Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa

sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Viikko 21: Tunnetko itsesi?

 Oletko koskaan miettinyt, kuka oikein olet?
Tiedätkö, kuka olet?
Tunnetko itsesi?

Oletko varma?

Mten suhtaudut tähän kysymykseen:
"Kuka sinä oikein luulet olevasi?"

Onko se ylimieliselle ihmiselle suunnattu näpäytys?
Vai onko se vilpitön kysymys?

Entä mikä on itsetuntosi tila?

Itse olen nuoresta pitäen ajatellut, että minulla on huono itsetunto. 
Olen ajatellut, että huono itsetuntoni on syy moniin ongelmiini. 
Olen ajatellut, että jos itsetuntoni olisi parempi, elämäni olisi parempi. 

Eikä tämä ole mikään kummallinen ajatus. 
Moni ihminen ajattelee näin. 
Hyvää itsetuntoa myydään lääkkeenä moneen. 

Mutta entä jos syy ongelmiin ei löydykään itsetunnon tilasta?
Entä jos hyvä itsetunto ei takaa onnellisuutta, eikä huono itsetunto ole syy vaikeuksiin. 

Sain nämä ajatukset ja kysymykset tällä viikolla lukemastani Arto Pietikäisen tietokirjasta Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Otin kirjan luettavakseni saadakseni tukea itsetuntoni kohentamiseen, mutta sainkin kiinnostavasti kyseenalaistaa koko itsetunnon käsitteen. Kyseenalaista sinäkin se!

Lisäksi näin uudessa valossa kysymyksen siitä, keitä ja millaisia me kukin ihminen olemme. 

Nuoresta pitäen olen saanut joka tilanteessa ohjeeksi sen, että ihmisen "pitää vain olla oma itsensä."
Se on vinkki yhtä lailla työhaastatteluun, treffeille kuin mihin tahansa muuallekin. 

Kukaan ei kuitenkaan kerro, millainen ihminen on silloin, kun hän on oma itsensä, ja kuka sen lopulta määrittelee. 
Kuten mainitsemassani kirjassa todetaan, sama ihminen käyttäytyy usein hyvin eri tavalla riippuen siitä, onko hän työhaastattelussa, treffeillä tai psykologin vastaanotolla. Ilman, että hän mitenkään pyrkisi valehtelemaan siitä, millainen on. 

Itse mietin etenkin lapsena sitä, kuka ja millainen oikeasti olen. 
Koulussa olin hiljainen ja minun oli vaikea sanoa omia mielipiteitäni tai viitata tunneilla. 
Kotona olin äänekäs ja puhelias, eikä minulla ollut mitään ongelmia ilmaista mielipiteitäni. 

Kummassakaan paikassa en kokenut vetäväni mitään roolia. 

Kysyin kerran äidiltäni, kumpi noista olen, kun olen oma itseni. 

Hän sanoi, että ehkä olet joku noiden välimuoto. 

En tiedä, olenko itse koskaan tavannut sitä välimuotoa, tai onko kukaan muu. 

Keitä me olemme?

sunnuntai 21. toukokuuta 2023

Viikko 20: Ei oo vakavaa

 Tällä viikolla haluan nostaa esiin ilonaiheita. 

Ensimmäinen ilonaihe: työviikko oli vajaa. Siihen sisältyi vain neljä työpäivää. Keskelle viikkoa ajoittui vapaapäivä, helatorstai. Mikä ihana asia! Ensin sai hetken hengähtää viikon aikana, ja kun meni taas töihin, olikin perjantai ja viikonloppu häämötti.

