Viikko 4: Millaista on hyvä asiakaspalvelu?

 Tämän viikon aihe on asiakaspalvelu. 

Olen aikuiselämässäni ajatellut, että asiakaspalvelua saavat ihmiset jakaantuvat kolmeen ryhmään: 1) on nöyriä ihmisiä, jotka pyytävät apua vähän häpeillen ja ovat naurettavan kiitollisia kaikesta mitä saavat, ja on 2) ihmisiä, jotka ajattelevat, että heille ilman muuta kuuluu kaikki, minkä he voivat saada, ja mielellään aina enemmän. Kolmas ryhmä on jotain tältä väliltä. 

Nuorempana olen kuulunut ryhmään 1. Olen pelännyt virallisten asioiden hoitamista ja ihmisiä, joita näissä virallisissa asioissa pitää lähestyä. Olen pelännyt, että nämä ihmiset pitävät minua tyhmänä, ja että ehkä loukkaan heitä tyhmillä kysymyksilläni. Joka tapauksessa olen ajatellut, että olemassaolollani vien heidän tärkeää aikaansa. Olen toivonut, että voisin olla ihmisille vaivaksi niin vähän kuin vain mahdollista. 

Yliopisto-opintojen aikana kasvoin kokemusten myötä johonkin muuhun. 

Joskus joku opiskelukaverini kertoi minulle samastuttavan tarinan siitä, miten vaikeaa on muotoilla sähköpostiviesti professorille tai muulle yliopiston kurssista vastaavalle henkilölle. Se oli ainakin silloin opiskelijalle arkipäiväistä ja välttämätöntä, mutta vaikeaa. Samastuin hänen pelkoonsa: on vaikea tietää, pitäisikö yliopiston henkilökuntaa puhutella kuin kuninkaallista, jos ei nyt majesteetiksi ja teidän korkeudeksenne, niin ei ainakaan missään nimessä liian toverillisesti. On aina vaikeampaa, mitä korkea-arvoisempi henkilö on kyseessä. 

Kaverini sanoi, että on jotenkin kurjaa, kun on itse ensin käyttänyt viestin muotoiluun viikon, ja sitten professorilta tai muulta korkea-arvoiseksi katsotulta henkilöltä tulee vastaukseksi "ok" tai joku muu yhtä välinpitämätön vastaus. 

Siihen en voinut samastua. 

Minusta välinpitämättömyys ei koskaan ollut pahinta. Oli aika mukavaa, jos vastaus oli välinpitämättömän oloinen. 

Pahalta tuntuvaa, pahinta, olivat tylyt vastaukset, sen jälkeen, kun itse oli stressannut viestin muotoilua kauan. 

Jonkin aikaa opiskeluajastani kamppailin sen kanssa, uskallanko koskaan enää tehdä mitään minkään asian eteen, koska aina on mahdollisuus, että ihmiset ovat tylyjä. 

Vuosien ja kokemisten myötä päässäni onneksi kasvoi ajatus siitä, että vika ei välttämättä olekaan minussa.

Me ihmiset teemme erilaisia töitä, ja saamme töistämme palkkaa. Jos olemme jossain sellaisessa tehtävässä, jossa meille maksetaan palkkaa muun muassa siitä, että puoleemme voidaan kääntyä tietynlaisissa asioissa muun muassa sähköpostitse, meidän kuuluu hoitaa se työ. Jos emme pysty muotoilemaan vastausviestiämme ystävällisesti tai edes neutraalisti, olemme epäonnistuneet työssämme, ja meidän pitää tehdä korjausliike. 

Ajatus on saanut lisää voimaa toimiessani itse vuosia asiakaspalvelutyössä. 

Palkkansa eteen on aina tehtävä parhaansa palvellakseen asiakasta. On oltava ystävällinen silloinkin, vaikka asiakas käyttäytyisi mielestäni täysin epäasiallisesti. Minun tehtäväni ei ole arvioida asiakkaan käytöstä. Tehtäväni on yrittää hoitaa se asia, minkä vuoksi hän on palveltavanani. Jos en pysty siihen, minun on vaihdettava alaa, haettava apua työterveyshuollosta tai tehtävä muu ratkaisu, mutta missään nimessä se ratkaisu ei löydy asiakkaan käytöksestä. 

Näiden vuosien myötä olen kasvanut ihmiseksi, joka antaa herkästi asiakaspalautetta. 

Annan mielelläni hyvää palautetta aina, kun siihen on vähänkin aihetta. 

Annan takuulla negatiivista palautetta aina, kun siihen on aihetta. 

Annan mieluiten kirjallisen palautteen, koska se säilyy. Palautteen vastaanottaja voi palata siihen ja mietiskellä sitä, kenties näyttää sen muillekin. Puolestani se voidaan vaikka julkaista lehdessä. 

Annan sitä perusteellisemman kirjallisen palautteen, mitä loukatumpi olen. Suuttumuksen purkamisen keino on kirjoittaa mahdollisimman kohtelias, mutta yksityiskohtainen ja perusteellinen palaute siitä, mitä olen odottanut ja mikä ei mielestäni ole toteutunut kuten pitäisi. Annan mielelläni seassa myös hyvää palautetta, jos samassa yhteydessä olen aiemmin saanut hyvää palautetta, tai jos kyseiseen toimijaan liittyy mielestäni myös jotain hyvää. Pidän kuitenkin huolen siitä, että negatiivisen palautteen syy tulee mahdollisimman selkeästi esiin sellaisellekin henkilölle, jonka lukutaito tai keskittymiskyky ei riitä mihinkään monimutkaiseen. 

Tällä viikolla kirjoitin palautteen taholle, jolle olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Palautteesta nousi mieleeni asiakaspalvelun ydinasiat, joita kyseinen taho mielestäni rikkoi räikeästi. 

1) Asiakaspalvelijan tehtävä on vastata siihen, mitä kysytään. Asiakas haluaa, että hänen asiansa hoidetaan. Asiakas ei hyödy mitään siitä, että hänelle kerrotaan jotain, mikä ei millään tavalla vastaa hänen kysymykseensä. 

2) Asiakaspalvelun pitää olla ystävällistä tai neutraalia. Tähän pitää pystyä etenkin, jos asiakas on käyttäytynyt täysin asiallisesti, eikä ole vaatinut itselleen mitään millään tavalla kohtuutonta. 

3) Asiakaspalvelun pitää noudattaa niitä periaatteita, mitä asiakkaalle on luvattu. Jos asiakkaalle sanotaan, että viestiin vastataan viiden arkipäivän kuluessa, mutta vastausviesti tulee todellisuudessa viidentoista arkipäivän kuluttua, ja se lisäksi rikkoo molemmat edellä luetellut periaatteet, asiat ovat todella huonosti. 

Toivon, että tämän viikon jälkeen kohtaan taas ihmisiä, jotka osaavat asiakaspalvelun vähän paremmin. 

Viikko 3: Kuoleman kosketus

Tämän viikon postaus oli tarkoitus kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta päätinkin kirjoittaa siitä, miten tämän viikon perjantai sujui.  

Perjantaiaamuna lähdin tavalliseen tapaan töihin. Huomasin etupihalla mustan linnun. Mustia lintuja pyörii usein takapihalla, mutta ei juuri koskaan etupihalla. Ainut kerta, jolloin olen nähnyt linnun etupihalla ennen tätä hetkeä, oli viime helmikuussa, pari viikkoa mummin kuoleman jälkeen. Ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: toivottavasti kellekään ei tapahdu mitään pahaa. Tämä voisi olla kuoleman enne, mutta eihän sellaisia olekaan. 

Lintu palaa mieleeni vasta illalla. 

Aamulla oltuani jo jonkin aikaa töissä saan viestin, jossa on mainittu mm. nämä sanat: "saattohoitolääkitys on aloitettu." 

Aiemmin viikolla olen saanut viestin, että eräs henkilö on sairaalassa, mutta en ole ajatellut siitä juuri mitään. Kyseinen henkilö on ollut ennenkin sairaalassa, emmekä ole niin läheisiä, että menisin vaikkapa tapaamaan häntä sairaalaan. 

Saattohoito on pysäyttävä sana. 

Työpäivän jälkeen kotiin tultuani olen hermostunut siitä, että en tiedä, mikä tilanne nyt on, ja vähän aikaa mietiskeltyäni päätän soittaa. 

Soitettuani saan tietää, että kuolema on tapahtunut ihan hetki sitten. Nyt hän on kuollut. 

Saan puhuttua suhteellisen lyhyen puhelun loppuun ilman, että järjestän kohtausta, mutta puhelun jälkeen itken vähän aikaa kouristuksenomaisesti. 

