Täydellinen joulu

 Kuten olen jo aiemmin täällä blogissa hehkuttanut, joulu on minulle suurin ja tärkein juhla. 

Lapsesta asti olen haaveillut  täydellisestä joulusta. 

Aina joulun jälkeen ja / tai joulun aikana koen jääväni jotain vaille. Paljon tai vähän vaille siitä joulusta, jota toivoisin. 

Joinakin vuosina olen yrittänyt miettiä mielessäni aivan yksityiskohtaisesti ja loppuun asti, millainen se aivan täydellinen joulu olisi. Millainen se olisi, jos saisin päättää jokaisen yksityiskohdan. 

Koskaan en ole päässyt mietteissäni loppuun asti. Osaan sanoa jotakin, mutta koskaan en kaikkea. Tehtävä on liian vaikea. 

Joinakin vuosina olen todennut, että siinä mielessäni rakentamassani täydellisessä joulussa minun itseni pitäisi olla joku ihan muu ihminen, joku toisenlainen, ja elämäni pitäisi olla jonkun toisen elämä. 

Tänä vuonna luin joulun pyhinä kirjan, jossa sattumalta kuvattiin erilaisten ihmisten jouluja, ja todettiin, sekä joulun että elämän kokonaisuuden suhteen, että mitään idylliä ei ole olemassa, kenelläkään. Monet haaveilevat idyllistä ja tavoittelevat sitä, ehkä joskus uskovat pääsevänsä lähelle sitä. Monet luulevat, että muilla on se, ja itsellä vain ei ole. 

Mutta kirjan ajatuksen mukaan mitään idylliä ei oikeasti ole olemassa. Kellään. Missään. 

Päätin uskoa kirjan ajatukseen. 

Tänä vuonna jouluni oli kuitenkin melko lähellä täydellistä, idyllistä, haaveideni täyttymystä. 

Voin kertoa, että se tuntui a) hyvältä, ja b) kuitenkin surulliselta: sain melkein kaiken, mutta joku läpipääsemätön kalvo kuitenkin oli minun ja aivan täydellisen täydellisyyden välissä, ja jollain tapaa tajusin, että en tule koskaan pääsemään sen kalvon läpi, en tule koskaan saamaan sitä, mitä jossain mieleni sopukoissa haaveilen ja mitä en oikeastaan edes osaa sanallistaa. 

Tässäkin pätee yhden monesti siteeraamani kirjan ajatus: 

"Tee työtä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä yritä pakottaa maailmaa unelmiesi mukaiseksi. Todellisuus on parempi."

Uskoo ken tahtoo. Tänään päätän taas uskoa, että todellisuus on unelmiani parempi, kuten se usein kyllä osoittaa olevansa. 

Siispä, jaettuja palasia joulustani 2020, joka muuten oli minulle kolmaskymmenes joulu, jos lasken oikein. 

Ennen joulua pelkäsin kamalasti, että sairastun koronaan, tai joku minulle tärkeä sairastuu. Joulukuuhun asti olen osannut suhtautua koronaan realistisesti: teen parhaani, että en sairastuisi tai sairastuttaisi muita, mutta en kuitenkaan ole hysterisoinut. Ennen joulua kannoin niin suurta stressiä siitä, että joku sairastuu ja sairaus pilaa joulun kokonaan, että on ihme, että se stressi ei sairastuttanut. 

Kukaan ei sairastunut. Jälleen yksi (todennäköisesti turha) opetus tulevaisuuden varalle: pelkään ja olen varma, että pelkoni toteutuu, mutta varmuuteni ei ole merkki siitä, että se tapahtuisi. 

Olin vapaapäivällä jouluaatonaaton, koska olin töissä edellisenä lauantaina. Kulutin vapaapäiväni mm. siivoamalla, leipomalla pipareita ja paistamalla kinkkua. 

Paistoin kinkkua elämäni ensimmäisen kerran. Tein sen, koska olin vapaapäivällä ja siksi ainut, joka sen siinä hetkessä pystyi tekemään. Kävimme suosikki-ihmiseni kanssa edellisenä päivänä läpi, miten kinkunpaisto etenee. H-hetkellä googlasin kolmet kinkunpaisto-ohjeet ja katsoin yhden Youtube-videon, ja päätin niiden takia toimia eri tavalla, kuin olimme sopineet. Kolme ohjetta ja yksi video pitivät yhtä, ja ne olivat erilaiset kuin sopimamme toimintatavat. 

Laitoin kinkun uuniin netin ohjeita seuraten, ja tietenkin heti kun olin sen tehnyt, soitin suosikki-ihmiselleni töihin ja kriiseilin. "Nyt mä pistin sen kinkun uuniin. En tehnyt niin kuin sovittiin, vaan tein näin. Nyt tää kinkku menee pilalle ja koko joulu menee pilalle. Se kuitenkin nyt on siellä uunissa, eli mitään tuskin kannattaa enää tehdä."

Ja nyt, saisinko aplodeja tänne kiitos: kinkku otettiin illalla yhdessä pois uunista ja kaikki oli sujunut alusta loppuun asti hyvin. Kinkunsyöjät kehuivat kinkkua. Itse maistoin paiston jälkeen pikkupalan ja kaikki muu oli mielestäni ok, paitsi suolaisuus: valmiiksi suolattu kinkku, jonka suolaamisen eteen emme olleet tehneet mitään, oli mielestäni liian suolainen. Muut kuitenkin olivat sitä mieltä, että kinkku oli hyvää. Voinen siis paistaa ensi vuonnakin. 

Haluan tässä vaiheessa vielä kertoa, että en itse ole moneen vuoteen syönyt kinkkua. Siihen ei ole mitään aatteellista tai aatteetontakaan syytä, en vain halua syödä kinkkua. Syön kaikkea muuta. Tänä vuonna kuitenkin maistoin uunista otettua kinkkua varmistaakseni, pystyykö sitä syömään. Ja pystyihän sitä. 