Toinen ilonaihe: 
Edellisen viikon torstaina kirjastojärjestelmässä ilmeni vika. En löytänyt vikaan syytä, eikä asia selvinnyt selvittely-yrityksistäni huolimatta. Viikonloppuna tuli tuttuja, näihin tilanteisiin liittyviä toistuvasti liittyviä asioita. Heräsin aamulla liian aikaisin ja olin ihan vitun ahdistunut. Mielessäni tykytti vain, miten tästä nyt selvitään. Pelkäsin maanantaita ja sitä, miten tästä nyt edetään. Tuntui vaikealta olla. Tuntui, kuin olisi ihan paniikkikohtauksen partaalla. Pitkä juoksulenkki auttoi vähän irrottautumaan tilanteesta, mutta ei tietenkään kokonaan. 

Kun menin maanantaina töihin, oli sattunut harvinainen asia. Vika oli korjautunut itsestään. Vian syy ei ole selvinnyt, mutta se oli korjautunut. Tällä hetkellä minun ei tarvitse huolehtia siitä. 

Kolmas ilonaihe:
Tiistai-iltana kävimme kauppakeskuksessa. Menin testaamaan hajuvesiä. Olen noin vuoden verran haaveillut uuden hajuveden ostamisesta, mutta koska maailmantilanne on tällainen, en ole raaskinut ostaa sellaista. Olen pyrkinyt karsimaan turhia menoja, ja hajuvesi jos mikä on mielestäni turha menoerä. Toinen syy, miksi en ole ostanut uutta hajuvettä, on se, että en ole löytänyt sellaista hajuvettä, joka olisi miellyttänyt minua tarpeeksi. Olen kiertänyt eri kauppoja ja testaillut niin paljon eri hajuvesiä, että kumppanini mukaan hajuveden hinta on tullut siinä jo kaupoissa ramppaamisessa käytettyä, mutta en ole löytänyt mitään tarpeeksi hyvää. 

Nyt kävin testaamassa uudestaan kahta hajuvettä, jota olin testannut jo aiemmin, ja nyt halusin saada varmuuden siitä, voisiko toinen niistä olla minun hajuveteni, ja jos, niin kumpi. 
Olen melko varma, että toinen hajuvesistä on sellainen, jonka haluaisin. 
En kuitenkaan raaskinut ostaa sitä.

Sen sijaan satuin huomaamaan, että Finlaysonin liikkeessä kaikki Muumi-tuotteet olivat alennuksessa. Huomasin ensin liikkeen näyteikkunassa maailman kauneimman pussilakanan. Kun menin ihailemaan sitä lähempää, huomasin, että kaikki Muumi-tuotteet olivat liikkeessä kunnon alennuksessa. Ajattelin, että haluan ostaa kaiken. 

Raaskin ostaa yhden käsipyyhkeen ja yhden keittiöpyyhkeen. 
Kumppanini osti ne maailman kauneimmat pussilakanat. 
Sivuhuomautuksena: liikkeessä oli todella ystävällinen myyjä, ja saimme mahtavan hyvää palvelua.

Neljäs ilonaihe:
Keskiviikkoiltapäivänä kokoustimme Klaavolan talossa. Se on kotinurkiltani löytyvä museo, jossa en ole koskaan käynyt. Nyt olin siellä kokouksessa ja sain samalla pienen kierroksen museossa. Tunsin suurta iloa ja ylpeyttä siitä, että asun näillä seuduin, näin ihanien elämysten ääressä. 

Viides ilonaihe:
Sain kivoja nimipäiväonnitteluja, vaikka en edes itse muistanut omaa nimipäivääni. Erityisesti ilahduin kumppanini isoäidiltä saadusta nimipäiväkortista. Tarkoitus oli alun perin mennä tapaamaan häntä äitienpäivänä, mutta erinäisten sattumien vuoksi menimmekin sitten äitienpäivän sijasta helatorstaina. Hän antoi minulle kortin, jossa luki "Tee joka päivä ainakin yksi onnellinen asia."

Kuudes ilonaihe:
Kumppanini osti terassille korituolikeinun, joka ripustettiin kattoon. Siinä olen nyt sitten istunut ja keinunut. Se on ehkä paras asia, mikä tästä talosta nyt löytyy. 

