Viikko 17: Tavallisuus ja poikkeuksellisuus

 Lähestulkoon koko aikuisuuteni ajan olen ollut kiinnostunut normaaliuden ja epänormaaliuden käsitteistä ja rajoista. Mikä on normaalia, minkä tai kenet taas voi määritellä normaalista poikkeavaksi ja missä tilanteissa tällaisia määrittelyitä ylipäätään tarvitaan. 

Yliopistoaikanani näin yliopiston seinällä joskus mainosjulisteen, jonka suhteen en enää tarkkaan muista, mitä siinä mainostettiin. Julisteen lause on kuitenkin jäänyt mieleeni, ja se puhuttelee minua edelleen. 

Siinä luki:

Vain erityinen haluaa olla normaali.

En lähde tässä nyt avaamaan, mikä kaikki lauseessa puhuttelee minua, koska 1) teksti ei loppuisi koskaan, ja 2) toivon, että lukija voi jäädä itse miettimään sitä.

Törmäsin normaaliuden ja poikkeavuuden kysymyksiin viimeksi lukiessani Ismo Leikolan ja Angelika Leikolan kirjoittaman, tänä vuonna ilmestyneen kirjan, Unelmaero - Elämä 2.0.

Kaikkien näiden vuosien aikana Ismo Leikola -faniuteni ei ole kaikonnut mihinkään, vaikka enää en juoksekaan hänen perässään keikoilla aivan koko ajan. Kaksi vuotta sitten luin Ismon ja hänen vaimonsa kirjoittaman, ensimmäisen yhteisen kirjan, Suo, kuokka ja Hollywood, jossa he kertovat elämästään Amerikassa. Pidin tuosta kirjasta kovasti. Totta kai minun oli saatava lukea myös tänä vuonna ilmestynyt kirja. 

Kirjassa puhutaan sen nimen mukaisesti paljon Ismon ja Angelikan erosta. Kuten voitte arvata, suurin kysymykseni kirjaa lukiessani oli, miksi, voi MIKSI minä en ollut tinderissä viime vuonna, kun Ismo oli siellä. 

Kirjassa Ismo ja Angelika kirjoittavat luvun vuorotellen. Olin kiinnostunut Angelikan ajatuksista, koska en ole koskaan aiemmin lukenut niitä, ja olen aina miettinyt, millainen hän mahtaa olla. Olin olettanut, että Ismon vaimon täytyy olla ihan mahtava tyyppi.

Sain pettyä. 

Sen enempää tässä vaiheessa pettymykseeni menemättä kerron, että heti kirjan alussa Angelika määrittelee itse itsensä poikkeukselliseksi. 

Miten hänen poikkeuksellisuutensa ilmenee?

Kuulemma muun muassa siten, että hän havainnoi muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti, ja tietää aina vaistomaisesti heti, mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Hän tietää muiden ihmisten ajatukset ja tunteet läpikotaisin jopa silloin, kun ihmiset itse eivät ole perillä omista tunteistaan ja ajatuksistaan. 

Jäin miettimään tätä.

Olen elämäni aikana miettinyt paljon sitä, mitä muut ihmiset mahdollisesti tuntevat ja ajattelevat, ja lukenut paljon psykologiaan liittyviä tietokirjoja. 

Niistä minulle on tullut sellainen käsitys, että ihmisillä on taipumus peilata omia tunteitaan ja ajatuksiaan muihin. 

Niinpä, jos ihminen menee vaikka yleisön eteen esiintymään, ja jännittää kovasti sitä esiintymistä, hän voi tulkita muiden ihmisten käytöksen eri nyansseja merkeiksi siitä, että muut nauravat hänelle tai suhtautuvat häneen vihamielisesti. Hänen omat tunteensa vaikuttavat siihen, millaisia tulkintoja hän tekee muiden tunteista. 

Lisäksi ihmisen pää on täynnä erilaisia asioita, niin, että niistä tuskin koskaan kukaan voi päästä täysin perille. On tutkittu, että ennakkokäsitykset vaikuttavat kaikkeen. Ihminen huomaa ja havaitsee sen, mihin hän osaa varautua, tai mitä hän odottaa. Toisaalta hän huomaa sen, mikä poikkeaa räikeästi hänen odotuksistaan. Hänen ennakkokäsityksensä asioista ja ihmisistä ohjailevat sitä, mitä hän huomaa ja havaitsee ja tulkitsee. Jos hän on jonkin alan asiantuntija, hän huomaa omaan alaansa liittyviä asioita ja tulkitsee niitä eri tavoin kuin sellainen, joka ei tiedä kyseisistä asioista mitään. Mikäli hänellä on huonoja kokemuksia jostain, hän tulkitsee asioita eri tavalla kuin sellainen, jolla puolestaan on aiempia hyviä kokemuksia samasta asiasta. 

