Juna kulki vaan

On tullut aika paljastaa hektisen viime viikonlopun tapahtumat, jotka varmasti jäivät jokaista vaivaamaan viime postauksen lopun hämäräperäisen viittauksen ansiosta.

Voi että taas ahdisti ja stressasi. Etukäteen. Monta päivää.
Koska lähteminen on niin pirun vaikeaa ja hankalaa, ja koska olen maailman huonoin päättämään edes yksinkertaista asiaa. Päätän niin tai päätän näin, teen niin tai näin tai jätän tekemättä, aina ressaa ja ahdistaa ja aina valinta on väärä. Aina ja aina vain.

Stressi oli huipussaan perjantaiaamuna, jolloin minun piti kiireellä töissä maksaa ja tulostaa kolmas yhteensä neljästä viikonloppua varten tarvittavasta matkalipusta.
Kaikki meni ihan hyvin, kunnes piti siirtyä verkkopankkiin.
En muistanut käyttäjätunnustani.
Mulla on ollut verkkopankkitunnukset yli viisi vuotta, ja koko sen ajan olen aktiivisesti käyttänyt niitä.
Opettelin käyttäjätunnuksen (vai miksikä sitä numerosarjaa nyt sitten kutsutaankaan, jota aina tarvitaan verkkopankkiin kirjautuessa) ulkoa heti sen saatuani, ja sen koommin en ole koskaan tarvinnut mitään lappua, mistä sen muistaisin.
Koskaan, koskaan, koskaan ennen en ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, että en muistaisi sitä. Se tulee yhtä automaattisesti sormieni ja aivojeni yhteispelinä kuin kaikki muutkin salasanat, joita käytän: en joudu tietoisesti muistelemaan enkä ajattelemaan.

Perjantaiaamuna kiireessä huomasin kuitenkin, että en helvetti soikoon muista sitä numerosarjaa. Ja jos en muista nyt, en saa sitä lippua.
En voinut käsittää, kuinka se on edes mahdollista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehdin jo panikoitua ihan tosissaan, mutta onneksi numerosarja palautui mieleen hetken kuluttua. Sain kuin sainkin lippuni.

Lähdin töistä kiireellä iltapäivällä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa hetkeäkään viivyttelemättä ja juoksin kotiin syömään jotain ja pakkaamaan. Olimme puhuneet edellisenä päivänä äitini kanssa, että en tarvitse muuta kuin käsilaukun.
Edellisen päivän iltana oli kuitenkin myös tapahtunut se, mikä tapahtuu aina ennen matkaa: mieltä vailla oleva kirjojen hamstraus. Luulen aina juuri ennen matkan alkua, että tarvitsen mukaani osapuilleen puoli kirjastoa.
Niinpä sitten lähdin käsilaukun ja kirjakassillisen kanssa.

Hyppäsin Pasilaan vievään junaan.
Koin elämäni suurimman järkytyksen.
Se oli, ei enempää eikä vähempää, ei mikään muu kuin lasten vaunu. Siis todellakin, las-ten vau-nu. Edessäni oli hulppea kolmen ja puolen tunnin junamatka vaunussa, joka oli täpötäynnä kirkuvia, rääkyviä, vaipat jaloissaan ympäri vaunua juoksevia, mehupullojaan pitkin lattioita vuodattavia ja eväsleipiään pudottelevia rääpäleitä ja heidän turhautuneita, vähintään yhtä kovaa meteliä pitäviä vanhempiaan.

Muistin kirkkaasti tunnin takaisen hetken, jona lipunmyyjä kysyi, onko mulla paikkatoiveita.
Parisen vuotta sitten muuan toinen lipunmyyjä joutui sijoittamaan minut täysinäisen junan lemmikkivanuun, ja kysyi, sopiiko se, onko minulla allergia.
Kirosin sen tuoreemman lipunmyyjän kysymättä jättämättömyyttä ja totesin, että seuraavalla kertaa tiedän tasan tarkalleen, mitä sanoa, kun lipunmyyjät kysyvät paikkatoiveista.
Istuisin mielelläni vaikka kuinka täyteen ahdetussa aikuisten vaunussa ja voisin hyvin mielelläni istua täpötäyteen ahdetussa lemmikkivaunussa vaikka millaiseen karvapölyyn uppoutuneena, voisin istua siellä  vaikka viisikymmentäkiloinen koira sylissäni, mutta maailmassa on yksi paikka, johon en halua joutua kuin viimeisessä hädässä, ja se on lasten vaunu junassa.

Eikä yksikään niistä penskoista tietenkään jäänyt pois Tampereella eikä millään muulla väliasemalla.
Koko vaunullinen jäi pois yhtä asemaa ennen minua. Viimeiset kymmenen minuuttia sain kuvitella olevani koko junan ainoa matkustaja.

No mutta hei, ei siinä oikeastaan mitään. Matkan alkaessa olin nimittäin saavuttanut stressitasoni huipun ja oikeastaan ylittänyt sen jo kauan sitten. Ei ollut enää stressikapasiteettia. Ajattelin, että tästä ei nyt selvitä kuin oikealla asenteella.
Siunasin mielessäni sen, että mulla on omituisen luja keskittymiskyky, jos luen kirjaa. Pystyn kirjan avulla sulkemaan ympäriltäni vaikka minkälaisen metelin ja härdellin.
Tunsin syvää kiitollisuutta myös kuullessani erään äidin kertovan puhelimeen, että täällä lainehtii nyt vedet pitkin lattiaa kun yhdeltä kaatui vesipullo, mutta onneksi se oli vain vettä, sillä viime junamatkalla kaatui maitopullo, ja sen koommin hän ei ole ottanut maitoa matkaevääksi.
Oikeastaan siis se "Voisivathan asiat olla huonomminkin" -sanonta on aika toimiva.

