Kirjavuosi 2023

 Perinteiseen tapaan 12 kirjaa vuodelta 2023 esittelyssä nyt. En esittele sellaisia kirjoja, joista olen paasannut vuoden 2023 blogipostauksissa. 

Julia Korkman: Muistin varassa - Oikeusprosessi ja totuus

Luin tästä kirjasta muistaakseni aikanaan Helsingin Sanomista. Julia Korkman on tutkinut ihmisten muistamisen kykyä ja muistoja oikeusprosesseissa. Todella kiinnostava aihe etenkin minulle, jolle muisti on myös yksi tutkimuksen aiheista, tosin ihan eri tulokulmasta. Innostuin kirjasta lisää myös, kun pääsin kuuntelemaan kirjaan liittyvää haastattelua Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2022. 

Kirja oli todella kiinnostava, eli se täytti odotukset. Lisäksi se havahdutti todella ajattelemaan inhimillisen muistin rajoitteita. Huono puoli oli se, että tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun erittäin epäluuloisesti inhimilliseen muistiin, niin omaan kuin muidenkin muistamisen kykyyn ja muistoihin. Yhdyn täysin kirjan esittämään kysymykseen siitä, miksi oikeusprosesseissa annetaan niin paljon painoarvoa silminnäkijätodistajien muistoille. Ihmisten muistoihin ja kertomaan suhtaudutaan aivan kuin ihmiset olisivat virheettömiä koneita, vaikka ihmiset ovat muistajina aivan kaikkea muuta - eikä asiaa auta yhtään se, että oikeusprosessit usein venyvät vuosien mittaisiksi, ja edelleen ihmisten moneen kertaan kerrotuille, muistin perukoilta kaivetuille muistoille annetaan painoarvo. Kirja paljastaa esimerkiksi, että murhaaja ei välttämättä jää kiinni edes siitä huolimatta, että hän tulee ja ampuu miehen vaimon seisoessa vieressä ja katsoessa murhaajaa kasvoista kasvoihin. On peräti todennäköistä, että murhaajan kasvot eivät jää vieressä seisovan mieleen. 

Kirjan lukemisen jälkeen toivoo myös entistä kovemmin, että itse ei koskaan joutuisi mihinkään oikeusprosesseihin. 

Tommi E. Virtanen: Suomen huutokauppakeisari - Keisarin vanhat aarteet

Kuten monessa muussa asiassa, myös Huutokauppakeisarin seuraamisessa olen jälkijunassa. 

Muistan, että kaikki katsoivat Huutokauppakeisaria telkkarista joskus opiskelujeni viimeisinä vuosina. Itse saatoin joskus katsoa sivusilmällä jonkun jakson, mutta en oikein kiinnostunut niistä. 

Ensimmäisenä koronakeväänä 2020 Huutokauppakeisari-jaksoja sattui tulemaan telkkarista jotenkin aina sellaisiin aikoihin, jolloin olin telkkarin ääressä. Kiinnostuin pikkuhiljaa siitä, mitä romua ihmiset tarjoavat huutokauppaan, paljonko he kuvittelevat saavansa mistäkin romppeesta, paljonko keisari lopulta suostuu maksamaan, miten tinkaustilanne etenee, ja tietysti ennen kaikkea, millä hinnalla mikäkin romu lopulta menee kaupaksi huutokaupassa. Asia alkoi kiinnostaa muunmuassa siksi, koska itse olen todella huono arvioimaan, minkä hinnan voisin mistäkin saada, eikä kiinnoistukseni riitä sellaisen pohtimiseen pidemmälti. Heitän kaiken romun mieluummin kaatopaikalle kuin yritän miettiä sille hintaa. Olin myös usein järkyttynyt siitä, että huutokauppakeisari suostui maksamaan mielestäni poskettoman hinnan jostain, mikä minun silmissäni oli turhaa romua. Vielä enemmän järkytyin siitä, millaisia hintoja ihmiset kehtaavat pyytää. On niin ikään kiinnostavaa seurata huutokauppakeisarin ja myyjän sananvaihtoa, Miten ihmiset toimivat, kun heidän tahtonsa ei mene läpi?

Huutokauppakeisari-ohjelmaa seurattuani ja kirjan luettuani en ole sen paremmin perillä romppeiden hinnasta kuin ennenkään, mutta kiinnostus sentään on herännyt. 

Tietysti halusin lukea kirjankin. Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Parhaiten jäi mieleen kirjaan kirjoitettu Aki Palsanmäen toteamus siitä, että hän ei osta mitään velaksi, ei ikinä. Hänellä ei kuulemma ole mitään muuta velkaa kuin asuntolaina ja autolaina, koska velan ottamatta jättäminen on hänelle tärkeistä tärkein periaate. 

Toteamus jäi mieleeni, sillä mielestäni asuntolainassa ja autolainassa on jo aika paljon velkaa. Jos velan ottamatta jättäminen on tärkeää, niin luulisi, että miettisi näitäkin hankintoja - tai sanojaan tai periaatteitaan - vähän tarkemmin. 

Margareta Ådjers-Laakso & Patrick Tiainen: Avun ensimmäinen lenkki

Hätäkeskuspäivystäjän työ on aina kiinnostanut minua. Olen miettinyt, miten kukaan pystyy tekemään sitä. Olen ihmetellyt, miten kukaan kestää päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen toisten hengenhätään vastaamista. 

Illuusioni romahtivat, kun katsoin vuosia sitten vähän aikaa telkkariohjelmaa, jossa hätäkeskuspäivystäjät kertoivat työstään. Ohjelmasta selvisi, että hätäkeskuspäivystäjän työ ei ole aina pelkkää hektistä hengenhätää. Ihmiset soittelevat hätäkeskukseen mitä matalimmalla kynnyksellä. Pilasoittojen ja idioottien lisäksi järkevänkin oloisilla ihmisillä näytti olevan huomattavasti matalampi kynnys soittaa 112 mitä olisin itse ajatellut. Ihmiset soittavat, kun  tuntevat lenkillä savunhajua ja mieleen juolahtaa, että jossain saattaa olla tulipalo. Ihmiset soittavat, kun nautiskelevat drinksuja baareissa ja näkevät ikkunasta, että kadulla on paljon porukkaa, ja mieleen juolahtaa, että tuossa voi kohta tulla tappelu. Yksinäiset vanhukset soittavat saadakseen seuraa, tai jos heillä on jotain oiretta, jonka vakavuuden asteesta he eivät ole ihan varmoja. 

Kirjan kertomusten perusteella ihmiset soittavat myös esimerkiksi huoritellakseen, haukkuakseen, purkaakseen vihaansa, jutellakseen muuten vaan. 

Kirjassa kerrottiin hätäkeskuspäivystäjien kokemusten lisäksi muun muassa hätäkeskuspäivystyksen historiasta. Hätäkeskuspäivystäjän työ on vuosikymmenten varrella muuttunut paljon. Joskus avun soittajat ovat osoitteen sijasta luetelleet naapurin halkopinojen sijainteja ja hätäkeskuspäivystäjä on joutunut selvittämään, kummasta suunnasta soittaja mahtaa niitä katsoa, kun ohjeistaa, että käännytte siitä halkopinon kohdalta vasemmalle. Nykyaikainen osoitejärjestelmä on verrattain uusi. 

Kirja oli minulle mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta vähän pettymys, vähän samaan tapaan kuin telkkariohjelmakin aikanaan. Arvostan hätäkeskuspäivystäjien työtä, mutta ehkä kirjaan olisi voinut valita vähän erilaisia haastateltavia ja näkökulmia, että siitä olisi saanut kiinnostavamman. 

Pentti Raittila, Katja Johansson, Laura Juntunen, Laura Kangasluoma, Kari Koljonen, Ville Kumpu, Ilkka Pernu & Jari Väliverronen: Jokelan koulusurmat mediassa

Heti Jokelan koulusurmien jälkeen vuonna 2007 Jokelan koulun oppilaat ja opiskelijat ovat esittäneet kritiikkiä median toiminnasta koulusurmien aikaan. Mediatutkijat ovat tarttuneet asiaan ja tutkineet median toimintaa kriittisesti, haastatellen sekä kritiikkiä esittäneitä nuoria ja heidän vanhempiaan että paikalla olleita median edustajia. Näitä kokemuksia peilataan tässä tutkimuksessa median lainmukaisiin tehtäviin ja rajoituksiin. Tarkoituksena on ottaa esitetty kritiikki vakavasti, tarkastella, mitä on tehty oikein ja mitä väärin, ja mihin tulisi kiinnittää huomiota mahdollisissa tulevissa, vastaavankaltaisissa tilanteissa mediaviestinnässä. 

Vajaat 16 vuotta myöhemmin löysin tämän tutkimuksen hyllyttäessäni kirjaston hyllystä ja halusin lukea sen. 

Vaikka tämä on hyvin tietopainotteinen tutkimuskirja, tämä on kuitenkin myös hyvin selkeä ja tärkeitä näkökulmia kiinnostavasti esiin nostava kirja, jota voisi suositella kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. 

Kirja herättää pohtimaan ristiriitaisia kysymyksiä: katastrofitilanteessa harva pitää paikalla olleiden ihmisten lähestymistä eettisesti kestävänä toimintana, mutta silti lähes kaikki haluavat tietää, mitä on tapahtunut ja miksi. Median tehtävä on tasapainotella näiden asioiden välillä. Joskus siinä kai onnistutaan paremmin ja joskus huonommin. Onnistuttiinko Jokelassa? Kukin voi pohtia sitä muun muassa lukemalla tämän kirjan. 