Näin ollen minulle jäi epäselväksi, mistä Angelika Leikola voi tietää, onko hänen tulkinnoissaan muista ihmisistä todellakin kyse absoluuttisesta tiedosta, vai voisiko kuitenkin olla kyse tulkinnoista. Kuinka hän oikeastaan voi tietää varmasti sellaista, mitä joku ihminen ei itsekään tiedä? 

Sitten poikkeuksellisuudesta. 

Miten Angelika määrittelee sen, että juuri hän havaitsee muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti?

Onko hän verrannut omia havainnointikykyjään jokaiseen maailman ihmiseen? Kuinka hän on mitannut omaa ja muiden havainnointikykyä? Missä kulkee raja siihen, että juuri hän on poikkeuksellisen tarkasti havainnoiva, ja muut ovat keskinkertaisia tai huonoja havainnoijia? Keitä nämä muut ovat, ja miten heidät määritellään?

Toisaalla kirjassa Angelika avautuu traumaattisesta kokemuksestaan deittailumarkkinoilla eron jälkeen. Hän on tavannut miehen, joka on antanut hänen ymmärtää, mutta ei ole sitten ymmärtänyt antaa. Mies on julmasti käyttänyt hyväkseen häntä, juuri eronnutta, haurasta naisparkaa. Nyt hän purkaa traumaa psykologien ja ystävien tuella. 

Kuinka tämä on mahdollista? 

Sitten mennään vähän tarkemmin siihen minun pettymykseeni.

Angelika kertoo kirjassa myös muista poikkeuksellisista kyvyistään. En enää edes muista niitä kaikkia, mutta hirmu lahjakas hän omasta mielestään on, monella saralla. 

Kirjassa hän määrittelee muun muassa rakkauden, sen, mitä rakkaus on. Käsittääkseni eri alojen toimijat ovat kautta aikojen yrittäneet turhaan etsiä vastausta, mutta Angelika Leikolalta vastaus löytyy. 

Angelika kertoo, mitä rakkaus on ja millaisia tunteita siihen liittyy. 

Hän kertoo, että hän on kokenut todellisen rakkauden elämässään. 

Hän sanoo lukijalle näin: Jos sinä et ole kokenut tällaisia tunteita, sinä et ole kokenut todellista rakkautta. Minä olen kokenut sen, joten minä tiedän, mitä se on. 

Selvä. Mitäpä sitä vastaan sitten väittämään. 

Kirjassa Angelika kertoo olevansa perusteellinen, fiksu ja mielettömän älykäs, tarkka, osaava henkilö, joka haluaa aina tutkia kaiken läpikotaisin. Näin ollen hän on tätä rakkausasiaakin tutkinut, sen lisäksi että on kokenut sen, ja pystyy latelemaan siitä faktoja. Kirjan lopussa hän on luetellut lähteensä, kuten tutkimuksessa kuuluu. Lähteinä hän on käyttänyt eri lehtien artikkeleita, muun muassa Iltalehden kaltaisia luotettavia lähteitä. Tutkimuksenteon tohinassa on unohtunut tieto siitä, millainen lähdeluettelon kuuluu olla, sekä ilmeisesti tieto siitä, että tutkimukseen kuuluu aina epäilyä - et voi koskaan tietää mitään täysin varmaksi tai tutkia mitään niin perin pohjin, että muuta tutkittavaa tai kysyttävää ei enää jää. Ehkä nämäkään perusasiat eivät sitten koske poikkeuksellista Angelikaa. 

Angelika tekee kirjassa myös selväksi, että hän on pääasiassa kirjoittanut hänen ja Ismon edellisen kirjan. Oikeastaan hän on kirjoittanut kaikki Ismon jututkin. Ismo vain esiintyy. Hän on se, joka on aina hoitanut käytännössä kaiken, että Ismo ylipäätään pääsee yhtään mihinkään tai saa aikaiseksi yhtään mitään.

Epäselväksi minulle jäi vain se, kuinka sitten on mahdollista, että Ismon luvut tässä kirjassa olivat juuri niin hyvin kirjoitettuja ja inspiroivia, kuin edellinen kirja kokonaisuudessaan oli. Ismon luvut olivat selkeästi saman kirjoittajan kirjoittamia, kuin edellinen romaani - ja Angelikan luvut taas olivat vähän vaikeaselkoisia, rasittavia löpinöitä, joissa ainut punainen lanka oli "minä"-sana. Minä, minä, minä, eikä kukaan muu. 

Uskon, että Angelikalla on ollut suuri vaikutus Ismon uralla menestymiseen. En osaa edes kuvitella, millaista myllerrystä hän on mahtanut joutua kokemaan ollessaan Ismon vaimo, muuttaessaan Amerikkaan ja niin edelleen. Sen vuoksi hänelle on ehkä suotavaa kirjoittaa tietyllä tavalla tässä vaiheessa. 

Silti, kun Angelika kirjan lopussa hehkuttaa kirjoittavansa jo toista kirjaa, nyt kun hän on oman äänensä löytänyt, minulle jää ainoastaan yksi mielipide: ei jatkoon. 

