Glad påsk!

Bloggailu ei oikein napannut ja pyhien vuoksi ei ollut sunnuntaina sunnuntaiolo, joten postauksen julkaiseminen venyi.

Lyhyesti: hajanaisia paloja pääsiäisviikolta, ei välttämättä mitään hienoa, fiksua tai inspiroivaa, mutta kuitenkin elettyä elämää.

Tiivistyksenä: viikko oli kiva, sillä olen aina tykännyt pääsiäisestä. Viikon aluksi kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen postin mukana tulleen "Hyvää pääsiäistä / Glad påsk!" -kortin ja hoin itselleni koko viikon, miten kivaa on, että pääsiäinen on ovella. Vaikka viikko muuten olikin ihan samaa saakelin rämpimistä, kuin kaikki muukin elämä. 

Tiistaina kohtasin nopeasti ihmisen, jota vielä vuosi sitten ajattelin lähestulkoon puolijumalana. Nyt moikattiin kuin paremmatkin tutut ja vaihdettiin muutama sana ilman että olisin ajatellut tai jännittänyt sitä mitenkään ihmeemmin. Hän puhutteli minua etunimellä mainiten. Vasta jälkikäteen huomasin, miten vajaassa vuodessa onkin tapahtunut ihme. Pysähdyin taas kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä on ihailla jotakin ihmistä, vähän niin kuin silloin, kun Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä pohdin fanittamisen syvempää olemusta.

On ensinnäkin hämmentävän hienoa huomata pystyvänsä lähes kaverilliseen kommunikaatioon sellaisen ihmisen kanssa, jonka on joskus asettanut itsestään katsoen jonnekin taivaan rajalle. On ihan mahtava tunne valaistua siitä, että sellaista tapahtuu, mitä ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut kuvitella tapahtuvaksi.
Samalla siinä kuitenkin aina menettää jotakin.
Samalla tavalla kuin katoaa jäykistävä jännityksen tunne, katoaa myös jokin osa ihailun ihanuudesta. Sillä toista kohtaan tunnettu ihailu on yksi ihanimmista tunteista, vaikka se aiheuttaa myös kunnioituksen tuomaa tietynlaista pelkoa. Kun pystyy suhtautumaan ihmiseen rennommin, ei myöskään saa niin täysimääräisesti nauttia ihailusta. Ei anna enää aivan samanlaista painoarvoa sen ihmisen sanomisille ja tekemisille. Joutuu hyväksymään sen, että ihailtu ihminen on kaikkien meidän muiden kaltainen inhimillinen ihminen inhimillisine heikkouksineen. Joutuu päästämään irti ehkä jostakin yleisluontoisesta illuusiosta, jonkin korkeamman tavoittelusta noin yleensä. Pahimmassa tapauksessa joutuu kohtaamaan sen, että ihailun kohde ei ole ollenkaan sellainen kuin on ajatellut, että hän saattaa tehdä jotakin sellaista, mikä minun mielestäni on ihan typerää. Niin käy kaiketi väistämättä, mikäli ihailun kohteen kanssa saa / joutuu olemaan enemmän ja pidempään tekemisissä.

Keskiviikkona lähetin pääsiäiskortit.
Menin myös syömään yliopistoruokalaan kiireessä ennen sovittua tapaamista. Näin siellä ihmisen, jota luulin yhdeksi sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa olisin halunnut mennä juttelemaan. Näin ihmisen vain takaa päin ja sivuprofiilista, joten en ollut aivan satavarma, onko se hän, joksi häntä luulen. Koska me molemmat söimme yksin, mietin, pitäisikö minun kuitenkin uhkarohkeasti siirtyä hänen luokseen, koska halusin mennä juttelemaan hänen kanssaan.
Päätin kuitenkin, että en mene, sillä a) en ole aivan varma, onko se hän, b) mulla oli kiire sovittuun tapaamiseen, joten en olisi kuitenkaan ehtinyt  jutella juuri mitään syömisen lomassa ja c) jos olisi käynyt kuten minun kohdallani on luultavaa, eli en olisi keksinytkään mitään juteltavaa, niin siitä tilanteesta olisi ollut helkkarin hankala liueta pois. Noin yleensä sattumalta kohdatessa voi huoletta pysähtyä juttelemaan ja häipyä koska tahansa minkä tahansa tekosyyn varjolla, jos siltä tuntuu. Täyden ruokatarjottimen kanssa sellaista ei noin vain tehdäkään. Jos ei juttua riitä, niin siinäpä sitten oltaisiin istuttu tarjottiminemme vastakkain hiljaa.
Seuraavana päivänä näin saman tyypin kirjastolla. Koska kirjasto on maailman paras paikka ihmisten kyyläämiseen, käytin tilaisuuden hyväkseni. Kävelin neljä kertaa hänen ohitseen, ollen muka kirjoja katselevinani. Neljännellä kerralla hän kääntyi katsomaan minua, ja sain todeta, että se ei ollut hän joksi häntä luulin, vaikka etäisyyden päästä olikin hämmästyttävän samannäköinen.

Torstaina aloitin pääsiäisen vieton. Ensin tein iltapäivään asti töitä, jotka on pakko tehdä. Illalla kävin kiirastorstai-iltalenkillä. Söin jälkiruuaksi äidin minulle lahjoittaman suklaapupun. Pahoitin mieleni siitä, että kivan ja iloisen näköinen pupu pitää syödä, että ensin haukkaan siltä pään poikki ja sitten muutkin raajat. Meinasin jo melkein jättää syömättä, sillä mielikuva oli niin surullinen. Suklaanhimo kuitenkin voitti. Yöllä kirjoitin vähän lisää yhtä tekstiä, joka pitää saada valmiiksi ja joka ahdistaa helvetisti.

Pitkänäperjantaina olin laittanut kellon soimaan aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä saada aamulla vielä aikaiseksi jotain sen tekstin kanssa.
En kuitenkaan helvetti soikoon jaksanut nousta ylös. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut, en jak-sa-nut. Nousin ylös vasta puoli kymmeneltä aamulla, luin sanomalehden aamukahvin kanssa, lykkäsin työtä myöhemmäksi. Sanomalehdessä oli erään äidin tarina tyttärestään, joka kuoli viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voitu tehdä. Tyttö haudattiin vanhojentanssipuvussaan, sillä hän oli pari kuukautta ennen kuolemaansa ehtinyt tanssia vanhojentanssit ja iloita puvustaan. Mulla oli hirvittävän paha mieli koko päivän ja seuraavan päivän ja on oikeastaan vieläkin. Miksi tällaista pitää tapahtua, miksi joillekin ihmisille tapahtuu näin kamalia, ja kuitenkin niin monet ihmiset, minä mukaanlukien, valittavat kaikista turhista asioista.

Iltapäivällä vein veljen lapset leffaan, koska halusin paistatella hetken siinä, miten hyvä täti (muka) olen. Ja halusin toki sen leffankin nähdä. Ja halusin viettää aikaa niiden kanssa.
Yöllä aloin panikoida sitä, miten vähän olen saanut aikaiseksi siihen nähden, mitä mun olisi mielestäni pitänyt saada aikaiseksi. Sydän löi epätahtia miettiessäni sitä, miten selviän kaikesta siitä, mistä lähitulevaisuudessa pitää selvitä. Tuuli pauhasi ulkona kuin talvisina myrskyöinä. Hectorin "Tuulisina öinä" sai päässäni uudet, tosin täysin rytmiin ja riimeihin sopimattomat sanat. Tuulisina öinä kun en saa unta / en mee ulos rantoja mittaamaan / kun paljon kivempaa on maata sisällä ja olla ahdistunut. 

Lauantaina jatkui se yliherkkyys, jota elämässäni esiintyy kausittain, siis sellainen herkkyys, joka on ylimitoitettua jopa minun luonteelleni. Äiti luki lehdestä ääneen 6-vuotiaasta tytöstä, joka oli kuollut syöpään ja jonka viimeinen toive oli ollut joulupukin näkeminen, ja se toive oli toteutunut. Viimeisen elinviikon toive oli ollut päästä uimaan, mutta uimahalliin ei tytön huonon kunnon vuoksi voinut mennä, joten tytön isä haki lelukaupasta uima-altaan ja.... Tässä kohtaa huusin äidilleni, että hän ei saa lukea enempää ääneen, en kestä kuulla enempää. En kerta kaikkiaan kestä kuulla, on kuin tuntisin fyysistä kipua. En halua enkä jaksa itkeä yhtään, en nyt jaksa. Häpesin sitä, sillä ajattelen niin, että jos jonkun ihmisen pitää kestää tuollaisen eläminen läpi, niin täytyyhän muiden ihmisten pystyä se kuulemaan. Mutta silti ajattelin, että ei minun ole pakko.
Ajattelin, että en jaksa itkeä, joten aloin jostain kumman syystä nauraa, ja samalla kyyneleet alkoivat valua. Loppupäivän ajan alkoi joka kerta naurattaa, kun ajattelin joko sitä kuollutta 17-vuotiasta tyttöä tai sitä kuollutta 6-vuotiasta tyttöä tai jotain muuta surullista. Millään kerralla naurussa ei ollut pilkahdustakaan mistään ilosta tai hauskuudesta. Joka kerta silmistäni valui samalla vesiputoukset.

