Maratoonaten joulukaupungissa

No niin, täällä ollaan taas, ja mikä parasta ja oudointa, yhtenä kappaleena!

Edellisen päivitykseni jälkeisenä päivänä söin aamupalan, pakkasin paniikissa (pakkaaminen ja erityisesti tällaisissa erityisissä tilanteissa pakkaaminen on mulle aina yhtä tuskallista), kävin nostamassa rahaa ja ostin sitten junalipun. Ensimmäinen kommervenkki tapahtui jo siinä: en osannut ottaa vuoronumeroa rautatieaseman laitteesta, vaan nyhersin ties kuinka kauan siinä sen laitteen luona, vaikkei ketään muuta edes ollut, eli vuoronumeroa ei periaatteessa olisi tarvinnut. Tiskin takana istuva täti katseli vähän aikaa ja rupesi lopulta neuvomaan, miten laite toimii. Pitkän ähellyksen päätteeksi sain kuin sainkin vuoronumeron, enkä ymmärrä, mikä siinä nyt oli niin monimutkaista, sillä olenhan mä nyt ennenkin jo ties kuinka monessa paikassa onnistunut ihan sen kummemmin ajattelematta ottamaan numeron. 

Koska muita asiakkaita ei ollut, mun vuoroni kilahti heti, kun se numero vain saatiin laitteesta ulos. Jostain syystä en siinä kiireessä ja tuskassa osannut suunnistaa oikealle tiskille, joten se äsken neuvonut täti otti mut palveltavakseen. Lipun ostaminen sujui ihan mallikkaasti, vaikka toinen osapuoli tuntui siinä vaiheessa jo suhtautuvan varauksellisesti mun älykkyysosamäärään, kysyi vielä erikseen, enkö tarvitse paluulippua. En tarvinnut, pelkän menolipun vain.

Tämän härdellin jälkeen mun oli pakko vielä ehtiä syömään jotakin, joten kiiruhdin puolijuoksua yliopistolle. Se ruokala, jota olin alun perin suunnitellut, osoittautui liian kaukaiseksi mun kireälle aikataululleni, joten jouduin tyytymään huonompaan vaihtoehtoon. Ja siellälkin jouduin vain ahtamaan lounaan sisääni turbovauhdilla, ja sen päätteeksi juosta kotiin hakemaan matkatavarani. Todellakin, juoksin koko matkan yliopistolta kotiin ja sieltä raiteelle, jossa junani lähti. Eikä mikään kiire olisi edes ollut, sillä eihän se juna ollut ajoissa. Ehdin odotella raiteella hyvän aikaa hikisenä ja hengästyneenä.

Seuraavaksi ahtauduin täpötäyteen junaan ihmetellen jälleen kerran sitä, miksi jotkut ihmiset, erityisesti jotkut iäkkäämmät naisihmiset, eivät tunnu ymmärtävän, että toisillakin ihmisillä on korvat ja aivot. Taas kerran kaksi mummoa metrin päässä minusta käytävän toisella puolella keskustelivat minusta kuin jostain esineestä. "Se tulee sitten siihen hänen viereensä ikkunapaikalle, hänen täytyy väistää sitten, mutta ei nyt viitsi vielä sitä hänelle sanoa. Antaa hänen nyt istua siinä." Lopulta selvisi, että mummot itse olivat väärällä paikalla ja kaikki muut joutuivat vekslailemaan paikkojensa kanssa, että he saivat istua vierekkäin, kun kerran halusivat. 

Vajaan neljän tunnin junamatka sujui yllättävän nopeasti. Välimatkapaikat kuulostivat jännittäviltä, sillä tuon reitin olen matkustanut elämässäni vain kerran aikaisemmin. Onneksi täysi juna myös tyhjeni nopeasti. 
Lopulta saavuin päämäärääni, Turkuun. Vahempani odottivat rautatieasemalla, josta kesti hemmetin kauan onnistua pääsemään pois. Kysyin jälleen itseltäni, miksi ihmeessä mun piti keksiä lähteä maratonille näin kauas, kun olisi niitä kaiken maailman juoksutapahtumia paljon lähempänäkin. Mutta minkäs sille sitten enää teki. Haimme juoksunumeroni ja osanottaja-T-paidan, sitten kävin SubWaylla tankkaamassa patonkia ja ajattelin, että nyt voisin liittä niiden SubWay-telkkarimainosten urheilijakaartiin, jotka saavat voimansa suorituksiinsa juuri Subin patongeista. 

