Kesän kynnyksellä

Säät eivät pitkään aikaan ole näyttäneet siltä, mutta tällä viikolla sitten vihdoin. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kohta on kesä.

Myös mielessäni oli viime viikonloppuna lyhyt kesäinen hetki. En nyt saanut tätä muotoiltua paremmin. Mutta siis niin, että hetken mielessänikin tunsin sellaisen kesäisen leppeyden, josta ollaan oltu todella kaukana viime aikoina ja taas viikonlopun jälkeen. Sanoin eilen ystävälleni, että en kestä sitä, minkälainen olo mulla koko ajan on, enkä etenkään sitä, minkälainen ihminen musta on sen olon seurauksena tullut. Oma huonontuulisuuteni kuvottaa. Itseäni ja kaikkia lähellä olevia.

Mutta siis, viikonloppuna muistin taas hetken ajan, miltä tuntuu olla iloinen, miltä tuntuu nauraa oikein kunnolla. Jo pelkkä sen muistaminen havahdutti (taas) pohtimaan, onko siitä tosiaan niin kauan, kun viimeksi nauroin tällä tavalla. Lisäksi viikonloppuna muistin taas, millaista oli joskus silloin, kun oli lapsi. En pidä itseäni kovin aikuismaisena, ja pystyn mielestäni hyvin muistamaan, minkälaisia tunteita mulla oli tiettyinä lapsuuden ikäkausina, mutta viime viikonlopun kaltaisina hetkinä aina kunnolla ymmärtää, että lapsenomaisia onnenhetkiä tulee enää harvoin, ja silloin kun tulee, niistä pitää ottaa kaikki irti. 

Ja sitten ehkä asiaan?
Ilon aiheuttajia olivat a) veljen perhe, b) kaikki muut perheenjäsenet ja c) trampoliini.
<3 <3 <3 

Tää on taas niitä hetkiä, jona sanat eivät vain jotenkin riitä.
Olen aina rakastanut pomppimista. Siis ihan maassakin, omalla ponnistusvoimalla. Mulle nauretaan aina kotona, koska pompin ympäriinsä jatkuvasti.
Olen rakastanut yli kaiken niitä harvoja elämäni hetkiä, joina olen päässyt trampoliinille. Muistan elävästi, kuinka 6-vuotiaana kulutin koko Visulahden reissun pelkästään trampoliinilla posket punaisina pomppien. Ja 9-vuotiaana Puuhamaassa. Ja joka paikassa, missä vain trampoliineja on ollut.

Yläasteen telinevoimistelu-temppuilu-liikuntatunneilla olisin aina halunnut mennä vain trampalle pomppimaan, mutta en kehdannut, koska se oli siellä vauhdin ottamista varten.
Olen aina, koko elämäni, haaveillut omasta trampoliinista, mutta tiennyt, että se ei ole mahdollinen.
Viime kesänä en enää välittänyt siitä, kehtaanko ja onko noloa, kun huomasin trampoliinin veljeni pihalla. Menin pomppimaan ja huomasin pian, että kaikki muut aikuiset tulivat perässä.
Siitä se ajatus sitten muistaakseni lähti. Hankitaan meillekin tällanen. 

Trampoliinin hommaamisesta vanhempieni kotipihalle alettiin puhua vakavissaan joskus tämän vuoden synttäreideni aikaan.
Pari viikkoa sitten olin mukana ostamassa sitä. Vielä siinä vaiheessa en oikein uskonut sitä todeksi.
Viime viikonloppuna se pistettiin porukalla pystyyn. Vielä siinäkin vaiheessa tuntui vaikealta uskoa.

Annoin veljen lasten mennä ensin pomppimaan, kun trampoliini viimein auringon laskiessa jökötti takapihalla.
Kävin salaa pomppimassa yksin, kun lapset lähtivät syömään.
Sen jälkeen mua ei enää saatu sieltä pois.

Ja yhtäkkiä siinä sitä sitten oltiin. Kaksi veljeäni ja minä ja kasa lapsia, pomppimassa kilpaa trampalla, ja muistin yhtäkkiä, miltä tuntui olla lapsi, silloin joskus, niinä lapsuuden hetkinä, jona oli oikein kivaa. Naurettiin vaan ja riehuttiin ja naurettiin lisää, eikä ketään kiinnostanut se, että isä tuli nurkan takaa karjumaan, että "siinä on 140 kg painoraja!!!"
(Tosin pidimme kyllä huolen siitä, että painorajat eivät ylittyneet, eli emme pomppineet kaikki yhtä aikaa. Älkää siis huolestuko.) 

Muistin yhtäkkiä, miltä tuntuu olla tosi iloinen, millaista on, kun on ihan tosi tosi kivaa, eikä haluaisi lopettaa ikinä.
Hypin vielä, kun kaikki muut olivat jo siirtyneet makkaranpaistonuotion ääreen pakoon yön kylmyyttä. Kuulin, kuinka joku sanoi, että "vielä aamulla kun herätään, niin se on siellä pomppimassa".

Seuraavana päivänä lasten lähdettyä juoksimme veljeni kanssa kilpaa trampoliinille, pois alta risut ja männynkävyt, nyt kun trampalla oli tilaa eivätkä painorajat paukkuneet.

