Eräänä sunnuntaina

Aluksi kerrottaneen, että kesän tuoksuista rakastan myös koivun tuoksua. Se ei liene mitenkään omaperäistä suomalaisille, mutta maininnan arvoista kuitenkin. Pihakoivut, koivut sateen jälkeen ja koivun tuoksu saunan lauteilla leijailemassa. 

Tänään olen kylvänyt ruhoa pihalle kolme tuntia. Kylvänyt, heitellyt, haravoinut päälle. Kyllä se työstä kävi. Takaraivossa jomotti koko ajan ärtymys ja suoranainen raivo. Aurinko hiosti selkää minkä ehti ja varjotilkuilla hyttyset inisivät korvan juuressa. Lähes loppuun asti kiristelin hampaitani erityisesti kahdelle ihmiselle ja asialle pääni sisällä, heille, jotka ovat häirinneet elämääni jo pari kuukautta. Tuntui kuin olisi taas joku murrosikä, niin jatkuvaa tästä ärtymyksen tunteesta ja sen loputtomuudesta on tullut. Se on jumiutunut ärtyisästi päähän, kuin joku koko ajan huonoa laulua soittava levy. Arrgh.

Vasta kolmen tunnin työn jälkeen alkoi hitusen verran helpottaa. Keksin sellaisen lohdullisen ajatuksen, että jos näitä ihmisiä ei olisi, olisi jotain muuta. Tuskin mulla sittenkään olisi hyvä olo. Silloin ärsyttäisi todennäköisesti jokin muu. Jotkut muut olisivat niiden paikalla, jotka haluaisin leikata mielestäni pois. 
Joten: yhtä hyvin voi nyt olla tyytyväinen siihen, miten asiat ovat nyt. Eivät ne nyt mitenkään loputtoman huonosti ole, vaikka sen kuvan voisi mun sanomisista ja ajatuksista saada. Kukaan ei esim. ole kuollut. Asiat voisivat olla niin paljon huonommin. 

Päivän Muumi-jakso on tänään minulle itselleni valtavasti nostalgisia tunteita herättävä "Muumipappa kaipaa vaihtelua." Muistan elävästi, kuinka katsoin sitä kaverin luona 4-5-vuotiaana ja sen jälkeen näin sen seuraavan kerran vasta kouluikäisenä. 
Jaksossa Muumipapan kirjoitustyö kangertelee ja elämä tuntuu merkityksettömältä, sillä Muumilaaksossa ei ikinä tapahdu mitään jännittävää. Tämän kuullessaan Haisuli päättää järjestää Muumipapalle vähän virikkeitä ja kierittelee Muumitalon ja meren välille jättiläis-hirviön jalanjäljiltä näyttävät kuopat. Yhden päivän ajaksi Muumit saavatkin touhua rakentaessaan hirviölle ansaa, mutta kun selviää, että kaiken takana olikin vain Haisuli, Muumipapan täytyy keksiä jotain uutta. Hän päättää karata, kokea seikkailun, ja saada Muumimamman mukaansa, jolloin seikkailusta tulisi vielä romanttinenkin. Tällä karkumatkalla on sitten kaikenlaisia seurauksia: Pikku Myy ja Nipsu opettelevat laittamaan ruokaa, Muumipeikko astuu askeleen kohti aikuisuutta ja Muumipappa saa taas pontta muistelmiensa kirjoittamiseen. 

Tässä jaksossa käy hyvin ilmi asia, jonka oikeastaan huomasin vasta aikuisena: Muumipappa on oma itsenäinen ja persoonallinen, moniulotteinen hahmonsa, ei pelkästään Muumipeikon isä. Muumimamman ja Muumipapan välisellä suhteella on mielestäni jotakin vertailukohtaa esimerkiksi Tuulen viemän Scarlett O'Haran vanhempien suhteeseen: molemmissa liitoissa mies on enemmän tai vähemmän suuruudenhullu, tunteellinen ja vanhanaikaisia ritarikuvitelmia elättelevä mies, joka kuvittelee, että perhe ei ole mitään ilman häntä. Tosiasiassa vaimo on liitossa se, joka pitää sekä perheen että elämän yleensä koossa, ilman naishahmoa mistään ei tulisi mitään. Vaimo kuitenkin antaa miehensä säilyttää kuvitelmansa omasta suuruudestaan, elää hiljaisuudessa, lähinnä vain hymyilee miehensä tunteenpurkauksille ja käy hiljaa korjaamassa ne jäljet, joita mies toilailuillaan saa aikaan. 

