellaisissa hetkissä on jotain elämää suurempaa.

Luukku 12:
Rento aamu. Kun on koko viikon vääntänyt ja kääntänyt ja väkertänyt, niin yhtenä aamuna voi rauhassa nukkua pitkään, juoda kahvia pitkän kaavan mukaan ja lukea kirjaa, jota ei ole pakko lukea.
Lisäksi sain seurata sivusta, miten toinen, minulle tuntematon ihminen kompastui julkisella paikalla kynnykseen. On perin harvinaislaatuista, että roolit ovat niin päin: että minä saan aitiopaikalta seurata, miten joku toinen kompastuu. Alkoi naurattaa ja sen jälkeen hävettää, sillä ei saisi nauraa. Vaikka en nauranutkaan missään nimessä vahingonilosta, vaan aivan vain sympatian tunteista.

Maaliskuukalenteri osa 1: Valon pisaroita

Sunnuntaisin on eniten aikaa blogata - siispä sunnuntai tulee tästedeskin olemaan se päivä, jona maaliskuukalenterin viikkokoosteet näkevät päivänvalon.

Ensin muutama yleinen ajatus maaliskuun ensimmäisiltä päiviltä:

Ensimmäiset päivät tuntuivat pahemmilta kuin odotin. Usein elämässäni on ennemmin niin, että kaikki mitä peläten ennakoin, osoittautuukin paremmaksi ja helpommaksi kuin ajattelee, ja toisinpäin. Tällä kertaa maaliskuun alku tuntui kuitenkin henkisesti vielä kamalammalta kuin etukäteen luulin. Johtuiko se siitä, että ennakoin paskaa maaliskuuta? Olisiko pitänyt enemmän tsempata ja energisoida?

Kuitenkin, juuri kaiken ankeuden keskellä hyvät asiat huomaa paremmin. Hyvät asiat loistavat valoa harmaasta ankeudesta. Niistä on vielä enemmän iloa kuin normaalisti. Hyvien asioiden kerääminen on näin ollen mahtavaa ajoittaa maaliskuuhun.

On huvittavaa huomata, miten asioista tulee suuria omassa mielessä. Puoli vuotta stressattu, kammoksuttu, ahdistanut asia hoituu pois viidessä minuutissa, kun jostain lopulta saa voiman mennä sitä kohti. Jäljelle jää kysymys, mitä oikein pelkäsin, miksi lykkäsin tätä näin kauan. Seuraava samanlainen episodi kuitenkin todennäköisesti odottaa ihan nurkan takana.

Ja juuri pitkissä prosesseissa on palkitsevuus.
Siinä, että saa jotakin, minkä eteen on tehnyt hirvittävän työn.
Siinä, että jokin sellainen asia hoituu, mikä on ahdistanut naurettavan kauan.
Palkitsevuus on prosessissa. Ei siinä, että asiat vain soljuisivat eteenpäin ilman vaivannäköä, noin vain.

Ja sitten itse kalenteriin.

1. Keskiviikko. Olin yhdessä kokouksessa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli rento tunnelma. Sai nauraa.
Näin jäniksen loikkivan ohitseni muutaman kerran. On jännittävää, että villieläimiä nähdäkseen piti muuttaa maalta kaupungin keskustaan.

2. Torstai
Taivalsin loskaista mäkeä alas juuri sellaisessa ankeassa harmaudessa ja kurjuudessa, millainen vain maaliskuun iltapäivä voi olla.  
Vastaan tulee, samaa mäkeä ylöspäin tarpoen, joku, jota kaikkein viimeisimmäksi osaisin odottaa.
Sellainen, jota en ensin nähnyt puoleen vuoteen ja jolle tasan kaksi viikkoa aiemmin annoin suklaasydämen.
Ensimmäinen ajatukseni on vastaansanomaton ei. Tuo ihminen ei voi olla tossa taas, ei vain voi, tämä on kangastus, joka katoaa, kun nyt katson vähän sivuun.
Kääntäessäni katseeni sivuun erotan silmäkulmastani, miten hän nostaa kätensä tervehdykseen, heilauttaa kättään laajassa kaaressa. Epäilyksen sijaa ei jää.
Tällä kertaa emme pysähdy, tarvomme vain loskassa toistemme ohi. Käymme kohdalla olemisen hetkellä ihmismielten kummallisuuksia syväluotaavan keskustelun, joka eteni osapuilleen näin (tunnistetiedot vainoharhaisesti sensuroitu):
Hän: "Moooiii"
Minä: "Moi"
Hän: "Olen matkalla paikkaan x."
Minä: "Mä oon taas menossa y:lle."
Hän: "No niin, tsemppiä!"
Minä: "Nnngghjnnmmm."

Viimeisin repliikkini sekavuus johtui siitä, että olimme jo ohittaneet toisemme, enkä osannut päättää, olisiko pitänyt sanoa "kiitos", "samoin", "heippa", "nähdään" tai kenties jotain muuta, mitä? Sen jälkeen heitin melkoisen määrän loppupäivän ajastani hukkaan  laatimalla lukuisia, eri tahoille haarautuvia spekulointeja siitä, mitä hän nyt minusta ajattelee.
Mutta olin silti iloinen.

3. Perjantai. Aamujooga. Jo usean kerran olen yrittänyt nousta perjantaiaamuna vähän liian aikaisin ehtiäkseni joogaamaan. Aiemmin en ole onnistunut, sillä tarvitsen ulkoisia pakotteita säätääkseni herätyskellon soimaan minuuttiakaan aikaisemmin kuin on tarve. Minulle ei ole ongelma nousta vaikka kuinka aikaisin aamulla, jos olen luvannut jollekin toiselle, että teen jotakin, tulen johonkin, hoidan jonkun homman. Jos yritän sopia vain itseni kanssa, niin ei. Pystyn pakottamaan itseni moneen, mutta aamuherätysten suhteen en ole itse itselläni tarpeeksi lyhyessä hihnassa. Siksi viime perjantain aamujoogaan raahautuminen oli historiallinen voitto.

4. Lauantai. Veljen lasten kanssa vietetty aika, erityisesti kummilapsen kanssa kahdestaan vietetty aika.
Lapsuudenystävän kanssa vietetty aika.
Sellaisen viikon jälkeen, jona ajattelin, että ei jaksaisi nähdä ketään, ei huvita olla kenenkään kanssa.
Sitten kuitenkin, jossain taustalla on kuitenkin aina se, minkä tietää todeksi: Ei ole mitään suurempaa, kuin tämä.

5. Sunnuntai. Kävely jäällä, siinä ainoassa säässä, jossa maaliskuu näyttää kauniilta. Silmiä kirvelevän kirkas auringonpaiste. Lumipeitteinen jää, joka kantaa ja jota riittää kauaksi eteenpäin. Vanha koira innostuu juoksemaan, se laukkaa ympäriinsä kuin joskus pentuna. Haastaa leikkimään hippaa, sotkee mustakarvaisen naamansa valkoiseksi lumesta. Täydellisyys.