On aika typerää itkeä siinä tilanteessa. En ollut läheinen kyseisen ihmisen kanssa, en oikeastaan ole ajatellut häntä hänen eläessään. Typerää ja naurettavaa itkeä hänen kuolemaansa. Niin kuvottavaa ikään kuin omia omaisten surua, surra, vaikka ei ole ollut lähellä sen enempää elämän kuin kuolemankaan hetkellä. 

Silti itken sinä iltana ja seuraavana päivänä, kirkkaan auringonpaisteen päivänä. 

Ehkä ei ole surun omimista, kun ei sentään mene sosiaalisen median eri kanaviin jakamaan runonpätkiä, muistokappaleita tai muuta hakeakseen osanottoja itselleen. En kaipaa kenenkään osanottoa, en itke sen vuoksi. 

Suren kai enimmäkseen toisten ihmisten vuoksi. Niiden, jotka ovat jääneet jäljelle. Suren muun muassa sen ihmisen vuoksi, joka on kiistatta yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Hän on menettänyt omaisen. En tiedä, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen. Olen surullinen menehtyneen ihmisten perheenjäsenten vuoksi. En voi edes kuvitella heidän suruaan tällä hetkellä. 

Mieleeni vyöryy muistoja, ilmeisesti kuolemaan kuuluu jollain tavalla se, että muistot, joita ei muulloin ajattele, tulevat mieleen hakematta. 

Kuusivuotissyntymäpäivänäni hän tuli antamaan minulle ruusun, ehkä elämäni ensimmäisen ruusun. Pidin hänestä lapsena. Hän oli monella tapaa kärsimätön ihminen, eikä välttämättä aina kaikkein empaattisin ja ystävällisin, mutta lasten kanssa hänellä riitti kärsivällisyyttä. Hän on sanonut minulle elämäni aikana monta ystävällistä sanaa. Hän ei koskaan sanonut minulle mitään loukkaavaa. Kun olin aikuinen, hän kysyi minulta usein tavatessamme, mitä mieltä juuri minä olen siitä, tästä, tuosta. Jostain syystä hän oli kiinnostunut kuulemaan mielipiteeni. 

Tiedän, että on turha mietiskellä tällaisia asioita nyt, kun en ole suonut niiden mietiskelylle aikaa ihmisen eläessä. Ihmettelen, kuten vajaa vuosi sitten mummin kuoleman aikaan, miksi muistot tulevat vasta kuoleman yhteydessä, miksi ne eivät tule ennemmin. Miksi kuolemaan liittyy jonkinlainen hohto, jota ihminen ei eläessään välttämättä saa.

Eri ihmisten surulla on monenlaisia ulottuvuuksia. 

Ajattelen, että en välttämättä sure niinkään ihmistä, vaan sitä, millaista elämä on ollut. Jollain tapaa toivon, että elämä olisi ollut erilaista, että elämässä olisi käynyt toisin, että kaikki olisi mennyt monella tapaa toisin. 

Tiedän, että myös tällaiset ajatukset ovat turhia. Elämä on mennyt sillä tavoin kuin se on mennyt, ja juuri sen vuoksi elämä on kauheaa ja kaunista. 

Päivä kaunein sammuva on, kukka kuolee korvaamaton

kun päättyy tää, muisto vain jää.

Viikko 2: Kuvauksessa

 Vuonna 2022 keräsin joka päivältä yhden ilonaiheen ja julkaisin sen instagram-tarinassa. 

Vuoden aikana totesin, että tämä oli mielestäni mukavaa, mutta instagramissa ei ole tekstitilaa niin paljon kuin tarvitsisin. Instagram on sosiaalisen median palvelu, jossa kuvat ovat keskeisessä roolissa. Sinne ei voi julkaista pelkkää tekstiä, tekstin yhteydessä pitää aina olla kuva. Tekstimäärällä on rajoituksia, ja useamman kerran totesin, että tiiviiksikään pakkaamani teksti ei mahtunut instagramin määräämiin mittoihin. 

Päätin, että jatkan aiheiden keräilyä vuonna 2023 blogissa. En kerää tänne ainakaan pelkkiä ilonaiheita, vaan ihan vain aiheita, sellaisia asioita, mitä vuoden aikana tulee vastaan. Koska aikaa on rajallisesti ja joku aikataulu on asetettava, päätin pyrkiä viikottaisuuteen. Vuonna 2023 yritän siis kirjoittaa 52 postausta, yhden viikossa, jossa käsittelen viikon aikana esiin tulleita aiheita. 

Vuoden ensimmäisen viikon aihe oli kirjat. 

Vuoden toisen viikon aihe on kuvaus. 

Kumppanini kertoi ennen joulua keksineensä minulle joululahjaidean, josta voi olla montaa mieltä. Jäin mielenkiinnolla odottamaan, mikä se mahtaisi olla. 

Jouluna sain lahjan: lahjakortti henkilökuvaukseen. 

Ensimmäinen reaktioni oli kysyä kumppaniltani, miksi hän on maksanut siitä, että joku ammattivalokuvaaja ottaa minusta kuvan. Mitä voin tehdä kuvalla? En halua omaa kuvaani ainakaan osaksi oman kotini sisustusta. 

Kumppanini avasi minulle asiaa:

Sinusta saa kauniita kuvia, joten on kiinnostavaa kokeilla, millaisia kuvia ammattikuvaaja saa. 

Siihen kuuluu, että ensin sun hiukset laitetaan ja sulle laitetaan meikit, ja sitten se ottaa kuvat. 

Ja sulle voidaan joko ostaa joku hieno mekko sinne kuvaukseen, tai sitten voit laittaa vähän omaa rahaa lahjakortin lisäksi likoon siitä, että saat käyttää kuvaamossa olevia mekkoja, joiden kanssa kuvat voidaan ottaa. 

Kun puhuimme asiasta, innostuin siitä enemmän ja enemmän ja lopulta suorastaan hullun lailla.

On kummallista huomata, että oikeastaan joku asia on vähän niin kuin aina ollut toiveesi, mutta et usko, että sellainen voisi ikinä olla mahdollista, ja sen takia et anna sille edes sijaa mielessäsi. Ja sitten tulee jostain joku toinen, joka toteuttaa sen toiveen. 

Olen jossain sisimmässäni joskus miettinyt, että olisi upeaa saada joskus olla mallina jossain kuvauksessa, ja mikä sen parempaa, kuin että edes joskus elämässä joku meikkaisi minut ja laittaisi hiukset ja sitten ottaisi kuvia. Mutta en ole uskonut, että sellaista tilaisuutta voisi koskaan tulla, sillä mistä sellainen tilaisuus nyt tulisi minulle, joka en ole millään mittapuulla mallin mitoissa. 

Ja sitten joku toinen tarjoaa sen mahdollisuuden minulle. 

Tarjoaa mahdollisuuden tuntea itsensä kauniiksi. 

Heti vuodenvaihteen jälkeen varasin kuvausajan...

... ja eilen olin kuvauksessa. 

Olin aluksi varaamassa kuvausaikaa niin, että saisin käyttää kuvaamossa olevia mekkoja, mutta sitten muistin, että kaapissani on se yksi mekko, The mekko. Mekko, jonka näin kaupassa melkein viisi vuotta sitten, ja heti sen nähtyäni tiesin, että haluan sen. Tiesin myös, että mekolle ei mitä todennäköisimmin tule olemaan käyttöä juuri koskaan missään, se sopii harvoihin tilaisuuksiin, eikä sitä siksi kannata ostaa. Mutta silti lopulta ostin sen, koska tiesin, että minun on saatava se mekko. 

Nyt tiesin, että tuolla mekolla oli tarkoitus: tulisin kuvatuksi se päällä. 

Eilen pakkasin mekon ja kengät laukkuun ja matkasin kumppanini kanssa Helsinkiin. 

Helsingistä löytyi kuvaamo, ja siellä työskentelevä, taitava kuvaaja. 

Meikkaustilanteessa tunnelma oli vaivautunut. Mietin, mitä kuvaaja-meikkaaja mahtaa ajatella minusta, kun en koskaan meikkaa, enkä selvästikään ymmärrä meikeistä mitään. Inhoan itseni näkemistä peilistä koko ajan, oli kyseessä sitten kampaajakäynti tai joku tällainen vielä vaivaannuttavampi tilanne. 

Tuntui kamalalta, kun luomiväriä tuputettiin silmiin. Silmät alkoivat vuotaa, kuten ne aika usein alkavat. 

Tuntui kauhealta levittää ripsiväriä silmiinsä niin, että toinen katsoo vierestä ja antaa neuvoja. 

Lopputulos oli mieletön. 