Sen jälkeen nautimme äitini kanssa SpiceIcessä jäätelöä, joka tulikin erittäin tarpeeseen. Voi miten olenkaan kaivannut SpiceIcen pyörremyrskyjä, kun niitä ei enää kotikaupungistani saa. 
Kävimme kaupassa ostamassa evästä vielä illaksi ja aamuksi, ja sitten yritettiin ottaa rennosti loppuilta. 

Seuraava päivä, eli eilinen, kului elämäni kymmenennen maratonin merkeissä. Ilma oli hyvä, aurinkoinen muttei liian kuuma, ja onneksi reitillä oli runsaasti varjopaikkoja. Juoksu sujui ihan hyvin, vaikka reitin opasteissa olikin mielestäni tiettyjä puutteita. Ajattelin lähiaikoina kirjoittaa suuren maraton-postauksen sen kunniaksi, että niitä on nyt kertynyt jo kymmenen, ja siinä selitän sitten lisää tästäkin. 

Maratonin jälkeen raahauduin myös elämäni ensimmäistä kertaa itse tapahtumassa olleeseen yleiseen naisten suihkutilaan, jossa yhteishenki oli aivan ainutlaatuinen. Joku sanoi siinä kaikkien kramppaavien jalkojen ja jäykistyneiden lihasten sekamelskassa, että "tää on ku synnytysosasto." Tulipa koettua sekin. 

Kun olin saanut itseni taas puhtaaksi maratonin jäljiltä, lähdimme vielä tapaamaan erästä sukulaista, jonka jälkeen köröttelimme pitkän matkan kotiin. Istuin takapenkillä jalat suorina ja mätin koko matkan sipsejä, suklaata, proteiinipatukkaa, mansikoita ja ties mitä muuta. Syöminen on yksi niistä maratoonalun iloista, jonka vuoksi jaksan sitä lajia harrastaa vuodesta toiseen. ;) 

Tässä nyt oli jokseenkin lyhyt tilannekatsaus, juoksukokemuksistani kerron myöhemmin perusteellisesti. Sitä odotellessa!

Matkajännitystä

Huomenna lähden matkalle jonnekin kauas.
Pysyn tällä kertaa kotimaani rajojen sisäpuolella, mutta lähden silti kauas, ja pohdin tällä hetkellä vain, miksi mun piti silloin joskus helmikuun pimeydessä saada tällainen idea. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Kerron lisää, sitten kun palaan. 
En tiedä, milloin seuraavan kerran pääsen tänne blogin äärelle, mutta kirjoitan sitten heti. 

Nyt saa toivottaa onnea ja pitää peukalot ja varpaat pystyssä ja kädet ristissä ja kaikkea mahdollista! Kiitos! 

Suudelmin (?) suljetut kirjeet

Ajattelin tänään puhua vähän sellaisesta asiasta, joka on ehkä vielä vuosikymmen sitten ollut normaali osa ihmisten arkea, mutta joka nyt näyttää kadonneen tyystin. Kirjeet. Ihan normaali etanaposti, muutoinkin kuin laskujen tai muiden virallisten yhteydenottojen muodossa. Tuttujen, kavereiden, ystävien, rakastavaisten toisilleen kirjoittamat kirjeet. 

Päätimme ystäväni kanssa keväällä, että tänä kesänä kirjoitamme toisillemme kirjeitä. Olemme toteuttaneet sen aikeen. Ainakin itse olen nauttinut siitä suunnattomasti. 
Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut, että kirjepaperia ei tunnu olevan enää missään. Alkukesästä kolusin ihan joka paikan, tavallisista marketeista suuriin tavarataloihin, erityisiä kirja- ja paperikauppoja myöten, mutta ei vain löytynyt. Kuorta kyllä oli jos jonkinlaista, mutta ei enää paperia, sellaista, jota vielä minun lapsuudessani oli yli mielikuvituksen kaikkien mahdollisten rajojen. Kun lapsena kirjoitin sukulaisille, kirjekavereille ja luokkatovereille, kirjepaperia oli kyllä mistä valita. Sain joka välissä synttäri-, nimppari- ja joululahjaksi uudenlaisia kirjepaperisettejä.
Nykyään olen kuullut monen kyllä kysyvän, miksei etanapostia enää tule.
No ehkä siksi kuulkaa, ettei sitä enää tueta. Mihinkäs kirjoitat, jos ei ole paperia.
Olen kaivanut kirjepaperia jostain vuosikymmenen takaisesta kätköstä ja hätätilassa käyttänyt myös ihan tavallisia muistilehtiön sivuja, jotka kyllä ovat ihan rumia ja tylsiä kirjeiksi. 

