Lentoon

 

Elokuun viimeisellä viikolla tapahtui jotain suurta.

Sellaista, jota tapahtuu harvoin.

Asia, joka tuottaa harvinaislaatuista iloa, inspiraatiota, hurmautumisen tunnetta. Aikuisen elämässä, ainakin minun havaintojeni ja kokemusteni mukaan, tällaiset hetket ovat niin harvinaisia, että niihin suhtautuu kuin lapsuudessa kuultuihin tarinoihin jostain kerran vuosisadassa kukkivasta, erityislaatuisen kauniista kukasta.

 Toteutui yksi vuosia elättelemistäni haaveista.

Ja ei, en lähtenyt toteuttamaan sitä samalla hurmoksella, jota tunsin sen jälkeen, ja jolla aloitin tämän blogitekstin. Kokemuksen hienous avautui minulle koko todellisuudessaan vasta, kun se oli ohi, kun olin kokenut sen, ja tiesin, tiedän, että en osaa kuitenkaan kirjoittaa siitä, ei sellaisista asioista osaa kirjoittaa, ja silti juuri nämä ovat sellaisia asioita joista on aivan pakottava tarve kirjoittaa.

 En tiedä, mistä aloittaisin, joten aloitan ihan alusta.

Jo ihan pienestä asti olen haaveillut lentämisestä. Maan alle tai syvänmerensukelluksille minua ei saisi, mutta kaikki lentämiseen liittyvä on aina kiehtonut minua valtavasti.

 Muistan, kuinka ihan pienenä olin sisäistänyt tässä maailmassa hoetun sanonnan siitä, kuinka ”ihan mitä tahansa voi oppia, jos oikein kovasti opettelee”.

Tuhlasin tämän vuoksi aika pitkän ajan hyppimällä olohuoneen sohvalta alas, räpyttelemällä käsiäni ja uskomalla, että opin kyllä lentämään, kun vain tarpeeksi kauan tätä teen, kun vain hypyn jälkeisellä ilmassa olon hetkellä löydän oikean tavan pysytellä ilmassa.

 Jossain vaiheessa elämääni olen luovuttanut, ja kuten ehkä joskus aiemminkin olen todennut, sellaiset sloganit kuin ”ihminen pystyy ihan mihin vaan” tai ”sinä pystyt ihan mihin vain haluat” aiheuttavat minussa joko huvittuneisuutta tai aggressiota, riippuen päivästä. Mutta ei mennä nyt siihen.

 Lentämishaaveissani olen ensin haaveillut benji-hypystä ja tehnyt sen, ja sen jälkeen haaveillut tandem-hypystä ja olen iloinen, kun ajattelen, että joskus vielä voin ehkä tehdä sen. Olen haaveillut myös laskuvarjohypystä, mutta toisin kuin nuo muut, se on uskallukseni rajalla. Haaveilen siitä, mutta en ole ihan varma, uskaltaisinko oikeasti yrittää sitä. Tähänkin aiheeseen voin palata tarkemmin joskus toiste.

Muutama vuosi sitten, yliopisto-opiskelujeni loppuvaiheessa, näin telkkarissa tuulitunnelilentoa.

Ensin en yhtään ymmärtänyt, mikä juttu se oli. Ihmeellinen tunneli, jossa ihminen pääsi lentoon ja kieppumaan ilmassa ilman mitään näkyviä apuvälineitä. Ei varjoa, liidintä, lentokonetta, mutta siellä tunnelissa ihminen vain pääsi ilmaan, lentämään.

Tiesin heti, että tuota minun on joskus päästävä kokeilmaan.

 Luulin alkuun, että se on joku sellainen juttu, mihin kuka tahansa tavallinen ihminen ei voi noin vain päästä. En yhtään tiennyt, mistä siinä oli kyse, en kuullut silloin edes sitä sanaa ”tuulitunnelilento”, joten en tiennyt, mistä hakisin tietoa siitä. Näin vain jonkin poikkileikkauksen, lyhyen väläyksen jostakin tuulitunelilentäjästä, ja jäin ihmettelemään, mikä ihmeen juttu tuo oli.

 Joskus myöhemmin minulle selvisi, että se on sellainen juttu, mihin oikeasti voi päästä kuka vaan, maksamalla vähän rahaa.

Paikkoja, joissa tuulitunnelilento on mahdollinen, on kuitenkin harvassa, eikä minulle muutenkaan ollut oikein selvää, miten sinne mennään ja mitä sellainen vaatii.

 Puolisentoista vuotta sitten suosikki-ihmiseni osti minulle syntymäpäiväksi lahjakortin, joka oikeutti kahteen minuutin kestoiseen lentoon. Suosikki-ihmiseni toimi niin kuin hänellä on tapana toimia: osti minulle ensimmäisenä yhdessäoloaikamme syntymäpäivänäni juuri sen lahjan, josta olin niin suuresti haaveillut.

 Ajattelin, että nyt se toteutuu...

.. ja kun aloin varata aikaa lennolleni, en päässytkään nettisivulle. Yrityksen nettisivu oli kaatunut lahjakortin ostoa seuraavana päivänä, ja puhelimeenkaan he eivät vastanneet. Kuukauden kuluttua, kun olimme yrittäneet monta kertaa uudestaan sekä nettivarausta että puheluita, tuli tieto, että yritys on menyt konkurssiin. Saimme selville, että voisimme toki ottaa yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, mutta oikeastaan ei vain oikein kannattaisi ostaa lahjakortteja. Lahjakortti on kuulemma vähän kuin ostaisi sian säkissä. Jos yritys myy lahjakortin ja menee konkurssiin heti sen jälkeen, ei ostaja vain sitten saa mitään.