Lauantai-iltana en jaksanut tehdä mitään, joten katselin vaan Ruudusta VinoShow-improvisaatio-ohjelman vanhoja jaksoja. Eero Ritala & Minttu Mustakallio = <3 Oloni muuttui niin paljon paremmaksi, että sitä on vaikea edes kuvata.

Tänään sain sitten taas aikaiseksi sitä mitä pitikin, ja olen siitä iloinen. Oikeastaan tosin olisin halunnut pitää lomaa koko pääsiäisen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Jostain syystä olisin tänä vuonna myös ensimmäisen kerran elämässäni halunnut mennä kirkkoon pääsiäisyön messuun, mutta sekään ei ollut mahdollista, joten tällaista tästä nyt tuli, tänä vuonna. Haluan uskoa, että tämä pääsiäinen, nämä päivät muiden päivien joukossa, jäävät muistoihin arvokkaina juuri siksi, että ne ovat tällaisia, kuin ne ovat olleet.

Lopuksi katkelma kirjasta. Tänään se on Ulla-Lena Lundbergin kirjasta Kökarin Anna. Luin tämän kirjan viime syksynä, ja tämä kohta toi silloin ja tuo edelleen yhtäaikaa sekä toivottomuutta että lohtua.

Jos Axelina jonkin filosofian tahtoi jättää Annalle perinnöksi, niin siihen sisältyi, että mitä hyvänsä ihmiselle tapahtuukin, tapahtuu vasta sitten kun hän jollakin tavalla jaksaa sen kestää. Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattu ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Annan tavoin tuntuisikin että se repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Sen kunniaksi, että on siirrytty kuoleman kuukaudesta (maaliskuu) syntymäkuukauteeni, tarjoilen jälleen palasia menneeltä viikolta. Ei enää joka päivältä, eikä enää samalla positiivisuusperiaatteella, mutta jotakin kuitenkin.

Mietin pitkään, mitä jännittävää voisin toteuttaa huhtikuussa, kun maaliskuussa oli tuo kalenteri-idea.
Mietin, mikä olisi minulle tärkeää, mikä voisi kenties antaa jollekulle muullekin jotakin, ja mikä voisi olla laajemmassa mittakaavassa merkittävää.
Päädyin siihen, että jokaisen huhtikuun postauksen lopussa on lainaus, sitaatti, tekstipätkä, jokin, mitä olen joskus lukenut, ja joka on koskettanut minua erityisesti syystä tai toisesta. Lyhyt, joskus pidempi, kuitenkin toivottavasti aina suht luettavan mittainen. Jokin, mikä tiivistää mennyttä viikkoa ja minkä haluan tuoda esiin, koska se on joskus jollakin tavalla koskettanut minua.

Kuten kaikki varmaan tietävät, kirjojen lukeminen on aina ollut rakkain harrastukseni. Sen lisäksi, että lukeminen on yleisesti nautinnollista, siitä saa usein jotain itselleen, jotain elämää suurempaa. Oppii jotain, oivaltaa jotain, alkaa ajatella jotain, liikuttuu, tulee kosketetuksi, ravistelluksi, havahdutetuksi.

Ehkä joskus lukioaikana aloin kirjoitella tällaisia kirjojen kohtia ylös. Usein se on vaikeaa, koska joistakin kirjoista tekisi mieli kopioida valtaosa tekstistä, jos sille tielle lähtisi. Ylös kirjoittelu on ollut vuosien mittaan satunnaista ja pitkälti viitseliäisyydestäni kiinni. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että jonkin ajan kuluttua joskus ylös kirjoitettujen kohtien lukeminen, vaikka useiden peräjälkeen, on yllättävän nautinnollista. Ne muistuttavat mieleen, mitä olen jostakin lukemastani joskus ajatellut, millainen elämäntilanteeni on lukuhetkellä ollut, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja sillä kenties on nykyhetkeen ja niin edelleen.

Siispä tästä lähtien aina postauksen lopuksi myös te blogini lukijat pääsette nauttimaan kirjallisuuden lukuisista iloista.

Sitten asiaan, eli tähän viikkoon. Lyhyesti, koska alkujaarrittelut paisuivat niin helkkaristi.

Huono omatunto oli viikon sana.
Ensimmäinen huonon omantunnon puuska liittyi siihen, että kävin suuhygienistillä poistattamassa hammaskiveä. Aivan, hampaitani kehuttiin helmikuussa vuolaasti, mutta yksi vika niissä oli: hammaskiveä löytyi niin paljon, että sitä kehotettiin poistattamaan.
Ei siinä mitään, en mä hammaslääkäriä pelkää.
Ensimmäisen kerran koin huonoa omaatuntoa odotushuoneessa. Tulin etuajassa paikalle, istuin odottamaan ja satuin kuulemaan, miten vastapäätä istuva mummo sanoi vieressään olevalle papalle, että "puoli tuntia ollaan nyt tässä ooteltu". Itse olin etuajassa ja päättelin tuosta sananparresta, että täällä joutuu ilmeisesti odottamaan. Kaivoin siis puhelimen ja kalenterin esiin ja rupesin hoitamaan kaikkia juoksevia asioita.
Minut huudettiin sisään viisi minuuttia etuajassa, kalenteri ja paperit olivat sylissäni levällään ja puhelin kädessä, vaivalloisesti kompuroin pystyyn ja yritin livahtaa niiden mummon ja papan ohi herättämättä yhtään enempää huomiota kuin jo se papereiden ja kalenterin kiivas niputtaminen laukkuun valitettavasti herätti.

Seuraavaksi makasin hammaslääkärin tuolissa, hygienisti raaputti hampaitani ja ajatus lipui mieleeni, en todellakaan tiedä, mistä se tuli.
Hirveän huono omatunto siitä, että olen antanut hammaskiven pesiytyä hampaisiini. Mun olisi pitänyt jotenkin estää se. En halua olla tällä tavalla terveydenhuollolle vaivaksi. En halua, että minusta on yhtään kellekään yhtään mitään vaivaa. Ei kellekään yksittäiselle ihmiselle, joka nyt joutuu hampaitani huoltamaan. Ei yhteisölle, niille, jotka nyt kenties joutuvat odottamaan tuolla, kun minä makaan tässä. Ei yhteiskunnalle, jonka koneistoa rasitan. En haluaisi, että minusta olisi yh-tään mitään vaivaa kellekään.

Yritin muistuttaa itselleni kuten sekä helmikuinen hammaslääkäri että suuhygienisti nyt toivat ilmi, että hampaani olivat tosi hyvässä kunnossa, olen hoitanut niitä juuri niin kuin pitää.
Ihmettelin, miksi ajattelen, että olen vaivaksi suuhygienistille, joka hoitaa vain työtään ja saa siitä palkkaa.
Silti, jostain se ajatus tuli, tässäkin hetkessä: minun olisi pitänyt pystyä niin paljon parempaan, jotta tähän tilanteeseen ei olisi ajauduttu.

Seuraava helvetillinen huonon omantunnon aalto velloi ympärilläni koko keskiviikkoillan sen jälkeen, kun olin ensin kohdellut eettisesti väärin kuntavaaliehdokasta ja sen jälkeen tuntematonta koiraa.

Kävelin aurinkoisena keskiviikkoiltapäivänä ihmisten täyttämällä kävelykadulla. Yhtäkkiä joku kuntavaaliehdokas työnsi eteeni Fazerin Sinisiä suklaakonvehteja sisältävän laatikon ja kajautti "ota siitä!" -kehotuksen. Ojensin käteni ja otin, puoliksi ihan vain refleksinomaisesti, puoliksi ainaisen suklaanhimoni vuoksi. Vasta sen jälkeen kyseinen ehdokas kysyi, olenko jo äänestänyt. Vastasin, kuten asia on, että olen. "Hyvä!" hän vastasi siihen ja jäi sitten jo taakseni, koska jatkoin matkaa. Koko illan ajattelin, että minun olisi pitänyt sanoa äänestäneeni, ennen kuin otin suklaakarkin. Olkoonkin, että otin sen puoliksi refleksinä ja toisaalta hänhän niitä tarjosi ilman mitään vastinetta, mutta silti.
Päivän päätteeksi kävelin kotiin päin yhden kahvila-baarin ohi, ja kuulin siinä ohi mennessäni koiran surkeaa vinkunaa. Käännyin katsomaan ja näin baarin ulkopuolella narun päässä istuvan, säälittävästi tassujaan nostelevan ja itkevän koiran.
Koko illan minua vaivasi se, olisiko pitänyt tehdä jotakin ja mitä olisin voinut tehdä.
On hyvin mahdollista, että se oli siinä vain vähän aikaa, mutta on myös valitettavan mahdollista, että joku itsekäs paska oli jättänyt sen siihen pitkäksi aikaa.
Mitä olisin voinut tehdä? Jotain olisi pitänyt. 

