Viikko 43: Uuden edessä

 Oletko koskaan ollut sellaisessa tilanteessa, että jäät vuodeksi vapaalle työelämästä? Vieläpä ilman, että kyseessä on vanhempainvapaa. Kyseessä on mahdollisuus tehdä toista työtäsi. Määritellä itse omat aikataulusi ja keskittyä vain toiseen niistä kahdesta työstä, joita yleensä yrität värkätä yhtä aikaa. 

Jos olet ollut, saatat tietää, miltä tuntuu jäädä pois töistä. Jos et ole ollut, voi olla, että et osaa edes kuvitella, millainen tilanne on. 

Kerron hieman omaa näkökulmaani nyt. 

Tilaisuus jäädä töistä pois vuodeksi, työskentelemään tutkimusapurahalla, tarjoutui jo kauan sitten. Pyysin esihenkilöiltä mahdollisuutta jäädä opintovapaalle. Kuvittelin olevani jalomielinen tarjoutuessani jäämään vasta aika pitkän ajan kuluttua, jotta kaikki olisi aikaa järjestää kuntoon ennen sitä. Sain kuulla, että ehdottamani ajankohta ei oikein sovi. Hermostuin siitä aika paljon: on se kumma, kun ihmiset eivät tartu ystävälliseen tarjoukseen. Se oli yksi niistä elämäni hetkistä, joina ajattelin, että ystävällisyydellä ei tässä maailmassa pääse mihinkään, röyhkeydellä vain pitäisi mennä ja ottaa toisilta kaikki minkä vain irti saa. 

Työelämässä tapahtui kaikenlaista ja puolentoista vuoden jaksolla tuntui siltä, että havittelemani vapaa ei koita koskaan. 

Kuukausi sitten huomasin, että vapaa lähestyy. On enää kuukauden verran aikaa siihen, mitä olen niin kauan niin kiivaasti odottanut.

Hetken tuntui juhlalliselta. 

Suuri osa viimeisestä kuukaudesta sujui kuten sitä edeltäväkin aika: töitä tehdessä. 

Kiivaita yrityksiä saada mahdollisimman valmiiksi kaikki, niin että muille ihmisille ei jäisi ihan hirveää, keskeneräistä rytöläjää selvitettäväksi. 

Kummallinen tilanne: olen lähdössä pois niin kauaksi aikaa, että kaikki pitää selvittää, omat tavarat siivota ja viedä pois, jakaa eteenpäin. Kuitenkaan en ole lähdössä lopullisesti. Oletus, sekä minun että muiden, on, että tulen takaisin. 

Kuinka siinä nyt sitten oikein pitäisi olla? Hyvästi, mutta ei kuitenkaan hyvästi - toivottavasti mahdollisimman moni teistä on vielä täällä, kun palaan. 

Kevyempi olo kuin normaalissa työelämässä: saan pistää asioita pakettiin, tuo, tuo ja tuo asia ei nyt koske minua. 

Vapaa-ajalla kasvava huoli: muistanko ja osaanko hoitaa kaiken, mikä pitää muistaa ja osata hoitaa?

Koko ajan kasvava pelko elämäntilanteesta, joka muuttuu täysin. Suuret muutokset eivät ole minun juttuni. Joka kerta suuren muutoksen edessä olen melko varma, että en selviä tästä - vaikka muutos olisi kuinka toivottu ja odotettu.

Töissä huoli siitä, ehdinkö kaikkea mitä pitää, muistanko vastata asioihin, jotka pitää vielä selvittää ja saanko välitettyä eteenpäin kaiken, mikä pitää siirtää jollekin toiselle. 

Yksiselitteinen vastaus on: en ehtinyt kaikkea, enkä muistanut kaikkea. Yritys oli kova, mutta osa asioista jäi kesken. Toivon, että se on normaalia. 

Viikkoa ennen vapaan alkamista pakokauhu. 

Mitä sitten oikein teen, kun en enää mene töihin? 

Mitä jos en saakaan tehtyä yhtään mitään? 

Jos vain jäänkin makaamaan sohvalle ja tuijottamaan telkkaria, enkä saa aikaiseksi mitään hyödyllistä?

Viimeinen työviikko alkaa. Normaalisti lasken päiviä viikonloppuun heti maanantaista alkaen. Nyt toivon, että viikko jatkuisi ikuisesti. Että ehtisin kaiken, ja että hyvästien hetki ei koittaisi. Olen niin huono hyvästeissä. 

Viimeinen työviikko kuluu, aika lailla kuin normaalit työviikot. Suhteellisen hitaasti ja työläästi. 

Viimeinen päivä. Ajattelen, että olen saanut asioita aikaiseksi aika hyvin. 

En kuitenkaan selvästi tarpeeksi - ja vielä viime hetkinäkin tuntuu tulevan uusia asioita, joita pitäisi selvittää.

Myöhemmin ajattelen, että olisin tarvinnut vielä viikon lisäaikaa. Sitten tulen ajatelleeksi, että lisäviikon aikana uusia asioita olisi tullut saman verran kuin vanhoja olisi ehtinyt selvittää.

Viime hetken perinteinen paniikki. Olen huono ottamaan rauhallisesti, hermostun ja hätäännyn erikoistilanteissa. Lähden palauttamaan avaimia muistamatta, että minun pitää saada vielä ulkovaatteeni lukkojen takaa. Joudun lainaamaan työkaverin avaimia. Ihmiset tulevat sanomaan hyvästejään, mutta en oikein kuuntele enää ketään. 

Olen tilannut kumppanini hakemaan minut autolla ja tuomaan koiran tullessaan. Ajattelen, että koira hieman keventää tunnelmaa, eikä kukaan, edes minä, ainakaan itke. 

Niin tapahtuu. 

