Raatteentiellä

Viime vuodesta asti kytenyt unelma toteutui tänä vuonna. Sydämessäni on herkkä kohta sekä toisen maailmansodan tapahtumille että maratoonailulle, ja nyt sain ne molemmat yhdistettyä. Yhdistelmä oli mitä parhain.

Tein joskus päätöksen, että en jaa täällä blogissa enää kuvia, enkä muutenkaan nyt jaksaisi latailla niitä, sillä haluan vain kirjoittaa, mutta esittelen kuvia mielelläni blogin ulkopuolella halukkaille ja haluttomillekin.

Lähdin perjantaina aikaisemmin töistä hypätäkseni vanhempieni ja veljieni seuraksi autoon pitkälle matkalle kohti isäni synnyinseutuja ja sotahistoriamme kuuluisia maisemia.

Ahdistus oli maksimaalinen, sillä vaikka itse flunssa oli hellittänyt viikkoa ennen matkaanlähtöä, se oli jättänyt jälkeensä raivostuttavan, limaisen yskän, joka ei ottanut lähteäkseen sitten millään. Olin kokeillut kaikkea, pahimmista yskänlääkkeistä parhaimmanmakuisiin yskänpastilleihin. Olin pitänyt itseni henkeni kaupalla lämpimänä ja levossa, niin että tuntui, kuin kohta olisin jo makuuhaavoilla. Mutta ei. Yskä sen kuin vain jatkui. Asiaa ei auttanut se, että mielessä pyöri noin miljoona muutakin ahdistuksen aihetta, joita en ollut pariin viikkoon päässyt purkamaan edes juoksulenkin muodossa.

Vallitseva ajatus oli, että nyt saattaa hyvinkin olla sen maratonin aika, jota en pääse läpi. On hyvin mahdollista, että en pysty juoksemaan. Jos rintaan / keuhkoihin / molempiin alkaa pistää liikaa, en pistä henkeäni alttiiksi, vaikka juuri tämä maraton onkin jo pitkään ollut mielessäni minulle erityisen merkityksellinen ja henkilökohtaisesti tärkeä.

Tiesin osallistujia olevan varsinkin omassa sarjassani sen verran vähän, että jos olisin huippukunnossa, minulla olisi mahdollisuudet jonkin sortin pokaaliin. Olin kiitollinen siitä, että niissä lähtökohdissa ei riittänyt resursseja ahdistua pokaalinsaantipaineista. Ainut ja suurin toiveeni koko perjantai-illan aikana oli, että kunpa vain pääsisin sieltä ehjänä maaliin.

Pahimman perjantain myöhäisillan ahdingon aikana veljeni sanoi, että saattaahan se olla, että se menee nyt tosi hyvin. Kyllä sä siitä läpi pääset, sä oot juossu jo niin monta niitä. Ja nyt kun sä oot pitäny kunnolla taukoa juoksemisesta, niin sehän saattaa mennäkin tosi hyvin. Tauko vaikuttaa sillä tavalla.

En oikein ottanut onkeeni kannustuksesta. Sade ropisi auton kattoon, ulkona oli säkkipimeää ja koiraa viimeisen kerran ulkoiluttaessa jalat upposivat kylmään ja märkään ruohokenttään kuin suohon. Ei siinä paljon lohduttaut, että kauniisti valaistu Kianta-laiva köllötti satamassa silmänilona.

Aamulla nousin ylös samalla tavalla tuomiopäivänomaisesti kuin joskus muinakin oikein suuren koettelemuksen hetkinä. Olin melkein kylmänrauhallinen, ei ollut enää aikaa panikoida. Oli otettava vastaan se, mitä oli tulossa.

Aamu alkoi ilmoittautumisella kisatoimistossa, josta sain juoksunumeron ja Raatteen maraton -T-paidan.
Kyseinen prosessi ei ole koskaan millään aiemmalla maratonilla ollut noin hidas. Jonossa oli muutama ihminen ennen minua, mutta aikaa kului kuin jonoa olisi ollut täysi salillinen. Kukaan ei pitänyt mitään kiirettä minkään kanssa. Jostain syvältä sielun syövereistä alkoi nousta maksimaalinen vitutus.

Kun asia vihdoin oli hoidettu, kävimme kaupassa ja haimme isäni lapsuudenystävän mukaan tälle hilpeälle matkalle. Sitten ajoimme lähtöpaikalle, Suomen ja Venäjän väliselle rajapuomille, Raatteen tien alkuun. Jäljelle jäi kolme varttia aikaa pelkästään odotella lähtölaukausta.
Voin kertoa, että yksi ikävimmistä tilanteista elämänkokemuksissani on nimenomaan maratonin odotteleminen, pari tuntia tai tunti tai puoli tuntia ennen lähtöä.
Ja kun siihen liittää kurkkuun kolmatta viikkoa sitkeästi kertyvän ja takertuvan liman, eilisen viiden tunnin ajomatkan, ulkona vallitsevan synkän ja harmaan sään, hermoja repivän, valmiin mutta ei kuitenkaan valmiin gradun, maailman epävarmimman tulevaisuuden ja about 20 mieltä painamaan jäänyttä työjuttua, niin tunnelma oli moninkertaisesti vielä tavallistakin hehkeämpi.

Rähisin häpeämättömästi kaikille kaikesta, erityisesti juoksutrikoista, jotka muka olivat väärät, vaikka ihan oikeat ne lopulta olivat. En juuri välittänyt olla kohtelias, vaikka autossa oli perheen ulkopuolinenkin henkilö. Toivottavasti kaikki järkevät ihmiset ottavat huomioon, että juuri ennen maratonia ei ole kaikkein parhaimmillaan antamaan itsestään hyvää ensivaikutelmaa ihmisille.
Minulle kerrottiin, että karhuja on siellä kuulemma joka puun takana, mutta ei hätää, ne ovat kesyjä. Ne eivät pelkää ihmistä. 

Mieleeni alkoi hiipiä ajatus, että on se helvetin hyvä, että pääsen juoksemaan ihan kohta. 
Kaikesta huolimatta maraton ei olisi voinut osua parempaan aikaan. En kerta kaikkiaan kaivannut mitään muuta, kuin että saisin juosta itsestäni ulos kaiken sen, mitä vain irti lähti. Tuli mitä tuli.