Kirjeenkirjoitushistoriani alkoi 17 vuotta sitten. Ohhoh, aika hurja luku, omastakin mielestäni. Piti kolmeen kertaan laskea, ennen kuin uskoin sen todeksi.  Mutta uskottava se vain on, seitsemäntoista vuotta sitten aloitin kirjeenvaihdon äitini tädin kanssa, äitini kannustuksesta. Se kirjeenvaihto kesti seitsemän vuotta, niin kauan, kunnes äitini täti ei enää kyennyt kirjoittamaan. Sen kirjeenvaihdon aikana kasvoin lapsesta nuoreksi. Kirjeissä tuli kaiketi kerrottua monenlaista. 

Tuon ensimmäisen kirjeenvaihdon alettua innostuin kirjeistä ja kirjeiden kirjoittamisesta valtavan paljon. Mulla oli 6-7-vuotiaana kyltymätön hinku kirjoittaa kirjeitä. Kyselin aina äidiltä, kenelle seuraavaksi voisin kirjoittaa. Kirjoitin toisellekin äitini tädille, kirjoitin mummolleni, joka matkusti talveksi pois, kirjoitin kummitädilleni ja isän tädille, veljelleni armeijaan. Kuulemma ihmiset ilahtuivat kirjeistäni. Minusta on hauskaa ajatella, että en koskaan uskaltanut oikein näyttäytyä noille samoille ihmisille: heidän käydessään kylässä yritin viimeiseen asti piiloutua kirjahyllyjen taakse, kaappeihin ja sänkyjen alle. En uskaltanut puhua sanaakaan, en vaikka minulta kysyttiin jotakin. Kirjeiden kirjoittamista kuitenkin rakastin. Kirjoitin sydämeni kyllyydestä pitkiä kirjeitä jokaiselle, joka vain mieleeni juolahti. En pahastunut siitä, jos ihmiset eivät saaneet aikaiseksi vastata. Jos joku vastasi, ilahduin suuresti, sillä silloin pääsin kirjoittamaan uutta kirjettä. 

Kun aloitin koulun, sain tietysti lisää kirjekavereita. Minulla oli koko ala-asteen ajan monia luokkakavereita kirjekavereina ja kirjoitin heille vähintään kerran viikossa. Parasta oli, kun omalla pulpetilla odotti luokkaan saapuessa monta taitettua paperiarkkia. Isoveljeni ihmetteli, miksi kirjoittelemme toisillemme kirjeitä, vaikka näemme joka päivä koulussa. Minä pidin sitä ihmettelyä niin typeränä, että en viitsinyt edes vastata. Nykyisin ihmettelen kyllä itsekin samaa. Erityistä hupia minulle nykyään tuottaa se, että vielä ala-asteen kuudennella luokalla raapustimme parhaan ystäväni kanssa toisillemme pitkiä kirjeitä harva se ilta. Aamuisin kuljimme samalla taksilla kouluun, ja usein aamun taksimatkan alussa toinen ojensi toiselle kirjoittamansa kirjeen, ja matka kului sitten hiljaisuudessa, toisen ollessa syventynyt kirjeeseen. Se oli silloin ihan luontevaa ja ymmärrettävää ja ehdottoman tarpeellista. Ilmeisesti joitakin asioita ei vain voinut sanoa, kysyä eikä kertoa mitenkään muuten kuin kirjeellä. 

