Remember me

Tänään, 27. tammikuuta, on Natsi-Saksan vainojen uhrien muistopäivä.

Vajaa vuosi sitten luin taas yhden Anne Frankin elämäkerran. Johdannossa todettiin, että aihe on edelleen ajankohtainen, eikä siitä voi kirjoittaa liikaa, sillä traumaattisten historian käänteiden muistissa pitämisellä pyritään varmistamaan, että kerran tehdyt virheet eivät toistuisi. Perään esitettiin järkyttävä prosenttiluku, jonka mukaan 2000-luvun länsimaissa elää suuri joukko ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä sana natsit tai antisemitismi tarkoittaa.

Siis todellakin, eivät tiedä.
Ihmisiä, jotka eivät ole kuunnelleet eivätkä välittäneet sen vertaa, mistään.
Aluksi en uskonut tuota faktaa. Onhan siitä nyt jauhettu koulun historiantunneilla silmät ja korvat täyteen. Kyllähän siitä näkee elokuvia, dokumentteja ja tv-sarjoja jatkuvasti, edelleen kirjoitetaan valtavasti sota-aiheisia romaaneja, vielä löytyy heitäkin, jotka ovat sen kenties omakohtaisesti kokeneet.

Toisaalta, ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja tietää, että tietämättömyyden prosenttiluku on liiankin uskottava.
Ei ehkä ole kyse siitä, että ihmiset olisivat tyhmiä, että asia ei olisi mennyt heille koulussa jakeluun tai että he eivät muistaisi sitä enää sekunnin päästä.
On vain liikaa ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita näkemään omaa nenäänsä pidemmälle. En tiedä, kuuluuko se ihmisyyteen, vai onko maailma vain sellainen, että siellä ei pysy järjissään, jos ei suunnista pelkästään omia päämääriä kohti, hitaampia ja heikompia määrätietoisesti tieltään pois tyrkkien.
Silmien sulkeminen tietyiltä asioilta on monesti ainoa armollinen vaihtoehto.

Tänään on kuitenkin päivä muistamiselle, vaikka luultavasti aika harva sitäkään tietää. Sen muistamiselle, että ei kovin kaukana meistä on uhrattu valtava määrä työvoimaa, tarvikkeita ja aikaa ihan vain sen varmistamiseen, että tuhannet ihmiset saataisiin tapettua mahdollisimman kivuliaalla tavalla.
Tällaiset muistamisen päivät ovat hyviä hetkiä pohtia myös sitä, miksi on tärkeä muistaa. Mihin suuntaan ollaan menossa, olisiko suuntaa hyvä tai edes mahdollista vaihtaa? Onko ihminen todella oppinut virheistään, vai ovatko edessämme jo uusien sukupolvien tuhoamisleirit?  

Somessa tyhmyys tiivistyy

 Tämä kirjoitus on muutaman päivän vanha, sillä olen ollut vaihtelevaa mieltä siitä, onko tällaista soveliasta julkaista vai ei. Nyt olen sopivan välinpitämätön sen tekemään. 

Koska en käytä muuta sosiaalista mediaa kuin Facebookia, ei liene vaikea arvata, mistä nyt on kyse.
Facebook, tuo vallan viehättävä väline, josta en olekaan sanonut poikkisanaa täällä blogissa juuri koskaan aiemmin.

Kaikille lienee enemmän tai vähemmän selvää, että Facebook on täynnä tyhmiä asioita. Minä en ole ainut, joka niitä sieltä jatkuvasti bongailee. Tuntuu vaikealta käsittää, että niin suuri ihmispaljous sitä aktiivisesti käyttää, sillä oikeastaan koskaan (ainakaan enää nykyään) siitä ei kuule mitään hyvää.

Facebook on ensinnäkin täynnä typeriä testejä, kuten "Millainen ihminen olet?", "Kuka olet?" ja "Minkävärinen hattu olisit, jos olisit hattu?" Ihmiset, jotka haluavat tyhmyysleiman otsaansa, tekevät näitä testejä ja megatyhmyysleiman haluavat vielä jakavat tuloksensa, jolla ei koskaan ole mitään tekemistä testissä annettujen vastausten kanssa. Sama ihminen voi saada eri tuloksen, vaikka vastaisi täsmälleen samoihin kysymyksiin täsmälleen samoilla vastauksilla kahteen kertaan.

Facebook on täynnä sosiaalisen median yleisiä typeryyksiä, kuten sitä, että joidenkin pitää ottaa jokaisesta elämässä vastaantulevasta asiasta kuva ja jakaa se Facebookissa. Ilmiö täydellistyy, kun aina löytyy joitakin, jotka tulevat tykkäämään ja kommentoimaan ylistyssanoin, oli kuvassa sitten oma naama, oma sormenpää, ikkunasta näkyvä maisema tai oma ikkunalauta.

Se, että Facebookissa törmää tyhmiin asioihin, ei siis ole mikään uusi havainto.
Eilen kuitenkin törmäsin tyhmimpään asiaan pitkään aikaan. Tämä asia ansaitsisi merkkipaalun. Jopa Facebookin kaiken ylittävän tyhmyyden mittapuulla vielä vuonna 2015 voi tulla vastaan jotakin ihan hätkähdyttävän hölmöä. Aplodit sille.

Kyseessä oli erään Facebook-kaverini tilapäivitys. Tässä ei siis ole edes mitään sellaisia lieventäviä asianhaaroja, että kyseessä olisi ollut joku kiertävä kaikkien statuksessa vuorotellen oleva päivitys tai haaste. Tää oli ihan yksittäisen ihmisen oma yksilöllinen päähänpisto, ja ihan omilla ansioillaan hän ansaitsee minulta jonkinlaisen vajakkipalkinnon.

Päivitys meni osapuilleen näin:
"Viimeisen vuoden aikana olen sattuneesta syystä pohtinut paljon sitä, kuka oikein olen. Olen esim. joutunut pohtimaan paljon sitä, olenko muiden silmissä yhtään sellainen, kuin itse kuvittelen olevani. Sen vuoksi pyydän, että kaikki te facebook-kaverini, tutut ja tuntemattomammatkin, tulisitte tähän kertomaan rehellisen mielipiteenne siitä, millainen minä teidän mielestänne olen. Myös negatiivista palautetta saa antaa, sillä tämä ei ole mikään kehujenkerjäyspäivitys. Itse asiassa kamala palaute olisi erittäin hyödyllistä, sillä haluaisin nimenomaan pystyä kehittämään itseäni parempaan suuntaan."