Lopulta, viittä minuuttia ennen lähtöä lähdimme kohti lähtöviivaa.
Suurin osa porukasta oli jo siellä. Kun minä astelin paikalle, suurin osa suht pienestä lähtijäjoukosta kääntyi kohti minua ja alkoi höpistä jotakin, että "sua huudettiin tuolta, sun numeroa huudettiin, sun numero huudettiin äsken".
Ja toden totta, siinä jo toinen asia, jota koskaan ennen koko maratonhistoriani aikana en ole kohdannut: lähtijäjoukon edessä seisoi joku nainen kuin suoraan yläasteen kokoontumispaikkojen nimenhuutotilanteesta repäistynä ja huuteli kaikkien lähtijöiden numeroita, varmistakseen, ketkä ovat paikalla.

Ärsytti niin paljon, että en jaksanut hävetä yhtään, vaan marssin suorasukaisesti koko porukan eteen ja ilmoitin selkeimmällä ja kuuluvimmalla asiakaspalvelussa oppimallani äänellä, mikä numeroni on ja mistä sarjasta olen. Sen jälkeen jäin seisoimaan paikalleni koko porukan eteen lähtöviivan taakse seuraamaan, miten kaikki muut osasivat vain eleettömästi nostaa kättään numeronsa kuultuaan, tekemättä siitä suuremaa numeroa. Mietin, mitä seuraavaksi. Kai ne pitävät jonkun vastaavan nimenhuudon joka kymmenennen kilometrin jälkeen?

Nimenhuudon jälkeen paikalle varta vasten tätä tilannetta silmällä pitäen pyydetty, isäni ja hänen kaverinsa tietämyksen mukaan joku ammunnan olympiamitalisti astui estradille pamauttaakseen juhlallisen lähtölaukauksen.
Kuului klik klik, kun liipaisinta painettiin, ja toinen klik klik, kun sitä painettiin uudestaan, mutta laukausta ei kuulunut. Sade pilasi kaiken, syystä jota en aseista mitään tietämättömänä osaa sen kummemmin eritellä. Seuraavaksi kuului tapahtuman vetäjän suullinen "Saa lähteä" -kehotus, ja kun porukka edelleen tyhmänä odotti lähtölaukausta, itse ampujan jämäkkä "Menkää vaan!" -huuto.

Niin sitä mentiin.
Juokseminen tuntui hyvältä. Pelkästään ja yksinomaan hyvältä. Puoliväliin asti kestävä hiekkatie oli luksusta asfalttivaltaisille maratonreiteille tottuneille jaloille. Valtavia ylämäkiä oli paljon, mutta niin oli onneksi myös alamäkiä ja tasamaastoa. Ilma osoittautui parhaaksi mahdolliseksi: ei liian kylmä, ei liian lämmin, ei vastatuulta, ei liikaa sadetta. Odotin koko ajan, milloin rintaa alkaisi pistää ja yskä alkaa taas, mutta odotin turhaan.

Pidin siitä, että kilometrejä ei ollut merkitty tavalliseen tapaan jokaista erikseen. Sen sijaan niitä oli joka viidennen kilometrin välein, ja ne olivat muotoa "niin ja niin monta kilometriä jäljellä".

Pidin siitä, että aina näki pitkälle eteenpäin. Ei haitannut, vaikka kaukana edessä näkyi valtaisa ylämäki toisensa jälkeen, sillä mäen päällä oli aina avara näköala ja sitä seurasi aina loiventava alamäki.
Aina näki toisia juoksijoita. Ei ollut eksymisen pelkoa, vaikka olin varautunut siihen näin pienessä tapahtumassa. Eikä karhujen pelkoa sen enempää. 

Kilometritolpat seurasivat toistaan, ja ihmettelin, miksei vieläkään tunnu millään tavalla pahalta.
Puolivälissä aloin tosissaan ihmetellä.
Ajattelin vakavissani, että tän reitin mittauksessa on sattunut joku pahimmanlaatuinen virhe, tai sitten ne eivät vain täällä osaa edes sitä. Se olisi ollut ihan luonteva jatkumo aamun tapahtumille, anteeksi nyt vain.
Mutta kai se oli ihan oikein mitattu matka.
Ihmettelen vain, mihin ne ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä oikein katosivat.

Ehkä siihen, että juoksemisella tuntui olevan merkitys aivan eri tavalla, kuin aiemmilla maratoneilla. Jokin muu merkitys, kuin maratonin juokseminen. Jokin itseä suurempi merkitys, jota on vaikea hahmottaa tai sanoin kuvailla.
Emme juosseet kierrosta toisensa jälkeen, emmekä vain kauniita, jylhiä maisemia ihaillaksemme.
Juoksimme Raatteentien alusta loppuun, ja sieltä Suomussalmen keskustaan. Juoksimme maisemissa, joissa on tapahtunut ihan valtavan suuria asioita joskus. Juoksimme kunnioittaaksemme niitä ihmisiä ja tapahtumia.
Tien varsille pystytetyt muistomerkit kertoivat jotakin siitä, mitä tuntuu vaikealta sanoin hahmotella.
Erityisen vaikuttunut olin Raatteentien taistelujen muistomerkistä, eli pellosta, jolle oli pystytetty yksi kivi jokaista 20 000 kaatunutta suomalaista ja venäläistä sotilasta kohden.
Sen vieressä oli talvisodan monumentti, torni, jossa roikkui 105 kelloa, joita oli yksi jokaista talvisodan päivää kohti, ja jotka levittyivät edellä mainittujen hautakivien ylle, suojaamaan niitä.

Kolmenkympin rajapyykkiä lähestyttäessä aloin vasta tuntea maratonille kuuluvaa hermostusta ja ärtymystä.
Puolivälin jälkeen jouduimme nimittäin juoksemaan rapiat kymmenen kilometriä autotien reunaa. Siis sellaisen ihan tavallisen tien reunassa, jolla kulki koko ajan autoja.
Ei siinä muuten mitään, mutta edessäni juoksi parivaljakko, joka alkoi pikkuhiljaa ottaa tosissaan päähän.

Sellaisia tulee maratooneilla vastaan aika paljon. Ihmisiä, jotka eivät osaa päättää, mitä vauhtia juoksisivat. He hidastavat, nopeuttavat, hidastavat taas.
Eivätkä voi tehdä sitä mitenkään muuten kuin vierekkäin, niin, ettei vahingossakaan kukaan takana tulija pääse ainakaan mitenkään huomaamatta ohittamaan. 
Itse osaan jostain syystä juosta suht tasaisesti sen jälkeen, kun olen päässyt rytmiin. Pidän mielelläni tietyn turvavälin edellä juokseviin, sellaisen, että näen muut, mutta en astu heidän kantapäilleen. Se on kaikin puolin turvallinen menettelytapa, kummallekin osapuolelle.