Viikon paras päivä oli tälläkin viikolla maanantai.
Tavoilleni ominaisesti paletti ei oikein pysynyt kasassa, kun matkustin viikonloppuna kahden eri paikan välillä. Ehjät urheilutrikoot jäivät väärään paikkaan, eivätkä ne siis maanantaina olleet saatavilla, kun olisin tarvinnut niitä yliopistoliikunnan tunnille.
Omistan kahdet urheilutrikoot, toiset ehjät, ja toiset sellaiset, joissa on polvessa reikä. Viimeksi mainittuja käytän juoksulenkeillä, sillä kompuroin aina toisinaan juostessani, ja aina kompastuessani isken polveni maahan ja rikon juoksuhousut polven kohdalta. Niinpä siis käytän (muualla kuin julkisissa tapahtumissa) juostessani valmiiksi reikäisiä juoksutrikoita, sillä niiden rikkoutumista ei tarvi stressata, ja eihän nyt yksi polven reikä mitään haittaa.

Oli vähän siinä ja siinä, kehtaanko mennä yliopiston ryhmäliikuntatunnille ne jalassani.
Tilanne oli kuitenkin maanantaina se, että piti joko kestää polven reiän tuottama häpeä tai jättää menemättä liikuntatunnille. Ei auttanut itku markkinoilla.
En miettinyt kovin kauaa valitessani tunnille menemisen vaihtoehdon.

Kompensoin pukeutumalla uusimpaan ja hienoimpaan urheilupaitaani, oikeammin sanottuna sellaiseen tunikamalliseen. Ai jumalauta, että se näytti päälläni hyvältä. Hain tunnille mukaan vaadittavat voimatangon ja siihen painavat painot ja menin odottamaan tunnin alkua salin oven eteen, sellaisten portaiden yläpäähän, joiden päässä sali on. Ympärilläni oli jostain syystä yllättävän harvalukuinen joukko muita samalle tunnille aikovia.

Nojailin siinä coolisti pumppitankoon, kun eräs jo kenties aiemminkin blogissani mainituksi tullut miespuolinen henkilö käveli ohi.
Meillä oli elokuvallinen katsekontakti. Pystyin lähes kuulemaan eeppisen taustamusiikin. Ensimmäisen kerran elämässäni katsoin häntä ylhäältä alaspäin.

Hän heilutti minulle tervehdykseksi. Ei mitenkään hillitysti tai etenkään millään hoviheilutuksenomaisella sormien tai ranteiden liikkeellä. Hän heilutti koko käsivarrellaan, kuin joku liikenteenohjaaja. Heilutusliike ei jäänyt huomamatta keneltäkään metrien säteellä olevalta.
Heilutin takaisin.
Mielestäni se oli hauska, vaikkakin nopea ja sanaton välikohtaus.
Vaikutti siltä, että se oli joidenkin vieressä olevienkin mielestä hauskaa.

Ajattelin, että elämäni on naurettavaa ja säälittävää, kun tulen iloiseksi tuollaisesta.
Mutta toisaalta, kuka määrittää ja mittaa sitä, mistä ihminen saa iloita ja kuinka paljon, ja mistä ei?

Etenkin, kun maailmassa tapahtuu sellaista, mitä tämän viikon lopulla tapahtui Tukholmassa ja sitä ennen Syyriassa. Ja kun sen lisäksi tietää, että kyse ei ole mistään uudesta eikä vanhasta, ei yksittäisestä eikä ihmeellisestä. Pahuus on kaikkialla. Pahuutta on joka paikassa. Sitä ei ole mahdollista paeta. Kukaan ei säästy siltä.
Haluan ajatella, että sellaisten asioiden vastineeksi tarvitaan mahdollisimman paljon ilonaiheita. Ainoa keino taistella vastaan on osata nyhtää ilonaiheensa mahdollisimman vähästä. Mitä enemmän osaa iloita mitä vähemmästä, sitä enemmän on voitolla kaikkea pahaa vastaan.

Viikon lopulla kuuntelin musiikkia samalla kun kirjoitin, ja taianomaisesti sormeni näppiksellä sattuivat pysähtymään niin, että yhden jo vanhan biisin sanat tarttuivat korviin ja sitä myöten mieleen.
"Sinä olet ihminen, muistatko?"

Siihenhän tämä kaikki oikeastaan tiivistyy. Siinä on selitys, siinä on tarpeeksi.  

Lopuksi pahuuden teemaan liittyen ote Iida Rauman romaanista Katoamisten kirja, jonka luin syyskuussa 2012. Tässä lyhyessä ja ytimekkäässä tekstipätkässä teoksen minäkertoja muistelee isäänsä, joka kerrontahetkellä on ollut kauan kadoksissa.

”Muistan, miten joskus pakkolomalla isä totesi, että hänestä on naurettavaa, miten masennusta ja paniikkikohtauksia pidetään sairauksina, vaikka ne ovat täysin järjellinen reaktio epäoikeudenmukaiseen ja pelottavaan maailmaan. Hullumpaa olisi olla masentumatta ja jähmettymättä kauhusta.”  

 

Maaliskuukalenteri osa 5: The last one

Kuten aloitin maaliskuukalenterin vilpillisenpuoleisesti helmikuun puolella, jatkan sitä myös huhtikuun puolelle. Vaikka sitten siksi, että minun elämässäni ei koskaan ole liikaa positiivisten asioiden huomiointia.

Tuttuun tapaan siis, joulukalenterinomaisesti positiiviset puolet viimeiseltä maaliskuun 2017 viikolta.

Luukku 27: 
Aloitan mahdollisimman tiiviillä taustatarinalla.  
Ehdin suhteellisen vanhaksi tässä elämässä ja maailmassa, ennen kuin lopullisesti ymmärsin ja huomioin yhden keskeisen elementin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Minun piti elää yli täysi-ikäiseksi, ennen kuin hoksasin, että ihmiset eivät ollenkaan välttämättä, useinkaan, tarkoita sitä, mitä he sanovat. Jos joku kysyy minulta "mitä kuuluu?", se ei valtaosassa tapauksista tarkoita, että hän olisi vilpittömän kiinnostunut kuulemaan kuulumisiani. Valitettavan usein se on silkka ja pelkkä kohtelias sananparsi, sellainen, joka kuuluu heittää ilmaan. Tai josta ajatellaan, että niin kuuluu tehdä. Siihen on olemassa myös tietty sallittujen vastausten repertuaari, josta ei oikein sovi poiketa. Ihmisten välinen vuorovaikutus on verrattavissa pallopeliin, johon yhteiskunnassa sosiaalistutaan: opeteltuja, opittuja sananparsia heitellään toiselle keskustelussa vuorotellen. Keskustelu ei vaadi sisällöllistä arvoa. Tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan vain se, miten sanotaan.

Kuten sanoin, kesti hävettävän kauan, että minä ymmärsin sen. Kuten olen jo aiemmin todennut, lukioikäisenä olin aika varma, että mulla on aspergerin syndrooma. Niin hankalalta tuntui ihmisten kanssa eläminen ennen kuin tuon asian sisäisti.
Helppoa ei ole aina ollut sen jälkeenkään. Joiltakin sosiaalinen keskustelun pallopeli käy ilmeisen luontevasti, joiltakin hieman kömpelömmin, toisilta se vaatii helvetisti resursseja ja voimavaroja. Kuulun jälkimmäisiin.
Toisaalta siinä on toki kiistattomat hyvät puolensa: eihän nyt kukaan, edes minä, jaksa enkä halua aina jokaiselle vastata ihan totuudenmukaisesti, syöksyä syvällisen filosofisen keskustelun syövereihin tai avautua henkilökohtaisista asioista.

Maanantain, maaliskuun 27. päivän iltana podin kuitenkin tästä aiheesta johtuen suunnatonta ikävää. Mulla oli päivän kääntyessä illaksi yksi ainut, sydänjuuria myöten raastava, yksinkertainen ja silti niin vaativalta vaikuttanut toive. Se oli, että saisin jutella hetken jonkun kanssa, ja että se joku olisi sellainen, jonka kanssa ei tarvitsisi viritellä ylleen kohteliaan pallopelin vaatimaa varustusta. En ajatellut, että haluan psykologisen, mittavan syvällisen tai maailmoja avartavan keskustelun. Toivoin ainoastaan, että mun ei tarvitsisi olla yksin, että saisin hetkellisen sosiaalisen kommunikaation aikaiseksi jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa se kommunikaatio ei olisi vaivalloista ja rasittavaa kohteliaisuus-tyhjänpäiväisyys-pelin pelaamista.

Toive ei ollut erityisen vallitseva, se vain kulki mieleni läpi ja jäi sitten hiukan vaivaamaan, koska se selvensi minulle pari asiaa. Esimerkiksi havainnon siitä, kuinka paljon nykyinen elämäni koostuu rasittavasta kohteliaisuuskommunikaatiosta ja kuinka vähän siihen kuuluu sellaista kommunikaatiota, joka ei rasita.