Seitsemäs ilonaihe: 
Ne jo maininitut, maailman kauneimmat lakanat laitettiin sänkyymme. En saa tarpeekseni niiden ihailusta. 

Kahdeksas ilonaihe:
Kuuntelin taas Portion Boysin kappaleen nimeltä Elämän ABC.
Nykyisin kuuntelen sitä aina, kun koen tarvitsevani voimaa ja rohkaisua. Ensi viikko tulee olemaan viikko, jona voimaa ja rohkeutta tarvitaan - enkä silti tiedä, selviääkö siitä. Tai selviääkö mistään enää. Silti en tiedä, voiko tässä vaiheessa muuta kuin yrittää tukeutua kappaleen sanoihin:

Hyppää vaan silmät kiinni vaikka suihkulähteisiin
Ja jos ei onnistukaan, 
A. Eihän tää nyt oo niin vakavaa
B. vaikka kaikki menis perseelleen
C. Vedä vaan tankki täyteen, on maailma taas radallaan.

Ei oo vakavaa
vaikka välil tuntuu, et pää vaan hajoaa
Anna palaa vaan!


sunnuntai 14. toukokuuta 2023

Viikko 19: Hieman puhetta kokouksista

 Olisin voinut valita tämän viikon aiheeksi vaikka mitä, mutta päätin valita puheen kokouksista.

Nykyiseen työhöni sisältyy paljon kokouksia.
Joudun vetämään kokouksia, kutsumaan ihmisiä kokouksiin, sovittelemaan ajankohtia kaikille asianosaisille sopivista kokousajoista, osallistumaan kokouksiin ja kirjaamaan ylös kokouksissa päätettyjä asioita. 

Yleisesti ottaen en erityisesti nauti kokouksista, mutta en myöskään inhoa niitä. 

Viime vuonna luin nuorten kirjastotyöntekijöiden ammattikuvaa koskevan tutkimuksen. Tutkimuksessa tuli esiin pieni otanta alle 35-vuotiaiden, kirjastossa työskentelevien henkilöiden ajatuksia kirjastotyöstä ja sen eri puolista. Yksi tutkimuksessa esiin noussut asia liittyi kokouksiin, ja olin kuullut samansuuntaisia ajatuksia aikaisemminkin, kaikenikäisten työntekijöiden suusta. 

"Turhinta on järjestää kokouksia kokousten vuoksi, ilman mitään varsinaista asiaa."

Jäin ihmettelemään tätä.
Järjestetäänkö jossain kokouksia ihan vain kokousten järjestämisen ilosta?
Millaisia nämä kokoukset mahtavat olla? Mistä niissä tarkalleen ottaen puhutaan?

Olen usein kuullut eri-ikäisten työntekijöiden puhuvan erikseen työstä ja kokouksista.
Olen kuullut ihmisen lähtevän kokouksesta ennen sen päättymistä todeten, että hänellä on töitä.
Olen kuullut ihmisen väittävän, että hän ei ehdi työkiireiltään osallistua kokoukseen. 

Ainut mieleeni tuleva kysymys on, mitä se kokous meille muille sitten on. Onko kokousaika meille muille kokoukseen osallistujille vapaa-aikaa? 

Olen kuullut valituksia siitä, miten turhia ja tyhmiä kokoukset ovat. Olen valitettavasti nähnyt aikuisten ihmisten huokailevan turhautuneena ja kyllästyneenä kokouksissa ihan vain siksi, että kokous on heidän mielestään hukkaan heitettyä aikaa, riippumatta siitä, mistä siellä keskustellaan. 

Jos joku minun kokoukseeni kutsuttu olisi joskus kysynyt minulta, onko kokoukseen pakko osallistua, olisin ehdottomasti sanonut, että ei ole. 