Viikko 16: Voittajafiilis

Eilen olin vuoden 2023 ensimmäisellä maratonilla. 

Alkuviikosta tuntui siltä, että saattaa tulla flunssa. Ajattelin, että ei, ei juuri nyt. Ensi viikolla voin sairastaa, mutta ei nyt. Ostin kaupasta pari (banaanivapaata) supersmoothieta ja join toisen niistä. Tiistaina kokeilin edesmenneen mummini vanhaa vinkkiä siihen, mitä tällaisissa tilanteissa tulee tehdä: tee jotain fyysistä, ja testaa, tuleeko huonompi vai parempi olo. Jos fyysisestä tekemisestä tulee parempi olo, olet terve. Jos olo huononee, olet oikeasti kipeä. 

Kävin siis lenkillä, ja olo parani. Kohdallani tuo mummin vinkki sairausasteen mittaamiseen on toiminut vuosien ajan hyvin, molempiin suuntiin. 

Lauantaiaamuna jännitti. Ihmettelin, miten voi jännittää näin paljon, vaikka maraton on minulle jo kolmaskymmenesneljäs. Tosin maratonuran alkuvaiheessa saatoin jännittää monta päivää etukäteen. Nykyisin jännitys rajautuu oikeastaan vain maratonpäivän aamuun. Fyysiset jännityksen oireet ovat aina yhtä ikäviä. On huono olo, joten on vaikeaa syödä, vaikka nimenomaan olisi tärkeää saada syötyä kunnolla. Pitää rampata vessassa. Tärisyttää. 

Tulossa oli aurinkoinen päivä. Olen jo monta kertaa havainnut, että auringossa juostessa kannattaa suojata pää. Silti ajattelin maratonpäivän aamuna vain, että no eipä mulla nyt ole mitään päähinettä, täytyy vain kestää taas. Kumppanini heitti minut autolla numerolapunhakupaikalle ja kävi lähimmällä Tokmannilla ostamassa lippiksen, viime tingassa. Hän osti myös aurinkolasit, mutta siinä olisi jo ollut liikaa. Pelotti lähteä maratonille lippis päässä, sillä olin varma, että se putoaa päästä tai ei jotenkin muuten toimi. Jos lisäksi olisi pitänyt stressata aurinkolaseistakin, niin en olisi voinut keskittyä juoksemiseen.

Hain numerolapun. Oli hauskaa, että siinä luki nimeni. Tosin kukaan ei valitettavasti päivän aikana hyödyntänyt mahdollisuutta käyttää nimeäni. 

Kuten aina, myös nyt pahin fyysinen jännitys oli hellittänyt lähtöpaikalla lähtöä odotellessa. Lähdin lompsottamaan. 

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan vain päästä läpi. Juoksen hiljaa, nautiskelen Tuusulanjärven kulttuurinähtävyyksistä, menen oman kunnon mukaan. 

Ensimmäisellä kierroksella, eli puoliväliin asti, juoksu tuntui kulkevan hyvin. Juoksin itselleni sopivaa vauhtia, eikä mitään merkittäviä ongelmia ollut. Kanssajuoksijoista oli jonkin verran haittaa: ensimmäisellä kierroksella aina joku juoksi edellä tai takana liian lähellä. Olen ihminen, joka haluaa juostessa reilusti omaa tilaa (vaikka haluan tapahtumissa kyllä myös, että näen välillä jonkun muunkin juoksijan, jotta tiedän olevani reitillä). Pistin merkille edellä juoksevan tavan näyttää suuntamerkkiä aina, kun hän vaihtoi tien laitaa. Hän juoksi välillä tien oikeassa laidassa ja välillä vasemmassa laidassa, ja aina, kun hän vaihtoi puolta, hän viittoi kädellään samalla tavoin, kuin pyöräilijöitä kehotetaan tekemään kääntyessään, mutta ehkä hieman vähäeleisemmin. Tämä suuntamerkin anto maratonilla oli minulle ennestään tuntematon asia. Enkä aio ottaa sitä itse käyttöön, vaikka se epäilemättä ihan hyvä, muut huomioon ottava käytäntö on. Miksi sitten en aio ottaa sitä käyttöön? No siksi, että en itse vaihtele juostessa puolta. Maratontapahtumissa valitsen sen puolen, mitä edellä juokseva tai suurin osa edellä juoksevista käyttää, jotta mahdollisten ohittajien, niin ihmisten, pyörien kuin mahdollisten autojenkin, olisi helpompi mennä meistä ohi, eikä heidän tarvitse mutkitella. Jos en näe edellä juoksevia, juoksen sitä puolta, jota jalankulkijoiden kuuluu käyttää, tai sitä puolta, jolla maratonin reittimerkinnät ovat. Yleensä ne ovat sillä puolella, jota jalankulkijat käyttävät, tai niitä ei ole ollenkaan. En ymmärrä, miksi eilinen edelläjuoksija vaihtoi jatkuvasti tien puolta. Ehkä hänellä oli siihen jokin mestarijuoksijan syy, ehkä reitti on lyhyempi tai helpompi, jos seuraa koko ajan tien kaartumista. Itselleni helpompaa on valita yksi tien laita ja pysyä siinä. 