Yöllä kello 23, vain hetkeä ennen kuin olisin painanut Facebookin log out -nappulaa ja sen jälkeen siirtynyt niin sanotusti offline-tilaan jokaisen median suhteen, Facebookin chat-ikkuna rävähti auki. Sellaisen ihmisen aloittama keskustelu, jota en olisi odottanut ja jota en olisi osannut ajatella, mutta jota jälkikäteen ajateltuna kaikkein eniten tarvitsin.
Näppäiltiin paras chat-keskustelu, joka mulla on ollut aikoihin, ehkä vuosiin. Sen yhden kuitenkin suht lyhyen keskustelun aikana itkin ja nauroin, muutamaan kertaan, vuorotellen.
Ajattelin (taas), että ehkä sittenkin on joku / jokin, joka tässä elämässä johdattaa.
Ajattelin, että olen sanalla sanoen ihan käsittämättömän siunattu, sillä mulla on eri-ikäisiä, eri taustoista tulevia, erilaisia, täysin erityyppisiä ihmisiä ympärilläni koko liuta. Ja on sentään aina joukossa joku, joka kenties haluaa tietää, miten mulla oikeasti menee.

Luukku 28. Ehkä edellisen illan / yön keskustelun ansiosta sain aikaiseksi kaikkia asioita suorastaan hämmästyttävällä tavalla.

Luukku 29. Menin kahvakuulatunnille ja ravistauduin siellä taas kerran irti yhdestä elämäni traumasta, tällä(kin) kertaa koululiikuntaan liittyen.
Tunti alkoi sellaisella oksettavalla alkulämmittelyllä, joita aikuisten liikuntajutuissa ei yleensä ole, ja jollaiset pitäisi mielestäni kieltää lailla.
Sellaisella hassunhauskan "leikkimielisellä kilpailulla", jolta olisi kylläkin ehkä säästytty, ellei porukkaa olisi sattunut olemaan niin vähän.
Aluksi porukka jaettiin satunnaisesti pareihin. Kaikki neljä paria asettuivat yhteen suuren liikuntasalin nurkkauksista. Jokaisen parin nurkkauksessa oli rykelmä kahvakuulia. Kun ohjaaja antoi luvan, piti lähteä juoksemaan muiden parien nurkkauksiin, ottaa sieltä käteensä ensimmäisellä kierroksella yksi, sitten kaksi kahvakuulaa, kuljettaa ne omaan nurkkaukseen ja lähteä hakemaan seuraavia kahvakuulia seuraavan parin nurkkauksesta. Samassa nurkkauksessa ei saanut käydä kahta kertaa peräkkäin.
Toki tähän liittyi koko joukko variaatioita, eli ensin kuulia haettiin osin mittarimatokävelyllä ja tasajalkahypyillä ja vasta takaisin tullessa juosten, ja niin edelleen. Alkulämmittelyn loppupuolella sai kuitenkin ihan rehellisesti juosta. Aina muutaman minuutin kuulanryöstelyn jälkeen vihellettiin peli poikki ja katsottiin, millä parivaljakolla on eniten kuulia nurkkauksessaan, kuka on paras, ja sitten aloitettiin taas ryöstely.
Suutuin alkulämmittelyn luonteesta kunnolla, sillä luulin helvetti soikoon pääseväni taas yhden henkisesti rankan päivän päätteeksi vaativalle mutta mukavalle kahvakuulatunnille, minulle rakkaan lajin pariin, ja sitten jouduinkin kuin keskelle hirveintä ala-asteen liikunatuntipainajaista.
Ajatus oli mielessäni kirkkaana: ei jumalauta, ei taas tätä, ei enää ikinä tätä. Teen kaikkeni, että se ala-astekokemus ei toistu. 
Onneksi ala-asteen ja nykyhetken välissä on tapahtunut jotakin.
Minä en ole enää koko porukan selkeästi hitain, tyhmin ja kömpelöin köntys. Muut ovat minulle tuntemattomia, emme ole ennen tavanneet, emmekä tämän jälkeen enää tapaa. Ja ennen kaikkea, niitä muita ei näytä kiinnostavan, heitä tämä ei näytä hetkauttavan pätkääkään. Ei se, mitä minä teen tai en tee, olenko heihin verrattuna huono vai en. Heille tämä on vain sitä mitä se on, alkulämmittely, jossa vähän juoksennellaan kuulat kädessä.

Lopputulema oli se, että ryntäilin raivokas kiihko silmissäni ympäri salia, olin jatkuvasti vähällä törmätä muihin, jotka törppöilivät edessäni. Löysin itseni juoksemasta kovempaa kuin ne muut ja jaksoin juosta kauemmin kuin muut. Loppuun asti olin ainut, joka vaikutti stressaavan kilpailutilannetta.

Voitimme parini kanssa pelin useamman perättäisen kerran kevyesti. Parini lähinnä naureskeli,  minä sain siitä lisää taistelun vimmaa. Jumalauta, näytän teille kaikille saman tien, mihin oikeasti pystyn kun rupean tosissani yrittämään. Enää kukaan enää koskaan ei pilkkaa mua, niin kuin ala-asteen liikuntatunnilla. 

Ei ole väliä sillä, että kukaan ala-astekaveri ei näe, eikä sillä, että ketään senhetkistä näkijää ei kiinnosta. Ainut merkitys on siinä, että tunnin jälkeen itse tiedän. Ei ole enää mitään traumaattista muisteltavaa, ei mitään hävettävää, ei mitään selitettävää. Olen päässyt niistä lähtökohdista tähän, ja tiedän, että kellään niistä minua pilkanneista ei olisi mitään sanottavaa, jos sellainen ala-asteen kaltainen tilanne tulisi taas eteen.

Luukku 30. Sellainen arjen lahjoittama hyvä päivä, jona ei tapahdu mitään erityistä, mutta jona asiat soljuvat eteenpäin ilman vastoinkäymisiä. Sain aikaiseksi asioita ja löysin itsestäni sellaisen ajatuksen, että tässä mitä teen, on ehkä oikeasti merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Että ehkä joku muukin joskus jossain, kenties kaukana tulevaisuudessa, voi ajatella, että nyt tekemässäni työssä on jokin merkitys, tarkoitus.

Päivän päätteeksi tunnistin telkkarimainoksesta Eero Ritalan äänen.
Elämä on täynnä suuria iloja sille, joka huomaa ja vastaanottaa ne.

Luukku 31. Kävin antamassa ääneni kunnallisvaaleissa.
Iso asia, sillä tähänastisen elämäni suht harvojen äänestystilanteideni pohjalta olen oppinut jännittämään niitä ihan hirveästi.
Äänestämisessä on jotain sellaista, mistä minä en voi selvitä vaikeuksitta, kuten niin usein tuntuu, että en vain kykene siihen, mihin normaalijärkisen ihmisen pitäisi kyetä. 
Äänestystilanteen pitäisi olla yksinkertainen, mutta silti millään äänestyskerrallani eri vaaleissa en ole selvinnyt siitä ilman jotain selkkausta. Alkaen jo ihan ensimmäisestä yläasteajan varjovaalista, jossa tarkoitus oli ikään kuin yhteisen leikin muodossa harjoitella äänestystilannetta. Laitoin numeron lipukkeessa väärään kohtaan, ja koko porukan äänestys viivästyi sen takia. Aivoihini ei jotenkin porautunut se yksinkertainen ohje, että "laita ehdokkaasi numero tähän tässä olevaan ympyrään."

Silti menin yhteiskunnan, yhteisön ja itseni hyvän nimissä rohkeasti päin pelkotilannetta perjantaina.
Selvisin itse tilanteesta, tällä kertaa kompastuskivi tuli vasta lipukkeen kuoreensulkemiskohdassa. Kuori ei mennyt kiinni lukuisista yrityksistä huolimatta ja lopulta jouduttiin ottamaan uusi kuori. Väki ympärillä vaihtui, vaalivirkailija säilytti ihailtavasti kärsivällisyytensä. Mun teki jo lopussa mieli heittää kuori lipukkeineen menemään, mutta synnynnäisen itsepäisyyden vuoksi kestin tilanteen loppuun asti.
Sinne se sitten lopulta meni, minunkin ääneni, suljetussa kuoressa, toivottavasti muutenkin oikeaoppisesti. Olen ylpeä siitä.

Huhtikuu, 1: Kävin pitkästä aikaa syntymäkuntani kirjastossa, jonka ovesta astuessa tuntuu edelleen siltä, kuin tulisi kotiin.

Hain kirjastosta Juha Itkosen uusimman, Minun Amerikkani -matkakirjan. Nykyisen kotikaupunkini kirjastossa siihen on pitkä jono. Nyt se on mulla.

Mikä parasta, kukaan ei koko päivän aikana yrittänyt aprillata mua. Tai jos aprillasi, en huomannut sitä. Olen ehkä täydellisen huumorintajua vailla oleva tosikko, mutta en jotenkin ymmärrä aprillipäivää. Elämä on muutenkin jo tarpeeksi epäselvää, vaikeaa ja vittumaista koko ajan, miksi pitää olla yksi erityinen päivä omistettuna toisten luvalliselle huijaukselle?