Mikä oli seuraus?
Se, että kymmenet ihmiset tulivat ylistämään tätä ihmistä. Tää ihminen sai kuulla itsestään kaiken positiivisen, mitä vain voi kuvitella. Hän on hauska, huumorintajuinen, säkenöivän fiksu, älykäs, nerokas, nokkela, itsenäinen, viisas, ystävällinen, ihana, mukava, sydämellinen, lämminsydäminen, taiteellinen, lahjakas, osaava, kyvykäs, vahva, täydellinen. Hänen ainut vikansa on kommentoijien mukaan, että hän ruoskii itseään liikaa turhan päiten. Eihän hänen kaltaisensa ihmisen tarvitse muuttaa itsessään mitään.
Päivityksentekijäihminen ei jäänyt enää tämän jälkeen kalastelemaan niitä negatiivisia päivityksiä, joita hän alkukirjoituksessaan nimenomaisesti pyysi. Hän vain kiitteli otettuna ja tyytyi täydellisen ihmisen osaansa.

Harkitsin vähän aikaa, että olisin kommentoinut tähän tilapäivitykseen sen, mitä oikeasti ajattelen. Sitähän kyseinen ihminen pyysi.
Päädyin kuitenkin jälleen kerran siihen tulokseen, että on viisainta vain pysytellä hiljaa. Se näyttäytyy viisaimpana ratkaisuna aika monessa tilanteessa. Enkä silti ole ollenkaan varma, onko se loppujen lopuksi viisain. Olisiko tällaiselle ihmiselle, tällaisessa tilanteessa, parempi sanoa suoraan vai jättää sanomatta?

Nyt voisi tietysti saada kuvan, että tyhmä ihminen ei ollut se tilapäivityksen laittaja, vaan ne kommentoijat.
Olen miettinyt asiaa eilisillasta lähtien. Ihan vain siksi, että tällaista ei ole tullut koskaan ennen vastaan.
En voi muuta sanoa, kuin että tää todellakin oli jonkinlainen huippu kaiken Facebookissa nähdyn tyhmyyden keskellä, pitkään aikaan.

Ensinnäkin. Luulisin, että hyvin, hyvin harvassa on todella niin vahvoja ihmisiä, jotka kykenevät ja / tai haluavat kuulla oikeasti rehellistä palautetta itsestään.

Jos ihminen todella haluaa kuulla rehellistä palautetta itsestään, niin luulisin vähemmänkin älykkään ihmisen tajuavan, että Facebook ei ole paikka, jossa sitä kannattaa kysyä.
Facebook on a) paikka, jossa (turha) kehuminen vain on välttämätön osa toimintakulttuuria, b) paikka, jossa ovat kaverit, jotka eivät ehkä ole parhaita antamaan sinulle negatiivisista puolistasi negatiivista palautetta ja c) paikka, jossa useimmat toimivat omalla nimellä ja omalla naamalla perusryhmädynamiikan sääntöjen alaisena.
Tuskin kukaan haluaa antaa negatiivista palautetta siihen ylistysketjuun, vaikka se kuinka rehellistä ja hyödyllistä tilapäivityksen kirjoittajalle olisikin, kun seurauksena on väistämättä koko muun porukan ja todennäköisesti vielä aloittajankin verinen kosto.

Tiivistys:
Luulin tyhmiksi niitä ihmisiä, jotka rehellisesti kerjäävät kehuja päivittämällä jatkuvasti kuvia itsestään ja tekstejä omista saavutuksistaan. Luulin tyhmiksi niitä, jotka jakavat ylistäviä testituloksiaan, koska kaikkihan saavat niistä testeistä yhtä ylistäviä testituloksia.

Tällä erää pidän heitä kaikkia aika fiksuina.
Sääntö numero 1: jos haluat kerjätä kehuja, niin kerjää niitä avoimesti.
Teen sitä itsekin. Pidän tarkkaan huolen, että jokainen maratonini tulee päivitetyksi Facebookiin. Ennen raportoin myös parhaat tenttitulokset ja kaikki muutkin onnistumiset. Enää nykyisin en jaksa.
Teen myös niitä testejä. Jaan joskus tuloksia Facebookissa. Olen samaa tyhmää massaa, kuin kaikki muutkin.
Raivokas reaktioni tähän ihmiseen johtui varmaankin siitä, että olen vain kateellinen. Jos minä laittaisin tuon kaltaisen tilapäivityksen, niin siihen ei kommentoisi kukaan mitään. Ihan parhaassa tapauksessa maksimissaan kaksi ihmistä tulisi kohteliaisuudesta sanomaan, että olen ihan mukava ja fiksu. Sen lisäksi mulla on pari luottoihmistä, jotka antaisivat mun kasvokkain kuulla kunniani tyhmyydestäni, jos menisin tuollaisen tilapäivityksen laittamaan.
Ehkä on rikkaus, että jalat pysyvät tukevasti maassa?

Toisaalta tiedän, että kenenkään sanoma ei auta mihinkään, jos ei itse usko itseensä.
Kehujenkerjäyskulttuuri Facebookissa (ja muualla sosiaalisissa medioissa) ei viesti mistään muusta kuin ihmisten epävarmuudesta. Kehut ja tykkäykset vertautuvat jonkinlaiseen huumeeseen. Ihmisille, jotka saavat paljon positiivista huomiota, ei riitä mikään. He lataavat, kirjoittavat, jakavat aina vain lisää ja lisää, eikä kulu aikakaan, ennen kuin suurinkaan ylistyslaulu ei tunnu enää miltään. Sehän on vain arkipäivää.
The Ihminen, josta tässä päivityksessä hienotunteisesti puhun nimeltä mainitsematta, tuskin on tänään yhtään itsevarmempi kuin eilen. Kyllä hän varmasti tiesi itsekin, mitä hänen rehellisen palautteen pyynnöstään seuraa. Ja ihan yhtä varmasti hän tietää myös, ettei se kymmenien kommenttien ylistys lopulta muuta mitään. Vasta se muuttaa, jos ihminen itse tietää olevansa hyvä, ja uskoo siihen. Ja sinä päivänä hänen ei enää tarvitse tulla hakemaan "rehellistä palautetta" Facebookista.

Pyrkikäämme tähän kaikki.

P.S. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa tällaista blogiin. The Ihmistä kohtaan tämä ei ole kovin mukavasti tehty. The Ihminen tai kukaan hänet tunteva tuskin kuitenkaan lukee tätä blogia. Ja jos sattuisikin joskus lukemaan, niin oikeastaan se olisi hänelle kyllä ihan aiheellista.