Toinen muista ihmisistä aiheutunut harmi oli pyörien kellojen kilkutus. 

Tuusulanjärven maraton, jolla siis eilen olin, on, tai sen ainakin pitäisi olla, melko vakiintunut ja suorastaan historiallinen tapahtuma. Jo vuosikymmenten ajan sitä on juostu vuosittain suurin piirtein samaan vuodenaikaan. Silti Tuusulanjärven ympäri pyöräilevillä henkilöillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että Tuusulanjärven kiertäminen on ainoastaan pyöräilijöiden etuoikeus, ja he ovat siellä kuninkaita. No, tämä oli nyt yleistys. Iso osa on varmaan ihan asiallista porukkaa. Silti niin tänä vuonna kuin edellisinäkin vuosina olen tuolla reitillä juostessani kuullut aivan liikaa pyörän kellojen kilkutusta. Väistä, MINÄ olen tulossa täältä. Pelkkä pyörän kellon rimputus ei riitä kaikille, osa myös kommentoi jotain siitä, jos joku juoksija on heidän mielestään väärällä puolella tietä tai jos joku ei väistä heitä tarpeeksi rivakasti. Useampi ensin kurvaa pyörällään huolimattomasti juoksijoiden eteen ja mutisee sitten, että "hei oliks täällä tänään se joku tapahtuma." Näiden kokemusten perusteella olisin sitä mieltä, että pyöräilijöiden kulkua tuolla reitillä tuona päivänä pitäisi jotenkin rajata. 

No, tulin onnistuneesti puoliväliin. 

Sain siellä kuulla kuulutuksen, jonka mukaan olen oman sarjani kärjessä, hienosti menee! Hetkeksi tuli hirmuinen innostus. Mitä ihmettä, en ole ikinä kuullut tällaisia sanoja maratonin puolivälissä! Olen KÄRJESSÄ. Olen monen monta kertaa ollut mukana vitsailemassa siitä, miten "kärki pääsi karkuun" tai muuta kärjessä olemisen vinoilua, mutta nyt oikeasti olen KÄRJESSÄ. 

Aikaisemmin tällä maratonilla puolivälissä on ollut jotain lannistavaa. Olen juossut kamalan pitkän matkan, ja nyt pitäisi juosta toinen kierros ihan samaa reittiä. Tänä vuonna lähdin toiselle kierrokselle mahtavissa tunnelmissa. Olen kärjessä! Olen hyvä! Tämä menee hyvin!

Melko pian toisen kierroksen alettua tuli hirmuinen ahdistus. 

Tiesin, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta tieto ei auttanut ahdistukseen.

Ohitseni saattaa milloin tahansa juosta joku sarjani kilpailija. Ja hyvin todennäköisesti juokseekin, sillä monet ihmiset juoksevat maratonin lopun paljon kovempaa kuin alun. Itse juoksen usein alun kovempaa, ja loppua kohden vauhtini hiipuu, ihan viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta, jolloin saatan ottaa pikku loppukirin. 

Nyt kun olen saanut maistaa kärjessä olemisen ihanuutta, joudun mitä varmimmin luopumaan siitä. 

Kun se tapahtuu, tulen tuntemaan itseni niin paskaksi, että en enää halua elää. 

Mieleeni palaa erityisesti yksi lapsuuteni tapahtuma, joka sijoittuu koulujen pakolliseen urheilukilpailuun. Tiedän, että kyseessä on tapahtuma, jossa minä en tehnyt mitään väärää, ja jota minun ei järjellä ajatellen pitäisi hävetä - mutta jonka aiheuttama vaurio ei poistu varmaan koskaan. Paikkailen sitä edelleen, olen ihan kuin jotain velkaa, ja niin kauan, kun ajattelen tällaisia ajatuksia, se vaurio ei ole poistunut mielestäni. 

Kun toista kierrosta on kulunut muutama kilometri, kuulen kannustusjoukoiltani, että toinen sarjani kilpailija on "kymmenen minuuttia" minusta jäljessä. 

Joillekin ihmisille tuo tieto ei merkitsisi mitään. Toisia pieni kilpailun tunne voisi motivoida. 

Minulle se tuo musertavan tunteen siitä, että haluaisin keskeyttää. 

Olen aikanaan löytänyt maratonin lajikseni ja jatkanut sitä, koska pidän pitkänmatkanjuoksua yhtenä keinona stressin purkamiseen. 

Näin ollen en halua, että siitä tulee yksi stressin aihe. Toisin sanoen en halua alkaa harrastaa sitä tavoitteellisesti, niin että alkaisin treenata veren maku suussa tiettyihin aikoihin tai voittoihin pyrkien. Silloin se ei enää täyttäisi tarkoitustaan. 