Suosikkikohtauksessani Muumimamma ja Muumipappa ovat yön pimeydessä lähdössä seikkailumatkalleen. Muumimamma on jo vuorannut talon sisäpuolelta muistilapuilla, mutta kääntyy vielä ovelta kirjoittamaan lappua lapsille siitä, missä ovat kaneli ja sokeri. "Ne naiset!" Muumipappa mutisee turhautuneena. "Olisinpa lähtenyt yksin. Ajatella nyt kanelia, kun tuntematon kutsuu! Eikä mikään tunnu seikkailulta, ellei jälkikäteen voi todeta 'voi, se oli täpärä pelastus!'" 

Tähän jaksoon sisältyy myös yksi koko Muumien historian mielestäni surullisimmista kohdista, kohtaus, jossa Muumipeikko etsii ja huutelee vanhempiaan metsässä ja kallioilla, turhaan. Muistan, kuinka pienenä ihmettelimme veljeni kanssa, miksi Muumipeikko itkee vanhempiensa perään, vaikka hän on jo "ainakin 20-vuotias."

Jatkamme tästä.  

Tuoksuterveisiä

Massiivinen vitutus on taas päivän sana, joten kiirehdin tänne piristämään itseäni kertomalla jotain mukavaa.

Kävin eilen testaamassa BodyShopin kesätuoksua, jota mainostettiin merellisenä ja raikkaana, turkoosissa pullossa välkehtivänä kukkaistuoksuna. Toisin sanoen ihan mun tuoksuna. Se tuoksu oli selvästi tehty ihan vain mua varten. Se kutsui mua siellä koko viime viikon, ja kävelin BodyShopin ohi muka huolettomasti varmaan kymmenen kertaa tähyillen niitä uutuustuoksuja siellä, mutta en mennyt edes testeröimään.

En siksi, että itsekurini on niin hyvä, vaikka yritänkin vakuutella kaikille niin.
Vaan siksi, että en halua mennä BodyShoppiin, jos siellä on myyjä tai kaksi, eikä ketään muita asiakkaita. En uskaltanut mennä sinne.

Eilen kuitenkin raahasin erään ystäväni mukaan ja menimme sinne.
Testasin tuoksua vihdoin, ja tykkäsin siitä.
Mulle kuitenkin tuli ihan sellainen olo, kuin mulla jo olisi sellainen tuoksu. En keksinyt, tuoksuuko mikään mun hajuvesistä tai suihku- tai kasvotuotteista täsmälleen siltä, mutta ainakin jotain hyvin samantyylistä mulla jo on. Mikä ei olisi ollenkaan ihme, sillä sehän oli ihan suoraan mun, eikä kenenkään muun tuoksu. Enemmän olisi ihme, jos mulla ei vielä mitään sellaista olisi.

En siis ostanut, enkä varmaan ostakaan.
En kyllä tiedä, olenko enemmän iloinen siitä, että rahaa ei kulunut, vai pettynyt siihen, että tuoksunostohuuma jäi kokematta.

Kypsyminen

Mietin eilen lenkillä, miten jännittäviä prosesseja ihmisessä voi tapahtua, vaikka sellaista ei uskoisi itsekään. Yksi tällainen mielenkiintoinen prosessi on kypsyminen. Ainakin omalle kohdalleni on osunut valtavan monta asiaa, joihin olen huomannut ajan kuluessa vain kypsyneeni, ilman, että se olisi vaatinut mitään sen enempää. Sellainen asia, joka vielä pari vuotta sitten tuntui ylivoimaiselta, voi tänään tuntua jokapäiväiseltä rutiinilta, eikä siihen ole välttämättä vaadittu mitään muuta kuin ajan kuluminen ja sen myötä jonkunlainen sisäinen katsantokannan muuttuminen. Toki myös minulla on kokemusta järjettömän kivuliaista, pitkistä ja tuskallisista prosesseista, joiden avulla jostakin, milloin mistäkin, on päästy yli. Eikä siinä ole auttanut mikään sisäinen ja huomaamaton katsantokannan muutos.