Itse en koskaan järjestä kokouksia muusta kuin yhdestä syystä:
On joku asia, mikä pitää päättää, ja päätöksen tekemiseen tarvitaan useamman ihmisen mielipide. Pyydän kokoukseen kaikki ne, joilla uskon olevan joku kanta asiaan. Jos joku ei halua osallistua kokoukseen, on satavarmaa, että minä en halua häntä mukaan kokoukseen tuhlaamaan omaa työaikaansa ja huonolla asenteellaan kaikkien muidenkin työaikaa. 

Tällä viikolla esiin tuli taas ilmiö, joka tuottaa itselleni suunnattoman stressin: kokoustarjoilut.
Kokousten järjestäminen ja vetäminen on työlästä, mutta kokoustarjoilujen sumpliminen on sanalla sanoen sietämätöntä. 

Pitää kysyä erityisruokavaliot ja hankkia sitten laktoosittomat, maidottomat, gluteenittomat, munattomat, lihattomat, kalattomat, soijattomat, vegaaniset, kasvittomat ja mauttomat tarjoilut jokaiselle erikseen. Pitää käyttää työaikaa näiden tarjoilujen metsästämiseen. Pitää tuhlata työaikaa oikeanlaisten astioiden penkomiseen kahvihuoneen kaapeista, kahvin ja teen keittämiseen, kattamiseen ja mitä vielä. Kokouksen alussa pitää pitää esitelmä siitä, mitä mikäkin tarjoilun osa-alue sisältää tai ei sisällä. Lisäksi kokouksen alusta tuhrautuu melko suuri määrä aikaa siihen, kun ihmiset kaatavat itselleen kahvia, kurottelevat ottamaan mitä kukin haluaa ja kyselee siinä samalla uudestaan, mitä missäkin oli. Kokouksen puolivälissä käydään läpi sama ruljanssi. Ja sitten tulee aika, jolloin kukin vuorollaan haluaa pitää vessatauon. 

Olen saanut viettää ison osan työurani kokouksista etäkokouksissa. Ah, mikä määrä stressiä jääkään pois näissä siunatuissa etäkokouksissa, joissa voi mennä vain asiaan, eikä tarvitse tehdä mitään muuta. 

Kuluneella viikolla koin kokoustarjoiluilmiön osalta uudenlaisen järkytyksen. 
Näin, miten ison porukan kokouksesta keskusteltiin Teamsissa. 
Huomasin kokouksen puheenjohtajan aloittaneen keskustelun sanoilla:
"Ilmoittakaapa tähän, mitä tarjoiluja kukin tuo."

Suuri määrä porukkaa oli ilmoittanut alle, mitä kukin tuo. Yksi lupasi tuoda kahvit ja teet, toinen suolaista piirakkaa, kolmas makeaa piirakkaa, neljäs keksejä, viides marjoja ja suklaata ja kuudes hedelmiä. Seitsemäs oli kommentoinut, että hän ei tiedä mitä tuo, koska ei tiedä, riittääkö raha tällä hetkellä edes omaan ruokaan. 

Mikä oli kokouksen puheenjohtajan vastaus?
Se oli:
"Tuot mitä pystyt, se riittää."

Eli: vaikka henki menisi, kokoukseen sinä et tule ilman tarjoiluja. Nämä edellä luetellut tarjoilut eivät riitä meille. Jokaisen on tuotava jotakin, tai muuten ei ole enää asiaa kokoukseen. 

Myöhemmin kuulin puhetta siitä, kuinka ihanat tarjoilut kokouksessa oli ollut. Pöytä oli pursunnut tarjoiluja aivan kukkuroillaan. 

En tiedä, mistä kokouksessa puhuttiin, tai puhuttiinko siellä mistään. 