Colleen Hoover: Se päättyy meihin

Kuuntelin tähän kirjaan liittyvän esitelmän Kirjallisuudentutkimuksen päivillä keväällä 2023. Esitelmään oli haluttu poimia esimerkki niinsanotusta chick lit -kirjasta, eli romanttista, kevyttä tyyliä tavoittelevasta kirjasta, joka kuitenkin rikkoo edustamaansa kaavaa siten, että sokerikuorrutuksen keskellä esiin nousee vakava aihe. Tässä kirjassa on rakastunut siirappimainen pariskunta, jossa mies kuitenkin osoittautuu väkivaltaiseksi. 

Mielestäni kirja oli hyvin ja vetävästi kirjoitettu. Lisäksi se tarjoilee naisille oivan selviytymistarinan: jos mies lyö sinua yhdenkin kerran, jätä hänet heti, äläkä usko mitään, mitä hän yrittää vakuutella tulevasta väkivallattomuudestaan. Jätä hänet, vaikka teillä olisi lapsi tai vaikka olisit raskaana. Jätä hänet huolimatta mistään. Jos mies lyö kerran, hän lyö toisenkin kerran. 

Kerronta jätti ajatuksiini ainoastan yhden, aivan valtavan ammottavan aukon. 

Tarinan alussa nainen on köyhä, ja hänen elämänlaatunsa paranee aivan roimasti, kun hän tapaa tämän väkivaltaiseksi osoittautuvan miehen. Mies ostaa heille aivan upean yhteisen kodin. 

Kun mies lyö, ja nainen jättää lyöjän, nainen jää kaikessa rauhassa asumaan miehen ostamaan upeaan kartanoon, ja mies painuu jonnekin kadulle häpeämään. Tulee sieltä jossain vaiheessa entisen kotinsa ovelle anelemaan anteeksiantoa, mutta sitä ei heru. Talo on nyt naisen omistuksessa, ja nainen on ah niin voimautunut, eikä miehellä ole taloon enää mitään asiaa - paitsi tietysti, jos nainen sattuu tarvitsemaan apua jossain, tai lisää rahaa elämiseen. 

Väkivalta on vakavasti otettava asia, johon suhtautumisessa kirja tarjoaa hyvän mallin: väkivaltaa ei tule sietää. Kirjassa ei kuitenkaan oteta kantaa siihen, mikä käsitykseni mukaan yleensä lukitsee ihmiset väkivaltaisiin ja huonoihin suhteisiin: taloudellinen riippuvuus. Kaikki väkivallantekijät eivät suostu siihen, että jättävä puoliso saa itselleen talon ja omaisuuden, ja että heidän pitää vain poistua väkivallantekonsa seurauksena - eivätkä etenkään siihen, että heidän tästä huolimatta pitää auttaa kaikessa, jos jättäjäpuoliso sattuu apua tarvitsemaan. Kirjassa tämä puoli asiasta esitetään itsestäänselvyytenä. Mies löi, totta kai hänen pitää lähteä sillan alle asumaan. Naista lyötiin, totta kai hänen pitää saada jäädä kartanoon asumaan, vaikka hän ei ole maksanut siitä senttiäkään. Mies löi, totta kai hän on tästä lähtien ikuisesti naisen palveluksessa. 

En siis pisteyttäisi tätä kirjaa kovin korkealle. 

Lisäksi toivoisin, että ihmiset vähän miettisivät jokaiseen asiaan sisältyviä moninaisia näkökulmia. Asiat eivät ikinä ole mustavalkoisia - ja sellaisina niitä ei mielestäni pitäisi esittää edes chick lit -kirjoissa. 

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema

Luen silloin tällöin dekkareita. Olen aiemmin lukenut pari Marja Aarnipuron kirjaa, joissa hän kertoo omista kokemuksistaan rintasyöpään sairastumisesta ja siitä toipumisesta. Mielestäni oli kiinnostavaa nähdä, kuinka hän on sijoittanut murhan syöpäsairaalan maailmaan. 

Kirja paljastui jatko-osaksi toimittaja Kaarina Riikosesta kertovaan sarjaan. Se ei herättänyt halujani lukea sarjaa enempää. 

Kirja sortui mielestäni siihen, mihin jotkut dekkarit aina välillä sortuvat: täydelliseen epäuskottavuuteen. Sellaiseen tilanteeseen, jossa lukijan (minun) tekisi mieli ottaa yhteyttä kirjailijaan ja sanoa, että nyt vähän valoja päälle hei. Hävettää, että aikuinen ihminen kirjoittaa tällaista toisille aikuisille ihmisille. 

Kirjan otsikon mukaisesti syöpälääkäri kuolee syöpäsairaalassa epäselvissä olosuhteissa, pimeässä portaikossa. Varsin pian selviää, että kyseessä on murha. Tietenkään poliiseista ei ole mihinkään, vaan rikoksen selvittämiseen tarvitaan joku muu, tässä tapauksessa toimittaja. (Tämä on tyypillistä huonoille dekkareille.) Ja kuinka ihanteellista, toimittaja Kaarina Riikonen sattuu kuin tilauksesta sairastumaan syöpään, joten hän pääsee mitä kätevimmin nuuskimaan paikkoja syöpäsairaalaan. Hän on kirjan aikana toistuvasti niin huonossa kunnossa, että ei pärjää kotona, vaan joutuu sairaalahoitoon - mutta ei kuitenkaan niin huonossa kunnossa, etteikö sitten siellä sairaalassa pystyisi hiipparoimaan ympäriinsä salakuuntelemassa ihmisten keskusteluja ja kiipeilemässä hämärissä portaikoissa etsiskelemässä todistusaineistoa. Eivätkä esimerkiksi sairaalalääkärit tai poliisit tietenkään pysty keskustelemaan ihmisten arkaluontoisista asioista niin, ettei kuka tahansa käytävällä hiipparoiva syöpäpotilas niitä kuulisi. Niinpä Kaarina Riikonen pääsee ratkaisemaan murhan, ja syöpäkin kai paranee siinä sivussa. 

Kirja toimii, jos sen osaa ottaa komediana. 

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona

Tämän kirjan olen lyhyesti maininnut vuoden 2023 blogipostauksessa, mutta mainitsen silti uudelleen. 

Heti kun keväällä luin jostain, että Jenni Haukion roolista presidentin puolisona on kirjoitettu kirja, pistin sen varaukseen kirjastosta. Kiinnosti tietää, mitä kaikkea kuuluu presidentin puolison rooliin, johon ei ilmeisesti ole olemassa mitään selkeitä sääntöjä tai etikettiä. 

Pidin kirjasta paljon. Oli kiinnostavaa lukea Jenni Haukion elämästä tasavallan presidentin puolisona, ja hänen muista ajatuksistaan erilaisista asioista. Erityisesti pidin siitä, kuinka kauniisti ja arvostavasti Jenni Haukio kirjoittaa kirjassa puolisostaan ja tämän työstä. Ajattelin, että samanlaisen tavan puhua toisesta haluaisin oppia omassa parisuhteessani. 

Elämäkerralliset teokset ovat mielestäni usein erilaisia kuin mitä odottaisi. Niissä kuvattava henkilö saattaa osoittautua joko paljon tyhmemmäksi tai paljon fiksummaksi tai kiinnostavammaksi kuin hänen julkisuuskuvansa on näyttänyt olevan ennen kirjan lukemista. Mielestäni tämä kirja kuvasi Jenni Haukiota sellaisena, kuin hänen julkisuuskuvansakin on: hillitty ja tyylikäs. 

Lukiessani kirjan saamia muiden lukijoiden arviointeja totesin monen pettyneen siihen, että kirja ei tarjonnut mitään revitteleviä shokkipaljastuksia Jenni Haukion tai presidenttiparin elämästä. Jos siis odotat sellaisia, älä lue tätä kirjaa. Lue kirja, jos Jenni Haukion elämä tasavallan presidentin puolisona kiinnostaa sinua. Suosittelen lukemaan. 

Anne Rossi-Horto: Silmät tottuvat pimeään

Kirjan kirjoittaja Anne Rossi-Horton muutamia vuosia nuorempi pikkusisko on tappanut itsensä nuorena aikuisena. Itsemurhan jälkeen löytyvät pikkusiskon kirjoittamat päiväkirjat vuosien ajalta, laatikoittain ja laatikoittain kirjoja. Anne Rossi-Horto tutustuu niihin, tutustuu siskoonsa, ja koostaa päiväkirjoista kirjan, jossa tulevat kuvatuksi paitsi pikkusiskon elämä, myös isosiskon suruprosessi läheisen itsemurhan jälkeen. 

Kirja oli masentava ja järkyttävä. Siskosten elämässä on ollut monenlaisia vaikeuksia. Pikkusisko on ollut masentunut ja hautonut itsemurhaa kauan, kauan, kauan. Hän on hakenut ja saanut apua. Häntä on autettu. Apua ei ole kuitenkaan lopulta ollut tarpeeksi saatavilla. Itsemurha toteutuu, kun sitä on pohdittu kaikkein päiväkirjojen, noin vuosikymmenen ajan, 

Antoisinta kirjassa oli isosiskon suruprosessin kuvaus. Sitä lukiessa läsnä olivat kuolemansuru ja elämänvoima. Siinä pystyi tuntemaan kaikki tunteet. 