Meikki oli luonnollinen ja kevyt, mutta näytin siinä niin paljon paremmalta kuin normaalisti näytän. Mietin, että tässä täyttyy meikkaamisen tarkoitus, ja tämän lopputuloksen takia meikkaaminen kannattaisi opetella. Ehkä joskus vielä jaksan määrätietoisemmin opetella.

Meikkauksen jälkeen hiusten laitto sujui vähemmän stressaavasti. Sitten survottiin mekko päälle ja laitettiin hiukset uudestaan. 

Sitten piti ensin istua ja sitten seistä kameran edessä, ja vääntyä mitä ihmeellisimpiin asentoihin. 

Laita käsi näin, toinen käsi noin, nyt kokeillaan niin, että toinen käsi näin, toinen käsi vähän vasempaan, sormet vapaiksi, toinen jalka toisen päälle, toinen kanta irti lattiasta, toisen kärki alaspäin. Yläkroppa pystyyn, leuka ylös, katse eteen, kallista päätä, rintamasuunta tänne, rintamasuunta tuonne, katse tänne, katse tuonne, käännä päätä, enemmän, toiseen suuntaan, nosta kättä, laske kättä. 

Opin itsestäni uusia asioita, kuten esim.

- kuinka vaikeaa on olla katsomatta ylöspäin

- kuinka vaikeaa on työntää leukaa ylös ja eteenpäin, kameraa kohti, kuvaustilanteessa

- että silmiä voi siristää myös alhaaltapäin. Tämä oli ihan uusi ja omituinen asia. 

Kuvaus oli loppujen lopuksi ohi aika äkkiä, paljon nopeammin kuin luulin. Itse asiassa juuri siinä vaiheessa, kun tuntui, että aloin edes vähän oppia jotain. 

Kuvauksen jälkeen kuvaaja näytti muutaman kuvan kamerastaan. Varsinaiset kuvat tulevat joskus tulevan viikon kuluessa. 

Näytin kuvassa ihan eri ihmiseltä...

... ja se oli tarkoituskin

... ja se oli koko jutun hienoin asia. 

Kuvissa oli joku sellainen, joka toivoisin voivani olla edes joskus elämässä hetken aikaa. Nyt olen saanut olla. 

Kuvaaja sanoi, että hyvän mallin tunnistaa juuri siitä, että malli on kuvissa eri ihminen kuin luonnossa. 

Jos tämä millään muotoa herätti kiinnostuksesi, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan joko a) henkilökuvausta, jollaisessa minä olin, tai b) mekkokuvausta, joka poikkeaa henkilökuvauksesta vain siten, että siinä saa pukeutua kuvaamosta löytyvään mekkoon, tai c) lemmikkikuvausta, jossa kuvassa ollaan yhdessä lemmikin kanssa, tai d) jotain muuta kuvausta, mitä juuri sinä haluaisit kokeilla. 

Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea tämä. 

Kirjavuosi 2022

 Vuoden ensimmäisen viikon kunniaksi kerron perinteen mukaisesti kirjoista, joita luin viime vuoden aikana. Esittelen kaksitoista kirjaa, eli yhden jokaiselta kuukaudelta, mutta esittelemäni kirjat eivät ole missään järjestyksessä - eivät aikajärjestyksessä, tärkeysjärjestyksessä, paremmuusjärjestyksessä eivätkä missään muussakaan järjestyksessä. Jos jotakuta kiinnostaa, niin yhteensä luin ja kuuntelin vuoden 2022 aikana 74 kirjaa. Se on melko samankaltainen tulos kuin kaikkina aikuisuuteni vuosina, eli viime vuosi ei ollut millään lailla poikkeuksellinen kirjavuosi. 

1. Anni Kytömäki: Margarita

Tämä teos voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Vuoden 2021 alussa Anni Kytömäki oli työpaikallani kirjailijavierailulla, korona-ajan takia tietysti etänä. Seurasin hänen haastatteluaan iltani ratoksi, ja haastattelua kuunnellessa kiinnostuin kirjasta tosissani. Kirja oli kuitenkin koko ajan lainassa ja siihen oli niin pitkä jono, että sain mahdollisuuden lukea kirjan vasta seuraavan vuoden puolella. 

Kirjassa on pääosassa Senni Margarita, joka toimii hierojana suomalaisessa kylpylässä toisen maailmansodan jälkeen. Sittemmin Senni opiskelee hoitajaksi ja hoitaa polioon sairastuneita lapsia. Kirjassa kerrotaan myös toisesta maailmansodasta, jonka osallisena Sennin isä on ollut. Sodan julma mielettömyys koskettaa ja puhuttelee etenkin, kun kirjaa lukee aikana, jolloin Venäjä on juuri hyökännyt Ukrainaan. 

Kirjaa lukiessa opin, että Margarita viittaa helmeen. Helmi viittaa siis kirjan päähenkilöön, ja lisäksi kirjassa ovat keskiössä helmisimpukat, joiden kohtaloa ainakin minä jäin miettimään, ja samalla mietin koko maailmamme ja ihmiskunnan kohtaloa syvemmin kuin aiemmin. Koska olen ihminen, joka mielellään näkee ympärillään universumin lähettämiä viestejä, tuntui kirjaa lukiessa hyvältä, että puolisen vuotta ennen kirjan lukemista olin nimennyt elämäni suuren uuden rakkauden, koirani, Helmiksi, sillä ajatuksella, että se oli minulle todellinen helmi. Kirjan Senni Margarita on nimensä veroinen, ja kirja itsessään on todellinen helmi kirjojen joukossa. Luen paljon kirjoja, mutta harvoin helmiksi nousevia kirjoja. Voin lämpimästi suositella tätä kirjaa, jos et ole vielä lukenut sitä. Ja jos olet, voi miten mielelläni keskustelisin siitä kanssasi!

2. Armas Gerdt: Petrin matka Myyrmanniin

Kesällä luin omalla alallani tehdyn väitöskirjan, jossa oli tutkittu kirjoja, joissa kerrotaan omakohtaisista kokemuksista oman lapsen kuolemasta. Tutkimusta lukiessani sain tietää, että Petri Gerdtin isä Armas Gerdt on kirjoittanut kirjan poikansa kuolemaan johtaneista tapahtumista ja elämästä sen jälkeen. Halusin lukea kirjan. 

Petri Gerdt oli vastikään ylioppilaaksi kirjoittanut nuori mies, joka 2000-luvun alussa rakensi pommin ja kuljetti sen Vantaalla sijaitsevaan Myyrmannin kauppakeskukseen eräänä tavallisena, syksyisenä perjantai-iltana. Syystä, jota ei ole saatu koskaan varmuudella selville, pommi räjähti ja surmasi useita paikalla olleita ihmisiä, Petrin itsensä mukaan lukien. Petrin kuoleman jälkeen hänen isänsä terveys romahti, ja tämä joutui sairaalaan, missä hän puolestaan alkoi purkaa kokemustaan kirjoittamalla. 

Petrin isä ei ole taiteellinen kirjoittaja, vaan loogisesti asioita yhdistelevä ja päättelevä insinööri, jota vaivaa kysymys siitä, miksi Petri rakensi pommin ja vei sen mukanaan Myyrmanniin. Kirjassa hän kertoo perusteellisesti ja itseään säästelemättä Petrin elämästä ja pyrkii selvittämään vastausta kysymykseen siitä, miten Petri päätyi rakentamaan pommin ja mitä tapahtui päivänä, jona pommi räjähti Myyrmannissa. Kirjan lopussa olen hänen perustelujensa vuoksi vakuuttunut siitä, että pommin ei ollut tarkoitus räjähtää Myyrmannissa, eikä sen ollut tarkoitus tappaa ketään. 

Kirjan luettani tunsin surua epäoikeudenmukaisen maailman ja elämän vuoksi ja kunnioitusta kirjan kirjoittajaa kohtaan hänen kyvystään analysoida tapahtumia avoimesti, rehellisesti ja kaunistelematta. Suosittelen myös tätä kirjaa jokaiselle, jota vähänkään kiinnostaa.  

3. Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä

Tämän kirjan esittelen ilman että varsinaisesti suosittelisin sitä. 

Kirja kertoo kolmekymppisestä, tavallisesta, keskiluokkaisesta heteropariskunnasta, jotka päättävät, että nyt on ensimmäisen lapsen aika. Takakannen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että kirja olisi elämänmakuinen ja koskettava, jollain tavalla ehkä kriittinenkin kuvaus ensimmäisen lapsen saamisesta nykymaaimassa. Kiinnostuin kirjasta, kun joku kirjaston asiakas oli tehnyt siihen varauksen, ja bongasin sen varaushyllyssä. 

Kirjassa pääosassa on tietysti naisen näkökulma - ei siis mitään uutta. 

Kirja alkaa siitä, kun nainen poistattaa itseltään kierukan, ja loppuu siihen, kun vauva on jo ehtinyt olla maailmassa hyvän aikaa. 