Muistin, että just tällaistahan se oli joskus viisitoista vuotta sitten. Äiti ja isä sisällä telkkarin ääressä, minä ja kaksi vuotta vanhempi veljeni ulkona riehumassa. Loikimme ja nauroimme kilpaa. Teimme vaikka kuinka paljon erilaisia variaatioita.
"Hypitään yhtä aikaa ylös ja alas."
"Sit tehään silleen, että sä hyppäät aina kun mä tuun alas."
"Sit tehään silleen, että hypitään tässä ympyrää, tahdissa."
"Sit tehään silleen, että mä makaan tässä keskellä trampoliinia ja sä pompit ympärillä."

Jäin pohtimaan, mikä siinä oli perimmäinen kiehtovuus.
Ehkä jonkinlainen rajattomuuden tunne. Normaalilla omalla hypyllä voi lentää korkealle ilmaan, melkein kuin lentäisi. Jos toinen hyppää vieressä samaan aikaan, lentää vielä korkeammalle, kun ei ole enää pelkästään oman ponnistusvoiman varassa. Vain turvaverkko on rajana. Jos ei jaksa itse enää hyppiä, saattaa saada ilmalentoja jo toisen hyppiessä vieressä. Lopulta vain toivoisi, että tramppa olisi vielä puolta isompi ja turvaverkko kaksi kertaa korkeampi, että mitään rajoja ei enää olisi.

Lihaskivusta päätellen se oli lisäksi ihan oikeaa liikuntaa. Miten joku niin kiva voi aiheuttaa niin kovan niska- ja jalkalihaskivun?!

Vielä lisää ilon pisaroita tihkui siitä, että Ismo Leikola oli lauantaina Neljän tähden illallisessa ja maanantaina postiluukustani kolahti uusi Ismo Leikola -paita! (En tosin kehdannut mennä se päällä illaksi töihin, vaikka aioin.)

Mutta kyllä Ismo Leikolakin jää auttamatta kakkoseksi, kun on mahdollisuus lentää turvaverkon rajoissa ilmaan. Näin on. 

Jos ei heilaa helluntaina

Oletteko kuulleet sanontaa "jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä"?
Sanonta on pitänyt paikkansa ainakin minun kohdallani koko tähänastisen elämäni ajan. Jos siitä voi vetää jotain johtopäätöksiä sanonnan faktapitoisuudesta, niin pahasti näyttää siltä, että heilaton kesä on taas edessä.

Toisaalta, tänä keväänä kuulin myös toisenlaisen version sanonnasta. Se kuului näin: "Jos ei heilaa helluntaina, ei huolia koko kesänä".
Päätin uskoa ja vähintään toivoa, että se pitää paikkansa. Jos saisin vaihtoehdoiksi joko kesäheilan tai huolettomuuden, niin ei epäilystäkään siitä, kumman valitsisin. Mitä väliä jollain heilalla, jos onnistuisi saamaan edes yhden pienen huolettoman hetken joskus. Minulle sellainen olisi ehkä vielä harvinaisempaa herkkua.

Tässä postauksessa ajattelin, asiasta puheenollen, käsitellä pääaiheenani sitä kaunokirjallista teosta, josta olen tehnyt gradua. Tulen vielä rakentamaan aasinsillan teoksen ja tuon alun helluntaihöpinän välille, älkää huolehtiko. Ehkä hataran sillan, mutta sillan kuitenkin. Siihen palaan ehkä ihan viimeiseksi.

Mutta siis, nyt asiaan.
Jos jollekin on vielä epäselvää, niin teen siis gradua Juha Itkosen Hetken hohtava valo -teoksesta. Tämän teoksen valitsemiseen oli aikoinaan painavat syynsä. Yksi syistä on se, että en lakkaa ihailemasta sitä teosta. Kyllä, näin yhdeksän kuukauden (herrajumala, mikä yhteensattuma!!) gradunsynnyttämisprosessin jälkeen se alkaa toisinaan kyllästyttääkin, mutta silti siinä vain on jotain, joka ei lakkaa kiehtomasta. Uskallan epäillä, että se ei ikinä lakkaa. Tämä kirja on nykyajan klassikko. Jonka ilmeisesti vain harvat tunnustavat, sillä sitä myydään muutamalla eurolla kovakantisena kaupassa, eikä se ole saanut hyviä kritiikkejä. En ymmärrä, mikä ihmisiä vaivaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä teos. 

Mielestäni jotakin suurta kertoo se, että kirjan ajatukset jäävät elämään päässä. Olen lukenut kirjan jo monen monta kertaa ja kirjoittanut ja keskustellut siitä aika älyttömän paljon, joten se kai on luonnollista. Mutta tarkoitan nyt erilaista päässä elämistä. Kirjan ajatukset ovat olleet mukana arjessani. Ne ovat olleet lohtuna ja voimantuojana monessa arjen tilanteessa, sellaisissa, joissa gradu ei muuten olisi tullut mieleen. Välillä tuntuu vaikealta käsittää, miten olen osannutkin valita graduaiheekseni näin osuvan teoksen.

Tämän jaarituksen päätteeksi menen lopultakin niihin asioihin, jotka haluan jakaa kanssanne. Listaan tähän teoksesta nousseita ajatuksia, jotka ovat eläneet päässäni eniten. Lainaan ne tähän sieltä teoksesta, ja selitän sitten, miksi ne ovat minulle tärkeitä. Laitan teoksesta lainatut kohdat selvyyden vuoksi kursiiviin.