Pääsin aikanaan ensimmäiseen päämäärääni Pasilan asemalle, jolla äiti oli odottamassa. Jatkoimme matkaa veljeni luokse yöpymään.
Lauantai oli niitä kuluneen kesän hyvin harvinaisia päiviä, jona saattoi tuntea olevan kesä. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kaunista, eikä minun tarvinnut nousta aamulla aikaisin lähteäkseni töihin. Vanhempani nousivat aikaisin mennäkseen katsomaan toisen veljeni futsal-pelejä, itse jäin pitämään hidasta aamua.

Aamupäivällä vierailin jo edellisiltä vuosilta tutulla Pelastusarmeijan kirpputorilla äitini kanssa pelien tauolla. Löysin vaikka mitä, ja niin mitättömällä hinnalla, ettei edes minulle voinut tulla siitä huono omatunto. Olin onnellinen, sillä siitä sain taas itselleni harvinaisen hetken, jona tunsin, että kaikki on hyvin ja kaikki tulevassa elämässäkin kyllä järjestyy.

Lauantai-iltapäivänä koin hetken, joka oli ehkä toiseksi eniten koko viikonlopun kohokohta. Nimittäin käynnin Helsingin Jäätelötehtaan jäätelökioskilla, tämäkin jo edellisiltä vuosilta tuttu määränpää.

 Valitsin varmuuden vuoksi suklaajäätelön, vaikka mieleni olisi tehnyt maistaa myös moccaa. Oikeastaan olisin halunnut molempia, mutta koska tuolla kioskilla jo yksikin pallo on niin iso, ettei se mahdu tavalliseen tötteröön eikä kuppiin, en ottanut riskiä hukkua jäätelösuihkuun.
Isäni oli tapansa mukaan jäänyt autoon odottamaan ja pyytänyt meitä muita tuomaan itselleen jäätelön. Kun olimme saaneet ostettua jäätelöt (ja minä olin siinä hötäkässä astunut purkkaan, jonka joku oli lintannut kätevästi suoraan kioskin tiskin eteen) lähdimme rivakasti kävelemään kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa autoamme. Teimme sen tavanomaisen havainnon, että jäätelö sulaa auringossa, ja koska pallot olivat niin käsittämättömän isoja, niistä riitti myös sulamisvirtaa.

Äitini esitti muutaman rivakan askeleen jälkeen ilmeisesti retorisesti, että voisikohan näiden kanssa juosta. Että päästäisiin autolle niin kauan, kun jäätelöistä on jotain jäljellä.
Otin pari kokeilevaa hölkkäaskelta crocseillani, joista olin viimein saanut purkan karistettua irti ja jotka niin ollen onneksi alkoivat irrota maasta. Päätin, että juokseminen onnistuu. Lähdin laukkaamaan niin kovaa kuin pystyin, toisessa kädessä oma tötteröni ja toisessa kuppi, johon isäni oli halunnut oman jäätelöpallonsa laitettavan.

Äitini ei lähtenyt perään.
Ravasin niin kovaa kuin uskalsin ilman että crocsit lensivät jalasta, vastaantulijoiden kummastuneista katseista ja käsille jo virtaavasta jäätelöstä piittaamatta. Kun auto tuli näkyviin, suunnittelin jo mielessäni suuntaavani takaoveen kunnon karatepotkun, kun ei mulla ollut vapaita käsiä sen avaamiseen.
Ei ollut tarpeen. Isä oli seurannut urhoollista jäätelöntuontilaukkaa auton sivupeilistä ja lennätti oven auki juuri oikealla hetkellä ihan kuin jossain kunniasaattueessa olevalle.
Päätin uskoa, että juoksemalla jäätelö suli ehkä pisaran vähemmän kuin se muuten olisi tehnyt.

Raahauduin iltapäivällä mukaan katsomaan viimeisen futsal-pelin, vaikka kiinnostusta ei olisi tällä kertaa riittänyt sitäkään vertaa.
Vietin illan trampoliinilla veljeni tyttären kanssa ja pohdin, miten näin lapsikammoisella ihmisellä kuin minä voi olla joka paikassa lapsia ympärillään.
Yöllä itkeskelin taas lähtöjen vaikeutta ja elämän kurjuutta.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme samalle rautatieasemalle jonne olin perjantai-iltana rantautunut. Puskimme kaatosateen ja koko elämän ja lähdön lopunomaista hirveyttä kuvastavan sateen ja harmauden läpi asemahalliin, eikä äitini uskonut, että emme mahdu saman sateenvarjon alle.

Taas juna tuli, taas minä menin.
Tällä kertaa vaunu ei ollut lasten vaunu, mutta silti se oli täynnä lapsia. 
Tällä kertaa vähän isompia lapsia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse vaippoja eivätkä pelkästään rääy ja kilju, mutta jotka muuten vain koko ajan mölisevät ja metelöivät ja huutavat ja huitovat ja kylvävät sipsinmuruja ja lähmivät tahmeilla käsillään joka paikkaa. Ja joiden mielestä on ehdottoman hupaisaa rynkyttää käsinojia, pöytiä ja jalkatukia minkä kerkiävät, ihan vain siitä ilosta, että niitä saa liikuteltua.

Plus siihen päälle koko ajan metelöivät vanhemmat, aikuiset ihmiset, joita tässä maailmassa ilmeisesti myös riittää, jotka eivät ymmärrä, että junassa kuuluu istua paikoillaan, vaan jotka haluavat vain ryntäillä ympäriinsä lapsen luota toisen luo puhumassa siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi ja mitä nyt pitää tehdä.