Kohdallani voi puhua kouluaikojen kilpailullisten liikuntatuntien ja jatkuvien pakollisten kilpailujen aiheuttamasta traumasta. Olen lapsena ollut aina liikuntaan liittyvissä asioissa huonoin, hitain, kömpelöin ja viimeinen. Surkimus, paska, jota kukaan ei halua parikseen tai joukkueeseensa. 

Olen kokenut maratoonailun minulle sopivaksi harrastukseksi, koska siinä pääsee liikkumaan ja pitämään liikuntaharrastusta ja kuntoa yllä, mutta siihen ei liity samanlaista kilpailullisuutta kuin moneen muuhun lajiin. Täysmaratonia voi pitää suorituksena, vaikka sen juoksisi kuinka hiljaa. Täysmaraton on suoritus, vaikka sen konttaisi läpi. Bonuksena maratoneilla on tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea aivan ainutlaatuista yhteishenkeä. 

Maratonharrastus on jollain tapaa korjannut koululiikuntatraumojani. 

Jos joudun maratonilla miettimään sijoitustani, kaikki romuttuu. 

Ei ole kyse siitä, että en jaksaisi juosta, mutta kaikki halu siihen on nyt mennyt. 

Jatkan nyt hammasta purren. Yritän juosta ja aluksi toivon, että se toinen ei mene ohitseni. Olisihan hienoa päästä kärjessä maaliin asti - vaikka todennäköistä se ei ole. 

Lopulta lopetan hammasta purren juoksun ja siirryn itkien juoksuun. Se on hankalaa, koska hengitys on jo muutenkin epätahtista. 

Sitten vain yritän taapertaa maalia kohti ja ajattelen, että ihan sama. 

En ole vielä maininnut, että koko juoksun ajan on lämmin. On Luojan lykky, että minulla on se lippis päässäni. Onneksi on jokunen varjopaikka ja jokunen tuulenpuuska. Illalla ihoni on kärventynyt. Kaipaisin viilentävää suihkua. Aurinkolaseille olisi käyttöä, sillä pari ötökkää lentää silmiin. Juosta taaperran silti, eteenpäin, eteenpäin. 

Tuntuu todella, todella hyvältä saada kannustusta. Olen juossut monta maratonia, jossa hitaat maratoonarit ovat jääneet vaille kannustusta, koska liikenteenohjaajat ynnä muut ovat jo ihan leipiintyneitä. Maalia ja muita tykötarpeita on jo oltu keräämässä pois, kun olen tullut maaliin. Täällä kuitenkin, tänä vuonna, kannustus on hyvää: "tosi hieno suoritus!" liikenteenohjaaja sanoo noin 40 kilometrin kohdalla ja nostaa minulle peukkua, ja siitä tulee tosi hyvä mieli. 

Loppuvaiheessa mieleni on jo vähän virkistynyt. En enää itke enkä pure hammasta, sillä ihan sama miten tämä menee, pääsen täältä kohta pois, ja se tuntuu hyvältä. Saan jostain kaivettua vähän voimaa, jonka luulin olevan jo kokonaan käytetty, ja saan askeleisiini vähän virtaa viimeiselle kilometrille. 

Kun matkaa on jäljellä enää ehkä puoli kilometriä, rekisteröin, että takanani juoksee vauhtiaan kiristäen joku nainen, joka voisi kuulua samaan sarjaan kanssani. Iskee refleksinomainen paniikkiajatus: perkele jos toi on nyt se, joka on ollut mun perässä, ja jos se nyt ihan viime metreillä menee minusta ohi. 

Paniikki nostattaa vähän lisää juoksuvauhtiani. Olo on huono ja tuntuu, että vauhtia ei kannattaisi nostaa, mutta paniikki on suurempi kuin huoli omasta terveydestä. Juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä tapahtumassa vielä viime kilometrillä on muutama kunnon ylämäki, jotta varmasti kaikki tulee puristettua juoksijoista ulos. Niihin on ihan pakko hidastaa vähän, sillä tuntuu, että jalat muuten kramppaavat tai katkeavat kokonaan. Onneksi nainen takanani on jäänyt taakse, eikä ole kiristänyt vauhtia, vaikka minä olen niin tehnyt. 

Vihdoin, vihdoin, se maali tulee sieltä näkyviin, kaikkien helkkarin ylämäkien jälkeen. 

Tulen maalialueelle ja näen, että maalille on matkaa ehkä noin sata metriä, vähintään useampi kymmenen metriä.

Minulla on huoli siitä, pystynkö juoksemaan sinne asti.

Vielä suurempi on kuitenkin huoli siitä, jos vaikka putoan loppusuoralla kärkipaikalta. 

Niinpä juoksen vain, vaikka pelkään, että kuolen. 

En uskalla vilkaistakaan taakseni.