Aatonaattoiltana suutuin, koska kaupassa ei ollut haluamaani suklaata. Lähdimme viimeiselle ostosreissulle ja tavoitteenani oli ostaa itselleni yksi ainut joululahja: tietty haluamani suklaalaatu. Kävimme sen vuoksi kahdessa kaupassa, eikä sitä löytynyt kummastakaan, vaikka aiemmin oli löytynyt. Tarkoitus oli ollut ostaa vielä täydennystä muille tarjottaviin suklaisiin, mutta kun en saanut omia suklaitani, suutuin niin paljon, että jätin muutkin suklaat ostamatta. Illan aikana kuitenkin pääsin tästä yli, sillä kyseessähän ei ollut vakava onnettomuus kaikkeen siihen nähden, mitä olisi voinut tapahtua. 

Jouluaattoaamuna tein, kuten olen tehnyt jokaisena jouluaattoaamuna niin kauan kuin muistan: heräsin aamulla ennen kahdeksaa ja parkkeerasin klo 8.00 television ääreen katsomaan Joulupukin kuumalinja -ohjelmaa. 

Jouluaattona klo 12.00 käänsin kanavaa katsoakseni joulurauhan julistuksen. 

Joulurauhan julistuksen jälkeen syötiin ensimmäisen kerran jouluateria. 

Tänä jouluna vietin elämäni ensimmäisen kerran aika ison osan joulusta laittamalla pöytään kaikkea ja korjaamalla niitä sitten pois. Olen aina luullut, että ns. "emännöinti" ei suju minulta ja on stressaavaa, mutta löysin itsestäni uuden puolen: oikeasti nautin tuosta roolista ja olin aivan tyytyväinen siihen. 

Ruuan jälkeen juotiin kahvit ja kahvin jälkeen latoessani astioita tiskikoneeseen talo oli täynnä meteliä, jonka vain muutama ihminen sai aikaiseksi puhumalla yhteen ääneen. 

Huomasin myös siinä hetkessä uuden asian: ehkä aikuiselämäni ensimmäisen kerran edes meteli ei yhtään nostanut stressitasoani, vaan olin iloinen siitäkin. On oikea joulu, kun on ihmisiä ja ihmisten tuottamaa ääntä. 

Istuin joulusaunasta jäähyllä jouluvalojen valaisemalla terassilla, taivas oli pilvessä ja kuu oli puolikas. 

Illalla syötiin toisen kerran, eikä ainakaan ollut epäilystä, että tarjottavaa olisi ollut liian vähän. Olin vakavissani pelännyt, että suklaat eivät riitä, esim. siksi, että aatonaattoiltana jätin vihanpuuskassani viimeiset täydennykset ostamatta, mutta vaikka suklaata syötiin, niin suklaavarasto ei vaikuttanut hupenevan yhtään. 

Jouluyön pimetessä avasimme lahjat kahdestaan suosikki-ihmiseni kanssa, kuten olemme tehneet kaikkina yhteisinä jouluinamme. 

Olin ostanut hänelle yhden lahjan vähän riskillä. Ostin sen, kun en oikein tiennyt, mitä hänelle tänä vuonna ostaisin. Heti tilattuani lahjan verkkokaupasta aloin pelätä, että hän ei pidä siitä. Jouduin hakemaan sen postista kävellen, koska pyörällä en olisi saanut sitä kuljetettua. Kävellessäni sen kanssa kilometrin matkan keskustasta kotiini minusta ei ole näkynyt paketin takaa muuta kuin jalat. Paketoimiseen meni kaikki kotonani oleva lahjapaperi. Kuusen alla odotti suuri, suorakulmainen, kova paketti ja hän luuli, että se on ehkä joku työkalupakki. 

Se oli autorata. 

Hän kokosi sen joulupäivän iltana ja sen jälkeen ajelimme kilpaa autoilla. Minä, joka en ole koskaan välittänyt autoista tai autoradoista, jäin myös ihan koukkuun ajelemiseen. Autoja ohjaillaan vivuilla, joissa painetaan kaasua ja ekstrakaasua, ja tietysti kurveissa pitää osata hellittää kaasunäppäimeltä, tai muuten auto lentää radalta. Silti tekee mieli ajaa lujaa, ja silmukassa pitääkin mennä lujaa. Joulupäivän illan ajoimme kilpaa, ajoimme ja ajoimme, ja ajattelin, että jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi saada aina joku tällainen lelu joululahjaksi muistaakseen jotakin oikeaa riemua kaukaa lapsuuden jouluista. 

Lisäksi olimme ostaneet toisillemme yhdet ihan samanlaiset lahjakortit osaamatta yhtään ajatella, että kumpikin ostaa ihan samanlaiset lahjakortit mutta eri paikkoihin, ja se oli hauskaa. 

Joulupäivän aamuna kävin ulkona koiran kanssa ja aamu oli tavattoman kaunis, juuri sellainen, kuin jouluaamu voi parhaimmillaan olla. Maa oli valkoinen, valot paloivat ulkokuusessa, puut olivat huurteessa. Ei tuullut, ei satanut mitään, oli vähän pakkasta. 

Jouluaamuna keitin riisipuuroa. Se oli laskelmieni mukaan kuudes riisipuuro, jonka olen elämässäni keittänyt, ja se oli ensimmäinen onnistunut. Tunsin suurta ylpeyttä siitä. 

Joulupäivän iltapäivänä lähdimme kävelylenkille ja katselimme talojen jouluvaloja ja tienvarsien lyhtyjä. 

Ja joulupäivän iltana, kuten todettua, ajoimme autoradalla. 

Nyt on alkanut se aika, mistä en pidä. 

Jos joulunalusaika on mielestäni vuodessa parasta tai ainakin lähes parasta aikaa, niin pahinta aikaa vuodessa ovat joulun ja uudenvuoden välipäivät. 