 Lentohaluni menivät joksikin aikaa. Päätin, että joskus vielä ostan itse itselleni tuulitunnelilennon ja menen sellaiselle, mutta ainakaan ihan heti en jaksa lähteä minnekään yrittämään.

 Kului reilu vuosi, ja edessäni oli loppukesälle jätetty yksittäinen lomaviikko, eikä sinne ollut mitään suunnitelmia.

Jostain ajatus tuli mieleeni: nytpä minä menen sinne tuulitunnelilennolle.

 Ja minä etsin tuulitunnelilentopaikan ja varasin itselleni ajan heti lomaviikkoni alkuun.

 Odotin viimeiseen asti, että kyllä se peruuntuu, koska se ei toteutunut viime yritykselläkään. Yritys menee konkurssiin, tai lopettaa toimintansa väliaikaisesti koronan takia, tai sitten itse saan joitain flunssan oireita, enkä voi lähteä minnekään. Siksi en oikein uskaltanut sen enempää iloita kuin ottaa asioista selvääkään ennen kuin vasta lentoa edeltävänä iltana.

 Lentoa edeltävänä iltana viimein surffasin lentopaikan nettisivuille ja luin tarkemmat ohjeet. Täytin vastuuvapautuslomakkeen, jonka voi täyttää joko paikan päällä tai jo etukäteen. Siinä vaiheessa aloin kunnolla pelätä, sillä lomakkeessa minulle kerrottiin, että osallistuessani tähän toimintaan minun tulee olla tietoinen, että seurauksena saattaa olla vakava loukkaantuminen tai jopa kuolema. Näin itseni mätkähtämässä maahan monesta metristä, kun jotain odottamatonta sattuisi. Näin itseni vammautuneena tai kuolleena, vain siitä syystä, että itse vapaaehtoisesti olin tällaiseen osallistumassa. Vähintäänkin näin, että en osaakaan mitään, yksinkertaisintakaan asiaa, ja kaikki ohjaajat ja muut osallistujat vain nauravat, kun minä kiepun holtittomasti tuulitunnelissa ja näytän typerältä, enkä osaa enkä ymmärrä yhtään mitään. Ohjeissa sanottiin jotain sen tapaista, että lennon todellinen kesto riippu siitä, kuinka nopeasti lentäjä pääsee tunneliin. Näin itseni jumiutumassa loputtomasti jonnekin välitilaan, pääsemättä edes itse asiaan. Kenen tahansa ei tarvitse sellaista pelätä, mutta ajattelen, että minulle on kaikki tuollainen mahdollista.

 Lentoreissulle lähtiessä en siis ollut iloinen. Olin ainoastaan peloissani ja stressaantunut. Asiaa ei auttanut se, että matkaan piti lähteä ensin junalla ja heti perään metrolla, maskit naamalla.

Perille kuitenkin päästiin, ja oltiin aivan ajoissa. Kävin ilmoittautumassa ja sain kuulla, että koska olin jo täyttänyt lomakkeen, voin tässä nyt vain odotella vielä puoli tuntia, ennen kuin lentokoulutus ja sen jälkeen varsinainen lento voi alkaa.

 Sittenpä odoteltiin, minä ja suosikki-ihmiseni, joka jälleen kerran oli tullut mukaan ja sai kuunnella kaikki stressipurkaukseni.

 Lopulta kouluttaja tuli kysymään meiltä odottajilta, olemmeko lähdössä lentämään. Minä ja muutama muu odotustilassa odottava nousi ylös. Menimme laittamaan vaatteita päälle. Kouluttaja kysyi, oliko lentäminen ollut oma idea, vai kuten yleensä, joltakulta saatu lahja. Minä osoittauduin ainoaksi itse ilmoittautuneeksi.

 Ensin laitoimme päällemme haalarit ja nauhakengät, sitten kypärämyssyt ja viimeiseksi kypärät.

Sitten käytiin läpi muutama perusasia: jokainen lentää ensin vuorollaan yhden kerran, sitten toisen kierroksen jokainen vuorollaan yhden kerran. Tuulitunnelin ovella sisään pitäisi vain kaatua, ei tarvitse osata muuta. Ohjaaja on jokaisen kanssa koko ajan tunnelissa ja pitää kiinni tarvittaessa. Kädet pitää pitää vartalon edessä, jalat vähän koukussa, koko vartalo vähän jäykkänä, ei liian jäykkänä mutta ei liian rentonakaan. Sopiva asento on jokaiselle vähän yksilöllinen. Tunnelissa ei voi puhua, sillä tuulelta ja tuulen vuoksi korviin laitettavilta tulpilta ei kuule mitään. Kommunikoimme käsimerkein. Muutama käsimerkki, kuten ”leuka ylös”, ”jalat enemmän koukkuun”, ”jalat suoremmiksi” ja ”rentoudu” käytiin läpi, ja ne pitäisi yrittää muistaa. Muuten yritettäisiin vain ymmärtää toistemme merkkejä. Toisella lennolla lentäisimme ohjaajan kanssa, ja silloin meidän ei itse pitäisi tehdä mitään. 

Ohjaus oli todella selkeää, sujuvaa ja ystävällistä. Kiitin erityisesti siitä jälkikäteen.

 Sitten pakkauduimme ensin kaikki lentäjät tunnelin odotustilaan, ja sen jälkeen lensimme jokainen vuorollamme.