Ala-asteella luin ja lähettelin innokkaasti myös kirjeenvaihtoilmoituksia. Voi niitä ilon päiviä, jolloin joku vastasi lähettämääni kirjeeseen, ja sitä riemua, kun oma ilmoitukseni julkaistiin lehdessä ja postilaatikkomme alkoi tulvia. Minulla oli monta kirjeystävää eri puolilla maata, monen vuoden ajan. Jossain vaiheessa, viimeistään yläasteella, kaikki ne kuihtuivat yksi toisensa jälkeen, mutta yhä edelleen mietin usein, mitä noille ihmisille kuuluu ja mistä me oikeastaan kirjoittelimme, kun juttua tuntui riittävän monen kirjeen verran kuukaudessa monen vuoden ajan. 

Yläasteen alkaessa eräs vanhemmanpuoleinen sukulaiseni piti minulle saarnan siitä, kuinka hän ei ymmärrä tätä nykyajan sähköposti- ja tekstarivillitystä. Hän pyysi, että minä ainakin pysyisin perinteisten kirjeiden kirjoittajana, enkä lopettaisi kaikkia kirjeystävyyksiäni. Olin pahimmassa murrosiässä ja tuollaiset puheet menivät aika tavalla ohi korvien. Muutenkin viimeistään yläasteen alkaessa kirjeiden kirjoittamisesta katosi hohto: aloin kai liikaa miettiä sitä, miten pitäisi kirjoittaa ja mitä pitäisi sanoa. Myöhemmin ajattelin, että osasyyllinen oli mahdollisesti eräs sukulaiseni, jolle olin kirjoittanut pienestä lapsesta lähtien, ja kun joskus 10-vuotiaana kirjoitin hänelle ns. tavallisen, kohteliaan kirjeen, hän ylisti sitä maasta taivaaseen ja kehui, kuinka "olet vihdoin oppinut kirjoittamaan kirjeen, niin kuin kirjeet kirjoitetaan: ensin kysellään toisten kuulumisia ja sitten kerrotaan vähän omia kuulumisia ja sitten..."

Yläasteella ainut kirjeenvaihtoni rajoittui hajanaiseen sähköpostitteluun parin ystäväni kanssa, ja yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaan oikeiden kirjeiden kirjoittamiseen tuolle yllä mainitulle sukulaiselle. Kirjoittamisesta oli kadonnut ilo, kun sille oli asetettu konventiot. Jatkuvasti mietin, miltä kirjeeni tuon ihmisen silmissä olivat näyttäneet kaikkien niiden vuosien ajan, joina "en vielä osannut kirjoittaa, niin kuin kirjeet kirjoitetaan". Kirjoitin, mutta hyvin väkinäisesti, sillä sama sukulainen tahtoi myös karsia kirjeistäni puhekielisyyden, enkä myöskään halunnut kirjoittaa hänelle niistä asioista, jotka olivat todella merkittäviä elämässäni: ihastumisista, kavereista ja kaikesta sellaisesta, mitä silloiseen elämään kuului. Yritin kirjoittaa kohteliaasti koulusta ja kaikesta, minkä katsoin "säädylliseksi", ja lopulta se viimeinenkin "oikea kirjeenvaihto" katkesi väkinäisyyteensä. 

Merkittävimpiä kirjeitä yläasteajoilta ovat olleet itselleni kirjoittamani kirjeet, jotka avasin vuoden tai parin päästä. Myös parhaan ystäväni kanssa kirjoitimme toisillemme kirjeitä, jotka vuoden kuluttua avasimme yhdessä, luimme ja kirjoitimme taas. En tiedä, mihin sekin perinne on katkennut. Ehkä tulevaisuudenpelkoon. 

Yliopistossa palauduin tavallaan uudestaan suorastaan ala-asteaikaisen itseni nahkoihin, kun tapasin erään erityisen miespuolisen henkilön. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, minun on vaikea ymmärtää, mistä oikein kirjoitimme ja miten sitä juttua riittikin, mutta tosiasia on, että vaikka näimme toisemme pari kolme kertaa viikossa, harjoitimme myös pitkien, pitkien sähköpostiviestien kirjoittamista useamman kerran viikossa. Vaikka tapasimme ja juttelimme jatkuvasti, kirjoitimme todellakin toisillemme niiin pitkiä sähköpostiviestejä joka toinen ilta, että niiden viestien kirjoittamiseen ja lukemiseen kului tunteja. Siis oikeasti, tunteja, ja valitettavasti en nyt liioittele. Se oli sitä aikaa, jona olin nuori ja jaksoin kirjoittaa iltakuudesta seuraavaan aamuneljään... ah, miten paljon mulla tätä nykyä onkaan vapaa-aikaa! :D Siinä vaiheessa voi kai olla kiitollinen sähköpostimahdollisuudesta, sillä en halua miettiäkään, miten opiskelijabudjetti olisi kärsinyt sellaisesta kirjepaperi-, kuori- ja postimerkkimäärästä. Puhumattakaan krampeista, joilta ranteet ja sormet ovat nyt säästyneet, vaikka aika hellinä ne sen näpyttelyn jälkeen olivatkin. Ja niskat. Voi hyvä ihme, miltä ne nykyään säästyvätkään. 

