Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ylin riemuni oot mitä toivoisin

Tällä sekunilla, tässä hetkessä, olen onnellisin ihminen koko tässä universumissa.

Eilen oli iltaan asti aika vittumainen päivä. Mulla oli ärsyttävä ja flunssainen olo, enkä henkisestikään ollut parhaimmillani. Kävin tylsällä lenkillä räntäsateessa. Sen jälkeen kävin kiireesti suihkussa. Pesin hiukseni ja kirosin sitä, että niitäkin pitää joka välissä pestä ja ne on nykyään pituudessaan niin työläät pestä ja arrrgh. 

Testasin iltaa varten valitsemani vaatekerran viimeisen kerran. En enää tuntenut suurta iloa siitäkään. En tiedä, miksen. 

Söin vielä kiireemmin. 
Pakkasin jotain mukaani. Hyppäsin autoon ja bussiin. Itkin. Koska taakse jäi surullinen koirannaama ja koska elämä tuntui muutenkin kurjalta. 

Kun jäin pois bussista, oli pimeää. Pilkkosen pimeää, kuten tähän vuodenaikaan aina. Lampsin asunnolleni ja potkaisin mainokset pois eteisen lattialta. Juoksin kauppaan. Ärsytti, koska en osannut päättää, mitä olisi hyvä ostaa, mitä tarvitsen. Jahkailin kaupan hyllyjen välissä käsittämättömän kauan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kassajonokin oli tietysti vähintään nälkävuoden mittainen. 

No, lopulta selvisin kaupasta ulos. Marssin reipasta tahtia kotiin vain ehtiäkseni vaihtaa vaatteet ja lietsoa itseni paniikkiin. Mitä, jos en löydäkään oikeaan paikkaan? (Tuonne muutaman sadan metrin päähän, rakennukseen, jossa olen käynyt aikaisemmin kolme kertaa?) Ihan mahdollista minun tapauksessani. Pakko vielä avata tietokone ja Google Maps. 

Entä, jos tää syyskuussa ostettu, tulostettu lippu ei kelpaakaan? Jos olen vain tehnyt jotakin ihan totaalisesti väärin? Luetaan kaikki lipussa oleva teksti, ihan se kaikkein pieninkin printti, sadannen kerran uudestaan. 

Näytän ihan rumalta näissä vaatteissa.
Kaadan korurasiani sisällön sängylle ja alan tehdä valintaa. Liian vaikeaa. Korut ovat takertuneet toisiinsa. 
Mikään ei ole hyvä. 

Valitsen korun ja mallailen itseäni peilin edessä. Ei ole hyvä, mikään ei ole hyvin, mutta menköön. Enää ei ole aikaa turhaan miettimiseen. 

Siispä, seuraava etappi on avainten, lompakon ja kännykän pakkaaminen mukaan. Avaimet ja lompakko ovat jo valmiiksi laukussa, siispä vain kännykkä pitää pakata. Tarkistetaan vielä, että pyhä kolminaisuus on siellä vielä paikallaan. Avaimet, kännykkä, rahat. Avaimet, kännykkä, rahat. 

Ai niin ja lippu. Pakkaan lipunkin mukaan. Muuten en pääse sisään. 
Ensin tietenkin vielä sadannenyhdennen kerran luen, mitä lipussa lukee. Että olen nyt varmasti menossa oikeana päivänä oikeaan kellonaikaan oikeaan paikkaan. 
Sitten tarkistetaan vielä, että avaimet, kännykkä ja rahat eivät ole liikkuneet paikoiltaan. 
Sammutetaan kone ja lähdetään.
Ennen ulko-oven sulkemista vielä tarkistus: avaimet, kännykkä, rahat, lippu. 

Matkalla monta tarkistusta, että kaikki on mukana. 
Löydän paikalle yllättävän helposti. Pelästyn ihan, miten helppoa se onkaan. En ehdi panikoitua kuin ihan vähän, yhdessä mutkassa. 

Talsin sisään porukoiden ohi yksin, kuin joku suuri ja kokenutkin keikoilla kävijä. Jotakin aika hienoa on oikeastaan siinä, että olen siellä vain omassa ylhäisessä seurassani: en tarvitse taustatukea. Vien takkini säilytykseen ja seuraan ihmisporukoita ja opasteita saliin. 

