Viikko 12: Seitsemän hyvää vinkkiä

 Radiossa on joskus sanoit Vesterisen yhtyeineen kappale nimeltä "Kolme hyvää vinkkiä".

Kolme hyvää vinkkiä

miten elää hyvä elämä

miten treenaan pohkeita ja mihin sopii viikuna

kolme hyvää vinkkiä

pelastaa seksielämä, välttää juurikasvua

ja kuolla onnellisena.

Kumppaniani häiritsi jossain vaiheessa suunnattomasti, että kappaleessa ei kerrottu, mitä ne vinkit ovat. On kolme hyvää vinkkiä vaikka mihin, mutta saisiko niistä vinkeistä kuulla edes yhden. 

Tämän kappaleen ja etenkin viime viikon, eli viikon 12 innoittamana jaan tässä postauksessa peräti seitsemän hyvää vinkkiä, suoraan omasta viikon mittaisesta elämästäni poimittuna. Tässä ne tulevat:

1. Vietä aikaa eläinten seurassa.

Mikään ei laske verenpainetta niin tuntuvasti kuin eläimen halaaminen ja silittäminen. Lemmikistä on joskus huolta, mutta lemmikki tuo äärettömästi rakkautta elämään.

2. Tanssi humppaa.

Jos sattuu olemaan huono päivä, niin kokeile tanssia humppaa. Et voi olla piristymättä. 

3. Keppijumppaa.

Ota jumppakeppi tai harjanvarsi tai mikä tahansa vastaavankaltainen, pitkulainen esine, nouse ylös tuoliltasi ja veteytä vähän itseäsi keppiä apuna käyttäen. Kun veri lähtee kiertämään, niin ehkä ajatuskin kulkee vähän paremmin.

4. Pukeudu värikkäästi.

Älä pukeudu harmaaseen, mustaan tai tummaan vaatteeseen. Käytä rohkeasti kirkkaita värejä!

5. Käytä äänioikeuttasi.

Elämme jälleen vaalien aikaa maassa, jossa vallitsee yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella 18-vuotiaalla ja sitä vanhemmalla on vaaleissa käytettävissään yksi (1) ääni. Käytä se!

6. Mene ruokakauppaostoksille lauantaiaamuna.

Mikä ihana rauha ja pullantuoksu saattaakaan vallita lauantaiaamuna kaupassa. Onni laskeutuu ihmisen sisimpään kassajonossa kaiken tämän keskellä. 

7. Tee yksinkertaisia asioita.

Kävelytä koira, tee lumitöitä, pistä pyykkikone pyörimään, tee makaronilaatikkoa. Yksinkertaiset asiat arjessa rentouttavat ja auttavat jaksamaan. 

Mitkä olisivat sinun seitsemän vinkkiäsi?

Viikko 11: Avoimen ikkunan takana

 Etäkokous on loppumassa. 

Olen tuntenut kasvavaa ahdistusta koko kokouksen ajan. 

Tässä vaiheessa ajattelen, että en kohta kestä enää. 

Tuntuu siltä, että on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmiset kokouksessa puhuvat. 

Samalla viikolla toisessa kokouksessa koetan rauhoittaa hermojani neulomalla muiden puheenvuorojen aikana. 

Sydän hakkaa liian lujaa ja kädet tärisevät, vaikka siihen ei ole mitään syytä. 

Vatsaa korventelee niin pirusti, ilman että siihen on mitään syytä. 

Ärsytys, turhautuminen, ahdinko. 

Veljeni on kysynyt, voiko tulla käymään kahvilla töiden jälkeen. 

Tuona iltapäivänä ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: en millään jaksaisi enää mitään töiden jälkeen. Mutta samaan konkurssiinhan tämä nyt menee. Samaa sumua. 

Kun veljeni tulee, hän tuo minulle suklaarasian, lähestulkoon parhaita suklaita, mitä tiedän. Olen syönyt niitä viimeksi kai jouluna. En koskaan raaski ostaa niitä itselleni, koska rasiat ovat aika kalliita. 

Veljeni on ostanut pari rasiaa ja tuonut toisen minulle, koska hänellä itsellään "niitä ei tule syötyä" ja nehän menevät vanhaksi, jos niitä ei syö.

Minun taloudessani ne eivät pääse vanhenemaan. 

Veljeni sanoo jotain asuntoni parvesta, se on hänen mielestään hyvä tila. 