 Kun oma vuoroni tuli, yritin viritellä itseni opeteltuun lentoasentoon tuulitunnelin ovella ja muistelin dramaattista kaatumistani sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta benji-hypyssä vuosia sitten. Ohjaaja tuli kiskaisemaan minut käsivarresta sisään tunneliin, ennen kuin olin ehtinyt hioa asentoani mihinkään. Ei siis ollut pelkoa ainakaan siitä, että olisin jäänyt jumiin heti aluksi.

 Olin pelännyt, että tunneliin päästyäni lähtisin vain kieppumaan holtittomasti korkeuksiin, mutta ei.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että suosittelisin tätä elämystä jokaiselle. Se sopii mielestäni hyvin esimerkiksi korkeanpaikankammoiselle, joka kuitenkin haluaisi kokea tällaisen elämyksen, sillä se oli koko ajan lempeä ja turvallisen tuntuinen. Benji-hyppy oli aikanaan vähän epämukava putoaminen kohti meren pintaa, mutta tämä lentäminen oli turvallinen pudottautuminen leijailemaan. Ensimmäisellä lennollani en noussut kovin ylös, vaan palasin jatkuvasti lattiatasoon ja vartaloni tuntui lähtevän helposti pyörimään ympyrää. Tunsin itseni painavaksi, en noussut ylös, vatsani viisti melkein lattiaa. Välillä lähdin pyörimään ympäri tuulen mukana, mutta korkeuksiin en päässyt. Ohjaaja näytti minulle kaikki mahdolliset käsimerkit, mutta ensimmäinen lento meni kyllä ihan vain ihmetellessä. Ohjaaja tuli auttamaan parhaansa mukaan. 

Päästyäni ensimmäiseltä lennolta ulos yksi vuoroaan odottavista kanssalentäjistä hymyili minulle kannustavasti. Se oli ainut hetki, jona mielessäni kävi ainainen ajatukseni jokaisessa tilanteessa, että olen huono ja kaikki näkevät, kuinka huono olen. Itse tuulitunnelissa ollessa ei ehtinyt ajatella, mitä muut ajattelevat.

 Olin alkuun ahdistunut siitä, että tunneliin pitäisi mennä kahteen kertaan, mutta ensimmäisen kerran jälkeen havaitsin, että se olikin hyvä ja toimiva ratkaisu. Tunnelissa lennetty minuutti meni yllättävän nopeasti, ja vasta toisella lentokerralla ehti ajatella vähän sitä, miten tunnelissa pitäisi olla. Ensimmäisen kerran jälkeen sain katsoa videolta omaa lentoani ja tein mielessäni havaintoja siitä, miten voisin toimia seuraavalla kertaa.

 Toinen lentokerta oli paljon edellistä hienompi kokemus. Tiesin, miten tunneliin mennään: pääsin pudottautumaan lempeän tuulen kannateltavaksi. Tiesin jo vähän, miten minun pitäisi toimia: pitää itseni rennompana kuin ensin olin ajatellut, pitää jalkani suorempina kuin ensin luulin, keskittyä pitämään leukani ylhäällä.

Tuulen voimakkuutta oli kai lisätty toiselle lennolle, koska nyt pääsin kohoamaan vähän korkeammalle. Ymmärsin paremmin ohjaajan käsimerkkejä, vaikka kaikkea en vieläkään osannut tai ehtinyt tulkita. 

Ja sitten tuli se paras osuus: ohjaaja otti minusta kiinni ja pääsin lentämään korkeuksiin. Kolme tai neljä kertaa lensimme tunnelissa ihan ylös ja laskeuduimme alas. Vaikka siinä sai kokea vapaan pudotuksen tunteen, missään vaiheessa ei kuitenkaan pelottanut eikä tuntunut ikävältä. Koska korkealle lentoja kuitenkin oli useita, kohoamisen ja liitämisen tunne tuli useamman kerran, siinä oli myös tarpeeksi yhdelle kerralle. Ei jäänyt sitä tunnetta, kuin minulle joskus huvipuistossa kivan laitteen jälkeen jää, että tämä loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Täällä ehdin päästä vähän nautiskelemaan. 

 Tultuani tunnelista ulos toisen lennon jälkeen jalkani tärisivät vähän, mutta voittajafiilis oli sitäkin suurempi.

Kun kaikki olivat lentäneet kaksi kertaa, ohjaaja piti meille lentonäytöksen, jossa hän teki hurjia syöksyjä ja temppuja ilmassa. Se oli valtavan hienon näköistä, mutta sitä en kuitenkaan haluaisi ikinä itse kokeilla.

 Kun olin lentänyt, ajatus vasta iskostui kunnolla mieleeni.

Nyt olen tehnyt sen. Haaveeni on toteutunut. Olen lapsesta asti toivonut voivani lentää, ja nyt olen lentänyt. Ja se oli juuri niin hienoa, kuin olin aina ajatellut. Tai oikeastaan paljon hienompaa. 

Lentäminen jätti myös ennenkokemattoman inspiraation tunteen. Tämä oli minun juttuni enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu ikinä. Tätä on saatava lisää. 

Minulle tämä kokemus ei näyttäytynyt sellaisena elämyksenä, jonka haluaa kokea yhden kerran ja sitten suunnata kohti jotain uutta. Sen sijaan tästä tuli sellainen olo, että tämän oppisi vasta, kun sitä opettelisi kärsivällisesti pidempään. Vasta toisella lentokerralla aloin hahmottaa perusasioita, mutta oikeasti jotain voisi oppia, jos lentäisi monta kertaa ja keskittyisi siinä samalla kouluttautumiseen. 