Vaikka tiedän paikkani olevan eturivissä, järkytyn sitä, miten edessä saankaan olla. Valtavan suuri sali, järkyttävä määrä rivejä portaittain, ja minä olen ensimmäisessä rivissä, kaikkein lähimpänä lavaa. 

Enkä pelkästään edessä, vaan myös keskellä. 
Istun penkkiin ja olen ensimmäistä kertaa vähällä puhjeta onnen ja liikutuksen kyyneliin. 

Mä olen nyt todellakin tässä, ja ihan kohta Ismo Leikola on tossa, se on ihan tossa mun edessä. Olen päässyt Ismo Leikolan keikalle, enkä ole missään massayleisön joukossa, vaan eturivissä, melkein kuin kunniapaikalla. Hetkisen muistelen unta, jonka joskus kesällä näin. 

Sali täyttyy. Sali on loppuunmyyty, tiedän sen. Yhtäkään tyhjää paikkaa ei jää. 

Sali pimenee ja edelleen tajuan odottavani kuin jotain elokuvaa. Yhtä youtube-klikkiä muiden joukossa. 
Kun Ismo Leikola lopulta astelee lavalle, en voi ymmärtää, että siinä hän on oikeasti, ilmielävänä. Ei vain mene jakeluun. Sydän kääntyy ympäri rinnassa. Kun Ismo Leikola katsoo minua, hän katsoo todellakin minua, ei kameraa. 
Keikka kestää kaksi tuntia. Luulen kuolevani onnesta. En ymmärrä, miksi olen niin onnellinen. Olen luullut, että tällaista ei enää minun kohdalleni satu: olen kuvitellut joidenkin hölmöjen, saavuttamattomien idoleiden palvonnan olevan minulle jotain, viimeistään kymmenen vuotta sitten taakse jäänyttä elämää. Kuitenkin olen hetkessä kuin joku entinen itseni jostain niin kaukaa, että en voi muistaa: olen täynnä onnea pelkästään siitä, että hän on siinä ja minä olen tässä ja aina välillä katseemme kohtaavat. En tarvitse muuta. 

Keikan loputtua valtaisa ihmismassa lähtee vyörymään ulos salista. Mietin, mitä tekisin. Keikan lopuksi Ismo Leikola on sanonut, että häntä saa tulla tervehtimään pisteelle, jossa myydään DVD:itä ja paitoja. En tiedä, tarkoittaako hän "tervehtimisellä" paidan tai DVD:n ostamista. En tiedä, onko edes luvallista pyytää nimmaria, yhteiskuvaa tai mennä muuten vain juttelemaan. En tiedä, kuinka kauan kestää, ennen kuin pääsen edes lähelle salin ovea, joka on kaukana portaiden yläpäässä. 

Etenen ihmismassan mukana lopulta salista ulos. Kun muut pysähtyvät naulakolle jonottamaan takkejaan, minä jatkan kuin hypnotisoituna kohti sitä pistettä, jossa Ismo Leikolan pitäisi olla. Loppujen lopuksi onnistun kuin onnistunkin näkemään vilauksen hänestä kaikkien päiden ja selkien takaa, jossain kaukana ihmisten ympäröimänä. En vieläkään voi uskoa, että siinä hän todellakin on, elävänä ja todellisena. 

Parkkeeraan johonkin rauhalliseen nurkkaukseen odottamaan, että väkijoukko hälvenee. Kurkottelen häpeämättömästi katsettani Ismo Leikolan suuntaan. Huomaan, että joku käy yhteiskuvassa hänen kanssaan. Joku toinen ottaa sen. Minulla ei ole ketään, joka kuvan ottaisi. Sisälmykseni tuntuvat kääntyvän ympäri. 

Kohta huomaan, että väkijoukko narikan ympäriltä on kadonnut. Ismo Leikolan ympärille sen sijaan kasaantuu vain lisää porukkaa. 
Päätän jo alistua kohtalooni. Jatkan elämää ilman kuvaa, nimmaria tai sananvaihtoa Ismo Leikolan kanssa. Sainhan sentään olla hänen keikallaan, eturivissä. Kyllä siinä on tarpeeksi. 