Ensin ajatus, jonka teoksen minäkertoja Esa toteaa olleen hänen mielessään aikana, jona hän sairasti masennusta.

Minun unelmani oli lahdattu, olin palannut lähtöruutuun. Uutta unelmaa minulla ei ollut, itse asiassa minua ihmetyttivät ihmiset ja heidän omituiset unelmansa. Heidän päättäväisyytensä niiden jahtaamisessa, heidän jokapäiväinen sitkeytensä. - - Mikä heitä piti liikkeessä, itsepetos vai sokeus vai tyhmyys, mikseivät he vain antaneet periksi? Mikseivät kaikki antaneet, kaikki maailman ihmiset yhtä aikaa, eihän missään ollut mitään mieltä. 
(s. 349)


Ajattelin tällaisia samantyyppisiä ajatuksia lukion viimeisen vuoden talvella, viimeisinä koulupäivinä ennen ylioppilaskirjoituksia. En suoraan tällaisia, mutta samantyyppisiä. Nyt, viimeisen yliopistovuoden keväällä, opintojen viime metreillä ne jo lähes unohtuneet ajatukset ovat palanneet mieleen. Kysyin viisi vuotta sitten ja olen tänä keväänä kysynyt monta kertaa mielessäni samaa kuin Hetken hohtavan valon Esa, vaikka ehkä vähän eri kontekstissa.

Eihän tällaisessa tilanteessa ole mitään mieltä. Tällaisessa, että ei ole pienintäkään aavistusta, missä ensi syksynä on. Missä muutaman kuukauden päästä on. Voi olla periaatteessa missä vain. Voi olla jossain ihan huipulla, tai voi olla pudonnut jonnekin tosi syvään kuiluun.
Miten kaikki muut ihmiset sen tekevät, ihmettelin lukiossakin. Miten kaikki tekevät kaiken ihan normaalisti, tulevat syömään ruokalaan ja juttelevat kavereidensa kanssa ja ovat ihan rauhallisia, vaikka ylioppilaskirjoitukset ovat huomenna ja maa suorastaan järähtelee jalkojemme alla kaiken tämän tulevan muutoksen voimasta?
Miten ne muut ihmiset tekevät sen nyt? Kaikki vain puhuvat gradusta ja tekevät gradua ja suorittavat vihoviimeisiä kurssejaan ja tenttejään, kuin sellainen olisi osa ihan jokapäiväistä elämää. Kaikki elävät ihan normaalisti, vaikka oman maailman maanjäristys on millimetrien päässä.
Mikseivät kaikki vain luovuta? Mikseivät kaikki täällä kiru ja huuda ja huido ja ryntäile paniikissa ympäriinsä ja tukehdu ahdistukseensa ja itke ja ulvo ja kiroa?
Loppupäätelmä: Voihan olla, että joku, joka ei lue blogiani eikä keskustele kanssani muutamaa sanaa enempää silloin tällöin, kuvittelee hyvinkin, että mulla on kaikki asiat ihan superhyvin eikä mua ahdista koskaan ja kaikki vain menee aina ihan putkeen. Sellaisia ihmisiä voi olla paljon, jotka luulevat niin. Jännittävää.

Seuraava, jälleen minäkertojan ajatusvirtaa, ei tarvinne suurempaa selvennystä.

Katkeruus on myrkkyä, se tuhoaa hitaasti ihmisen joka katkeruutta kantaa. Se on kuin rautapallo jalassa, vetää mukanaan alaspäin, sen painon tajuaa, ja silti katkeruudesta ei luovu koska sen aarteen on ansainnut ja siitä kalliisti maksanut.
(s. 104) 

Tämä ajatus minun pitäisi kiinnittää magneetilla jääkaappini oveen niin suurella lapulla, että teksti peittäisi koko oven, enkä voisi olla näkemättä sitä joka ikinen kerta, kun haen syötävää, ja joka välissä muutoinkin, niin että teksti kenties kohta sitten olisi syöpynyt mieleeni ja imeytynyt aivoihini.

Vihaiseksi tuleminen on joskus ihan oikeutettua ja hyväkin asia. Vihan muuttuminen katkeruudeksi taas ei ole yhtään hyvä asia. On jostain kummallisesta syystä joskus niin nautinnollista velloa siinä tunteessa, että kuinka minua nyt onkaan kohdeltu väärin. Siinä tulee helposti luiskahtaneeksi jonnekin sellaiselle puolelle, jonne kenenkään ei pitäisi joutua. Kukaan muu ei siitä kärsi kuin ihminen itse.

Ja viimeiseksi, ihan loppukaneettina, ja ihan parhaana ja parhaiten mieleeni jääneenä teoksen ajatuksena, jonka lausun itselleni mielessäni nykyään tosi usein. En jaksa edes etsiä sitä tuolta teoksesta, sillä muistan sen ulkoa.
Tässä elämässä pitää jokaisella olla ihan omat pelastusliivit. 
Niin.
Jos aikoo selvitä tässä elämässä ja maailmassa, pitää löytää itselleen omat, itselle sopivat ja käypäiset pelastusliivit, joilla kellua.
Jollekin se voi olla blogin kirjoittaminen, toiselle lenkkeily, kolmannelle jooga, neljännelle elokuvien katsominen, viidennelle lukeminen, kuudennelle itsekseen oleminen ja niin edelleen.
Joku pelastusliivi pitää olla, ja se pitää löytää, jos aikoo selvitä.
Kukaan toinen ihminen se ei voi olla. Toinen ihminen ei voi toimia toisen pelastusliivinä, ainakaan kovin kauan.
Ei edes se heila helluntaina. (Tässä tuli se lupaamani aasinsilta.)