Asiaa auttaa kuitenkin se, että takana on joulu, jossa valtaosa toiveistani täyttyi. Kukaan ei sairastunut tai sairastanut, vaan sain tavata ne ihmiset, jotka kaikkein eniten halusin tavata. Sain tehdä työtä toisten eteen ja tuntea itseni siksi tarpeelliseksi, mutta sain myös levätä ihan riittävästi ennen töihin paluuta. Sain valkoisen joulun, mutta en mitään lumimyrskyä. Sain syödä vatsani täydeltä suklaata. Sain tuottaa iloa ja olla itse vilpittömän iloinen. 

Toivotan kaikille samanlaista iloa myös joulunjälkeiseen elämään ja vielä parempaa uuttavuotta 2021!

Kotini on linnani

 

Noin viikko sitten tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun allekirjoitin kauppakirjan ensimmäisestä omasta asunnostani.

 Tämän merkkipaalun kunniaksi haluan kirjoittaa hieman kodistani, suhteestani siihen, sekä suhteestani kodin laittamiseen ja sisustamiseen.

 Viime aikoina olen taas sattuman kautta hieman seurannut erästä aktiivista sisustusaiheista instagram-bloggaajaa, eli tyyppiä, joka ottaa kuvia keksimistään sisustusratkaisuista, jakaa niitä instagramissa ja lätisee niistä siellä muiden sisustusintoilijoiden kanssa. Huomasin jälleen saman, kuin joskus ennenkin: itse olen jonkin verran kiinnostunut sisustamisesta, juuri sen verran, että saatan eksyä hetkeksi katselemaan yksittäisiä tällaisia instagram-bloggaajia, mutta innostukseni ei ole missään määrin sen suuruista, että jaksaisin sitä pitempään. Pidemmän päälle minulle tulee vain mieleen, eikö ihmisellä tosiaan ole muuta elämää kuin miettiä jotakin kotinsa maljakon väriä ja sen maljakon sopivuutta seinällä olevan taulun sävyihin, ja sitten alan inhota ihmiskuntaa jollain tasolla.

 Siksi en sisällytä tähän postaukseen kuvia, kuten en yleensäkään sisällytä. Kerron vain. Kerron tarinan, enkä tiedä, jaksaako sitä kukaan lukea.

 Ensimmäisen kerran kiinnostuin hienoisesti kodin sisustuksesta 12-vuotiaana vieraillessani ensimmäisiä kertoja kymmenen vuotta vanhemman isoveljeni asunnossa, jonka hän oli juuri silloin ostanut. Ajattelin silloin, että siinä on sellainen koti, jonka vielä joskus haluan itselleni. Siihen asuntoon perustin myöhemminkin ajatukseni siitä, millaisen kodin itselleni haluan.

Se oli kerrostaloasunto, jossa oli kaksi huonetta, pieni sauna ja parveke. Makkarissa oli isot ikkunat. Eniten minua kuitenkin viehätti kokonaan sinisiksi maalatut seinät ja sininen sisustus.

Yläasteikäisenä sain ensimmäisen kerran päähäni alkaa sisustaa omaa huonettani erinäköiseksi, kuin se oli ollut lapsuuteni ajan. Olisin halunnut maalata katon tähtitaivaaksi, mutta vanhempani eivät suostuneet siihen. Sain yhden kirkkaansinisen seinän, kolme vaaleansinistä seinää ja sinisen tuolin. Olin tyytyväinen niihin.

Ensimmäinen asunto, jossa asuin omilleni muutettuani, oli kahden hengen opiskelijasolu. Siinä elämäntilanteessa silloin en ollut kiinnostunut sisustamisesta muutoin, kuin että iloitsin sinisestä sängynpeitosta ja Muumi-aiheisista pyyhkeistä. Muuten asunto oli minulle silloin vain katto pään päällä, yksi edellytys hengissä pysymiselle muuttuneen elämän keskellä, jossa en vielä oikein tiennyt, miten selviän.

Opiskelujen puolivälissä pääsin asumaan yksiöön, ja olin maailman kiitollisin siitä, että pääsin eroon kämppisasumisesta. Olen sielultani yksinasuja. Yksiö palveli minua hyvin siihen asti, kunnes muutin töiden perässä pois opiskelupaikkakunnaltani. Viihdyin yksiössäni, joka palveli kaikkia tarpeitani: se oli hyvä asunto yksin asuvalle ihmiselle, jolle tuli silloin tällöin vieraita. Juhlien järjestämiseen se ei ollut paras mahdollinen, mutta harvoinpa niitä tuli järjestettyä. Se oli helppo pitää siistinä ja se oli minulle juuri sopiva ja mukava. Joskus mieleeni tuli surra sitä, että pieni yksiö ei sallinut kovin laajasti vaihtoehtoja sisustuksen vaihtelulle, mutta ajattelin, että sen aika tulee joskus myöhemmin.

Tuo opiskeluaikojen yksiö oli muutama vuosi sitten vaikea jättää. Surin sieltä lähtiessäni niin paljon, että silloisessa tilanteessani en oikeastaan antanut itseni edes ajatella asiaa loppuun. Olin ehtinyt asua siellä monta vuotta, siitä oli tullut minulle oikea koti, pidin siitä enemmän kuin osasin edes ajatella ennen kuin jouduin lähtemään, ja jouduin muuttamaan sieltä asuntoon, joka ei miellyttänyt minua ollenkaan.

Opiskelupaikkakunnalta työpaikkakunnille muuttaessani elin sellaisen hyödyllisen vaiheen, jossa opin, millaista asuntoa en halua. Jouduin muuttamaan ja asumaan asunnoissa, jotka olivat niissä elämäntilanteissa mahdollisia. En päässyt valitsemaan itseäni eniten miellyttävää tai edes sellaista, mikä olisi alkuunkaan miellyttänyt. Oli otettava, mitä oli.

Vakituiset palkkatulot mahdollistivat kuitenkin sen ennenkokemattoman tilanteen, että sain ostella vähän uusia huonekaluja ja kodin sisustusta, ja tehdä näillä rumastakin asunnosta vähän enemmän itseni näköisen.

