Viikko 29: Delfiinien laulu

 Tämän viikon blogipostauksen aihe on delfiinit.

Onko sinulla voimaeläintä?

Ajattelen, että minulla on. 

Olen ollut noin neljävuotias nähdessäni ensimmäisen kerran Muumilaakson tarinoita -piirrettysarjan jakson nimeltä "Muumipeikko ja delfiini". Myöhemmin on tuntunut hämmentävältä ajatella, kuinka suuri vaikutus sillä jaksolla on ollut elämääni. Ilman, että pystyn sanomaan, mistä se johtuu. 

Jaksossa Muumipeikko tutustuu delfiiniin. Delfiini nimeltä Kiiltopää ei esiinny muissa Muumi-jaksoissa, vain tässä yhdessä. Muumilaaksossa asuva noita suostuu muuttamaan Muumipeikon keuhkot puolen päivän ajaksi kiduksiksi. Näin ollen Muumipeikko ja delfiini lähtevät yhdessä tutustumaan merenalaisen maailman ihmeisiin. 

Ehkä tästä juontuu viehtymykseni meriin ja merellisyyteen. 

Varmasti tästä juontuu rakkauteni delfiineihin. 

Jakson nähtyäni olen piirrellyt delfiinejä joka paperille, ja olen pyytänyt muita piirtämään niitä minulle. Olemme käyneet kirjastossa ja koko pienen kunnankirjaston henkilökunta on ollut töissä, kun minua varten on etsitty delfiinikirjoja. Olen onnellisena selaillut niitä kotona. Halusin kesäksi delfiiniuimalelun, mutta sellaista ei löytynyt Suomesta mistään. Mummini toi sellaisen minulle Espanjasta. Vuosia myöhemmin löysin aidonnäköisen delfiinin Suomen kaupasta, ja sellainenkin minulle ostettiin. Olen siis polskinut lapsuuteni kesät pihalammikossa tekodelfiinin kanssa. Kun en vielä osannut uida, käytin kellukkeita, joissa oli selässä kirkkaanpunaiset, hymyilevät delfiinit.

Yksi rakkaimmista lapsuudenmuistoistani on, että pian tuon delfiini-Muumi-jakson nähtyäni isäni ja veljeni rakensivat minulle ison lumidelfiinin kotipihaan. Leikin sen kanssa jakson Muumipeikkoa, joka tutustuu delfiiniin ja pääsee ratsastamaan delfiinin selässä merellä. Lapsuudessani on ollut myös talvia, joina olen rakentanut vastaavanlaisen lumidelfiinin itse itselleni. 

Olen käynyt Särkänniemen delfinaariossa muutaman kerran ja vielä lukioikäisenä haaveillut delfiininkouluttajan urasta. 

Nykyisin en enää koe tarvetta mennä katsomaan vangittuja delfiinejä. Toivoisin, että delfiinit saisivat uida vapaina meressä. 

Delfiinit ovat kulkeneet mukanani neljävuotiaasta lähtien jossain muodossa. 11-vuotiaana minulla oli delfiinikorvakorut. Eri ikäisenä minulla on ollut erilaisia delfiinikaulakoruja. Jääkaappini ovessa on ollut pari delfiinimagneettia omillani asuessani.  Kun väitöskirjatutkijoiden kirjoituskurssilla aikanaan piti valita isosta kasasta figuureita itselleen sopiva figuuri, valitsin tietysti delfiinin. 

Jos saisin toteuttaa yhden toiveen siitä, mitä haluaisin tehdä elämäni aikana, minulla on yksi selkeä toive, mikä ei ole vielä toteutunut ja mikä ei ehkä koskaan toteudu - mutta se ei estä toivomasta. 

Toiveenani olisi saada joskus uida villien delfiinien kanssa meressä. 

Kevätkesän vaihteessa vuonna 2020 kuulin uutisista, että Itämerellä, Suomen alueella, oli tehty delfiinihavainto. Uutisissa näytettiin videopätkä, jossa delfiinit uivat Turun saariston vesissä. Minulle tuli uutisen kuulemisesta selittämätön, käsittämättömän suuri hyvänolontunne. 