Kirja sisältää hyväosaisen naisen valitusta ihan jokaisesta asiasta, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen lauseeseen asti. Kirja ei sisällä suuria tunteita suuntaan eikä toiseen, mutta kaikkea kehystää koko ajan se, että oikeastaan kaikki on huonosti. 

Kierukan poistaminen sattuu. Lääkäri sanoo siinä tilanteessa jotain töksähtävää. Kun nainen lähtee lääkäristä pois, sää on huono. Nainen miettii, onko kolmekymppisenä jo liian vanha tulemaan raskaaksi, ja pelkää, että ei tulekaan raskaaksi. Kun hän sitten kuitenkin heti ensi yrittämällä pamahtaa paksuksi, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että ei olisi pitänyt sittenkään ihan vielä ruveta hommiin, kerta se onnistui näin helposti. Sohva, jolla hän kotona istuu, on liian pehmeä. Miehen halaus voisi olla hellempikin. Vointi raskauden alusta loppuun asti on huono. Työkavereiden antamissa lahjoissa ja korteissa ennen äitiyslomalle jääntiä on kaikissa jotain vähän ärsyttävää. Huomio, jota mies osoittaa naista kohtaan, on vääränlaista. Synnytys on kuolemallisen kivulias, eikä kukaan kohtele naista synnytyksen aikana, kuten hän toivoisi. Elämä vauvan kanssa on koko ajan ihan pirun raskasta. Ja mieskin siinä sitten vielä pyörimässä, sukulaisista puhumattakaan, kylläpä naista koetellaan. 

Kyllä kai tämä oli jollekin todenmukainen ja elämänmakuinen. Sellaiselle, joka on saanut elämässä kaiken ilman erityistä vaivannäköä, ja jolle sellaiset asiat kuin rakastava kumppani, välittävät lähimmäiset, rahallisesti kohtuullinen toimeentulo ja raskaaksi tuleminen ovat itsestäänselvyyksiä, joista ei keksi muuta kuin valittamista. Miuita ihmisiä tai laajemmin yhteiskuntaa ei tarvitse ajatella, sille ei ole sijaa. Enempää kuin yhtä näkökulmaa on tästä kirjasta turha hakea. Sitä myöten tämä kirja jättää mielestäni täyttämättä kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Kritiikkiä löytyi asiaa kuin asiaa kohtaan, mutta mitään ratkaisuehdotuksia tai edes pyrkimystä sellaisiin ei ollut havaittavissa. 

Ei jatkoon!

4. Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla - Elämäni valkohain kanssa

Olen jonkin verran viehtynyt extreme-kokemuksiin, kuten lentokoneesta hyppäämiseen ja siihen, että karting-autolla pääsee ajamaan lujaa. Valkohain kohtaaminen silmästä silmään valtameressä niin, että välissä on vain rautahäkin kehikko, ei kuitenkaan kuulu niihin elämyksiin, joista haluaisin maksaa. Onneksi kirjallisuus tarjoaa tämän mahdollisuuden ilmaiseksi kotisohvalta käsin. 

Harri-Pekka Pietikäinen on koko lapsuutensa ajan pelännyt, että hai hyökkää hänen kimppuunsa kesämökin järven rantavedessä. Hän, kuten varmaan monet muutkin, on traumatisoitunut Tappajahai-elokuvasta. Aikuisena hän on päättänyt kohdata pelkonsa silmästä silmään ja ahtautuu muiden turistien kanssa häkkiin, joka lasketaan mereen siinä toivossa, että mahdollisimman moni valkohai saapuisi paikalle. 

Populaarikulttuurin luoma käsitys on, että valkohait hyökkäisivät joukolla heti ensi tilaisuuden tullen, repisivät häkin kappaleiksi ja popsisivat ihmiset suihinsa, kadoten sen jälkeen kaukaisuuteen ja jättäen jälkeensä ainoastaan verisen veden ja muutaman ihmisestä irronneen riekaleen. 

Todellisuus kuitenkin on, että ihmiset saavat kiittää onneaan, jos valkohaita ylipäänsä enää on siellä, missä niitä ennen on ollut. Ja vaikka niitä olisi, ne pyrkivät välttelemään ihmistä. Jos kaikki osatekijät ovat kohdallaan, ja sattuu niin, että valkohai ja ihminen kohtaavat, valkohai on harvoin kiinnostunut ihmisestä. Ihmisessä ei ole valkohaille tarpeeksi ravintoa, eikä ihmisellä muutenkaan ole haille merkitystä. Valkohait ovat monen muun eläinlajin tavoin vaarassa kadota maailmasta kokonaan - ja monenkaan asian kannalta tämä ei suinkaan ole millään tavalla tavoiteltava asiaintila. 

Jos olet edes jonkin verran kiinnostunut haiden elämästä, tai jos olet joskus epäröinyt uimaan menemistä siinä pelossa, että hai hyökkää kimppuusi, toivon, että luet tämän kirjan!

5. Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

Kesällä 2022 sain ihmeellisen tarmonpuuskan autolla ajamisen suhteen. Pidän itseäni maailman huonoimpana kuskina, joka ei osaa ajaa, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisi autoista yhtään mitään. Koska ihmisen on mielestäni hyvä lukea välillä jotain, mikä itseä ei kiinnosta yhtään, päätin lukea naispuolisen ammattiautoilijan naisille kohdistaman autoilukirjan. 

Kirjassa on kerrottu perusasioita auton hankkimisesta ja auton huoltamisesta, tankkaamisesta lähtien. Kirjassa oli minulle paljon uutta tietoa, koska en ole koskaan omistanut autoa, eikä mikään auton huoltamiseen liittvä ole ikinä pätkääkään kiinnostanut. Toisaalta kirjan lukeminen oli hyvää kertausta autokouluajoilta: kerrattiin joitakin liikennemerkkejä, joiden tulkinta saattaisi olla vähemmän ajelevalle hankalaa, ja esimerkiksi hätäjarrutuksen tekemistä. Viimeksi mainittu oli opastettu niin elämyksellisesti, että olisin heti halunnut päästä kokeilemaan sitä käytännössä. Onneksi heti perässä oli muistutus, että tätä sovelletaan siis hätätilanteissa, ei esimerkiksi liikennevaloihin pysähtyessä. 

Paikoitellen kirja oli mielestäni vähän ärsyttävä, sillä joissain kohdin tunnuttiin rinnastavan tietämättömyys tyhmyyteen. Teksti antoi paikoitellen ymmärtää, että jos lukija ei tiedä tätä ja tätä perusasiaa autoista, hän on tyhjäpäinen hyypiö, joka voisi välillä lakata meikkaamasta ja viilaamasta kynsiään ja miettiä elämässä tärkeämpiä asioita. Ikävintä oli, että muutaman kerran kirjoittaja pilkkasi Suomen surkein kuski -ohjelman osallistujia, eikä ilmeisesti tule ajatelleeksi, että tahto parantaa omia ajotaitoja saattaa olla vaikea ja rohkeutta vaativa päätös, ja niin ollen kirjaan tarttunutta ihmistä voisi mieluummin kiittää kuin parjata lisää asioista, joista hän todennäköisesti on jo kuullut elämässään tarpeeksi. 

Silti, jos minulla olisi oma auto, jolla ajelisin jatkuvasti, ostaisin tämän kirjan omaksi ja säilyttäisin sitä hanskalokerossa. Voisin suositella sitä muillekin autoileville ihmisille, sekä naisille että miehille.

6. Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2022. Poikkeuksellisesti olin tutustunut Finlandia-ehdokkaisiin jo etukäteen ja olin lukemassa tätä kirjaa parhaillaan, kun voitto julkistettiin. Olen iloinen, että juuri tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon. Toivoisin, että mahdollisimman moni ihminen lukisi tämän kirjan ajatuksen kanssa. 

Kirjan päähenkilö on ollut lapsuudessaan tunnollinen, koulukiusattu musiikkiluokkalainen. Kirjan nykyhetkessä hän on opettajana työskentelevä aikuinen. Sattumanvarainen näky saa hänet muistelemaan menneitä, ja kirjan tarina pureutuukin pitkälti hänen tuskallisiin kouluaikoihinsa. 

Tarinan päähenkilö on ollut lähes koko kouluaikansa henkisen ja fyysisen väkivallan uhri sekä koulutovereidensa että erityisesti opettajan taholta. Mielestäni tärkeimmältä tässä kirjassa tuntuikin nimenomaan opettajan valtaa kohtaan kohdistettu kritiikki. Vertaisten kesken tapahtuva koulukiusaaminen on tietysti tärkeä ja vakava aihe, mutta opettajan oppilaisiin kohdistama kiusaaminen on vähemmän käsitelty aihe, jota olisi syytä pysähtyä pohtimaan paljon enemmän. 