Ajattelen näitä sanoja monta päivää jälkikäteen. 

Viime aikoina kaikki aikoinaan hyvät ajatukset omasta asunnostani ovat yksi kerrallaan pudonneet pois. En ole nähnyt asunnossani enää mitään hyvää. Kadehdin kaikkia muita heidän asunnoistaan. Kadun päätöstä, jonka kolme ja puoli vuotta sitten tein tämän asunnon ostamisesta. 

Veljeni vierailun jälkeen näen asuntoni taas uusin silmin: oikeastaan tämä onkin hyvä asunto. Olenpa saanut hankittua itselleni hyvän kodin. 

Veljeni ollessa käymässä ajattelen myös, että on luojan lykky, että nyt ei tarvitse yrittää mitään. 

Tässä voi vain olla. Ei helvetti soikoon tarvitse miettiä, mitä kaikkea arvosteltavaa hän keksii asunnostani. En kuulu niihin, jotka hinkkaavat joka kolkan hammasharjalla. Perussiisteys riittää minulle. Kaikille se ei riitä. Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kaikista niistä asuntoni kolkista, joita en ole viimeisen päälle hinkannut. 

Myöhemmin samalla viikolla Aake Kalliala sanoo telkkarissa Maria Veitolalle kahvipöytää laittaessaan jotenkin niin, että "kyllä mä ruuanlaitosta tykkään, mutta tästä serveeraamisesta mä en tykkää". Serveeraamisella hän tarkoitti käsitykseni mukaan kaikennäköistä sellaista, mitä vieraita varten pitää laittaa. Oikeanlaiset lautaset ja kupit ja kipot ja servetit ja ties mitä. 

Ajattelen, että se on just näin. 

Kyllähän sitä kahvit ja tarjoilut voi laittaa, mutta ylimääräinen stressilastillinen tulee siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat, mitkä vieraiden kanssa pitäisi huomioida. 

Veljeni ei ole vieras, hänen takiaan ei tarvitse serveerata, ei ainakaan niin, että stressikuorma tuntuu tuhannen kilon painoiselta.

Puhumme veljeni kanssa asuntolainojen koroista. 

Keskustelun jälkeen olen uudella tavalla toiveikas. 

Ehkä tilanne ei olekaan toivoton. 

Veljeni käynnin jälkeen ajattelen, kuin joku henkinen ovi olisi auennut. 

Mitä kaikkia kielikuvia sitä nyt onkaan. 

Näen mielessäni keväisen terassin ja sieltä virtaavan valon, ja nyt olen avannut henkisen terassin oven. 

Tai sitten olen ollut ikkunattomassa huoneessa, ja nyt siellä on ikkuna. 

Joku on joskus sanonut, että tällainen vaikutus on ihmisten kanssa puhumisella. Tämän takia pitää tavata ihmisiä ja puhua ihmisten kanssa. Jos ei tapaa eikä puhu kenenkään kanssa, jää jollain tavalla oman mielensä vangiksi. 

Ajattelen, että ainakaan minulle tämä yleisohje ei ole pätevä. 

On monia ihmisiä, joiden seurassa en koe oloni paranevan. 

On päinvastoin ihmisiä, joiden seuraan saatan liittyä hyväntuulisena, mutta joiden seurassa alan tuntea, että asiani ovat huonosti ja kaikkien muiden asiat ovat paremmin. 

On harvinaista, että ihmisen seura avaa mielessäni oven tai ikkunan. 

En kovin vakaasti usko siihen, että elämässä kaikella olisi tarkoitus tai että täällä olisi jotakin meiltä salattua mystiikkaa.

Tällaisina hetkinä se kuitenkin käy mielessäni. 

Se, että veljeni sattui juuri tällä viikolla tulemaan käymään, ja että voimme puhua hänen kanssaan ihan tavallisista asioista, oli juuri sitä, mitä tällä viikolla tarvitsin. Ehkä se tapahtui juuri nyt, koska sillä oli tarkoitus. 

Viikko 10: Ajatuksiani Pirjo Heikkilästä

 Ensimmäinen muistoni Pirjo Heikkilästä on ajoilta, jolloin olin henkeen ja vereen Ismo Leikolan fani. Pirjo Heikkilä oli mukana Ismo Leikolan "Mitä jos me silti voitetaan" -musiikkivideolla.