Nyrkit heilumaan

Kaikki alkoi alkuvuodesta, jolloin aloin puhua kotona, että voisin aloittaa jonkun uuden harrastuksen. Olen kokeillut jo hathajoogaa, astangajoogaa ja apua en muista mikä sen kolmannen joogalajin nimi oli! Mutta siis kolmea eri joogaa, kaikissa puolensa. Lisäksi olen kokeillut bodybalancea, eli sellaista joogan, pilateksen ja lihaskuntoliikkeiden sekamelskaa. Kaikki tämä siksi, koska meillä on ihana yliopistoliikunta, valtavana mahdollisuuden kirjona.

Jo pidempään olen kypsytellyt ajatusta siitä, voisinko aloittaa aikuisbaletin. Sekin nimittäin olisi nyt mahdollista.
Otin tän asian puheeksi kotona.
Isän kommentti oli: No etkä mene mihinkään balettiin! Mene nyrkkeilykurssille, niin minä maksan!

Vähän ajan päästä tästä sananvaihdosta muistin, että isäni on ennenkin yrittänyt ujuttaa vaivihkaisesti mieleeni ajatusta nyrkkeilyn aloittamisesta. Aina tasaisin väliajoin. Nyrkkeily kuulemma sopisi minulle.

Kun en tällä kertaa sanonut heti tiukkaa vastalausetta, alkoi manipulointia tulla pikku hiljaa.
"Se kuntopotkunyrkkeily olis sulle oikeesti tosi hyvä laji. Minä maksan."

"Se kuntopotkunyrkkeily olis hyvä purkamaan noita sun aggressioitakin."

"Täällä sanotaan, että kuntopotkunyrkkeily auttaa niska- ja hartiajumeihin!"

"Se olis itsepuolustuksellisestikin kauheen hyödyllistä."

"Nyrkkeily myös kehittää itseluottamusta."

Lopulta päätin, että eihän siitä mitään haittaakaan voi olla. En ole ikinä kokeillut mitään kamppailulajeja enkä mitään sellaista, joten ajattelin, että tästä vois olla hyvä alottaa. Halusin lajin, joka nostaisi sykettä, joka olisi fyysisesti rankka,  ja josta olisi kenties jotain muutakin hyötyä. Joogan kiistaton hyöty on ollut tasapainon ja koordinaation huimassa kehittymisessä. Potkunyrkkeilykurssi ei sitä paitsi edes maksanut kovin paljon, joten ajattelin, että kyllä mä nyt sitten kokeilen.

Tänään sitten aloitin.
En ala kaunistella tätä asiaa nyt yhtään. Sanon suoraan, että siellä ei mielestäni ollut kivaa. En ymmärtänyt mistään mitään, mokailin minkä kerkesin ja parinkin treeni meni pilalle, koska minä olin niin tumpelo. Ohjaaja tuli ojentamaan jokaista liikettäni. Olin suurin piirtein itku kurkussa tasaisin väliajoin.

Ja ei, kurssille ei vaadittu mitään aiempaa kokemusta mistään, eivätkä liikkeet kai olleet edes mitenkään monimutkaisia, mutta tää oli varmaan taas niitä asioita, joita minä en sisäistä, vaikka kaikille muille on helppoa heti.

Ihan tunnin lopulla aloin päästä vauhtiin. Sitten piti tietysti lopettaa. Loppuverryttelyjäkään en osannut tehdä oikein.
Kotimatkalla olin ihan vähällä pysähtyä pari kertaa kokeilemaan muutamaa isku- ja potkuliikettä, mutta hillitsin sentään itseni. Herrajumala, noilla jäisillä teillä viattomien vastaantulijoiden kauhuksi.
Kotona kokeilin senkin edestä.
Huomenna varmaan jatkan. Yliopiston kirjaston hyllyjen välissä, epäilemättä. Hyllytän kirjoja hiljaisessa lukusalissa ja aina välillä harjoittelen kiertopotkua.

Ja jos joku nyt muuta luuli, niin tehdään nyt selväksi, että vaikka eka kerta ei ollut kiva, niin minä en luovuta. Oikeastaan on hyvä, että ekalla kerralla ei ollut kivaa. Melkein kaikki, mikä on aluksi ollut hirveän vaikeaa ja kamalaa, on osoittautunut ihan mahtavaksi pidemmän päälle. Kaikki, mikä on heti aluksi ihan kivaa, pysyy useimmiten ihan kivana, suuria muutoksia ei tapahdu.
Lisäksi tiedän, miten paljon hienommalta onnistuminen tuntuu silloin, kun sen eteen on joutunut näkemään vähän enemmän vaivaa.

Joten kyllä tää kuntopotkunyrkkeily saattaa ollakin mun laji!

Kannattaa alkaa suhtautua varauksella minua vastaan tulemiseen. ;)

Maratonputkessa

Keksin joku aika sitten, että jos kirjoittaa yhteen sanat "maraton" ja "putkessa", se voi tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa.
Ensinnäkin sitä, että on hullu ja juoksee monta maratonia putkessa.
Toiseksi sitä, että juoksee yhden maratonin putkessa. Putkessa, jossa on 9 astetta lämmintä ja joka on hallissa ja jossa juostaan kilometrin lenkkiä 42 kierrosta.

Tein niin viime viikonloppuna. Olen harvinaisen myöhässä blogipostaukseni kanssa, sillä en ole ehtinyt enkä jaksanut edes kirjautua tänne ennen tätä iltaa.

Mutta joka tapauksessa.
Nyt olen ollut maratonputkessa molemmissa merkityksissä. Omalla mittapuullani nyt on jo kyseessä karvan verran hulluuden puolelle heilahtava maratonputki, kun olen juossut neljä maratonia about kuukauden välein: Finlandia syyskuussa, Sastamala lokakuun lopussa, Kuopio joulukuussa, Uusikaupunki tammikuussa. En tiedä, mitä tämä tarkoittaa ja mihin tämä menee. Muistelin eräänä päivänä, kuinka joskus vielä oli sellainen aika, jona saatoin juosta maratonin ja olla sen jälkeen puoli vuotta tai jopa vuoden ihan tyytyväinen siihen saavutukseen. Saatoin pitää sitäkin suorastaan epäuskottavana.
Neljän ensimmäisen maratonin kokoon saamiseen meni kaksi vuotta.
Nyt neljä kympin jälkeistä ovat yhtäkkiä ryöpsähtäneet ylitseni vajaassa puolessa vuodessa. Hyvä, kun itsekään pysyy mukana.