Opettaja on aikuinen, joka viettää paljon aikaa lasten ja nuorten kanssa ainoana aikuisena. Nykyaikana opettajan epäoikeudenmukaista toimintaa voidaan ehkä dokumentoida älypuhelimilla, mutta esimerkiksi tämän kirjan päähenkilön kouluaikoina, 2000-luvun alussa, se ei ole ollut mahdollista. Opettajalla on käytännössä mahdollisuus tehdä mitä lystää, ja tarpeen vaatiessa selitellä itsensä ulos ongelmista ilman, että joutuu vastuuseen toisille aikuisille. Opettajat ovat ikään kuin jumalia jakaessaan arvosanoja, jotka määrittelevät ihmisten tulevaisuuden mahdollisuuksia - mutta mitä numerot ovat? Ne ovat mielipuolisia leimasimia, joita opettajat jakelevat omien mieltymystensä ja ennakkoluulojensa mukaan. Surullisen paljon määrittelee se, millaisia numeroita oppilas yleensä saa. Jos oppilas saa monessa muussa aineessa seiskaa, hänelle voi hyvin antaa seiskaa omassakin aineessa. Kympin oppilaalle on ikävää antaa riviä huonontavaa numeroa, hänelle on helpompi antaa kymppi kuin esimerkiksi jollekin, jolla muuten on vaikka seiskaa. Ja hei, opettajat ovat kiireisiä, eihän heillä ole aikaa mietiskellä sen syvällisemmin. Jos oppilas miellyttää opettajaa, hän saa paremman arvosanan. Jos taas ei satu miellyttämään, kyllä hänelle huonompikin arvosana kelpaa. Tosipaikan tullen opettajat ovat aina valmiina tukemaan toisiaan: kyllä he jumalallisessa vallassaan ovat oikeassa. 

Opettajien työ on kiireistä ja stressaavaa, he parkuvat jatkuvasti joukkona lisää palkkaa ikävän työnsä tueksi. Heillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista vastuuta, kun joku hakataan, joku joutuu mielisairaalaan vuosien koulukiusaamisen takia tai kun koulussa ammuskellaan. Mitäpä opettaja olisi voinut tehdä, ei mitään tietenkään. 

Kun luin tämän kirjan, esitin somessa toiveen, että etenkin jokainen opettajana toimiva lukisi tämän kirjan. Myöhemmin totesin, että siitä tuskin on sen enempää hyötyä kuin muistakaan opettajien vastuuta kyseenalaistavista kysymyksistä tai kohuista. Perinteisesti opettajilla on ollut ainoastaan valtaa - vastuuta heillä ei loppujen lopuksi tunnu olevan. 

Teepä siis itse päätös siitä, luetko tämän kirjan vai et. Joka tapauksessa olen iloinen, että juuri tämä kirja palkittiin ja nostettiin keskusteluun. Mielestäni se on hyvä askel ihmiskunnalle. 

7. Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Tämä on ehkä parhaita tietokirjoja, joita olen koskaan lukenut. Toivoisin, että tätä kirjaa siteerattaisiin ääneen ja esimerkiksi työpaikkojen kahvihuoneiden seinille liimatuilla muistilapuilla usein, ja että tämä kirja herättäisi ihmiset aidosti pohtimaan asiaa. Toivoisin, että jokainen lukisi tämän kirjan. 

Kirja on läskiksi itsensä kokevan ihmisen kokoama kertomus niistä lukuisista elämäntilanteista, joita normaalipainoisen ihmisen ei tarvitse koskaan kokea, ja jotka tuottavat haasteita läskeille. Samalla kirja on tärkeä kritiikki, kannanotto ja keskustelunavaus läskivastaisesta kulttuurista, jossa elämme. Se tuo esiin tutkimukset, joissa on todettu, että ihmiset kautta maailman olisivat mieluummin onnettomia kuin läskejä. Se pureutuu painoindeksiin, joka hallitsee terveyskyselyitä ja tutkimuksia ja yksilöiden hyvinvoinnin kartoituksia, vaikka kyseinen väline on alkujaan kehitetty tilastotieteessä joukkojen tutkimiseen, ei missään tapauksessa yksilöllisen ihmisen terveyden mittariksi. Se kertoo, että jos ihminen on läski, hänen terveyttään ei tutkita samalla tavalla kuin muiden, ainoa vika, mikä hänessä todetaan, on ylipaino, oireista riippumatta. Läskejä pidetään tyhmempinä ja laiskempina kuin muita, heidän on vaikeampi saada työpaikkaa, heidän on vaikeampi saada ystäviä ja parisuhdetta. 

Koskettavinta ja samalla tuskastuttavinta ja samastuttavinta mielestäni oli se puhumisen tapa, joka on niin syvälle juurtunut osa kulttuuriamme, että emme sitä välttämättä edes tiedosta, vaikka se on lähemmin tarkasteltuna täysin sairasta.

Kahvipöydässä ei voi istua kuulematta puhetta siitä, miten tarjolla olevia herkkuja ei pitäisi syödä, tai jos niitä syö, täytyy sen jälkeen jumpata oikein kunnolla, ja perään heleää naurua. Ruoka ja herkut ovat syntiä ja paheita, niitä pitäisi välttää, niihin ei saisi sortua, tai jos sortuu, asialle pitää heti tehdä jotain. Etenkin läskin ihmisen pitää jollain tavalla selitellä tai pahoitella aina, jos hän ottaa tarjotun pullan. Joka puolella vastaantulevassa puheessa keskiössä on ainoastaan läskiyden välttäminen, mikään muu elämässä ei ole yhtä tärkeää. 

Kirja antaa puheeseen loistavan termin: oman syömisen juontaminen. Ihmiset, jotka kovaan ääneen kertovat muille, kuinka he syövät vaikka ei pitäisi, tai jättävät syömättä, tai jumppaavat koska söivät, tai saavat syödä kunhan jumppaavat, juontavat syömisiään muille. 

Ja minun tekisi sanoa kirjan kirjoitajan jalanjäljissä ihan jokaiselle ihmiselle: tee mitä teet, mutta ÄLÄ juonna syömisiäsi. 

Olen ollut tätä mieltä ennenkin, mutta tämän kirjan lukemisen jälkeen olen sata kertaa vahvemmin tätä mieltä: 

Elämässä on tehtävä valinta sen suhteen, haluaako ajatella kaloreita vai eikö halua ajatella kaloreita. Jos valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, eli haluaa ajatella kaloreita, silloin täytyy syödä vähäkalorista ravintoa ja jättää kaloripommit pois. Jos taas valitsee toiseksi mainitun vaihtoehdon, eli ei halua ajatella kaloreita, silloin saa syödä mitä lystää. 

Molemmissa vaihtoehdoissa pätee sama elämänohje: pidä turpasi kiinni kaloreista. Kukaan ei kaipaa selittelyäsi, pahoitteluasi, kommentointiasi, juontamistasi kaloreiden suhteen. Ei omasta eikä muiden syömisestä. 

8. Sanna Stellan: Hyvien synnytystarinoiden kirja

Sanna Stellan, eli yksi suosikkinäyttelijöistä, on koonnut tähän kirjaan tarinat omista synnytyksistään ja haastatellut samalla muita ihmisiä, jotka ovat kokeneet synnytyksen positiivisesti. Kirja on kirjoitettu, jotta ihmiset saisivat synnytyksestä muitakin näkökulmia kuin sen liian monesti esimerkiksi elokuvissa toistetun, jossa nainen kirkuu elämänsä suurimmissa tuskissa ja veri ryöppyää.

Luin tämän kirjan, koska olin kiinnostunut vastakertomuksesta. Olen aina luullut, että synnytys on vähän kuin kuoleman porteilla käyminen, vaikka olen samalla hienoisesti ihmetellyt, että jos se on niin ylimaallisen suuri kipu, niin miten niin moni on siitä selvinnyt jopa useamman kerran. Luin tämän kirjan myös, koska on niin ihanaa lukea joskus hyviä tarinoita. Toivoisin, että tällaisia tarinoita kirjoitettaisiin enemmän ja usemmasta aiheesta. Kokemuksia, jotka ovat olleet ihmisille hyviä, siitä huolimatta, että niihin on liittynyt moninaisia vaiheita ja kipuakin. Kun luen tällaisia tarinoita, tuntuu, kuin sekunnin ajan voisi hengittää vähän vapaammin: elämässä on myös joitakin hyviä asioita, ja vaikeissakin kokemuksissa voi olla hyvää.

 

9. Heidi Silvan: Tyhmästi tehty

Käsittelin joskus noin vuosi sitten itse tämän nuortenkirjan, kun se saapui kirjastoon uutuuskirjana. Kiinnostuin siitä. 