Joskus niihin aikoihin tutustuin Siskonpeti-komediasarjaan. Sittemmin olen katsonut kaikki kolme Siskonpeti-sarjan kolme tuotantokautta lukuisia kertoja. Mielestäni Siskonpeti on suorastaan nerokas, käsittämättömän hauska, ajatuksia herättävä ja puhutteleva televisiosarja. Olen onnellinen, kun joku osaa ja tekee jotain niin hienoa, kuin Siskonopeti-sarjan tekeminen. 

Yksi parhaista asioista Siskonpeti-sarjassa on Pirjo Heikkilä, ja ne uskomattoman hienot hahmot, joita hän on sarjaan toteuttanut. 

Pirjo Heikkilä on yksi niistä julkisuuden henkilöistä, jotka olen nähnyt livenä. Hän oli koomikko-kollegoidensa kanssa mukana "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" -teatteriesityksessä vuosia sitten, ja se jäi minulta silloin näkemättä. Viime keväänä teatteriesitys esitettiin Helsingin komediateatterissa uudelleen, ja ryntäsin heti katsomaan sen. Teatteriesitys oli loistava, kuten osasin odottaa. 

Sitä sen sijaan en osannut odottaa, että esityksen jälkeen minulle tulisi tilaisuus saada yhteiskuva Pirjo Heikkilän ja muiden esityksen näyttelijöiden kanssa. Esityksen jälkeen näyttelijät tulivat lavalle, ja heidän kanssaan sai mennä juttelemaan, ja heidän kanssaan sai otettua yhteiskuvia. 

Mielessäni olisi ollut noin miljoona asiaa, mitkä olisin voinut ja halunnut sanoa Pirjo Heikkilälle. Hänen ajatustensa ja huumorinsa merkitys elämäni hetkissä on ollut mittaamaton. 

Kun nousin lavalle mennäkseni yhteiskuvaan heidän kanssaan, Pirjo Heikkilä sanoi minulle ystävällisesti "moi". Vastasin siihen asiakaspalvelutyössä kehittyneellä vaistonvaraisuudella. 

En saanut sanottua mitään muuta. En sanonut mitään niistä asioista, mitä olisin halunnut saada sanottua. Ja ehkä hyvä niin. 

Eilen kuuntelin Vain työelämää -podcastia, jossa Pirjo Heikkilä oli vieraana. 

Podcastilla oli sama vaikutus kuin aina, kun kuulen Pirjo Heikkilän kertovan ajatuksistaan jossain tai kun luen hänen ajatuksiaan jostain. 

Nauran ja liikutun, minua koskettaa se, mitä Pirjo Heikkilä sanoo. Siinä kaikessa on ensinnäkin jotain hyvin samastuttavaa. Ennen kaikkea hän tekee aina aivan mahtavia oivalluksia ja osaa sanoa ne turhia kaunistelematta ja hauskasti. 

Jos puhumme tästä podcastista, nostaisin esiin ainakin seuraavat asiat:

Ensinnäkin koen hyvin puhuttelevaksi sen, että Pirjo Heikkilä on pyrkinyt teatterikorkeakouluun ja teatterityön laitokselle opiskelemaan kymmenen kertaa, eikä ole päässyt sinne, mutta silti hän on tehnyt upean uran. 

Kuten olen kaiketi täällä blogissa kirjoittanut noin 50 kertaa, vihaan sitä, kun ihmiset puhuvat, että he "vain läpällä kokeilivat ja sattuivat pääsemään sinne ja tänne tai saamaan sitä tai tätä" tai jos he jollain muulla tavalla ilmaisevat, että eivät oikeastaan ole tehneet mitään, ja menestys on vain tullut heille ilman minkäänlaista vaivannäköä. En kestä sellaista puhetta, ehkä osin kateudesta, mutta suurelta osin halveksunnan takia: jos menestys tulee yrittämättä, niin kannattaisiko vähän edes yrittää, niin silloinhan voisi päästä aivan huipulle? Miksi tuhlaat aikaasi läpällä tekemiseen, kun voisit miettiä, mitä oikeasti haluat, ja lähteä sitten tavoittelemaan sitä?

Arvostan aivan hirvittävän paljon sitä, että Pirjo Heikkilä on tiennyt, mitä haluaa, ja jaksanut yrittää uudelleen ja uudelleen. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä tuo esiin asian, jota en aiemmin hänestä tiennyt: hän arvostaa korkeasti koulutettuja ihmisiä. Hän ihmettelee, miten joku jaksaa lukea paljon kirjoja, muistaa asioita ja yhdistellä niitä, hän katsoo yliopiston käyneitä ihmisiä ihaillen. 