Mikä parasta, se on mahdollista. Voin varata uuden lentokerran, voin varata uusia lentokertoja monta kertaa. Voisin varata kokonaisen lentokurssin. Voisin opetella lentämään. Saisin siitä lentolupakirjan. 

Sillä ei tekisi mitään, sillä minnekään lentotemppujen SM-tasolle en tähtää. Siitä ei olisi käytännön elämässä mitään hyötyä. Siinä oppisin vain tekniikoita, miten hallita itseäni ja ohjata omaa toimintaani tuulitunnelissa, noustakseni omin avuin korkeammalle ja kääntyilläkseni siellä eri suuntiin. 

Siinä ei päällisin puolin kuulosta olevan mitään järkeä, 

mutta jo pelkkä ajatus tuottaa minulle suunnatonta iloa. 

Vielä en ole varaillut sen enempää jatkolemtoa kuin kurssejakaan, koska haluan miettiä eri vaihtoehdoista itselleni parhaan ja varata aikataulut niin, että pääsen sinne mahdollisimman todennäköisesti ilman, että sattuu alun kaltaisia vastoinkäymisiä. 

Jatko on siis avoin, 

mutta jatkoa seuraa, aivan varmasti, jos se vain minusta on kiinni. 

Suosittelen lentämistä jokaiselle, jota se vähänkään kiinnostaa,

ja ennen kaikkea toivon näitä kuvaamiani ilon ja oman jutun löytämisen tunteita jokaisen koettavaksi tähän elämään.

 

 

 

Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.

Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.

Ajatuksia helmikuulta

Päätin viime vuoden lopussa tai tämän vuoden alussa, en muista varmasti kumpana, että tänä vuonna kirjoitan taas enemmän blogia kuin viime vuonna.

En tiedä onko blogilla lukijoita, enkä sitä, onko kirjoittaminen järkevää. Tiedän kuitenkin, että johonkin joka tapauksessa kirjoitan, ja jonkinlainen tarve on myös jakaa omia kirjoituksia. Siksi siis toteutan lupaukseni.

Tässä siis tulee blogikirjoitus, jolla ei ole sellaista selkeää teemaa kuin edellisillä: vuosikatsaus, kirjallisuus tai maratonharrastus ovat olleet ikuisia teemoja.
Tämä on sellainen "aivan kuin ennen vanhaan" -postaus, jossa ainoastaan hajanaisesti kerron havaintoja kuluneelta talvelta.

Asia yksi:
Yhtenä vuonna eräs facebook-kaverini lupasi uutenavuotena, että tänä vuonna hän kokeilee vähintään kahtatoista uutta asiaa, siis ainakin yhtä uutta asiaa jokaista kuukauta kohden.
Pari viime vuotta ovat itselläni menneet niin, että mielestäni tästä asiasta ei ole tarvinnut ottaa paineita. Olen parina kuluneena vuotena joutunut noin sadan uuden asian eteen.

Tämän vuoden alussa päätin tietoisesti alkaa keräillä uusia kokemuksia. Päätin, että niiden ei tarvitse olla isoja.
Aloitin tammikuussa leipomalla korvapuusteja. Pidän kovasti korvapuusteista, mutta en ole koskaan yksin leiponut niitä.
Kahvivieraat sanoivat kohteliaasti, että ne olivat hyviä, mutta minusta ne olivat epäonnistuneita. Olen vannoutunut korvapuustien ystävä, joten minulla on perustanani vankka asiantuntemus. Onneksi kuitenkin oli niitä kahvivieraita, niin kaikkia ei tarvinnut heittää pois.

Helmikuussa minulla on ollut suunnitelma sellaisen asian toteuttamisesta, josta olen haaveillut kauan, ja jonka olen jo saattanut alulle, mutta en ole jaksanut viedä sitä loppuun.
Koska vallitseva tunne tänä vuonna joulun jälkeen, syystä tai toisesta, on ollut jaksamattomuus.

Jaksan jotenkuten hoitaa arjen pyörittämiseen välttämättä tarvittavat asiat, mutta kaikki pienikin ylimääräinen vaatii suhteettomalta tuntuvia voimanponnistuksia. Lisäksi pienikin epäonnistuminen aiheuttaa helvetinmoisen tunnekuohun.

Olen lähestynyt asiaa suunnittelemalla varaavani työterveyteen ajan kaikkien arvojen mittaamista varten, mutta arvatkaa, onko jaksamista ollut siihenkään. Nettiajanvaraus olisi käynyt helposti, mutta ei, ei sellaista mahdollisuutta ole, pitää soittaa ja jonottaa, ja senkin voi tehdä vain arkisin välillä, jolla useimmiten olen töissä.

Toinen talven teema jaksamattomuuden lisäksi on ärtymys. 

Olen kohtuuttoman ärtynyt suhteettomista asioista. Esimerkkeinä mainittakoon telkkarissa tai kirjassa typerästi ja minun mielestäni väärin toimivat fiktiiviset henkilöt. Tai se, että minun mielestäni hyvä laulaja ei pääse jatkoon The Voice of Finland -ohjelman Ääni ratkaisee -jaksossa, mutta sitten heti perään kehutaan maasta taivaaseen jotakin huonoa laulajaa. En ole musiikin asiantuntija, mutta minään aikaisemanpana vuonna mielipiteeni eivät ole olleet näin suuressa ristiriidassa tuomareiden kanssa.