Mutta siitä seurasi se, että jouduin itsekin koko ajan säätelemään vauhtiani toisten takia.
Yritin kaikkeni, että juoksisin itselleni sopivaa vauhtia ja samalla pysyisin sopivan välimatkan päässä, mutta tasaisin väliajoin löysin itseni kiinni heidän kantapäistään.

Ärsytti.
Ei tuntunut hyvältä ajatukselta lähteä ohittamaan kahta vierekkäin juoksevaa ihmistä tiellä, jolla autoja kulki koko ajan. 
En halunnut ohittaa ainakaan ennen kolmeakymppiä, koska matkaa oli jäjellä niin paljon. Edessä oli vain pitkä suora tie, eli jos halusi päästä niistä eroon, piti pystyä juoksemaan niihin ihan kunnon välimatka, ettei sitten taas itse jäisi niiden eteen töppäilemään.
Huoltopisteilläkin ne jäivät eteen töpeksimään. Teki mieli käyttää jo väkivaltaisia keinoja.
Vauhti tuntui vain hidastuvan, ja niiden matelua katsellesani ahdistuin suuresti siitä, että tuoltako minäkin juostessani näytän.
Takaapäin meidät saavutti nuori mies, jonka jalat kramppasivat, ja joka siksi joutui kävelemään.
Kuulin hänen toteavan, että hei, tää on kyllä hyvä tahti, tätä pystyy juoksemaan, vaikka jalat kramppaisivatkin.
Pian kolmenkympin jälkeen sain yksinkertaisesti tarpeekseni.
Tiesin, että pystysin juoksemaan jäljellä olevan matkan ihan miten päin vain, pystyisin sellaiseen matkaan milloin tahansa ja miten vain, matkan määrä ei enää voisi asettua maaliin pääsyn tielle.
Olin todella huonolla tuulella tientukkijien ansiosta.
Päätin, että tässä ei ole kuin yksi keino.
Seuraavan alamäen suoman vauhdin turvin ohitin tientukkijat ja lähdin juoksemaan paljon kovempaa kuin oikeastaan olisi ollut viisasta.

Ensin juoksin liian kovaa siksi, että pääsisin turvallisen välimatkan päähän tientukkijoista.
Sitten siksi, että en osannut tai halunnut lopettaa.
Tiesin, että oli uhkarohkeaa juosta sellaista vauhtia, vaikka maaliin oli vielä melkein kymmenen kilometriä.
Jostain syystä halu juosta oli kuitenkin paljon voimakkaampi.
Päätin, että juoksen, kun kerran pystyn. Jos lopussa en enää pysty, voin hidastaa.

Yhtäkkiä vain ohitin ja ohitin, ties kuinka monta kaukana edellä juossutta. Ohitin sen äsken mainitun nuoren miehen, jonka jalat olivat krampanneet, ja joka aina välillä yritti ottaa juoksuaskelia. Hämmästyin sitä, että ohitetuksi tulleet kannustivat. Olen ollut monilla maratoneilla, joilla parempikuntoiset ohijuoksijat tsemppaavat hitaampia tovereitaan, mutta koskaan ennen en ole kuullut kannustusta niiltä, jotka itse ohitan. 

Nyt kuulin.
Hyvä hyvä tsemppiä anna mennä vaan!
Sain voimaa siitä, ja siitä, että maali oli niin lähellä, ja siitä, että olin niin hyvässä kunnossa, vaikka vielä aamulla olin varautunut osapuilleen kuolemantuomioon.

Viisi kilometriä ennen maalia alkoi tuntua pahalta, minkä takia mielessä häivähti, että pitäisi hidastaa, mutta se oli ohimenevää. Paljon suurempana nousi kummallinen juoksemisen palo ja kaikista jo edellä mainituista stressin ja vitutuksen aiheista nouseva raivo, joka vaati purkautumistietä.
Pidin uhkarohkean vauhdin yllä hampaita yhteen purren ja juuri sen vuoksi, että se tuntui niin pahalta. Eihän nyt maratonin juoksemisen kuulukaan tuntua kivalta ja helpolta, helvetti soikoon. 

Perheeltäni alkoi kuulua viimeisillä kannustuspaikoilla vilpittömän ihmetteleviä kommentteja. Veljeni huusi, että olen ennätysvauhdissa. Vastasin jotain painokelvotonta.

On kolme asiaa, joita en halua kuulla maratonin viimeisen viiden kilometrin aikana, ja ne kaikki tulivat tällä maratonilla, tässä järjestyksessä:
1) kommentit siitä, missä vauhdissa olen (ihan kuin en itse sitä tietäisi. Enkä pidä paineesta, jonka se aiheuttaa).
2)  väärät kilometritiedot ja muut matkatiedot (ne kilometrit on merkattu sinne niin selkeästi, ettei ohikulkijoiden tarvitse siihen puuttua perkele).
3) "Terveisiä mummilta!" (Tähän ei tule lisäselvitystä ainakaan tämän postauksen mittakaavassa.)

Joten lopputuloksena olin taas ihan raivona, ja juuri siksi juoksin kuin hullu.
Viimeiset neljä kilometriä tuntuivat tuskaisemmilta kuin niitä edeltävät kaikki muut kilometrit yhteensä. Ehkä siksikin, että ne oli merkattu jokainen erikseen, toisin kuin monet edeltävät. Selvisin niistä vain, koska a) olin niin helvetin vihainen koko elämälle ja maailmalle ja b) koska viimeistään kahden viimeisen kilometrin aikana muistin Sastamalassa opitun viisauden, ettei matkaa kannata välttämättä ajatella matkana vaan aikana. Siis maksimissaan vartti enää. Kyllä siitä selvitään.