Ja sitten se putki!
En pääse yli tästä.
Olen juossut maratonin hallissa, sisätiloissa, ilman räntäsadetta, polttavaa aurinkoa, vastatuulta, autojen ja pyöräilijöiden väistelyä, jalkakäytävän reunoja, kaikkea sellaista typerää ja turhaa, jotka ovat olleet välttämätön osa suurinta osaa muista maratoneistani. Eikä myöskään typeriä, turhia risteyksiä, joissa pitää pysähtyä miettimään, kumpaan suuntaan pitää mennä, tai vaihtoehtoisesti juosta harhaan.
Vain yksinkertainen kilometrin kierros, jolta ei ole mahdollista poiketa muuten kuin juoksemalla vahingossa ovesta ulos, joka sentään ei edes minulta onnistu.

Jokaisen kierroksen päätteeksi juostiin ohi taulun, johon räpsähti kierrosmäärä ja oma nimi. Tykkään myös tällaisista tauluista, jonne tulee oma nimi, ihan niin kuin juuri minä olisin jotenkin tärkeä henkilö. 

Jokaisen kierroksen päätteeksi oli pari kammottavaa ylämäkeä, joiden kammottavuutta tosin en ajatellut ennen kuin parina maratonin jälkeisinä päivinä, joina jalkani olivat huomattavasti tavallista kipeämmät, niin että ihan jokaisella portaalla, jolle jouduin astumaan, teki mieli huutaa kivusta. Kuinka paljon maailmassa onkaan portaita, joita ei tule edes ajatelleeksi, ennen kuin joutuu taistelemaan itsensä 42 kierroksella parin mäennyppylän huipulle.

Lisäksi salaa tykkäsin iskelmäradion musiikista, joka putkessa soi, ja joka ei juuri saanut positiivista vastaanottoa monelta muulta. En välttämättä paljastaisi tätä julkisesti, mutta kuten sanottu, blogissa voi kertoa kaiken, minkä muuten jättäisi sanomatta.

Kaiken kaikkiaan siis ihan kuin minulle tehty maraton. Sinne menen joskus vielä uudestaan!
(Myös Uuteenkapunkiin voisin muuttaa.)

Loppiaistervehdys

Uudenvuodenlupauksen (yhden niistä) toteutus alkoi nyt!

On kivaa, kun on tällanen oikein virallinen juhlapäivä joulun ajan lopetuksen kunniaksi, niin ei tarvitse itse yrittää vetää häilyviä rajoja sille, milloin sopii irrottautua joulusta. 

On ihanaa, että kun mä huomenna pakkaan kamani ja huristelen taas pois lapsuudenkodista normaaliin arkeeni, niin kultamussukkakoirulaisen ei tarvitse jäädä tänne yksin paniikissa, itku silmässä pimeään kotiin, vaan sillä on täällä seuraa. 

On kivaa kivaa kivaa, kun alkaa arki ja pääsee taas kiinni kunnon rutiineihin, eikä tarvi stressata siitä että pitäis olla koko ajan jotain erityistä ja tosi hienoo ja kivaa ja upeeta ja mahtavaa. Minä olen rutiineja rakastava ihminen. 

On mahtavaa, kun jo huomenna pääsee taas töihin, huipputyöpaikkaan mukavien ihmisten keskelle tekemään juuri sitä, mitä haluan. 

On supermahtavaa, että jo parin viikon päästä pääsen tekemään tuota edellämainittua täysipäiväisesti. 

On kivaa päästä taas oikein tositoimiin gradun kanssa. 

On mukavaa päästä muutenkin tekemään opiskeluja. Mahtavaa, että ihan kohta ollaan taas täydessä vauhdissa niiden kanssa, ja opinnot on kasassa ennen kuin ehdin sanoa edes hep!

Parasta, että huomisaamuna aion pukea päälleni joululahjaksi saamani neuletakin, jota en ole vielä kertaakaan käyttänyt. 

Ihan parasta, että mulla on mahtavat viikonloppusuunnitelmat! Ja mulla sitä paitsi on viikonloppusuunnitelmia niin harvoin, että silloin kun niitä on, niin siitä pitää todellakin ottaa kaikki irti. 

Tässä päivässä kivaa oli mm. se, että sain (isoveljen synttäri)täytekakkua, että pääsin saunaan, että sain muutenkin tarpeeksi hyvää syötävää, että sää oli kaunein taas vähään aikaan, että kävin pitkällä kävelyllä ja että asiat ovat jokseenkin järjestyksessä muutenkin. 

Tästä se lähtee, vuoden 2015 arki. 

Kirjavuosi 2014

Mieleni tekee puhua pitkästä aikaa vähän kirjoista. 
Olen valinnut vuoden 2014 aikana lukemistani kirjoista kaksitoista kirjaa, jotka ovat jostain erityisestä syystä jääneet mieleeni. Olen valinnut jokaiselta vuoden kuukaudelta yhden lukemani kirjan. En ole valinnut tässä esiteltäväksi sellaisia kirjoja, joista olen jo jossain aiemmassa postauksessa selittänyt. Kirjoitan tämän postauksen kirjojen lukemisen ja lukukokemusten pohtimisen ilosta. Suosittelen lukemaan tämän postauksen siinä tapauksessa, jos kirjat ja / tai minun lukemani kirjat ja ajatukseni niistä jostain syystä kiinnostavat. 

Irma Hirsjärvi & Leena Laurinen: Lempeästi mutta lujasti - Suomalaisia sanontoja ja arkiuskomuksia kasvatuksesta

Yksi parhaista tenttikirjoista ikinä. 
Pohdintaa ja todellisilta ihmisiltä, eri sukupolvilta, kerättyjä kokemuksia heidän kasvatuksessaan käytetyistä sanonnoista ja uskomuksista. En ollut koskaan ennen tätä kirjaa tullut edes ajatelleeksi, kuinka suuri perusta sananlaskut ovat kasvatukselle. Ja millainen voima niillä onkaan. Lapsia on kautta aikojen peloteltu henkihieveriin, uhkailtu mitä kamalimmilla tavoilla - ja kaikki yksinomaan kasvatuksellisista syistä. Jos et ole kiltisti, musta mies tulee ja vie. Jos katsot kieroon, et saa silmiä enää takaisin normaaliasentoon. Jos leikkii hautajaisia, joku kuolee oikeasti. Jos tappaa hämähäkin, joku kuolee. Jos et ole kiltisti, saat pelkkiä risuja joululahjaksi. Unohtamatta tietenkään omaa suosikkiani, syvissä vesissä asustavaa näkkiä, joka siellä vain silmät kiiluen odottelee tuhmia lapsia. 
Onko se sitten ihme, että kokonaisilla sukupolvilla on hirveitä traumoja? Ja sitten toisaalta, jos lasta ei ole vastassa riittävän suuri uhka, niin eihän se tottele mitään kieltoja. Mikä on oikea tapa toimia? 