On kuitenkin uskomattoman lohdullista, hienoa ja hämmentävää huomata, miten moni asia on tuntunut ensimmäisellä ajattelemalla ylitsepääsemättömältä, mutta sitten, kun se on tullut todella eteen ja ajankohtaiseksi, se on käynyt täysin luontevasti ja omalla painollaan.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun itse olin kolmannella luokalla koulussa, aloin kammota yläasteelle siirtymistä. Se johtui siitä, että silloisen parhaan ystäväni isosisko oli pian siirtymässä yläasteelle. Mielestäni se oli jotakin valtavan pelottavaa ja tuntui kamalalta, että se olisi itsellänikin joskus edessä. En voinut kuvitella, että niin isojen ihmisten kansoittamaan kouluun siirtyminen voisi ikinä onnistua minulta. Seuraavana vuonna, neljännellä luokalla, olin jo ihan paniikissa; parhaan kaverini isosisko kävi yläastetta ja oma isoveljeni oli hyvää vauhtia siirtymässä sinne. Hyvä, että en itkua vääntänyt isoveljeni kuudennen luokan kevätjuhlassa, kun ajattelin, että tämän jälkeen veljeni sitten olisi yläastelainen. Ja kohta minäkin sitten olisin. Enkä ikinä siitä selviäisi.

Kun minä sitten aloitin viidennen luokan ja veljeni yläasteen, kävi heti selväksi, ettei siinä ollut mitään kamalaa. Koko vuoden kuuntelin veljeni kertomuksia siitä, minkälaista uudessa koulussa on, ja tulin koko ajan vain kateellisemmaksi hänelle. Halusin itsekin päästä yläasteelle. Ala-aste alkoi tuntua ihan väärältä paikalta minulle. Asiaa ei parantanut se, että kävin viidennen luokan 5-6 B:llä, eli kuudesluokkalaiset olivat samassa luokassa jauhamassa siitä, kuinka heiltä kohta loppuisi ala-aste.

Kuudennen luokan alkaessa en iloinnut siitä, että kuuluin nyt koulun vanhimpiin. Olin pelkästään turhautunut ja ärtynyt, kun jouduin palaamaan pikkulasten kouluun vielä yhdeksi, sanoinkuvaamattoman pitkäksi vuodeksi. Mulla oli järjetön esimurrosikä, pahempi kuin mikään teinikriisi ikinä. Voi sitä onnea ja iloa, kun vihdoin pääsin ihan oikeasti aloittamaan seiskaluokan! Ei tietoakaan kolmen vuoden takaisesta, uskomattomasta kauhusta ja pelosta.

Myös rippileiri aiheutti minulle kylmänväristyksiä jo vuotta etukäteen. Muistan elävästi, kuinka vielä kesällä ennen kahdeksannen luokan alkua suorastaan itkin ajatellessani, että seuraavana kesänä mun pitäisi käydä rippileiri. En käsittänyt, miten voisin ikinä selvitä reilusta viikosta poissa kotoa, pahimmassa tapauksessa vain puolituttujen seurassa. Tuntui kertakaikkisesti siltä, että en selviäisi siitä.

Syksyllä selvisi, että en menisi riparille seuraavana kesänä. Sen sijaan viettäisin siellä jo hiihtolomani. Se olisi edessä vielä nopeammin kuin olin luullut.

Oli ihmeellistä, miten ajatukseen kasvoi yhden syksyn aikana. Syksyn rippikoulutapaamisissa siitä tuli itsestäänselvyys. En enää viettänyt hetkeäkään sen murehtimiseen, selviäisinkö siitä. Totta kai selviäisin! Loppusyksyn ja talven vain odotin pääsyä leirille. Edellisen kesän pelot tuntuivat todella kaukaisilta.

Koko seiskaluokan olin tuskissani veljeni puolesta, jolla päättysi pian peruskoulu. Kammosin ajatusta siitä, että veljeni sylkäistäisiin ulos kaikille pakollisen koulun turvasatamasta, valintojen mahdottomaan maailmaan, josta ei ikinä enää olisi ulospääsyä. Vaikka tiesin, että hänen tiensä johti vain yläasteen viereiseen rakennukseen, kaikille tuttuun lukioon, tuttujen ihmisten ja opettajien sekaan, kurkkuani kuristi hänen puolestaan. Ja itseni puolesta, sen takia, että se aika ei itseltänikään enää olisi kovin kaukana. Se ei tuntunut minusta hienolta, se tuntui karmivalta.