Tällä kertaa minun ei onneksi tarvinnut kestää sitä kuin tunnin ajan.
Astuin junasta ulos Hämeenlinnan asemalla ja koin elämäni ensimmäisen rautatieasemalla kohtaamisen, joka ei vaatinut mittavaa etsintäoperaatiota vastassaolijan löytämiseksi. Ystäväni odotti juuri sillä kohdalla, jolla astuin junasta ulos, ja olimme kulkea toistemme ohi ihan vain siksi, että emme voineet uskoa niin helpon kohtaamisen olevan mahdollista.

Ystäväni pahoitteli sään harmautta ja tihkusadetta, minun oli todettava, että kelihän on edelliseen asemaan verrattuna mitä parhain. Näkee eteensä, eikä luule joutuneensa tuhotulvaan.
Kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja pitkin ystäväni luo. Söimme yhdessä ja kävelimme takaisin, jälkiruokakahville konditoriaan ennen lähtöäni. Tiivistetysti sanottuna täydellinen, kompakti tapaaminen, johon mahtui kaikki tarpeellinen ja oikeastaan kokonainen elämä pienoiskoossa: ystävyys, ruoka, elämän tärkeiden asioiden läpikäynti puhumalla ja lopuksi suklaaleivois mustan kahvin kera.

Uskoakseni olimme molemmat yhtä onnellisia erotessamme jälleen rautatieasemalla, kun juna jälleen tuli ajallaan, ja kun minä jälleen astuin sen kyytiin.
Hämeenlinnasta Tampereelle vievässä taajamajunassa koin reissun ensimmäisen rauhoittumisen hetken.
Saatoin vain istua hiljaa hiljaisessa junassa, tuijottaa ohi kiitäviä maisemia ja pysähtyä miettimään sitä, mitä oikein aina pelkään, miksi ja mistä olen aina niin viimeisen päälle huolissani.
Toisiksi viimeinen matka oli menossa, reissun viimeinen väliasema ja koko reissun kohokohta oli edessä, ja kaikki oli mennyt ihan hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin. Junat olivat kulkeneet ajallaan, olin selvinnyt oikeisiin juniin, olin päässyt aina perille sinne minne pitkin ja siihen aikaan mihin pitikin, ja ollut iloinen kaikesta siitä, mitä eri päätepisteissä sain.
Kaikki oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan.
Ja vaikka kaikki ei olisi mennyt näinkään hyvin, olisivat asiat kuitenkin varmasti järjestyneet jotenkin. Mitään lähtemättömän kamalaa ei varmasti olisi voinut tapahtua. 
Ja silti vain tiesin, että seuraavalla kertaa olisin taas aivan yhtä paniikissa ja kuvittelisin, että koko Valtion Rautatie tukkeutuu lopullisesti juuri sillä hetkellä, kun minun on tarkoitus nousta kyytiin.

Viimeinen ja odotetuin matkan määränpää ennen kotia oli  Tampere, jossa satoi ja oli kylmä kaikkien edeltävien kaupunkien edestä ja olin huomaavinani, että satoi jopa räntää. Mutta se ei haitannut yhtään. Ei haitannut minkään vertaa, että olin aivan läpimärkä ja jäässä käveltyäni vajaat kaksi kilometriä Tampereen asemalta kohti lopullista määränpäätäni, ei olisi haitannut, vaikka taivaalta olisi satanut avaruusolioita, sillä minä olin menossa toteuttamaan kymmenen vuotta elänyttä unelmaa. 

Juu. Laskeskelin tässä, että minulta menee ihan keskimääräisesti kymmenen vuotta jokaisen unelman toteuttamiseen.
Tampereen Taidemuseon Muumilaakso!!!

Jos joku ihmettelee, niin aikaisemmin se oli Tampereen kaupunginkirjaston yhteydessä. Vuoden 2013 alusta se on ollut osa taidemuseota.
Ja ihan todella, siitä tulee tänä kesänä kuluneeksi tasan kymmenen vuotta, kun keksin, että tuolla on tuollainen muumimuseo ja sinne minun on päästävä.
En ole vain tullut menneeksi, sillä ei mulla ole Tampereelle kovin usein asiaa. 
Ja joo, pari vuotta sitten kävin Tampereella harva se viikko, ja silloin muumimuseo oli jatkuvasti mielessäni, mutta niiden käyntien yhteydessä en kerta kaikkiaan ikinä vain jaksanut.

Tänä kesänä päätin, että otan oikein asiakseni käydä siellä. Sinne täytyy matkustaa sitä varten, ei siitä muuten mitään tule.
Kysyin kaveria mukaan, mutta kävi niin kuin aina käy, kaveri perui viime tingassa ja yritti sanoa, että mennään syksymmällä. Minä päätin, että menen nyt tai en koskaan.

Ja niin menin.

Valitettavasti täytyy sanoa, että jollakin tavalla se oli pettymys. On kai ihan luonnollista, että näin pitkän odotuksen jälkeen juttuun on ladannut jo aika tavalla odotuksia. Olen kuullut puhuttavan "Muumimuseosta" ja nähnyt mielessäni kokonaisen monikerroksisen rakennuksen täynnä huoneita, jotka tulvivat erilaista Muumi-tavaraa, olin ehkä odottanut Muumimaailmaa museon muodossa.
Totuus oli  yksi huone Tampereen taidemuseon pohjakerroksessa, ja siellä tiivistys viime kesän Ateneumissa järjestetyn Tove Janssonin 100-vuotisnäyttelyn Muumi-osiosta.

Sitä paitsi, ja sen lisäksi: kuinka voi olla mahdollista, että kaiken muun hyvän lisäksi minun kaltaiseni ihminen vielä aina  haluaa paikkoihin, joissa ei ole muuta kuin polvenkorkuisia, kiljuvia lapsia turhautuneine vanhempineen? En ihan oikeasti ennen museon lippujonoa ollut tullut edes ajatelleeksi, minkä ikäisille Muumimuseo kenties voisi olla myös suunnattu.