Meitä on parkkipaikalla koko porukka, kun kuljetukseni saapuu paikalle. Koira nostetaan ulos autosta ja se rynnistää tervehtimään työkavereitani. Se käy tervehtimässä jokaisen pariin kertaan. Tunnelma on iloinen. Saattaa lähes unohtaa, että olen lähdössä dramaattisesti.

Lopuksi halataan kaikkien ihmisten kanssa, muut lähtevät sisälle ja minä pois. Kuulemma sisälle lähtijöiden keskuudessa kyyneliä pyyhitään. 

Koittaa se hetki, jota olen viime ajat pakokauhuisesti pelännyt. 

Huomaan, että ainakaan tällä hetkellä en pelkää. Päinvastoin. Olen onnellinen, onnellisempi kuin pitkään aikaan. 

Vielä seuraavana päivänäkin mietin, kuinka ihmiselle voidaan näin paljon onnea suoda. 

Viikonlopun aikana mieleen välkähtelee tietysti myös paniikinomaisia muistikuvia siitä, mikä jäi tekemättä ja mitä vielä olisi pitänyt tehdä. 

Ensimmäisten vapaapäivien tunnelmat: puolittain odotan, että töistä soitellaan ties mistä asiasta. Olen hieman ihmettynyt ja ennen kaikkea helpottunut, että niin ei käy. 

Olen todella onnellinen voidessani keskittyä vain yhteen työhön. 

Työelämässä pitää koko ajan olla ikään kuin hälytystilassa ja valmiudessa siirtymään asiasta toiseen. Työelämässä olen joutunut jatkuvasti keskeyttämään sen, mitä parhaillaan olen tekemässä, ja sukkuloimaan asioiden välillä.

Nyt saan vain määritellä sen mitä kulloinkin teen, ja keskittyä siihen. 

Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo. 

Voisi sanoa, että tästä ei ole suunta kuin alaspäin. 

Viikko 42: Vastatuulessa

Vuosi sitten lokakuussa minun oli tarkoitus lähteä Vantaan maratonille. Sairastumisen vuoksi lähtöni sinne kuitenkin peruuntui. Kuten tavallista, kun olin orientoitunut lähtemään maratonille, aloin heti miettiä, mihin sitten oikein voisin lähteä, kun alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut. Veljeni avovaimo vinkkasi minulle Kaarinan syysmaratonia. Tapahtuma vaikutti mukavalta. Aloin jo suunnitella sinne lähtöä tosissani, mutta sitten tuli joku este, en enää tarkemmin muista mikä. 

Kaarinan syysmaraton jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan. Tänä vuonna päätin toteuttaa aikeeni sinne lähtemisestä. 

Päätimme lähteä vanhempieni kanssa kolmistaan. Otin perjantain vapaaksi töistä ja kävimme perjantaina pitkästä aikaa tervehtimässä Kaarinan lähellä asuneita sukulaisia. Oli kiva käydä siellä. 

Tässä tapahtumassa oli erikseen oma lähtöaika hitaille maratoonareille. He lähtivät tuntia ennen varsinaisen maratonin lähtöä. Ohjeiden mukaan hitaiden lähtöaikaa suositeltiin niille, jotka halusivat käyttää maratoniin 5-6 tuntia. Arvioin, että omaan juoksuuni kuluisi vajaat viisi tuntia. En oikein tiennyt, pitäisikö minun osallistua hitaiden lähtöön. Koska en osannut päättää asiaa, lähdin normaalissa lähdössä. 

Maratonia edeltävänä iltana harkitsin uudestaan hitaiden lähtöä kahdesta syystä. 1) Tapahtuma oli pienehkö, sen kokoinen, että minun vauhtiani juoksevat jäävät helposti huomiotta. Liikenteenohjaajat lähtevät viimeisellä kierroksella lätkimään ja maalia ollaan jo korjaamassa pois, kun lähestyn maalia - siitä huolimatta, että varsinainen maksimiaikaraja maratonille on kuusi tuntia. Järjestäjillä ei useinkaan tunnu riittävän kärsivällisyys sitten enää, kun valtaosa porukasta on tullut maaliin. Toinen syy, miksi harkitsin hitaiden lähtöön osallistumista, oli ihan vain se, että pääsisimme sitten vähän aiemmin lähtemään pois. 

Kertasin tapahtuman ohjeen ja totesin, että hitaiden lähdön ilmaistiin olevan juoksijan "omalla vastuulla": ei voitu taata, että kaikki liikenteenohjaajat olisivat paikoillaan tuntia ennen varsinaista lähtöä. 

Muutaman maraton-kokemukseni perusteella pelkään maratonilla eksymistä aivan helvetisti. Pelkäsin sitä nytkin. Olin tuntemattomassa paikassa, eikä minulla ole kartanlukutaitoa tai suuntavaistoa. Jos opasteet ovat huonot tai liikenteenohjaajia ei ole tarpeeksi, eksyminen on taattu. Maratonilla menee, ja on tavoitteenakin mennä, tilaan, jossa ei ajattele nykyhetkeä koko ajan. Sen vuoksi eksyminen on vielä enemmän taattua. 

Kun mietin asiaa, olen eksynyt maratoneilla harvoin suhteutettuna siihen, kuinka monta maratonia olen juossut. Yleensä reittimerkinnät ja ohjaus on siis hyvää. 

Maratonilla eksyminen on kuitenkin niin kamalaa, että jo pari kokemusta syöpyy mieleen suorastaan traumaattisena. En halua ottaa mitään ylimääräistä riskiä, ja reitille lähtö ennen jokaisen mahdollisen liikenteenohjaajan paikalla oloa olisi riski. 

Toisin sanoen: suo siellä, vetelät täällä. 

Päätin lähteä varsinaisessa lähdössä.  