Viimeistään ysiluokan syksyllä, jolloin peruskoulun jälkeiset valinnat tulivat ensimmäistä kertaa puheeksi, olin pelkästään innoissani. Taas joku prosessi oli päättynyt, ennen kuin ehti edes alkaa. Minusta oli pelkästään mukavaa miettiä, minne hakisin ja mitä peruskoulun jälkeen haluaisin tehdä. Kahden vuoden takainen kurkunkuristus oli taas mennyt käytännöllisesti katsoen hukkaan.

Kasiluokan äidinkielen tunneilla puhuimme wanhojentansseista ja menin siitä ihan paniikkiin. En kestänyt ajatusta, että wanhojentanssit voisivat joskus olla minullekin ajankohtaisia. En edes muista, mikä siinä niin karmi, mutta jotenkin oli liian tuskallista tietää, että joskus olisin lukion vanhin, minun pitäisi tuhlata rahani kalliiseen pukuun ja luovia tanssitapahtuma läpi jonkun ikäiseni pojan kanssa. Ajatus oli todella ylivoimainen. En kestänyt sitä.

Vuotta myöhemmin, veljeni vanhojentansseja seuratessa, aloin jo suunnitella, minkälaisen puvun itse hankkisin ja kenet haluaisin parikseni. Olin niistä suunnitelmista iloinen.
Kaksi vuotta sen jälkeen, omissa vanhojentansseissani, olin ihan liekeissä.
Hukkaan meni taas se pelko ja huoli.

Abivuoden syksyllä en ollut muiden abiturienttien tavoin iloinen ja ylpeä siitä, että kuuluimme nyt koulun vanhimpiin. Itkin salaa, ahdisti niin, että luulin kuolevani. En halunnut joutua itseni armoille, kauas kotipaikkakuntani lukion turvasatamasta. En halunnut eroon tutuista kavereista, koulusta, opettajista, opiskelurytmistä, kodista, kaikesta. En sietänyt ajatusta siitä, että minulla ei ollut aavistustakaan, missä vuoden kuluttua olisin.

Koko abivuoden syksy kului minun osaltani saman hiljaisen ahdistuksen ja kapinoinnin parissa. Olin kauhuissani tulevaisuudesta, olin kauhuissani ylioppilaskirjoituksista, pääsykokeista, kaikenkattavasta epävarmuudesta, siitä, että kaikesta tutusta irtirepiytyminen läheni vääjäämättä, eikä sitä voinut estää. Monina abivuoden pimeän syksyn iltapäivinä luulin kuristuvani hengiltä siihen ahdistukseen. Samaan aikaan ympärilläni hääri iloisia ikätovereita, suunnittelemassa penkkareita, suunnittelemassa viikonlopun bileitä, elämässä hetkessä. Heille tulevaisuus ei tuntunut olevan viimeinen tuomio. Heidän tulevaisuutensa tuntui rajoittuvan käsillä olevaan hetkeen, iloon siitä, mitä oltiin nyt. En voinut välttyä ajatukselta, että minussa oli jotain vikaa. Jokin virhe ohjelmoinnissa, niin sanotusti.

Kuinka sitten kävikään?
Pari viikkoa ennen penkkareita kaikki valkeni minulle. Joululomalla olin suuren ahdistuksen ajamana tehnyt lopulliset päätökset siitä, mihin hakisin. Olin listannut pääsykoepäivät ja -kirjat. Koko tammikuun olin sydän kurkussa juossut ympäriinsä kokoamassa penkkaripukua joulualennusmyyntien irrallisista vaatekappaleista.

Pari viikkoa ennen penkkareita, eräänä kauniina helmikuun alun iltana, stressi oli loppuun stressattu.
Yhtäkkiä olin onnellinen. Tiedostin yhtäkkiä kirkkaasti olevani nuori ihminen, eläväni ikimuistoista aikaa, juhlivani pian koulun loppumista. Yhtäkkiä näin ne kaikki mahdollisuudet, joita edessä häämötti. Tulevaisuus ei ollut enää rotko johon pudottiin, yhtäkkiä minulla oli siivet, joilla lentää.

Ja lensin.
Lensin läpi penkkareiden ja abiristeilyn, olin iloisempi kuin koskaan ennen ja säälin kaikkia maailman absolutisteja kumotessani gin toniceja ja juostessani parhaiden ystävieni kanssa laivan kannella.
Selvitin ylioppilaskokeet, aloitin pääsykokeisiin lukemisen. Juhlin ylioppilasjuhlani. Juoksin pääsykokeissa. Yhdellä rysäyksellä kaikki se, mitä olin niin kammonnut, oli ohi, ja vaihtoehtona oli vain odottaa.

Heinäkuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2010 postilaatikkoomme saapui kirje, joka antoi minulle seuraavan viisivuotissuunnitelman.

Huoleni olivat pois pyyhkäisty - hetkeksi. Heti ensimmäisen yliopistovuoden syksystä aloitin järjettömän stressaamisen joka ainoasta asiasta.
Kaikkein eniten olen kammonnut ajatusta valmistumisesta. Siitä, että jonakin päivänä minut säälimättä potkaistaan pihalle täältä yliopiston luomasta turvasatamasta. Kuinka monet itkut olenkaan sen vuoksi itkenyt, fuksivuodesta lähtien.

Tänä keväänä keksin ensimmäistä kertaa, että valmistumiseen on jo matkaa fuksivuotta vähemmän, ja että se on todella hieno asia.
Viime viikonloppuna hypin ja kiljuin riemusta huomatessani, miten lähellä valmistuminen on, miten selkeältä kaikki vihdoin näyttää.

Joten. Mitäs me puhuimme siitä kypsymisestä?
En tietenkään sanoisi, että itku ja huolehtiminen ovat menneet aivan hukkaan, kuten tuolta aiemmasta voisi saada kuvan. Ainakin abivuoden syksy tuntui jälkikäteen joltakin sellaiselta, joka oli vain pakko käydä läpi voidakseen päästää irti.
Varmasti monessa muussakin asiassa juuri se etukäteinen pelko ja huoli ovat olleet osa prosessia, jonka tuloksena kaikkeen on kypsynyt.
On tietysti asioita, joihin en ole kypsynyt ajallaan.
Yksi tällainen asia on ajokortti. Jo lapsena ahdistuin siitä ajatuksesta, että minun pitäisi ehkä joskus mennä autokouluun ja ajaa autoa. Ajatus ahdisti suunnattomasti edelleen siinä vaiheessa, kun autokoulun aloittaminen tuli ajankohtaiseksi. Ei puhettakaan, että se olisi lieventynyt - päinvastoin. Silti vain pakotin itseni sinne.
Lähes vuoden kuluttua autokoulun aloittamisesta, siinä vaiheessa, kun ajokortti viimein oli kädessäni, minusta alkoi ensimmäistä kertaa tuntua, että nyt voisin olla valmis. Satojen ajokilometrien jälkeen, siinä vaiheessa, kun ei vain enää kerta kaikkiaan jaksanut pelätä, ahdistua ja panikoitua enää.
En tiedä, olisiko minun pitänyt siirtää autokouluni aloittamista ahdistuksen vuoksi. Jos en olisi pakottanut itseäni siihen, olisiko autokoulun aloittaminen joskus muodostunut vähemmän ahdistavaksi ajatukseksi, jos vain olisi antanut ajan kulua?
Sitä ei voi tietää.

On kuitenkin lohdullista, että jokin omassa mielessä kuitenkin prosessoi asioita, silloinkin, kun itse ei sitä tiedosta. Että ylitsepääsemättömistäkin asioista voi tulla mahdollisia. On mahtavaa huomata, että sellainen todella on paitsi mahdollista, myös odotettavaa.

Eiköhän tästä siis selvitä eteenkinpäin.

Kukoistus

Toukokuun tuoksu oli kielo, kesäkuun tuoksu on juhannusruusu. Olen haistellut sitä tänään. Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjan. Olen käynyt aamu-uinnilla suihkun sijaan. Maailma kukoistaa. Se tarkoittaa, että on kesä, paras aika kesästä. 

Tänään olen iloinen, sillä muudan suuri opiskeluihin liittyvä asia selvisi vihdoin. Tämän vuoden syksynä minun ei ensimmäistä kertaa ikinä tarvitse tuskailla kurssisuunnitelmien kanssa ja pohtia päätäni puhki sen suhteen, mitä opiskelisin ja mitä en opiskelisi. 
Kaikki on selvempää kuin ikinä. 

Saas nähdä mitä siitä sitten seuraa. 

Kesä, ja suklaajäätelö ovat tämän hetken ilojani.  

Helleaallon alle jäänyt

Jotenkin taas niin tyypillistä, että heti, kun maanantaina erehdyn ylistämään itseäni hetkisen, ja vielä ihan julkisesti täällä näin, niin sitten olen koko viikon ihan maassa. En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin surullinen. Koko maailma ja taivas painaa hartioilla. 