Kirjan keskiössä on kolmen teinitytön muodostama porukka ja yksi kesä, jonka he viettävät yhdessä tyhmiä asioita tehden. Moni voi varmaan samastua tyhmyyksiin, mitä teini-ikäisenä porukassa voi tulla keksineeksi. Jotkut menevät tyhmyyksissään kuitenkin pidemmälle kuin toiset. Suosittelisin tätä monelle teini-ikäiselle, ja erityisesti tyhmiä tekeville ihmisille iästä riippumatta. Ehkä siksi luin sen itsekin. Pidin kirjassa myös moniulotteisuudesta: asiat eivät ole mustavalkoisia, eikä asioita selitetty tai väännetty oikeiksi tai vääriksi, vaan moni asia jätettiin lukijan itsensä pohdiskeltavaksi. 

10. Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

Toimittaja Ilkka Karisto on huomannut, että jatkuva älypuhelimen selailu haukkaa suuren osan hänen ajastaan ja vaikuttaa haitallisesti muunmuassa keskittymiskykyyn tuomatta tilalle mitään positiivisia vaikutuksia. Vuoden 2019 lopussa hän päättää viettää seuraavan vuoden, vuoden 2020, kokonaan ilman nettiä, ja kirjoittaa tästä ajasta kirjan. Kokeilu lähteekin hyvin käyntiin, ja netitön aika tuntuu tavalla tai toisella luksukselta. Sitten iskee koronapandemia, ja asiat vaikeutuvat huomattavasti. Vuosi ilman nettiä kuitenkin taittuu, muutamaa pientä lipsahdusta lukuunottamatta. Jos haluat tietää, miten se taittui, niin lue tämä kirja. 

Kirja oli minulle hienoinen pettymys. Ensinnäkin luin kirjan saadakseni tietää, miten Karisto hoiti laskujen maksamisen ynnä muut viralliset asiat ilman nettiä vuonna 2020, ja etenkin korona-aikana, jolloin oli käytännössä kiellettyä lähteä kotoa minnekään. Laskujen maksamisen ja muiden viranomaisasioiden hoitamisen osalta kirjassa kerrotaan kuitenkin vain alkuvuodesta, jolloin pankkeihin ja virastoihin vielä pääsee sisään, ja päivitellään palvelun hitautta ja paikan päällä annetusta palvelusta perittyä palvelumaksua. Laskujen maksaminen on siis paljon kalliimpaa ja vaivalloisempaa, jos et osaa tai voi käyttää nettiä. Tämähän nyt oli selvää jo lähtökohtaisesti. Korona-ajalta kirjasta löytyy muutama maininta siitä, että joko laskun maksaminen on viivästynyt tai sitten vaimo on maksanut sen nettiä käyttäen. No silloin ei kyllä mielestäni oikein voi puhua ajasta ilman nettiä.

Tulin kirjan luettuani myös surulliseksi. Karisto ylistää kirjassa sitä, kuinka hän netin käytön jätettyään pystyi taas keskittymään esimerkiksi kirjan lukemiseen. Aikaisemmin hän on koukuttunut ainoastaan uutisten ja somepäivitysten nopeaan selaamiseen, eikä keskittyminen ole riittänyt mihinkään pitkäjänteisempään. Karisto yleistää saman koko yhteiskunnan ongelmaksi, ja paljastaa, että valtakuntamme suurimman sanomalehden kulttuuritoimittajakin on myöntänyt, että ei oikein enää jaksaisi lukea kirjoja, vilkaisee vain muutaman lauseen niistä ja kirjoittaa siltä pohjalta sitten arvostelun. Jos tämä on se suunta, mihin maailma on menossa, haluan hypätä katolta alas. 

Mutta sellaista kuulkaa. Emme me nykyihmiset ole mitään muuta kuin puhelin käteen juurtuneita muumioita, joiden älykkyys ei riitä kuin parin lauseen lukemiseen kerralla, jos siihenkään. Tai ainakaan tämän kirjan kirjoittaja ja hänen tuntemansa ihmiset eivät pysty sen enempään.

11. Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Taas asiakas oli varannut tämän, toiseen maailmansotaan sijoittuvan ja uuden kirjasarjan aloittavan uutuuskirjan, ja taas minä bongasin sen varaushyllystä ja varasin itselleni. 

Kirjan keskiössä on vähän alle parikymppinen Raakel, joka on kasvanut varakkaassa perheessä Helsingissä ja elänyt hyvin suojattua elämää. Sodan syttyessä Raakelille tarjoutuu mahdollisuus lähteä rintamalle lottatehtäviin, ja hän tarttuu mahdollisuuteen, koska kaipaa jännitystä elämäänsä ja haluaa ärsyttää äitiään, joka taas haluaisi suojella häntä kaikelta pahalta. Ainut Raakelin harmi on, ettei hän pääse etulinjaan olemaan toimintaelokuvan sankarihahmo, vaan joutuu ihan vain viestilotaksi jonnekin saaristoon. Myöhemmin Raakel lähetetään erilaisiin, toinen toistaan kurjempiin tehtäviin, koska hän ei sopeudu mihinkään eikä viihdy missään. 

Tätä kirjaa lukiessani törmäsin harmittavaan, onneksi suhteellisen harvinaiseen tunteeseen siitä, että kirjan kirjoittajalla ei selvästikään ole elämästä ja maailmasta yhtään samanlaiset näkemykset kuin vaikka minulla, ja sen takia kirjan lukeminen oli lähinnä ärsyttävä kokemus, vaikka kirjan aihe vaikutti ihan lupaavalta. Raakelin hahmoa kuvataan esimerkiksi kovin hyveelliseksi, luotettavaksi ja rohkeaksi, vahvaksi naiseksi. En vain käsitä, mitä luotettavaa on siinä, että ensi töikseen lotaksi päästyään hän rikkoo lottalupauksensa kuuntelemalla salaa sotilaiden keskinäisiä puheluita saman tien, kun tilaisuus koittaa. Myöhemmin hän on kovin ärtynyt, kun hänen lottakaverinsa kumppani katoaa taistelussa, ja tätä kadonneen sotilaan lottakumppania Raakelin mielestä turhaan paapotaan ja palvellaan. Raakelin mielestä tilanne on hyvä, koska kyseistä sotilasta ei ole vielä julistettu kuolleeksi. Miksi morsianta kohtaan pitäisi osoittaa myötätuntoa? Myöhemmin kyseinen lottakumppani saa tietää, että Raakel on salakuunnellut puheluita, ja kertoo sen eteenpäin. Kyseinen lotta on siis petollinen, Raakel halveksii häntä hänen epäluotettavuudestaan ja lähtee niskojaan nakellen toisiin tehtäviin. Se, että Raakel itse valehtelee jokaiselle vastaantulijalle välttääkseen rangaistukset ja saavuttaakseen mitä itse haluaa, puolestaan on silkkaa vahvuutta, rohkeutta ja isänmaallisuutta. 

Kaiken kruunaa kirjailijan saatesanat siitä, että hän halusi kirjoittaa tämän kirjan siksi, koska "lotista ei ole juurikaan kirjoitettu aiemmin", ja hän halusi sijoittaa tähän kirjaan muunmuassa Bengtskärin majakalla käydyn taistelun, koska siitäkään "ei ole juuri kirjoitettu aiemmin, eivätkä monetkaan tiedä siitä." Minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että otapa Laitonen edes joku sotahistoriallinen kirja käteesi ja lue se, tai tee edes pikainen google-haku, jos et muuhun pysty.

Ei jatkoon!

12. Juha Hänninen: Auta minut kuolemaan - Armollinen, rikollinen eutanasia

Oletko koskaan miettinyt, pitäisikö eutanasian, eli kuolemaan avustamisen, olla laillista, vai onko se mielestäsi pöyristyttävä ajatus?

Juha Hänninen on saattohoidossa työskennellyt lääkäri, joka on kirjoittanut eutanasiasta useamman kirjan, muunmuassa tämän kirjan. 

Oli varmaankin taas niin, että asiakas oli tehnyt varauksen ja varausta käsitellessäni ajattelin, että minuakin kiinnostaa tämä aihe. 

Minulla ei ollut ennen kirjan lukemista vakaumuksellista mielipidettä siitä, sallisinko kuoleman avustamisen vai en.  En onneksi ole joutunut miettimään asiaa vakavasti. Tämän kirjan lukemisen jälkeen olin kirjoittajan argumenteista vakuuttunut, ja ennemminkin ihmettelen, miksi eutanasia ei ole laillinen maassamme. 