2: (Toivottavasti) positiivinen uutinen blogini lukijakunnalle: Viikottainen sunnuntaipostailu jatkuu myös huhtikuun ajan. Sen kunniaksi, että on syntymäkuukauteni.

Ei enää joulukalenterinomaisesti, ei välttämättä pelkkää positiivisuutta (jos sitä nyt on ollut tähänkään asti), mutta jotain kuitenkin. Jotain jännää, joka viikko! Saadaanpa nähdä.

Kohti huhtikuuta siis!

 

Maaliskuukalenteri osa 4: Ain laulain työtäs tee

Takana on jälleen yksi maaliskuun viikko.
Viikko, jonka sijoittumista maaliskuuhun ei sovi epäillä.
Viikko, jonka aikana olin aika varma, että elämä on syvältä, oli sitten maaliskuu tai mikä tahansa muu kuu.
Ei kovin hyvä viikko siis.
Mutta jotain hyvää kuitenkin.

Yleisesti: sain aikaiseksi suht paljon. Sain aikaiseksi enemmän, kuin muutamana aiempana viikkona.
Silti horjuin ja horjun edelleen järisyttävien paniikkikohtausten partaalla, koska en saa aikaiseksi kerta kaikkiaan tarpeeksi, en ole tarpeeksi hyvä, itse asiassahan olen vaan ihan paska, väistämättä.

Sit niitä positiivisia juttuja.

Luukku 20: Lounasseura.
Minulle, joka aina olen ollut enemmän tai vähemmän erakkoluonne, ja joka tätä nykyä olen alkanut olla sitä jopa vielä enemmän, tämä oli historiallista. Hyvää ruokaa ja seuraa lounasaikaan, jee!

Maanantaina olin lisäksi supertehokas. Olin päivän töissä, illan vapaaehtoistöissä, päivän päätteeksi imuroin, pyykkäsin ja valmistauduin seuraavan päivän töihin. Kylläpä olinkin! En päivittänyt sitä Facebookiin, kuten aikamme vaatisi. Sen sijaan kerron siitä täällä. Tiedän, että kehuja on turha kalastella, mutta mulle riittää tässä tapauksessa, kun kehun itseäni. Maanantai meni hyvin, ja toivoisin, että joka päivä olisi tuon maanantain kaltainen.

Luukku 21: Kävelin illalla kotiin yliopistoliikunnan tunnin jälkeisessä euforian tilassa.
Havahduin siihen, että ympärille laskeutuva pimeä on kaunis.
Jopa maaliskuu voi siis tuoda tullessaan jotain hyvää. Maaliskuussa maailma alkaa muuttua iltaisin sen väriseksi, mitä eniten rakastan.
Sininen hämärä, jossa katulamput loistavat.
Räntäsadekin tuntui siinä sinisyydessä lempeältä.

Sain päähäni kaikenlaisia ajatuksia, kuten:
Mitä jos olenkin onnellinen, onnellisessa asemassa? Mitä jos kaikki onkin oikeasti todella hyvin? En vain pysty näkemään sitä. Olen sokea sille, koska ihminen ei inhimillisyytensä vuoksi näe metsää puilta.
Näen sen vasta, kun jotain pahaa tapahtuu, ja / tai kun tarpeeksi aikaa on kulunut.
Miksi en voisi saman tien alkaa nähdä sitä nyt?
Edes yrittää.

Lisäksi:
Onnen puuttuminen tulee siitä ajatuksesta, että luulee olevansa kahlittuna, vangittuna johonkin. Luulee, että asiat ovat näin ilman, että minä voin sille mitään.
Aina ei ole niin, että rajoitteet olisivat vain omassa päässä.
Joidenkin asioiden suhteen se kuitenkin voi olla niin.
Luulen olevani kahlehdittu johonkin, pakotettu toimimaan jollakin tavalla, mutta olenko? En välttämättä ole. On erilaisia tapoja, ulospääsyreittejä, tapoja kiertää umpikuja, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa. Ne pitää vain nähdä.

Luukku 22: Meinasin aamulla ensi töikseni talon alaovesta ulos astuessani kompastua portaissa. Siinä olisi voinut käydä todella huonosti. Olisin voinut lentää naama edellä kivetykseen, olisin voinut ruhjoutua pahasti, olisin voinut vähintään satuttaa itseni ja enintään taittaa niskani.
Sain kuitenkin korjattua tasapainoni suorastaan taiturimaisesti viime hetkellä.
Ekstrahyvää oli se, että kukaan ei ollut todistamassa tätä hetkeä.
Tai jos oli, minä en nähnyt häntä / heitä.

Luukku 23: Kävin tuhlaamassa bonussetelini Suomalaisessa Kirjakaupassa, vihdoin.

Vuoden 2016 aikana Suomalaisessa Kirjakaupassa tekemieni ostosten ansiosta minulle oli kertynyt yhdeksän eroa bonusta. Sillä summalla sain siis käydä hakemassa itselleni jotain sieltä, tämän maaliskuun loppuun mennessä.
Asiasta oli jo kasautumassa stressiä, kun maaliskuu kului uhkaavasti kohti loppuaan, eikä kirjakaupasta ollut parista kolmesta ekskursiosta huolimatta löytynyt oikein mitään, mihin olisin halunnut bonussetelin kuluttaa.

Ehkä siksi, että kyseessä on ehdoton suosikkikauppani. Siellä on yksiselitteisesti liikaa kaikkea, mitä haluaisin ostaa. En pysty päättämään, mihin siellä tarttuisin.
Toisekseen yhdeksän euroa osoittautui yllättävän hankalaksi summaksi. Toisaalta se on ihan liian vähän, maksettavaksi jäi monessa tapauksessa liian suuri summa, jotta olisin viitsinyt sitä hyödyntää. Toisaalta se taas on liikaa, enkä halunnut, että siitä jäisi yhtään yli.

Kuin tilauksesta kuulakärkikynästäni loppui keskiviikkoiltana muste. Tilanne, joka tulee elämässäni vastaan melko usein. Kirjoitan yllättävän paljon myös käsin.
Useimmiten niissä tilanteissa ei kuitenkaan ole sellaista mahdollisuutta, mikä nyt oli. Keskiviikkoiltana ajatus oli heti kirkkaana melessäni: huomenna, ennen kuin teen mitään muuta, menen ja kulutan sen bonussetelin. 

Menin ja ostin kaksi kuulakärkikynää, sinisen ja mustan. Ja päälle vielä Muumien Mörkö -kuvalla varustetun muistikirjan. Kanta-asiakkaana sain niistä vielä vähän lisää alennusta juuri sinä päivänä, joten kyllä kannatti!

Luukku 24. Olin yliopiston kirjastolla ja mielessäni pyöri nykyään valitettavan oletusarvoiseksi muuttunut ajatus: ei musta ole tähän, ei musta ole mihinkään, missään ei oo järkeä eikä merkitystä. 

Taas elämän sattumat, kohtalon oikut, mitkä lie, tulivat eteen.
Satuin pysähtymään kirjastossa juuri oikean lehtihyllyn eteen, silmiini sattui osumaan lehden kannesta juuri oikean tyypin haastattelu. Otin lehden ja luin sen, hyllyjen välissä, hiljaisuudessa. Haastattelu toi ihmeellistä toivoa. Tunteen siitä, että on tässä silti jotain järkeä, ehkä onkin, ehkä olen ollut ja olen jollakin tavalla oikeilla jäljillä, ehkä jossain on jotain merkitystä kuitenkin.

Illalla katsoin The Voice of Finland -jakson.
Yleensä halveksin sitä, miten ihmiset aina itkevät telkkarissa. Valmentajat ja laulajat. Aina, kun joku laulaa jotain muka ah niin herkkää ja kaunista. Ja oikeastaan aina muulloinkin.
Mielessäni on aina tietynlaisia ajatuksia, kuten, ihan suoraan sanoen, että ei nyt jumalauta. Opetelkaa käyttäytymään, aikuiset ihmiset, telkkarissa sentään. Ei kaikki voi aina, kerrasta kertaan toistuvasti olla niin helvetin hienoa ja herkkää. Ei missään ole enää mitään arvoa, jos joka kerta pitää teatraalisesti painella nenäliinalla silmänurkkia ja suoltaa ylitsevuotavia ylistyksiä.

Perjantai-iltana sain kuitenkin ansioni mukaan.
Yksi esiintyjä esitti oman versionsa kappaleesta, jota en ollut ennen kuullut.
Musiikkia, joka kerta kaikkiaan liikautti mannerlaattoja mielessäni. Ohjelman jälkeen kuuntelin ilmeisesti alkuperäisen kappaleen Youtubesta aika moneen kertaan ja ajattelin täsmälleen, kuten haastattelija telkkarissa esittäjälle sanoi, että "olen tän laulun jälkeen ihan säpäleinä".
En nyt ihan ääneen itkenyt, mutta se johtui vain siitä, että itkeminen ei noudata logiikan lakeja.
Mielen mannerlaatat vain järähtelivät. 
Muistin taas, mitä musiikki voi ihmiselle tehdä.
Ajattelin taas musiikin avulla hetken, että kaikessa, ihan kaikessa, on jotain merkitystä.
Voitte kuunnella sen tästä.