Haen takkini. Puen sen hitaasti päälleni. 
Takkia pukiessa päätös varmistuu. 
En luovuta. Olen odottanut tätä tammikuusta asti. Tämä viedään loppuun, tai ainakin yritetään. Muuten kadun loppuelämäni. 

Odotan taka-alalla, kun fanit parveilevat kohteensa ympärillä. Ihmettelen suoranaista pakokauhua, joka minut tuntuu vallanneen. Olen aina ollut ujo, mutta en ole vuosikausiin jännittänyt mitään näin paljoa, en ainakaan mitään yhden ihmisen kohtaamista, sellaista, missä ei voi tapahtua mitään kamalaa. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, jalkani tärisevät, nieleskelen tyhjää. 

Fanilauma pienenee pikkuhiljaa. Siirryn lähemmäs. 
Tyyppejä on enää minun lisäkseni pari-kolme.
Nyt menen. En pysty. Nyt on pakko. En voi. Nyt. Ei. En vain voi. Jännitän liikaa. Voi perkele. Tähän se nyt kaatuu. En vain pysty.

Lopulta, sillä viimeisellä hetkellä, silloin, kun luulen kaiken jo olevan menetetty, Ismo Leikola kohdistaa itse katseensa minuun, katsoo suoraan silmiin, tekee jonkun kysyvän eleen. 
Silloin saan juuri ja juuri, vaivoin puserrettua suustani sanan kerrallaan. 
"Mä... haluaisin... sun... kanssa... yhteiskuvan..."

Ei voi ihminen jännittää näin paljon. Miten tämä on edes mahdollista? Ihan kuin ikää olisi lähtenyt vähintään kymmenen vuotta pois. Jalkani tärisevät niin, että juuri ja juuri pysyn pystyssä. Tuntuu, että en pysty mihinkään. Tuskin mistään tulisikaan mitään, ellei Hän tietäisi, miten faneja kohdellaan. 
"Totta kai!" Hän toteaa, niin kuin maailman luontevimman asian, ja samassa jostain tulee joku työntekijä, joka lupautuu ottamaan kuvan meistä, ja samassa seisonkin jo suurimman idolini vieressä ja tunnen hänen kätensä selässäni ja kamera on edessämme ja tiedän, että tämä hetki on ainutlaatuinen, enkä voi käsittää, että saan olla osa tällaista hetkeä. 

Kun kuva on otettu, haluaisin sanoa sata miljoonaa asiaa. Tiedän, että muutaman sekunnin ajan Ismo Leikola on siinä, ihan vieressäni ja minulla on mahdollisuus sanoa hänelle, mitä ikinä vain haluan. Vain tämän yhden ohikiitävän hetken ajan.
Haluaisin sanoa, kuinka paljon hän ja hänen uransa minulle merkitsee. Kuinka monta kertaa hän onkaan nostanut minut syvimmästä epätoivon alhosta, kuinka kymmeninä ja kymmeninä elämäni hetkinä olen tuntenut, että mikään ei voi minua lohduttaa enkä koskaan enää ole iloinen, ja kuinka pelkkä yksi Youtube-klippi Ismo Leikolaa on tuonut lämmön sisälleni. Haluaisin sanoa, kuinka paljon yksinomaan tämä hetki minulle merkitsee, kuinka kauan olen tätä odottanut, kuinka onnellinen nyt olen. 

Ainut, mitä saan sanottua, on "kiitos".
Luulisin, että siihen sanaan latautuu kaikki. Kuulen omasta äänestäni kaiken sen liikutuksen ja onnen, enkä voi muuta kuin toistaa uudestaan "kiitos", ja jollakin tavalla uskon, että Ismo Leikolakin ymmärtää. Siinä sanassa on kaikki. 

"Kiitoksia", Hän vastaa ja hymyilee, kuin minun kanssani kuvassa oleminen olisi hänelle jonkinlainen kunnia. 