Tuntui pitkästä aikaa hyvältä kuulla, että joku voisi arvostaa sellaisia asioita. Itse olen vuosien myötä alkanut pitää kaikkea tällaista itsestäänselvyytenä - ja kuullut elämäni aikana valitettavan paljon myös vähättelyä, niin että tällaisten asioiden arvostettavuutta ei ole vuosiin kyennyt näkemään. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä nostaa esiin myös asian, jota itse olen monta kertaa miettinyt: ihmiset antavat ihan liikaa ja välillä ihan kummallisia ohjeita ihmisille, jotka ovat epäonnistuneet jossain, mitä ovat yrittäneet. 

Yksi tällainen kummallinen ohje on: "Saat sen mitä haluat, kun vain lakkaat yrittämästä."

Itse olen kuullut tuon ohjeen, ehkä hiukan eri sanoin, mm. etsiessäni parisuhdetta. 

Se on yksi elämänalue, jossa ihmiset ovat kummallisen hanakoita neuvomaan, oli heillä itsellään parisuhdetta tai ei, tai kuinka hyvin heidän oma parisuhteensa toimii. Ihmisillä on iso säkillinen neuvoja jaettavaksi siihen, millainen pitää olla ja millainen ei saa olla, ja mitä pitää tehdä ja miten ei voi toimia, jos haluaa parisuhteen. Ja nämä ohjeet kaadetaan sinkkuihmisen päälle, kysyi hän niitä tai ei. Ja kaikista näistä toimintaohjeista huolimatta yksi keskeinen ohje kuitenkin on: "Ei se etsimällä löydy. Se löytyy, kun vähiten odotat."

Pirjo Heikkilä sanoo tuossa podcastissa, että hänen mielestään tämä ei pidä paikkaansa. Jos ihminen haluaa jotain asiaa oikein kovasti, hän voi saada sen, tai hän voi yhtä hyvin olla saamatta sitä. Ja toisaalta, jos ihminen lakkaa haluamasta tai yrittämästä, voi olla, että hän silloin saa sen asian, tai sitten voi olla, että hän ei silloinkaan saa sitä. 

Olen samaa mieltä. 

Ainut jäljelle jäävä kysymys on: mikä ihmeen tarve ihmiskunnalla on jaella neuvoja ihmisille, jotka eivät niitä kysy?

Loppukaneetti: Pirjo Heikkilä on mahtava! Aina, kun ajattelen, että olen liian täynnä tätä elämää, yhteiskuntaa ja ihmisten typeryyttä, enkä jaksa enää mitään, niin Pirjo Heikkilä on yksi niistä asioista, jotka vähän keventävät taakkaa. Onneksi meillä on hänet ja hänen kaltaisensa!

Viikko 9: Konfliktien välttely

 Tämän viikon teema on konfliktitilanteet ja suhtautumiseni niihin. 

Jos minulta esimerkiksi työhaastattelussa kysyttäisiin, miten suhtaudun konflikteihin, sanoisin varmaan jotain tämän suuntaista:

"On tärkeää kuulla kaikkien mielipiteet ja päästä lopputulokseen yhdessä keskustelemalla."

Mielestäni sinänsä hyvä vastaus...

...josta ei kuitenkaan juuri ole käytännön apua, kun tulee konflikteja ja niihin pitäisi löytää suhtautumistapa.

Olen ollut vetämässä kokousta, jossa jouduttiin konfliktiin, vaikka en osannut yhtään odottaa sitä. 

Muistan, kuinka tuossa tilanteessa toinen ihminen sanoi pariin kertaan näin:

"Mä en tykkää tän keskustelun sävystä nyt."

Hän ei kuitenkaan vienyt tilannetta mitenkään eteenpäin, ei pyrkinyt esimerkiksi itse muuttamaan keskustelun sävyä.

Yritin itse sanoa, että on tärkeää, että kaikkien mielipiteet tulevat esiin, ja että ei missään tapauksessa ole tarkoitus, että kenenkään mielipidettä jyrätään, vaan että nyt täytyy keskustella siitä, miten toimitaan. 

Näilläkään sanoilla ei tilanteessa ollut mitään käytännön merkitystä. 

Tällä viikolla kuuntelin kokouksessa tilannetta, joka tuntui eskaloituvan konfliktiksi. 