Jään edelleen pohtimaan kysymystä siitä, voiko itsemurhille tai masennuksille aina löytää syyllisen. Mediassa puhutaan paljon mielenterveyspalveluiden huonosta saatavuudesta ja siitä, kuinka avun tarvitsijoiden pitäisi pystyä saamaan apua paremmin. Tämä kirja on yksi esimerkki siitä, että apua on saatu, mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt. Jäljelle jää musertava kysymys: entä jos on tilanteita, joissa mikään apu ei ole tarpeeksi?

Katrina Malmberg: Äiti, tule kotiin - Kertomus pienen lapsen surusta 

Bongasin tämän kirjan kirjaston uutuuskirjojen hyllystä ja luin sen, koska todellisten ihmisten kokemukset kiinnostavat minua aina. Kirja kosketti minua erityisesti myös siksi, että sen keskushenkilö on suurin piirtein itseni ikäinen nainen. 

Kirjan keskiössä on siis kolmekymppinen nainen, jolla on hyvä parisuhde, pieni lapsi ja tavallinen elämä. Sitten nainen sairastuu syöpään. Hän menee syöpähoitoihin ja alkaa kirjoittaa syöpäsairaudestaan blogia. Hän ei parane syövästä, vaan kuolee siihen. Hän jättää miehelleen Google Driveen kirjoitettuja ohjeita erilaisia arjen ongelmatilanteita varten: mitä lahjaksi lapsen tuleville kavereiden synttäreille, miten vaatteet pyykätään, kenelle lähetetään joulukortit ja mistä joulukortit kannattaa ostaa. 

Kirjan perimmäinen tarkoitus oli ilmeisesti tutkia sitä, miten tapahtumien aikaan 3-6-vuotias poika reagoi äitinsä sairauteen ja kuolemaan, ja kuinka hän selviää siitä. Kirja antaa myös tukea ja vinkkejä siihen, miten käsitellä sairautta ja kuolemaa lapsen kanssa. 

Minulle kirjasta jäi kuitenkin parhaiten mieleen sairastuvan ja kuolevan naisen kuvaus. Tämä oli niitä harvoja kirjoja, joita lukiessani itkin kuin vesiputous, ja ihmettelin, miksi luen tällaisia kirjoja. 

Siitä huolimatta haluan suositella kirjaa muillekin. 

Elina Hirvonen: Katri Helena - laulaja

Vuonna 2023 ilmestyi Katri Helenan elämäkerta. Minulla oli sellainen tunne, että en tiedä Katri Helenan elämästä oikein mitään. Tiedän paljon hänen kappaleitaan ja Katri Helena on ehkä ensimmäisiä, joita tulee mieleen, jos pyydetään luettelemaan suomalaisia laulajia - mutta tuntui, että hänen elämästään en tiedä oikein mitään. Kun kirjaa vielä markkinoitiin jotenkin niin, että "viimein Katri Helena kertoo omin sanoin kaiken" halusin ehdottomasti lukea kirjan. 

Kirja oli pettymys. Äsken mainitsin, kuinka elämäkertateokset voivat antaa ihmisestä paremman tai huonomman kuvan, kuin ihmisen julkisuuskuva on antanut ennen kirjan lukemista. No, Katri Helena kuului valitettavasti niihin, joista käsitykseni kirjan lukemisen jälkeen keikahti reippaasti huonompaan suuntaan. Olen aina ajatellut, että Katri Helena vaikuttaa mukavalta ja fiksulta ihmiseltä. Vasta kirjaa lukiessani aloin ihmetellä, mistä olen niin päätellyt. Ehkä hän on vaikuttanut haastatteluissa ja puheissaan mukavalta ja fiksulta - mutta voisiko olla niinkin, että kun joku on hyvä laulaja, todella hyvä työssään, hänet väistämättä jotenkin kuvittelee myös fiksuksi ja mukavaksi ihmiseksi?

Minua ärsytti kirjassa muun muassa jonkinlainen teennäisyys. Jotkut lukijat olivat kokeneet Jenni Haukion kirjan jollain tavalla teennäiseksi, itse en kokenut niin. Sen sijaan Katri Helenasta kirjoitetun kirjan koin kaunistelevaksi, hienostelevaksi ja teennäiseksi. Katri Helena muun muassa ylistää yli kaiken aviomiestään Timoa, joka sittemmin kuolee. Sen jälkeen hän puhuu ilkeästi Panu Rajalasta, jossa ei ole mitään hyvää, mutta jonka kanssa hän silti jostain syystä on yhdessä vuosikaudet. Hän nostaa hienovaraisen taitavasti esiin muusikkokollegojensa huonoja puolia. Hän kertoo, kuka on retkahtanut ryyppäämään, kuka on sortunut huumeisiin, kuka on muuten vain käyttätynyt sopimattomasti, voi kuinka kurjaa! Katri Helena itse sen sijaan on kirjan perusteella itse hyveellisyys, aina ammattimainen, aina täydellinen. 

Lisäksi huomasin, että minua ärsyttävät suunnattomasti epäloogisuudet kirjoitetussa tekstissä, siitäkin huolimatta, vaikka ne koskisivat sinänsä merkityksettömiä asioita. Lukukokemus töksähtää niihin. Lukemisen sujuminen häiriintyy. 

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, kuinka Katri Helena istui miehensä Timon viimeisenä iltana kotipihalla. 

Katri Helena haravoi ja Timo istui penkillä. 

Siis mitä? Istuitteko pihalla, vai haravoiko Katri Helena? Kumpaa nyt teitte? Vai haravoiko Katri Helena kenties samalla, kun istui penkillä?

Timon kuolema oli Katri Helenalle niin paha isku, että hän ei sen jälkeen pystynyt viikkokausiin tekemään mitään. Lasten isovanhemmat tulivat hoitamaan lapset, ja Katri Helena vain makasi peiton alla, ei kyennyt muuhun. 

Seuraavassa lauseessa kerrottiin, että heti Timon kuoleman jälkeen Katri Helena lähti levytysstudiolle. 

Siis mitä? Makasitko peiton alla, vai lähditkö levyttämään? Molempia et kyllä voinut tehdä yhtä aikaa. 

Vain muutamia rasittavia esimekkejä mainitakseni. 

Kirjan lopputulos oli siis se, että kaikki kuvitelmani Katri Helenasta romuttuivat. Oli silti kiinnostavaa lukea kirja. 

Marika Riikonen: Yksin, kiitos

Jossain vaiheessa vuotta luin netistä Marika Riikosen haastattelun, jossa hän kuvasi yksinolon tarvetta ja sitä, kuinka tämä maailma ja yhteiskunta on rakennettu pareille tai porukoille. Yhteiskunnan monissa rakenteissa ei ole sijaa yksinasuville tai -eläville, tai yksinoloa kaipaaville. 

Yksin aikaansa viettäviä ihmisiä pidetään säälittävinä reppanoina tai outoina kummajaisina. Yksin oloa pidetään keskeneräisyytenä, jonka pitää päätyä parisuhteeseen ja perheellistymiseen. Parisuhteen pitää päätyä yhteisen katon alla asumiseen. Yksinolon ja yksinäisyyden eroa ei useinkaan ymmärretä. Yksin oleminen on vika, joka vaatii korjaustoimia.

Marika Riikonen on kirjoittanut aiheesta tämän kirjan, jonka ehdottomasti halusin lukea. 

Tätä kirjaa haluaisin suositella ihan kaikille. 

Kirjaa lukiessani huomasin myös, että minun yksinolontarpeeni ei olekaan niin suuri, kuin olen ehkä ajatellut. Olen itse luokitellut usein itseni ihmiseksi, joka tarvitsee yksinoloa äärimmäisen paljon. Kirjaa lukiessani huomasin tarvitsevani yksinoloa paljon vähemmän kuin vaikka Marika Riikonen. Kiinnostava havainto. 

Jäin myös miettimään yksinolon tarpeen ja halun ulottuvuuksia. 

Olen melko varma, että yksinolon tarve korostuu, jos on mahdollisuus valita toisin. Yksinolo on nautinnollista silloin, jos on mahdollista tehdä valinta siitä, onko yksin vai jonkun kanssa. 

En usko, että kukaan nauttii yksinolosta silloin, jos elämä koostuu pelkästä yksinolosta, tai jos elämä on valtaosin yksinoloa, ilman että ihmisen on mahdollista itse vaikuttaa siihen. 

Raija Pelli: Kikka - Mä haluun viihdyttää

Katsoin Kikka-elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen ja tulin siitä surulliseksi. Halusin tietää, tulenko kirjankin lukemisesta surulliseksi, vai tarjoaisiko kirja positiivisemman kokemuksen. 

Raija Pelli on Kikan pitkäaikainen ystävä, ja tämän kirjan kirjoittamalla hän toteuttaa Kikalle antamansa lupauksen siitä, että se ystävyksistä, joka jää jäljelle, kertoo toisen tarinan yleisölle rehellisesti. 

Vasta tätä kirjaa lukiessa minulle selvisi, kuinka menestyvä artisti Kikka on todella ollut. Ennen elokuvan katsomista en ollut juuri ajatellut häntä, ja elokuvasta sain sen kuvan, että hänen elämänsä ja uransa oli surullinen. Kirjasta sai monipuolisemman kuvan: surullisten asioiden lisäksi myös hyviä ja hienoja asioita, ja kaikkea siltä väliltä. 