Luukku 25. Otin käyttöön sähöhammasharjan, vihdoin.
Jo monta vuotta on pitänyt, sillä sehän puhdistaa paremmin, niin kaikki hammaslääkärit ovat ainakin minulle saarnanneet.
En ole saanut aikaiseksi, sillä tykkään enemmän käsikäyttöisestä, perinteisestä hammasharjasta.
Nyt sitten vihdoin! Tästä alkaa kausi, jona hampaani ovat entistä paremmassa huollossa.

Illalla kävin, vaikka sitten juuri sen kunniaksi, ostamassa irtokarkkeja.
Mulla on jo parin viikon ajan ollut hillitön irtokarkinhimo.
Se on harvinaista, sillä en ole mikään erityisen kova karkinsyöjä. Usein ajattelen, että voisin aivan hyvin elää elämäni ilman muita herkkuja, kuin suklaata. Vain suklaata tarvitsen, ja sitäpä sitten todellakin tarvitsen. Suklaa eri muodoissaan, mutta eniten jäätelön muodossa.
Karkkeja en siis juurikaan tarvitse.
En tiedä miksi, mutta pari viikkoa on ollut ihan hirvittävä irtokarkinhimo.

Niinpä eilen siis päätin, että tänään pidän rennon irtokarkki-illan.
Pidin.
Menin lauantai-iltapäivänä yksin ilman erityistä syytä Kalpis-irtokarkkikauppaan, jossa muuten oli ahdistavasti ruuhkaa. Pujottelin sinnikkäästi ihmisten välissä metsästämässä lempikarkkejani ja ihan kaikkia sellaisia karkkilajikkeita, mitä sattuisi mieli tekemään. Päätin, että koska teen tällaista keskimäärin kerran tai kaksi kertaa vuodessa, niin nyt saan ostaa hyvällä omallatunnolla niin paljon karkkeja kuin haluan.
Onnistuin (ehkä sen ruuhkan ansiosta) kuitenkin pysymään jokseenkin säädyllisessä summassa.

Menin kotiin ja siivosin kunnolla, koska viimeiset siivoukseni ovat olleet melko hätäisiä. Sen jälkeen yritin vielä saada jotakin aikaiseksi, ja sitten vasta lysähdin nojatuoliin irtokarkkipussi edessäni.

Jee.

Luukku 26. Kesäaikaan siirtyminen.
Itsessään se ei ole positiivinen asia. Eläisin mieluummin maailmassa, jossa vallitsisi pelkkä talviaika, jossa kelloja ei käänneltäisi maaliskuussa.

Se on kuitenkin toiminut tänään lohdutuksena.
Aamulla herätessä säikähdin sitä, että kello on jo niin paljon, ja silti mulla on niin väsynyt olo. Vasta kahvikupin äärellä muistin, että nythän on tosiaan kesäaika, kellona toiminut älypuhelimeni oli itse päivittänyt itsensä oikeaan aikaan.
Kaiken väsymyksen, aikaansaamattomuuden, kaiken paskan, voi tänään pistää sen piikkiin, että on siirrytty kesäaikaan.

Lisäksi hyvää on, että syksyllä talviaikaan siirryttäessä en jaksanut kääntää seinäkelloni viisareita. Olisihan se nyt ollut aivan liian vaivalloista, kun muutaman kuukauden päästä niitä pitäisi vekslata taas uudelleen. Saman tien voi vain aina mielessään ajatella, että kello on tunnin vähemmän kuin seinäkello näyttää. Siinä on aina positiivinen aspekti mukana: kello näyttää tuota aikaa, mutta oikeasti se on tunnin vähemmän.
Nyt seinäkello on oikeassa ajassa.

Kiitos.
Ensi viikolla luvassa viimeinen maaliskuukalenteripäivitys!
Katsotaan, mitä sitten. 





 

 

Maaliskuukalenteri osa 3: Paremmalla puolella

Puoliväli on ylitetty!
Viikon kantava ajatus, joka toisaalta lohduttaa, toisaalta ahdistaa.
Muuttuuko elämä helpommaksi, kun maaliskuu päättyy?
Vai onko pikemminkin hyvä, että ollaan vasta vähän yli puolenvälin?
Olisiko tärkeintä noudattaa elämänviisastelijoiden neuvoja ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jotka ovat parhaillaan käsillä? Mistään tulevastahan ei tiedä. Ties mitä kamaluuksia siellä odottaa.

Joka tapauksessa, jälleen viikkokooste positiivisuuksista.

Luukku 13. Vaihdoin talvitakin kevyempään takkiin. Takkiin, jota olen ikävöinyt kovasti. Lempiväriäni ja lempimalliani edustavaan, maailman kauneimman siniseen, polvimittaiseen villakangastakkiin. On taas sellainen ilmantila, että saan kääriytyä yhteen rakkaimmista vaatekappaleistani.

Luukku 14. Isäni tuli käymään kotikaupungissani lääkärin tutkimuksissa. Kävimme kahdestaan kahvilla, ehkä ekaa kertaa ikinä. Jee! Kahvittelun jälkeen käytiin kaupassa ja shoppailtiin meille muun muassa uudet treenipaidat. Iskä otti sinisen ja yritti tarjota minullekin sinistä. Koska olen viime vuosina pyrkinyt määrätietoisesti laajentamaan värirepertuaariani kaavoihin kangistumisen välttämiseksi, valitsin kuitenkin toisenlaisen värin. Olen kyllästynyt siihen, että minut tunnistetaan jo kadun toiselta puolelta, pitkän matkan päästä, ja huudellaan toistuvasti sellaisia sanoja kuin "nyt on kyllä jollain niin sininen takki, että se ei voi olla kukaan muu kuin sä!" Kyllä ihmisellä pitää olla mahdollisuus välillä naamioitua, kätkeytyä ihmismassaan. Yllätysmomenttikin on ihan hyvä olla käytössä. Siispä ostin (tai siis isä osti minulle) pinkin treenipaidan, sellaisen värin, mitä vaatekaapistani ei löydy ennestään yhtään!!!!!

Luukku 15. Sain aitoa ja oikeaa kirjepostia, ihanan itse tehdyn kortin ihanassa postitse toimitetussa kirjekuoressa. On vaikea löytää sanoja siihen ilon tunteeseen, kun postiluukusta putoaa kerran pari vuodessa jotain muutakin kuin virallisten organisaatioiden kirjetervehdyksiä.
<3

Luukku 16. Mulla oli vaihteeksi koko päivän paha mieli, lievästi sanottuna.
Olen oppinut, että sellaiseen päivään ja sellaiseen olotilaan on olemassa yksi takuuvarma lääke.

Menin illalla yliopistoliikunnan crosstraining-tunnille. Sellaiselle koko kehoa kuormittavalle, kovatasoiselle treenitunnille.
Lyhyesti: alkulämmittelyt, sitten ohjaaja ohjeistaa kolme eri lihaskuntoliikettä, ja niitä tehdään kymmenen minuuttia niin useina toistoina kuin ehditään niin, että jokaisella kolmen kierroksella lisätään muutama toisto jokaista liikettä. Kymmenen minuutin jälkeen on hetken tauko, sitten ohjeistetaan seuraavat kolme liikettä, joita tehdään seuraavat kymmenen minuuttia ja niin edelleen. Koko treeni kestää tunnin. Lopuksi lyhyt loppuverryttely.

Tällä tunnilla on usein poikkeuksellisen vähän porukkaa.
Ohjaaja koettaa ruoskia ja tsempata parhaansa mukaan, mutta kukin saa tehdä omaan tahtiinsa. Ketään ei pakoteta mihinkään. Saa lopettaa kesken reenin, saa tehdä hitaammin tai nopeammin, saa pitää omia lepotaukoja, jos haluaa. Ohjaaja kannustaa, mutta kukin määrittelee itse, kuinka hapoille itsensä vetää.

Kuten yleensä, myös tällä kertaa minä halusin, että treenin jälkeen tiedän antaneeni kaikkeni. Mitään muuta keinoa ei ole ravistaa henkisesti paskaa oloa itsestään ulos kuin ruoskia ja raastaa itse itseään treenissä niin, että lopussa oksennus nousee suuhun ja silmissä välkkyy.
Kolme muuta treenissä olijaa vaikuttivat huippukuntoisilta ja treeni näytti kevyeltä. Kaksi tyyppiä oli selvästi vain kokeilemassa, ihmettelemässä ja pitivät lepotaukoja enemmän kuin kunto-osuuksia.
Sen aikaa, minkä ehdin seurata muiden toimintaa, jouduin taas tuntemaan häpeää itsestäni. Siitä, että olen kasvoiltani ihan liian punainen ja ihan liian hengästynyt, enkä jaksa enkä pysty enää lopussa kaikkiin liikkeisiin niin kuin haluaisin. Tuntuu, kuin ohjaajakin nauraisi mulle, vaikka voihan hänen hymynsä tulkita myös ylpeydeksi, kannustukseksi siitä, miten joku sentään yrittää.
Onneksi valtaosa treenin ajasta menee jossain omassa kaiken muun ulkopuolelleen sulkevassa ulottuvuudessa, en ehdi enkä jaksa enkä pysty olemaan kiinnostunut siitä, mitä joku muu kenties ajattelee tai tekee. Juuri se on melkein parasta koko liikunnassa.