Christian Rönnbacka: Julma

Lainasin tän hätätilanteessa isältäni, koska oma lukeminen loppui kesken ja jotain korvaavaa oli kiskottava. Suhtauduin epäillen, koska kirjamakumme eivät läheskään aina kohtaa, enkä ole mikään dekkareiden ystävä. Tämä kuitenkin yllätti positiivisesti. 
Julma on komisario Antti Hautalehdosta kertovan trilogian toinen osa. Kaikki teokset kuitenkin toimivat myös itsenäisinä, ja itse olen lukenut ne ihan väärässä järjestyksessä. Spoilausta tulee ainoastaan sen verran, että ensimmäistä osaa lukiessaan tietää päähenkilön säilyvän hengissä. 
Julma kertoo pedofiliarikoksesta, jota Pasilan poliisit Hautalehdon johdolla selvittävät. Pidin siitä, että teos ei ollut pelkkää kylmäpäistä toimintaa, vaan myös syvällisempää vakavien yhteiskunnallisten teemojen valottamista. Juoni ei ollut liian monimutkainen, teos oli nopealukuinen. Erityisesti pidän koko Hautalehto-trilogiassa siitä, että rikoksen selvittäjinä toimivat poliisit, eivät jotkut tavalliset, muka-nerokkaat tallaajat. Sentään jollain dekkaristilla vähän luottoa maamme poliisivoimiin. (Tosin Rönnbacka on kirjan sisäkannen mukaan itse työskennellyt poliisina, joten ehkä johtuu siitä.)

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Olin aiemmin lukenut saman kirjailijan Ystävät hämärän jälkeen -teoksen, jonka vuoksi päädyin lukemaan tämänkin. En ole mikään kauhukirjallisuuden ylin fani, mutta John Ajvide Lindqvistin kauhukirjallisuus puree: se ei ole pelkästään karmivan pelottavaa, vaan myös loistokasta psykologista syväsukellusta ihmisyyteen. Teosten pinnan alla on aina jotain paljon enemmän kuin ne antavat ensin ymmärtää. 
Kultatukka, tähtönen leikittelee eräänlaisella ihmishirviön idealla. Mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa kellarissa, täysin eristyksissä muusta maailmasta, vain siksi, että hänen kasvatti-isänsä on päättänyt suorittaa hänen avullaan eräänlaisen ihmiskokeen? Mitä tapahtuu, kun tämä lapsi teini-ikäisenä riistäytyy vapauteen ja löytää toisen samanikäisen, toisella tavalla yhteisönsä ulkopuolelle jääneen tytön, joka kantaa sisällään alkukantaista vihaa? 
Tää oli mielenkiintoinen ja vetävä, muttei kuitenkaan mielestäni yhtä hyvä, kuin Ystävät hämärän jälkeen. Luulisin, että joskus yläasteiässä olisin ollut tästä ihan liekeissä, nyt vain totesin, että näin olisi ollut. Teos ei kuitenkaan myöskään pettänyt korkealla olleita odotuksia. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Olin jo pitkään halunnut lukea tän, ja sain tän viimein synttärilahjaksi. 
Kertomus lestadiolaisperheen äidistä, joka ei enää jaksa. Mielenkiintoinen kurkistus kulttuuriin, josta en tiedä juuri mitään. Mukaansatempaava, ennen kaikkea kaunis kertomus, jota voin suositella. 

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä

Tää on jatkoa Reko ja Tiina Lundánin Viikkoja, kuukausia -teokseen, tarinaan, jonka kirjailija Reko Lundán kirjoittaa yhdessä vaimonsa kanssa sairastuttuaan kuolemanvakavasti. Tämä teos kertoo Tina Lundánin ja hänen tyttärensä ensimmäisestä kesästä aviomiehen ja isän kuoleman jälkeen. 
Kuten jo Kirjat että kyynelehtisimme -postauksessa talvella totesin, edellä mainittu Reko ja Tiina Lundánin teos kosketti syvältä ja kouriintuvasti. Niin ollen odotin varmaan jotain samantyylistä tältäkin kirjalta. Se odotus ei täyttynyt. 
Vaikka teoksen voisi kuvitella pohjautuvan tositapahtumiin, sitä tuntui jollakin tavalla vaikealta uskoa. En tiedä, miksi. Siksikö, ettei tätä teosta kerrota minämuodossa? Ulkopuolinen kertoja valottaa sekä Tinan että hänen tyttärensä tuntemukset. Ajatuksia ei kuvata syvällisemmin, monesti lukiessa jäi sellainen olo kuin teksti olisi vain hutaistu kokoon, kuin joku olisi vain päättänyt nopeasti vähän tarinoida surevasta äidistä ja tyttärestä, eikä nähdä sen eteen sen enempää vaivaa. Se, että teosten henkilöiden nimet ovat muuttuneet, häiritsee jollakin tasolla: ymmärrän, että todellisten ihmisten nimiä muutellaan, kun heidän kokemuksiaan siirretään kirjaan, mutta tässä teoksessa Viikkoja, kuukausia -teoksen jo muutetut nimet on muutettu taas kerran. Henkilöt eivät myöskään ole samoja: Viikkoja, kuukausia -teoksen perheeseen kuuluu kaksi pientä tytärtä, tässä teoksessa on jostain syystä jäljellä enää yksi. Kun Viikkoja, kuukausia aiheutti käsittämättömän tunnevyöryn nimenomaan tuomalla todellisuuden silmieni eteen, tämä teos herätti koko ajan kysymyksiä ja epäröintiä siitä, onko tämä nyt todellinen kertomus todellisista ihmisistä vai pelkkää keksintöä jostakin, jostain syystä. 

Häiritsee myös se, että teoksen lesken päällimmäisenä ajatuksena tuntuu olevan uuden miehen löytäminen. En halua tuomita kenenkään toimintatapoja, ja ymmärrän sen, että tässä on ehkä ollut ajatuksena nostaa esiin leskeksi jääneen epäröintiä ja pelkoa siitä, ettei koskaan enää voi rakastaa ja saada vastarakkautta. Kuitenkaan en voinut välttyä siltä, että minua alkoi varsinkin loppua kohden ärsyttää vaimon / äidin osiot, jotka tuntuvat tänä "ensimmäisenä kesänä" keskittyvän lähes yksinomaan ympärillä oleviin miehiin ja siihen, mitä heidän kanssaan tapahtuu tai ei tapahdu romanttisessa mielessä. 