Olen ollut häiritsevän ärtynyt myös omassa menneisyydessäni kokemistani vääryyksistä.
Se juontaa ehkä juurensa siihen, että vähän aikaa sitten huomasin, että nuorempana olin paljon arempi pitämään puoliani kuin nykyään. Luonteessani on paljon kehitettävää edelleen, mutta nykyään olen monesta syystä luonnollisesti huomattavasti itsevarmempi kuin vaikka opiskeluaikana. Aikaisemmin olen aina pysynyt hiljaa ja välttänyt kiinnittämästä huomiota itseeni, nykyään uskallan sanoa ääneen, jos selkeä vääryys tapahtuu.

Viimeisin kohtuuton ärtymyksen aiheeni oli useampi yläasteaikainen opettajani.
Tiedoksi: jos joku luulee, että opettajat pitävät hiljaisista ja kilteistä oppilaista, jotka tekevät parhaansa koulun eteen, ja tällaisilla oppilailla ei ole koskaan mitään ongelmia opettajien kanssa, asia ei ole niin. 

On valitettavasti olemassa myös opettajia, jotka lietsovat koulukiusaamista osallistumalla siihen itse. On olemassa opettajia, joita esimerkiksi ujous ärsyttää suunnattomasti, ja jotka sen vuoksi pilkkaavat itse etunenässä ujoja ja / tai hiljaisia oppilaita, ja tekevät heidän kouluelämästään helvettiä.

Sitten opettajien joukossa on ihan vain kusipäitä, jotka luulevat voivansa sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa. Ikävä asia vain on se, että minun kaltaiseni oppilas on yläasteaikana vain kyyristynyt häpeästä tällaisten edessä ja pysynyt hiljaa. Kun aikuisena huomaa, että hetkinen, tämä asia meni kyllä nyt niin, että opettaja toimi väärin ja minä en, niin mitä sille voi enää tehdä? Ei mitään.

Loppukevennyksenä vielä yleinen ajatus helmikuusta. Helmikuu on mielestäni hyvä kuukausi. Usein se on tavalla tai toisella talvinen, kauniiden valaistuvien aamujen ja kirkkaiden pakkaspäivien kuukausi. Sellainen se on ollut tänäkin vuonna. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla sama etuoikeus kuin minulla, eli kilometrin työmatka, jonka saan kävellä auringon noustessa huikaisevien helmikuun värien kirjomalle taivaalle.

Tänäkin vuonna helmikuu oli lisäksi kuukausi, jona sain kaksi laskiaispullaa mantelimassalla, ensimmäisen töissä kokouksessa ja seuraavan suosikki-ihmiseni tuomana tuliaisena.

Näillä ajatuksilla aloitan tänä vuonna maaliskuun, joka perinteisesti on kuoleman kuukausi.

Vuosikymmenen kirjat

Perinteisesti olen vuoden alussa kirjoittanut kirjapostauksen, jossa esittelen kaksitoista edellisen vuoden aikana lukemaani kirjaa.

Koska tein mahtipontisen, koko vuosikymmentä koskevan vuosikatsauksen, ajattelin kokeilla samaa myös kirjapostauksen suhteen. Tämä idea oli sinänsä helppo toteuttaa, koska nimenomaan vuoden 2009 lopussa tein päätöksen kirjoittaa siitä lähtien jokaisen lukemani kirjan tekijän ja nimen ylös. Myöhemmin olen kerännyt kaikki nämä kirjojen tiedot tiedostoon, josta nyt sitten valitsin yhden kirjan jokaiselta vuodelta.

Esittelen lyhyesti kymmenen kirjaa eri vuosilta sillä perusteella, mikä kirja kyseisenä vuonna on tehnyt erityisen vaikutuksen, sellaisen vaikutuksen, että se muistuu mieleeni vielä tänäkin päivänä. Olen kiinnostunut havainnoimaan, muodostuisiko kirjoista jonkinlainen aikajana. Olen huomannut, että pienet asiat linkittyvät elämässä joskus toisiinsa mielenkiintoisilla tavoilla.

Jotkut kirjoista on jo aiemmin mainittu blogissa, koska olen kirjoittanut täällä lukemistani kirjoista jo vuoden 2013 lopusta.

Aloitan kuitenkin.

2010
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Kesällä 2009 selailin tätä kirjakaupassa ja vaikka olin kiinnostunut tästä, en raaskinut ostaa. Seuraavana kesänä löysin tämän pokkarialennuksesta toisesta kirjakaupasta, enkä malttanut enää olla ostamatta.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tess, joka sairastaa leukemiaa ja tietää kuolevansa siihen. Parhaan ystävänsä avustuksella Tess laatii listan asioista, jotka haluaa kokea ennen kuin kuolee. Tämän jälkeen hän alkaa määrätietoisesti toteuttaa näitä asioita.

Luin tämän loppuun yhtenä kesäyönä, ja aamulla sain tietää, että olen päässyt yliopistoon. Yksi minun tärkeimmistä haaveistani siis toteutui, sellainen, jonka toteutuminen ei ollut tämän kirjan päähenkilölle ja monelle tosielämän ihmiselle mahdollinen.

Kuluneen vuosikymmenen lopulla mieleeni tuli, että nykyään en enää liikutu ja vaikutu kirjoista yhtä usein kuin tuolloin kymmenisen vuotta sitten. Nuorempana vaikutuin kirjoista paljon useammin ja enemmän. Tämä oli yksi niistä kirjoista, joista liikutuin syvästi. Itken harvoin kirjoja lukiessani, mutta tätä kirjaa lukiessani itkin. Mieleeni jäi, että vaikka tarinassa oli kaikki ainekset liialliseen dramaattisuuteen, se pysyi kuitenkin aitona ja elämänmakuisena ja sen hahmot inhimillisen epätäydellisinä. Lisäksi tarina, joka oli aivan liian surullinen, oli kuitenkin onnistuttu kertomaan hellän humoristisella otteella, kuitenkaan vetämättä yhtään överiksi. Se on harvinaista ja taidokasta ja se vetoaa minuun.