Vuoden 2021 lopussa olin jouluostoksilla ja löysin Citymarketin leluosastolta delfiinipehmolelun. Se oli aidon näköinen, hymyilevä delfiini. Minun oli pakko ostaa se. 

Löydän usein pehmoleluja, jotka viehättävät minua ja joiden ostamista harkitsen. Delfiinipehmon ostaminen ei ollut harkinnan asia. Se oli pakko ostaa. 

Harkitsin delfiinipehmon tuomista työpisteelleni työpaikalla. Ajattelin, että se symboloi asennetta, mitä haluaisin työssä ylläpitää.

Delfiinit ovat älykkäitä, läheisiään kohtaan lojaaleja, ystävällisiä, leikkimielisiä. 

Näitä ominaisuuksia ihmisillekin kaivattaisiin. Muun muassa työpaikoille. 

Ainut syy, miksi delfiini ei ole työpisteelläni, on se, että se ei mahdu työpöydälleni. 

Tällä hetkellä se asuu sinisellä sängynpeitollani.

Tämän viikon aamuina halasin sitä joka päivä. Toiveena oli, että nuo luettelemani delfiinin ominaisuudet olisivat mukana päivässä. 

Viikko 28: Arjen ihmeitä

Viime viikolla harjoittelin rajojen vetämistä. 

Kuluneella viikolla puolestaan otin harjoittelun kohteeksi arjen ihmeiden huomaamisen, josta kirjoitin kesäkuussa. 

Arjen ihmeitä olivat kuluneella viikolla muunmuassa nämä asiat:

Sain viestin ystävältäni. Hänen ystävänsä oli kommentoinut minun käytöstäni viikonlopun polttareissa kauniilla sanoilla. Ystävä oli pyytänyt saada jakaa nämä sanat minulle. Sanat tekivät päivästäni hyvän.

Kävimme kumppanini synttäri-illallisella ja otimme alkuruuan, pääruuan ja jälkiruuan. Jälkiruokabrownies-kakun päällä oli pieniä, vaaleanpunaisia, makean makuisia hippuja. 

Ryhmäliikuntatunnilla soi mielettömän hyvä musiikki, jonka antamalla voimalla jaksoi, vaikka muuten ei olisi jaksanut. 

Pääsin töissä suorastaan jonkinlaiseen flow-tilaan perjantai-iltapäivänä. 

Käytin koiran ulkona kesäaamuna puiden humistessa auringon jo lähes paistaessa.

Istun koiran kanssa ulkona portaalla ja ympärillämme on kaunista ja vihreää. 

Viikon lopulla tulee vastaan hurjempi tilanne ja kysymys:

Kumppanini kaveri on odottanut junaa juna-asemalla. Yhtäkkiä, vain vähän ennen junan tuloa hän on havainnut tuntemattoman, nuoren ihmisen makaamassa junaraiteilla. Tämä junan odottaja on rynnännyt kiskomaan raiteilla makaavaa pois raiteilta. Raiteilla maannut on yrittänyt kaikin voimin vastustella ja huutanut keuhkojensa täydeltä, että haluaa kuolla. Junaa odottanut on kuitenkin fyysisiltä voimiltaan vahvempi ja onnistuu vastustuksesta huolimatta estämään kuolemankaipuista jäämään junan alle. Hän soittaa hätänumeroon ja jää odottamaan viranomaisapua. 

Kysymys kuuluu: kuinka itse olisit toiminut tällaisessa tilanteessa?

Itse en osaa sanoa, olisinko osannut tarttua toimeen, eli rynnätä täysillä pelastamaan ihmistä erittäin rajallisen ajan puitteissa. Olisin saattanut jäädä vain tuijottamaan. 

Olisin ehkä miettinyt, olenko itse vaarassa, jos syöksyn kiskomaan vastustelevaa ihmistä pois junaraiteilta vain vähän ennen junantuloa. 

Olisin myös ehkä vähän miettinyt, mikä tässä tilanteessa on oikea toimintatapa. 

Onko se kaikille muille selvää?

Viikko 27: Rajanvetoharjoituksia

 Alkuvuodesta puhuin vaikeuksistani rajanvedossa. 

Omien rajojen vetäminen on tärkeää esimerkiksi oman jaksamisen takia. 