Melkein puolitoista vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa sen kysymyksen edessä, kannattaisiko minun ostaa oma asunto. Koskaan aiemmin en ollut kiinnostunut ajattelemaan sellaista, mutta tuolloin se oli vallitsevien asianhaarojen valossa tosissaan harkinnan arvoinen vaihtoehto.

Yllättävintä oli se, miten nopeasti ja voimakkaasti myytävien asuntojen selailu koukutti, kun sen aloitti. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen siitä, minkä verran asunto yleensä maksaa sellaisella alueella jolla haluan asua ja sellaisilla ominaisuuksilla varustettuna, mitä asunnolta haluan. Osasin arvioida, mikä on kallista ja mikä on edullista. Osasin miettiä, mihin minulla voisi olla varaa, ja missä valossa tietyn asunnon ostaminen voisi kannattaa ja milloin taas ei kanata edes harkita.

Asunnon ostamisen ajatus täytti kohta vapaa-aikani melkein täysin.

Tein listan asioista, joita asunnolta haluan ja laitoin ne tärkeysjärjestykseen.

Edelleen ne samat kuin 12-vuotiaana: sauna pitää olla, ja mieluiten kaksi huonetta.

Asunto ei saa vaatia laajaa remonttia, sillä minä en osaa tehdä mitään, eikä minulla ole varaa palkata ketään.

Asunto ei saa näyttää samalta, kuin ne pari vuokra-asuntoa, joissa olin ehtinyt asua. Toisin sanoen asunto ei saanut olla äärimmäisen vanha.

Siinä ne päällimmäiset.

Hauskin yksityiskohta oli, että myytäviä asuntoja selatessani törmäsin myynti-ilmoitukseen, joka koski täsmälleen samanlaista asuntoa samalla alueella, kuin se veljeni asunto, minun unelma-asuntoni, aikoinaan oli. Kun näytin ilmoituksen veljelleni, hän oli sitä mieltä, että se saattoi hyvinkin olla sama asunto. Otin yhteyttä kiinteistövälittäjään, mutta asunto myytiin ennen kuin ehdin edes katsomaan sitä.

Muutama kuukausi sen jälkeen, kun asunnonostohulluus oli alkanut, löysin unelmieni asunnon.

Asunnonostopäätös on valtavan iso asia. En tiedä onko se sitä kaikille. Kun olen kuunnellut itseni ikäisiä pariskuntia, jotka ovat ostaneet ensiasunnon, olen ollut huomaavinani, että he eivät pidä sitä niin isona asiana. Ehkä päätöksen raskaus puolittuu, kun sitä ei kanna yksin. Minulle se joka tapauksessa oli valtavan suuri asia. Ja mikä tärkeintä, kun ajattelen sitä näin jälkikäteen, minun kaltaiseni ihminen ei tee sitä päätöstä järjellä.

Järkeä pitää käyttää, mutta omaa asuntoa ostaessa suurempi rooli on tunteella.

Asiaa ei helpottanut yhtään se, että asuntoa ostaessa piti pystyä nopeisiin päätöksiin. Tilanne oli valtavan tunteellinen, ja siinä olisi pitänyt osata miettiä useita eri asioita nimenomaan järkevästi, ja kaikki olisi pitänyt tehdä ja päättää nopeasti.

Siitä hetkestä, jona näin asunnonmyynti-ilmoituksen, ajattelin, että juuri tuon asunnon haluan. Kun pääsin katsomaan asuntoa, tunteeni pysyi samana. Järkevyyden näkökulmasta tämän(kin) asunnon ostamispäätöstä harkitessa piti osata ottaa huomioon aika monta asiaa ja punnita niitä.

Soitin monta itkuista ja vähemmän itkuista puhelua eri ihmisille. Minulle soitettiin puheluja. Sain yhden kohtauksen, jota voisi kutsua henkiseksi romahdukseksi.

Sain läheisten ihmisten tuen ja kannustuksen.

Lopulta kaikkein tärkeintä oli se, että tiesin, että juuri tämän asunnon haluan, ja tiedän myös, että tällaista asuntoa ei yleensä tule vastaan. 

Mikä hauskinta, tiesin, että tämä asunto oli paljon hienompi, kuin se veljeni asunto, jota olin kantanut sydämessäni vuosien ajan. 

Sen vuoksi, sen lisäksi, että sain kaiken läheisten tuen, uskalsin tehdä asunnosta ostotarjouksen, vaikka se hetki tuntui niin kauhistuttavalta vastuunotolta, että voin fyysisesti pahoin.

Parhaiten mieleeni on jäänyt, että veljeni soitti minulle asuntokauppakirjan allekirjoittamispäivänä puhelun, jossa hän sanoi neljä sanaa: ”mä tuun mukaan sinne”. Hän tuli mukaan asuntokauppakirjan allekirjoittamistilaisuuteen.

Kun lähdimme allekirjoittamaan kauppakirjaa, yksi tie oli poikki, jouduimme kääntymään ympäri ja menemään toista tietä ja sillä tiellä kaikki liikennevalot paloivat punaisina. Ajattelin, että viimeistään tähän tämä kaatuu.

Ei kaatunut. Pääsin allekirjoittamaan kauppakirjan, elämäni ensimmäisen asuntokauppakirjan.

Sitten tuli koko joukko hoidettavia pankkiasioita, ja sitten muutto, ja siellä minä sitten lopulta olin.

Yksin uudessa, omassa asunnossani, joka ei vielä ollut koti, vaan joku minulle aivan liian hienolta tuntuva asunto, jonne nyt sitten tulin aina töiden jälkeen.

Kun käytin ensimmäistä kertaa omaa saunaani ja kävelin sieltä omalle terassilleni vilvoittelemaan, tunsin aivan kammottavan tunteen, että tämä ei voi kestää.

Tämä on minulle aivan liian hienoa ja hyvää. Tämä ei kestä. Joudun vielä maksamaan tästä.

 

Siitä hetkestä on pian kulunut vuosi, eikä ainakaan vielä ole tullut hetkeä, jonka olisin kokenut maksun hetkeksi.