Kaikella tällä yritän kai perustella sitä, että tämä oli niitä harvoja kirjoja, joiden henkilöiden tuntemuksia en oikein osannut myötäelää. En juurikaan tuntenut empatiaa, en elänyt teoksessa kuvattuja asioita henkilöhahmojen kanssa ja heidän kauttaan, kuten usein käy. Tää oli ikään kuin liian kevyt kirja liian painavasta aiheesta. Ehkä häpeän sitä, että kehtaan edes ajatella mitään tällaisia kirjallisen esteettisyyden vaatimuksia, kun tämä kuitenkin on todellisuutta jollekin. Siksi halusin ottaa tämän teoksen puheeksi, ja puhua siitä näin pitkään. Mikään ei ole niin hyvä avautumisen aihe kuin huono kirja. Enkä tiedä, kumpi on parempi: sellainen hyvä kirja, joita usein luen, joka jättää niin tyhjentävän olon, ettei siitä osaa sanoa mitään, vai tällainen ei-hyvä kirja, josta riittää spekulaatiota liiankin kanssa. 

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Tämä kuuluu ehkä niihin lähes maanjäristyksellisiä ajatuksia herättäviin kirjoihin, joista ei oikein tiedä, mitä sanoa. Eikä ehkä uskalla sanoa mitään, sillä aihe on niin arka. Ja kirja niin outo. En tähän hätään keksi muuta sanaa. On outoa, kuinka järjenvastaisesta asiasta voi saada aikaan paksun kirjan mittaisen, eheäksikin kutsuttavan tarinan. On outoa, miten käsittämättömän julmia ihmisiä, tekoja, todellisuuksia joku toinen ihminen voi keksiä ja kirjoittaa niistä sitten kirjan. 

Kirja on kirjekokoelma, joka (toivottavasti) ei perustu tositapahtumiin. Kirjeet ovat erään äidin kirjeitä, jotka hän on kirjoittanut miehelleen, puhuakseen pojastaan, heidän yhteisestä pojastaan Kevinistä. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on We need to talk about Kevin. Mielestäni se on kuvaava nimi. Kirjeissään äiti kertaa koko poikaansa liittyvän historian, kaukaisesta menneisyydestä aina nykyhetkeen asti. Äiti spekuloi, jossittelee, puhuu miehensä kanssa, saamatta vastausta. Hän käy läpi perheen alkutaipaleen ja sen, kuinka hän ei koskaan halunnut äidiksi. Hän selostaa tarkkaan, kuinka ei halunnut raskaaksi, mutta jostain syystä niin kuitenkin kävi, ja jostain kumman syystä hän sitten piti lapsen, jota ei koskaan halunnut. Hän kertoo pojasta nimeltä Kevin, vauvasta, taaperosta, lapsesta, teini-ikäisestä, nuoresta miehestä, pojastaan, jota hän itse ei koskaan oppinut rakastamaan. Päinvastoin, hän vihaa poikaansa, on aina vihannut, ja sen vihan poika heijastaa koko muuhun maailmaan. Kirjeiden kirjoitushetkellä Kevin istuu vankilassa kärsimässä tuomiotaan epätavallisen julmasta kouluammuskelusta, jota hän ei kadu lainkaan. Hänen äitinsä on ainoa ihminen, joka häntä käy katsomassa. 
Mitäs tähän muuta sanomaan, kuin että miksi minä luen tällaisia kirjoja. Onko se sitten todellisuudessa hullu, joka kirjoittaa, vai se, joka lukee?!

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Sain myös tämän pitkään toivomani kirjan syntymäpäivälahjaksi. 
Uusi elämäkerta Tove Janssonista, joka oli taitelija: kirjailija ja kuvatateilija. Taiteilija, jonka kaksi elämän tärkeintä tavoitetta olivat tehdä työtä ja rakastaa. Pidin tästä elämäkerrasta enemmän kuin aiemmin lukemastani Boel Westinin Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä -teoksesta. Mielestäni tämä oli selkeämpi ja helppolukuisempi, jotenkin paremmin koossa pysyvä. Plussaa tietysti myös värikuvista, jotka antoivat paljon mustavalkokuvia paremman näkökulman Janssonin tekemiin maalauksiin, kuviin ja kuvituksiin. 

Mielestäni on mielenkiintoista rinnastaa Tove Janssonin elämäkerroista heijastuva elämä siihen, mitä olen lukenut ja kuullut muiden samaan aikaan eläneiden suomalaisnaisten elämästä. Tove Jansson on ja on ollut huikean moderni omana aikanaan. Suurelle osalle hänen ikäpolvensa naisista ei ole ollut edes missään määrin mahdollista tehdä valintoja koulun käymisen ja käymättömyyden suhteen, opiskella kuvataidetta ja tehdä omaa taidetta, elää boheemisti, seikkailla ihmissuhteesta toiseen, matkustella ympäriinsä nuorena naisena yksin Euroopassa toisen maailmansodan alla, elää avoimesti lesbosuhteessa, pilkata natseja ja Hitlerin Saksaa kuvituksissaan, ja niin edelleen ja niin edelleen. Mikä tähän kaikkeen oikeastaan vaikuttaa? Asuinpaikka, maantieteellinen sijainti? Perhetausta? Oma persoona? 

Suosittelen kuitenkin kaikille Tove Jansson -faneille. 

Eve Hietamies: Yösyöttö ja Tarhapäivä

Otin nää nyt vähän fuskauksen makuisesti samassa nipussa muka yhtenä kirjana, sillä Tarhapäivä on Yösyötön jatko-osa, ja nämä liittyvät kiinteästi toisiinsa, enkä voi puhua niistä erillään. 

Nämä kaksi kirjaa poikkeavat tavallisesta lukemistostani keveydellään. Nää olivat kesälomakirjoja, ja sellaisina palvelivat loistavasti. Pitkästä aikaa sillä tavalla mukavia kirjoja, joissa kukaan ei kuole eikä tee kuolemaa, eikä mitään aivan kauheaa muutenkaan tapahdu. Sai jopa vähän nauraakin. 

Kirjojen päähenkilöitä ovat Antti ja Paavo Pasanen, yksinhuoltajaisä ja hänen poikansa, joka ensimmäisessä osassa on pieni vauva ja toisessa tarhaikäinen taapero. Antin vaimo tyrkkää nyytin tuoreen isän syliin synnytyslaitoksella ja lähtee lätkimään, eikä Antille jää muuta vaihtoehtoa kuin jäädä hoitamaan vauvaa, vaikkei tiedä vauvanhoidosta mitään. Tukiverkosto koostuu eläkeikäisestä isästä ja kehitysvammaisesta veljestä, sekä neuvolan Ullasta, joka kehottaa verkostoitumaan leikkipuiston äitien kanssa. Vielä 2000-luvun ensimmäisellä kymmenennelläkin yksinhuoltajaisä on nähtävyys niin neuvolassa, muskarissa kuin leikkipuistossakin, eikä hän niin vain lunasta paikkaansa leikkipuiston äitiyhteisössä. Antilla on vaikeuksia pärjätä, kun vauvalle pitäisi jostain saada maitoa, eikä imettäviä äitejä voi katsoa, hän ei tiedä mitä pitää tehdä, kun vauva oksentaa kaiken minkä syö, hän ei tiedä mitä vastata leikki-ikäisen kysymyksiin krokotiileistä ja dinosauruksista, eikä hän myöskään tiedä, mitä eroa on mekolla ja tunikalla, kun sellainen pitäisi pukea kaverin tyttölapsen päälle. 