2011
Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Tämä oli ensimmäinen Miika Nousiaisen kirja, jonka olen lukenut, ja tämän jälkeen olen halunnut lukea ne kaikki.
Luin tämän opiskelukaverin suosituksesta. Aloitin tämän illalla, ja seuraavana päivänä lähdin Ahvenanmaalle, jossa tein silloisen maratonennätykseni.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Jennasta ja ennen kaikkea hänen isästään, jonka elämän tavoitteena on palauttaa suomalaisen kilpajuoksun taso Lasse Virénin aikojen kaltaiseksi. Martti Huttunen on aloitanut esikoisestaan, Jennan isoveljestä, joka kirjan alussa katoaa selittämättömästi kisamatkalla. Jenna tarjoutuu isänsä uudeksi juoksuvalmennettavaksi nostaakseen isänsä tragedian aiheuttamasta surusta. Kirjan nimi viittaa suomalaisen juoksu-urheilun kannalta keskeiseen paikkaan (ottakaa selvää) ja samalla kirjaimellisesti siihen vaaraan, johon liian intohimoinen suhtautuminen juoksemiseen voi ihmisen ajaa. Maratonharrastajalle tämä oli kiinnostava pohdinnan aihe.

Pidän Miika Nousiaisen tyylistä, sillä se on yksinkertaista ja helppolukuista mutta silti nokkelaa ja ajatuksen aiheita tarjoilevaa. Ennen kaikkea se on nerokkaan humoristista, mutta sellaisena vähäeleistä, ei liiallista. Vakava aihe käsitellään helposti lähestyttävästi, armollisesti. Voin sanoa, että kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan itse juoksusta kiinnostunut.

2012
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Vuoden 2012 alussa eräs opiskelukaverini halusi välttämättä, että luen Juha Itkosen Seitsemäntoista-romaanin. Se oli ensimmäinen Juha Itkosen kirja, jonka luin. Se ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta päätin kuitenkin lukea vielä jonkun toisen Itkosen kirjan ja muodostaa lopullisen mielipiteeni kirjailijasta vasta sitten.

Kevättalvella 2012 ostin pokkarialennuksesta kolme pokkaria kympillä ja yksi niistä oli Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. 
Muutamaa kuukautta myöhemmin, toukokuussa 2012 elin vaikeaa elämänvaihetta erityisesti erään ihmissuhteen ansiosta. Yhtenä yönä opiskelija-asunnollani olin ahdistunut, en saanut unta, en jaksanut keskittyä mihinkään järkevään ja sitten kaivoin tämän kirjan kaapista ja aloin lukea sitä.

Tämä kirja teki minuun silloin niin suuren vaikutuksen, että tämän jälkeen halusin lukea kaikki Juha Itkosen kirjat. Olisin tehnyt graduni tästä kirjasta, mutta siitä oli ehditty tehdä jo useampi gradu. Olen sisällyttänyt tämän väitöskirja-aineistooni. Enää tämä ei vaikuta minuun samalla tavalla kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta tämä on silti aina muistoissani se kirja, joka johdatti nimenomaan Juha Itkosen tuotannon pariin.

Mielestäni Juha Itkosen kirjoille on tyypillistä tietynlainen tavallisen elämän surullisuus ja melankolisuus. Kirjoissa ei useinkaan tapahdu suurensuuria tragedioita, ja niissä kuvataan hyvin toimeen tulevia ja materiaalisesti ja fyysisesti hyvinvoivia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole oikein mikään hyvin. Kirjojen kerronta koskettaa minua ehkä siksi, että itse olen samanlaiseen elämänkatsomukseen taipuvainen. Itkosen kirjoissa kiehtoo koskettavuus, mutta useimmiten ne ovat myös luotaantyöntävällä tavalla ahdistavia. Tämän kirjan ahdistavat elementit asettuivat mielestäni tällä ensimmäisellä lukukerralla suureksi tuekseni silloisessa elämäntilanteessa. Pystyin siirtämään oman ahdinkoni hetkeksi näille henkilöhahmoilleja heidän tarinansa kannatteli minua.

The end is the history.


2013
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon syksyllä 2012. Keväällä 2013 selailin tätä kaupassa ja kiinnostuin tästä. Lainasin tämän kirjastosta ja luin tämän vappuna 2013.

Kirja kertoo nuoresta papista, joka muuttaa perheensä kanssa saareen meren keskelle, pienen saaristolaisseurakunnan johtohahmoksi. Jää saaren ympärillä tietää saaristolaisten historian iloineen ja suruineen. Jää on arvaamaton.

Tätä kirjaa lukiessani olin surullinen, koska en tiennyt, mitä tekisin ihmissuhteiden, opiskelun tai muun elämäni suhteen. Tämä kirjakin on osin hyvin surullinen, mutta silti tämä kirja jäi mieleeni ennen kaikkea lohdullisena.

Pidän Ulla-Lena Lundbergin tyylistä ja olen lukenut hänen muitakin kirjojaan tämän jälkeen, en kaikkia, mutta useita. Kirjoissa on jotakin konstailematonta, niitä tekee mieli vain lukea eteenpäin. Jollain tavalla ne mielestäni muistuttavat Astrid Lindgrenin lastenkirjoja, jotka ovat olleet ensimmäisiä rakkauksiani kirjallisuuden maailmassa. En usko, että kukaan muu tosin jakaa tätä mielipidettä, sillä en osaa itsekään perustella, miksi näin muka on.