Ja sitten saan kuulla ne sanat.

Minun nimeni, ja sen, että tässä tulee nyt täysmaratonin naisten yleisten sarjan voittaja. 

Se on kirkkaasti yksi maratonurani hienoimpia hetkiä. 

Olen monen monta kertaa juossut paljon paremman ajan kuin nyt, 

ja olen ennenkin voittanut jonkun pokaalin,

mutta en muista, onko minua koskaan kuulutettu maaliin näillä sanoilla. 

Tulen maaliin täysmaratonin naisten yleisen sarjan voittajana ja ihmiset molemmin puolin tietä hurraavat minulle. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat odottamassa heti maalialueen lähellä, näen heidät. Tällaista hetkeä ei unohda koskaan. Tämä on sellainen hetki, että tämän soisi jokaiselle ihmiselle. 

Kun pysähdyn maaliintulon jälkeen, tuntuu siltä, että tulee ehkä oksennus.

Järjestäjä tulee heti opastamaan, että pitää tulla hakemaan pokaali. "Ihan rauhallisesti", hän sanoo. 

Minulle tulee onnitteluja, "tosi hieno suoritus"-sanoja. Luulen, että olen tehnyt jonkun hienon ennätyksen, ja vasta myöhemmin saan tietää, että aika huonon ajan juoksin, mutta ajalla ei ole väliä, tein silti todella hienon suorituksen. 

Tällaiset hetket ovat maratonharrastuksen parhaita hetkiä, joita aina joskus, hyvin harvoin, saattaa tarjoutua. Kuinka ne voivatkin limittyä pahimpien hetkien kanssa. 

Sivumennen sanoen, sitä naista, jonka loppuvaiheessa näin takanani, ei näy vähään aikaan. Hän ei ole ollut kintereilläni maalialueella. Eikä hän ole samassa sarjassa kanssani. 

Mitä ajatuksia tämänkertainen maratonmatkan kuvaus sinussa herättää?

Viikko 15: Harvat meistä elävät

 Tällä viikolla luin loppuun koskettavimman ja puhuttelevimman kirjan aikoihin. Kyseessä oli Kullervo Kivikosken Harvat meistä elävät - Sairaalapapin muistelmat.

Nimensä mukaisesti se on sairaalapappina uransa tehneen, juuri eläköityneen miehen muistelmateos. 

Jos olet kiinnostunut kirjasta, etkä halua tietää siitä mitään etukäteen, älä lue tätä postausta, sillä tämä sisältää spoilausta.

Kirjaa lukiessa sai itkeä, nauraa ja jäädä ajattelemaan monia asioita. 

En mitenkään pysty käsittelemään kaikkia kirjan suuria teemoja yhdessä postauksessa, mutta nostan tähän joihinkin aiheita.

Papin työn arvostus. Olen aina luullut, että pappi on arvostettu ammatti. Olen kuvitellut, että pappeja kunnioitetaan ja katsotaan ylöspäin. Itse saatan jollain tasolla pitää pappia vähän parempana ihmisenä kuin muita, ja näin ainakin odottaa pappisihmiseltä vähän kohtuuttomiakin, ikään kuin papilla pitäisi olla jotain yliluonnollisia voimia. 

Järkytyin kirjaa lukiessani siitä, millaista kohtelua ja kommentteja pappi on työssään saanut, vaikka toki hän on saanut myös hyvää palautetta, onnistumisia, merkityksellisiä kokemuksia. 

Sairaalapapin työssä on kuitenkin ilmeisesti joutunut kokemaan myös vähättelyä. Hoitohenkilökunnan asenne saattaa olla se, että jos talossa ei juuri nyt satu olemaan ketään uskovaista tai kuolevaa, pappia ei tarvita - vaikka pappi mielellään keskustelisi ihmisten kanssa jo ennen näiden kuolemaa ja vakaumuksesta riippumatta, jos ihminen vain kaipaa juttuseuraa. Sairaalapapin työtä vähätellään myös siksi, että se suuntautuu vanhojen, sairaiden ja kuolevien, siis vähiten tuottavan yhteiskunnan osan pariin. Parhaatkin papin työnäytteet kuolevat, eli katoavat pian. 

Olen aina ajatellut, että sairaalapapin työ on hirvittävän tärkeää ja raskasta, ja siksi on todella kunnioitettavaa, että joku jaksaa ja pystyy sitä tekemään. Näin kirjoittajakin ajattelee omasta työstään, mutta hän on kohdannut sairaalan henkilökunnan osalta sensuuntaista kohtelua, että häntä ei tarvita, että hän voi mennä ehtoollisleipineen muualle.