Se, että asiani ovat niin hyvin, tuottaa minulle edelleen luonteeni mukaisesti pelkoa, sillä en usko, että mikään hyvä voisi kestää ainakaan kovin kauaa.

Pelko ei kuitenkaan enää ole kaiken täyttävää kammoa. Mieleeni tulee myös kysymys siitä, miksi en olisi ansainnut hyvää. Mielestäni en ole vaatinut mitään mahdottomia, kun olen tyytyväinen elämääni, jossa minulla on työpaikka, mukava asunto ja hyviä ihmissuhteita. Siinä on kaikki mitä haluan, miksi minulla ei voisi sitä kaikkea olla? Tiedän monia ihmisiä, joille se ei riitä.

Ja jos joskus enää ei ole, ehdin surra sitä sitten.

Voin myös kertoa, että arjessa uppoaa tiettyyn harmauteen, jossa tätä kaikkea joutuu muistuttelemaan itselleen. Kun jostain asiasta tulee arki, alkaa haluta enemmän. Ja enemmän, ja enemmän, ja enemmän. Mikä ihmiselle ikinä riittäisi.

Veljeni lapset ovat käyneet kylässä. 12-vuotiaat veljentyttäret halusivat tulla yökylään ja toinen heistä sanoi haluavansa asua täällä. 

 Oma asunto on ensimmäistä kertaa ikinä tarjonnut minulle mahdollisuuden siihen sisustamiseen, joka ajaa seuraamaan joitakin instagram-bloggaajia.

Ihaninta on ollut se, että sisustamisella ei ole ollut kiire. Muuttaessani perushuonekalut olivat ne vähän aiemmin toiseen asuntoon ostetut, jotka sopivat myös tähän asuntoon.

Olen unelmoinut kaikenlaisista sisustusratkaisuista. Välillä olen kuluttanut unelmointiin ja suunnitteluun enemmän aikaa ja välillä vähemmän.

 

Välillä olen surullinen siitä, että minulla ei ole rahallista mahdollisuutta ostaa sormia napsauttamalla kerralla ihan kaikkea, mitä haluan,

mutta useimmiten koen suurimman onnen olevan juuri siinä.

 

Elän elämää, jossa minulla on varaa toteuttaa pieniä sisustushaaveitani yksi kerrallaan, ja pikkuhiljaa niistä rakentuu juuri se, mitä olen aina halunnut.

Jos se tulisi noin vain sormia napsauttamalla, sillä ei olisi samaa arvoa. Silloin todennäköisesti haluaisin jo seuraavassa kuussa jotain muuta.

 

Nyt olen ensin ajatellut jotakin, sitten harkinnut sitä muutaman viikon, ja jos vielä silloinkin haluan sitä, ostan sen. Jos kyseessä on joku kalliimpi asia, harkitsen tai säästän pidempään.

Ja siinä juuri on hienous: vuosien jälkeen, omalla rahallani, omalla harkinnallani, saan hiljalleen tehtyä omasta asunnostani juuri sellaisen, jonka siitä haluan.

 

Tärkein asia minulle sisustuksessa on merellisyys.

Meressä ja merenläheisyydessä on jotakin sellaista, joka koskettaa syvältä sielusta. Voisin katsoa merellisiä kuvia loputtomiin, loputtomiin. Tunnen rauhan laskeutuvan sisälleni katsoessani merta.

Olen ostanut merellisen taulun, myrskylyhdyn ja merellistä tunnelmaa huokuvan lampun. Olen ostanut myös merellisen ovikyltin ja seinäkoristeen.

Aiempien vuosien peruja jo opiskeluajoiltani ovat Ruotsin-laivalta ostettu majakka ja merelliset kynttilät.

 

Oman asuntoni makuhuoneen seinä oli pitkään tyhjä ja suorastaan huusi taulua tai koristetta. Koko tämän vuoden ajan olen kierrellyt erilaisia kauppoja ja selannut nettikauppojen sivuja. Olen harkinnut taulun teettämistä jostain omasta kuvastani.

 

Tänään näin yhden taulun, jonka tiesin olevan tarkoitettu makuuhuoneeni seinälle. Näin sen kaupassa, josta en olettanut löytäväni sisutustuotteita.

Juoksin taulua kantaen suorinta tietä kassalle ja ajattelin, että ison sisustustaulun ostaminen on paras tapa piiloutua ihmisiltä kaupassa. Jouduin tekemään aika monta taktista liikettä väistääkseni ihmiset ja olemaan kolhimatta taulua.

Tämä lukeutui jälleen niihin asioihin, jotka innostivat niin paljon, että aikuiselämässä sillä tavalla innostuu vain harvoin.

Kun löytää jotakin, mikä koskettaa omaa sielua.

 

Se on myös tunne, jonka olen kokenut omassa asunnossani vallitsevana tunteena alkuaikojen kammon tunteiden jälkeen.

 

Tämä on minun asuntoni. Juuri tämä minun oli tarkoitus ostaa. Tämä on kotini.

Ajattelen edelleen usein asuntokauppahetken epävarmuuden ja pelon hetkiä, ja yritän miettiä, olisinko voinut tehdä jotain toisin.

 

Tähän mennessä olen tullut aina samaan tulokseen: onneksi sain ostettua tämän asunnon. Onneksi sain tämän asunnon. Vuoden aikana olen oppinut siitä lisää, tottunut siihen ja havainnut sen tietyt huonot puolet, mutta silti, oikeastaan vielä paljon vahvemmin kuin asunnon ostamisen hetkellä, olen onnellinen ja kiitollinen, että ostin tämän asunnon.

Se on nyt minun kotini, ja pikkuhiljaa se näyttääkin siltä, enemmän kuin mikään muu asunto aikaisemmin.

 

 

 

 

Lentoon

 

Elokuun viimeisellä viikolla tapahtui jotain suurta.

Sellaista, jota tapahtuu harvoin.