Kuten sanottu, ihan hauskoja, mukavia ja kevytlukuisia teoksia, kuitenkin vaikeasta ja vakavasta aiheesta, jolle ei olisi varaa naureskella. Välillä ihmettelin, voiko todellakin vielä nykypäivänä olla niin valtavan suuri ihme, jos isä elää äidin sijasta kahdestaan lapsen kanssa. Muutenkin välillä ihmettelin, toisinaan ärsyynnyin ja joskus myös järkytyin teoksesta välittyvää kuvaa äitiydestä, vanhemmuudesta ja pienten lasten kanssa elämisestä. Minulla ei ole kokemusta mistään edellä mainituista, mutta teki silti suhteellisen usein mieli käskeä kirjoittajaa vähän lietsomaan liioitteluaan ja kärjistelyään, joka saattoi tiettyyn pisteeseen asti olla hervottoman hauskaa, mutta joka välillä vain meni ihan reippaasti överiksi. 

Varsinkin toisessa teoksessa ärsytti myös läpi paistava muka-hieno-feminismi. En lopultakaan osaa sanoa, oliko näiden teosten yksi pohjimmainen tarkoitus nostaa esiin yksinhuoltajaisän elämän mahdolliset vaikeudet ja ikään kuin nostaa hattua lapsia hoitaville isille, vai tuoda esiin se käsittämätön ylivertaisuus, joka äidillä muka luonnostaan on lasta hoitaessa. Teoksen äitilauma kuvataan usein muka-nokkelana, pidemmälle päästäessä yksimomaan raivostuttavana naisenergiana, jonka tarkoitus on lynkata leikkipuiston ainoa isä. Usein teki mieli vain tuhahdella sille, että teoksen naiset ovat joko epäuskottavia tai vaihtoehtoisesti harvinaisen vajavaisia tapauksia, joille ei mikään kelpaa, ei lapsia hoitava isä eikä myöskään sellainen isä, joka ei hoida lapsiaan. 

Se niistä nyt tällä kertaa. En todellakaan tiedä, miksi annan fiktiivisille todellisuuksille näin paljon palstatilaa. 

Koo Reiman: Synkkä yö, julma meri

Kun sain tietää, että Estonia-onnettomuudesta on kirjoitettu dekkari, niin pakkohan minun oli saada se lukea. Pohjana on siis todellinen tapahtuma, eli laivan uppoaminen Itämerellä syyskuussa 1994. Kyseessä on kuitenkin (toivottavasti) fiktiivinen kertomus siitä, mikä johti laivan uppoamiseen. 

Valitettavasti täytyy todeta, että tämä kirja oli pettymys. Ehkä tää olisi ollut enemmän isäni mieleen, kuin minun. Ehkä mulla oli sellainen typerä odotus, että kirjassa kerrottaisiin enemmän jostain ihmisestä, joka turmalaivalla matkusti, ehkä olisin halunnut lukea nimenomaan laivamatkasta ja laivassa tapahtuneesta. Valtaosa kirjasta kuitenkin keskittyi siihen, mitä tapahtui ennen Estonian lähtöä viimeiselle matkalleen, epätoivoisista yrityksistä pysäyttää tuhoisien pommien matka turmalaivaan. Tämä teos on malliesimerkki siitä, miksi en lue dekkareita: juoni oli minulle liian monimutkainen ja liian täynnä pelkkää kylmää toimintaa. Virolaiset poliisit jäljittävät pommeja ja rikollisia, kaikki kuolevat vuorollaan, kaikille sattuu jotakin, aina jostakin pulpahtaa esiin joku uusi salaisuus, jonka joku on joltakin toiselta kätkenyt, ja viimeistään puolivälissä olin pudonnut lopullisesti kärryiltä siinä, kuka tässä nyt oikeastaan tekee ja mitä. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että teos oli täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä ja oikoulukua vaativia lauserakenteita. Tavallisten laivalle lähtijöiden matkan kuvaus aloitetaan, mutta jätetään kesken. Olisin halunnut tietää, selvisikö edes toinen virolaisesta pariskunnasta, ja mitä tapahtui heidän lapselleen, joka jäi isovanhempien hoitoon. Ja entä isovanhemmille, jotka olivat maksaneet poikansa ja tämän vaimon kauan odotetun matkan? Eikä mulle kyllä totta puhuen ikinä selvinnyt, mitä niille kaikille rikollisille ja pommienkuljettajillekaan sitten tapahtui. 

Lukekoon joku minua fiksumpi, jos kiinnostaa. 

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Olen lukenut tän kirjan ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, yläasteen yhdeksännen luokan keväällä. Nyt palasin tähän uudestaan opiskelujen vuoksi. Yleensä en lue kirjoja uudestaan, mutta nyt luin opiskelujen takia. Kahden lukukokemuksen erilaisuus havahdutti: ysiluokan keväällä tää oli mielestäni parhaita nuortenkirjoja, joita olen lukenut. Nyt tää oli lähinnä vain jonkinlainen lätsähtävä pettymys: tällainenko tää vain olikin. Ihan erilainen, kuin hehkuvissa muistikuvissani. Jotenkin olin kuvitellut, että kirjamakuni ei ole voinut seitsemässä vuodessa kovin paljoa muuttua, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli. 

Teos kertoo lapsena äitinsä menettäneestä ja oman surunsa alle hautautuneen isän huomiota vaille jääneestä Aurasta, josta tulee koulukiusattu äitinsä kuoleman ja surun aiheuttaman lihomisen myötä. Aura kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi ottaen johtohahmokseen Ulrike Meinhofin, naisen, jota hänen äitinsä on eläessään työkseen tutkinut. Ulrike Meinhofista tulee kaiken surun keskellä johtotähti ja idoli, jotain, mitä Aura itse haluaa olla. Vuosien myötä hän kerää itseensä aina vain enemmän lisää vihaa ihmisiä ja ihmiskuntaa kohtaan. Lukion viimeisenä vuonna hän on kypsää maaperää narsistiselle psykopaatille, joka väittää rakastavansa häntä. Yhdessä Henrin kanssa Aura päättää seurata Ulrike Meinhofin jalanjälkiä viimeiseen asti. 