Tällä viikolla tulivat kylmät kelit. Myös maratonpäivänä oli kylmä. Onneksi ymmärsin ostaa edellisenä päivänä pipon. Tuli tehtyä ensimmäinen juoksu kesän jälkeen pipo päässä. 

Lähdettiin matkaan. Pelkäsin, että lähtöviivalla kanssani olisi vain huippujuoksijoita, ja kaikki kaltaiseni olisivat lähteneet siinä hitaiden lähdössä. Onneksi asia ei ollut ihan niin. Jokunen kaltaiseni oli siellä lähtijöiden joukossa. Valtaosa kylläkin katosi horisonttiin jo heti alkuvaiheessa.

Onneksi reittimerkinnät olivat selkeät. Lisäksi oli liikenteenohjaajia joka risteyksessä. En eksynyt kertaakaan, ja pelkäsin eksymistä vain vähän lähdön jälkeen. Juoksimme neljä kymmenen kilometrin kierrosta, ja kahden kierroksen jälkeen jo vähän hoksasin ilman reittimerkintöjäkin, miten kierros menee. 

Maisemat olivat kauniit. Liikenteenohjaajat ja muut ihmiset olivat kannustavia ja mukavia. 

Kierroksen alkuvaiheessa vastatuuli oli joka kierroksella niin voimakas, että sai olla kiitollinen siitä, että en ole yhtään pienempi tai hentorakenteisempi ihminen. Sain puserrettua tuulta vasten omalla painollani. 

Onneksi kierroksen puolivälin paikkeilla vastatuuli lakkasi. 

Kun oli juossut pitkään, alkoi olla kylmä. 

Kolmas kierros oli tuskainen. Huomasin, että nopeat maratoonarit alkoivat tulla maaliin. Mietin, onko neljännellä kierroksella enää ketään. Muita juoksijoita tai liikenteenohjaajia. 

Lyhyiden kierrosten maratoneissa on mielestäni yksi kiistattoman hyvä puoli, mikä sopii minulle. 

Jos juostaan yksi pitkä lenkki, loppupään kilometrit tuntuvat loputtomilta. Viimeisten kilometritolppien väli tuntuu siltä, että se ei lopu koskaan. Esimerkiksi kolmenkymmenenseitsemän ja neljänkymmenenkahden kilometrin kilometritolpan välillä miettii aina, että tässä on joku huijaus - ei kilometri voi olla näin pitkä matka. 

Jos sen sijaan juostaan neljä osapuilleen 10 km mittaista kierrosta, viimeisten 12 kilometrin aikana ei tarvitse ajatella kilometritolppia. 

Voi ajatella, kuten ajattelin nyt neljännelle kierrokselle lähtiessäni: nyt menen viimeisen kerran tästä. Lähden viimeisen kerran kierrokselle. Juoksen viimeisen kerran tästä keskustan läpi. Näen viimeisen kerran tuon pizzerian. Näen viimeisen kerran tuon opasteen. Näen viimeisen kerran tuon mainoksen. Juoksen viimeisen kerran tämän peltotien. Nyt tulen tähän. Tästä ei ole enää pitkälti. 

Keksin myös uuden taktiikan loppumatkan kestämiseen. 

Näitä taktiikoita on kertynyt vuosien varrella jokunen. 1) Ota joku kiintopiste, vaikka lyhtypylväs, matkan päästä, ja ajattele vain tuota yhtä kiintopistettä. Kun olet saavuttanut sen, ota seuraava kiintopiste, ja niin edelleen. 2) Keksi joku ajatus, joka liittyy ohittamaasi kilometritolppaan, ja toista sitä mielessäsi, ja kehittele siitä juttuja, joita sitten jutustelet itsellesi mielessäsi ajan kuluksi. 3) Keskity itsesi kehumiseen ja kannustamiseen mielessäsi. 4) Keskity hengitykseesi ja sen rytmiin. 

Nyt: otin kiintopisteen ja laskin askelet, joita vaadittiin kiintopisteen saavuttamiseen. 

Tosin laskin vain joka toisen askeleen selkeyden vuoksi. Rytmitin laskemista myös hengitykseeni, eli laskeminen meni loppujen lopuksi ihan sekaisin. Laskin vain mielessäni juoksutahdin mukaisesti, ja kokeilin, kuinka pitkälle ehdin laskea aina ennen tietyn kiintopisteen saavuttamista. 

Viimeisen kierroksen saldo: vastaan tuli yksi liikenteenohjaaja, joka oli jo lähdössä, mutta kauhistui minut nähdessään, peruutti takaisin paikalleen, ohjasi liikennettä ohijuoksuni ajan ja huusi perääni, tuleeko minun jälkeeni muita. Sanoin, että ei varmaan. Mielessäni lähetin taas kiitoksen kaikille hyville tapahtuman järjestämiseen osallistujille, joiden asenne yli neljä tuntia maratoniin kuluttaville on niin kannustava ja ystävällinen. 

Onneksi kaikki muut liikenteenohjaajat ja huoltopisteiden porukat olivat paikalla ja jaksoivat kannustaa ja tsempata. Kaikki siis valtaosin hyvin. 

37 kilometrin kohdalla törmäsin kolmen nuoren miehen porukkaan, jotka olivat juosseet alkuvaiheessa edelläni, olin ohittanut heidät, sitten he olivat ohittaneet minut, ja loppuvaiheessa ohitin taas heidät. He kävelivät ja kävellessään ainakin osa heistä huusi ja kirosi kovaan ääneen. "Ai vittuuuuu! Miks piti lähtee TÄYSMARATOONILLE?" 

Enpä ole sellaiseenkaan ennen törmännyt. 

Toisiksi viimeisen kierroksen lopulla jalkoihin alkoi sattua ja jalat tuntuivat olevan jumissa. Oli myös vähän kylmä. Juosta linkuttelin eteenpäin sisulla. 