Olen alkanut opetella rajanvetoa viime aikoina. Viime viikolla keskityin rajanvetoharjoituksiin erityisesti. Onnistuin siinä välillä paremmin, välillä en edes muistanut, että rajanvedolle saattaisi olla tarvetta, ennen kuin vasta jälkikäteen. 

Rajanvetoharjoitusten tuoksinassa törmäsin kirjastossa omien rajojen vetämistä koskevaan kirjaan. Lainasin sen, mutta en ole vielä lukenut sitä. Kirjan takakannessa kuitenkin yksi lause jäi erityisesti mieleen:

Ihmiset käyttäytyvät juuri niin kuin annat heidän käyttäytyä. 

Onko asia näin? Mielestäni lause kaipaisi hieman kyseenalaistamista. 

Mielestäni lause muun muassa sysää turhan paljon vastuuta ihmiselle, joka harjoittelee rajanvetoa. 

Se tuo mieleeni sanat, jotka olen kuullut esimerkiksi koulukiusaamistilanteiden yhteydessä. 

Olen kuullut jonkun sanovan, että kiusatun ihmisen pitäisi puolustaa itseään. Hänen ei pitäisi antaa kiusaajien kohdella itseään väärin. 

Olen kuullut saman lauseen myös muissa tilanteissa, joissa jotakuta on kohdeltu huonosti, sekä aikuisten että lasten ja nuorten keskuudessa. 

Sinun ei pidä antaa kohdella itseäsi huonosti. 

Eikö ole ennemmin niin, että kenenkään ei pitäisi kohdella toista huonosti?

Eikö vastuun pitäisi olla sillä huonosti käyttäytyvällä kiusaajalla? Eikö hänen pitäisi korjata jotakin käyttäytymisessään?

Ehkä vastuuta on molemmilla tilanteen osapuolilla, mutta vastuu ei voi kokonaisuudessaan olla kiusatulla tai huonosti kohdellulla ihmisellä. 

Entä sitten vaikka sellainen tilanne, jossa työ kasaantuu työyhteisössä liikaa yhden tai muutaman ihmisen harteille, ja muut pääsevät helpommalla. Onko todellakin yksin näiden ahkerien ihmisten vastuulla sanoa, että he eivät voi tehdä tätä kaikkea? Eikö esimerkiksi esihenkilöillä ole mitään vastuuta?

Lisäksi ihmettelen sitä, kuinka suuri valta kirjan takakannen lauseessa annetaan yksittäiselle ihmiselle. Lauseen perusteella hän pystyy täysin ohjailemaan muiden ihmisten käyttäytymistä. Hän sallii ihmisten käyttäytyä jollain tavalla, ja näillä käyttäytyjillä ei ole mitään tekemistä oman käyttäytymisensä kanssa. 

Sitten käytännön esimerkit, eli kolme rajanvetoharjoitustilannetta viime viikolta:

Iltapäivä töissä. Tulee vaikeantuntuinen tilanne. Tunnen, kuinka kierrokset lähtevät nousemaan oikein kunnolla. En tiedä, tietääkö jokainen lukija, miltä voi tuntua, kun "kierrokset lähtevät nousemaan" töissä vaikeantuntuisessa tilanteessa. Minä olen oppinut huomioimaan merkkejä kierrosten nousemisesta. 

Sattuu niin, että samaan aikaan on kotiinlähdön aika, työpäivä on tullut täyteen, eikä töissäni saa mitään palkkioita ylipitkistä työpäivistä. Lisäksi vaikeaa tilannetta ei voi hoputtaa, eikä se ole erityisen akuutti. Voin jatkaa siitä yhtä hyvin seuraavana päivänä. 

Kun ajattelen tilannetta, tiedostan, että se ei edes ole kovin vakava. Tietoisuus siitä, että kyseessä ei ole kenenkään henki, ei kuitenkaan laske kierroksia. 

Mietin tilannetta monta kertaa illan aikana. Ajattelen sitä ahdistuneena seuraavana aamuna. Kun menen töihin, tilanne ratkeaa lähes itsestään. 

Rajanvedon tilanne: lähdin kotiin, vaikka olisin voinut jäädä töihin nousseiden kierrosten takia. 