Mutta toisaalta taas en ollut ollenkaan pettynyt.
Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen jo ihan vain siitä, että pääsin sinne, että lopultakin olin siellä. Että sain kaikessa rauhassa kulkea pitkin suurta, tunnelmaltaan kirjastomaisen hiljaista ja rauhoittavaa huonetta (jossa edes lapset eivät kehtaa rääkyä liian kovaa) ja tarkkailla jokaista piirrosta, maalausta, veistosta ja asetelmaa ilman kiireen häivää.
Kun olin katsellut tarpeekseni, nousin portaat ylös toiseen kerrokseen, jossa sijaitsi pieni museokauppa. Ostin kolme Muumi-aiheista postikorttia, yhden itselleni ja kaksi muille. Olin onnellinen.

Taivalsin edelleen kaikessa rauhassa Tampereen linja-autoasemalle ja nautin siitä tietynlaisesta maailmanvalloittajatunteesta, jollasen voi saavuttaa vain toteutettuaan unelmansa.
Sade oli haihtunut mitättömäksi tihkuksi, eikä kylmyyskään edelleenkään haitannut. Kuljin pitkin kaupunkia ja ajattelin, että joskus oli sellainenkin aika, jona en olisi tiennyt, mihin suuntaan minun pitää kääntyä, ja jona luulin, että en ikinä osaa kulkea missään yksin olemattoman suuntavaistoni vuoksi.
Ja joskus oli sellainenkin aika, jona luulin, että en osaa matkustaa yksin junalla enkä bussilla enkä ostaa netistä lippuja enkä tehdä mitään.
Ylipäätään, on ollut paljon sellaisia aikoja, joina olen vakavissani ajatellut, että minusta ei ole millään tasolla normaalin ihmisen elämän eläjäksi, koska en osaa mitään enkä pysty mihinkään.
Pysähdyin sillalle ihailemaan Tammerkoskea.
Pysähdyin torille katsomaan jonkin tapahtuman ympärille kerääntynyttä ihmisjoukkoa.
Katselin jäätelökioskeja ja ajattelin, että täällä ne ilmeisesti ovat sateellakin auki.

Ajattelin, kuinka onnellinen ihminen olen, kun osaan olla ja nauttia omasta seurastani, ja pärjätä yksin, vaikkei kukaan siihen uskoisi, vähiten minä itse.

Kotimatkalla bussissa luin Astrid Lindgrenin Saariston lapset -kirjaa ja tulin siihen tulokseen, että Astrid Lindgrenin kirjojen lumoon aikojen kuluminen tai lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi ei vaikuta.

Itkin kirjan surulliselle kohdalle niin, että häpesin. Yritin itkeä äänettömästi ja pyyhkiä silmäni salapoliisimaisesti niin, että kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Niin, että lukekaa tekin vain.

Ja jotta kliseitä tulisi tarpeeksi: onni on pienissä asioissa. Kuten siinä, että laukussa oli matkaeväänä vanhempien ostamia Porvoon lakuja, niitä minttutäytteisiä.

Viikonlopusta viikonloppuun

Kerron teille tänään viime viikonlopusta, jonka vasta jälkikäteen huomasin olleen hyvin poikkeuksellinen, ellei peräti historiallinen. 
Se oli nimittäin viikonloppu, jonka vietin nykyisessä kotikaupungissani ja jona mulla ei perjantai-iltaa lukuunottamatta ollut mitään sovittua ohjelmaa eikä ihmisten tapaamista.

En alkuun ymmärtänyt tilanteen perinpohjaista poikkeuksellisuutta, sillä olen aina pitänyt itseäni maailman hitaimpana ihmisenä, jonka on lähes autistisen vaikeaa sopeutua pieniinkään muutoksiin tai paikaltaan liikahduksiin, joka ei voi sietää lähtemistä, pieniäkään lähdön hetkiä suurista puhumattakaan ja joka siksi välttelee pienimpiäkin lähtöjä viimeiseen asti, ja joka on niin kerrassaan epäsosiaalinen erakko, että kaikenlainen sosiaalisuus ja / tai sovittu ohjelma on historiallista.

Mutta niin se vain oli. Vasta jälkeenpäin huomasin, että tulin viettäneeksi lauantain ja sunnuntain näkemättä ketään tai tekemättä mitään ennalta sovittua, huolehtimatta kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestäni. Ja voi kuinka se oli ihanaa! Sellaista kun voisi olla ihmisellä useammin.

Viimeisimmän, lauantaipäivänä kirjoitetun postauksen jälkeen lähdin lenkille. En lähtenyt sinne, minne lähden aina, vaan ihan toiseen suuntaan. Olin ihan fiiliksissä siitäkin. Menin juoksemaan paikkaan, jonka olen aina luullut tulvivan muita juoksijoita ja jonne juuri siksi en ole itse koskaan aiemmin etsiytynyt.
No, ainakaan lauantai-iltapäivänä siellä ei juuri muita näkynyt. Sain juosta rauhassa, ja tulla siitä hulluksi. Maasto oli erittäin mäkinen, ja keksin itselleni mainion huvin: juoksin ylämäen ylös niin kovaa kuin pystyin, ja alamäen tullessa vastaan juoksin taas niin kovaa kuin jaloista lähti. Koska lenkki oli oikeastaan pelkkää jyrkkien ylämäkien ja alamäkien vaihtelua, tämä onnistui hyvin. Yhtäkkiä säälin kaikkia, jotka hakevat hurmion tunnetta jostain keholle epäterveellisestä, kun sen voi saada näin helposti: syöksymällä mäkeä alas sellaisella vauhdilla että sivustakatsojiakin pelottaisi, ja ryntäämällä seuraava ylös niin että pohkeissa polttaa. Opin, että kivien, kantojen ja muiden epätasaisuuksien peittämässä maastossa alamäistä selviää hurjassa vauhdissa jännittämällä keskivartalonsa lihaksia, juuri kuten niillä yliopistoliikunnan tunneilla opetettiin, joilla koko kevään ramppasin. Keskivartalo tiukkana, keskivartalo kannattelee. Jyrkistä ylämäistä olen jo kauan sitten maratooneilla oppinut selviämään paremmin auttamalla niissä käsivarsilla ja ylävartalolla.