Jollakin tavalla selviän ulos rakennuksesta, kai se kamerakin palautui, kun se kerran mulla nyt on. En tosin muista ottaneeni sitä takaisin. Tuskin edes kiitin kuvan ottajaa, joka vähän kaduttaa nyt. 

Juoksin. 
Toivoin, että huomenna olisi joku maraton. 

Koko illan ja yön hypin ja kiljuin. 
No en nyt ihan, mutta valtaosaksi. 

En muista, milloin olisin ollut tällä tavalla onnellinen, vai olenko koskaan. Jossain vaiheessa luulin jo kokonaan kadottaneeni sen tietynlaisen lapsenmielisyyden, lapsellisen ilon itsestäni. En ole aikapäiviin hyppinyt ja kiljunut ilosta. Kaikki on niin usein ahdistavaa, surullista, ikävää, tasapaksua, ihan kivaa tai korkeintaan kivaa. 

Ja kaikki te, jotka tätä ehkä luette ja jotka olette minulle tärkeitä ja olette tehneet minut iloiseksi ja onnelliseksi niin monella tapaa, tämä ei millään tavalla vähennä sen kaiken arvoa. Olen toki ollut usein iloinen ja onnellinen, erilaisista asioista. 

En vain enää muistanut, miltä tuntuu olla näin lapsenomaisen, täydellisen, kevyen onnellinen. Varsinkaan, että siihen liittyy mitään omaa saavutusta. En muistanut, miltä tuntuu, kun joku toinen ihminen herättää tällaisen ilon tunteen. Enkä olisi osannut kuvitella, että minulle voisi tapahtua tällaista, että minä voisin olla näin käsittämättömän iloinen.  

Mitä muuta tähänkään enää voisi sanoa, kuin kiitos. 
Kiitos jokaiselle, joka olemassaolollaan tekee elämästäni onnellista. Kiitos siitä onnellisuudesta, jonka saan teiltä kaikilta.  



 

 

tiistai 25. marraskuuta 2014

Marraskuun loppua

Ihan kuin olisin palannut blogikirjoitteluni sävyssä puoli vuotta taaksepäin.

Voin huonosti. Tarvitsen lohdutusta. Mielessäni ei ole mitään kokonaista, vaan pelkkä kasa hajanaisia ajatuksia. Puran ne tänne, koska en tiedä, mitä muutakaan niillä pitäisi tehdä.

Kaikki alkoi sunnuntai-iltapäivänä junaraiteelta. Siinä sitä taas oltiin, lempipuuhassani, lähdössä. Olen jauhanut lähtemisen ja eroamisen vaikeudesta täällä aikaisemmin jo niin paljon, että siitä ei maksane vaivaa kertoa enempää.
Junassa kännykkä lakkasi toimimasta. Jos laitatte mulle viestejä, enkä vastaa niihin, niin se johtuu sit todennäköisesti siitä, että en oo saanut niitä. Soittakaa, jos en ole vastannut, sanotaanko nyt vaikka tuntiin. Puhelut ovat tulleet perille tähän mennessä.

Viikko on lähtenyt "lupaavasti" käyntiin. On tiistai ja olen jo räjähdyspisteeseen asti täynnä ihmisiä, elämää, maailmaa ja ihmisyyttä.

Mun pitäisi palauttaa graduni tutkimussuunnitelma, mutta en halua päästää sitä käsistäni, ennen kuin on ihan pakko. Traumaattinen kandisemma tunkee mieleen koko ajan. En kestä sitä, että olen tehnyt tunti- ja päiväkausia töitä ja sitten sataa pelkkää paskaa niskaan kuitenkin. Samalla, kun toiset vieressä vertailevat sitä, kuka on nähnyt kaikkein vähiten vaivaa, ja saavat sitten pelkkiä kehuja.

Muista opinnoistani en edes puhu. Yksi sana tiivistää kaiken, ja se on oksennusrefleksi.