Viime viikonloppuna keskustelin äitini kanssa siitä, kuinka kirjeet vielä joskus, ei edes kovin kauankaan sitten, ovat olleet ainoa yhteydenpitotapa. Ei mikään huvitus tai luksusta, vaan ainoa keino saada yhteys johonkin toiseen. Kuinka omituiselta se tuntuu nykyisessä maailmassamme, ja kuinka käsittämättömän paljon vähemmän hektiseltä. Kun nyt napsauttaa sähköpostin menemään vaikka toiselle puolelle maailmaa, se on sillä yhdellä napsauksella perillä. Monta viestiä ehditään vaihtaa puolen tunnin sisällä. Ennen jo yhden asian kysymiseen, sopimiseen, tarvittiin monin verroin enemmän. Jos sai päähänsä jonkun suunnitelman, se piti saattaa kirjoitettuun muotoon, hankkia kuori ja merkki ja odottaa, että etanaposti kulkee. Sitten piti odottaa, että toinen lukee kirjeen ja saa aikaiseksi vastata siihen. Ja sitten taas odottaa, että etanaposti kulkee, kunnes saa vastauksen ensimmäiseen kysymykseen, jolloin mielessä varmaan on jo viisi uutta. Kuinka hirvittävä ajatus, ja toisaalta niin kadehdittava. Olisko siinä pokkaa sit kellään yrittää inistä, että "ei mulla oo aikaa vastata sun kirjeeseen", joka nykyään tulisi takuulla jokaisen huulilta ihan automaattisesti? Ainakaan, jos sillä toisella olisi jokin hengenhätä?
No ehkä olisi, jos ja varsinkin silloin, jos se toinen olisi hengenvaarassa. Kirjeen saapuessa perille ei epäilemättä olisi enää mitään tehtävissä. 





 

Juhannuksenjälkeinen elämä

Koivut kotioven edessä ovat kai jo kuivuneet, ähky saavutettu ja siitä selvitty. Juhannus on siis ohi. 

Juhannusaattona vietin laiskaa elämää, lähinnä vain söin ja makasin. Ahkerin, mihin kykenin, oli talon imuroiminen, mikä kyllä on täällä vanhempieni luona ihan hyvä urakka. En jaksanut mennä lenkille, ja äitini mielestä olisi kyllä ollut hullua mennä lenkille juhannusaattona, ei kai kukaan mene lenkille juhannusaattona. Kyllä mä uskon, että joku menee, mutta itse en nyt mennyt. 

Juhannusaattoiltana ystäväni tuli luokseni ja kohotimme maljat sekä juhannukselle että itsellemme. Aloitimme mässäilyn synttärikakusta - taas sain sitä ah niin ihanaa perustavanlaatuista mansikka-kermakakkua. <3 Meillä oli ongelma sen suhteen, mihin viemme limsa-, vichyvesi- ja valkoviinipullon jäähtymään, kun ne eivät mahtuneet jääkaappiin. Päädyin viemään ne pihassamme olevaan uimalammikkoon. 

Kun vähän myöhemmin alkoi sataa saavista kaatamalla, päätimme hakea ne pullot sieltä pois ennen vedenpaisumusta. Kuljin rantaan edeltä ja sadetakkeihin, huppuihin ja huiveihin verhoutunut ystäväni tuli kohta perässä. Limsapullo löytyi sieltä, mistä pitikin, mutta ihmeekseni vesi- ja viinipulloa ei näkynyt missään. Kopeloin rantavettä käsilläni ja ystäväni huikkasi kauempaa, että "tuolla tavallako ne pullot sieltä löytyy?" Jouduin tunnustamaan, että loput kaksi pulloa olivat kadonneet jäljettömiin.
Ystäväni totesi, että ei hän kyllä tarkoittanut sitä viinipulloa miksikään naapuriin ajelehtivaksi pullopostiksi. 