Lenkin jälkeen kävin suihkussa ja sen jälkeen makoilin lattialla katsomassa Blondi tuli taloon -dvd:tä, juomassa vihreää teetä ja syömässä paahdettua ruisleipää. Ihmettelin ihanaa lämmön tunnetta viikolla ja viikonloppuna kovia kokeneissa jaloissa ja kysyin itseltäni, onko mulla lupa tähän. Onko todellakin lupa vain makoilla tällä tavalla tekemättä mitään, tai edes harkitsematta että tekisi jotakin? Ei lähdössä mihinkään tai näkemässä ketään. Harrastavatko muut ihmiset usein tällaista, onko se luvallista?

Sunnuntaina siivosin, kävin kaupassa, tein ruokaa ja leivoin. Ihmettelin onnen tunnetta siitä, että kerrankin ne kaikki ehti tehdä rauhassa, kiirehtimättä.
Illalla sain päähäni alkaa neuloa samalla, kun katsoin Blondi tuli taloon -dvd:tä.

Seuraavana iltana vasemman käden lapanen oli kasassa.
En tiedä miten se tapahtui. Lopputulos ei ollut sen kummempi kuin viimeksi sen tehdessäni ala-asteella, mutta ala-asteella tarvitsin siihen lukuvuoden. Nyt neuloin sivusilmällä pari iltaa ja siinä se yhtäkkiä vain oli.
Ehkä se on merkki jostakin.

Tein tämän postauksen, koska seuraavaksi on vuorossa stressaavin viikonloppu sitten viimeisimmän lastenkaitsemisviikonlopun, ja halusin siksi suuntautua vielä menneeseen. Muistuttaa itselleni, että sellaisiakin on. Ja että sellaisia on hyvä olla, jotta jaksaa taas niitä stressitason pilviin nostavia viikonloppujakin. 

Ihmisyys

 Seuraa avoimin postaus aikoihin, varokaa. En ollenkaan välttämättä suosittele lukemaan.
 
Viime aikojen vallitseva ajatus: ilon tunteet tulevat ja menevät, mutta ahdistus on ja pysyy.
Joskus taka-alalla, yleensä etualalla, aina läsnä.
Ainoa lohdullinen ajatus on, että pahimmat ahdistuskohtaukset menevät aina ohi. Yhtä varmasti kuin suurimmat ilontunteet, myös pahimmat ahdinkoajatukset menevät ohi, kun niiden antaa vain kulua loppuun.

Kun kaikki asiat ovat tarpeeksi kauan hyvin, melankolian tunteet sovittavat paikkansa niihinkin. Ne tulevat osaksi jokaisia olosuhteita.
Hyvässä elämäntilanteessa ne asettuvat eräänlaiseksi merkityksettömyydeksi, tyhjyydeksi. Siihen, että mikään ei ole suurta surua, mutta ei sen enempää suurta iloakaan. Kaiken tietää etukäteen. Tietää, mitä tänään tapahtuu, ja huomisenkin osapuilleen tietää. Kun kännykkä ilmoittaa tekstiviestistä, tietää katsomatta kuka on viestin laittaja ja mitä asia koskee. Kun avaa sähköpostin, tietää etukäteen, että siellä ei ole joko mitään tai on jotain mitä tietää odottaa.
Jos jotain pientä yllättävää joskus tapahtuu, ne yllätykset eivät ole positiivisia.

Olen kuullut sanottavan, että suru, esimerkiksi kuolemasta tai muulla tavoin menetetystä ihmissuhteesta pienenee päivä päivältä. Olen kuullut, että joka päivä suru on pienempi ja lopulta sitä ei enää ole. Olen myös kuullut, että ensimmäinen vuosi on pahin.

Jos se jollakulla menee niin, niin minulla ei ainakaan mene.
Olen todennut, että ennemminkin suru on aaltoliike.
Joinakin päivinä pystyy ajattelemaan jopa hyvää sellaisesta, joka joskus on ollut koko maailmankaikkeuden pahin asia.
Jonakin toisena päivänä pystyy katsomaan suoraan silmiin ja jopa ylimielisesti nyökkäämään tervehdykseksi.
Voi olla, että seuraavana päivänä ei pysty keräämään voimia edes ohi kävelemiseen.
Minun lohdukseni ei sovellu se, että ensimmäinen vuosi on pahin. Minulle sen voisi muotoilla vaikka niin, että se, mikä kaksi vuotta sitten raateli, on tänään enää naurettava neulanpisto silloin tällöin.

Toiseuden kysymys on jälleen ollut mielessäni. Pärjätäkseen pitäisi olla joku toinen, kuin nyt olen. Pitäisi osata ihan eri asioita kuin nyt osaan, pitäisi olla täysin toisenlainen. 
Pitäisi esim. osata jutella enemmän ihmisten kanssa työpaikalla. Päivästä toiseen katselen ihmisiä ympärilläni ja yritän opetella, miten toiset sen tekevät. Toinen sanoo jotain, toinen vastaa siihen. Keskustelun sisällössä ei oikeastaan ole mitään järkeä. Funktiona on antaa toiselle itsestä mukava kuva.
Kun joku tulee sanomaan minulle jotakin, osaan vastata henkevästi yhdellä sanalla. Jos toinen ei aloita keskustelua, olemme hiljaa tai puhumme pari sanaa.
Osaan kysyä, jos minulla on kysyttävää, pystyn puhumaan, jos on asiaa. En osaa jutella. En osaa olla sosiaalinen. Ainakaan valtaosan ihmisistä kanssa. Ainakaan, ennen kuin olemme tunteneet ja olleet läheisesti tekemisissä kauan ja paljon. Joinakin päivinä hyväksyn sen itsessäni, yleensä kidun siitä ajatuksesta.
En osaa olla sellainen, kuin pitäisi olla tullakseen pidetyksi, tai ollakseen ihminen ihmisten joukossa. 
Suuri, filosofinen kysymys: Onko pakko puhua, jos ei ole sanottavaa?
En tiedä, perkele. 
 