Asia, joka tuottaa harvinaislaatuista iloa, inspiraatiota, hurmautumisen tunnetta. Aikuisen elämässä, ainakin minun havaintojeni ja kokemusteni mukaan, tällaiset hetket ovat niin harvinaisia, että niihin suhtautuu kuin lapsuudessa kuultuihin tarinoihin jostain kerran vuosisadassa kukkivasta, erityislaatuisen kauniista kukasta.

 Toteutui yksi vuosia elättelemistäni haaveista.

Ja ei, en lähtenyt toteuttamaan sitä samalla hurmoksella, jota tunsin sen jälkeen, ja jolla aloitin tämän blogitekstin. Kokemuksen hienous avautui minulle koko todellisuudessaan vasta, kun se oli ohi, kun olin kokenut sen, ja tiesin, tiedän, että en osaa kuitenkaan kirjoittaa siitä, ei sellaisista asioista osaa kirjoittaa, ja silti juuri nämä ovat sellaisia asioita joista on aivan pakottava tarve kirjoittaa.

 En tiedä, mistä aloittaisin, joten aloitan ihan alusta.

Jo ihan pienestä asti olen haaveillut lentämisestä. Maan alle tai syvänmerensukelluksille minua ei saisi, mutta kaikki lentämiseen liittyvä on aina kiehtonut minua valtavasti.

 Muistan, kuinka ihan pienenä olin sisäistänyt tässä maailmassa hoetun sanonnan siitä, kuinka ”ihan mitä tahansa voi oppia, jos oikein kovasti opettelee”.

Tuhlasin tämän vuoksi aika pitkän ajan hyppimällä olohuoneen sohvalta alas, räpyttelemällä käsiäni ja uskomalla, että opin kyllä lentämään, kun vain tarpeeksi kauan tätä teen, kun vain hypyn jälkeisellä ilmassa olon hetkellä löydän oikean tavan pysytellä ilmassa.

 Jossain vaiheessa elämääni olen luovuttanut, ja kuten ehkä joskus aiemminkin olen todennut, sellaiset sloganit kuin ”ihminen pystyy ihan mihin vaan” tai ”sinä pystyt ihan mihin vain haluat” aiheuttavat minussa joko huvittuneisuutta tai aggressiota, riippuen päivästä. Mutta ei mennä nyt siihen.

 Lentämishaaveissani olen ensin haaveillut benji-hypystä ja tehnyt sen, ja sen jälkeen haaveillut tandem-hypystä ja olen iloinen, kun ajattelen, että joskus vielä voin ehkä tehdä sen. Olen haaveillut myös laskuvarjohypystä, mutta toisin kuin nuo muut, se on uskallukseni rajalla. Haaveilen siitä, mutta en ole ihan varma, uskaltaisinko oikeasti yrittää sitä. Tähänkin aiheeseen voin palata tarkemmin joskus toiste.

Muutama vuosi sitten, yliopisto-opiskelujeni loppuvaiheessa, näin telkkarissa tuulitunnelilentoa.

Ensin en yhtään ymmärtänyt, mikä juttu se oli. Ihmeellinen tunneli, jossa ihminen pääsi lentoon ja kieppumaan ilmassa ilman mitään näkyviä apuvälineitä. Ei varjoa, liidintä, lentokonetta, mutta siellä tunnelissa ihminen vain pääsi ilmaan, lentämään.

Tiesin heti, että tuota minun on joskus päästävä kokeilmaan.

 Luulin alkuun, että se on joku sellainen juttu, mihin kuka tahansa tavallinen ihminen ei voi noin vain päästä. En yhtään tiennyt, mistä siinä oli kyse, en kuullut silloin edes sitä sanaa ”tuulitunnelilento”, joten en tiennyt, mistä hakisin tietoa siitä. Näin vain jonkin poikkileikkauksen, lyhyen väläyksen jostakin tuulitunelilentäjästä, ja jäin ihmettelemään, mikä ihmeen juttu tuo oli.

 Joskus myöhemmin minulle selvisi, että se on sellainen juttu, mihin oikeasti voi päästä kuka vaan, maksamalla vähän rahaa.

Paikkoja, joissa tuulitunnelilento on mahdollinen, on kuitenkin harvassa, eikä minulle muutenkaan ollut oikein selvää, miten sinne mennään ja mitä sellainen vaatii.

 Puolisentoista vuotta sitten suosikki-ihmiseni osti minulle syntymäpäiväksi lahjakortin, joka oikeutti kahteen minuutin kestoiseen lentoon. Suosikki-ihmiseni toimi niin kuin hänellä on tapana toimia: osti minulle ensimmäisenä yhdessäoloaikamme syntymäpäivänäni juuri sen lahjan, josta olin niin suuresti haaveillut.

 Ajattelin, että nyt se toteutuu...

.. ja kun aloin varata aikaa lennolleni, en päässytkään nettisivulle. Yrityksen nettisivu oli kaatunut lahjakortin ostoa seuraavana päivänä, ja puhelimeenkaan he eivät vastanneet. Kuukauden kuluttua, kun olimme yrittäneet monta kertaa uudestaan sekä nettivarausta että puheluita, tuli tieto, että yritys on menyt konkurssiin. Saimme selville, että voisimme toki ottaa yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, mutta oikeastaan ei vain oikein kannattaisi ostaa lahjakortteja. Lahjakortti on kuulemma vähän kuin ostaisi sian säkissä. Jos yritys myy lahjakortin ja menee konkurssiin heti sen jälkeen, ei ostaja vain sitten saa mitään.

 Lentohaluni menivät joksikin aikaa. Päätin, että joskus vielä ostan itse itselleni tuulitunnelilennon ja menen sellaiselle, mutta ainakaan ihan heti en jaksa lähteä minnekään yrittämään.

 Kului reilu vuosi, ja edessäni oli loppukesälle jätetty yksittäinen lomaviikko, eikä sinne ollut mitään suunnitelmia.

Jostain ajatus tuli mieleeni: nytpä minä menen sinne tuulitunnelilennolle.