Ainut ajatukseni oli suunnaton helpotus siitä, että juuri se asia juuri siinä hetkessä ei millään tavalla koskettanut minua. Minun ei tarvinnut ottaa siihen sanallakaan kantaa. 

Kummallisesti jo samalla viikolla olin toisessa tilanteessa, jossa tilanne eskaloitui konfliktiksi, tällä kertaa niin, että tilanne tuntui mielestäni pahalta, enkä tiennyt, mitä nyt pitäisi tehdä. 

Olen todennut, että pyrin työelämässä mahdollisuuksien mukaan välttelemään konflikteja. Olen kiitollisena myös todennut, että työelämässäni niitä on tullut vastaan suhteellisen harvoin. On erikoista, että samaan viikkoon on nyt mahtunut kaksi tilannetta.

Jälkimmäisessä tilanteessa toinen ihminen puuttui keskusteluun sanomalla niin ikään hyvin tyypilliset sanat, jotka olen kuullut ennenkin:

"tässä riitelee nyt asiat, ei ihmiset."

Jälkikäteen nauroin sanoille. 

Mielettömän hyvä ohje tilanteeseen, jossa kaikki ovat pahoittaneet mielensä tavalla tai toisella. Selkeä ja konkreettinen ohje: ette te kaksi nyt siinä oikeastaan riitele, kun tässä on nyt nämä asiat, jotka rupesivat keskenään riitelemään. 

Edelleen mietin, miten näissä tilanteissa pitäisi tai olisi pitänyt toimia. 

Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkien näkökanta pitäisi aina kuulla. 

Jos joku ei saa tahtoaan läpi, hän voi kuitenkin jäädä siihen tunteeseen, että häntä ei ole kuultu. 

Voidaan pyrkiä välttelemään konflikteja viimeiseen asti. Siinä sivussa voi jäädä käymättä monta muutakin tärkeää keskustelua.

Voidaan sanoa, että ei pidetä keskustelun sävystä, koska onhan olemassa mahdollisuus, että joku ei huomaa keskustelun ikävää sävyä muuten. En tiedä, vaikuttaako ääneen sanottu huomio jonkun ihmisen toimintaan. 

Voidaan keskustella, mutta ei voida taata, että kaikki kokisivat voivansa osallistua keskusteluun yhtä lailla. Aina joku on toista äänekkäämpi ja joku parempi pukemaan ajatuksensa vakuuttavasti sanoiksi. 

Voidaan sanoa, että ihmiset eivät riitele, vaan asiat. Ja laskea sen varaan, että ihmiset sitten osaisivat jollain konstilla irrottaa itsensä tilanteesta ja ajatella vain asioita. Voi olla, että joku tähän pystyy. Minusta se tuntuu yleisesti ottaen melko hankalalta. 

Sitten voidaan ottaa käyttöön se mielestäni tavallisin tapa:

ei sanota itse tilanteessa yhtään mitään, mutta puidaan sitä oikein kunnolla jälkikäteen eri porukoissa eri ihmisten kanssa ilman, että edes pyritään ratkaisuun. 

Työelämässä viettämieni vuosien aikana, tällä viikolla mielessäni muotoutunut ajatus:

mitään ei ole tehtävissä. 

Fiksut ihmiset tajuavat sanomattakin, tietynlaiset ihmiset eivät tajua, vaikka heidän kanssaan tekisi ja sanoisi mitä. 

Ei ole mitään keinoja.

Yritetään vain jotenkin selviytyä eteenpäin. 

Viikko 8: Kaikki ei ole mahdollista

Viikon 8 postaus tulee hiukan myöhässä, ja sen teema on ehkä jossain määrin jo ennestään tuttu.

Jos kuulut mietelauseita ja voimalauseita kotisi sisustuksessa vaaliviin ihmisiin, tämä postaus voi sisältää järkytyksen. 

Jos olet aina ajatellut, että kaikki on mahdollista kun vain yrittää tarpeeksi, tai I can' t do this but I'm doing it anyway ;) niin tiivistetysti tämän postauksen ydinsaoma on: sinä olet väärässä. Kaikki ei ole mahdollista, ja jos sinä et pysty johonkin, niin sinä et pysty, ja jos pystyt, niin sitten se asia on jo lähtökohtaisesti ollut sellainen, johon pystyt. 

Tiedän monia ihmisiä, jotka selittelevät kovasti, että he eivät oikeastaan ole edes yrittäneet, he eivät oikeastaan, he jotenkin vain tuurilla saivat sitä ja tätä.