Matka maaliin viimeisten kilometritolppien jälkeen oli helvetin mutkainen, ja luulin jo, ettei mitään maalia tulekaan.
Ja siellä se oli, salakavalasti mutkan takana.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ei oikein riittänyt sanoja, tunteita eikä ajatuksia. Oli vain kaiken kattava hämmennys siitä, mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Isäni vaikutti itseäni liikuttuneemmalta tullessaan halaamaan kahteen tai kolmeen kertaan ja toteamaan vähintään kolmeen kertaan, että "se oli hieno juoksu, hienosti juostu, tosi hienosti juostu!"
Katsoimme hänen rannekellostaan, että ennätys tuli epäilemättä.
Isäni ystävä lähestyi varovaisesti ensin turvallisen välimatkan päästä ja tuli kädestä pitäen onnittelemaan vasta, kun yritin kaikkein ystävällisimmällä hymylläni viestittää, että en ole yleensä niin raivohullu kuin nyt just tänään aiemmin satuin olemaan. 
 Missään ei tietenkään ollut virallista tulostaulua eikä aikoja kuulutettu. Jäimme turhaan toiveikkaana odottamaan palkintojen jakoa, mutta onneksi kyllästyimme, kun sekin kävi niin saakelin hitaasti.
Joimme kahvit sotilaskodilla, eikä juuri sopivan rasvainen ja sokerinen munkkirinkeli ole aikoihin maistunut niin hyvältä.

Sain tietää virallisen tulokseni eilen Google-haun tuloksena.
En vain voi uskoa sitä  todeksi. 
Joskus juoksin maratonin viidessä tunnissa.
Joskus tuntui ihan hirmuisen hienolta, kun sen pystyikin juoksemaan neljässä ja puolessa tunnissa.
Tästä eteenpäin voin sanoa, että ennätykseni on neljä ja kymmenen. 

Voin vain toistaa yhden vähän ärsyttävän henkilön sanat: "Vaikee olla vaatimaton kun on vaan niin vitun hyvä."

Eikä se aika oikeastaan mitään,  
vaan se, että juoksin vain kerta kaikkiaan kaikin tavoin paremmin kuin ikinä, ikinä, ikinä aikaisemmassa elämässäni.
!!!!
Tästä on hyvä jatkaa. 

Sydämentykytyksiä

Mustan auringon nousu ja lasku ja toivo.

Sillä niin se mulla ainakin aina menee. Elämä on loputon kiertokulku: jokainen pienin ja naurettavinkin asia ahdistaa ja stressaa kuolemallisesti. Esimerkkinä vaikka lääkärikäynti, jonka sopivuudesta työaikoihin sain hyväksynnän esimieheltä kaksi viikkoa sitten (aloitin stressaamisen noin kolme viikkoa sitten). Lääkäri oli tiistaiaamuna. Maanantai-iltapäivänä pistin vielä työkaverille varmistusviestin, että todennäköisesti ehdin yhdeksäksi vuoroni alkuun, mutta mahdollisesti tulen vähän myöhässä, älkää huolestuko.
Stressasin kolminkertaisesti koko illan, kun ei kuulunut mitään "ok" -viestiä.

Tiistaiaamuna kävin lääkärillä, selitin oireeni moninkertaisella nopeudella verrattuna normaaliin, kaikki meni ok, juoksin töihin, olin paikalla klo 8.45. Kukaan ei ollut ihmetellyt. Aloitin vuoroni normaalisti klo 9, ja klo 9.05 sähköpostiini kilahti työkaverin vastaus "Kiitos ilmoituksesta, sopii hyvin!"

Että niin.
Ja kun tuollaisia asioita pakostakin kertyy miljoona aina tietyin väliajoin, ja sitten kun välissä on jotain vähän massiivisempiakin asioita, esim. muuan lähestyvä maraton, gradun lopullinen viimeistelytyö ja häämöttävä valmistuminen, niin jossain vaiheessa tulee romahdus.

Esim. eilen illalla. Koko ilta paniikillista itkua ja kipua joka paikassa, vatsakalvot tuntuvat räjähtävän ja rintaa puristaa niin, että pelkäisin, ellen tietäisi, että näin on käynyt ennenkin.

Mutta tämän päivän sanoma:
jokaista sellaista iltaa seuraa uuden toivon aamu.

Aamu, jona kaikki vain tuntuu paljon paremmalta. Sielu on puhdistunut, kun on saanut itkettyä ja panikoitua täysillä kaikki ne tunteet läpi. On valmis jatkamaan elämää, lähtemään uusien stressinaiheiden keruuseen uusin voimin.

Joinakin sellaisina aamuina saattaa, kuten tänä aamuna, tapahtua jotain ekstrahyvää.
Kuten että sitä tulee melkein aamun ensi tekonaan kysyneeksi tietyltä henkilöltä toisaalta pitkän pohdinnan jälkeen ja toisaalta hetken mielijohteesta, että
"lähdetkö mun kanssa tänä iltana johonkin?"

Ja sit jää kuuntelemaan ihmeissään, kun toinen sanoo kaikkien odotusten vastaisesti, että
"Joo, kyllä mä voin lähteä!"

Vallitseva ihmetyksen aihe on, kuinka voi olla olemassa tällaisia minun kaltaisiani kummajaisia. Kuinka on mahdollista, että samaan aikaan ihminen voi olla niin ujo, että jokainen normaalien ihmisten elämään kuuluva tervehtiminen ja rupattelu on maailman vaikeinta, mutta silti saan kerta toisensa jälkeen kuulla sosiaalisilta ystäviltäni valtavia ylistyksiä rohkeudestani.

Siis tällaista tänään.
Ja nyt onkin jo kiire ottamaan selvää uusista stressinaiheista.

Musta aurinko nousee

Vuosi sitten näihin aikoihin ostin molemmat kahdenkymmenen vuoden takaista Estonia-onnettomuutta käsittelevät erikoislehdet ja luin ne, tarkasti ja moneen kertaan.
Ajattelin, että siinä on koko elämäni aikana minua eniten järkyttänyt onnettomuus. Jostain syystä. Jotakin niin syvällekäyvää, että siitä vain haluaa tietää kaiken, vaikka ei ollenkaan tiedä, pystyykö sitä tietoa kantamaan.
Ajattelin, että siinä on kamalin kohtalo, jonka pystyn kuvittelemaan. Kuolla hukkumalla, kuolla uppoavassa laivassa.

Olin väärässä.
Selasin eilen läpi jälleen muuan erikoislehden.
Selasin, koska en pystynyt lukemaan.
Halusin tietää, mutta tarkemmin ajateltuani en sitten kuitenkaan.
Jotain niin kammottavaa, että sitä ei pysty edes kuvittelemaan, ja silti se jollain käsittämättömällä tavalla on todellista.

On kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit joutuivat ydinpommien kohteiksi. Satojatuhansia kuolleita ja loppuelämiä kuoleman varjossa. Mustaa sadetta. Tuhkaksi haihtuneita ihmisiä, joista on jäänyt jäljelle enää ääriviivat sulavassa asfaltissa. Karrelle palaneita eläviä kuolleita.

Jotakin kerta kaikkiaan sellaista, mitä ei pysty ymmärtämään. Ei sellaista saa tapahtua kuin ehkä jossain ylimitoitetussa kauhuelokuvassa.

Kuulin pommeista ensimmäisen kerran vasta yläasteen historian tunneilla. Tai ainakin vasta yläasteella muistan kuulleeni niistä.
Sitä ennen olimme käyneet läpi muut toisen maailmansodan tapahtumat, natsien vainot ja keskitysleirien moninaiset kauhut. Ne, joilla yleensä, vielä nykymaailmassakin oikein mässäillään, joilla revitellään, ja joiden lopullisesta merkityksestä muistutetaan joka välissä.
Joiden varjolla peitellään tätä toista kauhunäytöstä, sitä, jolle ei edes ole sanoja.

Jo yläasteella pysähdyin järkyttyneenä ydinpommien äärelle.
En osaa sanoa miksi, mutta jollakin tavalla kaikki muu oli vielä ymmärrettävää. Pystyin käsittämään juutalaisvainot ja keskitysleirit, ne jollakin tavalla menivät aivoihin perille asti. Olin jo lapsena lukenut lastenkirjoja sotalapsiksi lähetetyistä juutalaislapsista ja kuullut Anne Frankin kohtalosta. Ne menivät perille jollakin tavalla, kuten menee perille autolautan uppoaminen Itämerellä ja kymmeniä kuolonuhreja vaatinut autokolari, jopa Thaimaassa tapaninpäivänä 2004 iskenyt tsunami. Kaikki ne ovat järkyttäviä, kamalia, käsittämättömiä, mutta jollakin tavalla ne kuitenkin pystyy käsittelemään.

Hiroshiman ja Nagasakin tapahtumissa on jotain liian kammottavaa, että niitä voisi edes pysähtyä ajattelemaan liian pitkäksi aikaa kerrallaan.
Eikä asiaa tosiaan auta se, ettei niistä juuri puhuta.

Tänä kesänä luin kirjan, jonka löysin lukiossa ja josta olisin halunnut tehdä kirjaesitelmän, mutta sitä ei silloin löytynyt kirjastosta. Nyt olen kiitollinen, ettei löytynyt. Kuinka olisin voinut lukiossa kirjoittaa sellaisesta, jolle en löydä sanoja vieläkään.
Edita Morris: Hiroshiman kukat.
Sanoja sille, mille sanoja ei ole. Ei turhaa julmuudella pröystäilyä, ei ylipäätään mitään turhaa. Karua, kaunistelematonta, kaunistakin kieltä siitä, kuinka ihminen voi elää maailmanlopun jälkeen.

Normaalisti sitä tällaisista ajtuksista seuraisi lopputulema, että onpa minulla sentään asiat hyvin.
Hiroshimaa ja Nagasakia koskevien ajatusten jälkeen lopputulema ei ole se. Lopputulema on se, miten kukaan todellakaan voi elää tällaisen jälkeen. Miten voi elää maailmassa, jossa on tehty tällaista, miten voi kestää ihmisenä olemisen, jos ihmisyys voi tuottaa tällaista.

Ei kai voi muuta kuin elää hetken kerrallaan ja koota jokaisesta hetkestä kaiken kauniin, mitä koottavissa on.
Seitsemänkymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on nimittäin kuitenkin myös suurimman mahdollisen toivon sanoma.
Siitäkin on ollut mahdollista selvitä. 
Suurinta kuviteltavissa olevaa tuhoakin on seurannut jälleenrakennustyö.

Tanssii bakteerien kanssa

Tuon niminen kirja osui käteeni tällä viikolla hyllyttäessä. Ei juuri sattuvampaa olisi voinut olla siihen hetkeen.

Sunnuntai-iltana se taas alkoi, henkeäkuristava ahdinko, pelkotila ja pohdinta siitä, kannattaako tätä elämää edes elää.
Maanantaina pahin oli jo ohi, se oli vaihtunut pelkkään laimeaan apeuteen. Ainoa todellinen lohtu on, että kukaan ei ole kuollut eikä mitään oikeasti pahaa ole sattunut. Vielä.

Tiistaiaamuna heräsin varttia ennen kellon soimista siihen, että kurkku on tulessa.
Minulla, joka en ole koskaan kipeä.
Tänä vuonna jo toista kertaa. Oikein kunnollinen, tavallisten ihmisten elämään silloin tällöin kuuluva flunssa.

Kurkku tulessa ja pää tukossa ja koko päivä piti kulkea sumussa. Viimeinen puolituntinen töissä alkoi jo olla tuskainen. Lihaksia jomotti, mutta raahauduin kotiin apteekin ja kaupan kautta, sillä tiesin, että nyt tilaisuuteni on vihdoin tullut. 

Olen jo vuosikaudet halunnut maistaa Panadol Hot -lääkettä. Siis panadolia, joka ei ole tabletin muodossa, vaan annospusseissa. Se liuotetaan kiehuvaan veteen ja siitä saa mustikanmakuista juomaa. Olen aina ajatellut, kuinka ihanaa olisi siemailla kuumaa mustikkakeittoa flunssan kurjuudessa ja saada siinä samalla lääke.
Mutta pahus, kun en koskaan ole kipeä, niin enhän mä sellaisia tarvitse. Ei tavallisen päänsäryn takia tee mieli ruveta mitään kuumaa juomaa keittämään ja lipittämään.
En ole siis koskaan ennen päässyt ostamaan.
Nyt en epäröinyt hetkeäkään. Nyt se kauan odotettu hetki oli koittanut!!!

Kaupasta hain valmiskeiton ja illalla sain sitten juuri sen, mitä sillä hetkellä kaikkein eniten kaipasin.
Mikrossa lämmitetty kirkas lohikeitto ja jälkiruuaksi kuuma mustikka-juoma.

Jälkiruoka osoittautui farssiksi.
Huomasin vasta kupin huulille nostaessani, että se olikin mustikka-menthol-juoma.
Mentholin aromi oli niin ärhäkkä, että hyppäsi jo silmille, kun valmistauduin ensimmäiseen nautinnolliseen siemaukseen.

