Viikko 25: Myyttejä kirjastotyöstä

 Tämänkertaisen blogipostaukseni aihe on kirjastotyö. 

Kirjastotyöstä, kuten kaikista muistakin töistä, on liikkeellä erilaisia uskomuksia ja käsityksiä sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät itse työskentele kirjastossa. Joku voi luulla tuntevansa koko alan sen perusteella, että on itse ahkera kirjaston asiakas tai jos on joskus ollut pari kuukautta kesätöissä kirjastossa. Moni luulee tietävänsä, mitä kirjastossa tehdään, vaikka ei itse koskaan edes kävisi kirjastossa. Tämä sama koskee luultavasti montaa muutakin alaa. 

Olen koonnut tähän postaukseen joitakin käsityksiä, joita olen joskus kuullut jonkun sanovan. Nämä käsitykset, eli hauskemmin sanottuna "myytit" ovat tummennettuina. Ei-tummennetulla tekstillä valaisen sitten omaa näkökulmaani siihen, ovatko nämä "myytit" mielestäni totta vai eivät. 

Kirjastotyö on ainoastaan asiakkaiden palvelemista ja kirjojen hyllyyn laittamista.

Väärin. 

Tämä on kaikkein pahin ennakkoluulo. Kun kirjastot korona-aikaan suljettiin, moni ihmetteli, eikö minua lomautettu kirjastotyöstäni ja miksi ei. Kysyin yhdeltä ihmiseltä, miksi hän luuli, että minut lomautettaisiin. Ihminen vastasi, että eihän kirjastossa ole töitä, jos ne eivät ole auki, eli jos asiakkaat eivät käy siellä. Tämä todisti, että hän ei tunne alaa. 

Tämän oletuksen, kuten monen muunkin esittelemäni "myytin" taustalla lienee vanhanaikainen käsitys kirjastosta. Ennen tietokoneita ja digitalisaatiota on ollut aika, jolloin kirjastolaisten arki on ollut pelkkää kirjojen lainailua asiakkaille niin, että laina-ajat on kirjattu paperilappuihin. Ja tietysti sitten palauttelua samalla ruljanssilla. 

Edelleen asiakkaat ovat kirjaston ydin. Jos ei olisi asiakkaita, ei tarvittaisi kirjastoa. Mutta asiakkaat tekevät paljon muutakin kuin tulevat paikan päälle kirjastoon. Heitä voidaan yhtä lailla palvella etäyhteydellä, verkon kautta. Korona-ajan kirjasto oli toki monin tavoin suppeampi kuin asiakkaille avoin kirjasto, mutta yhtään vähempää työtä siellä ei ollut. 

Jos puhutaan niinsanotusti normaalista ajasta, jolloin kirjastot ovat auki, kirjastotyö sisältää asiakaspalvelun ja hyllyttämisen lisäksi mm. näitä asioita:

verkkokirjaston ylläpitäminen ja kehittäminen, kirjastojärjestelmän ylläpitäminen ja kehittäminen, kirjaston henkilökunnan tukeminen kirjastojärjestelmän käytössä, kirjaston aineistojen hankinta (kirjat, musiikki, elokuvat, eri konsolien konsolipelit, lautapelit, mahdolliset muut lainattavat aineistot, kuten soittimet ja liikuntavälineet), uuden aineiston luettelointi, eli vieminen kirjaston tietokantaan asiakkaiden nähtäväksi ja varattavaksi, aineiston lainauskuntoon saattaminen, eli tarroittaminen ja leimaaminen, kirjaston kokoelman lainalukujen tarkkailu ja uusien aineistojen hankinnan koordinointi, vanhan aineiston poistojen harkinta ja toteuttaminen, e-aineistojen eli sähköisten aineistojen hankinta ja ylläpito (e-kirjapalvelut, e-ääänikirjat, elokuvapalvelut, musiikin kuunteluun tarkoitetut palvelut, erilaiset verkkokurssit), lehtitilausten teko ja aikakauslehtien vieminen järjestelmään ja lainauskuntoon, määrärahabudjetin seuranta, seuraavan vuoden määrärahabudjetin jaon miettiminen aineistolajeittain, kirjastoaineiston laskutus ja perintään vieminen, hyvityslaskujen lähettäminen...