Siis pelastusliivien metsästykseen, jos sellaisia ei vielä ole!

Kymmenen vuotta tätinä

Huh huh.
Vaikea uskoa, mutta totta se on. Tänään tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä suuresti odotetusta hetkestä, jona veljeni otti käyttöön jo kauan etukäteen suunnitellun lähetyslistan kännykästään ja lähetti kaikille viestin, jonka ensimmäinen lause oli "SE ON POIKA!!!!" Muistan ulkoa myös kellonajan ja vauvan pituuden ja painon. Muistan, että tekstaria lukiessani päälläni oli liila yöpuku, jossa oli kireä yläosa ja liian löysät satiinihousut. Äiti oli innoissaan, isä hermostui, kun tekstareita sateli aamuyöstä. Minulle kun ei tullut vain tuota yhtä tekstaria, vaan veljeni lähetti saman viestin minulle moneen kertaan, ja lisäksi jo etukäteisviestejä, koskien mm. hermosauhuja. Eikä kännykkäni tietenkään ollut huoneessani, eikä tietenkään äänettömällä.


Kun itse olin kymmenenvuotias, pidin ikiaikaisesti eläneinä dinosauruksina sellaisia, jotka sanoivat minulle sellaisia asioita, kuin "minä muistan kun sinä synnyit" tai "minä olen sinulle vaippoja vaihtanut ja sinua sylissä kantanut".


En tiedä, minne ne vuodet tässä välissä ovat menneet. En valitettavasti koe itseäni juurikaan vanhemmaksi tai viisaammaksi kuin olin silloin.


Tätinä oleminen on kuitenkin tuottanut niin paljon iloa, että siitä pitää ammentaa joka vuosi, tänä toukokuun lopun päivänä, jonka olen ristinyt viralliseksi tätipäiväkseni.


Ennen tädiksi tulemista en koskaan ollut pitänyt lapsista. Päinvastoin. Vauvat ja pikkulapset olivat mielestäni melko rumia, kirkuvia ja haisevia ällötyksiä. En tiedä, onko tätä järkevää tai viisasta sanoa ääneen, mutta sanoin jo.
Suhtautumiseni on kuitenkin muuttunut tätiyden myötä. En vieläkään haluaisi esimerkiksi tehdä vuosikymmenten työuraa lasten parissa, mutta aina muutaman lapsen, hallittavan määrän kanssa ajan viettäminen on monesti mukavampaa kuin aikuisten kanssa oleminen.


Olen harvoin saanut mistään yhtä positiivisia kokemuksia, kuin tätinä olemisesta. Tämä on maininnan arvoista siksikin, että ensimmäistä veljen lasta odotellessa pelkäsin ja ahdistuin jo etukäteen siitä, että en osaa sit kuitenkaan olla hyvä täti, en osaa hoitaa enkä jutella enkä olla sen kanssa tekemisissä eikä meille tule läheistä suhdetta, koska olen niin sosiaalisesti kyvytön.


Odotukseni osoittautuivat vääriksi.
Olen saanut hoitaa ja olla tekemisissä ihanan usein ja paljon, välimatkasta huolimatta.
Kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, että ilmeisesti olen ihan onnistunut. Olen ollut hyvä täti, olen sellainen, jonka kanssa ne lapset haluavat olla ja tehdä ja josta ne ilmeisesti tykkäävät. Vaikka olen vain tällainen.


Se on järkyttänyt eniten.
En ole tehnyt mitään ansaitakseni kehuja tai kiintymystä. Paitsi ollut. Ollut tällainen kuin olen. Veljien lapset ovat olleet ensimmäisiä ihmisiä ikinä, joiden kanssa olen tehnyt havainnon, että sehän saattaa riittää. Saatan olla ihan hyvä, vaikka en muuttaisi itseäni mitenkään. Lapset eivät koskaan kysele, että miksi olet niin ujo ja hiljainen, ja ootko töissä tai menossa töihin, mikä susta tulee, sun pitäisi olla tällainen, tollainen, sellainen.


Parasta on, että taas on edessä viikonloppu veljen lasten kanssa! Jee!

Keväthavaintoja

Bloginkirjoitusinspiraatio on ollut vähän kateissa. Ei siksi, että ei olisi asiaa, vaan siksi, että tuntuu, että selväpiirteistä asiaa ei tunnu löytyvän kokonaisen postauksen vertaa. Päätinpä siis koostaa postauksen useista pienemmistä asioista.