Ja maku oli karmea. 
Hyi hel-vet-ti. 
Hörpin ja yskin ja hörpin ja yskin enkä tiennyt aiheuttiko vai paransiko se sitä yskää, ja olin vain yksinomaan ja vain ja ainoastaan järkyttynyt. 

No, tulin kuitenkin siihen lopputulokseen että hyvä näin. 
Kyllähän lääkkeen pitää maistua lääkkeeltä. Ei se saa olla sellaista, mitä ihan huvikseen lipittelisi. Sen pitää olla oikein kunnolla karvasta, että oikein tuntee, miten se lähtee parantamaan elimistöä.

Joinpa siis sitä muinakin iltoina ja aamuina, ja opin tykkäämään, kun en enää odottanut mitään mustikkakeittoa.
Tiistaina kuljin jälleen sumussa ja räkä lensi niin, että häpesin. Vietin päivän visusti erillään kaikista muista ihmisistä, lähinnä siis nenäliinojen, kirjojen ja käsidesipullon seurassa, joita käsittelin vuorotellen.

Eilen olin jo melkein terve, ainut oire oli, että korvat olivat lukossa ja ääntä ei oikein lähtenyt. Vastuullani oli neljän tunnin ajan puhelimeen vastaaminen. Siinä sai taas tuntea itsensä draamakomedian henkilöhahmoksi. 

Tänään ei ole muita oireita kun kurkkukipu, yskä ja ahdistus, joka aina palaa.

Viikon anti on se, että kipeänä olo saattaa olla todella nautinnollista.
Ihan vain siksi, että fyysinen paha olo on niin paljon kevyempi kantaa kuin henkinen. Fyysinen paha olo varastaa huomion, eikä jätä tilaa henkiselle. Kun fyysinen kunto kohenee, henkinen kunto alenee kaksinkertaisesti.

Siinä sairaskertomukseni tältä erää, olkaa hyvät. 

Rakkautta vain

Veikkaan tämän blogin lukijoissa olevan jonkun tai joitakin, jotka haluavat tietää, mitä mulle tällä viikolla kuuluu. Siispä kerron. Ehkä tulen taas kertoneeksi sellaisia asioita, jotka olisi parempi jättää kertomatta yhtään kenellekään, mutta olen jo aikapäiviä sitten huomannut, että nimenomaan sellaisia asioita varten on blogi. Oikeastaan tulen kai tällä korvanneeksi pakollisia yhteydenpito-sähköposteja, sillä niissähän sitä ihmiset aina yrittää vain olla turhaan kohteliaita. Täällä tulee puolihuolimattomasti kerrottua oikeat kuulumiset, niille joita ne kiinnostavat edes sen verran, että jaksavat lukea.

Ja sitten asiaan.
Nokkelimmat saattoivat tehdä joitakin päätelmiä viime postauksen hämäristä yksityiskohdista.
Tässä tulee sama paljastus avoimempaan muotoon puettuna: sisälmyksissäni on nyt vajaat kaksi vuotta ollut jotain aivan helvetin kipeää. Tosin jo hyvän aikaa sitten, ehkä tämän vuoden keväästä lähtien, olen lakannut tuntemasta sitä kuin pieninä neulanpistoina. Arpeutunut haava, mutta järjettömän laajalle levinnyt sellainen.

Vähän ennen viime postauksen kirjoittamista mieleeni oli hiipinyt tunne siitä, että nyt olen terve. 
Vihdoin.
Jokin sellainen mieleni osa, joka oli syvällä siellä arpikudoksen alla, on elossa, vaikka oikeastaan en edes muistanut sen olemassaoloa enää.

Viime viikolla keitin makaroneja, mutta en jaksanut / muistanut / malttanut syödä niitä.
Tänään käräytin ruokani pohjaan ja pelkäsin jo ihan tosissaan, että joku kohta hälyttää palokunnan.

Viime viikon olin yksinomaan onnellinen ja tällä viikolla olen ollut yksinomaan levoton.

Olen tehnyt kammottavia havaintoja itsestäni.
Ensimmäinen, joka ei kylläkään ole mikään uusi havainto, tulee tässä:
Kaikki tietävät, että 99, 9 % elämäni tilanteista en saa sanaa suustani ulos. En vain saa suutani auki. Olen maailman huonoin puhumaan, rupattelemaan, keskustelemaan, ennen kuin ollaan tosi tuttuja ja ja tutuissa tilanteissa.
Kuitenkin, on yksi tilanne, jossa pätevät kaikki täysin päinvastaiset lainalaisuudet.
Silloin, kun pidän jostakin ihmisestä oikein paljon, en pysty pitämään turpaani kiinni hetkeäkään. Se ihminen vetää puoleensa kuin joku magneetti, on ihan pakko, ihan pakko pakko pakko juosta koko ajan perässä ja hölöttää.
Ja kuunnella itsekin kauhuissaan kaikkea sitä idiotismin määrää, mitä suusta tulee ulos.

Olen kuullut, että monilla ihmisillä se on päinvastoin: kuulemma normaalielämässä taitavat keskustelijat menevät ihan lukkoon silloin, kun merkityksellinen henkilö astuu näköpiiriin.
Kunpa se olisi mullakin niin. Mutta ei ole.
Esimakua olette saaneet jo keskusteluistani Ismo Leikolan kanssa, mutta miettikää niiden pohjalta sit sitä, kun sellanen Ismo Leikolaan verrattavissa oleva on koko ajan käsivarren ojennuksen päässä. 
Tai sitten älkää miettikö.

Puhumattakaan sitten tavastani jäädä pohtimaan ja analysoimaan jokaista käymääni keskustelua ja jokaista niissä käyttämääni sanaa ja äänenpainoa.
Muistin taas, miltä tuntuu olla ikuisen ja muuttumattoman dilemman edessä. 
Sen, että emme voi nähdä toisen ihmisen mieleen.
Siihen ei vain ole mahdollisuutta. Toisen ihmisen tietoisuuteen ei ole pääsyä, ikinä.
Voimme vain päätellä, analysoida, kuunnella, katsella, arvailla.