Jos nyt vaikka jotain kiitollisuuden aiheita tähän perään yrittäisi repiä, niin...
...lohdullista on tietysti se, että kaikki ne ihmiset, joita en jaksa enkä kestä, ovat tällä hetkellä elämässäni vain käymässä. Mun ei ole pakko jaksaa ketään, ketä en halua jaksaa.
Olen rikas, koska minulla on elämässäni niin monta sellaista ihmistä, jotka eivät ole vain käymässä, jotka pysyvät, ja joilla oikeasti on merkitystä.
Olen maailman onnellisin ihminen, koska sain viikonloppuna niin monta halausta ja vakuuttelua siitä, että "mulla on ollut sua ikävä".
Mitä sellaisen rinnalla oikeastaan mikään muu merkitsee?

Ja jos suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, niin elämäni mies, Ismo Leikola odottaa mua ihan muutaman päivän päässä.

Joten kyllä kai tästä vielä noustaan.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Veljet, vesitilkka tuokaa

Sananmukaisesti marraskuu on kuoleman kuukausi. Luonto kuolee, maailma kuolee. Synkkää, pimeää, kaamoksen masentamia ihmisiä. Vuosi ottaa viimeisiä henkäyksiään. 

Itse en kuulu kaamosmasennusihmisiin. Yleensä pidän marraskuusta. Yhdistän marraskuuhun ja syksyn pimeyteen mieluummin kynttilöitä, tunnelmointia ja villasukkien lämpöä kuin kuolemaa, pimeää ja kylmyyttä. 

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin ajatellut enemmän kuolleita kuin eläviä. Olen antanut ajan kulua edellisestä päivityksestä normaalia enemmän siksi, että en usko tämän blogin kannattelevan liian painavia ajatuksia kerralla. 

Olen etsinyt ja löytänyt surullisimman tekstin, minkä pitkään aikaan olen mistään lukenut. Surullista on se, että itse teksti perustuu tositapahtumiin, ja kaikkein surullisinta se, että runo piti etsiä viimeistä kertaa lausuttavaksi henkilölle, joka sitä eläessään mielellään kuunteli, ja joka ei enää ole täällä. 

Runon tarina menee näin: 
Eletään talvisodan viimeisiä päiviä. Komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä on johtanut miehensä Kirvesmäen lohkolle, lähelle kaivoa, josta sittemmin tuli kuuluisan Kiirastuli -kokoelman runon aihe. Virroilta kotoisin ollut sotamies Erkki Kujala lähtee hakemaan kaivolta vettä haavoittuneelle toverilleen. 

Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko
tuskissaan huojuva ja heikko.
Lähtee, koska veljellä on jano
enempää ei mieti eikä sano.
Käteensä hän sieppaa vesikannun,
juoksee yli myllerretyn mannun
häipyy sekaan viuhinan ja tuiskeen
kuullen korvissaan vain avunkuiskeen. 

Tykit jyskyttävät korsunsuuta
viipyy vesimies, ei muuta.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa
veljet, vesitilkka tuokaa. 

Kenellekään ei liene epäselvää, miksi vesimies viipyy. Myöhemmistä lähteistä poimittujen tietojen mukaan sotamies Erkki Kujala kaatui kaivolla vihollisen harhaluodista, ja on nyt haudattuna kotikylänsä multiin. Vettä pyytäneelle tuskin on käynyt yhtään paremmin. 

Yrjö Jylhän välirauhan aikana kirjoittama runokokoelma valaisee ennen kaikkea sodan mielettömyyttä. Kyllä kai jonkinlainen mielettömyyden kulminoituma on siinä, että haavoittunut saa tuskissaan pyytää vesitilkkaa turhaan, ja vettä hakenut kuolee harhaan ammutun luodin vuoksi. 

En vain tältä etäisyydeltä katsoen tiedä, onko maailma sodan jälkeen yhtään sen vähemmän mieletön. Onko mieltä esimerkiksi siinä, että ihmisen pitää kuolla, ennen kuin hänet muistetaan? Kerran niin tärkeä ihminen saattaa olla kädenojennuksen päässä kymmeniä vuosia ilman, että hänelle uhraa ajatustakaan, paitsi ehkä negatiivisessa mielessä. 
Kun ihminen kuolee, hänestä yhtäkkiä välitetään. Häntä muistellaan, hänet muistetaan, oli hän sitten säälittävä vedenpyytäjä tai sankarillinen vedenhakija. Kuka enää muistaisi Erkki Kujalaa, jos hän olisi palannut vedenhakumatkaltaan? 