Lisäksi nykyinen kirjastolaki sisällyttää kirjaston tehtäväksi näiden äsken mainittujen ydinasioiden lisäksi ainakin lukemisen edistämisen, kansalaisten osallistamisen mahdollistamisen, tiedonhankintataitojen vahvistamisen ja ties mitä vielä. Kirjaston tulee olla kaikkia kohtaan tasa-arvoinen ja puolueeton tila, johon kaikki ovat tervetulleita, ja kaikille ikä- ja väestöryhmille täytyy olla valmiuksia tarjota jotakin. Näitä arvoja toteutetaan järjestämällä kirjastossa esimerkiksi kaikkien puolueiden poliitikkojen vaalipaneeleja ja keskustelu- ja opetustuokioita luotettavan tiedon löytämisen keinoista ja valeuutisten torjumisen mahdollisuuksista. Lisäksi kirjastojen ydintehtävä on innostaa kaikenikäisiä ihmisiä lukemisen ja kirjallisuuden pariin. Tätä toteutetaan mm. satutuokioin, kirjavinkkauksin, kirjastonkäytön opetuksin, lukupiirein, kirjailijavieraiden ja erilaisten, vaihtuvin teemoin järjestettävin lasten, nuorten ja aikuisten tapahtumien muodossa. Kaikkea tätä voidaan tehdä niin etänä kuin paikan päälläkin.

Kirjasto tarjoaa myös muun muassa digitaalisten laitteiden käytön opastusta ja erilaisia laitteita asiakkaiden käyttöön. Tällaisia laitteita ovat tietokoneiden ja tulostin-kopiointi-skannerien lisäksi kirjastosta riippuen mm. digitointilaitteet, 3D-tulostimet, ompelukoneet ja prässileikkurit. Kirjaston henkilökunnasta pitää löytyä porukkaa, joka osaa auttaa alkuun näiden laitteiden kanssa. 

Sanomattakin on selvää, että kaikesta tästä pitää osata myös viestiä, sekä painetussa muodossa että verkkoviestinnän erilaisissa kanavissa. Kukaan ei tee viestintää kirjaston henkilökunnan puolesta, eli kirjastosta pitää löytyä joku, joka osaa viestiä paperille, lehtiin, internet-sivuille ja somekanaviin. 

Tässä nyt pieni siipale siitä, mitä minä tiedän kirjastotyöstä oltuani alalla muutaman vuoden. Tässä tekstissä painottuvat yleisen kirjaston tehtävät, eli en osaa kokemuksen puutteessa ottaa laajasti kantaa erilaisten erikoiskirjastojen, mm. oppilaitos-, sairaala- ja tutkimuskirjastojen toimintaan. Tieteellisissä ja erikoiskirjastoissa on kaikenlaista muutakin toimintaa.

Kirjastotyöhön vaaditaan vain vähän tai ei lainkaan koulutusta.

Osittain väärin. 

Kirjastossa on erilaisia tehtäviä. Kesätöihin tai muihin määräaikaisiin töihin voi päästä myös ilman koulutusta. Ilman koulutusta voi hoitaa rajallista osaa kirjaston tehtävistä. 

Osaan kirjaston tehtävistä riittää ammattikoulututkinto. Ammattikoulututkinnolla saattaa päästä monenlaisiin kirjastotehtäviin.

Kirjastoalan tutkinnon voi suorittaa myös ammattikorkeakoulussa ja siihen voi pätevöityä yliopistossa. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut voi yleensä tehdä kaikkea muuta paitsi kirjastonjohtajan tehtäviä. Yliopistotutkinnon suorittaneet voivat toimia kaikissa kirjaston tehtävissä, myös kirjaston johtotehtävissä. 

Kirjastossa on hiljaista.

Väärin.

Kirjastossa on yleensä tiloja, jotka on tarkoitettu hiljaiseen työskentelyyn ja joissa pitää olla hiljaa. Muissa kuin erikseen hiljaisiksi mainituissa tiloissa ei tarvitse olla hiljaa. Yleisesti ottaen kirjaston tiloissa saa esimerkiksi puhua puhelimessa tai jutella muiden kanssa. Huutaminen tai muu ylenmääräinen metelöinti ei ole kohteliasta, kuten se ei ole kohteliasta monissa muissakaan julkisissa tiloissa. 