2014: Ville Kivimäki: Murtuneet mielet
Opiskeluaikoinani yksi vuoteni hohtohetkistä oli, kun Suomalaisen Kirjakaupan mainoslehtinen kolahti postiluukusta joulun alla. Joulumarkkinoille ilmestyy paljon hyviä kirjoja, siihen panostetaan ja tähyillään ja tähdätään kirjallisuusmaailmassa. Minä rastitin kirjakaupan mainoslehtisestä kaikki kiinnostavat, haluamani kirjat ihan samanlaisella innolla kuin lapsena lelukuvastoista, ja aina jonkun näistä rastittamistani kirjoista sain joululahjaksi.

Jouluna 2013 sain joululahjaksi tämän kirjan, jonka olin rastittanut sen syksyn kuvastosta. Tämä on tutkimus siitä, millaisia henkisiä traumoja suomalaiset sotilaat saivat toisen maailmansodan aikana. Sotaa on tutkittu, kuvattu, käsitelty, keskusteltu, kaiveltu, muisteltu monelta muulta näkökannalta, mutta tältä ei. On kerta toisensa jälkeen kerrattu sodan tapahtumien kulkua, miten kaikki alkoi ja mihin se päättyi, missä taisteltiin, millaisia aseita käytettiin,miten kovista paikoista selvittiin. On tutkittu siviilien selviytymistä kotirintamalla, sodanjälkeisiä jälleenrakennuksen vaikeuksia, evakkotaipaletta, sodan haavoittamaa lapsuutta. Jostain syystä aiemmin ei kuitenkaan ole tutkittu sotilaiden saamia henkisiä vammoja, ja mieleeni tulee vain kysyä, eikö se ole melkein tärkein asia.

Suosittelen kaikille.

2015: Edita Morris: Hiroshiman kukat
Ensimmäisenä lukiovuonna olisin halunnut tehdä tästä kirjasta äidinkielen kirjatyön, mutta en löytänyt kirjastosta muuta materiaalia, jota olisin tarvinnut tähän kirjaan liittyvään esitelmään.

Keväällä 2015 kirjoitin graduni loppuun ja sen kunniaksi lainasin kirjastosta pinon kirjoja, jotka eivät liittyneet graduun ja jotka olin jo kauan halunnut lukea. Tämä oli yksi niistä.

Tämä kirja kertoo Hiroshimasta vuoden 1945 atomipommien jälkeen. Kuten nimi ilmaisee, tämä kirja on kuvaus kukista, joita Hiroshimassa oli, ja jotka, ihmeellistä kyllä, saattoivat lähteä kasvamaan vielä pommienkin jälkeen. Mielestäni tämä kirja on kuvaus siitä, mihin ei ole sanoja, mitä ei voi kuvata, ja sellaisena tämä on käsittämättömän hieno. Mieleeni jäi vähäeleisyys: tässä olisi ollut kaikki ainekset tragedialla mässäilyyn, joko hienovaraiseen tai ylenpalttiseen sellaiseen, mutta se jäi kokonaan pois tästä kirjasta, ja juuri siksi tämä on niin vaikuttava.

Lukekaa.

2016: Susan Spencer-Wendel: Kunnes sanon näkemiin - Ilon ja jäähyväisten vuosi
Kevättalvella 2016 olin vailla työpaikkaa ja vailla mitään tietoa mistään tulevaisuudessa. Olin päivästä toiseen ahdistunut. Yhtenä päivänä menin kirjastoon rauhoittumaan ja lohduttautumaan, koska koko elämäni ajan kirjastot ovat olleet minulle lohdun, rauhan, onnellisuuden ja inspiraation paikkoja.

Silloisen kotikaupunkini kirjastossa on hyllyjä, joihin asetellaan esille kirjoja, joita henkilökunta syystä tai toisesta suosittelee. Kirjat eivät välttämättä ole uusia, eivätkä ne liity mihinkään tiettyyn teemaan. Joku on vain halunnut nostaa milloin minkäkin kirjan esille. Tämä oli yksi tällaisista kirjoista, ja juuri tähän satuin tuona ahdistavana kevättalven päivänä tarttumaan.

Tämä on Susan Spencer-Wendelin itse kirjoittama tositarina siitä, miten hän sairastui harvinaiseen ALS-sairauteen. Sairaus rapauttaa pikkuhiljaa koko lihaksiston, kunnes ihminen kuolee. Tätä ennen, diagnoosin saatuaan, ihminen tietysti tietää kuolevansa. Ihmiset reagoivat siihen luullakseni hyvin eri tavoilla. Tämän kirjan kirjoittaja reagoi ensinnäkin kirjoittamalla ja ennen kaikkea päättämällä elää täysillä sen aikaa, mikä hänellä enää oli jäljellä. Yhdessä perheensä kanssa hän toteutti unelmia, joita kullakin perheenjäsenellä oli, keräsi perheelleen muistoja, jotka näille jäisivät sitten, kun häntä itseään ei enää olisi.

Omassa elämäntilanteessani ei ollut juuri mitään yhtäläisyyksiä tämän kirjan tapahtumiin, mutta silti kirjan ajatukset ovat jääneet elämään mielessäni voimakkaampina kuin valtaosa mistään tähänastisessa elämässäni lukemani. Erityisen tärkeä minulle oli ajatus siitä, että onnellinen on hän, ja vain hän, joka ottaa omakseen tämän päivän, ja joka näin ollen voi sanoa: "tulkoon huomenna se pahin, koska tänään olen elänyt." Mikä on ollut, se on ollut ja minulla oli hetkeni, edes taivaalla ei ole valtaa viedä sitä pois.