 Ja minä etsin tuulitunnelilentopaikan ja varasin itselleni ajan heti lomaviikkoni alkuun.

 Odotin viimeiseen asti, että kyllä se peruuntuu, koska se ei toteutunut viime yritykselläkään. Yritys menee konkurssiin, tai lopettaa toimintansa väliaikaisesti koronan takia, tai sitten itse saan joitain flunssan oireita, enkä voi lähteä minnekään. Siksi en oikein uskaltanut sen enempää iloita kuin ottaa asioista selvääkään ennen kuin vasta lentoa edeltävänä iltana.

 Lentoa edeltävänä iltana viimein surffasin lentopaikan nettisivuille ja luin tarkemmat ohjeet. Täytin vastuuvapautuslomakkeen, jonka voi täyttää joko paikan päällä tai jo etukäteen. Siinä vaiheessa aloin kunnolla pelätä, sillä lomakkeessa minulle kerrottiin, että osallistuessani tähän toimintaan minun tulee olla tietoinen, että seurauksena saattaa olla vakava loukkaantuminen tai jopa kuolema. Näin itseni mätkähtämässä maahan monesta metristä, kun jotain odottamatonta sattuisi. Näin itseni vammautuneena tai kuolleena, vain siitä syystä, että itse vapaaehtoisesti olin tällaiseen osallistumassa. Vähintäänkin näin, että en osaakaan mitään, yksinkertaisintakaan asiaa, ja kaikki ohjaajat ja muut osallistujat vain nauravat, kun minä kiepun holtittomasti tuulitunnelissa ja näytän typerältä, enkä osaa enkä ymmärrä yhtään mitään. Ohjeissa sanottiin jotain sen tapaista, että lennon todellinen kesto riippu siitä, kuinka nopeasti lentäjä pääsee tunneliin. Näin itseni jumiutumassa loputtomasti jonnekin välitilaan, pääsemättä edes itse asiaan. Kenen tahansa ei tarvitse sellaista pelätä, mutta ajattelen, että minulle on kaikki tuollainen mahdollista.

 Lentoreissulle lähtiessä en siis ollut iloinen. Olin ainoastaan peloissani ja stressaantunut. Asiaa ei auttanut se, että matkaan piti lähteä ensin junalla ja heti perään metrolla, maskit naamalla.

Perille kuitenkin päästiin, ja oltiin aivan ajoissa. Kävin ilmoittautumassa ja sain kuulla, että koska olin jo täyttänyt lomakkeen, voin tässä nyt vain odotella vielä puoli tuntia, ennen kuin lentokoulutus ja sen jälkeen varsinainen lento voi alkaa.

 Sittenpä odoteltiin, minä ja suosikki-ihmiseni, joka jälleen kerran oli tullut mukaan ja sai kuunnella kaikki stressipurkaukseni.

 Lopulta kouluttaja tuli kysymään meiltä odottajilta, olemmeko lähdössä lentämään. Minä ja muutama muu odotustilassa odottava nousi ylös. Menimme laittamaan vaatteita päälle. Kouluttaja kysyi, oliko lentäminen ollut oma idea, vai kuten yleensä, joltakulta saatu lahja. Minä osoittauduin ainoaksi itse ilmoittautuneeksi.

 Ensin laitoimme päällemme haalarit ja nauhakengät, sitten kypärämyssyt ja viimeiseksi kypärät.

Sitten käytiin läpi muutama perusasia: jokainen lentää ensin vuorollaan yhden kerran, sitten toisen kierroksen jokainen vuorollaan yhden kerran. Tuulitunnelin ovella sisään pitäisi vain kaatua, ei tarvitse osata muuta. Ohjaaja on jokaisen kanssa koko ajan tunnelissa ja pitää kiinni tarvittaessa. Kädet pitää pitää vartalon edessä, jalat vähän koukussa, koko vartalo vähän jäykkänä, ei liian jäykkänä mutta ei liian rentonakaan. Sopiva asento on jokaiselle vähän yksilöllinen. Tunnelissa ei voi puhua, sillä tuulelta ja tuulen vuoksi korviin laitettavilta tulpilta ei kuule mitään. Kommunikoimme käsimerkein. Muutama käsimerkki, kuten ”leuka ylös”, ”jalat enemmän koukkuun”, ”jalat suoremmiksi” ja ”rentoudu” käytiin läpi, ja ne pitäisi yrittää muistaa. Muuten yritettäisiin vain ymmärtää toistemme merkkejä. Toisella lennolla lentäisimme ohjaajan kanssa, ja silloin meidän ei itse pitäisi tehdä mitään. 

Ohjaus oli todella selkeää, sujuvaa ja ystävällistä. Kiitin erityisesti siitä jälkikäteen.

 Sitten pakkauduimme ensin kaikki lentäjät tunnelin odotustilaan, ja sen jälkeen lensimme jokainen vuorollamme.

 Kun oma vuoroni tuli, yritin viritellä itseni opeteltuun lentoasentoon tuulitunnelin ovella ja muistelin dramaattista kaatumistani sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta benji-hypyssä vuosia sitten. Ohjaaja tuli kiskaisemaan minut käsivarresta sisään tunneliin, ennen kuin olin ehtinyt hioa asentoani mihinkään. Ei siis ollut pelkoa ainakaan siitä, että olisin jäänyt jumiin heti aluksi.

 Olin pelännyt, että tunneliin päästyäni lähtisin vain kieppumaan holtittomasti korkeuksiin, mutta ei.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että suosittelisin tätä elämystä jokaiselle. Se sopii mielestäni hyvin esimerkiksi korkeanpaikankammoiselle, joka kuitenkin haluaisi kokea tällaisen elämyksen, sillä se oli koko ajan lempeä ja turvallisen tuntuinen. Benji-hyppy oli aikanaan vähän epämukava putoaminen kohti meren pintaa, mutta tämä lentäminen oli turvallinen pudottautuminen leijailemaan. Ensimmäisellä lennollani en noussut kovin ylös, vaan palasin jatkuvasti lattiatasoon ja vartaloni tuntui lähtevän helposti pyörimään ympyrää. Tunsin itseni painavaksi, en noussut ylös, vatsani viisti melkein lattiaa. Välillä lähdin pyörimään ympäri tuulen mukana, mutta korkeuksiin en päässyt. Ohjaaja näytti minulle kaikki mahdolliset käsimerkit, mutta ensimmäinen lento meni kyllä ihan vain ihmetellessä. Ohjaaja tuli auttamaan parhaansa mukaan. 