Viimeisen kierroksen puolivälin jälkeen, ehkä viimeisen huoltopisteen urheilujuoman voimalla, sain otettua jonkinlaisen loppukirin. Viimeisiä kilometrejä en enää linkuttanut, vaan sitä voisi kutsua jopa juoksemiseksi. 

Juoksin, juoksin ja juoksin, ja pitkähän se loppumatka oli, vaikka oli saanut voimaa ja oli viimeisellä kierroksella. 

Lopulta tulin maalisuoran päähän ja maaliin. Olin iloinen siitä, että maalissa olivat kannustamassa muutkin kuin vanhempani, minulle taputettiin. Tuntui hienolta, kun kaulaan tultiin ripustamaan mitali. Kiitos!

Loppuslogan: tämä maraton oli vähän kuin elämä itse. Vastatuulesta huolimatta eteenpäin. Ajallaan vastatuuli kyllä loppuu. 

Kyllä ehkä joskus vielä uudestaan Kaarinan syysmaratonille. 

Viikko 41: Huumorin kukka

 Viikolla 41 tein tietoisen päätöksen etsiä jokaisesta päivästä jotain, jolle nauraa. 

Tein sen siksi, että naurun aiheita ei tuntunut olevan, ellei niitä tietoisesti etsi. 

Tarjoilen kyseisen viikon naurun aiheet tässä blogipostauksessa. 

Maanantai

Maajussille morsian -ohjelma, taattu maanantai-iltojen ilo jo vuosien ajan. En naura siinä esiintyville ihmisille pahantahtoisesti. Joidenkin ihmisten murre ja se, kuinka tosissaan jotkut ovat, tuottaa hauskuutta ohjelman katsojan arkeen. 

Tiistai

Otin joku aika sitten käyttöön uuden puhelimen. Sen äänisäädöt eivät vielä ole ihan täysin kohdillaan. Esimerkiksi herätyskellon äänenvoimakuutta täytyi säätää, sillä ensimmäisenä aamuna uuden puhelimen herätyskellon soidessa kaikki olivat sydänkohtauksen partaalla. Ääniä säädellessäni huomasin, että herätyskellon ääneksi oli mahdollista saada tietyn artistin kappaleiden Spotify-lista. Valitsin vastaisuuden herätysääneksemme Leevi and the Leavingisin. Listan ensimmäinen kappale oli "Sunnuntaiksi San Fransiscoon". Kappaleen alun kuuleminen ensimmäisenä aamulla toi hauskan alun päivälle. 

Keskiviikko

Ilmeisesti televisio on arjen harvoja hauskuuttajia. Keskiviikkona telkkarista tuli "Duudsonit tuli taloon". Tällä kertaa Duudsonit menivät pistämään järjestykseen sellaisen perheen asioita, joiden ongelmana oli, että lähes aikuiset lapset eivät osallistuneet lainkaan kotitöihin. Teini-ikäinen poika sanoi telkkarissa, että oikeastaan häntä itseäänkin hävettää, kun hän ei saa laitettua omia likaisia astioitaan tiskikoneeseen. 

Torstai

Koirani ja minun vakiolenkkini varrelle sijoittuu suora, jossa opettajat luotsaavat mopokoululaisia. Kävelemme jalkakäytävällä ja ihmiset ajavat mopolla viereisellä tiellä ja opettajat antavat heille ohjeita. Tämä on koirani mielestä verrattoman mielenkiintoista. Joka kerta, kun mopokoululaiset sattuvat kohdalle, se jää pitkäksi aikaa tuijottamaan. Mietin, ottavatko mopokoululaiset tai opettaja yhtään paineita ylimääräisestä yleisöstä. 

Perjantai

Työkaveri soitti paniikissa ja pyysi apua ongelmaan. Kerrankin ongelma oli helposti ratkaistavissa ja oikeastaan aika hauska. Joskus työssäkin tulee hauskoja tilanteita. 

Lauantai

Tällä viikolla alkoi Estonia-onnettomuudesta kertova, tositapahtumiin perustuva televisiosarja. Koska olen aina ollut omituisen kiinnostunut kaikesta Estoniaan liittyvästä, minun oli tietysti pakko saada alkaa seurata sitä. Ensimmäisen jakson katsottuani halusin katsoa uudestaan MTV3-kanavalla esitetyn "Missä olit kun" -sarjan Estonia-jakson, jossa kerrataan onnettomuuden aikaan esitettyjä uutispätkiä. Yhdessä uutispätkässä Estonian miehistöön kuuluneet ihmiset sanovat, että kun vettä alkoi tulvia kannelle, ei auttanut, vaikka he kuinka pumppasivat ja pumppasivat. 

Tässä asiassa ei ole mitään hauskaa, mutta aloin silti nauraa, koska verkkokalvolleni piirtyi kuva tilanteesta, jossa vettä tulvii uppoavaan laivaan, ja jotkut yrittävät pelastaa tilannetta pumppaamalla polkupyöräpumpun kokoisella pumpulla. 

Ehkä nauroin myös siksi, että onnettomuus on niin kauhea. Se on mielestäni kauhein onnettomuus, mihin olen tutustunut. Ehkä siihen ei voi syventyä löytämättä välillä jotain, mikä naurattaa edes vähän. 

Sunnuntai

Viikon viimeisenä päivänä naurun aiheet viimeistään loppuivat ja niitä oli pakko hakemalla hakea. Taattu keino on pistää Youtubesta pyörimään vanhan Hynttyyt yhteen -sarjan klippejä. Kyseessä on koominen sarja, jossa Eija Vilpas ja Hannele Lauri ovat keskeisissä rooleissa, ja pelkästään Eija Vilppaan karjalan murteen kuunteleminen naurattaa. Varmaan, koska kuten jo edellä totesin, mikäs sen hauskempaa kuin murretta puhuva ihminen. 