1. Ihmiset ärsyttää. Kerron tämän nyt tiivistyksenomaisesti heti alkuun, että sitten pääsen käsittelemään mukavampia asioita. Viime aikoina erityisen paljon on ärsyttänyt kaksi ihmistyyppiä: A) Päällepäsmärit, erityisesti se tyyppi päällepäsmäreistä, jotka puhuvat paljon itsestään ja siitä, mitä ovat tekemässä tai aikovat tehdä, mutta eivät ikinä tee mitään muuta sen puhumispäsmäröinnin lisäksi ja B) Ihmiset, joille lappaa joka suunnasta roppakaupalla niin paljon kaikkea hyvää, että sitä ei selitä mikään, ei kova työ eikä paraskaan tuuri, ja jotka siitä huolimatta vain ja ainoastaan vinkuvat, kitisevät ja ruikuttavat minkä ehtivät. Ok, itsessäni on vähän tuota samaa piirrettä. Mutta se ei estä ärtymystäni. Pikemminkin lisää sitä.




1. Parinetsintäohjelmat huvittavat. Olen jo pitkään pohtinut, mikä tämän ilmiön takana on. Joka suunnalla ihmiset pariutuvat, kihlautuvat ja astelevat alttarille. Silti, samaan aikaan televisiotarjonta tulvii erilaisia, enemmän tai vähemmän epätoivoisia parinetsintäohjelmia. Ensimmäinen, jonka minä pystyn muististani kaivamaan, oli Napakymppi, jossa selvitettiin tarjolla olevien, vastakkaisen sukupuolen edustajien mielipiteitä näkemättä heitä, itse keksityin kysymyksin, ja lopussa päästiin matkalle lähelle tai kauas. Sitten tuli Maajussille morsian, jossa keskellä ei mitään asuvat, maatilansa töihin sidotut tyypit pyysivät telkkarissa apua parin löytämiseen, Välissä oli joku miljonääri-Jussi, jossa joku tavallinen duunari testasi, kuka voisi rakastaa häntä vielä senkin jälkeen, kun selviää, ettei hänellä mitään rahaa ole. Nykysin on tarjolla osapuilleen kaikkea: myötähäpeää aiheuttavia sinkkuristeilyjä, jotka jostain vihoviimeisestä syystä kuvataan telkkarissa, Suomen pisimpiä ensitreffejä, joissa tarkoitus on muuttaa yhteen, ja viimeisimpänä pisarana vielä ensitreffit omissa häissä. Ja ihan viimeisimpänä, ensitreffit alasti.
Mitä? Miksi? Selittäkää. Onko sinkkuja normaaleja enemmän, vai ovatko tällaiset ohjelmat vain jotenkin erityisen tuottavia? Palvelevatko nämä ohjelmat enemmän niihin osallistujia vai niiden katsojia? Kumpuaako tarve ohjelmiin siitä, että yhä useammat luulevat löytävänsä rakkauden televisiokameroiden edessä, vai siitä, että yleisö haluaa katsoa tällaista?


2. Gradu ei tällä hetkellä ahdista. Sitten joskus, kun ikuisuuden päästä palaan toukokuun 2015 tunnelmiin, haluan muistaa ajatelleeni myös näin. On näitäkin  hetkiä, joina olen tyytyväinen sekä syksyllä tekemääni aihevalintaan että omaan työpanokseeni.


3. Opiskelijaruoka = <3 Lähes viisi vuotta se kesti, mutta nyt olen oppinut arvostamaan sitäkin. Sitä, että joka päivä saa valita usean ravintolan useista ruokavaihtoehdoista. Yleensä jossain on tarjolla on jotain hyvää, joskus pitää tyytyä keskinkertaiseen. Maksamalla kaksi euroa ja kuusikymmentä senttiä saa syödä lämpimän ruuan, salaatin ja leipää. Ensimmäisenä ja toisena opiskeluvuonna olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se on aika kallista. Nyt suren jo valmiiksi sitä, että tulee aika, jona en sitä enää saa.


4. Ismo Leikola = <3 Pidin lupaukseni (ainakin melkein) ja Ismo Leikolaton huhtikuu on nyt ohi. Nyt saan taas jatkaa pakkomielteistä jaaritteluani. Eilen iltapäivällä lojuin telkkarin edessä ja mulla oli tylsä ja aika surkea olo, kunnes äiti avasi telkkarin satunnaiselta kanavalta tarkistaakseen uutiset teksti-tv:stä. Ja taivas varjele mitä silmieni eteen tuli!!! Huusimme yhtä aikaa. Äiti sanoi, että "kukas siinä on!!", minä huusin, että "Herrajumala!!!" ja äiti sanoi, että "ei kun Ismo Leikola."


Kyseessä oli koko perheen viihdeohjelma, Pop'n Roll. Talvella, kun ohjelmaa mainostettiin, näin I.L.:n olevan mainoksessa. Ei varmaan tarvitse korostaa, että ohjelman ensimmäisen lähetyksen startatessa olin parkkeerannut itseni tiukasti telkkarin ääreen, kunnon kisakatsomoeväillä varustettuna. Eikä se sitten ollutkaan siellä. Nielin pettymykseni ja lohduttauduin sillä, että onneksi näin hänet lähitulevaisuudessa Tuubi- ja Huutokauppakeisari-ohjelmissa. Lopulta en enää muistanut koko Pop'n Roll -ohjelmaa, koska ohjelma itsessään ei juuri kiinnosta.


No, eilen kuitenkin katsoin. Ja Ismo Leikola oli niin ihana. En ole pitkään aikaan katsonut edes hänen Youtube-klippejään, koska osaan ne suurin piirtein ulkoa. Eilen sain taas suureksi onnekseni muistaa, miltä tuntuu nähdä hänet, miltä tuntuu se Ismo Leikolan aiheuttama lämmin mieliala, joka laskeutuu keskelle arkielämän harmaata ankeutta. Katsokaa kaikki se Pop'n Roll -jakso katsomosta, en pääse yli hänen ihanuudestaan.