Jos olet koskaan yhtään miettinyt Kikan elämää, lue siis tämä kirja. :)

2023

 Vuoden 2024 ensimmäinen viikko on lopuillaan ja saan vihdoin aikaiseksi alkaa kirjoittaa vuosikatsausta. 

Vuonna 2023 kirjoitin blogia yhden postauksen per viikko. Jokaisen viikon alussa valitsin viikolle teeman, jota yritin hyödyntää viikon koitoksissa, ja johon liittyvää asiaa käsittelin viikon blogipostauksessa. Jos viikon aikana tapahtui jotain, mistä halusin kirjoittaa mieluummin kuin teemasta, kirjoitin siitä, mitä kyseisellä viikolla oli tapahtunut. Annoin itselleni luvan jättää vuoden viimeisen viikon väliin, koska tiesin, että tulen kuitenkin kirjoittamaan sekä tämän yleisen vuosikatsauksen että katsauksen vuoden aikana luettuihin kirjoihin. Ne siis yhdessä korvatkoon viikon 52 postauksen. Voi kuitenkin olla, että myöhemmin vielä innostun kirjoittamaan siitä, miten jouluaatto vuonna 2023 meni. 

Ensin hoidan tämän vuosikatsauksen alta pois. 

Vaihdoin puhelimeni uuteen vuoden 2023 syksyllä. Kaikki vanhan puhelimen kuvat eivät ole siirtyneet uuteen puhelimeen, ja joka tapauksessa vanhan puhelimen kuvat ovat uuden puhelimen galleriassa epäjärjestyksessä. Nyt en siis pysty tekemään, kuten aiempina vuosina olen tehnyt, eli lunttaamaan puhelimen kuvagalleriasta, mitä kuluneena vuonna onkaan tapahtunut. En myöskään jaksa luntata täältä blogipostauksista, mitä olen kirjoittanut vuoden eri viikkoina. 

Tuntuu, että muistan liian vähän, mutta kirjoitan siitä, mitä muistan. En myöskään kirjoita kaikkea, mitä muistan, vaan sen, mitä haluan kirjoittaa. 

Vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä olin koiran kanssa ulkona ja katselin kirkasta aurinkoa lumisten puiden takaa. Maisema oli käsittämättömän kaunis ja tunsin voimakkaasti, että tästä tulee hyvä vuosi. Tuliko? Riippuu näkökulmasta. Tällä hetkellä en sano, että vuosi olisi ollut huono, mutta en myöskään koe, että se olisi ollut erityisen hyvä. 

Kävin tammikuussa henkilökuvauksessa Helsingissä, ammattivalokuvaajan kuvattavana. Kävin siellä, koska olin saanut kumppaniltani lahjakortin henkilökuvaukseen. Kuvattavana oleminen oli yllättävän rankkaa. Kuvat näyttävät siltä, kuin ne olisi vaivattomasti ilman ihmeempiä järjestelyjä räpsitty, mutta todellisuus on ihan toinen. Piti vääntyillä ja kääntyillä ties miten, ja tehdä vaikka mitä. Odotin valmiita kuvia innolla, ja kun sain ne, olin todella pettynyt niihin. Saatuani niistä kuitenkin kehuja sekä kumppaniltani että äidiltäni innostuin lataamaan ne myös sosiaaliseen mediaan. Sain siellä ennennäkemätöntä suitsutusta. Ylimaallisten kehujen seurauksena pidin hetken aikaa itsekin kuvia ihan onnistuneina. Nykyään ajattelen taas, että ne ovat rumia, enkä halua katsella niitä. 

Tammikuun kääntyessä kohti loppuaan näin kotini pihassa mustia lintuja ja ajattelin vuoden takaista mummin kuolemaa. Toivoin, että linnut eivät tällä kertaa olisi olleet tuomassa kuolinviestiä, mutta samana päivänä sain kuulla setäni kuolleen. Toivottavasti linnut eivät ilmaannu hetkeen uudestaan. 

Vuoden alusta lokakuun loppuun asti töissä oli rankempaa kuin vielä koskaan työelämäni aikana. Marraskuun alusta jäin opintovapaalle. Valmistauduin opintovapaaseen tekemällä koko vuoden ajan joka päivä töiden lisäksi ainakin vähän sellaisia töitä ja järjestelyjä, jotka vähentäisivät opintovapaalla tehtävien töiden taakkaa. Vuosi oli siis melkoisen työntäyteinen. 

Lunta tuli tolkuttomasti. Lumitöitä sai tehdä ja ihmetellä, mihin lumet pihassa työnnetään siitä huolimatta, että lumia ajettiin pois jo joulukuussa. 

Maaliskuussa haaveilin joogaviikonlopusta Seilin saarella ja siitä, että saisin vain olla hiljaa ja tuijottaa kalliolta merelle. Se ei toteutunut vuonna 2023, sillä on ehkä mahdollisuus toteutua tänä vuonna. 

Huhtikuussa voitin oman sarjani Tuusulanjärven maratonilla. Oli huippuhienoa saada toiselle kierrokselle lähtiessään kuulla olevansa sarjan kärjessä, ja maalisuoralla saada kuulla olevansa voittaja. En tehnyt huippuhienoa aikaa, mutta jostain syystä muut olivat vuonna 2023 vielä huonompia kuin minä. Voiton ja lähestyvän syntymäpäiväni sekä Helmi-koiran lähestyvän kaksivuotispäivän kunniaksi vein työkavereille töihin Helmi-kakun. 

Syntymäpäivänäni tein töitä itku kurkussa ja kävin illalla kävelemässä koiran ja kumppanini kanssa luontopolulla Vantaalla. 

Vappuna join vanhempieni ja kumppanini kanssa munkkikahvit Lahden satamassa. Jos olisi ollut parempi sää, olisimme ottaneet jäätelötkin. Vappu kruunautui käyntiin moottoripyörämuseossa. 

Toukokuun alussa osallistuin Turun yliopistolla järjestettäville Kirjallisuudentutkimuksen päiville, jotka ovat kirjallisuudentutkijoiden vuosittainen, suurin ja valtakunnallinen tapahtuma. Sain kuulla paljon kiinnostavia esitelmiä, osallistua inspiroiviin keskusteluihin ja huomata, että joku ja jotkut ehkä jopa muistavat minunkin tutkimukseni ja osoittavat kiinnostusta sitä kohtaan. 

Kirjallisuudentutkimuksen päivien ansiosta pääsin myös käymään rakastamassani kaupungissa, Turussa ja sen myötä esimerkiksi Turun tuomiokirkossa, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Reissu huipentui yöpymiseen Ruissalon kylpylässä, jossa käymisestä olin haaveillut jo kauan. Kun tuona toukokuisena iltana katsoin Ruissalon kylpylähotellin merinäköalahuoneen ikkunasta merelle, ajattelin, että en voisi olla tämän onnellisempi. 

Kävin toukokuussa kehonkoostumusmittauksessa, joka oli ilmainen kunnan  työntekijöille. Sain kuulla, että minun pitäisi pudottaa viitisen kiloa ja aloittaa joku liikuntaharrastus. Kerroin, että lenkkeilen ja kahvakuulailen yhteensä noin viisi kertaa viikossa, ja kysyin, mitä muuta voisin vielä tehdä. Vastaus oli, että voisin ehkä koettaa tehdä vähän erilaisia liikkeitä kahvakuulalla. Tilanteeni ei onneksi ollut ihan hirveän huolestuttava, kehonkoostumuksen mittaaja oli kuulemma nähnyt paljon huolestuttavampiakin kehoja, ja minun kehossani oleva rasva ei ollut vaarallista sisäistä rasvaa, vaan ennemminkin sellaista rasvaa, joka näyttää vähän häiritsevältä ulkonäöllisesti. 

Tämä keskustelu laukaisi nuoruuden aikaisen syömishäiriökäyttäytymisen. Yritin niin perkeleesti syödä vähemmän ja liikkua entistä enemmän. Laihtuminen ei ainakaan vaa'an perusteella ole onnistunut, vaan ainoa havaittava vaikutus on ollut huomattava mielialan lasku. Syksyllä uskaltauduin kertomaan kehonkoostumusmittauskokemuksestani työkavereille lounaan ääressä ja he purskahtivat saman tien nauruun. Keskustelun seurauksena mielialani parani aavistuksen, mutta edelleenkään en siedä peiliin katsomista enkä omien kuvieni katsomista, ja ajattelen olevani vain ruma ja läski. 

Kesän alussa pidin perinteiseen tapaan kolmen viikon kesäloman. Lähdimme kumppanini kanssa pienelle Saariston rengastielle moottoripyörällä, koska minä halusin saaristoon ja kumppanini halusi moottoripyöräilemään. Pitkät matkat moottoritiellä moottoripyörän kyydissä olivat ahdistavia, mutta taajamanopeuksissa saattoi olla ihan nautinnollista. Muistan erityisen lämmöllä yön yli kestävää oleilua Nauvossa ja vierailua Turun linnassa. 

Kesälomalla tuli myös jonkinasteinen viimeinen pisara sen suhteen, mitä kestän ja mitä en. Koko vuosi on tosiaan ollut työntäyteinen, mutta työstäni olen sentään saanut kiitosta. Lomalla sain kuitenkin avunpyyntöjä erinäsiin asioihin, mistä minulle ei makseta palkkaa - ja kun kaikki ei sujunut, niin kuin olisi kuulunut, niin sain kuunella siitä naureskelua ja pilkkausta ihmisiltä, joiden järkeni mukaan pitäisi ennemminkin olla minun puolellani. Kaikessa tässä on kyse asiasta, mihin olen viitannut aiemmin useammassa blogikirjoituksessani: kyvyttömyydestäni vetää rajat. Harjoittelen sitä edelleen. Kesän alun tapahtumat toimivat kuitenkin hyvänä pohdinnan hetkenä sille, millaista kohtelua kenenkin milloinkin on siedettävä ja milloin itsen ja toisen väliin on tarpeen pystyttää raja-aita. 