Viime aikoina minua on erityisesti puhutellut klippi, jossa Vappu (Eija Vilpas) ja Aarne (Aake Kalliala) ovat menneet kihloihin ja Aarnen äiti tulee kihlajaiskahvien merkeissä ensimmäistä kertaa Vapun kotiin. Ensimmäiseksi ovesta tullessaan Aarnen äiti lausuu jotain kohteliasta Vapun asunnon avaruudesta. 

Vappu toteaa siihen: "Nii, sie vissii aattelit, et mikä mörskä lienee, nuotio keskellä lattiaa."

Viikko 40: Tarina polkupyörästä

 Kesällä 2011 kaaduin polkupyörällä. 

Vietin ensimmäistä kesää opiskelukaupungissani. Olin ollut allekirjoittamassa kesätyösopimusta ja menossa kesäopintoja varten sovittuun tapaamiseen yliopistolle. Olin vähän myöhässä aikataulusta, joten ajoin pyörällä niin kovaa kuin pääsin. 

Oli alamäki ja tiukka mutka, ja pyöräni oli pieni ja huono. Olin kaatunut sillä monta kertaa aiemminkin. Sen eturengas töksähti aina ikävästi jokaiseen pieneenkin kuoppaan tai korokkeen tapaiseen. Se oli varmaan liian pieni, veljeni vanha pyörä, jolla olin ajanut lapsesta asti.

Tuo mutka oli liikaa. Kaaduin mutkassa liian kovassa vauhdissa. Jouduin hakemaan läheisestä Citymarketista laastaria polviin ja kyynärpäihin, jotka kaikki suihkusivat verta. Putsailin haavojani Citymarketin vessassa ja onnistuin kadottamaan avaimeni sillä reissulla. Ne onneksi löytyivät myöhemmin Citymarketin infopisteeltä. Siihen opintoihin liityvään tapaamiseen en enää ehtinyt. Jouduin ilmoittamaan, että en enää mitenkään ehdi inhimillisessä aikataulussa. Mitä tästä opimme? Kiirehtiminen ei auta mitään. Kiirehtimisestä ei ole mitään hyötyä, siitä on pelkkää haittaa. 

Vanhempani olivat kertoneet pyörällä kaatumisestani mummilleni. Tapansa mukaan mummini ei jäänyt turhia päivittelemään, vaan lahjoitti minulle oman pyöränsä. Hänellä oli hyvä, vanhan klassikon mallinen pyörä. Kunnon mummopyörä, ei mikään kauhean tyylikäs, ajattelin, mutta hyvä sillä oli ajaa. 

Sain siis mummilta käyttöön pyörän, jolla oli todella hyvä ajaa verrattuna edelliseen pyörään. Ei tarvinnut enää pelätä jokaista kuoppaa ja koroketta. En juuri koskaan enää kaatunut pyörällä. Pyörällä ajo oli silkkaa nautintoa. 

Olin tyhmä maalaistyttö, joka ei tajua mitään kaupungin vaaroista. Vuosia myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten huolettomasti jätin pyörää ties minne. Minulla ei ollut mitään pelkoa siitä, että pyörä voitaisiin varastaa, kuka sen nyt varastaisi. Nykyisin ihmettelen vain, kuinka se säilyi varastamatta. Kerran lukkoa oli jotenkin peukaloitu, mutta pyörä jätetty paikalleen yliopiston kirjaston eteen. En tiedä, kuka on tehnyt ja mitä. 

Myöhemmin ajelin pyörällä minulle vieraalla paikkakunnalla, josta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Hikoilin kesähelteessä, pyöräilin ja katselin maisemia. Kävin uimassa, heitin kesämekon uikkarin päälle ja pyöräilin kotiin. Kävin pyörällä merenrantakuopalla uimassa kumppanini kanssa silloin, kun olimme juuri tavanneet. Kumppanini sanoi, että pyöräilyni seuraamisesta tulee hänelle mieleen yksi sketsivideo.

Ajoin mummilta saadulla pyörällä ensin opiskelukaupungissani, sitten ensimmäisen vakituisen työni työmatkoja. Tuolla ensimmäisen työpaikkani paikkakunnalla en pelännyt pyörän puolesta. Paikkakunta oli pieni ja hiljainen. Kuulin kyllä, että joskus jonkun pyörä oli varastettu jostain, mutta en pelännyt oman pyöräni puolesta. Kuka nyt vanhan, kolmivaihteisen rotiskon ottaisi, ajattelin. Jos joku ottaa, niin tarpeeseen ottaa, naureskelin jollekin. 

Ajoin pyörällä kotiin myös tehtyäni viimeisen työpäiväni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani. Pyörän tarakalla oli työkavereilta saatu kukka-amppeli. Harteillani oli laukku ja kassi, joissa oli kaikennäköistä viimeisenä työpäivänä mukaan otettua tavaraa. Matkanteko oli vähän huojuvaa. Pyörän eturengas töksähteli huonon pyörätien kuoppiin. Selvisin siitäkin nostalgisesta matkasta kuitenkin ongelmitta. 

Kesti vähän aikaa, että uskalsin alkaa kulkea pyörällä nykyisen työpaikkani työmatkoja. Pian nykyisessä työpaikassani aloitettuani luin sanomalehdestä, että asuinalueellani sattuu todella paljon pyörävarkauksia jatkuvasti. Pyöriä varastetaan, vaikka ne olisi lukittu sekä renkaasta että rungosta telineeseen kiinni. Juttua varten haastatellulta ihmiseltä oli varastettu useampi pyörä lyhyen ajan sisään. Ajattelin, että en voi tuoda pyörää työpaikkani pihaan. 

Sitten ajattelin, että ehkä juna-asema, josta lehdessä puhuttiin, on eri asia kuin työpaikkani piha. Työpaikkani edustalla on aina valtava määrä pyöriä. Minun pyöräni on siellä vanhimpia ja halvimpia. 