En tiedä, johtuuko tää ankeus siitä taas, että hetken uskalsin iloita ääneen. Vai olenko mä tapani mukaan vain vainoharhainen sen suhteen. Vai olenko niin surullinen siksi, että jotenkin patistin itseäni liikaa olemaan ylpeä itsestäni, vaikkei siltä tuntunut. Alkoiko oman itsen surkeus ja huonous juuri sen takia oikein korostua?

Niin tai näin, tällasta tää nyt on ollut. Kuten huomaatte, en ole jaksanut edes kirjoittaa. Se on mielestäni suhteellisen vakavaa. Tai sit sekin on ollut vain hyvä asia. 

Lisäksi tietysti tää kuumuus. Voi taivas. En haluaisi valittaa, sillä mä pidän siitä, että ei tarvitse palella. Pidän siitä, että on oikea kesä ja valoisaa ja aurinkoista. Mutta en pidä siitä, että en tahdo jaksaa ulkona ollessani ottaa edes yhtä askelta, kun on niin trooppinen ilmantila. En tiedä, onko tää vaan joku mun henkisestä tai fyysisestä kunnosta johtuva tila, vai kokevatko muutkin näin. Mutta mä haluaisin sellaisen kelin, jossa pääsisin ulos lenkkeilemään tällaisina iltoina. 

Mutta, ylipäätään elämässä, ei kai auta muu kuin uskoa ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Että kaiken on pitänyt mennä just näin kun on mennyt, että kaikella on tarkoitus. Sellainen, jota minä en vielä näe, mutta ehkä vaikkapa jo vuoden päästä näen. 

Kirjoitin muuten tähän liittyen ylös yhden laulun sanat viikko pari sitten. Laitan nekin nyt tänne Tommy Tabermannin seuraksi, niin eivät unohdu minnekään: 

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata,
tuskakin on toivon kasvumaata.

 

Hatunnosto itselleni.

Vaikka tällä hetkellä ei tunnu yhtään siltä. Tai ehkä juuri siksi se on ajankohtaista juuri tällä hetkellä.
Nostan hattua itselleni. Kiitän itseäni. Olen hyvä ja onnistunut ihminen, ja minulla on monta syytä olla ylpeä itsestäni.

Taas on yksi opiskeluvuosi saatu pakettiin. Jo neljä yliopistovuotta on nyt takana.
Tänä keväänä minulla on erityinen syy pysähtyä hetkeksi kertomaan itselleni, miten hyvin olen onnistunut niin monessa asiassa, miten ylpeä minun tulee itsestäni olla. Sen sijaan, että joka ikinen sekunti ruoskin itseäni verille. Jaan tässä kirjoituksessa ne syyt kanssanne.

Viime syksynä, neljännen yliopistovuoden alkaessa, ajattelin, että nyt on kai saavutettu jonkinlainen pohjakosketus. En sietänyt ajatusta siitä, että jo neljäs vuosi alkoi, eikä minusta tuntunut yhtään sen selkeämmältä tai paremmalta kuin ensimmäisenä vuonna. Olin ihan yhtä hukassa kuin silloin, eksyneenä fuksina. Miinus vielä se innokkuus ja uutuudenviehätys, joka sai fuksivuoden vielä lentämään, kaikesta huolimatta. Viime syksynä mitään siitä ei ollut enää jäljellä, ylipäätään jäljellä ei tuntunut enää olevan mitään muuta kuin synkkä epätoivo.

Itkin joka päivä ja luulin kuolevani siihen ahdistukseen.
Kuukauden kuluttua neljännen vuoden alusta uskalsin viimein soittaa puhelun, joka käänsi tapahtumat vähän parempaan suuntaan. Siinä vaiheessa ei enää ollut muuta vaihtoehtoa. Vaikka soittaminen virallisiin paikkoihin on pahinta mitä tiedän, tunsin kuitenkin, että mun täytyy joko soittaa tai kuolla. Valitsin sen ensimmäisen.

Muutaman viikon kuluttua siitä Ylioppilaiden Terveydenhuoltosäätiön aulassa kyyristeli niin ahdistunut ja pelokas ihmisraunio, että oikeastaan millekään tunteelle ei jäänyt enää sijaa.

Jo viikon kuluttua siitä olin repiytynyt lopullisesti irti ihmissuhteesta, joka oli hyvää vauhtia nakertamassa minua sisältä ontoksi. Yhdessä viikossa jotkin sellaiset välttämättömyydet olivat kirkastuneet, joita en ollut kyennyt näkemään kahteen vuoteen.