2017: John Irving: Oman elämänsä sankari
Kesällä 2015 luin kirjan, jossa esiteltiin jonkin äänestyksen perusteella kootut "50 suomalaisten mielestä parasta kirjaa". Tämä kirja oli yksi niistä.

Ennen tätä kirjaa en ollut lukenut yhtään John Irvingiä, ja se oli noloa, koska kirjallisuusihmisen pitää olla lukenut John Irvingiä. Juhannuksena 2017 ryhdistäydyin ja lainasin tämän kirjastosta. Tämä kirja on kertomus orpokodin johtajasta ja eräästä orvosta, josta tulee johtajalle erityisen tärkeä.

Tämä jäi mieleeni kirjana, jota lukiessani yllätyin ja muistin, että kirjasta voi tulla hyvä mieli ihan vain, koska se on hyvä. Huomasin lukeneeni liikaa pakollista lukemista ja teoriaa, ensin gradua ja sitten väitöskirjaa varten, ja aivan liikaa surullisia kirjoja, syystä, jota en itsekään tiedä. Tämä kirja muistutti minulle, miksi ylipäätään olen aikoinaan todennut kirjallisuuden suurimmaksi intohimokseni ja miksi kirjallisuusintohimo on seurannut minua elämänvaiheesta toiseen. Ihminen voi tulla vilpittömän onnelliseksi ihan vain siitä, että lukee hyvän kirjan. Tämä kirja on todiste siitä.

2018
R.J. Palacio: Ihme
Syksyllä 2018 olin töissä kirjastossa ja työtehtävissäni painottui lasten- ja nuortenkirjastotyö. Joku asiakas oli palauttanut tämän kirjan ja minä hyllytin sen, ja kiinnitin siinä samalla huomioni siihen. Halusin ehdottomasti lukea sen, koska se vaikutti niin kiinnostavalta ja koska pidin tärkeänä päästä kunnolla kärryille aikamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentästä.

Tämä on tarina 11-vuotiaasta Auggiesta, joka aloittaa elämänsä ensimmäisen kerran koulun vertaistensa joukossa. Tähän asti Auggie on ollut kotiopetuksessa, sillä hän on syntymästään saakka sairastellut niin paljon, että koulunkäynti ei ole ollut mahdollista. Koulun aloittaminen muiden kanssa tuossa ikävaiheessa vaikeasta perussairaudesta kärsivänä ei ole helppoa, mutta Auggie selviää siitä.

Tämä kirja jäi mieleeni parhaana lukemanani lasten / nuortenkirjana. Minulla ei ole samanlaisia kokemuksia kuin kirjan päähenkilöllä, mutta minulla on kokemuksia siitä, millaista on olla 11-vuotias koululainen, ja tämä kirja onnistui tämän todellisuuden kuvauksessa verrattoman hyvin. Tuntui, kuin olisin itse matkustanut ajassa taaksepäin omiin kouluaikoihini tätä lukiessani. Auggien tarina on aivan mahtava.

2019
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Tammikuussa 2017 juttelin mummoni kanssa kirjoista. Hän mainitsi viimeksi kuunnelleensa äänikirjana tämän kirjan, ja pitäneensä tästä kovasti.
Vähän sen jälkeen huomasin, että ihmiset vouhkasivat tämän kirjailijan kirjoista ja ehkä erityisesti tästä kirjasta kovasti.
Josain syystä en oikein ole innostunut lukemaan kirjoja, joista vouhkataan, en ainakaan samaan aikaan kuin siitä vouhkataan. Päätin kuitenkin kaiken sen vouhkaamisen keskellä, että joskus luen tämän kirjan.
Loppuvuodesta 2019 pöly tämän kirjan ympäriltä oli nähdäkseni sen verran laskeutunut, että minun hetkeni oli koittanut. Lainasin kuluneen kappaleen kirjastosta ja luin sen.

Kirja on kertomus katkeroituneesta, neliraajahalvaantuneesta Willistä, joka kokee, että hänen elämänsä ei ole enää elämisen arvoista, sekä Louisasta, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja josta ikään kuin sattuman kaupalla tulee Willin avustaja. Will ei halua ketään lähelleen, eikä Louisa tunne kutsumusta hoitajaksi, mutta pikkuhiljaa heistä tulee läheisiä, ja lopulta heidän elämänsä antavat toisilleen merkityksen ennakoimattomalla tavalla.

Tämä kirja muistutti minulle, kuinka nuorena liikutuin kirjoista ja kuinka enää nykyään en niin kovasti liikutu, koska tästä kirjasta liikutuin ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen ihan yhtä suuresti kuin joskus paljon nuorempana jostakin vaikuttavasta kirjasta. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tämän kirjan lukemisen kanssa, mutta loppuvaiheen istuin intensiivisesti lukemassa täysin paikallani ja tuntui, kuin olisin elänyt kirjan henkilöiden kanssa, kuin he olisivat olleet todellisia. Lopussa itkin kaikkien niiden vuosien edestä, joina kirjat eivät ole saaneet minua itkemään. En tiedä, oliko tähän ehkä pieni vaikutus sillä, että luin tämän loppuun heti sen jälkeen, kun olin ensin ostanut ensimmäisen oman asunnon ja sitten muuttanut sinne asumaan, ja istuin lukemassa tätä oman asuntoni keittiön pöydän ääressä ja ikkunalasin takana satoi ensilumi. Saattaa olla että oli, mutta eniten vaikutusta kuitenkin oli kirjalla.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavalle kirjojen vuosikymmenelle.