Aloin ajaa pyörällä töihin ja lukitsin sen eturenkaasta telineeseen. 

Tein niin yli neljä vuotta. 

Aina välillä mietin, voisiko joku varastaa pyörän, ja aina tulin siihen tulokseen, että ei, se on niin vanha, ei sillä ole mitään jälleenmyyntiarvoa. Ei etenkään verrattuna kaikkiin niihin pyöriin, joiden joukossa se on. 

Viime torstaina töissä mietin, että tänä iltana menen kahvakuulatunnille. Sain viestin siitä, että uusi passini on saapunut noudettavaksi, ja ajattelin, että en voi hakea passia heti, koska minulla ei ole vanhaa passia mukana, mutta haenpa passin sitten samalla reissulla, kun käyn kahvakuulatunnilla. Mietin, että pyörään pitää laittaa etuvalo, koska siihen aikaan illasta on jo säkkipimeää. Lamppu oli tarkoitus laittaa jo edellisenä päivänä, mutta en ollut muistanut. Ärsytti, että pitää laittaa lamppu, ärsytti, että en ollut muistanut sitä edellisenä päivänä ja ärsytti, että sitten pitää taas miettiä, irrotanko lampun joka kerta ja laitan sen taskuun, varastaako joku lampun pyörästä. 

Se torstai osoittautui myös rasittavaksi työpäiväksi. Iltapäivän kokous venyi. Koin, että yksi työkaveri aukoi mulle päätään niin paljon ja niin turhasta asiasta, että teki mieli jo ärjäistä takaisin oikein kunnolla. Kun olin lähdössä, toinen työkaveri tuli solkottamaan jotakin, aloittaen lauseen sanoilla "ootpa lähdössä tai et, niin mä kysyn sulta nyt tätä asiaa". Ärtymyskynnys oli reippaasti ylittynyt, kun viimein lähdin töistä. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun vihdoin pääsin työpaikan ovesta ulos. Kaivoin avaimia ja kävelin pyörääni kohti. 

Paitsi että siinä, mihin olin pyöräni jättänyt, ei ollutkaan pyörääni. Telineessä oli jonkun toisen pyörä, mikä kaukaa katsoen oli hiukan muistuttanut minun pyörääni. Telineessä oli myös muita pyöriä. Minun pyörääni ei ollut. 

Pidin selvänä, että en vain näe pyörääni. Stressi tekee usein vaikeaksi havaita itsestään selviä asioita. 

Kävin pyörätelineen pyörät läpi moneen kertaan. 

Lopulta soitin kumppanilleni ja sanoin, että pyöräni ei ole täällä, missä sen pitäisi olla. Jokin osa minusta toivoi, että sille olisi looginen selitys. Jos vaikka kumppanini on jostain syystä hakenut pyörän. Ei ole mitään järkeä siinä, että hän olisi sen hakenut, mutta jospa hän vaikka olisi hakenut sen. 

Jouduin kuitenkin alistumaan siihen, että kumppaninikaan ei tiennyt pyörästäni yhtään enempää. Kävin pyörätelineen vielä kerran läpi ja lähdin sitten kävelemään kotiin. Päässäni takoi vain yksi ajatus: 

tämä ei voi tapahtua minulle. 

On kummallista, että vaikka olen tietoinen pyörävarkauksien yleisyydestä, enkä näe mitään syytä sille, miksi se ei voisi tapahtua myös minulle, sitä oli vaikea uskoa. Koko kotimatkan ajattelin, että jostain se pyörä vielä putkahtaa. Tälle on joku viaton selitys. 

Naputtelin rikosilmoituksen poliisin verkkopalvelussa samalla, kun kävelin kotiin. Tiesin, että siitä ei ole hyötyä, mutta niin ohjeistetaan tekemään. 

Kumppanini laittoi pyörän tiedot toiseen Facebook-ryhmään ja minä varmuuden vuoksi vielä toiseen. 

En mennyt kahvakuulatunnille, koska kiinnostus lähteä kävellen sinne oli miinus sata. 

Illalla iski hirveä suru siitä, että mummin pyörä, jonka kanssa minulla on niin monta hyvää muistoa, on viety minulta. En tiennyt, että polkupyörä voi olla rakas, mutta ilmeisesti se voi olla. 

Yritin ajatella vaikka mitä. Yritin ajatella, että tämä ei ole iso asia. Pyöriä saa uusia. Mummin muisto ei ole sidottu siihen pyörään, minulla on kaikki muistoni mummista myös ilman sitä pyörää. Tästä on nyt vain päästävä yli. Paljon pahempaakin olisi voinut sattua. Paljon arvokkaampiakin asioita olisi voitu varastaa, sellaista, mistä ihan oikeasti ei pääsisi yli tai olisi ainakin todella paljon vaikeampi päästä yli. 

Asiasta on silti vaikea päästä yli. Odottelen edelleen, että murhe ja vitutus helpottaisi edes vähän. 

Perjantaiaamuna teki mieli soittaa esimiehelle, että en tule töihin. Se, että minun pitäisi rämpiä töihin, kun pyörä on pöllitty, tuntuu viimeiseltä pisaralta viime aikojen tapahtumiin työrintamalla. Kamelin selkä on katkennut. 

Raahaudun silti töihin, tietenkin. 

Ajattelen, että jos mummini olisi ollut hengissä ja näkemässä tilanteen, hän olisi ottanut pyörävarkaan juosten kiinni ja mättänyt turpaan. 

Ajattelen, että pyörävaras saa olla varuillaan. Hän ei tiedä, kenen pyörän tuli ottaneeksi. Mummini hengen kosto tulee olemaan hirmuinen. 