Viikon viimeinen työpäivä ja iltavuoro. Viime hetkellä sisään ryntää monta asiakasta, jotka eivät tajua, että heidän pitäisi lähteä, vaan jäävät kaikessa rauhassa haluamaan palveluksia. Kiireen ja paineen keskellä tulee vaikea tilanne ja teen virheen. Soimaan itseäni koko illan ja koko viikonlopun. Vasta seuraavalla viikolla huomaan, että siinä olisi ollut rajanvedon paikka. 

Viikonloppuna lapsuudenystävän polttarit. Tuntuu vaikealta mennä, koska kaipaisin rauhaa ja omaa tilaa sen sijaan, että ahtaudun koko viikonlopuksi pieneen mökkiin porukan kanssa, josta tunnen vain pari ihmistä ennestään. Ajattelen etukäteen, että kuuntelen itseäni ja toimin omien rajojeni mukaan. 

Kaikki menee yllättävän hyvin. Viihdyn ihmisten seurassa paremmin kuin olisin ikinä osannut odottaa. On tosi hauskaa ja virkistävää. Nämä ihmiset eivät koettele rajojani. En koe, että antaisin heidän käyttäytyä millään tavalla, tai että en antaisi heidän käyttäytyä jollain tavalla. En tee mitään rajanvetoja, mutta he käyttäytyvät minua kohtaan upeasti. 

Sunnuntain kääntyessä iltapäivään tunnen, kuinka kierrokset lähtevät nousemaan. Jokin raja on nyt ylitetty. Olen ollut täällä kauan. Olen jaksanut paljon paremmin kuin olisin odottanut, mutta nyt tuntuu siltä, että on pakko saada lähteä, jotta ehtii takaisin kotiin ja valmistautumaan seuraavaan päivään. 

Lähden, eli kunnioitan omia rajojani, jotka ovat sallineet yllättävän paljon tällä kertaa. 

Tunnen helvetillisen huonoa omaatuntoa siitä, että lähden, vaikka muut jäävät vielä. Ajattelen, että rajanvedossa tarvitaan vielä harjoittelua. 

Viikonlopusta jää kuitenkin mieleeni selkeä elämänohje rajanvedon rinnalle:

Anna ihmisille mahdollisuus. 

Viikko 26: Hippunen tulevasta juhlasta

Kuluneiden viikkojen perustunne on ollut osapuilleen seuraavanlainen: 

Kaikki voimat ovat valuneet elimistöstä pois. 

Tuntuu, että en pysty yksinkertaisimpaankaan asiaan. 

Elämä on joka osaltaan tympeän vastenmielistä. En tiedä, kuinka tätä jaksaa. 

Saatan itkeä sellaisistakin syistä, että joku katsoo jollain tavalla tai joku sanoo jotain tai joku mennyt asia tulee mieleen ilman erityistä syytä. 

Haaveilen, että saisin vain olla. Olisipa tila, jossa ei tarvitsisi tehdä mitään. 

Tänään oli päivä, jona koin saavani hetken verran apua tähän oloon. 

Mistä apu tuli?

Shoppailureissusta, jonka aioin perua vielä edellisenä päivänä, koska tuntui, että en jaksa lähteä. Siitä huolimatta, että minun ei tarvitse muuta kuin istua auton kyytiin ja sitten katsella asioita ja ehkä ostaa. 

Olen itse ehdottanut reissua, koska tarvitsisin ja haluaisin uuden juhlamekon. Kuluva kesä on poikkeuksellinen: edessä on neljät juhlat. Eikä minulla ole hyvää mekkoa. En siis anna itselleni lupaa ostaa, kuten joskus aiemmin, vaan nyt ihan oikeasti tarvitsen, ja jossain vaiheessa olen ollut innoissani tästä asiasta.

Edellisellä viikolla on kysytty, aikaistettaisiinko reissua. Olen vastannut tylysti, että ei aikaisteta. Olen vastannut näin ihan vain siksi, että aikataulujen vekslaamisen vaiva tuntuu liian massiiviselta. 

Reissua edeltävänä päivänä makaan sängyllä ja sanon kumppanilleni, että perun sen huomisen reissun, koska en jaksa lähteä. 