Eihän ihminen itsekään pysy omissa ajatuksissaan aina perässä. Tiedostamattomia ajatuksia ei luonnollisestikaan voi tiedostaa, ja ainakin itse tulen monissa tietoisuuden tason havainnoissakin aika usein ihan jälkijunassa.
Todellisuus muuttuu ja muovautuu jatkuvasti, ja ikään kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi monimutkaisuutta, pitää sen lisäksi muistaa, että jokaisella meistä on oma, jatkuvasti muuttuva todellisuutemme, jonka läpi katselemme toisiamme ja yritämme napata palan sieltä toisen täältä toisten todellisuuksista. Sen verran, mihin nyt kenenkin kapasiteetti riittää.

Niin että yritä siinä sitten päättää tai päätellä jotakin. Tarkoittiko tuo katse, hymy, ele, sana, että tunteemme voisi kenties olla vastavuoroinen? Sanoinko nyt jotakin, mikä pilasi kaiken, vai oliko kaikki pilalla jo ennen tätä, vai onko kenties vielä toivoa? Tarkoittiko tuo hiljaisuus, että nyt astuin askeleen liian lähelle, vai onko se vain osoitus siitä, että hän ei tiedä mitä sanoa, vai onko tää ihan neutraali mitään tarkoittamaton hiljaisuus, jota ei pidä jäädä miettimään? Mikä on seuraava askel, saako sellaista ottaa, pitäisikö odottaa, kuinka kauan?

Ja voi hemmetti sentään kun ei voi puhua tai sanoa suoraan mitään. Sillä tavallahan sitä ainakin kaiken aina pilaa. Vai voiko? Ja voiko luottaa siihen, että toinen todellakin kaikilla tietoisuutensa tasoilla tarkoittaa sitä, mitä vastaa suoraan puheeseen?

Ja lopputulema on aina se, että oikeastaan en edes halua tietää. 
Haluan pitää illuusioni, esim. tunteen vastavuoroisuudesta, ainakin vielä tämän hetken.

Toinen itseäni koskeva pohdinnan aihe:
Jokainen kanssani tekemisissä ollut varmaan tietää, kuinka käsittämättömän huono olen peittämään tunteitani.
Vaikka kuinka lujasti ja sataprosenttisesti päätän, että nyt en näytä tätä tunetta, en näytä että jännitän, suren, olen pettynyt, olen vihainen, olen toiveikas, olen väsynyt, olen iloinen, olen sitten mitä tahansa, jokainen näkee sen kilometrien päähän, vaikka kuinka päättäisin, että en näytä sitä.

Olen huono peittämään sitä, jos en pidä jostakin ihmisestä.
Aivan super-multi-extrahuono olen peittämään sitä, jos pidän jostakusta, kuten jo edellä tulin todenneeksi.
Se on aiheuttanut, ja aiheuttaa varmasti jatkossakin, paljon häpeällisiä tilanteita.
Kysymys kuuluu: Onko tämä huono asia? Pitäisikö olla toisin?
Olisinko todellakin mieluummin aina cool ja osaisin aina näyttää aina siltä miltä pitääkin, vai tyydynkö lapsenomaisen avoimeen, vilpittömään ja varmaan jonkun mielestä kovin sympaattiseen sekoilutyyliini?
Suuri lohtuni on ollut muistaa ja huomata, että olen kuin roolihenkilö suoraan Klikkaa mua -sarjasta.
Silloin tilanne ei voi olla kauhean paha.

Ja vielä se viimeinen kysymys:
Onko tällainen tunne ihmisen omassa kontrollissa?
Voinko hengittää ihmisen ulos itsestäni jollakin joogaharjoituksilla, voiko hän lähteä yhtä kevyesti kuin on tullutkin, jos kaikki päättyy niin huonosti kuin aina ennenkin?
Vai olemmeko taas vain niitä jonkun mielipuolisen pelin nappuloita, joista toisille käy hyvin ja toisille huonosti, ja joista ensin mainittuun ainakaan minä en kuulu.
 

Mutta hei, toistaiseksi.
Elossa!  

Ja kliseisten mietelauseiden osio tähän päivään:  
Se on vain elämää. En ole ensimmäinen enkä viimeinen näiden kysymysten edessä oleva, eikä tästä elämästä kuitenkaan kukaan hengissä selviä. Päättää sitten kukin tahollaan, miten haluaa jäljellä olevan ajan kuluttaa.
Ja ennen kaikkea pitäisi osata, jaksaa ja muistaa antaa aikaa, anteeksi ja armoa, sekä itselleen että muille. Elämä ei tule valmiiksi, emmekä me tule valmiiksi.
 




 

Onnea onnea rakkautta rakkautta vaan

Viime päivien ajatuksen aiheeni on ollut se, mistä tunteet oikeastaan tulevat. 
Tarkemmin sanoen se, kuinka paljon omiin tuntemuksiin ja sitä kautta omaan olemiseen voi vaikuttaa, missä määrin erinäiset tunteet ovat ihmisen itse kontrolloitavissa.

Joka tuutista tunkee jatkuvasti kaiken maailman elämänviisastelijoiden saarnaa siitä, kuinka jokaisen pitäisi löytää jokaisesta asiasta aina hyvät puolet, keskittyä iloisiin asioihin ja unohtaa ikävät, hymyillä, olla aina iloinen ja ystävällinen, uskoa ja luottaa tulevaan ja mitä vielä. Sama asia puetaan joka käänteessä erilaisiin sanoihin ja niitä jonkun joskus keksimiä "viisauksia" jaetaan elämässä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa joka päivä, aina yhtä uutena asiana.

Olen aina inhonnut sitä.
Olen ollut omassa elämässäni huomaavinani, että ei se vaan niin mene. 
Helvetillinen, henkeä kuristava ahdistus ei poistu sillä, että väkisin vain vääntää suupieliä ylöspäin ja on koko ajan vain viimeisen päälle positiivinen ( = teennäinen, sillä harvalla ihmisellä jatkuva positiivisuus on luontaista, ainakin minun nähdäkseni).

Olen inhonnut näitä "elämänviisauksia" samalla tavalla kuin olen inhonnut kaikkia muitakin kliseisiä sanontoja.
Olen inhonnut niitä, kuten inhoan ja halveksin kaikkia tarinoita "syövän selättämisestä", "syövästä / muusta vakavasta sairaudesta toipumisesta omalla tahdonvoimalla ja elämänilolla".
En nimittäin vain usko, että yksikään ihminen on koskaan selvinnyt kuolemanvakavasta sairaudesta omasta ansiostaan. Kyllä siinä aina on koko mittava terveydenhoitojärjestelmä ja läheisten tuki taustalla. Ja tuuri. Joku kuolee, kun sattuu osumaan väärän ikkunan alle lumikinoksen pudotessa. Toinen pysyy hengissä vuosikymmeniä luullen koko ajan, että kuolema odottaa seuraavassa aamunkoitteessa.