Viikko 39: Liian lyhyt elämä

 Aloitan tämän viikon postauksen kertomalla tarinan. Valitettavasti tarina perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden nimet on muutettu. 

Olin viisivuotias, kun kaksi vuotta vanhempi veljeni aloitti koulun. Veljeni tutustui koulussa poikaan, jota kutsun tässä tarinassa vaikkapa nimellä Matti. Matista ja veljestäni tuli hyviä kavereita. Matti alkoi käydä meillä kylässä ja veljeni kävi Matin luona kylässä. Matin äiti ja minun äitini tutustuivat Matin ja veljeni ystävyyden myötä. Äitimme huomasivat, että molemmilla oli samanikäisten poikien lisäksi samanikäiset tyttäret. Äidilläni oli minut ja Matin äidillä niin ikään tytär, joka oli isoveljeään Mattia kaksi vuotta nuorempi. Kutsun Matin pikkusiskoa tässä tarinassa vaikkapa Maijaksi. 

Äitimme päättivät yrittää tutustuttaa Maijan ja minut toisiinsa. Maija tuli äitinsä kanssa käymään meillä pari kertaa samalla, kun Matin ja Maijan äiti tuli hakemaan Mattia meiltä. Maijan ja minun välille syntyi kuin syntyikin ystävyys, jota äitimme olivat toivoneet. 

Olimme perheeni kanssa asuneet kaukana kylän keskustasta paikassa, jossa ei ollut muita lapsia. Käytännössä veljeni oli ollut ainut leikkitoverini siihen asti, kunnes tapasin Maijan. Olin kyllä tutustunut muihin ikäluokkani lapsiin muun muassa seurakunnan päiväkerhossa ja joskus jossain muuallakin. Lapsena en kuitenkaan oikein välittänyt muiden ihmisten seurasta edes sitä vähää kuin nykyään, joten ehkä siksi viiteen ikävuoteen mennessä minulla ei vielä ollut varsinaista parasta ystävää. Maijasta kehkeytyi minulle paras ystävä. Maija oli ensimmäinen ihminen, jota aloin ajatella parhaana ystävänäni. 

Ystävyys kesti rikkumattomana vuoden verran. Vähän sen jälkeen, kun olimme menneet esikouluun, tapahtui jotain. On vaikea sanoa, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Minun näkökulmastani Maijan käytös minua kohtaan muuttui. Maija saattoi olla suorastaan ilkeä minua kohtaan. Jälkikäteen sain jostain tietää, että Maijalla ja Matilla oli kotona kaikenlaisia ongelmia. Jälkikäteen olen ajatellut, että johonkinhan heidän oli pakko purkaa sitä kaikkea vaikeaa, mitä he joutuivat kotona kestämään. Lisäksi vasta aikuisena olen huomannut ajatella, että Maija saattoi olla minulle kateellinen joistain asioista, mitä minulla oli, tai mitä hän luuli minulla olevan, ja mitä hänellä ei ollut. Joka tapauksessa ystävyytemme alkoi rakoilla. Esikoulussa syntyi uusia kaveri- ja ystävyyssuhteita eri tavalla kuin aikaisemmin, ja lopulta siirryimme Maijan kanssa eri porukoihin. Samaan aikaan Matin ja veljeni ystävyys hiipui ja lopulta katkesi kokonaan. 

Olimme Maijan kanssa samalla luokalla koulussa ala-asteajan. Ala-asteen aikana olimme aina välillä hyviä kavereita, sitten meille tuli riitaa ja olimme eri porukoissa, sitten taas kavereita. Riitojen osalta kummassakin oli vikaa, tai sitten voi ajatella, että kummassakaan ei ollut mitään erityistä vikaa. On vaikea sanoa, miksi emme voineet vain pysyä ystävinä, ja miksi toisaalta vuosien ajan aina riitelyn jälkeen kuitenkin palasimme ystäviksi. Muiden ihmisten kanssa en ole kokenut samanlaista on-off-ystävyyttä. Matin ja veljeni kaveruus ei jatkunut enää koulun alkuvaiheen jälkeen, mutta minun ja Maijan myrskyisä ihmissuhde jatkui ala-asteen lopulle asti. Vasta yläasteen alkaessa päädyimme eri luokille, kokonaan eri piireihin ja käytännössä yhteytemme katkesi. 

Maijan veli Matti oli peruskouluajan kanssamme samassa koulussa. Matilla ja Maijalla oli ilmeisesti edelleen vaikeaa kotona, ja kummallakin oli lisäksi vaikeuksia koulussa tietyissä aineissa. Esimerkiksi Maijalle lukeminen ja matematiikka oli vaikeaa, mutta hän oli lahjakas muunmuassa käsitöissä ja kuvaamataidossa. Ehkä yksi ystävyytemme kantavista voimista oli erilaisuus ja sen myötä mahdollisuus auttaa toista. Yritin auttaa Maijaa lukemista vaativissa asioissa, ja Maija saattoi olla minun apunani käsitöissä. En tiedä, oliko Matilla vastaavia lahjoja vaikeuksien lisäksi. Tiesin vain, että Matin koulu ei suju kovin hyvin. Matin käytös muita kohtaan oli myös huonoa. 

Kun olin lukiossa, Facebook muuttui suomenkieliseksi ja kaikki alkoivat liittyä sinne. Tein periaatepäätöksen siitä, että pyysin ja hyväksyin Facebook-kavereikseni kaikki vanhat luokkakaverit. Myös Maija on edelleenkin Facebook-kaverilistallani. Muuta yhteyttä meillä ei ole. Joskus, harvoin, olemme reagoineet toistemme päivityksiin. Joskus mietin, muistaako Maija vielä ystävyyttämme noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Minä muistan sen. Elämämme on mennyt täysin eri suuntiin. 

Viime perjantaina järkytyin nähdessäni Maijan Facebook-päivityksen. 