Viikko viikolta keksin uusia asioita, sain oivalluksia sellaisesta, joka oli ollut koko ajan, mutta jolle olin ollut jotenkin sokea.
Huomasin, ettei minun tarvitse kestää sellaista, mitä en koe pystyväni kestämään. Ei tarvitse velvollisuudentunnosta pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa tuntuu siltä, että koko ajan on saamassa sydänkohtausta. Ei tarvitse eikä saa ajatella sitä, mitä muut ajattelevat. Välillä voi ja pitää ajatella sitä, mitä minä haluan ja mitä minä en halua. Ei tarvitse juosta koko ajan ehtiäkseen heittäytyä jokaisen eteen selälleen.

Aloin olla välillä iloinen ja nauraa, en tuntenut enää joka hetki sitä helvetillistä painoa ja kipua ja tuskaa, jonka takia olin aikaisemmin ollut koko ajan vihainen ja epätoivoinen ja itkuinen.

Tänä vuonna olen uskaltanut soittaa niin moneen paikkaan, niin monen asian takia, että en itsekään uskoisi sitä, ellen tietäisi. Soittamisesta on lähes tullut rutiinia minulle. Olen uskaltautunut niin moneen asiaan ja saanut aikaiseksi niin paljon sellaista, että siinä on varmaan enemmän kuin kuluneiden neljän vuoden aikana yhteensä.

Vaikka vastoinkäymisiä on tullut, olen osannut hallita niitä jotenkin. Vaikka ne tuntuvat edelleen musertavilta, ei siitä tunteesta voi puhua edes samana päivänä sen järkyttävän epätoivon kanssa, joka oli vallalla vielä viime syksynä. Olen osannut ja uskaltanut pitää puoleni. Olen pystynyt pitämään itseni koossa, vaikka se välillä on todella työlästä ollutkin.

Vielä on pitkä matka edessä. Vielä ovat kaukana monet sellaiset asiat, joita haluaisin pitää tavoitteinani.
Haluaisin esimerkiksi tuntea iloa vähän useammin kuin kerran viikossa.
Haluaisin osata olla välittämättä muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. En tarkoita, etten haluaisi edelleen tuntea empatiaa ja myötäelää. Haluaisin vain, että toisten ihmisten mielipiteet ja tekemiset ja olemiset eivät horjuttaisi enää niin paljon minun omaa olemistani ja tekemistäni ja tunne-elämääni, kuin se nyt tekee. Haluaisin oppia olemaan tietyllä tavalla välinpitämätön. Olisi mukavaa joskus pystyä vain leikkaamaan joku asia mielestä pois ja heittämään se roskikseen, eikä enää koskaan kaivaa esiin.
Haluaisin kokea vähemmän erilaisia negatiivisia tunteita. Vastoinkäymisten sietokyvylläni on vielä kehittymisen varaa. En haluaisi kamppailla sellaisen valtavan vihan tunteen kanssa, joka tuntuu myrkyttävän ihan kaiken. En halua, että katkeruus sisälläni kasvaa yhtään suuremmaksi. En haluaisi purskahtaa itkuun ja surra niin mitättömien asioiden vuoksi, mitä nyt teen.
Tiivistyksenä: minulla on vielä pitkä matka kuljettavana siihen vahvuuteen, jonka haluaisin saavuttaa. On kuitenkin ihan hyvä, että on tavoitteita, joita asettaa.

On kuitenkin myös todettava, että aika helvetin pitkän matkan olen jo kulkenut. Siinä mielessä olen onnistunut paremmin kuin hyvin, paremmin kuin olisin itse koskaan osannut odottaa. Olen jo nyt onnistunut löytämään itsestäni uudenlaista vahvuutta, sellaista, jonka turvin kyllä selvitään tästä eteenpäinkin.
Tästä kuljetaan vain eteenpäin. Olen onnistunut nyt, ja tulen onnistumaan jatkossakin. Olen selvinnyt, selviän jatkossakin.
Hatunnosto ja olalletaputus parhaalle ystävälleni, itselleni.

Kesä.

Peruskoulu- ja lukioaikoinani laskin kesän alkavaksi siitä päivästä, jona koulu loppui. Samaten laskin kesän päättyväksi sinä päivänä, jona koulu taas alkoi. 
Nyt kun tuollaista selkeää alkamisen ja päättymisen merkkipaalua ei enää ole, on ollut pakko keksiä jotain korvaavaa. Niinpä vuodenaikojen muuttuminen toiseksi on mielessäni yhä liukuvampi käsite. 

