Niin monta mahdollista maailmaa

Opettaja / kouluttajaopinnoissani olen joskus kuullut sanan särö ja sen johdannaisen, säröyttävä kokemus. Sillä tarkoitetaan jotakin särön tekevää, hätkähdyttävää, uutta, ehkä omituista, kenties pelottavaa, todennäköisesti enemmän tai vähemmän epämiellyttävää, mutta ennen kaikkea toisenlaista, mihin on tottunut. Opettajaksi tai kouluttajiksi haluavien on opinnoissaan tehtävä säröjä, eli tutustuttava omasta alasta mahdollisimman erilaisiin, itselle mahdollisimman vieraisiin opetus- ja koulutusympäristöihin. Vain sillä tavalla voi itse oppia jotakin uutta. Vaikka se olisi epämiellyttävää, vaikka se olisi vaikeaa, silti se on tärkeää, sillä vain muutos, poikkeama totutusta, voi tuoda jotakin uutta.

Itse koin jälleen kerran viime viikonloppuna säröyttäväksi kutsuttavan kokemuksen, tosin en opinnoissa enkä työssä vaan vapaa-ajalla.
Kävin erittäin läheisen ihmisen kanssa keskustelun, jonka aikana hän muun muassa totesi minulle hymyillen, että  "sä oot niin viaton", ja kertoi oman näkökulmansa joihinkin asioihin.

Keskustelu oli samaan aikaan harvinaisen epämiellyttävä ja hirvittävän tärkeä, ja olen sen aiheuttamasta huonosta olosta huolimatta onnellinen, että se käytiin.
Ymmärsin kunnolla, mitä sillä säröilyllä opinnoissa tarkoitetaan.
Ironisoin omaa intohimoani siihen, että kirjoissa kerrotaan sama tarina useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta.
Todellisessa elämässä kuultuna se osoittautui yllättävän vastenmieliseksi.

Ja silloin sen vasta huomaa.
Sen, että omassa päässään kokoamansa tarinan, oman kuvansa maailmasta, oman kokemuksensa, jollakin tavalla aina olettaa toistenkin näkemykseksi. Vaikka teoriassa tietää, että niin ei ole, niin silti jollakin tavalla olettaa.
Luulee, että ainakin läheinen ja tärkeä ihminen on tästä asiasta tätä mieltä ja tuosta ihmisestä tuota mieltä ja tämä asia on näin ja tämä noin, ja näin vain on, kyseenalaistamatta.

Ja sitten toinen ihminen kääntää asiat ihan toisinpäin, kuin itse olet ikinä ajatellut, kuullut, lukenut tai uskonut. Näyttää eräänlaisen vaihtoehtoisen historian, joka on toisaalta sama ja toisaalta kokonaan eri, kuin oman pääsi sisällä oleva tarina, uskomus, mikä lie.

Jäljelle jää kauhea ahdinko siitä, kumpi näistä on totuus, missä on totuus.
Vielä kauheampi ahdinko siitä, että mitään absoluuttista totuutta ei ole. On vain jokaisen oman pään sisällä oleva olettamus totuudesta.
Kaikkein kauhein ahdinko siitä, että minä tosiaan olen näin lapsellinen, viaton, yksinkertainen ja / tai tyhmä, mitä sanaa nyt kukin haluaa käyttää. Että olen tästä tiedosta huolimatta aina ennen tätä uskonut omaan olettamukseeni, uskonut, että se on kaikkien muidenkin olettamus, uskomus, tieto.

 Lohduttaudun sillä, että todennäköisesti en kuitenkaan ole keskivertoihmistä tyhmempi.

Olen päinvastoin onnekas, kun minulla on mahdollisuus tällaisiin säröyttäviin kokemuksiin aika ajoin, ja kun niiden avulla saan mahdollisuuden tiedostaa edellä mainitut asiat.
Todennäköisesti ne unohtuvat tietyn ajan kuluttua. Elämä on tasaisen ja särön vuoropuhelua. On hyvä, että säröjä tulee, että edes silloin tällöin havahtuu ajattelemaan.

On lahja, että ympärillä on niin erilaisia ihmisiä, kuin itse on.
Silloin pysyy liikkeessä. Joutuu haastamaan omia ajatuksiaan jatkuvasti.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita. Jotkut jumiutuvat omiin ajatuksiinsa ja elävät ties kuinka suuren osan elämästään uskoen vakaasti, että oma olettamus maailmasta on kaikkien muidenkin olettamus, että oma olettamus on se ainoa ja oikea.
Vaikka särön kokemus on epämiellyttävä, ajatus toisesta vaihtoehdosta on moninkertaisesti epämiellyttävämpi. 

Ja ennen kaikkea huomaa, että koskaan ei ole tilannetta, että kaikki olisivat samaa mieltä tai että kukaan ei olisi jotakin mieltä.