Päivityksessä Maija jättää hyvästit rakkaalle isoveljelleen, josta on enää jäljellä pelkät muistot, joka nyt on lähtenyt aivan liian varhain. 

Tiedän, että Maijalla on kaksi isoveljeä. Toinen on huomattavasti minua vanhempi, enkä tunnistaisi häntä kuvasta. Toinen on tietysti Matti. Yritän tulkita Maijan päivityksessä olevasta kuvasta, kumpi hänen veljistään on kyseessä, mutta en saa siitä oikein selvää.

Lopulta minulle selviää se, mitä osaan epäilläkin: liian varhain lähtenyt isoveli on Matti. 

Ajattelen Mattia, joka kauan sitten kävi meillä kylässä, ja jonka kotona minä olen käynyt monta kertaa kylässä. Olen järkyttynyt siitä, että sitä ihmistä ei enää ole. Ajattelen Maijaa, jolle Matti on ollut yhtä tärkeä ihminen kuin minun veljeni on ollut minulle. Ajattelen heidän äitiään, joka vuosien varrella oli aina minulle ystävällinen. On vaikea kestää ajatusta siitä, että hän joutuu hautaamaan oman lapsensa. 

En tiedä juuri mitään Matin elämästä, mutta tiedän, että se ei ole ollut helppo. Hänellä on ollut vaikeaa kotona ja koulussa. Koulussa hänellä oli vaikeuksia sekä oppimisen että kaverisuhteiden osalta. Hän on suoriutunut peruskoulusta, mutta sen jälkeen hänellä on ollut niinsanotusti vaikeuksia integroitua yhteiskuntaan. 

Matiksi kutsumani henkilö on esimerkki siitä, että tässä elämässä nallekarkit eivät mene tasan. Jotkut saavat elämälleen huomattavan paljon huonommat lähtökohdat kuin jotkut toiset. Jotkut onnistuvat ponnistelemaan huonoista lähtökohdista ja vaikeuksista huolimatta. Ehkä siihen on syynä jokin suojaava tekijä, vaikka joku persoonallisuuden piirre. Ehkä jonkun on synnynnäisesti helpompi horjahtaa pois yhteiskunnan viitoittamalta polulta kuin jonkun toisen. Ehkä syytä voi hakea kokemuksista, jotka toimivat vaikeuksien vastapainona: esimerkiksi Matilla ja Maijalla oli koulussa samankaltaisia vaikeuksia, mutta ehkä Maijalla oli vaikeuksiensa vastapainona vahvuuksia ja niiden myötä enemmän myönteisiä kokemuksia kuin Matilla. Ehkä Maija pääsi edes vähän helpommalla siksi, että hän sattui olemaan kaksi vuotta nuorempi. Ehkä Maija on säästynyt myöhemmässä elämässään joltain sellaiselta kokemukselta, mikä on ollut Matille liikaa. 

Puran alkujärkytystäni viestittämällä toiselle kouluaikaiselle kaverilleni Matin kuolemasta ja siitä, tietääkö hän siitä jo. 

Toisen kaverini suhtautuminen järkyttää minua lisää. Hän vaikuttaa välinpitämättömältä. Matti oli koulussa aina ärsyttävä, ja koko kouluajan hänestä näki, että hän ei ole normaali, eikä hänestä koskaan tule normaalia ihmistä. Kuolema oli siis odotettavissa. Ja mitä se meitä liikuttaa. 

Lopulta en tiedä, olenko enemmän surullinen Matin läheisten puolesta, vai siitä yhteiskunnassa ilmenevästä asenteesta, mitä toisen koulukaverini vastaus heijastaa. Asenteen, jonka mukaan kaikkien elämä ei ole samanarvoinen. Normaalit ihmiset ovat arvokkaampia kuin epänormaalit. En pyytänyt kaveriani tarkentamaan normaalin käsitettä, mutta uskon tietäväni, mihin hän sillä viittaa: työssä käymiseen, verojen maksamiseen, ammatin opiskeluun, parisuhteeseen ja perheen perustamiseen, omista lapsista huolehtimiseen, kohteliaaseen käytökseen muita ihmisiä kohtaan. 

Pyytäisin tämän postauksen lukijaa miettimään, onko hän samaa mieltä. Ovatko ihmiset tasa-arvoisia, vai onko joidenkin ihmisten elämä toisia arvokkaampaa? Jos on, mikä tekee ihmisestä tai hänen elämästään arvokkaan?

Toisaalta: jos olet sitä mieltä, että joku ihminen on arvokkaampi kuin toinen, tarkenna hetkeksi katseesi siihen henkilöön, jonka luokittelet arvottomaksi. Tarkenna katseesi häneen, ja muista: hän on aina jonkun toisen ihmisen lapsi, veli, sisko, ystävä, kumppani, isä tai äiti. Se joku voisit olla sinä. 

Pari päivää tämän episodin jälkeen kuulen keskustelun, jossa sivutaan elämän lyhyyttä. Elämä voi loppua äkisti, ja kun tämän tiedostaa, suhtautuminen elämään voi muuttua. Elämästä voi esimerkiksi haluta saada enemmän irti. Voi vaikkapa iskeä tarve matkustaa mahdollisimman moneen eri maahan. 

Keskustelun kuultuani tulen samaan tulokseen kuin joskus ennenkin. 

Elämän lyhyyden ymmärtämisestä voi seurata myös ja ennen kaikkea kyky suhtautua muihin ihmisiin toisin. 

Ole ystävällinen toiselle. Kuuntele, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Anna sijaa toisen näkökulmalle sen sijaan, että jääräpäisesti pitäisit kiinni omastasi. Anna tilaa toiselle ihmiselle sen sijaan, että sokeana tavoittelisit omia päämääriäsi.

Voi olla, että se toinen ei kohta enää ole luonasi.