Tunnin jälkeen pudottaudun pukuhuoneen penkille hengittämään, kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostin.
Sinne on juuri putkahtanut tieto, että elämäni ensimmäinen konferenssiesitelmäehdotus on mennyt läpi.
Rehellinen ollakseni olin ohjaavan professorin puheiden perusteella siinä käsityksessä, että melko varmasti ehdotus menee läpi, eli aivan yllätys se ei ole. Olen ollut varautunut tähän.
Mutta silti. Se olisi hyvin voinut olla menemättä läpi. Ja se meni. Ei jumalauta. 
Pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Siinä hetkessä, sähköpostin luettuani käytän hetken aikaa sisäisesti kiljumiseen.
En tiedä, onko se riemua vai kauhua.

Luukku 17. On taas paha mieli, koska en saa päivän aikana aikaiseksi niin paljoa, kuin haluaisin ja kuin minun pitäisi nyt saada.
Iltapäivällä saan käsiini kirjevihkon, joka kummilapsellani ja minulla on käytössä. Hän on vuorostaan kirjoittanut ja piirtänyt sinne kaikkea sellaista, mitä haluaa minulle sanoa.
Säästän viestien lukemisen rauhalliseen, yksinäiseen hetkeen. Luen ne hiljaisuudessa, ikkunan ääressä, harmaan maaliskuun iltapäivän rumassa valossa.
En tiedä mitä sanoa.
Siellä on horjuvilla, hänen itsensä kirjoittamilla kirjaimilla sellaisia sanoja kuin
"sinä olet ihana ja paras kummitäti mitä voin toivoa, minä pidän sinusta, olet paras!"
 Tunne on jotain liian suurta, että sitä osaisi edes käsitellä. Ainoa kysymykseni on, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista, sillä mielestäni en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään ihmeellistä, en mielestäni välttämättä aina edes riittävästi. Olen ihan kelvoton ja tarpeeton ihminen, mistä nämä sanat tulevat ja kenelle?

Luukku 18. Kävin kattelemassa takkeja, huvikseni. En muuten kovin paljoa välitä vaatteiden katselusta enkä shoppailusta, mutta mulla on kaksi heikkoutta: takit ja mekot. Niiden katselemisesta nautin, ja niitä ostaisin koko vaatekaapin täyteen (olen jo melkein ostellutkin).

Suunniteltiin veljen kanssa mun synttäreitä. Olen iloinen siitä, että on veljiä, joiden kanssa voi viettää synttäreitä. Olen iloinen siitä, että keksitään kivoja asioita, mitä tehdä yhdessä. Reilun kuukauden päässä odottava vanheneminen tuntuu vähemmän pahalta veljien kanssa.

Luukku 19. Havainto jonkinlaiseen säädylliseen aikarytmiin pääsemisestä, viikonloppuna (joka tietysti sitten nyt rikkoutui). Lauantaiaamuna nousin tietystä syystä aikaisin ylös, minkä johdosta menin lauantai-iltana nukkumaan poikkeuksellisen soveliaaseen aikaan. Mistä puolestaan seurasi, että sunnuntaiaamuna heräsin ajoissa, olematta siitä ihan puolikuollut, ja koko päivä oli edessä. Kiitoksen arvoinen asia, ehdottomasti.

 

Maaliskuukalenteri osa 2: Saat sen mistä luovut

 On kaiketi selvitty jo toisesta maaliskuun viikosta, ohhoh.
Siis positiivisten asioiden koonti joulukalenterinomaisesti.
Tiivistyksenä: maanantai oli lahja elämältä. Kaikki muut viikon päivät olivat sellaisia päiviä, joista vain maaliskuu voi koostua. 
Kukin päätelköön ja päättäköön itsekseen, mistä mielikuvituksellinen otsikko kumpuaa ja miten se liittyy mihinkään.

 Luukku 6: Ensinnäkin, onnea on vanhemmat, jotka kyyditsevät lapsuudenkodista takaisin nykyiseen kotikaupunkiin maanantaiaamuna aikaisin, niin että bussilippurahat säästyvät. Pihi mieleni kiittää. Lisäksi vanhemmat tarjoavat kahvit, kun olemme kukin tahollaimme hoitaneet ne hommat, miksi tänne piti aamusta aikaisin tulla. Viimeinen, mitä näen ennen vanhempien auton perävaloja, on koira, joka tyytyväisenä istuu autossa eteenpäin tähyillen sen sijaan, että tuijottaisi surkeana perääni. Miksi omille vanhemmille on niin vaikea sanoa kiitos?

Toiseksi, tälle ja muille päiville: Opettaminen on kivaa, opiskelijoiden kanssa on aina kivaa. Kivointa on, että enää opettaminen ei jännitä niin lamaannuttavissa määrin kuin joskus, mutta silti adrenaliinia on veressä sen verran, että pysyy skarppina myös aamukahdeksalta ilman termoskannullista kahvia. Ollapa tämä tällainen tila pysyvämpi.

Kolmanneksi, päivän lopuksi: ovessa vastaan tuli ihminen, jota en olisi osannut odottaa, ja jota ehkä pitäisi jo osata odottaa. Hän, joka reilua paria viikkoa aiemmin sai suklaasydämen.
  Se oli jo kaiken absurdiuden yläpuolella. Katsottiin toisiamme ja moikattiin ilman, että kumpikaan jaksoi enää pysähtyä hämmästelemään sen enempää. Juteltiin muutama sana, niin kuin sellainen kohtaaminen kuuluisi täysin arkipäivään.

Jälkikäteen ajattelin, että olisinpa puoli vuotta sitten tiennyt, että tällainen tilanne joskus tulee eteen.
Jälkikäteen tietysti myös kävin mielessäni läpi jokaisen käyttämäni sanankäänteen ja sananpainon ja suomin itseäni siitä, miksi sanoin näin, miksi jätin sanomatta noin ja miksi en vain osaa olla fiksu ja filmaattinen. Lisäksi mietin esim., miksi juuri edeltävänä iltana olin päättänyt jättää hiukset pesemättä, miksi juuri tänä aamuna päätin olla sutimatta ripsaria silmiin ja miksi en noin yleisestikään voi olla kauniimpi.

Kaikkien näiden pohdintojen suhteen tulin yksinkertaiseen lopputulokseen:
Onko sillä väliä?
Onko millään noista asioista todellakaan mitään väliä? Millä asialla oikeastaan on suuremmassa mittakaavassa koskaan väliä?

Pakko korostaa, että tässä oli nyt viikon suurin oivallus minulle, joka koko elämäni olen kärsinyt siitä, että kaikella tuntuu olevan helvetisti liikaa väliä. Hyvin harvalla, jos millään niistä asioista kuitenkaan enää vuoden tai parin päästä on ollut väliä.
Saman tien siis voi tässä nykyhetkessä heittää sadan kilon kuorman kiviä jokapäiväisestä tuhannen kilon kuormasta harteiltaan. Tulee mitä tulee, teen asioiden eteen vain ja tasan tarkalleen sen, mikä on mun hallittavissa, ohjattavissa, päätettävissä, edes jollakin tavalla.
Mikään jo mennyt tai täysin sattuman varassa oleva tai toisen ihmisen ajatuksenkulku ei esimerkiksi ole.

Luukku 7: Soitin puhelun viralliseen paikkaan, ja puhelimen päässä oli maailman ystävällisin asiakaspalvelija.
En enää nykyään kammoa puhelimessa puhumista tai virallisia puheluita niin hysteerisesti kuin joskus olen kammonnut, mutta silti en voi liiaksi korostaa tämän merkitystä. Ei voi kyllin ylistää puhelimen päässä olevaa asiakaspalvelijaa, joka jaksaa olla ihan viimeisen päälle ystävällinen.

Luukku 8: Kahvakuula, viimeisten kahden vuoden aikana ilmaantunut uusi rakkauteni liikunnan rintamalla.
Kun pari vuotta sitten ymmärsin alkaa hyödyntää yliopistoliikunnan laajaa tarjontaa, kahvakuula tuli jäädäkseen niihin liikuntalajeihin, jotka ovat ehdottomia suosikkejani.
Yläkroppani lihakset ovat jääneet koko elämäni mittakaavassa huomattavasti vähemmälle huomiolle kuin jalat. Muilla voimaa ja bodauskuntoa vaativilla yliopistoliikunnan tunneilla olen saanut hävetä muiden edessä ollessani jo pienten painojen kanssa tunnin käsittelyn jälkeen ihan tuskissani.
  Kahvakuula on kuitenkin eri tavalla armollinen kuin vaikka käsipainot tai levytangot. Siinä voi reippaasti hyödyntää koko kroppaa. Sitä on kiva käsitellä, se saattaa tuskaisen irvistelytreenin sijasta tuottaa puhtaasti hauskan elämyksen, nostaen silti hien ihan kunnolla pintaan.