Hetken kuluttua kumppanini tulee, ottaa tiukan halausotteen ja sanoo, että älä peru. 

Päätän, että en peru, yritän jaksaa lähteä. Eihän minun tarvitse mitään ostaa, jos en löydä mitään. 

Saan lähdettyä reissuun, ja kun päästään juhlapukuosastolle, tapahtuu ihme. 

En ole ikinä kokenut sellaista, ja ajattelen, että tämä on juuri sitä, mitä elämältäni haluaisin. Tällaista jokainen ihminen tarvitsisi. 

Sovitan liikkeen jokaisen juhlamekon, johon voisin kuvitella pukeutuvani. 

Aluksi tunnen turhautumista. Juhlamekkoja on vaikea saada päälle. Vetoketjut ovat tiukassa, eikä niitä ylety itse saamaan alas ja ylös loppuun asti. Tuntuu turhauttavalta ottaa vastaan apuakaan. Ajattelen, että minun pitäisi pystyä tähän yksin. 

Jossain vaiheessa joku naksahtaa kohdalleen. Yhtäkkiä opin solahtamaan mekkoihin eksponentiaalisen lyhyessä ajassa verrattuna ensimmäisiin sähellyksiin. Pukeudun mekkoihin, pyörähtelen niissä, minulle kannetaan lisää. 

Yksi mekko on ylitse muiden.

Se on se oikea. 

Ostan sen. 

Menemme seuraavaksi katsomaan kenkiä. Ajattelen, että ostan kengät, jos löydän hyvät. En oikein usko, että löytäisin hyviä. 

Jostain pulpahtavat esiin kengät, jotka sopivat täydellisesti äsken ostamaani mekkoon. Kun sovitan niitä jalkaan, ne sopivat myös jalkaani prikulleen. En ole koskaan kokenut sellaistakaan. Kengät on suorastaan pakko ostaa, ei niitä voi jättää ostamatta. 

Päivän kruunaa hajuvesi. 

Olen haaveillut hajuveden ostamisesta yli vuoden. Olen kulkenut ympäriinsä testailemassa hajuvesiä. 

Rakastan hajuvesiä ja tuoksuja, mutta aikuisiässä olen tullut melko nirsoksi. Minun on todella vaikea löytää hajuvettä, mikä miellyttäisi tarpeeksi. 

Tuoksun pitää olla puhtaan raikas ja yksinomaan hyvä. Siinä ei saa olla yhtäkään sivujuonteen juonnetta, josta en pitäisi. Se ei saa missään nimessä olla liian voimakas. 

Vajaan vuoden etsinnän jälkeen miellyttävä hajuvesi on löytynyt, mutta se on niin kallis, että en raaski ostaa sitä. 

Tällä reissulla menen katsomaan hajuvettä aikeenani vain esitellä se seuralaisilleni. Tämä on se hajuvesi, minkä vielä joskus ostan, mutta en tänään. 

En löydä juuri sitä hajuvettä, jonka haluaisin esitellä. Kaikki muut saman sarjan hajuvedet tuntuvat olevan esillä, mutta ei juuri se, minkä olisin halunnut esitellä. 

Lähden pois kaupasta, mutta ajatus hajuvedestä jää kaivelemaan mieltäni. 

Reissun loppupuolella kysyn seuralaisiltani, voitaisiinko vielä uudestaan mennä katsomaan hajuvesiä. Voisin huvikseni katsella muita vaihtoehtoja, kun sitä haluamaani ei nyt löytynyt. 

Menemme. 

Ja mitä tapahtuu?

Löydämme alennusmyyntipöydältä myymälän viimeisen pullon sitä hajuvettä, minkä kaikkein eniten halusin. Viimeisen pullon. Viidenkymmenen prosentin alennuksessa. 

En epäröi hetkeäkään marssiessani kassalle hajuvesipullo kourassa. 

Päivän ajatukseni on: 

tällaista ihminen vaan joskus tarvitsee. 

Sitä, että saa sovittaa kaikki liikkeen juhlamekot ja pyörähdellä niissä kyllikseen hyvien makutuomareiden edessä

ja sitä, että ostaa itselleen tuoksun, jonka kaikkein eniten haluaa. 

Päivä oli paras aikoihin.