Uskon toki, että positiivisella ajattelulla on jotain vaikutusta. Kaikella on vaikutusta kaikkeen. Positiivisten asioiden muistaminen on terveellistä, ja niitä on hyvä palauttaa mieleen aina silloin tällöin, jos niitä ei luontaisesti koko ajan muista. Positiivinen ihminen varmaan myös elää negatiivista onnellisempana. Mutta voiko omaan perusluonteeseen vaikuttaa?

Olen lukenut, että positiivisten asioiden muistaminen, kertominen itselle ja vaikka niiden ylös kirjoittaminen lisää positiivisuutta. Olen kokeillut. En ole kokenut mittavia muutoksia mielentilassani.
Olen myös lukenut, että väkisin hymyileminen, silloinkin kun ei yhtään hymyilyttäisi, nostaa mielentilaa. Muka tieteellisesti todistettu. En ole kokenut pätevän minuun.
Olen kokeillut "minä olen hyvä, minä olen hyvä, minä, olen, hyvä" -mantran hokemista, jonka joskus niin ikään kuulin vakuuttavan lopulta omaa mieltä omasta hyvyydestä. En ole ollut vakuuttunut.

Viime viikolla kuitenkin jouduin vähän horjuttamaan vakaumustani.
Alkuviikko oli jostain syystä karmea, ilman mitään syytä. Mikään ei ulkoisesti ollut huonosti tai eri tavalla kuin edellisinäkään viikkoina, mutta jokin mieleni sisällä oli muuttunut perinpohjaisesti. Olin alkanut yhtäkkiä olla huolissani joka ikisestä asiasta. Tuhatkertaisesti verrattuna normaaliin jokapäiväiseen huoleen. Tuhatkertaisesti kaikkien menneiden huolettomien viikkojen edestä. Lietsoin itseni lopulta sellaiseen pelkoon ja ahdinkoon, että tärisin, henkeä kuristi ja itku tuntui joka sekunti olevan yhden henkäyksen päässä.

Sitten tulin sattumalta kuulleeksi yhden biisin.
Sellaisen ihan todella raivostuttavan korvamatobiisin. Siis sellaisen, joka jumiutuu soimaan päähän, eikä lähde sieltä kulumallakaan. Ei millään, vaikka lopulta sen haluaisi hakata vasaralla pois päästään.

Moneen kertaan kertautuva kertosäe kuuluu näin:
"Koska kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vain onnea onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta rakkautta vaan". 
Voitte kuunnella sen tästä. (ÄLKÄÄ LUULKO, että linkitän sen siksi, että se olisi mielestäni musiikillisesti hyvä. Haluan vain pistää korvamatovahingon kiertämään.) 

https://www.youtube.com/watch?v=yaYFdUtYzS0 


Koko seuraavan päivän kuljin hyllyjen välissä ja kirosin päässä soivaa, karmeaa mantraa.
"Kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vaan onnea onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta rakkautta vaaaaaaaaaan....."

 Aivoni olivat käytännöllisesti katsoen tukossa pelkästään tuollaista hirveää vakuuttelumantraa.
Ja kuinka kävikään?
Päivän lopussa huomasin, että biisi ei enää ärsyttänyt yhtään. Eikä mikään enää ahdistanut, enkä enää tärissyt pelosta ja ahdistuksesta.
Huomasin yhtäkkiä kaikki ympärillä olevat onnen ja rakkauden aiheet.
En edelleenkään ollut sitä mieltä, että olisi pelkkää onneaonneaonneaonnearakkauttarakkauttarakkauttavaaaaaan, mutta huomasin, että on niitä kuitenkin jossain.

Onnea. Ja rakkautta.
Seuraava ajatuksen aiheeni on siis: Ovatko rakkauden, ihastumisen ja / tai jo aiemminkin pohditun fanituksen tunteet ihmisen kontrollissa?
Onko se "Jokaiselle tässä maailmassa on olemassa Se Oikea" -sanonta jotakin samankaltaista, kuin usko kuolemanjälkeiseen, täysin oikeudenmukaiseen ja onnelliseen, ikuiseen elämään? Jotakin, jonka joku on jo aikojen alussa keksinyt lohduttaakseen kuolevia ja rakkaudessa pettyneitä. Samalla tavalla mysteerinen joko tai -arvoitus, johon optimistit uskovat, pessimistit eivät.
Onko jokaiselle olemassa Se Oikea, onko ylipäätään jokaiselle olemassa ketään?

Vai onko enemmän niin, että tunne voi periaatteessa osua ja heijastua kehen tahansa.
Että kun ihminen kaipaa sitä tunnetta ja on siihen valmis ja kenties jopa kipeästi tarvitsee sitä tunnetta, ja kun päähän on tarpeeksi kauas aikaa jumiutunut jonkun hokema siitä, että on vain onnea onnea onnea rakkautta rakkautta vaan, niin tunne sitten tulee ja osuu siihen, joka sattuu olemaan saatavilla.

Ja kun sitä sitten alkaa ajatella, niin yhtäkkiä se saatavilla oleva alkaa näyttää ja tuntua paljon viehättävämmältä kuin on koskaan ennen ajatellut. 

Ja kenties se toinen on samaan aikaan saman tunteen tarpeessa ja vastaa siihen.
Tai mahdollisesti sen toisen saa vastaamaan niillä alitajuntaan vaikuttavilla peilisoluilla, joita ihmisillä on.

Miten muuten voi olla selitettävissä, että maailmassa on niin paljon toisensa, Sen Oikean löytäneitä, ja niitä, jotka ovat löytäneet monta oikeaa, ja sitten niitä, joille ei riitä tai kelpaa kukaan?

Loppukaneetiksi: on yksi niin ikään korvamatona radiossa soinut elämänviisaus, jonka haluaisin tatuoida aivoihini ja mieleeni.
"Mitä huominen ottaa, antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa."

Niin. Sanotaan, että älä siirrä huomiselle mitään minkä voit tehdä jo tänään. Sen sanonnan vastinparina pitäisi aina muistaa, ettei sieltä huomiseltakaan saa, voi eikä kannata siirtää tälle päivälle mitään, mikä ei tälle päivälle kuulu.