Vietin juhannusaaton pitkälti istumalla pihakeinussa lukemassa. Koivut humisivat ympärillä, muuten oli hiljaista. Rakastin sitä. 

Heinäkuussa kävin hankkimassa mekon kesän juhliin: edessä oli kahden veljentyttären rippijuhlat ja parhaan ystäväni häät. Sovitin valehtelematta jokaista Halosen juhlamekkoa, jonka olisin voinut kuvitella laittavani päälle juhliin. Huomasin taas, kuinka valtavasti rakastan juhlamekkoja ja juhlamekkojen sovittelua. En ole kovin innostunut vaatteiden ostelusta tai sovittelusta muuten, mutta muutamia poikkeuksia on, ja juhlamekot ovat yksi niistä. Tunsin itseni läskiksi useimmissa mekoissa, mutta löysin kuitenkin myös mekon, johon olin hyvin tyytyväinen. Mielialani nousi aivan huimasti ylöspäin mekkojen sovittelun seurauksena. Kaiken kukkuraksi löysin sen jälkeen vielä alennusmyynnistä hajuveden, jonka ostamisesta olin jo kauan haaveillut. Joskus elämä kyllä tarjoilee parastaan. Myöhemmin juhlissa sain useamman ylistävän kommentin mekostani. Mekko oli siis onnistunut ostos. 

Heinäkuussa osallistuin parhaan ystäväni polttareihin. Viihdyin niissä: polttarit olivat aivan huomattavan paljon hauskemmat kuin olisin osannut odottaa, ja tutustuin niissä ihaniin ihmisiin. 

Elokuussa sain olla siunaamassa kummityttöäni hänen konfirmaatiotilaisuudessaan. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että en tiedä, voiko ihmiselle antaa mitään arvokkaampaa lahjaa kuin kummiuden. Hetki oli ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut ja saan olla kummi. Kummityttöni ja hänen serkkunsa, toisin sanoen veljieni tyttäret, pitivät myös hienot yhteisrippijuhlat, joissa oli kunnia olla mukana. 

Elokuulle sattuivat myös pitkäaikaisimman ystäväni häät. Olin häissä täynnä iloa ystäväni puolesta. Häät olivat tunteellinen ja hieno kokemus. 

Ja sitten elokuulle sattui myös viisivuotispäivä kumppanini kanssa. Juhlistimme sitä Haikon kartanossa, jossa vierailusta olin niin ikään jo vuosia haaveillut. Vuosipäivän iltana siemailimme Irish Coffeita Haikon kartanon keltaisessa salissa, jossa oli takka ja kirjoja ja ah vaikka mitä, ja olin onnellinen. Kaikkein onnellisin olen tietysti kumppanistani ja hänen lukuisista hyvistä puolistaan. 

Syyskuussa työni oli kiireisimmillään ja hulluimmillaan. On kummallista, että siitä selvittiin. 

Keskellä hulluinta työrupeamaa juoksin Finlandia Marathonin Jyväskylässä, ja kumppanini juoksi siellä samalla ensimmäisen maratoninsa. Tunsin surua siitä, että päädyimme juoksemaan eri tahtia, mutta iloa siitä voiman tunteesta, jonka koin juostessani: pystyn tähän, kehoni pystyy tähän, olen vahva ja voimakas ja niin ollen pystyn sekä juoksemaan maratonit että hoitamaan raskaatkin työprojektit. Puolivälin paikkeilla tuntematon mutta ehkä hatarasti tutun näköinen tapahtuman järjestäjä tuli huoltopisteellä taputtamaan minua olkapäälle ja sanomaan: "tosi hienoa työskentelyä."

Myöhemmin mietin, että nautin maratoneista tällaisista syistä: maratonilla ainakaan minä ja kaltaiseni hitaat juoksijat eivät kilpaile veren maku suussa ja hullunkiilto silmissä, vaan sen sijaan kannustetaan ja rohkaistaan muita, pidetään yllä hyvää yhteishenkeä ja jos joku ei meinaa jaksaa, autetaan. Kunpa sellaista asennetta olisi enemmän muuallakin elämässä ja maailmassa. 

Lokakuussa polkupyöräni varastettiin työpaikkani pihasta, jonne olen sen jättänyt yli neljän vuoden ajan harva se arkipäivä lukittuna telineeseen. Kesti kauan päästä yli pahimmasta vitutuksesta ja surusta, ja nyt muutaman kuukauden jälkeen vitutus alkaa taas nostaa päätään, kun tajuaa, että kevät on tulossa taas jossain vaiheessa, eikä mulla ole enää pyörää. 

Lokakuussa, yhtenä kylmänä ja tuulisena lauantaina juoksin Kaarinan syysmaratonin. Reittimerkinnät olivat selkeät ja tapahtuma muutenkin positiivinen kokemus. Ehkä sinne vielä joskus uudestaan. 

Lokakuun lopussa jäin kauan odottamalleni opintovapaalle. Tuntui haikealta ja vaikealtakin lähteä töistä, mutta tuntui myös todella hienolta saada jäädä tutkimusvapaalle. Vapaan tähänastisia tunnelmia lyhyesti: alussa innostus siitä, että saan tehdä vain tutkimustani, eikä tarvitse tehdä mitään muuta. Ei tarvitse poukkoilla asiasta toiseen ja asioiden välillä, joutua jatkuvasti keskeyttämään ja tulemaan keskeytetyksi ja sitten taas aloittamaan siitä, mihin on jäänyt, kuten työelämässä usein täytyy tehdä. Tuntui aivan ihmeelliseltä saada vain rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Sittemmin olen huomannut, että ehkä häly ja keskeytykset ovat olleet jollain tavalla tarpeellisia: parin kuukauden jälkeen olen alkanut kärsiä omista häiritsevistä ajatuksistani siitä, kuinka huono ja osaamaton olen, ja joiden ääntä mikään ei vaienna. Tällä hetkellä käytän työskentelyn apuna ajastinta, jonka päällä ollessa ohjaan ajatuksiani tietoisesti pois jokaiselta sivupolulta, ja meditaatiossa käytettävää musiikkia, joka saattaa joskus rauhoittaa työn tekemiseen, mutta joka myös joskus pitää ottaa pois päältä, koska eihän sitä hullukaan jaksa loputtomiin kuunnella. 

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna kävimme koirani kasvattajan järjestämillä koiratreffeillä, jonne oli kutsuttu kaikkien kyseiseltä kasvattajalta lähteneiden koirien perheet. Olipa kiva, että tällainenkin järjestyi, vaikka sää oli kyllä hiukan viileä monen tunnin ulkoiluun. 

Marraskuun alussa pääsin maratonreissulle Uzbekistaniin, Samarkandiin. Viikon reissu oli ikimuistoinen ja maratonistakin selvittiin. 

Aloitin joulukuun ystäväni järjestämissä pikkujouluissa joulukuusihiuskoriste päässä. 

Joulukuussa pääsin tapaamaan mummini siskoa, jota en ole tavannut vuosiin. Sekin mahdollistui pitkälti opintovapaan ansiosta.

Joulukuun puolivälin paikkeilla kävin väitöskirjan ohjaustapaamisessa entisessä kotikaupungissani. Ennen tapaamista sovitin taas mekkoa Halosella, ehkä tarkoituksena saada vähän itsevarmuutta tapaamiseen. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä kehonkoostumuksen mittaaja puhui paskaa, ja että kroppani on hyvä: koskaan aiemmin mikään mekko ei ole näyttänyt päälläni niin hyvältä, ja myötäillyt vartaloani niin täydellisesti. Jätin mekon kuitenkin ostamatta, ja nyt rämmin taas rumaksi ja läskiksi itsensä tuntemisen suossa, kaikkien muiden kriisien lisäksi. 

Joulukuussa toteutin myös pitkäaikaisen haaveeni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa käymisestä. Voin suositella siellä käymistä ihan jokaiselle. 

Samalla tuli puolivahingossa käytyä Tuomaan markkinoilla ja juotua minttukaakaota siellä. 

Hyvä päivä. 

Tein viimeisen työpäivän ennen joulua pikkujouluja varten ostettu joulukuusikoriste päässäni, vaikka työkaverinani olikin vain Helmi. 

Koin saavani joululta sen mitä toivoin: rauhaa. 

Ehkä tosiaan vielä kirjoitan siitä myöhemmin tarkemmin. 

Uudenvuodenaattoaamuna kävin ihan kotini naapurissa brunssilla. Aluksi olin ajatellut jotain neljän ruokalajin illallista uudenvuodenaattoiltaan, mutta näin ne suunnitelmat typistyvät. Olin brunssiin kuitemkin aivan äärimmäisen tyytyväinen: tunnelma oli ihana ja rauhallinen, saamamme palvelu oli erittäin hyvää ja ruoka oli maukasta ja monipuolista. Kilistelimme alkoholittiomilla kuohuviineillä ja olin onnellinen. 

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin seuraavanlaisia asioita:

Vuonna 2024 haluan opetella lisää omien rajojen vetämistä. 