Ei auttanut muu, kuin että hain uikkarit päälleni ja lähdin metsästämään pulloja. Kaatosateessa lammen vesi tuntui onneksi lämpimämmältä, ja mietin, olenko lapsuuden jälkeen uinut sateella kertaakaan. Lapsena juuri sateella uimisessa oli jotain erityistä hohtoa. Veteen pulahtaessani toivoin, että minusta ei nyt kuoharilasillisen jälkeen tulisi mitään kuuluisaa juhannusaaton hukkumisuhria, sillä illan sattumukset viittasivat jo siihen suuntaan, mutta samalla tunsin ylpeyttä siitä, että kerrankin keksin ratkaisun pulmatilanteeseen. 

Vichyvesipullo kellui kaukana lammen selällä, sen sain uimalla kiinni. Valkoviini puolestaan naarattiin haravalla rantavedestä. Rannalla sadetakkiin verhoutunut ystäväni vain nauroi, että tulipahan jotakin sellaista, mistä tämäkin juhannus muistetaan. Veikkaan, että niin kyllä muistetaankin, ainakin niistä juhannuspäivän "onks teillä muitakin pulloja piilossa siellä vedessä, pitäiskö lähteä onkimaan" -jutuista päätellen. 

Ilta päättyi minun päätökseeni olla syömättä enää ikinä murustakaan mitään, joka kai oli tavoitekin. Yöllä varasimme ystäväni kanssa lennot kaupunkiin, johon olen jo kauan halunnut matkustaa, unelmieni kaupunkiin. Teimme sen iloisesti viiniä lipitellen. Ei rahaa oo eikä hyvin mee, mutta niin kauan kun on millä mällätä ja niin edespäin. Olen vieläkin oikeastaan järkyttynyt, että niin kävi, mutta samalla valtavan onnellinen ja niin epäuskoinen, että pitkäaikainen haaveeni on käymässä toteen. Hihii! <3 Kuulette tästä kyllä lisää sitten, kun se on ajankohtaista. 

Juhannuspäivänä ystäväni poistui, mutta talo täyttyi muista tärkeistä ihmisistä. Taas syötiin kakkua ja juotiin kahvia, taas juteltiin ja juoruttiin. Tunsin, kuinka sosiaalisuus-mittani alkoi pikkuhiljaa tulla täyteen. Kuten sanottu, ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, ovat ehdottoman tärkeitä ja rakkaita ja olen onnellinen, kun he ovat lähellä. Kuitenkin, aina, kun joudun keskelle yli vuorokauden kestävää yhtämittaista hälinää ja härdelliä, tunnen, kuinka jokin alkaa kiristyä sisälläni. Ihan kuin kuminauha, joka pingottuu, pingottuu, pingottuu äärimmilleen ennen kuin katkeaa. Valitettavasti olen lisäksi, kuten sanottu, myös maailman huonoin peittämään tunteitani, joten tää pinnan kiristyminenkin kyllä varmasti näkyi viimeistään tänä aamuna. 

Nyt on vain rauha ja hiljaisuus, ainakin hetkittäinen sellainen. Juhannuksenjälkeinen elämä tuntuu ihan erilaiselta kuin elämäni ennen juhannusta. 

Juhannusta odotellessa

Mulla ei ole kovin hyviä kokemuksia juhannuksesta aikaisemman elämäni osalta. Totta puhuen olen elämässäni oppinut jopa jollakin tavalla pelkäämään juhannusta ja sitä ahdinkoa, mikä iskee joka vuosi, kun pitäisi muka olla kivaa, eikä mulla ainakaan ole.

Tänä vuonna on sellainen historiallinen tilanne, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on jo pitkään ollut selvät juhannussuunnitelmat, jotain sellaista, jota olen odottanut innolla. 

Rakkaita ihmisiä, kuohuvaa, onnea siitä, että on elämä ja että elämä on tällaista juuri nyt. Syömistä tarpeeksi ja toivottavasti liikaa. Huono sää, mutta hällä väliä. Aion olla onnellinen. Se on tavoite ja päämäärä, joka on jo oikeastaan saavutettu. Tää on se hetki.