Jos ja kun siis aina silloin tällöin tulee sellainen olo, että minä olen täysi paska ja kaikki on ihan päin helvettiä ja kaikki muutkin ovat sitä mieltä, joku saattaa kääntää senkin asian ihan päinvastaiseksi.
Jonkun mielestä saatan silloinkin, ja ehkä juuri silloin, olla ihan mahtava ihminen. 

Elämän kauneus

Miten puhua tai kirjoittaa asioista, joihin ei löydy sanoja?
Jos liian lyhyessä ajassa tapahtuu liikaa, jotta sitä pystyisi kunnolla käsittelemään?


Vaihtoehdoksi jää jonkinlainen tiivistys, pelkistetty summaus. Jota (ehkä) myöhemmin seuraa (joidenkin) asioiden syvällisempi läpikäynti.


Kaksi viikkoa, johon mahtuu asioita melkein elämän verran.
Ensin yritän sisäistää sen, että maisterinopinnot ovat koossa. Viiden vuoden opintojen jälkeen, hillittömän gradupuserruksen jälkeen, se on sitten siinä. Amanuenssi käskee pistämään kuoharit kylmään.


Ennen kuin ehdin suoda sille yhtä hämmentynyttä ajatuksenhäivettä enempää, olenkin jo lentämässä Ateenaan. Kaupunkiin, johon olen halunnut vuosien ajan matkustaa.
Sitten olen siellä, ja kaikki on juuri niin kaunista ja upeaa, kuin olen kuvitellut, ja toisaalta aivan liikaa, että osaisin edes kuvitella.


Odotan auringonnousua maratonpäivän aamuna Marathonaksen urheilukentällä ja jostain syystä ajattelen sitä tyhjää kohtaa, joka elämässäni on. Ajattelen sitä ihmistä, josta luovuin kaksi vuotta sitten, ja sitä, josta olen luopunut nyt, enkä tiedä, surenko kumpaakaan heistä vai heidän hahmossaan enemmänkin yleisesti jotain muuta. Kenties pelkoa siitä, että ketään ei koskaan tulekaan.


Ylitän maratonin maaliviivan Ateenan stadionilla, ihmettelen ihmisten paljoutta ja auringonpaistetta kaikkialla ympärilläni, kirkkautta ja kaukaa historiasta kumpuavaa viestiä. Olen juossut maratonin Ateenassa, olen valmistunut maisteriksi, olen Ateenassa, siinä kaikessa on liikaa, että osaisin ajatella. Katson, mutta en näe. Ajattelen, mutta en ymmärrä. Liikutuksen kyyneleet olisivat paikallaan, mutta asiat ovat liian suuria, että tunnekapasiteetti riittäisi niihin. Ajattelen, että ne tulevat sitten joskus. Kun ehdin käsitellä asioita paremmin.


Pidän puheen juhlissa, sanon asioita, jotka olen jo kauan halunnut sanoa, jännitän puheen pitämistä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta, kun olisi liian paljon sanottavaa ja liian vähän sanoja. Pelko siitä, että en saa tuotua julki, ymmärrettäväksi, sitä mitä haluan sanoa.


Ylitsekäyvä onnellisuus siitä, että olen saanut elämässäni niin paljon rakkautta, että olen niin monen tärkeän ihmisen ympäröimä.
Että olen saanut elämältä näin paljon.


Haluaisin itkeä taas, mutta taas asiat ovat liian suuria, että jaksaisin ajatella niitä kerralla.


Juhlista seuraavana aamuna, tasan viikko maratonin jälkeen ja kaksi viikkoa opintojen valmistumisen jälkeen astun jälleen tärkeän ihmisen eteen, tällä kertaa vuoteen äärelle, tällä kertaa en juhlissa. Olemme kaikki hänen ympärillään, olemme tulleet niin nopeasti kuin mahdollista sen jälkeen, kun kuulimme, että aikaa ei enää ole hukattavaksi.


Emme tiedä, kuuleeko hän meitä, emmekä tiedä, tietääkö hän että olemme siinä. Voimme vain arvailla.
Koska pöydällä on runokirja, ja koska koko elämäni ajan olen lukenut ja keskustellut kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja runoista tämän ihmisen kanssa, tartun siihen. Selaan kirjaa ja satun avaamaan sen "Elämän kauneus" -nimisen runon kohdalta. Luen runon ääneen hiljaisuudessa, ja kuulemma näyttää siltä, kuin sängyssä makaavan silmistä tulisi pari kyyneltä.