Puhumattakaan nykykultturista, jossa jokainen pahoittaa mielensä jostakin, ja jossa siksi pitäisi siivota kaikki uskonnon merkit ja viitteet pois joka tilanteesta. Sairaalan kappelissa ei saisi olla ristiä, sillä jonkun muun uskontokunnan edustaja voi kokea sen loukkaavaksi, kukaan vanhus ei saisi katsoa jumalanpalvelusta telkkarista, ettei kellekään toiselle tule paha mieli, eikä yksinäisen vanhuksen kuullen saa veisata virttä, koska hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan ei ole varmaa tietoa - eikä siitä saisi kerätä mitään tietoa, sillä se on henkilökohtainen asia. 

Jotkut ovat lukemani mukaan myös olleet sitä mieltä, että pappi ei saisi ansaita kuukausipalkkaa, sillä papin työn kuuluu olla kutsumus. 

Kirkkoon kuulumattomat uskovat. Kirjassa puhutaan myös kirkon ja kirkon työntekijöiden erilaisista rooleista ennen ja nyt. Jotkut kirkon työntekijät ovat esimerkiksi sitä mieltä, että ihmisten on tultava kirkkoon, ja oikeaa seurakunnan työtä tehdään vain kirkossa. Toiset, muun muassa tämän kirjan kirjoittaja, uskovat jalkautumiseen, eli siihen, että kirkon työntekijöiden tulee mennä ihmisten luo. Kirjassa tuodaan esiin papin oma vakaumus siitä, että ihmisiä ei jaotella parempiin tai huonompiin sen perusteella, mihin uskontokuntaan ihminen kuuluu tai tunnustaako hän mitään uskontoa. Pappi on samalla tavalla valmis auttamaan kaikkia. Kirjoittajan kokemuksen mukaan monet ihmiset haluavat kuoleman lähestyessä jutella papin kanssa, vaikka olisivat eläessään olleet piinkovia ateisteja, ja pappi ilman muuta tulee heidän luokseen. Kirjassa nostetaan myös esiin ihmisten erilaiset tavat uskoa: aina uskonto ei ole sidoksissa kirkkoon kuulumiseen. Kirkko on voinut pettää ihmisen jollain tavalla, ja silti ihminen uskoo Jumalaan ja voi haluta papin puheille. "Näitä ihmisiä siunaan erityisen mielelläni", pappi sanoo.

Hyvät asiat pahuuden keskellä. Kirjassa kerrotaan monia kohtauksia papin uran varrelta, joille sai nauraa. Häät, hautajaiset, ristiäiset, erilaiset ihmiset murheineen ja elämäntarinoineen. Liikutuin elämän monista puolista, jotka sekoittuvat toisiinsa papin työssä. Erityisesti liikutuin lukiessani, kuinka pappi oli vihkinyt sairaalassa avioparin, joista mies sairasti syöpää ja jolle oli sen vuoksi luvattu vain pari päivää elinaikaa. Hoitohenkilökunta oli haalinut jostain kukkia vihkiseremoniaan. Pappi oli vihkinyt parin yöllä ja aamulla mies oli kuollut, viimeisenä kokemuksenaan avio-onni. Kyyneleet valuivat silmistäni, kun luin tämän kohtauksen, sillä se ei ollut Syke-sarjan kohtaus vaan jonkun ihmisen ihan oikeaa elämää - ja erityisen liikuttunut olen aina ihmisten hyvyydestä. Huomaan usein ajattelevani, että suurin osa ihmisistä (itseni tietysti mukaanlukien) on oikeastaan kusipäitä, ja ihmiset tekevät hyvää pääasiassa vain silloin, kun pystyvät jollain tavalla itse hyötymään siitä. Tuossa kohtauksessa, kukkien haalimisessa avioparille sairaalaan ja vihkimisestä viimeiseksi ennen kuolemaa, oli kuitenkin pilkahdus jotain pyyteetöntä hyvää. Ehkä maailma ei ole täysin mätä. 

Elossa oleminen ennen kuolemaa. Kirjan nimi, "harvat meistä elävät" on niin ikään puhutteleva. Kaikki meistä ovat hengissä ennen kuolemaa, mutta harvat meistä elävät. Kuolinvuoteella tulee mieleen asioita, mitä olisi pitänyt ja halunnut tehdä. Pappi sanoo kirjassa jotenkin niin, että jokainen meistä voisi tavoitella sitä, että tuntisi olevansa elossa, edes hetken ennen kuolemaansa. 

En tiedä, tuleeko muille tästä mieleen ajatuksia. 

Itse ainakin tunnustan, että nykyisessä elämässäni on harvoin hetkiä, jolloin tunnen olevani elossa. 

Otan tavoitteeksi, että niitä olisi enemmän. 

Viikko 14: Pääsiäinen 2023

 Kiirastorstaina ajoin töistä kotiin pitkästä aikaa polkupyörällä. 

Kotiin tultuani ajattelen, että en jaksa tehdä mitään, vaikka kaikkea pitäisi jaksaa. Makaan pitkän aikaa vain sängyllä. Lopulta yritän keittää kananmunia, ja sekin menee pieleen.

Koko illan yritän saada itseni tekemään jotain, enkä saa aikaiseksi oikeastaan mitään. 