Nykyajan kirjastossa on usein monenlaisia tapahtumia, joiden aikana kirjastossa ei ole hiljaista, erillisiä hiljaisia tiloja lukuunottamatta. 

Jos siis kaipaat hiljaisuutta, et välttämättä löydä sitä pelkästään astumalla kirjaston ovesta sisään. 

Kirjastoon kannattaa hakeutua töihin, jos rakastaa kirjoja. 

Vain osittain totta. 

Kirjojen rakastamisesta on hyötyä kirjastoalalla. 

Kirjastossa pitää kuitenkin olla valmis toimimaan lukuisien muidenkin aineistojen kuin kirjojen kanssa. Kirjastossa on kirjojen lisäksi ainakin sanoma- ja aikakauslehtiä, elokuvia, musiikkiaineistoa ja nuotteja, konsoli- ja lautapelejä sekä kaikenlaista muuta kirjastosta riippuen. Pelkällä kirjallisuudentuntemuksella ei siis pääse erityisen pitkälle. 

Lisäksi on turha luulla, että kirjastotyössä saisi erityisesti uppoutua kirjojen maailmaan. Kirjastotyössä pitää olla sähköisten aineistojen osaaja, laitteiden tuntija, järjestelmien tuntija, valmis järjestämään tapahtumia lapsille ja nuorille, valmis kehittelemään erilaisia lukutaitohankkeita aikuisille ja niin edelleen ja niin edelleen. On turha luulla, että nykyajan kirjastossa saisi vain pyöritellä kirjoja käsissään. 

Kirjastotädit ovat tylsiä tiukkiksia. 

Edelleen vain osittain totta. 

Yhteiskunnassa elää omituisen sitkeässä kirjastotädin stereotypia, jonka mukaan kirjaston työntekijä on keski-ikäinen tai jo vanhanpuoleinen, silmälasipäinen nainen, jolla on nuttura tiukalla ja joka ei tee muuta kuin kyttää kirjaston asiakkaita, komentaa heitä olemaan hiljaa, kyttää kirjojen kuntoa suurennuslasilla ja mittaa hyllyssä olevien kirjojen tarkistusta viivottimella. 

No, ensimmäiseksi: kirjastoala on naisvaltainen, mutta siellä ei työskentele pelkästään naisia. Ei siis voida puhua kirjastotädeistä tarkoittaen koko alaa. 

Toiseksi: kirjastossa on töissä kaikenlaisia ihmisiä. On silmälasipäisiä vanhoja naisia, joilla on nuttura tiukalla. On kaikenlaisia muitakin. On niuhottavia tiukkiksia ja sitten on erittäin leppoisia, hauskoja ja räväköitä tyyppejä, ja sitten on kaikkea siltä väliltä. Yleisesti ottaen sanoisin, että niuhottavat tiukkikset ovat katoava luonnonvara kirjastossa, sillä nykykirjastotyössä sellaiseen ei riitä aika. 

Joku kirjaston henkilökunnasta voi jonkun mielestä olla tylsä, mutta yleisesti ottaen sanoisin, että kirjaston henkilökunta ei ole tylsää porukkaa. Minun kokonaisnäkemykseni mukaan kirjastossa työskentelee ystävällisiä, hauskoja, luovia ja tunnollisia ihmisiä, joiden tärkein tehtävä on kirjastopalvelujen tuottaminen asiakkaille.  

Jos jäit vähääkään mietiskelemään asiaa, suosittelen tutustumaan vuonna 2022 toteutetun, nuorten kirjastotyöntekijöiden ammattikuvaan pureutuvan tutkimuksen tuloksiin. Löydät tutkimuksen täältä.

Jos mieleen tuli jotain kysyttävää, minulta saa kysyä. :)

Viikko 24: Ihmeellinen on elämä

Viime viikolla luin Juha Itkosen uusimman kirjan Teoriani perheestä.  Suosittelen kyseistä kirjaa kaikille näillä sanoin: Jos luet elämässäsi yhden Juha Itkosen kirjan, lue tämä! Ja vaikka olisit ajatellut, että et koskaan lue yhtään Juha Itkosen kirjaa, niin lue vähintään tämä. 