Voisimme lukea Kaivolla -runon kuvauksena todellisuudesta, vaikka maassamme ei tällä hetkellä taistellakaan sotatantereilla. 

Janoos älä täällä vettä pyydä
astiaas vain lunta syydä
sitäkään jos löydät enää maasta -
niin sen peittää pirstat sekä savu, saasta.
Iltaan kestää vain, niin lääkkeen saavat
kurkut kuivat, vihlovaiset haavat. 

 

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Eräälle isälle

Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. 
Olen pohtinut tätä tekstiä jo kauan. 
Vallitseva ajatus on ollut kysymys siitä, kuinka vähän sinusta tiedän. Miten voin kirjoittaa isänpäiväkirjettä ihmiselle, josta tiedän niin vähän?

Ihmettelen toisinaan, miksi teitä kuolleita on ympärilläni niin monta. 
En oikeastaan tiedä, onko teitä normaalia enempää. Ihmettelen kuitenkin myös sitä, miksi kaipaan teitä, joita en ole koskaan nähnyt. Miksi kirjoitan teille, jotka ette enää ole täällä? 

Ehkä en tee sitä teidän vuoksenne, teen sen itselleni. Ilman teitä, ilman sinua, ei olisi minua, ilman sinua minä en olisi tällainen ihminen. Haluan, että myös sinä jäät jonnekin tänne, myös joidenkin muiden nähtäville. Että sinun muistosi kantaa, että jotkut muutkin saavat tietää sinun joskus olleen olemassa. 

Kun olin pieni, isäni kertoi sinusta minulle paljon. Jostain syystä olet vain lapsuuteni hajanaisissa muistikuvissa. Olet minulle pienistä palasista koostuva ihminen. 
Veljeni on saanut nimensä sinun mukaasi. 
Ilmeisesti olit aika lyhyt mies. 
Ymmärtääkseni pidit autolla ajosta. Ajoit työksesi autoa. Siinä suhteessa me emme ole samanlaisia. 
Olet huolehtinut läheisistäsi. Suren sitä, että minä en koskaan saanut tavata sinua. Vielä enemmän kuitenkin suren sinun lastesi puolesta, sillä sinä jouduit lähtemään niin paljon liian aikaisin, että tuntuu mahdottomalta uskoa maailman minkäänlaiseen oikeudenmukaisuuteen. 
Olet kuitenkin elänyt ja rakastanut, ja se rakkaus kantaa, myös minua, niissä tarinoissa, joita olen sinusta kuullut. Siinä ajatuksessa, että sinä olet joskus ollut. 

En voi olla jollakin tavalla yhdistämättä sinua Leijonakuningas-elokuvaan. Ajatukseen elämän kiertokulusta. Olen saanut kokea niin monta asiaa isäni kanssa, olen istunut veneen kokassa katsomassa laineiden liplatusta veneen kylkiä vasten, sorsia syöksymässä lentoon rannan rämeiköstä, olen kulkenut isän perässä metsästysreissuilla, jakanut kirja- ja lukukokemuksia, opetellut ajamaan autoa isän (ei kovin kärsivällisessä) opastuksessa, askarrellut kravatteja isänpäiväksi, istunut lapsena puuliiterissä seuraamassa isän työntekoa, opetellut itse ties mitä taitoja aina sammutuspeitteen ja vaahtosammuttimen käytöstä jauhelihakastikkeen tekoon ja säilykepurkin avaamiseen asti isän opastuksessa. Jossain siellä taustalla olet aina ollut sinä, ilman sinua ei olisi yhtä elämäni rakkaimmista ihmisistä, eikä ilman teitä olisi minua. Olet ollut, olet yhä, olet niin kauan, kun on yksikin, joka sinut muistaa. 