Pyrin myös entistä päättäväisemmin karsimaan elämästäni ne ihmiset, joiden seurassa en tunne oloani hyväksi.

Vähennän sosiaalisen median käyttöä. 

Onnellista uutta vuotta! Olkoon se niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin parempi kuin kulunut vuosi. 

Viikko 51: Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

 Tänä vuonna musiikillisesti koskettavin elämys oli Paula Vesalan kappale Kirje joulupukille. 

Siinä on tällainen kertosäe:

Tänä vuonna en toivo tavaroita

toivon että oltais kaikki terveinä.

Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

sekä toisistamme välittämistä. 

Siinä myös kysytään joulupukin jaksamisen tilaa ja sitä, voisiko laulaja tulla napapiirille joulupukkia auttamaan. 

Sanat tiivistävät tämän vuoden omia joulutunnelmiani.

Tänä vuonna en toivo tavaroita. Toivoisin vain rauhaa ja toisistamme välittämistä. 

Toivoisin maailmanrauhaa. 

Toivoisin, että nyt ja jatkossa voisin itse auttaa enemmän muita. 

Toivoisin lisää välittämistä ihmisten välille.

Toivoisin myös rauhaa niiltä sisäisiltä ääniltä, jotka viime aikoina ovat huutaneet minulle, kuinka huono olen. Etukäteen olen ajatellut olevani varmasti onnellinen tänä vuonna tähän aikaan, mutta en valitettavasti ole ollut kovin onnellinen. 

Juoksin tänä iltana lenkin pimeässä ja lumisateessa, otsalamppu otsalla ja nastalenkkarit jalassa ja kuuntelin Raskasta joulua -musiikkia. 

Aiemmin päivällä kävin viemässä kynttilän äitini äidin haudalle, kuten olen tehnyt viime vuosina joka joulu. Tänä vuonna tein sen jo nyt, sillä olen lähdössä jouluksi pois täältä. 

Hautausmaalla kävellessä lumimyrsky piiskasi vasten kasvoja ja kengät liukastelivat käytävällä hautakivien välissä. 

Hautakivi oli lumen peitossa niin, että jouduin vähän kaivamaan sitä esiin. Minulla ei tietenkään ollut mitään kaivuuvälineitä, joten pyyhin hautakiveä ihan vain käsilläni. Kurottelin hautausmaan käytävältä, yritin siivota lumia pois käsin, horjahtelin lumipenkalla ja nauroin vähän, koska tilanteessa oli jotain koomista. Tuntui siltä, että äitini äiti ehkä nauroi kanssani. 

Myrskytuulessa kynttilää oli vaikea saada syttymään. Lopulta se onneksi onnistui. Kynttilä jäi palamaan kiven viereen lumikuoppaan, hyvään tuulensuojaan. 

Käännyin vielä kauempaa katsomaan, ja kynttilän liekki paloi vakaasti. 

Ajattelin, että se oli ehkä paras jouluni hetki tänä vuonna. 

Viikko 50: Tyhmiä kysymyksiä ei ole - vai onko?

 Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa. Olen usein itsekin työelämän tilanteissa sanonut niin, ja tarkoittanut sitä. Olen joskus myös lukenut tuohon sanontaan jonkun vastauksia koskevan jatkeen, mutta en nyt muista sitä. Se menee jotenkin niin, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta vastauksissa saattaa olla vikaa. 

Kymmenisen vuotta sitten Facebook-päivityksissä kiersi jonkun kirjoittama postaus, jonka moni oli kokenut omakseen ja kopioinut omaan profiiliinsa. Kirjoituksen ydinajatus oli, että ihmiset eivät koskaan lopeta kyselemistä. 

Jos opiskelet, ihmiset kysyvät, koska valmistut ja millaisiin töihin valmistut. 

Jos olet työtön, ihmiset roikkuvat ympärilläsi verenhimoinen pilke silmissään kyselemässä, miten työnhakusi sujuu, millaisia paikkoja olet hakenut, oletko päässyt haastatteluihin, millaisiin haastatteluihin, miten haastattelu meni, ai etkö saanut paikkaa, miksi et saanut, mitä nyt aiot tehdä, miksi et ole päässyt töihin, miksi et ole töissä. 

Jos olet töissä, sinulta kysellään, paljonko tienaat, tykkäätkö työstäsi, mitä teet siellä, miksi viihdyt tai et viihdy, mitä aiot seuraavaksi ja miksi.  

Jos olet töistä vapaalla, saat koko ajan kysymyksiä siitä, miten vapaasi on sujunut ja oletko edennyt siinä asiassa, minkä takia olet vapaalla. Jos olet opintovapaalla, opintojesi etenemistä ja valmistumista tivataan, ja jos olet vaikka vuorotteluvapaalla, tivataan rentoutumisesi määrää ja astetta. 

Jos et ole parisuhteessa, ihmisillä ei ole muuta kysyttävää sinulta kuin että onko kumppania löytynyt ja mitä vikaa sinussa mahtaa olla, kun et ole parisuhteessa. 

Jos olet parisuhteessa, sinulta kysellään, koska muutatte yhteen, miksi ette ole jo muuttaneet tai miksi muutitte jo nyt, milloin menette kihloihin, milloin menette naimisiin ja miksi ette ole jo menneet kihloihin tai naimisiin. 

Jos olet naimisissa, sinulta kysellään, onko tulossa perheenlisäystä, milloin ja miksi ei ole jo tullut. 

Jos sanot, että et halua lapsia, isketään kunnolla kiinni ja kysellään, miksi. Oletko vammainen, sairas, itsekäs, viallinen, vaarallinen, ja kuinka sinut voisi korjata?

Jos eroat, ihmiset kyselevät, miksi, ja mitähän vikaa sinussa mahtaa olla. 

Jos löydät eron jälkeen uuden kumppanin, kysellään, miksi näin äkkiä, ja kuinka kauan tämä suhde mahtaa nyt kestää, ja kannattaako siihen ruveta ollenkaan. 

Jos olet ostanut jotain, kysellään, paljonko se maksoi. Ihan sama, oletko ostanut asunnon vai laskuvarjohypyn, ihmiset haluavat tietää hinnan ja sen, miksi maksoit niin paljon.

Jos olet myymässä jotain, sinulta kysellään, onko myyminen jo onnistunut, ai eikö, no mitä aiot tehdä että onnistuisit paremmin. 

Tämä aihe on mielessäni tällä viikolla, koska viime aikoina olen huomannut olevani suorastaan burn outissa ihmisten kysymysten takia. 

Ihmiset kyselevät sitä ja tätä. Jokainen äsken luetellun listan kysymyksistä ei ole koskenut viime aikoja, mutta aika monia listan kysymyksistä olen joutunut vastaanottamaan, useimpia noin tuhat kertaa lyhyen ajan sisällä. Lisäksi elämäni aikana olen joutunut lukuisia ja lukuisia kertoja vastaanottamaan valtaosan listan kysymyksistä, samoihin kysymyksiin aivan liian monta kertaa. 

Monesti kysymys johtuu kai kysyjän jonkinlaisesta kohteliaisuudesta. Tai niin haluan ajatella. Haluan ensisijaisesti ajatella, että kukaan ei kysele ilkeyttään. 

Toivoisin kuitenkin, että useampi kysyjä pysähtyisi joskus oikein ajatuksella miettimään, onko hänen kysymyksensä kohtelias. 

Ja jos hän ei alun perinkään yritä olla kohtelias vaan kyselee ilkeyttään, voisi pysähtyä miettimään, mikä on syy oman ilkeyden tarpeen takana, ja voisiko sille tehdä jotain. 

Kohteliaisuuden lisäksi kysymysten takana voi ehkä olla se, että toisten elämän arvosteleminen voi olla helpompi ajanviete kuin omaan elämään keskittyminen. Kysymyksistä ja niihin revityistä vastauksista saa kivaa materiaalia mieleen pyöriteltäväksi ja muille jaettavaksi, jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi sisältöä. Toisaalta, jos oma elämä alkaa tuntua tylsältä ja haalealta, toisten elämän revittelystä voi saada vähän tukea siihen, että oma elämä ei välttämättä olekaan niin perseellään. 

Tai sitten voi olla, että ihmiset kysyvät, mitä sylki suuhun tuo, eivätkä ajattele yhtään mitään. 

Minusta se on kurja ja pelottavakin ajatus. Täällä lampsii maailman täydeltä porukkaa, jolla ei ole kykyä pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan yhtään mitään. Onko maailmassa tällaisten ihmisten keskellä oleminen hyvä diili? 

Joka tapauksessa, oli asia niin tai näin, tällä viikolla mielessäni on kehkeytynyt yksi toive. 

Nykymaailma on pullollaan kaikennäköisiä elämäntapaoppaita, jossa annetaan neuvoja kaikenlaisiin tilanteisiin. Kuinka menestyt, kuinka laihdut, kuinka helpotat stressiä, kuinka parannat ihmissuhteitasi, kuinka ymmärrät itseäsi paremmin ja niin edelleen. 

Voisiko joku kirjoittaa opaskirjan siitä, kuinka vastataan sellaisiin kysymyksiin, joihin ei haluaisi vastata - tai joihin ehkä pohjimmiltaan haluaisi vastata esimerkiksi sanoilla "mitä helvettiä se sulle kuuluu, keskity omaan elämääsi, senkin idiootti". Opaskirja voisi sisältää jotain vähän korrektimpia mutta nasevia ja ytimekkäitä mallivastauksia erilaisiin edellä kuvattuihin tilanteisiin. 