Luukku 9: Koirat, jotka tunnistavat koiraihmisen. Tänään se ilmeni valkoisessa pikkukoirassa, joka oli kuin suoraan Caesar-koiranruokamainoksesta. Odotti omistajansa kanssa jotakin yliopistorakennuksen vieressä. Tulin ovesta ulos, koira seisoi omistajansa vieressä, katseemme kohtasivat. Kumpikin oli selkeän kiinnostunut lähestymään toista, mutta koiran omistaja näytti liian ärtyisältä, että olisin uskaltanut mennä lähestymään. Koira tuijotti terhakkana. Kun katsoin sitä ohi mennessä, se heilutti häntäänsä. Käänsin katseeni pois ja katsoin uudestaan. Koiran katse ei siirtynyt minusta. Häntä alkoi heilua heti, kun vastasin katseeseen. Käännyin vielä monen kymmenen metrin päästä katsomaan, ja edelleen koira tuijotti. Edelleen sen häntä alkoi vispata, kun vastasin katseeseen. Omistajaa ei näyttänyt kiinnostavan pätkääkään. Koira oli ihana. Koirat ovat ihania.

Luukku 10: Näin kaupassa vaaleansinisen muistivihkon, jonka kannessa luki: Muistathan olla lempeä itsellesi, sillä sinä yrität kuitenkin parhaasi. Liikutuin lähes kyyneliin, tässä itseni ruoskimiselle ja omissa epäonnistumisissa rypemiselle omistetussa ajassa, jossa kuvittelen massamietelauseiden kauppojen hyllyillä puhuvan suoraan minulle.

Sauna. Tähän ei tarvitse edes lisätä mitään. Sauna, pitkästä aikaa, viluinen ihmisparka saa lämmitellä.

Luukku 11: Kuutamokävely. Täysikuu. Tähtiä. Timantteina kimalteleva hanki. Rikkumattoman hiljainen luonto ympärillä. Sellaisissa hetkissä on jotain elämää suurempaa.

Luukku 12:
Rento aamu. Kun on koko viikon vääntänyt ja kääntänyt ja väkertänyt, niin yhtenä aamuna voi rauhassa nukkua pitkään, juoda kahvia pitkän kaavan mukaan ja lukea kirjaa, jota ei ole pakko lukea.
Lisäksi sain seurata sivusta, miten toinen, minulle tuntematon ihminen kompastui julkisella paikalla kynnykseen. On perin harvinaislaatuista, että roolit ovat niin päin: että minä saan aitiopaikalta seurata, miten joku toinen kompastuu. Alkoi naurattaa ja sen jälkeen hävettää, sillä ei saisi nauraa. Vaikka en nauranutkaan missään nimessä vahingonilosta, vaan aivan vain sympatian tunteista.

Maaliskuukalenteri osa 1: Valon pisaroita

Sunnuntaisin on eniten aikaa blogata - siispä sunnuntai tulee tästedeskin olemaan se päivä, jona maaliskuukalenterin viikkokoosteet näkevät päivänvalon.

Ensin muutama yleinen ajatus maaliskuun ensimmäisiltä päiviltä:

Ensimmäiset päivät tuntuivat pahemmilta kuin odotin. Usein elämässäni on ennemmin niin, että kaikki mitä peläten ennakoin, osoittautuukin paremmaksi ja helpommaksi kuin ajattelee, ja toisinpäin. Tällä kertaa maaliskuun alku tuntui kuitenkin henkisesti vielä kamalammalta kuin etukäteen luulin. Johtuiko se siitä, että ennakoin paskaa maaliskuuta? Olisiko pitänyt enemmän tsempata ja energisoida?

Kuitenkin, juuri kaiken ankeuden keskellä hyvät asiat huomaa paremmin. Hyvät asiat loistavat valoa harmaasta ankeudesta. Niistä on vielä enemmän iloa kuin normaalisti. Hyvien asioiden kerääminen on näin ollen mahtavaa ajoittaa maaliskuuhun.

On huvittavaa huomata, miten asioista tulee suuria omassa mielessä. Puoli vuotta stressattu, kammoksuttu, ahdistanut asia hoituu pois viidessä minuutissa, kun jostain lopulta saa voiman mennä sitä kohti. Jäljelle jää kysymys, mitä oikein pelkäsin, miksi lykkäsin tätä näin kauan. Seuraava samanlainen episodi kuitenkin todennäköisesti odottaa ihan nurkan takana.

Ja juuri pitkissä prosesseissa on palkitsevuus.
Siinä, että saa jotakin, minkä eteen on tehnyt hirvittävän työn.
Siinä, että jokin sellainen asia hoituu, mikä on ahdistanut naurettavan kauan.
Palkitsevuus on prosessissa. Ei siinä, että asiat vain soljuisivat eteenpäin ilman vaivannäköä, noin vain.

Ja sitten itse kalenteriin.

1. Keskiviikko. Olin yhdessä kokouksessa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli rento tunnelma. Sai nauraa.
Näin jäniksen loikkivan ohitseni muutaman kerran. On jännittävää, että villieläimiä nähdäkseen piti muuttaa maalta kaupungin keskustaan.

2. Torstai
Taivalsin loskaista mäkeä alas juuri sellaisessa ankeassa harmaudessa ja kurjuudessa, millainen vain maaliskuun iltapäivä voi olla.  
Vastaan tulee, samaa mäkeä ylöspäin tarpoen, joku, jota kaikkein viimeisimmäksi osaisin odottaa.
Sellainen, jota en ensin nähnyt puoleen vuoteen ja jolle tasan kaksi viikkoa aiemmin annoin suklaasydämen.
Ensimmäinen ajatukseni on vastaansanomaton ei. Tuo ihminen ei voi olla tossa taas, ei vain voi, tämä on kangastus, joka katoaa, kun nyt katson vähän sivuun.
Kääntäessäni katseeni sivuun erotan silmäkulmastani, miten hän nostaa kätensä tervehdykseen, heilauttaa kättään laajassa kaaressa. Epäilyksen sijaa ei jää.
Tällä kertaa emme pysähdy, tarvomme vain loskassa toistemme ohi. Käymme kohdalla olemisen hetkellä ihmismielten kummallisuuksia syväluotaavan keskustelun, joka eteni osapuilleen näin (tunnistetiedot vainoharhaisesti sensuroitu):
Hän: "Moooiii"
Minä: "Moi"
Hän: "Olen matkalla paikkaan x."
Minä: "Mä oon taas menossa y:lle."
Hän: "No niin, tsemppiä!"
Minä: "Nnngghjnnmmm."

Viimeisin repliikkini sekavuus johtui siitä, että olimme jo ohittaneet toisemme, enkä osannut päättää, olisiko pitänyt sanoa "kiitos", "samoin", "heippa", "nähdään" tai kenties jotain muuta, mitä? Sen jälkeen heitin melkoisen määrän loppupäivän ajastani hukkaan  laatimalla lukuisia, eri tahoille haarautuvia spekulointeja siitä, mitä hän nyt minusta ajattelee.
Mutta olin silti iloinen.

3. Perjantai. Aamujooga. Jo usean kerran olen yrittänyt nousta perjantaiaamuna vähän liian aikaisin ehtiäkseni joogaamaan. Aiemmin en ole onnistunut, sillä tarvitsen ulkoisia pakotteita säätääkseni herätyskellon soimaan minuuttiakaan aikaisemmin kuin on tarve. Minulle ei ole ongelma nousta vaikka kuinka aikaisin aamulla, jos olen luvannut jollekin toiselle, että teen jotakin, tulen johonkin, hoidan jonkun homman. Jos yritän sopia vain itseni kanssa, niin ei. Pystyn pakottamaan itseni moneen, mutta aamuherätysten suhteen en ole itse itselläni tarpeeksi lyhyessä hihnassa. Siksi viime perjantain aamujoogaan raahautuminen oli historiallinen voitto.

4. Lauantai. Veljen lasten kanssa vietetty aika, erityisesti kummilapsen kanssa kahdestaan vietetty aika.
Lapsuudenystävän kanssa vietetty aika.
Sellaisen viikon jälkeen, jona ajattelin, että ei jaksaisi nähdä ketään, ei huvita olla kenenkään kanssa.
Sitten kuitenkin, jossain taustalla on kuitenkin aina se, minkä tietää todeksi: Ei ole mitään suurempaa, kuin tämä.

5. Sunnuntai. Kävely jäällä, siinä ainoassa säässä, jossa maaliskuu näyttää kauniilta. Silmiä kirvelevän kirkas auringonpaiste. Lumipeitteinen jää, joka kantaa ja jota riittää kauaksi eteenpäin. Vanha koira innostuu juoksemaan, se laukkaa ympäriinsä kuin joskus pentuna. Haastaa leikkimään hippaa, sotkee mustakarvaisen naamansa valkoiseksi lumesta. Täydellisyys.