Mietin tuota alussa esittämääni hahmotelmaa siitä, mitä varten kokoukset minun mielestäni ovat, ja olen aina vain epätoivoisempi. 
En tiedä, olenko itse sitten ikinä ymmärtänyt oikein, mitä "kokous"-sana tarkoittaa. 

sunnuntai 7. toukokuuta 2023

Viikko 18: Kirjallisuudentutkimuksen päivät

 Olen ollut Kirjallisuudentutkimuksen päivillä ensimmäisen kerran sinä vuonna, jona aloitin väitöskirjan tekemisen.
Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on siis vuosittain järjestettävä tapahtuma, joka järjestetään vuoroin jokaisessa suomalaisessa yliopistossa, jossa opetetaan ja opiskellaan kirjallisuutta. Sinne kokoontuu kirjallisuudentutkijoita väitöskirjantekijöistä professoreihin ympäri maan. Siellä pidetään esitelmiä, kuunnellaan alan asiantuntijoiden puheita, keskustellaan ja verkostoidutaan. 

Useana viime vuonna olen jättänyt päivät väliin, koska ne on järjestetty hankalan matkan päässä. 
Yhtenä koronavuonna osallistuin verkossa pidetyille päiville. 

Tänä vuonna alkuvuodesta lähetin esitelmäehdotuksen Kirjallisuudentutkimuksen päiville...
... ja vasta kun sen hyväksymisestä ilmoitettiin, huomasin, että tässähän toteutuu samalla suuri ja monivuotinen haaveeni Turkuun matkustamisesta ja Turun yliopistolla käymisestä. 

Olen puhunut matkasta Turkuun vuosien varrella niin paljon (yrittämättä kuitenkaan erityisen pontevasti tehdä asian eteen mitään), että kumppaninikin halusi lähteä mukaan - siitä huolimatta, että en ehtisi juuri viettää aikaa hänen seurassaan. 

Tämän viikon tiistaina veimme koiran hoitoon ja jouduin sen takia nieleskelemään itkua pari päivää. 

Keskiviikkoiltana lähdettiin matkaan ja saavuttiin perille. Tein mielikseni sen havainnon, että olin onnistunut majoituspaikan valinnassa, kuten olin halunnut: ainoa kriteerini oli, että hotelli olisi lähellä yliopistoa, jossa päivät pidettiin. Koska en tunne kaupunkia, enkä osaa suunnistaa, halusin ensisijaisesti pitää huolta siitä, että löytäisin oikeaan paikkaan. Näin yliopiston heti, kun astuin hotellista ulos, ja näin hotellin ollessani yliopistolla. Edes minä en voinut eksyä.

Ihailin heti Turun yliopiston aluetta, jossa opasteet olivat selkeitä, rakennukset hienoja ja opiskelija-asuntolat ilmeisen lähellä yliopistoa. Mietin, olisinko onnellisempi ihminen, jos olisin opiskellut täällä, enkä siellä, missä aikoinaan opiskelin. Kuinka toisenlaiseksi elämäni olisi muodostunut.

Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Ravintolasta näki lasiseinän läpi hotellin kylpyläpuolelle, jonne meillä ei ollut pääsyä - en ollut halunnut maksaa asiasta, josta en ehtisi nautiskella. Seurasin lasin takaa mielenkiinnolla, miten työntekijä pesi kylpylän altaita. 

Illan päätteeksi kävin oman esitelmäni diat vielä läpi ja toivoin parasta. 

Aamulla söin yllättävän hyvän hotelliaamupalan ja suunnistin sitten yliopistolle. 

Siitä se riemu sitten alkoi. 

Olin ajatellut, että saan varmasti olla päivillä aika itsekseni. En ole pitkään aikaan tavannut ketään tutkijakavereita, ja muun työn ohessa tutkimusta tekevänä tunnen itseni usein kovin ulkopuoliseksi tutkimuskentältä. Mietin, onkohan täällä enää ketään edes etäisesti tuttua. 

Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet. 
En ollut hetkeäkään missään yksin. 
Seuraani hakeuduttiin, ihmiset halusivat jutella ja tutustua toisiin. Joku, jotkut, jopa muistivat tutkimusaiheeni ja olivat kiinnostuneita siitä, vaikka he itse vaikuttivat eri yliopistoissa. Olimme tavanneet ja he olivat kuunnelleet esitelmääni joskus jossain aiemmin. Todella moni oli muuten vain mukava ja kiinnostunut tutustumaan saman alan tutkijaan. 