Kirjassa oli paljon ajatuksia herättäviä asioita. Tässä blogipostauksessa nostan esiin niistä yhden. 

Itkonen kuvaa kirjassa samaa ajatusta, minkä hän on tuonut esiin jo aiemmin antamissaan haastatteluissa. Ajatus liittyy "lapsiperhearki"-sanaan ja lapsiperhearkeen. 

Lapsiperhearki-sana tuntuu olevan enemmän tai vähemmän negatiivisesti latautunut. Lapsiperhearkeen liitetään kiirettä, stressiä, väsymystä, kenties rahan niukkuutta, erilaisia vaikeuksia. 

Itkonen kysyy, voisiko lapsiperhearkea ajatella toisella tapaa. 

Eikö se ole ihmeiden aikaa, ihmettä ihmeen perään? Pitää vain nähdä ne ihmeet. 

En itse elä tällä hetkellä lapsiperhearkea, mutta elän muuten stressaavalta ja ainakin ajoittain erittäin pahalta tuntuvaa arkea. 

Soveltaisin mielelläni omaan arkeeni ajatusta ihmeistä, jotka pitää nähdä. 

Olen yrittänyt harjoitella sitä kirjan luettuani, jatkan harjoituksia. 

Joka puolella on ihmeitä. Lintu, joka laskeutuu pellolle. Tuuli, joka humisee puissa. Rauha ja hiljaisuus, joka vallitsee metsässä. Iloinen koira, joka hyppää syliin. Ystävällisen ihmisen tervehdys. 

Kuten rippilahjaksi saamassani valokuvakansiossa lukee: elämä on täynnä ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan ne vastaan. 

Toinen tärkeä ajatus, joka ei liity niinkään Juha Itkosen kirjaan, vaan ihmeistä mieleeni tuleviin laulun sanoihin, joita myös elämäntapaoppaat tuovat esiin: 

ainoa varma on vain tämä hetki. 

Siispä älä kurota kohti tulevaa tai murehdi menneitä. Keskity tähän nimenomaiseen hetkeen. 

Näillä ajatuksilla tästä viikosta eteenpäin. 

Viikko 23: Olemme kaikki arvokkaita

 Viime lauantaina vietettiin taas koulujen kevätjuhlia.

Kevätjuhla on se tilanne, jossa päätetään kouluvuosi. Joillekin kevätjuhla on suurempi siirtymävaihe. Se voi tarkoittaa esimerkiksi alakoulun päättymistä, peruskoulun päättymistä tai ylioppilasjuhlia. 

Jokaiselle koululaiselle ja opiskelijalle kevätjuhla on myös se paikka, jossa heidät tavalla tai toisella asetetaan arvojärjestykseen. 

Jotkut palkitaan stipendeillä ja muilla huomionosoituksilla. 

Suurempi osa jää ilman tällaisia positiivisia erityismainintoja. 

Jokainen saa todistuksen, johon yksi tai useampi opettaja on kirjannut, mitä mieltä on tästä oppilaasta. 

Monilla todistus koostuu numeroista. 

Oppilaat ja opiskelijat asetetaan numeroasteikolle sen mukaan, kuinka he opettajien mielestä ovat suoriutuneet. 

Kyseenalaistin numeroarviointia jo koululaisena ja opiskelijana. Kyseenalaistan sitä melko raskaasti aikuisen näkökulmasta. 

Ymmärrän periaatteessa, että jonkinlainen arviointiasteikko tarvitaan, jotta pyrkiminen jatko-opintoihin, siis joko lukioihin ja ammattikouluihin tai yliopistoihin tai ammattikorkeakouluihin mahdollistuu. 

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että todistuksen numerot eivät ole absoluuttinen totuus. 

Se kertoo vain jonkin osan totuudesta. 