Jos olet joskus miettinyt eutanasian laillisuutta tai laittomuutta, tai jos sinua kiinnostaisi miettiä sitä, kehotan lukemaan tämän kirjan. 

2022

 Vuonna 2022 elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

Uudenvuodenyönä olimme kotona seuraamassa, miten noin 7 kk ikäinen koiramme reagoi rakettien paukkeeseen. Se oli raketeista osapuilleen yhtä vähän moksiskaan, kuin mistään muustakaan kohtaamastaan uudesta asiasta. 

Uudenvuodenpäivänä ostin sukset. Se oli vuosia harkittu teko, jota en ole katunut. Olen hiihtänyt niillä nykyisen kotikuntani laduilla, naapurikunnan laduilla, synnyinpaikkakuntani laduilla ja Levillä. Eniten fiiliksissä olen ollut syntymäkuntani laduista. On hyvät, pitkät ladut, upeat maisemat ja tilaa hiihtää! Nämä ovat asioita, joita lapsena on pitänyt itsestäänselvänä, ja joita osaa arvostaa vasta yli 30-vuotiaana. 

Tammikuun lopussa olin nenäonteloiden laajennusleikkauksessa. Leikkaus tehtiin päiväkirurgisena toimenpiteenä paikallispuudutuksessa. Ennen leikkausta viimeinen puoli vuotta elämästäni oli mennyt niin, että joka toinen yö valvoin joka aamuyö tuntikausia nenä tukossa ja niiskuttaen, kiitos nenän polyyppien, joita oli vuosien ajan yritetty hoitaa kaikin keinoin, mutta joita enää mikään ei pitänyt kurissa. Leikkauspäivänä kotini pihassa oli mittavat lumityötalkoot ja lunta oli epäinhimillinen määrä. Leikkauksen jälkeen kumppanini haki minut autolla kotiin. Sairaalasta ajoimme kotiin apteekin kautta. Kotimatkalla tyhjensin apteekin muovipussin ja oksensin pussiin, vaikka muutamaa kilometriä aiemmin olin ajatellut, että pystyn kyllä sinnittelemään kotiin asti. Kotipihassa suuhuni työntyi jostain nenänielusta niin iso veriklimppi, että en kehdannut sylkäistä sitä maahan, vaan pyörittelin sitä suussani, kunnes pääsin sylkemään sen vessanpönttöön. Leikkauksen jälkeen makasin viikon ajan sohvalla, söin särkylääkkeitä ja tuijotin televisiosta saippuasarjaa, johon ei tarvinnut keskittyä. Tänä vuonna nenäni tilanne on ollut taas hyvä, ja elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, kun pystyn hengittämään myös nenän kautta ja haistamaan asioita. 

Leikkausta seuraavana päivänä, helmikuun alkaessa, sain tietää saaneeni kokovuotisen työskentelyapurahan väitöskirjatyöhön. Ajattelen, että se on ollut koko tähänastisen elämäni ehdottomasti suurin saavutus. Juhlin sitä vanhempieni ja veljeni perheen kanssa juomalla kuohuviiniä ja alkoholitonta Muumi-kuohuviiniä sekä syömällä suklaamarmorikakkua. 

Vanhempani kävivät katsomassa mummiani viimeisen kerran päivänä, jona tieto saamastani apurahasta oli tullut. Isäni oli kertonut äidilleen, että minä olen saanut ison apurahan. Mummi oli siinä hetkessä sanonut kenties viimeisen kokonaisen lauseensa: "Minusta tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin mennä." 

Kahden päivän kuluttua siitä mummi kuoli. Mummin kuolemaa seuraavana yönä mieleni tulvi muistoja lapsuudestani. Muistoja, joita olin yrittänyt palauttaa mieleeni aikuisena aikana, jona halusin lyödä mummin kanssa välit poikki. Halusin muistaa, että hän oli ollut minulle valtaosin hyvä isovanhempi. Sellaisena muistan hänet nyt. 

Mummin hautajaispäivänä paistoi kirkas talviaurinko. Kirkossa istuessani minulle tuli sellainen tunne, että sisälläni elää jokin osa mummin voimakkaasta luonteesta. On kenties aina elänyt, mutta vasta siinä hetkessä tunsin sen. Mummi oli vahva, osaava, toimiva ja voimakas nainen, ja jokin osa siitä voimasta elää nyt myös minussa. 

Viikko leikkauksen jälkeen palasin töihin. Olin etätöissä, koska en ollut vielä niin hyvissä voimissa, että olisin jaksanut kävellä työpaikalle ja takaisin tai seistä asiakaspalvelutiskillä. Herää vain kysymys, miksi olin edes etätöissä. No siksi, että helpottaisin varsinaisen töihinpaluun taakkaa. Terveisiä sinulle, joka luulet, että kirjastotyö on pelkkää helppoa kirjojen hyllyyn laittamista. Ei ole.

Helmikuun lopussa, kuten kaikki muistavat, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota, energiakriisi ja inflaatio tekevät uutisten katsomisesta vielä vastenmielisempää minulle, joka en lähtökohtaisesti ole ollut erityisen kiinnostunut uutisista. Pitkin vuotta olen tuntenut elefantin painon rinnan päällä, vaikka itselläni ei olekaan välitöntä hätää. Olen joutunut rajaamaan uutisten katsomista korkeintaan yksiin päivässä, välillä vähemmäksi, koska en vain kestä enkä siedä. 

Kävimme Helmi-koiran kanssa vuoden aikana muutamilla treffeillä samanrotuisten koirien ja heidän omistajiensa kanssa aidatuissa koirametsissä, joissa koirilla oli lääniä juosta vapaana. Parasta oli, että Helmi pääsi kerran tapaamaan myös sisaruksiaan ja äitiään tällaisille koiratreffeille.

Maaliskuussa aloitimme Helmin kanssa rallytoko-harrastuksen. Se oli ihan kivaa, mutta en innostunut siitä niin paljoa, että nykyisin olisimme mitään lajin mestareita. 

Keväällä varasin kumppanilleni ja itselleni yöpymisen Bengtskärin majakalla ja intoilin siitä kuukausia etukäteen. 

Huhtikuun lopussa juoksin 31. maratonini ja ensimmäisen maratonin lähes kahteen vuoteen Tuusulanjärvellä. Jännitin juoksua todella paljon, mutta se meni ihan hyvin, ja paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Näin tuolla reitillä enemmän tuttuja kuin olen koskaan millään maratonreitillä nähnyt. Kiitos teille kaikille, ja anteeksi!

Maratonia seuraavana maanantaina, kaksi päivää maratonin jälkeen, vietin 31-vuotissyntymäpäivääni. Syntymäpäiväni aamuna kumppanini pyysi minua kiipeämään kotini parvelle. Kömmin sinne kipeillä jaloillani ja avasin siellä odottaneen lahjapaketin. Paketista paljastui kuntotrampoliini. Lahja olisi ollut mieleinen, jos ajankohta olisi ollut toinen. Myös trampoliinin käyttäminen on osoittautunut hankalahkoksi: kotini sisäpuolella sitä ei voi käyttää, jos ei halua naapureiden tekevän ilmoitusta maanjäristyksestä hätäkeskukseen, ulkona sitä ei kehtaa käyttää, koska ei kaipaa naapureiden katseita ja muutenkin Helmi oikeastaan omii sen omaan käyttöönsä. 

Vappuaatonaattona kävin veljeni perheen luona ahmimassa käsittämättömän hyviä, itse tehtyjä munkkeja. Samana iltana laitoimme Helmille sen ensimmäisen punkkipannan, eikä se ilahtunut siitä yhtään.

Vappuaattona olin töissä, ja työpäiväni jälkeen karautimme ystäväpariskunnan luo viettämään parasta vappua vuosiin. Olin iloinen onnistuneesta vapusta, kun vappupäivänä köröttelimme kotia kohti. 

Toukokuun alussa Helmi täytti vuoden. Se vietti 1-vuotispäivänsä "isin" kanssa töissä ja söi illalla maksamakkaraleivoksen. 

Äitienpäivänä kävin äitini kanssa Hämeenlinnan teatterissa. 

Toukokuun puolivälin paikkeilla lähdin melko ex temporena maratonille Helsinkiin. Etenkin näin koronavuosien jälkeen isossa, kansainvälisessä juoksutapahtumassa oli ihan mieletön fiilis! Olen niin onnellinen siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua sinne ja juosta maaliin Helsingin Olympiastadionille.  Ajattelin, että tällaista maratonin juoksemisen pitäisi aina olla, ja jokaisen juoksijan pitäisi saada kokea tämä. 

Toukokuun lopussa toteutui haaveeni matkasta Bengtskärin majakalle. Sanat eivät riitä kuvaamaan onnea, jota tunsin Bengtskärin rantakallioilla merta katsellessani, seuratessani poikasiaan paimentavia haahkaemoja ja istuessani majakanvartijan vanhassa huoneessa tuijottamassa ikkunasta merelle. 