Kun ensimmäisen päivän iltapäivänä pidin oman esitelmäni, kaksi ihmistä kävi erikseen kiittämässä kiinnostavasta esitelmästä. 

Tuntui superhypermahtavalta saada keskustella oman alan ihmisten kanssa pitkästä aikaa. 

Kaikkein parasta oli vuosien jälkeen saada kokea, että oma ala on merkityksellinen. 

Olen elämässäni saanut kuulla paljon kommentteja, joita ei ehkä ole tarkoitettu tahallisen ilkeämielisiksi, mutta joiden kuuleminen on tuntunut surulliselta, loukkaavalta ja huolestuttavalta. Olen kuullut paljon kommentteja, jotka voisi tulkita tutkimustani tai ylipäätään kirjallisuuden alaa tai kirjoja tai lukemisharrastusta vähätteleviksi. "Kenen intresseissä olisi tukea tollasta tutkimusta?" (kysymys apurahahakemuksiin liittyen) "Tämä on vähän kuin sun tutkimus, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, hehheh!" (erään ihmisen nerokas lohkaisu), ja kaikkein surullisin ja huolestuttavin: "äänikirjat on hyviä, kun kuuntelee äänikirjoja, niin se lukemiseen käytetty aika ei mene hukkaan! Siinä voi tehdä muita asioita samalla! Ja sit voi vielä kuunnella tuplanopeudella, niin se kirja kuluu nopeemmin!"

Puhumattakaan lukuisista viittauksista siihen, että lukeminen on "ei-minkään tekemistä", typerän näköistä ja turhaa.

Olisin toivonut, että joku kyseisistä henkilöistä olisi kuullut edes yhden puheen tai esitelmän Kirjallisuudentutkimuksen päiviltä. 

Toivoisin, että elämässäni olisi useammin tällaisia tilaisuuksia, joissa saisin olla sellaisten ihmisten seurassa, joilla on sama tärkein kiinnostuksenkohde kuin minulla, ja jotka näkevät sen asian merkityksellisyyden. Toivon, että niitä tulee lisää. 

Palaan ensimmäisen päivän jälkeen hotellille aivan fiiliksissä. 
Mietin, että vielä viikkoa aiemmin olin aikonut perua osallistumiseni, koska kaikkien asioiden järjestely, esimerkiksi koiran vieminen hoitoon, matkustaminen ja yöpyminen, tuntui niin vaikealta ja työläältä. Mietin, että oli aivan mielettömän hieno juttu, että pääsin tänne, ja että sain lähdettyä tänne. 

Kumppanini kolusi päivisin yksin kaupungin nähtävyyksiä. Illalla kävimme syömässä, vierailin kaupunginkirjastossa (ja olin mykistynyt sen hienoudesta) ja kävelin joen vartta pitkin tuntien samaa syvää ihailua, mitä aina tässä kaupungissa tunnen. Olen aina haaveillut Turussa tai Turun seudulla asumisesta, mutta nyt mietin, olisiko asuminen siellä loppujen lopuksi niin hienoa - karisisiko kaiken hienous, jos nämä maisemat näkisi joka päivä. 
Rannassa oli jäätelökioski, ja tietysti minun oli käytettävä tilaisuus hyväkseni. Istuin Aurajoen rannassa penkillä ja söin jäätelöä, vaikka oli jo valmiiksi kylmä, hyytävä tuuli puhalsi, tuuli lennätti hiuksia ja hiukset olivat koko ajan sotkeutumassa jäätelöön, ja linnut yrittivät hyökätä kimppuun. Siinä oli tunnelmaa!

Keskustassa näin ketun. Kettu hyppäsi parkissa olevien autojen takaa viereisen kerrostalon pihalle ja tuijotti sieltä, yrittämättäkään lähteä pakoon. En ole koskaan nähnyt kettua luonnossa, vaikka olen kotoisin maalta. Turun ydinkeskustaan oli mentävä, että se tapahtui.