Karmeaa oli se, kuinka tutuilta jotkin Auran ensirakkauden sanat kuulostivat. 
Sinä et ole mitään. Tiedäthän sinä, että ilman minua sinä et olisi mitään. Tiedät, että kukaan muu mies ei koskaan huoli sinua, jos jätät minut, sillä sinä olet niin ällöttävä, ruma ja tyhmä. 
Ja mitä muita vaihtoehtoja Auralla on kuin uskoa Henrin sanoja, eihän hänellä ole kokemusta mistään muusta? 
Loppuratkaisu onneksi korjasi asetelmaa vähän. Loppu oli erilainen kuin muistin. 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kauheaa tunnustaa, mutta luin tän todellakin vasta viime vuonna.
 
Teoksen kertoja on vanha mies, jota Antti Litja esittää loistavasti samannimisessä elokuvassa. Teokseen on kootttu kymmeniä kertomuksia kaikista niistä asioista, joista kertoja pahoittaa mielensä. Näitä syitä ovat esimerkiksi lumentulo, joululahjojen saanti, pojan kylääntulo ja se, että poika ei tule käymään, vain muutamia mainitakseni. Mieli pahoittuu ajan muuttumisesta, siitä, että junan vessan raanasta on nykyisin niin vaikea saada vettä ja siitä, että puhelimen tilalle tulee kännykkä. 

Erityisesti tässä teoksessa minua miellytti sisäkannen teksti, jonka mukaan Tuomas Kyrö kuuluu "oman sukupolvensa johtaviin mielensäpahoittajiin". Ajattelin, että  voisin itse liittyä samaan porukkaan. Osuvampi nimi minulle olisi kuitenkin ehkä "ahdistuja" mielensäpahoittajan sijasta. Teos oli kevytlukuinen ja hauska, mutta en tiennyt pitäsikö ahdistua siitä, miten paljon yhteistä mulla on mielensäpahoittajan kanssa. Voisin kirjoittaa samanlaisen kirjan siitä, mitkä kaikki asiat ahdistavat. Jaan mielensäpahoittajan mielipiteet asioiden muuttumisen ahdistavuudesta ja monien nykyihmisten hörhöilystä. Teos sai ajattelemaan, että olen ehkä henkiseltä iältäni usein jotain 80, aina silloin, kun en ole henkisesti 5-10-vuotias. Itseni ikäiseksi tunnen itseni henkisesti vain joinakin harvoina, onnellisina hetkinä. 

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Taas nuortenkirja pitkästä aikaa, tällä kertaa sellainen, jota en ollut vielä lukenut, tai edes jonka kaltaista en ole koskaan ennen lukenut. Tää lukeutuu ehkä scifi-kirjallisuuteen, jota en ole koskaan pitänyt omana lajinani. Analysoisin, että tää oli scifin ja kauhun risteytymä, johon oli yhdistetty paljon ihan tavallisen nuortenkirjallisuuden piirteitä, kuten murrosiän kriisit ja ensirakkaudet. 

Teoksessa Nasa on päättänyt palata Kuuhun vuosikymmenten tauon jälkeen. Mukaan matkalle pääsee astronauttien lisäksi kolme nuorta, jotka arvotaan maailmanlaajuisessa kilpailussa. Onni suosii norjalaista Miaa, ranskalaista Antoinea ja japanilaista Midoria. Nuorten matka vie omista kotimaistaan Yhdysvaltoihin valmistautumaan ja sieltä lopulta Kuuhun, jossa on tarkoitus viettää 172 tuntia erilaisia tutkimuksia tehden. Alusta lähtien kaikessa on jotain kammottavaa: joku tai jokin yrittää selvästi varoittaa nuoria lähtemästä. Vanhainkodissa elävä, alzheimerin tautia sairastava vanha mies sairastuu kauhusta: entisen työuransa vuoksi hän tietää, että Kuuhun ei pidä palata, ei koskaan. 

Todella kauheita asioita alkaa tapahtua, kun avaruusalus laskeutuu Kuun pinnalle. Koko matkustajajoukko tajuaa lopulta, ettei sinne olisi pitänyt lähteä, mutta silloin on liian myöhäistä. 
Jostain syystä tää kirja ei pelottanut, vaikka yleensä olen liian herkkä kaikenlaiselle kauhulle. Ainut mielestäni puistattava juttu oli ilmeisesti tositapahtumiin pohjautuva Emilie Sageen tapaus, johon teoksessa viitataan Tää oli sitä kauhun lajia, josta jopa minä voin nauttia: tietynlainen jännitys pysyy yllä, mutta teoksen luettuaan uskaltaa kuitenkin lähteä pimeällä ulos ihan normaalisti, ilman että koko ajan vilkuilee vainoharhaisesti olkansa yli. 

Välillä ärsytti Mian henkilöhahmo, joka on tällaiselle nuortenkirjallisuudelle ikävän tyypillinen: täydellinen tyttö, joka osaa kaiken, ymmärtää kaiken, on kaikessa hyvä, ei pelkää mitään, ei tietoakaan nuoruuteen kuuluvasta epävarmuudesta, kaikki koko ajan hallinnassa, mutta mikään ei kiinnosta. Kaikki on niin helppoa, että kaikesta voi olla välinpitämätön. Minkään eteen ei tarvitse tehdä töitä. Kuuhunkaan Mia ei oikeastaan halua lähteä. Kun Kuussa lopulta tapahtuu kamalia, Mia on ainoa, joka sieltä pääsee hengissä pois. Ammattitaitoiset, vuosien tai vuosikymmenten kokemuksella varustetut astronautit jäävät panikoimaan ja ihmettelemään ja lopulta kohtaavat loppunsa, 14-vuotias Mia sen sijaan pysyy järjissään ja tietää koko ajan, miten tulee toimia. Ymmärrän, että tämä on ehkä pakollinen epäuskottavuuden muoto tämän tyyppiselle nuortenkirjalle, sillä juoni ei pääsisi oikein muuten etenemään, mutta ei siitä silti tarvitse pitää. Loppu ei onneksi ole kliseinen, eikä sellainen kuin odotin, vaikka pahoja aavistuksia jo oli. 
Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli loistavaa joululomaluettavaa. Jee! 

Kaiken kaikkiaan hyvä kirjavuosi oli, vaikka monesta kirjasta mieleni pahoitinkin. Onneksi kirjallisuus kuitenkin tänäkin vuonna tuotti moninkertaisesti enemmän iloa kuin moni muu asia tässä maailmassa.