Mikä hienointa, paras on vielä tulossa.
En muista, olenko jo avautunut tästä täällä blogissa, joten avaudun nyt varmuuden vuoksi uudestaan.
Viime kesänä tuijotin monena arki-iltana telkkarista ohjelmaa nimeltä "Neljän tähden illallinen". Se on sarja, jossa viikottain neljän julkkiksen ryhmä kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin tai muuhun vuorossa olevan julkkiksen kehittelemään paikkaan. Jokainen julkkis vuorollaan tarjoaa toisille illallisen, johon kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka. Lisäksi illalliselle kuuluu jokin ohjelmanumero. Lopuksi vieraina toiset, illalliselle kutsutut julkkikset antavat kokoonkutsujalle arvosanan ruuista ja tunnelmasta. Parhaat pisteet saanut voittaa.


No niin siis, katselin sitä ohjelmaa viime kesänä aika paljon. En ollut erityisen kiinnostunut ohjelmasta enkä siinä esiintyvistä julkkiksista (jotka siis vaihtuivat viikottain). Katselin ohjelmaa usein vain, koska mulla ei ollut parempaa tekemistä.


Heinäkuun loppupuolella koitti kesäni kohokohta, matkani ensin Berliiniin ja sitten kummieni luokse. Kun olin palannut kotiin ja ollut kotona muutaman päivän, katsoimme taas Neljän tähden illallista äitini kanssa. Ja silloin äitini pudotti pommin. "Ai niin, Ismo Leikola oli tässä ohjelmassa sillon, kun sä olit siellä Berliinissä!" Totta kai kiirehdin heti netin Katsomoon, mutta ohjelma oli juuri ehtinyt poistua sieltä. Luulin jääväni ikuisesti katkeraksi: Ismo Leikola Neljän tähden illallisessa, ja juuri silloin minä olen jossain hiton Berliinissä.


Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin, että kesän Neljän tähden illallinen -jaksot tulevat uusintana, aina lauantaipäivisin. Huomasin sen aivan sattumalta. Sanoisinko jopa, että kohtalon johdattamana. Ei varmaan tarvitse kysyä, mitä teen tai missä olen lauantai-aamupäivänä 23. toukokuuta!


Jee!

Hämeenlinna-vappu

En yleensä suuremmin pidä vapusta, mutta tänä vuonna vappu oli paras vuosiin.

Torstaiaamuna kipaisin vielä yliopistolle hoitamaan muutamia opiskelujuttuja ja syömään. Sitten juoksin kotiin varmistelemaan, että kaikki se on mukana, mikä pitääkin olla. Raahauduin matkalaukkuineni matkakeskukselle, jossa alkoi elämäni ensimmäisen Onnibus-matkan panikointi.

Bussi tuli vähän myöhässä, joten sain aikaan kunnon ahdingon siitä, ehdinkö ajoissa Lahteen, jossa mun pitää tehdä vaihto. Vaihdon tekemiseen oli lipun mukaan aikaa 40 minuuttia ja bussi oli myöhässä 20 minuuttia, joten oli kai ihan loogisesti laskettavissa, että ehdin. Silti ahdinko oli todellinen ja myöhästymisen ajatus ihan mahdollinen.

Lopulta täpötäyteen bussiin päästessäni suuntasin määrätietoisesti kohti toista kerrosta. Sen kerran, kun minä matkustan kaksikerroksisella bussilla, on ihan pakko päästä sinne ylempään kerrokseen.

Ei, en nähnyt maisemia, koska istuin käytäväpaikalla, ainoalla yläkerroksen vapaalla paikalla ja yritin unohtaa hikisen, tunkkaisen ilman. Säälin heitä, jotka olivat istuneet kyydissä Oulusta asti ja istuisivat kenties vielä Helsinkiin.

Matka meni käsittämättömän nopeasti. Kulutin sen lukemalla opiskelumatskuja ja panikoimalla sitä vaihdon tekemistä.
Lahden rautatieasemalla jäin onnistuneesti pois. Olin vähän aikaa rauhassa, ja sitten iski epäilys sen suhteen, mihin se busi tulee, johon mun pitäisi seuraavaksi loikata. Ennen kuin ehdin hyperventiloida, soitin ystävälleni ja selvitin asian. Kävimme monta kertaa toistetun keskustelun siitä, että nyt siis menen liikennevaloista tien yli ja siinä se pysäkki on, missä mun pitää odottaa, ja ne liikennevalot ovat täältä asemarakennukselta päin katsottuna vastapäätä olevan Mannerheimin patsaan vasemmalla puolella.

Siis liikennevalot, tie, ja siinä pysäkki, ja siinähän sitten tarkemmin katsoen luki, että se on juuri se pysäkki, missä minun pitää olla.

Bussi tuli ja kampesin siihen ja sitten tarvitsikin körötellä enää tunnin verran.
Rantauduin Hämeenlinnan linja-autoasemalle, jossa en ole ikinä ennen käynyt. Ystäväni oli vastassa sydämellisen tervetulotoivotuksen kera. Luojan kiitos!