Se kertoo jotain siitä, miten olet pärjännyt kyseisen oppiaineen kokeessa. Se kertoo myös siitä, mitä mieltä kyseisen oppiaineen opettaja on suoriutumisestasi. Opettaja on ihminen, hän ei näe eikä pysty ottamaan huomioon kaikkea. Hän ei välttämättä kykene aina hahmottamaan koko kokonaisuutta, eli sitä, miten juuri sinun arvosanasi suhteutuu kaikkien muiden saman ryhmän yksittäisten oppilaiden arvosanoihin. 

Mikä pahinta, voi olla, että opettaja ei ole edes erityisen kiinnostunut arviointiaiheesta, tai ei perin pohjin ymmärrä arvioinnin merkitystä. Juuri se yksi arvosana voi olla se, joka keikauttaa todistuksen keskiarvoa niin, että todistuksen saaja jää pikkuhippusen verran haluamansa koulun ulkopuolelle. 

Valitettavasti opettajien henkilökohtaiset mieltymykset vaikuttavat arviointeihin, eli opiskelijoiden loppuelämään. Kuinka ne voisivat olla vaikuttamatta?

Tällä viikolla luin Facebookista päivityksen, joka kosketti minua erityisesti. 

Päivityksen oli kirjoittanut äiti, jonka alakouluikäinen lapsi olisi kovasti halunnut saada stipendin, mutta oli jäänyt ilman palkintoja. 

Lapsen äiti muistutti meitä päivityksensä lukijoita siitä, että kaikki hyvät puolemme eivät todellakaan näy koulutodistuksessa. Olemme kaikki arvokkaita, ja meissä on valtavan paljon arvokasta, mikä jää todistusten ja koulun kevätjuhlien ulkopuolelle. Voimme olla iloisia niiden puolesta, jotka stipendejä saavat, mutta vähintään yhtä tärkeää on muistaa, että kevätjuhlassa jaetut arviot ja palkinnot eivät ole ainoa totuus. 

Hyvää kesää!

Viikko 22: Pieni Saariston rengastie

Tällä viikolla toteutettiin sekä kumppanini haave että minun haaveeni.  

Kumppanini halusi moottoripyöräreissulle. 

Minä halusin Saariston rengastielle. 

Siispä lähdimme moottoripyörällä Pienelle saariston rengastielle. Ei tiedetty, pystytäänkö koko rengastiehen, joten aloitettiin pienestä. 

Ensin pakattiin moottoripyörän mukana kulkeviin laukkuihin se, mikä niihin mahtui, eli todella vähän tavaraa. 

Jo ensimmäisessä risteyksessä moottoripyörä meinasi kaatua. Onneksi ei kaatunut, eikä samanlaista vaaratilannetta ollut sen jälkeen. 

Otin mukaan yhden kirjan, joka piti palauttaa. Ajoimme ensin kirjaston pihaan ja harjoittelimme parkkeerausta siellä. Vein kirjan palautusluukkuun viitsimättä riisua kypärääkään. Joku muu kirjaston asiakas katsoi kauhistuneena. Jostain syystä moottoripyörävehkeet eivät sovi yhteen kirjastoasiakkuuden kanssa. 

Sitten ajoimme aika pitkän matkan. 

Kun vauhti oli maksimissaan 80 km / h, kaikki oli vielä ihan ok. 

Kun vauhti kohosi sataseen, pelkäsin henkeni edestä. Tuuli tempoi joka puolelta. Pidin henkeni kaupalla kiinni käsilläni kahvasta ja puristin moottoripyörää jaloillani. Olin melko varma, että tästä ei selvitä. Yritin vaihtelevin tuloksin turvautua jostain joskus lukemiini tietoisuusharjoituksiin, joissa keskitytään esimerkiksi vain omaan hengitykseen, eikä mihinkään muuhun, ja jos ajatus karkaa johonkin muuhun, palautetaan se vain omaan hengitykseen. 

Hakkasin ajajan selkää kypärälläni, kunnes hän suostui pysähtymään pysäkille. Ongelmaan ei ollut ratkaisua. Sen jälkeen jatkoimme ajamista, eikä hän enää pysähtynyt, vaikka kuinka hakkasin. 