Ehkä se on joku suojamekanismi. Olisi vaikeaa myöntää, että yritin kaikkeni, enkä onnistunut. 

Toisaalta olen itse sitä mieltä, että jos jotain haluaa, niin aina kannattaa yrittää. Ehdottomasti kannattaa yrittää toisenkin kerran. Niin monta kertaa kuin jaksaa. Saattaa olla, että haluamansa asian lopulta saa. Joko yrittämällä tai yrittämättä. 

Varmaa se ei ole. 

Ihminen ei pysty lentämään ilman apuvälineitä. 

Pyörätuoliin loppuiäkseen joutunut ihminen ei voi tuosta noin vain nousta ja käydä juoksemassa maratonia omin jaloin. 

Ihmiset pystyvät eri asioihin. Yksi on lahjakas matematiikassa, toinen kirjoittamisessa, kolmas sosiaalisissa tilanteissa, neljäs käsitöissä. 

Elämässä on jossain määrin tärkeää osata havainnoida omia vahvuuksiaan ja sitä, mihin niitä voisi käyttää. 

Kaikilla ei ole kaikkea. Kaikki eivät pysty kaikkeen. 

Toisaalta tämä on lannistavaa.

Toisaalta se on lohdullista. 

Aina ei tarvitse yrittää hamuta itselleen lisää ja lisää, aina jotain uutta, jotain muuta mitä jo on. Joissain asioissa voi tyytyä siihen, mitä nyt on. Ehkä juuri nyt sinulla on jo se suurin onni, mitä ajattelet saavasi, kun vain nyt yrität lisää tavoitella. 

Kiinnostavaa on mielestäni myös se, että eihän ihminen läheskään aina itse tiedä, mikä hänelle on parhaaksi.

Tsemppilauseet, joiden mukaan kaikki on mahdollista

1) kannustavat

2) vyöryttävät paineen ja vastuun ihmisen harteille: onnettomuutesi on omaa syytäsi!

ja 

3) asettavat ihmiselle sellaisen vastuun, mistä hänen ei ole mahdollista selvitä. 

Jossain määrin ihminen voi tietää, mitä hänen pitäisi tehdä, mikä olisi oikein.

Väitän kuitenkin, että kokonaisuutta ihminen ei voi koskaan itse tietää. 

Joku ulkopuolinen voi auttaa näkemään paremmin, tai joskus jälkikäteen voi nähdä, miten hyvin asiat menivät, kun ne menivät eri tavalla kuin itse oli ajatellut.

Minusta ei kuitenkaan ole realistista, että ihminen voisi täysin itse tietää, mikä hänelle olisi parasta. Se on yhtä epärealistista kuin se, että kaikki olisi meille kaikille mahdollista.

Ja ennen kaikkea se on yhtä epärealistista kuin se, että ihminen olisi oman onnensa seppä.

Jos ihmisen elämässä asiat ovat hyvin, hän voi ilman muuta olla tyytyväinen itseensä. Hän on tehnyt oman osuutensa sen eteen, että kaikki on juuri nyt niin kuin on. Kaikkea kunniaa omasta onnestaan hän ei kuitenkaan voi ottaa. 

Kaikessa on aina pelissä myös tuuria ja sattumaa. 

Saattaa käydä hyvin tai saattaa käydä huonosti. 

Yhteenvetona lainaus kirjasta, jota olen lainannut lukuisia kertoja ennenkin: 

Tee työtä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä yritä pakottaa elämää unelmiesi mukaiseksi. Todellisuus on parempi. 

Viikko 7: Niin kaunis on hiljaisuus

 Tällä viikolla kirjoitan aiheesta, joka on aina ollut minulle tärkeä: hiljaisuudesta. 

Olen liian monta kertaa elämäni aikana kuullut toteamuksia ja määrittelyjä siitä, että olen liian hiljainen. Minusta ei voi tulla sitä eikä tätä, koska olen hiljainen. En tule pärjäämään elämässä, koska olen hiljainen ja ujo. Jos aion pärjätä elämässä yhtään mihinkään, minun pitää ehdottomasti muuttua aivan toisenlaiseksi. Alkaa puhua enemmän, tuoda mielipiteitäni esiin, tuoda itseäni esiin. Se on välttämätöntä, ja se on ainut, mitä ihmisen pitäisi maailmassa tehdä. 