Kesä voisi alkaa sinä päivänä, jona ulkona tarkenee ilman takkia. Tai silloin, kun ensimmäinen sahalaitaselkäinen kyykäärme luikertelee maatien reunassa. Tai kun kielot tuoksuvat lenkkipolun varrella. Tai, kuten eräs ystäväni määritteli, silloin, kun jäätelöä aletaan myydä ulkona. 

Mutta eikö ole viimeisin kesän alkamisen määrittelypakko siinä vaiheessa, kun kesäkuu alkaa? Siihen nyt luulisi sisältyvän jonkinlaisen vihjeen jopa kaikkein vastahankaisimmallekin määrittelijäneurootikolle. 

Eilen oli se päivä, jona koulut sulkivat ovensa kesän ajaksi. Uudet ylioppilaat painoivat lakit päähänsä. Oman lakkiaispäiväni jälkeen, kolmena viimeksi kuluneena vuonna, tuo päivä on aiheuttanut minulle valtaisan haikeusvyöryn. Tänä vuonna selvisin ensimmäistä kertaa eläen sen päivän ilman mitään ihmeellisempää surkeilua. 

Ensimmäisenä keväänä, jona itse en enää ollut sen enempää peruskoululainen kuin lukiolainenkaan, ensimmäisenä kevätjuhlattomana keväänä kahteentoista vuoteen, kolme vuotta sitten, olin kevätjuhlapäivänä ihan murskana. Katselin netistä uusien ylioppilaiden nimiä ja kuvia, enkä voinut uskoa, että itse olin lopullisesti ohittanut sen vaiheen elämästäni, jona siirrytään säntillisesti luokka-asteelta toiselle, kohti jotakin, jotakin, jotakin äärettömän hienoa. Olin päässyt siihen, mitä kaikki odottavat kaksitoista vuotta, eikä se sitten ollutkaan mitään erityistä. Olin niin murskana, että selvisin siitä päivästä vain sen voimin, että istuin parhaan ystäväni kanssa uimarannalla puimassa asiaa. 

Siitä seuraavana keväänä, kaksi vuotta sitten, olin jälleen ihan murskana, mutta en enää yksinomaan saman asian vuoksi kuin vuotta aiemmin. Sinä keväänä olin vain muutamaa päivää aiemmin päättänyt erään maailmoja mullistavan ihmissuhteen, ja murskautumiseni johtui siitä. Muistan, kuinka kevätjuhlapäivän aamuna heräsin omassa asunnossani sateen rummuttaessa kattoon, kaikkialla oli pimeää kuin maailmanlopun edellä ja koko edeltävän viikon vallinnut kesäinen, aurinkoinen kirkkaus oli päättänyt juuri lakkiaispäivän kunniaksi paljastaa rumimmat kasvonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kiva lakkiaispäivä joillakin. En voi kieltää, etteikö siihen ajatukseen olisi sekoittunut pieni hippunen vahingoniloa. Onhan nyt kohtuullista, että jotkut muutkin vähän kärsivät, kun oma sisäinen maailmani on tuhantena sirpaleena. 

Viime keväänä olin kotona koiravahtina kevätjuhlaviikonloppuna. Silloinkin olin aika murskana, mutta sen syyt olivat ihan yleismaailmalliset, koko silloisen elämäni kaiken kattava kurjuus. Eikä mulla mitään suurempaa hätää ollut, sillä tuohan on viimeistään yliopiston alettua muodostunut mulle jokseenkin pysyväksi tilaksi.

Tänä keväänä olin ensimmäistä kertaa aika tavalla ajattelematta ja muistelematta. Oikeastaan olin jopa kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse olla yksi kevätjuhlijoista, yksi uusista ylioppilaista, joilla kaikki se vimmattu pyöritys, jonka itse olen nyt neljä vuotta saanut tuta, on vielä kokonaisena edessä. 

Kesäkuu ei tänä vuonna valjennut mitenkään lupaavana. Ulkona näyttää painostavan synkältä. Mutta ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu. Tai sitten ei. Tämän blogimerkinnän myötä julistan kuitenkin kesän virallisesti alkaneeksi, minun ensimmäisen kesäni bloginkirjoittajana. Saa nähdä, mitä se tuleekaan pitämään sisällään.