Tämä olisi sellainen self help -opas, jonka minäkin ostaisin. 

Viikko 49: Juhlat linnassa

Oletko koskaan haaveillut kutsusta linnan juhliin?

Minä olen. 

Kaikkein parasta linnan juhliin pääseminen tietysti olisi omilla ansioilla. Jonkun avecina sinne meno olisi myös ihan mukava vaihtoehto.

Haaveilen hienosta puvusta ja tunnelmallisesta, virallisesta juhlasta. 

Olen monta kertaa elämässäni kuullut juhliin liittyen sanat: "mä vihaan pönötystä, joten ei sitten mitään pönötysjuhlia", "ei tarvi pukeutua juhlavasti" ja "meidän suvussa ei osata käyttätyä, joten ollaan rennosti." 

Minun näkemykseni on, että juhliin pitää pukeutua. Hienosti pukeutuminen on juhlien kohteen kunnioittamista. Jos ei pysty pukeutumaan asianmukaisesti, voisi saman tien olla menemättä koko juhlaan. 

Jos taas kokee, että ei osaa käyttäytyä, sitä voi aina opetella. 

Pönötys on tervetullutta vaihtelua. Haluaisin ehdottomasti elämääni pönötysjuhlan edes kerran vuodessa. 

Tänä vuonna katselin taas linnan juhlat. Bongasin sieltä pari tuttua. 

Tänä vuonna luin viimein myös Roope Lipastin Linnan juhlat -romaanin. Törmäsin siihen pari kolme vuotta sitten töissä hyllyttäessä ja ajattelin, että haluaisin lukea sen. Koin kuitenkin, että se pitäisi lukea linnan juhlien aikaan, eikä ihan milloin tahansa. Jostain syystä vasta tänä vuonna linnan juhlien aikoihin sain aikaiseksi lukea tuon kirjan. 

Kirja oli minulle pettymys. 

Takakannesta sain sen käsityksen, että kirjan päähenkilönä olevan miehen suuri haave on päästä linnan juhliin, ja tätä haavetta lähdetään sitten toteuttamaan. Ajattelin, että kirjassa olisi juttua linnan juhlista, tai että se olisi hauska. 

Kirja oli minulle pettymys. Juttua linnan juhlista ei ollut kovin paljon, eikä kirja ollut mielestäni hauska. 

Kirjan tarina menee osapuilleen näin:

On keski-ikäinen mies, jolla on vaimo ja teini-ikäinen tytär. Mies on erittäin kiinnostunut presidenteistä ja linnan juhlista. Hän katsoo linnan juhlat joka vuosi ja haaveilee pääsystä linnan juhliin. Mies ja vaimo ovat olleet yhdessä nuorista alkaen. Kaiken pitäisi olla kunnossa. 

Yhtenä kevätpäivänä vaimo kuitenkin ilmoittaa miehelle lähtevänsä pois. Kirjassa annetaan näkökulma myös vaimolle: vaimon mielestä miehessä ei ole mitään vikaa, mies on kiltti ja ihana ja kaikkea, mutta hän nyt vain on kyllästynyt ja haluaa lähteä, ja uusi vähän parempi mies on tyrkyllä, joten hän lähtee. 

Samana päivänä, kun tämä muija jättää tämän presidenteistä kiinnostuneen miehen, tämä kyseinen mies saa myös potkut töistä yt-neuvottelujen seurauksena. Nämä elämänmuutokset tuntuvat miehestä niin murskaavilta, että hän päättää hypätä kerrostalon katolta. Juuri ennen hyppyä toinen mies tulee ja onnistuu puhumaan miehen pois katolta. Miehet alkavat yhdessä suunnitella, miten tämän ensin mainitun miehen elämä saataisiin raiteilleen. Mies paljastaa haaveensa linnan juhlista, ja miehet alkavat sitten yhdessä suunnitella, kuinka tämä mies pääsisi suurimpaan unelmaansa, linnan juhliin. Siitä seuraa aina vain hullumpia ja hullumpia asioita. Olen oikeastaan sitä mieltä, että miehen olisi kannattanut mieluummin hypätä katolta. 

Samaan aikaan tämä miehen jättänyt vaimo nautiskelee uudesta ihanasta elämästään. Hän perustaa uuden miehensä kanssa yrityksen, joka menestyy niin hyvin, että tämä kaksikko saa kutsun linnan juhliin. 

En nähnyt tässä tarinassa mitään järkeä. 

Annan kirjalle pisteitä 1/5. Yksi piste tulee kirjan helppolukuisuudesta, se sopi raskaamman lukemisen oheen kevennykseksi. 

Kirjan ansioksi laskettakoon myös se, että opin vihdoin, miten linnan juhlat kirjoitetaan. 

Mielestäni olen suhteellisen hyvä kielioppiasioissa, vaikka en ole niissä erityisen lahjakas enkä nerokkaan kyvykäs. Kielioppiasiat ovat tarttuneet mukaan innokkaan luku- ja kirjoitusharrastuksen seurauksena, vaikka en koe kielioppiin erityistä kiinnostusta. 

Linnan juhlat on kuitenkin sellainen sanaliitto, jonka kirjoitusasua olen miettinyt tähän mennessä joka vuosi, mutta vain kerran vuodessa vähän aikaa. Olen joskus selvittänytkin oikeinkirjoituksen, mutta vuoden päästä en ole enää muistanut, miten se meni. En ole ollut niin kiinnostunut asiasta, että olisin viitsinyt aktiivisesti ottaa selvää siitä. 

Nytkään en ole viitsinyt selvittää, puhuttiinko kirjassa totta, mutta kirjan mukaan linnan juhlat kirjoitetaan näin: linnan juhlat. Eli linna kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja linnan juhlat erikseen, ei yhteen. 

Aiemmin olen ajatellut, että pitäisi puhua Linnan juhlista tai linnanjuhlista. Iso alkukirjain tai yhdyssana viittaisi mielestäni siihen, että kyseessä on juuri ne linnanjuhlat, the itsenäisyyspäivänvastaanotto. Jos ja kun kirjoitetaan linnan juhlat erikseen ja pienellä, minulle tulee mielleyhtymä, että kyseessä voisi olla mitkä tahansa juhlat missä tahansa linnassa, eli vaikka häät Vanajanlinnassa tai hoviväen juhlat Ruotsin kuningaskunnan linnassa, ja että tarkemmaksi selvitettäväksi jää, mitkä juhlat ja missä ovat kyseessä. 

Tämän vuoden itsenäisyyspäivän anti oli siis tämä. 

Linnan juhlia seuraavana aamuna puhelimeeni kilahti viesti, että minua on ehdotettu asuinkuntani asukkaiden vuoden 2023 hyvinvoinnin edistäjäksi. Sen kunniaksi pääsen kakkukahveille muiden ehdokkaiden kanssa vuoden hyvinvoinnin edistäjän julkistamistilaisuuteen. 

Olen sitä mieltä, että se on ihan hyvä korvike linnan juhlille. 

En ole vielä päättänyt, mitä laitan päälle. 

Viikko 48: Joulu tulla jollottaa

 Tällä viikolla alkoi joulukuu. Elämme siis vuoden parasta aikaa, joulunalusaikaa. 

On voinut alkaa availla joulukalenterin luukkuja. Tänä vuonna ostin joulukalenterin, joka on kokemuksieni perusteella paras, eli Lindtin suklaakalenterin. Jos et halua pettyä suklaaseen, ota Lindt-suklaata!

Tänä vuonna sain lisäksi työkaverilta palapelijoulukalenterin. Sen tekeminen oli yllättävän nautinnollista. Nyt se on jo tehty. Mietin, että ehtisin vielä ostaa ja tehdä toisenkin ennen joulua. 

Olen kuunnellut joululauluja. Viime jouluksi tehty Spotify-lista toimii edelleen. Suosikkini on ehkä Raskasta joulua -ohjelmistosta, Elise Rydin versio kappaleesta "Julen är här" tai saman esittäjän Raskasta joulua -versio kappaleesta "Himlen i min famn".

Olen suunnitellut jouluksi tehtäviä ruokia. 

Olen syönyt ensimmäisen jouluaterian pitopöydästä. Se oli erittäin hyvä. 

Olen osallistunut (ensimmäisiin) pikkujouluihin. Ostin pikkujouluja varten hiuksiin laitettavan pannan, jossa oli joulukuusi. Hengailin pikkujoulujen ajan siis joulukuusi päässäni. 

Joulukoristeet on tietysti ripustettu. Hienoimmat ovat vuosia sitten ostetut valotikkaat ja toisiksi hienoin viime vuoden lopulla Lapista matkamuistoksi ostettu ihana kynttelikkö, jossa on poroja, kuusia ja tähtiä. 

Olen aloittanut glögikauden. 

Pipareita en ole vielä leiponut, mikä harmittaa. 

Tänä vuonna luen ennen joulua "24 yötä jouluun" -jännityskertomuskokoelman. 

Viikon mielipide: ainut huono puoli on, että sähköpostiin säännöllisesti tulevassa Suomalaisen kirjakaupan mainoskirjeessä oli yhtenä otsikkona "Muista opettajaa". Sen alla oli ehdotuksia siitä, mitä opettajalle voisi ostaa kirjakaupasta joululahjaksi. Se oli ainut jouluun liittyvä asia, joka nostatti ärtymyskynnyksen. 