Pysähdyimme Somerolla noin puolentoista tunnin ajon jälkeen. Paikat olivat puuduksissa ja kypärä puristi päätä. Ajokamppeissa oli vaikea liikkua ja vessassa oli vaikea saada housuja alas. 

Olin todella huonontuulinen, eikä asiaa auttanut se, että taivas meni pilveen ja vettä alkoi ripisiä. 

Tilanne parani lopulta, kun olimme ajaneet toisen ikuisuuden, ja aloin nähdä merkkejä Turkuun, eli määränpäähän saapumisesta. Eikä sitten enää tarvinnut ajaa satasta. 

Yövyimme ekan yön Turun keskustassa vanhassa puutalossa, jossa oli yläkerta ja sauna ja pihalla ihania kukkia ja joka oli tyylikkäästi sisustettu. Ajattelin, että olisin voinut valita sen asunnon kodikseni, jos saisin valita itselleni millaisen kodin vain. Siitä huolimatta en nauttinut olostani siellä. En tiedä miksi. 

Pääsin tuona iltana elämäni ensimmäisen kerran förin kyytiin. Se oli jännittävää! Tuntui ihan kummalliselta, että siellä vain pystyy jollain lossin tapaisella ajamaan joen yli keskellä kaupunkia. Itse olin jännittynyt siitä, miten kaikki menee, mahdummeko kaikki odottajat kyytiin, pitääkö kyytiin hypätä kiireessä vai voiko sen tehdä rauhassa ja miten siellä sitten ollaan, ja turkulaiset vain tyyninä odottivat keskellä iltalenkkiään. 

Seuraavana aamuna yritimme mennä Naantaliin syömään maailman parhaiksi vohveleiksi nimettyjä vohveleita, mutta eipä paikka ollutkaan auki. Lähdimmekin siis kohti ensimmäistä lossia ja matkasimme sillä Hankaan. Kun ajoimme Hangan (taipuukohan se noin?) läpi, näin vihdoinkin jotain järkeä siinä, että olimme lähteneet matkaan moottoripyörällä. Ihana kesäpäivä saaristossa ja moottoripyörän kyyti kohtuullisessa vauhdissa, mikäs sen mukavampaa. 

Hangasta menimme lautalla Nauvoon. Nauvon lautalla tuntui ensimmäisen kerran siltä, että voin iloita lomastani. Meren katseleminen oli ja on juuri sitä, mitä lomaltani tai vapaapäivältäni haluan. Moottoripyöräkamppeissa lautan kannella ei tullut edes kylmä. 

Pysähdyimme Seilin saarella matkalla Nauvoon. Olin koko kevään haaveillut käynnistä Seilin saarella, mutta nyt en uskaltautunut nousemaan kyydistä. Tiesin, että näin alkukesästä arkipäivänä siellä ei ole opastusta eikä sen joka kolkkaan välttämättä pääse. Tiesin myös, että seuraavaa lauttaa Seilistä Nauvoon voisi joutua odottamaan, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä ryhtyä edes selvittämään sitä asiaa. Niinpä sinne se Seili jäi, tulipa käytyä rannassa lautan kyydissä, niin että voin kai nyt sanoa käyneeni Seilissä.

Nauvo oli ihana paikka lukuisine kauppoineen, kojuineen ja kujineen. 

Veimme kamat majapaikkaan, jonka kumppanini oli varannut. Etukäteen olin epäileväinen, mutta sain todeta, että majapaikka Nauvossa oli yksi parhaista, joissa ikinä olen yöpynyt. Ihana pienehkö, viihtyisä ja siisti huoneistohotelli loistavien etäisyyksien päässä, ystävällinen palvelu, herkullinen aamupala, kattava ravintolan valikoima ja hyvä ruoka. Kirjoitin ylistävää palautetta lähtömme jälkeen. 

Illalla kävimme Nauvon kirjastossa. Totesin, että en voi olla ihan väärällä alalla, kun haluan vapaa-ajallakin hakeutua työstä muistuttavaan ympäristöön ja olen kiinnostunut siitä. Kävimme myös Nauvon tunnelmallisessa kirkossa. Kävelimme ympäriinsä katselemassa nähtävyksiä. Söin herkullisen ja täyttävän illallisen hotellissa ja join päälle amarettokahvin. Kiitos! Olin erittäin tyytyväinen. 