Toisten ihmisten ajatukset tai ajattelematta jättämiset ovat tuottaneet viime aikoina aivan liikaa päänvaivaa.
Opiskelutoveri sanoi eilen, että "jokaisen pitää soutaa omaa venettään ja ajaa omia etujaan, ei sitä muuten pärjää". 
Ymmärsin, että siihen minunkin seuraavaksi pitää ihan tosissaan alkaa opetella.
Pitäisi pystyä leikkaamaan kaikkien muitten ihmisten ajatukset ja olemiset ja tekemiset mielestään, ja välittää vain itsestään. Millä muulla kellekään on lopulta merkitystä?

Olen keksinyt, että tässä kaikessa on ehkä syy siihen, miksi luen niin paljon kirjoja. Olen aina lukenut kirjoja mieluummin kuin ollut ihmisten kanssa. Olen aina seurustellut mieluummin fiktiivisten kuin todellisten ihmisten kanssa.
Lukiessaan tajuaa, että ei ole yksin.
Fiktiivisistä henkilöistä ja todellisten henkilöiden elämäkerroista huomaa, että minun tunteeni ovat universaaleja. En ole kummajainen, olen ihan kelvollinen, omanlaiseni osa pitkää jatkumoa. Kaikilla muillakin on kaikenlaisia vaikeuksia, on ollut kautta historian ja tulee aina olemaan.
Todellisen maailman ihmiskontakteissa sitä ei huomaa. Jollakin kummallisella tavalla sitä aina vain murrosikäisesti kuvittelee olevansa yksin kaikkien ajatustensa kanssa, kun tapaa oikeita ihmisiä.

Jotenkin nurinkurista.

Päiväni itsenäni

Haha. Koska olen aina halunnut tehdä itsestäni tällaisen jutun, joita joskus tehdään lehtiin julkkiksista. Tällaisen, jossa otetaan päivä elämästä ja kuvaillaan se, mielellään aika tarkasti. Teen sen nyt, koska olen oman elämäni julkkis.

13. heinäkuuta, aamulla kuuden jälkeen kävin uimassa sateessa. Älkää kysykö enempää. Oli kylmä, synkkää ja satoi, mutta kävin uimassa, kylmässä vedessä. Ihan vain vaikka vanhempien luona olemisen kunniaksi.

Palasin sisälle kylpytakkiin kääriytyneenä. Vanha koira innostui jostain syystä leikkimään omalla pehmonallellaan vuosien tauon jälkeen. Olimme jonkin aikaa nallejahtia kylpytakin helmat liehuen ja koiran tassut lattiaan rapisten.

Kun sain vaatteet lopulta päälle, söin aamupalaa. Jostain syystä mulla tänä aamuna oli suorastaan nälkä, vaikka yleensä olen aikaisin aamulla huonovointinen. Söin elämäni terveellisimmän aamupalan, ja juuri siksi otinkin sen nyt puheeksi. Salaattia ja raejuustoa.

Vähän seitsemän jälkeen lähdin kohti kotikaupunkiani. Ehdin kiivaassa tahdissa käydä kääntymässä asunnollani, viedäkseni tavarat sinne. Sitten lähdin marssimaan kohti työpaikkaa. Nautin jälleen kerran tyhjästä, autiosta kävelykadusta ja itsestäni siellä harvojen kanssaihmisten joukossa, kunnollisen töihinmenijän roolissa.

Olin töissä itselleni mieluisten lukusalinhoitajien tehtävien parissa suunnitelmien mukaan ennen puolta yhdeksää. Sain jälleen tuntea itseni maailmanvaltiaaksi astellessani yliopiston kirjaston kolmannen kerroksen hiljaisessa lukusalissa ja kuvitellessani sen hetken, ettei koko maailmassa ole ketään muuta kuin minä.

Ahdistuin jonkin verran siitä, että iso osa sitä porukkaa, jonka kanssa olen nyt oikein tottunut olemaan töissä, on tästä viikosta alkaen jäänyt lomalle ja pitäisi sopeutua ikään kuin uuteen porukkaan (vaikka kaikki nekin ovat tuttuja talvelta). Ahdistuin lisää, kun Uusi Henkilö ykkönen tuli kymmeneltä uhkaavasti ilmoittamaan minulle, että "Uusi Henkilö Kakkosella on asiaa sinulle". Hiippailin valmiiksi pelokkaana Uusi Henkilö Kakkosen luokse kuulemaan, mitä asia koskee. Ilmeni, että Uusi Henkilö Kakkonen halusi vain tiedustella, miten työskentelyni on lähtenyt käyntiin. Ihmettelin, miksi kuvittelen kaikesta aina etukäteen pahinta.

Ennen ruokatuntia kohtasin työelämäni ensimmäisen iskuyrityksen, tai ainakin kauhukseni tulkitsin sen sellaiseksi, tai jonkinasteiseksi sellaiseksi. Kaikessa rauhassa tein työtäni hyllyjen välissä, kun eräs nuori mies ilmaantui jostakin, eikä meinannut lähteä pois. Asiaa ei selvästikään ollut, mutta kaikenlaista jutun juurta se yritti keksiä. Tilanne oli äärimmäisen vaivautunut ja sanalla sanoen karmiva. Lopulta, lukuisten yksitavuisten vastausteni jälkeen tyyppi ilmeisesti ymmärsi yskän ja poistui. Sääntö numero 2: Minun elämäni rakkaustarinat eivät ala small talkin yrityksillä keskellä hiljaista lukusalia.  (Sääntö numero 1 oli se pyörän alle jääminen.)