Päästyäni ensimmäiseltä lennolta ulos yksi vuoroaan odottavista kanssalentäjistä hymyili minulle kannustavasti. Se oli ainut hetki, jona mielessäni kävi ainainen ajatukseni jokaisessa tilanteessa, että olen huono ja kaikki näkevät, kuinka huono olen. Itse tuulitunnelissa ollessa ei ehtinyt ajatella, mitä muut ajattelevat.

 Olin alkuun ahdistunut siitä, että tunneliin pitäisi mennä kahteen kertaan, mutta ensimmäisen kerran jälkeen havaitsin, että se olikin hyvä ja toimiva ratkaisu. Tunnelissa lennetty minuutti meni yllättävän nopeasti, ja vasta toisella lentokerralla ehti ajatella vähän sitä, miten tunnelissa pitäisi olla. Ensimmäisen kerran jälkeen sain katsoa videolta omaa lentoani ja tein mielessäni havaintoja siitä, miten voisin toimia seuraavalla kertaa.

 Toinen lentokerta oli paljon edellistä hienompi kokemus. Tiesin, miten tunneliin mennään: pääsin pudottautumaan lempeän tuulen kannateltavaksi. Tiesin jo vähän, miten minun pitäisi toimia: pitää itseni rennompana kuin ensin olin ajatellut, pitää jalkani suorempina kuin ensin luulin, keskittyä pitämään leukani ylhäällä.

Tuulen voimakkuutta oli kai lisätty toiselle lennolle, koska nyt pääsin kohoamaan vähän korkeammalle. Ymmärsin paremmin ohjaajan käsimerkkejä, vaikka kaikkea en vieläkään osannut tai ehtinyt tulkita. 

Ja sitten tuli se paras osuus: ohjaaja otti minusta kiinni ja pääsin lentämään korkeuksiin. Kolme tai neljä kertaa lensimme tunnelissa ihan ylös ja laskeuduimme alas. Vaikka siinä sai kokea vapaan pudotuksen tunteen, missään vaiheessa ei kuitenkaan pelottanut eikä tuntunut ikävältä. Koska korkealle lentoja kuitenkin oli useita, kohoamisen ja liitämisen tunne tuli useamman kerran, siinä oli myös tarpeeksi yhdelle kerralle. Ei jäänyt sitä tunnetta, kuin minulle joskus huvipuistossa kivan laitteen jälkeen jää, että tämä loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Täällä ehdin päästä vähän nautiskelemaan. 

 Tultuani tunnelista ulos toisen lennon jälkeen jalkani tärisivät vähän, mutta voittajafiilis oli sitäkin suurempi.

Kun kaikki olivat lentäneet kaksi kertaa, ohjaaja piti meille lentonäytöksen, jossa hän teki hurjia syöksyjä ja temppuja ilmassa. Se oli valtavan hienon näköistä, mutta sitä en kuitenkaan haluaisi ikinä itse kokeilla.

 Kun olin lentänyt, ajatus vasta iskostui kunnolla mieleeni.

Nyt olen tehnyt sen. Haaveeni on toteutunut. Olen lapsesta asti toivonut voivani lentää, ja nyt olen lentänyt. Ja se oli juuri niin hienoa, kuin olin aina ajatellut. Tai oikeastaan paljon hienompaa. 

Lentäminen jätti myös ennenkokemattoman inspiraation tunteen. Tämä oli minun juttuni enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu ikinä. Tätä on saatava lisää. 

Minulle tämä kokemus ei näyttäytynyt sellaisena elämyksenä, jonka haluaa kokea yhden kerran ja sitten suunnata kohti jotain uutta. Sen sijaan tästä tuli sellainen olo, että tämän oppisi vasta, kun sitä opettelisi kärsivällisesti pidempään. Vasta toisella lentokerralla aloin hahmottaa perusasioita, mutta oikeasti jotain voisi oppia, jos lentäisi monta kertaa ja keskittyisi siinä samalla kouluttautumiseen. 

Mikä parasta, se on mahdollista. Voin varata uuden lentokerran, voin varata uusia lentokertoja monta kertaa. Voisin varata kokonaisen lentokurssin. Voisin opetella lentämään. Saisin siitä lentolupakirjan. 

Sillä ei tekisi mitään, sillä minnekään lentotemppujen SM-tasolle en tähtää. Siitä ei olisi käytännön elämässä mitään hyötyä. Siinä oppisin vain tekniikoita, miten hallita itseäni ja ohjata omaa toimintaani tuulitunnelissa, noustakseni omin avuin korkeammalle ja kääntyilläkseni siellä eri suuntiin. 

Siinä ei päällisin puolin kuulosta olevan mitään järkeä, 

mutta jo pelkkä ajatus tuottaa minulle suunnatonta iloa. 

Vielä en ole varaillut sen enempää jatkolemtoa kuin kurssejakaan, koska haluan miettiä eri vaihtoehdoista itselleni parhaan ja varata aikataulut niin, että pääsen sinne mahdollisimman todennäköisesti ilman, että sattuu alun kaltaisia vastoinkäymisiä. 

Jatko on siis avoin, 

mutta jatkoa seuraa, aivan varmasti, jos se vain minusta on kiinni. 

Suosittelen lentämistä jokaiselle, jota se vähänkään kiinnostaa,

ja ennen kaikkea toivon näitä kuvaamiani ilon ja oman jutun löytämisen tunteita jokaisen koettavaksi tähän elämään.

 

 

 

Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3