Pitkänäperjantaina tulee kahvivieraita. 

Toivon kahvipöytäkeskustelujen jälkeen, että elämässäni olisi juuri nyt joku, jonka kanssa voisin jutella asioista, joista kaipaisin tilanteesta ulkopuolisen, viisaan ihmisen neuvoja. Elämäni on surullista, koska juuri nyt ei tunnu olevan ketään. 

Illalla käyn juoksulenkillä ja totean, että en saa itseäni tekemään mitään muuta, mitä pitäisi. Luovun yrittämästä. Ehkä voin antaa itselleni luvan ottaa pääsiäispyhät rauhallisesti. 

Lauantaiaamu ja aamupäivä kuluu paniikinomaisesti itkiessä. 

Lähden juoksulenkille, koska en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Juoksemaan lähteminen on vuosien varrella automatisoitunut joksikin sellaiseksi tavaksi, joka auttaa kestämään huonoja olotiloja. Juokseminen on jonkinlainen keino hallita jotain. 

Kun olen juossut vähän aikaa, tunnen itseni vapaaksi. Toivon, että voisin vain juosta ja juosta. 

Kun palaan kotipihaan, alan taas itkeä. 

Teen lihaskuntoliikkeitä, harjaan koiran. 

Lähden American Car Show:hun, koska kumppanini niin toivoo. 

Autojen katsomisen jälkeen palkitsen itseni menemällä testaamaan tuoksuja Stockmannille. En löydä hyvää tuoksua. 

Illalla olen taas ihmisten seurassa. 

Ihmettelen ihmisten käytöstä ja sitä, onko vika minussa vai muissa, vai mitä täällä oikein tapahtuu. 

Ajan kotiin ja ajattelen (jälleen), että automaattivaihteinen auto on ehkä yksi ihmiskunnan parhaista keksinnöistä. Tuhat kiloa ajamisen stressistä on poissa, kun vaihteita ei tarvitse vekslailla. 

Sunnuntaina yritän ostaa itselleni pääsiäisen viimeisen suklaamunan, mutta kaupan hyllyt ovat kuin tyhjiksi nuoltuja. Iloitsen siitä, että vielä seuraavanakaan päivänä ei tarvitse mennä töihin. Istun koiran kanssa terassilla ja olen rauhassa. 

Maanantaina käyn lenkillä ja olen iloinen siitä, että on vapaapäivä. 

Käymme taas kahvittelemassa. Tällä kertaa olen aika paljon hiljaa, koska mitä sitä koko ajan lörpöttämään.

En ole erityisen pahoillani siitä, että työt alkavat taas. 

On ollut ihan hyvä pääsiäinen. 

Viikko 13: Kevään 2023 haaveita

 Viikon 13 ja 14 tekstit tulevat nyt heman viiveellä ja peräkkäin. 

Viikon 13 ajatuksia:

Viime keväänä haaveilin Bengtskärin majakasta. 

Tänä keväänä olen haaveillut Seilin saaresta. 

Talvella luin lehtijutun pariskunnasta, joka viettää talvea Seilin saarella, kaukana arjestaan. He saavat asua siellä vastineeksi talon kunnossapidosta ja mahdollisten vieraiden opastuksesta.

Saarella on pääosin hyvin hiljaista ja rauhallista. Siellä pääsee irti kaupungin humusta, sosiaalisesta mediasta ja kaikesta arjen pyörityksestä.

Haaveilin pääsiäisretkestä Seiliin, mutta jätin sen toteuttamatta. 

Haaveilen toukokuisesta joogaretriitistä saarelle, mutta tämän vuoden toukokuussa aion jättää senkin toteuttamatta. 

Haaveilen mahdollisuudesta vain olla hiljaa ja tuijottaa merelle. 

Voisinpa istua kalliolla meren äärellä ja vain olla siinä. 

Mitä olen tänä keväänä tehnyt?

Olen tehnyt töitä tuskanhiessä ja työn ohessa tutkimusta, joka vuoden alussa tuntui hyvältä vastapainolta päivätyölle, ja keinona irtautua siitä. 

Olen palauttanut yhden tekstin deadlineen mennessä. 

Olen menossa maratonille. 

Olen menossa konferenssiin. 

Kaikki nämä asiat tapahtuvat peräkkäin, enkä tiedä, miten niistä taas selviän. 

Vuosien varrella olen ollut ennenkin vastaavissa tilanteissa. Kaava on ollut tällainen: ensin ajattelen paniikissa ja tuskissani, että en selviä tästä. Sitten saan tehtyä jotakin. Huomaan selvinneeni. Olen etukäteen ajatellut, että jos selviän, olen kiitollinen. Kun olen huomannut selvinneeni, en olekaan tuntenut kiitollisuutta - enkä oikeastaan yhtään mitään muutakaan. 

Tällä hetkellä haaveilen merestä, kallioista ja hiljaisuudesta, 

ja toivon, että joskus vielä ne ovat todellisuutta.