Perjantai oli aivan mahtava päivä, koska minun ei tarvinnut enää jännittää omaa esitelmääni. Sain vain nautiskella toisten esityksistä, kuunnella ja osallistua kiinnostaviin keskusteluihin. 
Päivän päätteeksi soitin kumppanilleni ja kysyin, missä hän on. Hän kertoi olevansa Turun tuomiokirkossa. Varmistin kolmeen kertaan, onko hän varmasti ja ihan oikeasti sisällä siellä kirkossa. 
Sitten suunnistin Turun tuomiokirkolle, jonne oli ihanan helppo suunnistaa (kuten näillä päivillä joka paikkaan) koska sitä ei voinut olla näkemättä keskustassa ollessaan. 

En tiedä, kuinka normaalia tällainen on, mutta olen haaveillut Turun tuomiokirkossa käymisestä 15-vuotiaasta asti. Kyse ei tosin ole sellaisesta haaveesta, jonka eteen olisin ollut valmis tekemään juuri mitään. Ripille päästyäni mieleeni vain tuli ensimmäisen kerran, kuinka epätasa-arvoisessa asemassa ihmiset ovat ilman omaa syytään: jotkut pääsevät ripille pienissä kirkoissa, joissa ei ole mitään nähtävää, ja joillekin se sama tapahtuu Turun tuomiokirkossa, joka on valtakunnallisesti tunnettu ja ylistetty turistikohde. 

Olin sanonut kumppanilleni edellisenä iltana, että tuolla kirkossa haluaisin käydä, mutta 1) osin oletin, että se ei voi olla niin hieno kuin uskon, joten miksi tuottaa itselleen pettymys, ja 2) osin pelkäsin muuten vain mennä sinne, koska en ole koskaan mennyt mihinkään kirkkoon vain katselemaan, aina olen mennyt jostain syystä, yleensä jonkun juhlan takia. 

Nyt kuitenkin marssin Turun tuomiokirkolle ja astuin sisään (vahingossa sivuovesta), tänä toukokuisena päivänä, Kirjallisuudentutkimuksen päivien jälkeen. 
Kirkossa soi musiikki ja siellä istui jotain ihmisiä, ja joku kääntyi katsomaan. Pelästyin, että siellä on meneillään joku tilaisuus, ja mietin, pitäisikö minunkin vain hiipiä vaivihkaa johonkin penkkiin istumaan. Vähän aikaa ympäristöä tarkkailtuani totesin, että mitään tilaisuutta ei ollut, musiikki vain soi, ja ihmiset olivat siellä kuka mistäkin syystä.

Kirkko oli suuruudessaan, korkeudessaan ja koristeellisuudessaan suorastaan yliluonnollisen hieno. Sain siellä kävellessäni ja maalauksia, katon koristelua ja tilan erilaisia yksityiskohtia katsellessani kylmiä väreitä. Sinne on saatava palata joskus.

Viikonlopun koittaessa toteutin vielä yhden haaveeni: menimme yöpymään Ruissalon kylpylään huoneeseen, josta oli merinäköala. Illalla tuijotin pitkään ikkunasta merelle. Seurasin taivaan värien vaihtumista ja veden liikkeitä, purjeveneitä ja paria isoa, ohi lipunutta laivaa, ja sitä, miten illan hämärtäessä kaukana vedessä näkyviin poijuihin syttyivät valot. Illalla kävimme meressä uimassa.

Onneksi lähdin, onneksi sain sen tehtyä. Mikä onni olikaan saada kokea Kirjallisuudentutkimuksen päivät juuri tänä vuonna. 
Niiden päättyessä ajattelin mielessäni laulun sanoja, jotka kuulin viime syksynä, ja ajattelin, että voisin tiivistää nämä päivät näihin sanoihin:
ja mä mietin et 
onnellisempi 
mä voisi olla en.