Aikuisena olen alkanut ajatella, että tällaisen hiljaisuuden, ja mikä sen vastakohta nyt sitten olisikaan, reippaus tai puheliaisuus, välillä vallitsee vähän samanlainen kahtiajako kuin laihuuden ja läskiyden välillä. 

Läskiys on paha, laihuus on hyve. Läskin pitää laihtua, laiha on ok.

Toisaalta läskiydestä pitää olla hiljaa, mutta laihuudesta saa mekkaloida.

Läskin ihmisen ruumiinmuotoon ei saa millään tavoin viitata, laihaa ihmistä saa määritellä niin paljon kuin mielii. 

Samalla tavalla toisia kuuntelevaa ihmistä jostain syystä saa osoitella, moittia, pilkata, vaatia muuttumaan toisenlaiseksi. Puheliaille ihmisille harvemmin sanotaan, että maailma muuttuisi saman tien paremmaksi, jos he pitäisivät suunsa tukossa vaikka nyt aluksi joka kolmas kerta, kun heille juolahtaa jotain sanottavaa mieleen. 

Kulttuurissamme on valtava määrä sisään rakentuneita, syvälle juurtuneita käsityksiä siitä, millainen ihmisen pitäisi olla ja miten käyttäytyä ollakseen oikeanlainen. 

Yksi tapa olla vääränlainen on olla hiljaa. 

Olen usein tilanteissa, joissa ihmiset puhuvat toisilleen, vaikka heillä ei ole mitään sanottavaa, ja puheenaiheita on ilmeisen vaikea keksiä. Viime viikolla kuuntelin puhetta pihalla taapertavista linnuista, vaikka kukaan osallistujakunnasta ei tiennyt yhtään, mitä lintuja ne olivat tai voisivat olla, eikä mitä ilmeisimmin kiinnostanutkaan. Jotain oli vain pakko puhua, koska hiljaisuus on niin kamalaa.

Joskus olen kysynyt joltain, "miksi aloit puhua sille siitä aiheesta silloin?" ja saanut vastaukseksi: "no jotainhan mun piti siinä puhua, kun kukaan muu ei puhunut mitään."

Työelämässä olen ottanut mielestäni valtavan hyväksi ohjenuoraksi tällaisen sloganin:

Puhu vain silloin, kun on jotain sanottavaa.

Älä jaarittele ylimääräisiä asioita, koska se vie muiden aikaa. Älä myöskään missään nimessä jätä sanomatta, jos sinulla on jotain tärkeää sanottavaa. 

Valitettavasti ei ole kulttuurisesti hyväksyttyä soveltaa samaa ohjenuoraa muualla kuin työkokouksissa. Kahvitauoilla, matkalla kokouksiin ja vapaa-ajalla ihmisiä tavatessa olisi tärkeää puhua silloinkin, ja ehkä etenkin silloin, kun ei ole mitään sanottavaa. Myöhemmin voidaan sitten sopivalla porukalla puida sitä, miksi joku sanoi näin, mitähän se tarkoitti sanoessaan noin, ja miksen minä sanonut siihen niin. 

Ja tietysti raja on liukuva. Mikä on tarpeeksi tärkeää, että se olisi saatava sanottua?

Lapsena ja nuorena kärsin siitä, että en uskaltanut sanoa ihmisille asioita, tai kysyä asioista, joita minun olisi tehnyt mieli sanoa tai kysyä, tai minkä sanominen tai kysyminen olisi ollut todella tarpeellista. 

Nykyisin en kärsi enää samasta ongelmasta. Jos koen, että minulla on johonkin aiheeseen tärkeää sanottavaa tai kysyttävää, saan kyllä sanottua. 

Kuluvalla viikolla olin kuitenkin taas saman ongelman edessä, kuin olen ollut monta kertaa aikuiselämässäni: mitä minun nyt kannattaa sanoa, ja mitä kannattaisi jättää sanomatta?

Kyse ei ole enää siitä, että en uskaltaisi sanoa, vaan siitä, että jos sanon jotakin, tai jätän samomatta, se saattaa vaikuttaa moneen seikkaan, ja sillä voi olla iso vaikutus, enkä tiedä, mitä kaikkia vaikutuksia sillä voisi olla. 

Joskus olen päättänyt sanoa, ja katunut sitä jälkikäteen, tai sitten en ole katunut. 