Kävelimme asemalta kauppaan. Matka oli lyhyt, mutta riittävä, jotta sain jonkinlaisen yleisilmeen kaupungista, jossa en ole koskaan aiemmin silleen kunnolla ollut. Ensivaikutelma: kävelykatu ja suhteellisen pienelle alueelle keskittynyt keskusta, kuten tämänhetkisessä kotikaupungissani. Kauniita, vanhanaikaisen oloisia rakennuksia ja mahtipontisia, entisaikojen ristiretkiin viittaavia kadunnimiä. Mukulakivikatuja. Neljän vuoden takainen Rooma häivähti mielessä, ja pohdin, kuinka vähän lopulta onkaan eroa uuteen kaupunkiin tutustuessa omalla ja vieraalla maalla. Sama mekanismi aktivoituu.
K-Marketin ovella lausuin lopullisen analyysin:
"Täällä on tällasta eurooppalaista tunnelmaa!"
Ystäväni kommentti oli, että lopeta toi vittuilu alkuunsa.

Kävimme kaupassa tekemässä mittavan valintaprosessin sen suhteen, mitä tarvitsemme. Vielä täyttä ostoskoria kassille kantaessa tunsimme molemmat hiukan huolta siitä, riittääkö tämä nyt meille.
Yhdeksi yöksi.

Kaupasta suuntasimme ystäväni kotiin, mikä onneksi oli vain muutaman askelenmitan päässä.
Vappu saattoi toden teolla alkaa.

Ensi työksemme kaivoimme ylioppilaslakit esiin, asettelimme ne päihimme, kiedoimme itsemme serpentiiniin ja ryntäsimme lähellä järjestettävään Sibeliuksen lakitukseen.
Aurinko paistoi kauniisti, eikä ihmisiä ollut liikaa. Lakkia alettiin asetella Sibeliuksen patsaan päähän vain pieni hetki meidän saapumistamme myöhemmin. Korkkasimme fresita-pullot. Se oli niitä harvoja hetkiä, joina tunsin, että tänään en ahdistu enkä stressaa enää mistään.

Lakituksen jälkeen palasimme ystäväni kotiin ja valmistimme pizzan. Tai siis ystäväni valmisti, minä istuin keittiön pöydän ääressä jaarittelemassa.
Pizza valmistui juuri parahiksi, että ehdimme katsomaan Maajussille morsian -ohjelmaa. Parkkeerasimme sohvalle ja mässäsimme koko loppuillan kaikkia herkkuja niin, että en pysty edes puhumaan siitä enempää. En tiedä, miten se aina tapahtuu. Toiset puhuvat siitä, kuinka alkoholinkäyttö lähtee lapasesta. Minä pystyisin hyvin elämään elämääni kokonaan ilman alkoholia, mutta mässäily lähtee käsistä a-i-n-a. Aina päättää, että tänään otan vain vähän, otan vain ihan hillitysti ja sivistyneesti, pari palaa suklaata ja kenties muutama sipsi. Ja seuraavaksi havahtuukin siihen, että maha on pinkeä kuin odottaisi kaksosia, henkitorvea polttelee ja ehtymättömäksi luultu herkkupöytä vilisee enää vain surkeita murusia.

Pohdimme baariin lähtöä pitkälle yöhön, niin pitkälle, että ehdin jo luulla sen jääneen pohdinnan tasolle. Lopulta jouduimme jopa keittämään kahvit, että jaksoimme lähteä. Ja lähdimme.
Tunnelma oli lähinnä nostalginen. Suuntasin tiskille ja hörpin lonkeroa tärykalvoja koettelevassa metelissä ajatellen suorastaan haikeasti, että "joskus ikuisuus sitten tein tällaista usein ja joskus miljoona ikuisuutta sitten se oli mun mielestä jotenkin hienoa ja kivaa". Lähdimme yksien jälkeen. Lasinsirpaleet ja kaatuneista juomista tahmea lattia herättivät vähemmän nostalgisia muistoja. (Huom. minä en tällä kertaa rikkonut yhtään lasia!)

Silti olin iloinen siitä, että menin. En kadu. Nämä jäävät mieleen sellaisia elämän hetkiä varten, joina tuntuu, että mulla ei ole mitään elämää.

Palasimme baarista Hesburgerin kautta. Siellä oli pisin jono, jonka olen nähnyt sitten joka vuosi kotikaupungissani järjestettävän Kauppakadun Appron. Päätin, että sekin oli kokemus, jota myöhemmin voi muistella. Viime teoksemme ennen aamuviideltä nukkumaan menemistä selasimme läpi postiluukusta kolahtaneen sanomalehden.