Aloitin juhannuksen jo eilen, ostamalla ihanan ystävän avustuksella itselleni BodyShopista sen jo testaamani uutuustuoksun suihkugeelin ja pienen, matkakokoisen hajuveden. Ja ei, eivät ne missään alennusmyynnissä olleet, mutta silti halvempia kuin ne aletuotteet siellä. Kertakaikkiaan loistavia ostoksia siis. 

Juhlin juhannusta myös jo eilen aloittamalla synttärilahjaksi saadun Tove Janssonin uusimman elämäkerran, nimeltään Tee työtä ja rakasta. Tove Janssonin elämästä ja teoista lukemisessa on jotakin sellaista, joka tekee mut onnelliseksi ja antaa sisäisen rauhan. Ehkä meillä on joku mystinen sielujen yhteys. 

Lisäksi katsoin eilen ja toissapäivänä Klikkaa mua -sarjan ykköskauden uusintoja telkkarista. Hällä väliä, että olen tuijottanut ne jo kahdesti. Lumous ei haihdu. Minttu Mustakallio alias Ella Hämäläinen toilailuineen on myös jotakin sellaista, joka saa mut aina hyvälle tuulelle. 

Ai niin ja söin eilen Arnolds-donitsit ystävän seurassa, mikä myös oli mulle ikään kuin laskeutuminen juhannukseen. Tein sellaisen testin IS:n nettisivuilla, missä kerrottiin, mikä donitsi mä olen. Tein sen siksi, että saisin jonkun idean siitä, minkä donitsin tällä kertaa ottaisin. Halusin jotain uutta, jotain vaihtelua ainaiseen suklaantäyteiseen elämään, enkä kokenut osaavani itse tehdä päätöstä.
Siitä testistä ei kyllä ollut yhtään apua. Se tarjosi mulle vastaukseksi hasselpähkinä-originalia, siis sitä samaa suklaa-pähkinä-päällysteistä rinkulaa, jonka syön joka kerta. No, ehkä voi lohduttautua sillä, että tunnen itseni, kun osaan  näemmä valita minulle sopivimman donitsin ilman mitään testejä. 

Korkkarit kattoon!

Kesän onnellisia hetkiä.

Tämänviikkoinen ilonhetkeni koettiin eilen.
Yksi kesän parhaista asioista on juoda aamukahvi torilla. Siinä mieli heltyy niin, että melkein aikoo jättää rippeet siellä norkoileville linnuille.

Ja hei, Body Shopissa on nyt ale. Ei silti, että mulla olisi varaa mennä sinne, mutta onhan sekin nyt ilonaihe, että siellä nyt sellainen on.

Ei muuta raportoitavaa, sillä eiköhän valituksenaiheet ole jauhettu jo moneen kertaan.

Eräänä sunnuntaina

Aluksi kerrottaneen, että kesän tuoksuista rakastan myös koivun tuoksua. Se ei liene mitenkään omaperäistä suomalaisille, mutta maininnan arvoista kuitenkin. Pihakoivut, koivut sateen jälkeen ja koivun tuoksu saunan lauteilla leijailemassa. 

Tänään olen kylvänyt ruhoa pihalle kolme tuntia. Kylvänyt, heitellyt, haravoinut päälle. Kyllä se työstä kävi. Takaraivossa jomotti koko ajan ärtymys ja suoranainen raivo. Aurinko hiosti selkää minkä ehti ja varjotilkuilla hyttyset inisivät korvan juuressa. Lähes loppuun asti kiristelin hampaitani erityisesti kahdelle ihmiselle ja asialle pääni sisällä, heille, jotka ovat häirinneet elämääni jo pari kuukautta. Tuntui kuin olisi taas joku murrosikä, niin jatkuvaa tästä ärtymyksen tunteesta ja sen loputtomuudesta on tullut. Se on jumiutunut ärtyisästi päähän, kuin joku koko ajan huonoa laulua soittava levy. Arrgh.