Tietysti olen joskus miettinyt, minkälaista elämäni olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Kuinka paljon helpompaa elämäni olisi ollut, jos olisit vielä täällä? 
Olisitko opettanut minua ajamaan autoa kärsivällisemmin kuin joku toinen? Olisimmeko tulleet toimeen keskenämme, vai olisitko ärsyttänyt minua yhtä paljon kuin niin moni muu aina läsnä ollut ihminen, joku sellainen, jonka ympärille ei ole päässyt muodostumaan sitä kuvitelmista ja poissaolosta johtuvaa, kunnioituksellista sädekehää? Olisitko tehnyt lapsuudestani tai aikuisuudestani jollakin tavalla helpompaa? Minkälainen ihminen minä olisin nyt, jos me olisimme saaneet vaihtoehtoisen lopun? 

Tiedän vain sen, että jos niin olisi, en kirjoittaisi sinulle näin. Olisit minulle oikea ihminen, et toisten ihmisten muistoista koottu mielikuva. En kaipaisi sinua tänään niin, kuten olen kaivannut monena elämäni hetkenä: sillä suurella, pienen hiukkasen katkeralla kaipauksella, josta puuttuu henkilökohtaisten kauniiden muistojen suoma lohtu.

Kiitos siitä, että olet ollut niin hyvä isä minun isälleni. 

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Voi pyhä maraton

Vuoden 2014 pyhäinpäivä jäi muistoihini sinä päivänä, jona juoksin a) kahdennentoista ja b) kamalimman maratonini. Ylämäkeä ylämäen jälkeen, alamäkeä kaltevalla ja rikkonaisella tien pinnalla, välillä tasaista vastatuulessa. Hikiset vaatteet pakkasasteissa. Vertasin tunnelmaa mielessäni yläasteen Cooperin testiin ja loppuvaiheessa ihan vain johonkin sanojen ulottumattomissa olevaan helvetilliseen kärsimykseen, jolle ei loppua näy. En olisi voinut ikinä ennen kuvitella sitä epätoivoa, mikä ihmisen voi vallata 39 kilometritolpan kohdalla. Yleensä siinä vaiheessa nousee toivo siitä, että maali häämöttää jo. Tällä kertaa olin viimeistään siinä vaiheessa varma, että maaliin ei saavuta ikinä. 

Oli lannistavaa huomata, että taistelutahto ei näköjään aina riitä. Ensimmäisen kympin jälkeen selätettävään ikuisuuksia kestävään ylämäkeen se vielä riitti kevyesti, mutta lopussa ei tuntunut enää riittävän mikään. Yritin kaikkeni urheilujuomasta, mehusta, suolakurkuista ja rusinoista aina ennenkokemattomiin geeleihin asti, huomaamatta oikeastaan muuta vaikutusta kuin sen, että jaksoin tarpoa eteenpäin. Ilman kanssajuoksijan, juoksijaesikuvani, tsemppausta olisin ollut hukassa. 

Maaliin selvittiin. Ja hieno kokemushan se näin jälkikäteen ajateltuna oli. 

Minulta on joskus kysytty, näenkö maratonin juoksemisessa joitakin yhtymäkohtia kristilliseen symboliikkaan, Jeesuksen kärsimyksen tiehen. Olen vastannut yksioikoisesti, että en näe. En näe mitään ylevää tai ihailtavaa tai pyhiä ajatuksia herättävää siinä, että rämpii eteenpäin kilometri toisensa jälkeen, lähmii jo valmiiksi tahmeilla käsillään huoltopisteiltä mukaansa muovimukeissa lilluvaa urheilujuomaa, suolakurkkuja ja rusinoita, joita parhaillaan sadat ennen minua juosseet jo ovat lähmineet, enkä siinä suolakurkun ja rusinoiden viehättävän karmeassa yhteismaussa, joka niin usein syntyy, kun niitä kiireessä juostessaan suussa pyörittelee. 

Jotakin pyhää on kuitenkin siinä, että luulee luovuttavansa, ja selviää silti. Että kaiken sen äsken kuvailemani kärsimyksen jälkeen saapuu maalisuoralle ja ylittää sen. Että joutuu kohtaamaan itsestään myös paniikillisen tunteen siitä, että en mä helvetti soikoon pysty tähän, ja sitten kuitenkin jollakin konstilla pystyy. Voitto on silloin niin paljon suurempi kuin koko ajan itseen luottaen, vähemmällä kärsimyksellä saavutettu voitto. 

Elämä jatkuu tästä.