Minun on vaikea ymmärtää, miksi opettajille pitäisi ostaa lahjoja. Se kuulostaa mielestäni joltain esiaikaiselta, omituiselta ja epäoikeudenmukaiselta perinteeltä, josta pitäisi ehdottomasti päästä eroon. 

Opettaja saa työstään palkan, kuten kaikki muutkin työntekijät kaikilla aloilla. 

Lisäksi opettajilla on valtaisa määrä lomaa muiden alojen työntekijöihin verrattuna. 

Miksi ihmeessä opettajille pitäisi siis vielä lisäksi antaa lahjoja?

Minun järkkymätön neuvoni: Jos sinulla on lapsi, ja mietit, pitäisikö lapsesi opettajalle ostaa lahja, niin älä hyvä ihminen tuhlaa aikaasi sellaisen miettimiseen. 

Tuhlaa sekin aika ja raha siihen lapseesi. 

Viikko 47: Nauti elämästä

 Viime aikoina olen lukenut Hidasta elämää -blogista kaksi kiinnostavaa postausta, joissa on käsitelty samankaltaista aihetta. 

Ensimmäinen lukemani postaus koski kysymystä siitä, mikä on elämän tarkoitus.

Postauksessa tuotiin ilmi se, että monelle elämä saattaa olla pelkkää selviytymistä hetkestä seuraavaan. Itselleni se oli kovin tuttu ajatus. 

Postauksessa väitettiin, että elämän tarkoitus olla nautittavaa. Elämän ei kuulu olla sinnittelemistä ja selviytymistä, vaan siitä kuuluisi enimmäkseen nauttia. 

En tiedä, olenko samaa mieltä elämän tarkoituksesta, mutta ajatus oli puhutteleva. 

Toinen postaus koski jaksamista. 

Nykyajan ihmiset puhuvat paljon siitä, kuinka pitää harrastaa liikuntaa, jotta jaksaa paremmin, pitää syödä terveellisesti, jotta jaksaa, pitää meditoida, jotta jaksaa. Jaksaa mitä? Omaa elämäänsä? Pitääkö koko ajan tehdä töitä sen eteen, jotta jaksaa elää? Jos pitää, niin kannattaisiko omaa elämää mieluummin yrittää pohdiskella ja kenties tehdä joitakin korjausliikkeitä?

Tämäkin puhutteleva ajatus. 

Näiden postausten pohjalta inspiroiduin laatimaan listan asioista, joista nautin. 

Sain kirjoitettua kaksi sivullista tällaisia asioita. 

Myöhemmin mieleeni pulpahteli vielä lisää asioita. 

Listaan tähän asioita, joita listaan tuli, ja joita sisällytin elämääni viime viikolla.

Perheen kanssa oleminen. Tämä on elämässä parasta.

Koiran kanssa oleminen. Koira kuuluu perheeseen, eli sisältyy edelliseen, mutta se on silti mainittava erikseen, koska koiran sylissä pitäminen ja koiran kanssa liikkuminen sisältää niin paljon erityistä hyvää.

Työn teko. Tällä hetkellä päätoimista työtäni on tutkimus, eli tein sitä. Nautin siitä. Nautin myös siitä, että kun on saanut tehtyä työtä, vapaa-ajan vietto tuntuu hienommalta. 

Opiskelu. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pidän työstä, ja pidän todella paljon opiskelusta. Jos olisin työelämässä, eikä minulla olisi tutkimustyötäni sivutyönä, haluaisin opiskella jotain työn ohessa. 

Fyysinen työ. Tämä on mainittava myös erikseen. Ajattelua vaativan työn vastapainona tuntuu todella hyvältä tehdä fyysistä työtä ja sellaista työtä, jossa näkee työnsä jäljen saman tien. Sellaista työtä viime viikolla oli muun muassa siivoaminen. 

Kirjojen lukeminen. Lempiharrastukseni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan. 

Juokseminen. Tykkään juoksemisesta. 

Muu liikunta. Tykkään ryhmäliikuntatunneista, joissa kuitenkin suoriudutaan yksin. Esimerkiksi kahvakuulatunneista ja muista lihaskuntotunneista. En hakeudu niille ensisijaisesti edistääkseni terveyttäni tai saadakseni paremman kropan, vaan koska pidän liikunnasta. 

Hyvän ruuan syöminen. Viime viikolla olisin voinut syödä paremminkin, mutta söin muun muassa pizzaa, perunoita ja suikalepaistia, jauheliharisottoa, kana-avokado-pastaa ja pasta bolognesea. 

Herkuttelu. Herkkujen syömisen nautinto on mainittava erikseen. Viime viikolla söin muun muassa suklaata, keksejä ja irtokarkkeja. 

Musiikin kuunteleminen. Rakastan musiikin kuuntelemista. Tuskin kuluu päivää, jona en kuuntelisi musiikkia.

Pianomusiikin kuunteleminen. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pianosta lähtee mielestäni kauniimpi ääni kuin mistään muusta soittimesta. Joskus on saatava kuunnella pianonsoittoa, ilman että siihen liittyy laulua. 

Kiinnostavan podcastin kuunteleminen. Maanantaina kuuntelin siivotessani kiinnostavaa podcastia, jonka aiheena oli keho. Kiinnostavan ja hyvän podcastin tunnistaa siitä, että tekisi mieli aloittaa keskustelu ja asioita jää miettimään jälkikäteenkin. 

Kirjastossa käyminen. Kirjastossa käyminen tutkitustikin lisää ihmisen onnellisuutta. 

Muumit. Lauantaina aloitin aamuni pistämällä Youtubesta pyörimään vanhoja Muumi-jaksoilla lapsuuteni aikaisilla äänillä, nykyisinhän Muumi-piirretty on dubattu uudestaan. Rakastan Muumeja kaikissa muodoissaan: Muumi-kirjat, Muumi-piirretty, Muumi-astiat ja Muumi-tekstiilit = <3 Jos minua haluaa ilahduttaa, jotain Muumi-teemaista hankkimalla onnistuminen on taattu. Muumi-piirretty oli ihana lapsena ja se on ihana ja ajatuksia herättävä aikuisenakin. Lisäksi Muumi-piirretty tuo nostalgisesti mieleen lapsuuden onnellisia hetkiä. 

Retki lähikohteeseen. Perjantaiaamuna kävin ystävän, koirani ja ystävän koiran kanssa kävelylenkillä läheisellä luontopolulla. Jos on mahdollisuus ajoittaa itse oma työntekonsa, kannattaa ehkä joskus ajoittaa työnteko pimeän aikaan ja ulkoilu valoisaan aikaan. Koira sai liikuntaa ja itse sai piristystä. 

Saunominen. Saunominen on yksi parhaista arjen luksusasioista. 

Leipominen. En ole leiponut pitkään aikaan. Lauantaina leivoin suklaakeksejä. 

Neulominen. Neulominen rentouttaa ja pitää ajatukset koossa esimerkiksi luentoa kuunnellessa. 

Palapelin tekeminen. Olen saanut työkaveriltani palapelijoulukalenterin, jossa on 1008 palaa ja jota on tarkoitus koota joulukuun ensimmäiset 24 päivää niin, että joka päivä asettaa 42 palaa paikalleen. Lopputulos on jouluinen Mauri Kunnaksen Koiramäki-kuva. Aloitin palapelin teon lauantaina varaslähdöllä, koska ajattelin, että ei minulla ole mitään mahdollisuutta selviytyä yli 1000 palan palapelistä 24 päivässä. Olen tähänastisessa elämässäni kaksi kertaa yrittänyt koota 1000 palan palapelin ja kummallakin kertaa luovuttanut alkuvaiheessa. 500 palan palapelin kokoaminen on ollut tähänastinen ennätykseni. 

Kun avasin palapelilaatikon, sain huomata, että tässä palapelissä palat ovat numeroiduissa joulukalenteriluukuissa. Kussakin luukussa on 42 palaa. Niistä kuva koostuu järjestyksessä. Sain siitä toivoa: ehkä nyt on se hetki, jona selviän yli 1000 palan palapelistä. 

Palapelin kokoaminen on todella koukuttavaa. Haluaisin tehdä sitä koko ajan. Tämänhetkinen tilanne on, että olen koonnut kuuden luukun verran paloja. Olen siis luottavainen sen suhteen, että palapeli on jouluun mennessä valmis. Se on tietysti vähän surullistakin, sillä mitä sen jälkeen sitten keksin elämäni iloksi?

Suunnittelu. Viime viikolla suunnittelin muun muassa, mihin haluaisin seuraavaksi tehdä lomamatkan ja mitä ostaisin kumppanilleni joululahjaksi. 

Yksinolo. Viihdyn yksin. 

Kotona oleminen. Viihdyn kodissani rauhassa ollen. 

Jouluasiat. Olen henkeen ja vereen jouluihminen. Joulukalenteripalapelin aloittamisen lisäksi kävin sunnuntaina kumppanini kanssa vuoden ensimmäisessä joulutapahtumassa. Siellä oli ihana tunnelma. Joimme glögit ihanasti havukranssein koristellussa kahvilassa. Näin paljon kivoja joulujuttuja. Olin vähällä ostaa pöydälle laitettavan joulukoristeen, mutta en ostanut sitä vielä. Tällä hetkellä mietin sitä vielä, ja jos vielä ensi viikonloppuna olen sitä mieltä, että haluan sen, niin sitten ehkä käyn ostamassa sen. 

Suosittelen nautittavien asioiden tekemistä kaikille muillekin!