Ruokatunnin lopussa muistin, että tehtäväkseni oli määrätty myös viikottainen kukkien kasteleminen siinä huoneessa, jossa nyt majailen. Kastelin kukan numero yksi, ja huomasin, että kukat numero kaksi ja kolme olivat niin korkealla, että tarvitsisin tuolin ylettyäkseni niihin. Totesin, että huoneessa ei syystä tai toisesta ollut tavallista jakkaraa, siis sellaista, jolle kehtaisi nousta kengät jalassa. Päätin siis ujuttaa kengät pois jalastani ja nousta tavalliselle tuolille. Juuri kun olin kurottautumassa kastelemaan kaapin päällä olevaa kukkaa, kuulin avaimen kiertyvän huoneen oven lukossa, vaikkei sinne pitäisi vähään aikaan tulla ketään minun lisäkseni. Koska mielestäni olisi ollut jotenkin aivan kamalan noloa tulla yllätetyksi kukkien kastelu -kurottelu -puuhista, syöksyin salamana alas tuolilta ja aloin ängetä kenkiä jalkoihini, kuin en mitään olisi tehnytkään.Olin ehtinyt survoa toisen kengän jalkaani ja toista olin juuri survomassa, kun ovi aukesi ja sisään asteli Uusi Henkilö Kolme. Hämmensin hämmentävää tilannetta lisää tervehtimällä maailman teennäisimmän iloisesti ja kovaäänisesti ja pujahtamalla ensi tilassa ulos.
Yritetään sitä kukkien kastelua sitten taas huomenna.

Iltapäivällä hyllyttelin toisen kerroksen lukusalissa taas kaikessa rauhassa, kun jo edellä mainittu Uusi Henkilö Kakkonen asteli taas paikalle ja oli ilmeisesti vain ihan vilpittömän ja ystävällisen kiinnostunut kuulumisistani, olemmehan olleet viimeksi tekemisissä helmikuussa ja siitä on aikaa. Kehuessani jälleen, kuinka kivaa hyllyttäminen mielestäni on, henkilö totesi painokkaasti, että minun pitää muistaa pitää myös taukoja ja että en saa rasittaa itseäni liikaa. Loppupäivän häpeän- ja huolenaiheeni oli se, että nyt ne kaikki siellä varmasti puhuu keskenään, että tuolla se yks vaan maanisesti hyllyttää hullunkiilto silmissä eikä pysähdy hetkeksikään, kamalaa. 

Töistä lähtiessäni jäi kaihertamaan se, että kävin sanomassa Uusi Henkilö Ykköselle "mä lähen, heippa!", vaikka ei kai kukaan muu sellaista käy erikseen sanomassa, ellei siihen ole painavaa syytä. Uusi Henkilö Ykkönen katsoi minua asteen liian pitkään ja hymyili asteen liian leveästi vastatessaan, jotta tilanne olisi tuntunut luontevalta. Mietin taas, pääsenkö ikimaailmassa sisälle näihin työelämän kommervenkkeihin. Joka kerta jää kalvamaan, jos lähden päivän jälkeen ilmoittamatta kellekään, ja joka kerta tunnen itseni typeräksi, jos käyn ilmoittamassa jollekin.

Kävelin toiseen kirjastoon palauttamaan Blondi tuli taloon -dvd-boxi ykkösen ja lainaamassa toisen osan. Jatkoin matkaa kohti kauppaa suunnitellen, mitä pitäisi ostaa ja kelaten mielessäni, mitä pitäisi muistaa. Pohdin, kävisinkö illalla lenkillä.

Ystävältä tuli viesti, ja päädyimme ex tempore syömään yhdessä. Söimme niin paljon kuin jaksoimme / ehdimme, eikä sen jälkeen tarvinnut enää miettiä, kävisinkö lenkillä. Hyvä kun onnistuin sen jälkeen penkistä ylös punnertautumaan.

Vyöryin ystäväni perässä Anttilan sisustusosastolle. Mukaan tarttui silmäkivet, jotka ovat ratkaisu jokaiseen ongelmaani: allergiaoireisiin, silmien väsyneisyyteen ja silmäpusseihin. En ymmärrä, miksen ole aiemmin edes kuullut moisista.

Mukaan olisi halunnut tarttua myös pari Muumi-astiaa ja ihana meriaiheinen naulakko, mutta jostain syystä itsekurini ei tällä kertaa pettänyt.

Tulin kotiin kahdeksan maissa illalla, enkä oikein tiedä, mitä tekisin. Huonon omantunnon aiheitani tällä erää ovat ainakin se, että en ole vielä imuroinut / muutenkaan siivonnut täällä, kun olen tuhlannut kallista aikaa sosiaalisen median parissa pyörimiseen, ja se, että muutakaan hyödyllistä en ole tehnyt, samasta syystä.

Siinä oli eräs päivä omana itsenäni, var så goda.


 

 

Elämän tragedia

Valituskertomus tiedossa. (Koska sana "sairaskertomus" ei tunnu järin pätevältä tähän tarkoitukseen.)


Pari viikkoa sitten valmistauduin muuan illanviettoon, johon olin lupautunut osallistumaan.
Minua ei huvittanut yhtään.
Päinvastoin. Olisin halunnut tehdä melkein mitä vain muuta kuin mennä sinne. Ajattelin, että en jaksa ihmisiä, en jaksa yrittää olla sosiaalinen, enkä halua nyt tuhlata yhtään rahaa. Ajattelin, että ainoa mitä haluaisin nyt, olisi lysähtää telkkarin eteen katsomaan Parhaat vuodet -dvd-boxia, tai lukea jotain hyvää kirjaa, tai käydä lenkillä.