Vappupäivän aamu oli ihanin ikinä. Oikeastaan se oli hetki, jolle ei ole sanoja, mutta yritän silti.
Katoimme, tai siis ystäväni kattoi, aamupalabrunssin parvekkeelle. Istuimme aamuauringossa parvekkeella fleeceviltit jalkojen päällä, joimme kahvia ja vastapuristettua appelsiinimehua, söimme eilisillasta jäänyttä pizzaa ja juttelimme henkeviä. Kirosin sitä, ettei mulla ole parveketta. Parvekkeelta avautui kokonainen maailma pienoiskoossa: joku hullu käveli ulkona minihameessa ja topissa, joku toinen kokkasi vastapäisen talon keittiössä alasti, eikä tajunnut vetää verhoja ikkunansa eteen. Laskimme, että näkökenttämme rajoissa liehui kaksitoista salkoon vedettyä Suomen lippua. Ilmapalloja liiteli ohi viisi.
Parvekkeen aamuhetki antoi myös keskustelulle jollakin tavalla uuden sfäärin. Tunsin, että sanoin siinä hetkessä ääneen monta sellaista asiaa, joiden kantamaan viisauteen en olisi muussa tilanteessa pystynyt. Välillä hiljennyimme ihmettelemään seitsemäntoista vuoden mittaista ystävyyttä.
Siis oikeasti.
Onko mitään suurempaa?
Ihmettelin, miksi olen niin usein ahdistunut ja surullinen, koska elämähän on tässä. Kaikki on hyvin.

Jatkoimme päivää Linnanpuistossa. Pyysin ystävääni ottamaan minusta valokuvan, jonka voisi laittaa Facebookiin, jossa puhallan saippuakuplia, jossa näkyy kuplia, ja jossa taustalla on Hämeenlinna. Siis se the linna, joka siellä on.
Se oli haastava tehtävä.

Puhalsin minkä keuhkoista lähti. Asettelin saippuakuplanpuhallinta milloin mihinkin asentoon ja vaihdoin omaa asentoanimutta ei se vain onnistunut. Puistossa puhalsi navakka tuuli, ja tietysti aina väärään suuntaan. Kuplat poksahtivat aina heti aikaisin tai vaihtoehtoisesti lähtivät väärään suuntaan, eli minun naamalleni. Ja jos kupla onnistui, niin linna ei näkynyt kuvassa, olin aina silloin sen edessä. Puhalsin ja puhalsin, vuoroin kirosin ja vuoroin nauroin. Ystäväni räpsi kuvia minkä kerkesi. Lopputuloksesta saisi lyhytelokuvan, aiheena matka onnistuneeseen kuplanpuhallukseen.
Onnistuihan se lopulta.

Seuraava elämys oli Sibeliuksenpuisto, jossa oli sinfoniaa soivat penkit.
Istuimme penkillä, kuuntelimme Sibeliuksen konserttoa ja katselimme eri-ikäisiä ihmisiä, jotka vaelsivat ohi ylioppilaslakit päässä ja vappupallot kädessä.

Söimme Piparkakkutalossa, mistä ei valitettavasti jäänyt ollenkaan hyvä kokemus. Ei yhtään. Älkää menkö siihen ravintolaan. En jaksa avautua siitä nyt pidemmin, sillä tämä postaus paisuu jo muutenkin ihan ylimaallisiin mittoihin. Kerron joskus toiste.

Ruokahetkestä oli kuitenkin se hyvä seuraus, että tein harvinaisen äkkikäännöksen suunnitelmissani ja päätin jäädä ystäväni luo vielä toiseksi yöksi, vaikka alun perin tarkoitus oli suunnata Piparkakkutalosta  linja-autoasemalle. Asiasta käytiin pitkä sananvaihto, enkä oikein vieläkään tiedä, miten siinä niin kävi, sillä olen aina vihannut ja viimeiseen asti vältellyt kaikenlaisia muutoksia suunnitelmissa. Jääminen tuntui kuitenkin siinä tilanteessa ainoalta oikealta vaihtoehdolta, sillä kuten hänelle sanoin: "mulla on niin harvoin kivaa, että silloin kun mulla on näin kivaa, niin mä en halua siitä tunteesta ehdoin tahdoin eroon".

Lähdimme siis linja-autoaseman sijaan dvd-vuokraamoon. Sieltä talsimme ystäväni asunnolle ja kulutimme pari tuntia seuraamalla jääkiekko-ottelua. Tai paremmin sanottuna, ystäväni seurasi ja minä kurkin peliä sivusilmällä tietokoneen takaa. Tarkistin sähköpostit ja ennen kaikkea valitsin Facebookiin laitettavan kuvan niistä lukuisista otetuista. Se vaati lähes yhtä pitkän prosessin kuin itse kuvan ottaminen.

Ottelun jälkeen siirryimme katsomaan ne pari leffaa, jotka olimme vuokranneet. Söimme nyt jo suhteellisen sivistyneesti eilisillalta jääneitä jämiä. Joimme sivistyneesti kuoharia.
Ja uskokaa tai älkää, itse en usko vieläkään, mutta minä avasin skumppapullon. Minä, täysin omin avuin, jopa omin käsivoimin ilman apuvälineitä, osaisn avata skumppapullon. 
Tunsin itseni niin aikuiseksi ja tosi hienoksi ihmiseksi, kun pystyin olemaan mässäilemättä, istuin vain arvokkaasti katsomassa elokuvaa kuohuviiniä jalallisesta lasista siemaillen.

Katsoimme leffat ja juttua riitti taas käsittämättömän myöhään. Vielä aamuyöstä nukkumaan mennessä toinen aloitti sanoilla "ai niin, mä sanon vielä yhden jutun!" ja siinä sitä taas oltiin.

Aamulla noustiin herätyskellon soitua kahdeksalta, koomailtiin, syötiin nakkeja ja perunasalaattia, juotiin kahvia ja käveltiin viimein sinne linja-autoasemalle.

Hymyilin itsekseni melkein koko matkan Lahden linja-autoasemalle.