Tällä viikolla tulin siihen lopputulokseen, että en sano mitään, ja loppuviikon olen toisaalta katunut sitä, ja toisaalta yrittänyt lohduttautua sillä, mitä pohjimmiltani ajattelen. 

Jos ei täysin varmasti tiedä, kannattaako jotain asiaa sanoa, 

niin yleensä sellaiset asiat kannattaa mieluummin jättää sanomatta. 

Ehkä juuri siksi, että itseäni on yritetty väkisin muuttaa toisenlaiseksi, olen alkanut liputtaa vastakkaisen asian puolesta:

maailmassa saa huomattavasti enemmän pahaa aikaiseksi puhumalla liikaa, kuin olemalla hiljaa. 

Viikko 6: Vaikeus vetää raja

Tällä viikolla kirjoitan rajoista. 

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka vasta aikuisena olen huomannut, että minulla on oikeus saada hyvää palvelua, ja että toisilta ihmisiltä saamani tylyt vastaukset tai huono palvelu eivät ole minun vikani.

Samoin vasta aikuisena olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omien rajojen tärkeyden. 

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset ihmiset haluaisivat minun tekevän.

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset pyytävät tai ehdottavat. 

Minulla on oikeus kieltäytyä työstä, tapaamisista, ehdotuksista. 

Minulla ei ole velvollisuutta tehdä aina niin kuin muut haluavat.

Nuo ovat käsittämättömän vaikeita asioita. 

Vasta yli 30-vuotiaana olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa ja harjoitella niitä. 

Työ on minulle tärkeää. Haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Haluan onnistua.

Siksi tuntuu käytännöllisesti katsoen mahdottomalta sanoa esimerkiksi esimiehelle, tai edes työkaverille ei, jos hän pyytää minulta jotakin. 

Faktana voidaan kuitenkin pitää sitä, että jos ei koskaan, missään tilanteessa sano ei, tai edes mitään ein suuntaista, niin sekään ei voi loppujen lopuksi johtaa kovin hyvään lopputulokseen. Ei ole kenenkään etu, jos työn laatu heikkenee tai työntekijän terveys rakoilee liiallisen velvollisuudentunnon seurauksena. 

Vaikka sen tiedostaa, kynnys omien rajojen vetämiseen on korkea.

Työn lisäksi ongelmallista, ehkä vielä työtäkin ongelmallisempaa, on vapaa-aika.

Jos esimerkiksi olet viettänyt aikaa joidenkin ihmisten kanssa useamman kerran, koska sinulla ei ole mitään heitä vastaan, eikä sinulla ole ollut mitään syytä olla suostumatta heidän tapaamisehdotuksiinsa, eivätkä he ole koskaan olleet sinulle oikeastaan ilkeitä, mutta et silti syystä tai toisesta viihdy heidän seurassaan, niin onko sinulla oikeus kieltäytyä tapaamasta heitä jatkossa? 

Mielestäni vastaus on, että ehdottomasti on.

Mielestäni ainoa velvollisuus on, että kieltäytyminen tulee tehdä kohteliaasti. Kellään ei ole oikeutta olla ilkeä toiselle.

Käytännön toteutus kieltäytymiseen on kuitenkin mahdottoman tuntuista. 

Tuntuu siltä, että pitäisi keksiä jokin syy. 

En pysty ajattelemaan, että syy voisi olla esimerkiksi se, että elämässäni on vain rajallinen määrä aikaa, ja että minun kannattaisi käyttää tuo aika mieluummin johonkin sellaiseen, joka tuottaa minulle jotain hyvää. Ei sellaiseen, jonka olen jo aiemmin todennut käytännössä ajan tuhlaamiseksi. 

Miten sen voisi sanallistaa, kun nuo ihmiset lähestyvät, eivätkä hiljaisuudesta tai hienovaraisemmista vihjeistä ymmärrä?

"Kiitos tarjouksestanne, mutta olen todennut, että en halua viettää aikaa kanssanne. Hyvää päivänjatkoa. Mitä kohteliaimmin terveisin..."

Ja kun he kysyvät miksi, voisin vastata esimerkiksi:

"Mitä kohteliaimmin ilmoitan, että oikeastaan minulla on oikeus olla perustelematta syitäni teille tarkemmin. Kiitos osoittamastanne mielenkiinnosta."

Tai vaihtoehtoisesti: 

"ei nyt kiinnosta tavata teitä, lopettakaa viestittely."

Tuleeko mieleen muita mahdollisia tapoja?