Touko-kesäkuussa kuuntelin elämäni ensimmäisen kerran äänikirjoja, sukulaisen suosituksesta. Aina ennen olin ajatellut, että äänikirjat eivät ole minun juttuni. Nyt huomasin, että äänikirjoja voi olla ihan mukava kuunnella samalla, kun tekee jotain yksitoikkoista, esim. viikkaa pyykkejä tai imuroi. 

Kesäkuussa vietin kolme kesälomaviikkoa. Hankin elämäni ensimmäisen pelargonian, koska naapurit ja sukulaiset ovat olleet huolissaan siitä, että minulla ei ole kukkia, kasveja tai puutarhaa. Ei tule myöskään jatkossa olemaan. 

Kesällä otin muutaman ajotunnin henkilöautolla vapaaehtoisesti, koska halusin vahvistaa ajotaitojani ja paikata aikanaan autokoulussa saatuja traumoja. Ajattelen edelleen, että ehkä autolla ajaminen ei ole minua varten. 

Vietin juhannusta veljen perheen luona. Juhannuspäivänä kumppanini pesi kotini terassin. 

Syyskuun alussa työnkuvani muuttui, koska olin keväällä lupautunut ottamaan erään projektin vedettäväkseni. En ole viihtynyt uudessa työnkuvassa erityisen hyvin. 

Syyskuun alussa matkustin myös elämäni ensimmäisen kerran Leville ja juoksin Ruskamaratonin. Ruskamaraton ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta Levin maisemat kyllä saivat mainoslauseensa mukaisesti sieluni kipinöimään. Maratonin jälkeisenä päivänä patikoimme Levi-tunturilla joulupukin mökille ja piirsimme puumerkkimme sinne. Erityisen paljon nautin tunturimaisemissa kävelystä ja välillä istumisesta reitin varrelle tehdyn tulen ääreen. Mietin, miten hienoa olisi kävellä siellä talvisen tähtitaivaan alla. Ajattelin, että haluaisin sinne pidemmäksi aikaa. 

Leviltä palatessa yövyimme myös Raahessa. Kävellessämme Raahen vanhassa kaupungissa ajattelin, että haluaisin muuttaa sinne. Nautiskelimme kahvit vanhan ajan tunnelmaa henkivällä Langin kauppahuoneella. Yövyimme aivan loistavassa hotellihuoneessa. 

Syksyllä kävimme kumppanini kanssa lavatanssikurssin. Opettelimme foxia, buggia, tangoa ja salsaa. Tanssiminen oli ihan mukavaa yhteistä tekemistä, ja ehkä se johtaa siihen, että vielä joskus jonkun kaverin häissä kehtaan mennä tanssilattialle. Aiemmin en ole kehdannut. 

Syksyllä iloitsin Maajussille morsian -ohjelmasta ja siellä olleesta Arhosta ja hänen mahtavasta puhetyylistään. Ajattelen, että haluaisin jonkun Arho-liven seuratakseni. 

Kuluneena vuonna sairastin kuumeflunssan peräti kaksi kertaa, vaikka saattaa mennä vuosia niinkin, että en sairasta flunssaa kertaakaan. Jäin etätöihin, itkin ja söin särkylääkkeitä, sillä koin, että sairasloma ei ole vaihtoehto. Olin myös lähdössä maratonille flunssaisena, koska minut oli jo ilmoitettu sinne, mutta sentään sen suhteen joku järjen rahtunen päässäni toimi, ja sain oltua menemättä. 

Lokakuun puolivälissä veljeni joutui onnettomuuteen samana viikonloppuna, kun asunnossani vaihdettiin ovi ja pestiin ikkunat. Halusin auttaa veljeäni, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Päädyin neulomaan hänelle villapeiton. Niin, että kättä pystyyn vain kaikki, jotka haluavat tulla minun auttamikseni. Villapeittoa neuloessa oli aikaa fiilistellä sitä, miten hieno asia on, että minulla on sellainen veli kuin hän on. 

Marraskuussa käytin puolitoistavuotiaaksi varttuneen koirani rodun perinnöllisten vikojen tutkimuksessa, mitä kasvattaja oli edellyttänyt myydessään koiran meille. Olin helpottunut, kun mitään vikaa ei toistaiseksi löytynyt. 

Marraskuusta lähtien lunta on tullut harvinaisen paljon ja lumitöiden kanssa taloyhtiömme pienessä pihassa on saanut tuskailla tosissaan. 

Marraskuun lopussa kävimme kumppanini kanssa ihanassa parihemmotteluhoidossa, jonka olin varannut meille 1) tarjotaksemme meille yhteistä aikaa, 2) palkitakseni itseni raskaasta syksystä suoriutumisesta ja 3) kiittääkseni kumppaniani siitä, että juuri hän on elämässäni. Hemmottelu sisälsi kuumakivihieronnat molemmille sekä höyrysaunan ja porepaljun kuohuviineineen hieronnan jälkeen tunniksi yksin meidän käyttöömme. Hoito oli aivan ihana ja olin saamaamme palveluun todella tyytyväinen. Hoidon jälkeen menin vieressä olevaan vaatemyymälään ja löysin Black Friday -alennuksesta paksun talvitakin, joka on ollut siunaus loppuvuoden keleissä. 

Marraskuun lopulta lähtien nostatin aggressiivisesti joulutunnelmaa, koska elämä niin maailmanpoliittisesti, yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tuntui niin kurjalta. Koristelin kodin, iloitsin itsenäisyyspäivästä, keittelin glögiä sekä iltaisin että etätyöpäivien kahvitauoille, tilasin ja lähetin joulukortit, pukeuduin tonttulakkiin ja punaisiin asusteisiin, leivoin pipareita monta pellillistä. Kävin vanhassa Porvoossa joulumarkkinoilla ja tunnelmoimassa saariston joulua Pellingin saarella. Päätin olla ostamatta joululahjoja, koska joulun jälkeen odotti loma ja lomamatka. 

Tänä vuonna minulla oli ehkä ainutkertainen tilaisuus pitää lomaa joulun yhteydessä. Se on nykyisen työtehtäväni yksi harvoista eduista. Sen vuoksi tilasin kumppanini kanssa meille lomamatkan Lappiin, jonne olen halunnut matkustaa joulun ajaksi jo lapsuudestani lähtien. Jos asiat olisivat menneet ihan kuten toivoin, olisimme matkanneet sinne jo jouluksi, mutta nyt matkasimme sinne joulun ja uudenvuoden välipäiviksi. Vietimme osan jouluaatosta kotona ja osan Hämeenlinnassa veljeni luona. Jouluaatto oli ihana ja onnistunut, vuoden paras päivä, niin kuin se usein on. Joulupäivänä kävimme hiihtämässä. Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna lähdimme matkaan. 

Saavuimme Leville tapaninpäivän jälkeisenä iltana. Porukkaa oli mielettömästi, ja kaikki tuntui menevän huonosti. Ajattelin, että oli virhe tulla tänne, ja että tästä lähtien tiedän ainakin olla haaveilematta joulusta täällä. 

Mielialani parani alun kankeuden jälkeen. Hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin Levin laduilla ja olin iloinen siitä, että vastaan tuli monentasoisia hiihtäjiä ja latua riitti meille kaikille. 

Toteutin Levillä haaveeni revontuliratsastusvaelluksesta islanninhevosilla yhdessä kumppanini kanssa. Olin haaveissani nähnyt meidät kirkkaan tähtitaivaan alla tai revontulien loisteessa tunturimaisemissa, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen ratsastukseen myös pilvisen taivaan alla, lumisessa metsässä illan pimeydessä. Olen joskus lapsena ratsastanut enemmänkin islanninhevosilla, eikä innostus niihin ole koskaan kokonaan sammunut. 

Vietin uudenvuodenaaton pääosin autossa. Tulimme takaisin kotiin parahiksi rakettien paukkeeseen ja ilotulitusten räiskintään horisontissa.  

Tällä hetkellä mielialani ei ole kovin hyvä. Vuosi on loppunut, mutta elämän vaikeudelle ei näy loppua. Olen tyytymätön työhöni ja moneen asiaan elämässäni. En tiedä, mitä tehdä näille asioille. Ehkä ruoskin itseäni tulevana vuonna vähän enemmän, jotta saisin edes vähän enemmän aikaiseksi ja voisin ensi vuonna tähän aikaan olla sen suhteen tyytyväisempi itseeni. 

Ainut toiveeni tulevaa vuotta kohtaan on se, että tilanne ei menisi enää pahemmaksi. 

Hyvää uutta vuotta!