Valmistauduin illanviettoon väkisin ja koko ajan mielessä tykytti, että en halua, en jaksa.
Lopulta aloin itkeä.
Ja sitten aloin ajatella.


Miksi menen väkisin johonkin vapaaehtoiseen illanviettoon, jos en halua?


En ole koskaan pitänyt ihmisjoukoista enkä alkoholipainotteisista illanvietoista. Olen inhonnut niitä. En ole ihan erakko, sillä tykkään kyllä käydä esim. kahvilla, yksillä tai istua iltaa esim. 2-3 hengen porukassa. Heti, kun porukkaa on liikaa, sanotaanko nyt viisi tai enemmän, alan pidemmän päälle tuntea oloni epämukavaksi. En jaksa. En tykkää. Se ei ole tapani rentoutua.


Kuitenkin se on asia, jota ei ainakaan tässä maassa pääse pakoon.
Ihmisen, varsinkin nuoreksi laskettavan ihmisen, ehkä erityisesti opiskelijan, kuuluu tykätä baareista, bileistä ja kavereiden kanssa olosta. Sen kuuluu olla rentoutumiskeino.
Ajattelin joskus, että okei, en tykkää siitä, mutta ehkä opin tykkäämään, jos vain sinnikkäästi harjoittelen. Sillä pitäähän mun oppia. Koska niin pitää tehdä, joka välissä.


Jotkut lähimmäiseni ovat sanoneet, että opin kyllä tykkäämään bileistä, jos opin juomaan tarpeeksi. Selvin päin sellaisissa bileissä kellään ei ole kivaa.


Olen yrittänyt.
Olen raahannut itseni kuluneiden viiden opiskeluvuoden aikana bileisiin toistensa jälkeen, tosin vuosien kuluessa yhä harvenevalla tahdilla.
Olen ollut selvin päin. Olen juonut vähän. Olen juonut paljon.
Olen siis kokeillut kaikkea.
Pikaisesti laskettuna voi sanoa, että ehkä yksissä bileissä kymmenestä on ollut kivaa.


En ole kehdannut myöntää kellekään, että niin on. En kunnolla edes itselleni. Sillä ne bileethän ovat olleet sitä varten, että niissä on kivaa. Kaikilla on niissä kivaa.


Nyt, siinä menneessä illanviettoon valmistautumisen ahdistuksessa aloin miettiä, mikä mielestäni on oikeasti kivaa. Mitä teen, jos haluan oikeasti rentoutua.
Lista tulee tässä:
On kiva lukea kirjoja, käydä lenkillä ja harrastaa muuta liikuntaa, käydä saunassa, katsella telkkaria tai elokuvia, käydä elokuvissa tai teatterissa, käydä syömässä tai kahvilla, jutella hyvän tai parin hyvän ystävän / tärkeän ihmisen kanssa.
Siis noin arkisesti.
On myös ihanaa olla töissä kirjastossa. Se tuli ensimmäisenä mieleeni, kun yritin ajatella, mikä mielestäni on oikeasti kivaa. On kivaa olla töissä.
Myös opiskelu on valtaosan aikaa kivaa.
Opiskelisin ja kävisin töissä vaikka vuorokaudet ympäri mieluummin kuin kävisin yksissäkään bileissä.


Miltä tämä kuulostaa?
Saatan toisaalta kuulostaa ihan hyvältä ihmseltä, sellaiselta, jollaisia on hyvä olla olemassa. Tykkään asioista, joista ei ole kellekään, edes itselleni, mitään haittaa, päinvastoin.


Todellisuus on ihan toinen.
Olen ihan vääränlainen ihminen. Teen todella väärin, kun jätän tulematta tai menemättä illanviettoihin, ja / tai kun en juo niissä alkoholia. Minulle on usein suututtu siitä. Suutun siitä myös itse itselleni, ja kannan siitä huonoa omaatuntoa. Tämä on yksi niistä asioista, joissa koen aina olevani auttamatta viallinen. Pitäisi muuttua toisenlaiseksi.


Viime viikonloppu oli karmea.
Se alkoi heti perjantaina. Koko puolen tunnin ruokataukoni ajan, valehtelematta ihan koko sen ajan, joku palosammuttimen kokoinen rääkyi ja kirkui viereisessä pöydässä niin, että tärykalvot olivat haljeta. ÄÄÄÄÄIIIITTIIIIIÄYÄUÄYÄYÄITIIIIIIII!!!!! Siellä se oli kun tulin ja sinne se jäi vielä rääkymään kun lähdin. Mielessäni liikkui julkaisukelvottomia ajatuksia.


Sitten itse viikonlpppuun.
Neljä palosammuttimen kokoista ja ties kuinka monta täysikasvuista siihen päälle, ympärilläni perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Toisin sanoen hirveä härdelli. Jatkuvaa haluan sitä tätä tuota -en halua sitä tätä tuota - anna minulle sitä - saisinko tätä - laittaisitko -tekisitkö -virttä. Lisäksi olin lupautunut tapaamaan lapsuudenystävän lauantai-iltana.
Summa summarum: ei hetkeäkään aikaa hengittää.


Sunnuntai-iltana minulla oli kaksi toivetta ensi viikonlopulle: ei lapsia eikä kavereiden näkemistä.


Maanantaiaamuna tarkistin Facebookin ennen töihin lähtöä. Siellä odotti kutsu bileisiin.


Teki mieli itkeä. Pakenin äkkiä töihin, jotta sain mielenrauhani hetkeksi takaisin.