Aamulla nautin aamupalasta. Aamupalan jälkeen itkin pitkään, koska tietyt ihmisten laittamat viestit aiheuttivat niin pahan mielen ja niin suuren vitutuksen. Kuljeskelin koko päivän silmät turvonneina. Ajattelin, että millään ei vittu ole enää merkitystä. En oikeastaan ole päässyt siitä yli vieläkään. 

Yritin käydä Nauvon kaupoissa ostamassa itselleni matkamuistoa, mutta en löytänyt mitään, mitä olisin raaskinut ostaa. Asiaa ei auttanut se, että moottoripyörän kyytiin ei olisi edes mahtunut mitään. 

Jatkoimme Nauvosta matkaa Paraisille. 

Olin jostain syystä olettanut, että Parainen on tosi hieno paikka, mutta en kyllä mitenkään erityisesti vaikuttunut siitä. Bongasin kirjaston. Kävimme herkullisilla kakkukahveilla keskustan leipomokahvilassa. Satoi ja oli kylmä ja tuntui hyvältä saada lämmitellä käsiä teekupissa. Kävimme myös Paraisten kotiseutumuseossa. Oli aina vain kylmempi ja tulin todella ahdistuneeksi siitä, mihin oikein pääsemme lämmittelemään. Rämmimme Paraisten näköalapaikalle ja katselimme vähän maisemia sieltä ja sitten aloin selata puhelimella yöpymispaikkoja. Ajattelin, että maksoi mitä maksoi, nyt on vaan pakko päästä johonkin. Päädyimme Ruissalon kylpylään. 

Ajoimme kylpylään ja ajatus oli viedä ensin kamat huoneeseen ja lähteä sitten vielä jonnekin ajelemaan. Päätin kuitenkin, että en jaksa enkä pysty lähtemään enää mihinkään muualle kuin syömään ja kylpylään lämmittelemään. 

Söimme hotellissa, jotta ei tarvinnut lähteä enää mihinkään ajamaan. Söin sienirisottoa, koska sieniä on otettava aina, kun niitä on tarjolla. Pidän sienistä, mutta minulla ei ole minkäänlaista halua poimia niitä tai opetella itse valmistamaan niitä. Siksi otan niitä mieluusti ravintolassa aina, kun se on mahdollista. Oli kiva, että mahdollisuus tarjoutui nyt. 

Ilta kylpylässä oli ihana. Porukkaa ei juuri ollut, joten saatoin uiskennella altaassa rauhassa. Porealtaan lämmössä lekottelu tuntui taivaalliselta. Kävin myös meressä pulahtamassa. 

Illan päätteeksi kävelimme katsomaan auringonlaskua. Se oli hetki, jossa tiivistyi tärkeä havainto: puitteet olivat täydelliset, mutta oloni silti melko paska. Aurinko laski kauniina kesäiltana, oli rauhallista, laiva lipui jossain horisontissa, mitään syytä suureen huoleen ei ollut, mutta ajatukseni olivat silti synkkiä, ja ajattelin, että en vain jaksa enää tätä elämää. 

Aamulla söimme aamupalan ja lähdimme sitten taas tummien pilvien saattelemana ajaa paahtamaan. 

Ensimmäinen pysäkki oli Turun linna.

En ole koskaan käynyt Turun linnassa. Nyt paikkasin tuon aukon sivistyksessäni.

Ja se kannatti! Aivan mahtava, jylhän hieno paikka, jossa olisi saanut aikaa kulumaan vaikka kuinka, siitä huolimatta, että sielläkään ei ollut varsinaista opastusta juuri sinä päivänä tarjolla. Kunpa saisin joskus vielä palata sinne. 

Turun linnasta ajoimmekin sitten kotiin päin. Paluumatka ei ollut yhtä painajaismainen kuin menomatka, ehkä koska ajoimme eri reittiä, jossa satasen pätkiä oli vähemmän, tai koska olin jo tottunut siihen. 

Tuntui hyvältä päästä kotiin lämmittelemään. 

Ehkä vielä joskus sille varsinaiselle Saariston rengastielle.