Vasta kolmen tunnin työn jälkeen alkoi hitusen verran helpottaa. Keksin sellaisen lohdullisen ajatuksen, että jos näitä ihmisiä ei olisi, olisi jotain muuta. Tuskin mulla sittenkään olisi hyvä olo. Silloin ärsyttäisi todennäköisesti jokin muu. Jotkut muut olisivat niiden paikalla, jotka haluaisin leikata mielestäni pois. 
Joten: yhtä hyvin voi nyt olla tyytyväinen siihen, miten asiat ovat nyt. Eivät ne nyt mitenkään loputtoman huonosti ole, vaikka sen kuvan voisi mun sanomisista ja ajatuksista saada. Kukaan ei esim. ole kuollut. Asiat voisivat olla niin paljon huonommin. 

Päivän Muumi-jakso on tänään minulle itselleni valtavasti nostalgisia tunteita herättävä "Muumipappa kaipaa vaihtelua." Muistan elävästi, kuinka katsoin sitä kaverin luona 4-5-vuotiaana ja sen jälkeen näin sen seuraavan kerran vasta kouluikäisenä. 
Jaksossa Muumipapan kirjoitustyö kangertelee ja elämä tuntuu merkityksettömältä, sillä Muumilaaksossa ei ikinä tapahdu mitään jännittävää. Tämän kuullessaan Haisuli päättää järjestää Muumipapalle vähän virikkeitä ja kierittelee Muumitalon ja meren välille jättiläis-hirviön jalanjäljiltä näyttävät kuopat. Yhden päivän ajaksi Muumit saavatkin touhua rakentaessaan hirviölle ansaa, mutta kun selviää, että kaiken takana olikin vain Haisuli, Muumipapan täytyy keksiä jotain uutta. Hän päättää karata, kokea seikkailun, ja saada Muumimamman mukaansa, jolloin seikkailusta tulisi vielä romanttinenkin. Tällä karkumatkalla on sitten kaikenlaisia seurauksia: Pikku Myy ja Nipsu opettelevat laittamaan ruokaa, Muumipeikko astuu askeleen kohti aikuisuutta ja Muumipappa saa taas pontta muistelmiensa kirjoittamiseen. 

Tässä jaksossa käy hyvin ilmi asia, jonka oikeastaan huomasin vasta aikuisena: Muumipappa on oma itsenäinen ja persoonallinen, moniulotteinen hahmonsa, ei pelkästään Muumipeikon isä. Muumimamman ja Muumipapan välisellä suhteella on mielestäni jotakin vertailukohtaa esimerkiksi Tuulen viemän Scarlett O'Haran vanhempien suhteeseen: molemmissa liitoissa mies on enemmän tai vähemmän suuruudenhullu, tunteellinen ja vanhanaikaisia ritarikuvitelmia elättelevä mies, joka kuvittelee, että perhe ei ole mitään ilman häntä. Tosiasiassa vaimo on liitossa se, joka pitää sekä perheen että elämän yleensä koossa, ilman naishahmoa mistään ei tulisi mitään. Vaimo kuitenkin antaa miehensä säilyttää kuvitelmansa omasta suuruudestaan, elää hiljaisuudessa, lähinnä vain hymyilee miehensä tunteenpurkauksille ja käy hiljaa korjaamassa ne jäljet, joita mies toilailuillaan saa aikaan. 

Suosikkikohtauksessani Muumimamma ja Muumipappa ovat yön pimeydessä lähdössä seikkailumatkalleen. Muumimamma on jo vuorannut talon sisäpuolelta muistilapuilla, mutta kääntyy vielä ovelta kirjoittamaan lappua lapsille siitä, missä ovat kaneli ja sokeri. "Ne naiset!" Muumipappa mutisee turhautuneena. "Olisinpa lähtenyt yksin. Ajatella nyt kanelia, kun tuntematon kutsuu! Eikä mikään tunnu seikkailulta, ellei jälkikäteen voi todeta 'voi, se oli täpärä pelastus!'" 

Tähän jaksoon sisältyy myös yksi koko Muumien historian mielestäni surullisimmista kohdista, kohtaus, jossa Muumipeikko etsii ja huutelee vanhempiaan metsässä ja kallioilla, turhaan. Muistan, kuinka pienenä ihmettelimme veljeni kanssa, miksi Muumipeikko itkee vanhempiensa perään, vaikka hän on jo "ainakin 20-vuotias."

Jatkamme tästä.