Tunne tulee vasta, kun lähdemme huoneesta pois.
Ajattelen, että en voi ymmärtää sitä. Kun nyt lähdemme tästä, kun suljemme tämän huoneen oven, kun painamme sen perässämme kiinni ja kävelemme ulos, emme enää ikinä näe häntä. Käännyn vielä ovelta katsomaan sängyssä makaavaa ja yritän ymmärtää, että siinä näen hänet viimeisen kerran. Se runo jonka luin, oli hyvästi.
Sillä hetkellä en haluaisi itkeä, mutta yhtäkkiä pala kurkussani on kammottavan suuri. Sen hetken ja kaikkien sitä edeltävien hetkien edestä.


Seuraavana aamuna tapahtuu sitten se, mikä ei ole kellekään yllätys, mikä tiedettiin, mitä odotettiin.


Ajattelen häntä, joka oli niin suuri osa elämääni, ja jota ei enää ole.
Ajattelen niitä, jotka ovat suuri osa elämääni ja jotka vielä ovat.
Itken, ensin sitä jota ei enää ole ja sitten lopulta kaikkia muitakin, ensin surusta ja sitten en enää pelkästään siitä.
Suru ei ole päällimmäinen tunne.
Päällimmäinen on tunne siitä, että elämä on kaunis.


Elämän kauneus on siinä, että kaikki tämä tapahtuu. Että samassa hetkessä ja vaihtuvasta hetkestä toiseen voi kokea niin montaa erilaista tunnetta. Että elämä antaa tämän kaiken.

Arvoitus nimeltä gradu

Arvoitus, joka ei ikinä ratkea.
Lause, jota hoin gradussani useampaan otteeseen, ja joka loppujen lopuksi määritteli itse työn. Sattumalta tai juuri siksi.

Aloitin reilu vuosi sitten. Esittelin jo kehittelemäni aiheen. Sain komennuksen keksiä toisen. Aloitin vimmatun tiedonhaun, paniikkia ja hysteriaa lähentelevän keksimisen. Keksin. Aloin kehitellä. Kehittelin. En uskonut. Ohjaaja uskoi, joku muukin kenties uskoi.

Syksy meni ilman levon hetkeä. Tein unelma-alani opintoja ja gradua rinnakkain ja vuororellen ja yhtä aikaa. Itkin ja kirosin ja olin innostunut, onnellinen ja tyytyväinen, kaikkea vuorotellen ja yhtä aikaa. Asuntoni täyttyi muistiinpanovihkoista, lähdeteoksista, kirjoitusvälineistä. Muistitikulleni alkoi kertyä tiedostoja huolestuttavassa määrin. Hankin varuilta vielä kolmannen muistitikun, koska olin kuullut, että niihin ei voi ikinä luottaa - ei varsinkaan silloin, jos koko 120 sivun gradutekeleesi on yhden muistitikun varassa.

Jouluna pidin lomaa. Huomasin olevani suhteellisen hermoheikko. En kestänyt sitä, että joulupöydässä kysyttiin "mitä gradulle kuuluu" sen sijaan, että oltaisiin oltu pätkän vertaa kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu.

Joulun jälkeen alkoi ahdistus.
Tein ensin varovasti ja sitten räjähtävällä kauhulla sen havainnon, että joskus se gradu pitää kirjoittaakin.
Että ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisesti sisäistänyt kaiken lukemani. Jona hallitsisin täydellisesti kaiken ja mieleni syöksisi ajatukset tekstiksi paperille juuri sellaisina kuin kuuluu, kuin suoraan tietokoneen tiedostoista.
Että jos aion tehdä gradun, minun pitää tehdä se. Minun, ei kenenkään muun. Kukaan ei voi sanoa, onko se oikean- vai vääränlainen.
Edelleen ohjaaja uskoi, minä en.

Aloitin.
Varovasti.
Kirjoitin yhtenä tammikuun alun iltana kaksi sivua, toisena päivänä toiset kaksi.
Samaan aikaan aloitin työharjoittelun kirjastolla. Päivät olivat kivoja, mutta raskaita. Päivien mukavien hetkien ansiosta jaksoin niellä iltaisin mukillisen myrkkyä, eli kirjoittaa puoli sivua tai sivun tai pari isoa G:tä, niin kuin sanotaan. Olin kauhuissani ja tukehtumiseen asti ahdistunut ja kenties vähän ylpeä itsestäni.

Tammikuun loppuun mennessä olin saanut ensimmäisen luvun kirjoitettua. Kun harjoittelu kirjastolla loppui, varasin ajan ohjaajan kanssa voidakseni keskustella tuosta ensimmäisestä kirjoitetusta pätkästä.

Menin ohjaajan tapaamiseen kuin viimeiselle tuomiolle. Tuntui, että elämäni riippuu tästä. Olin varma, että mitään muuta ei olisi odotettavissa kuin lopullinen ja täydellinen tyrmäys. Pidin selvänä, että viimeistään nyt ohjaajallekin on selvinnyt, että ei helvetti, ei tuo tähän kykene.

Olin järkyttynyt, kun ohjaaja olikin ihan leppoisa. Kehui ja kannusti kovasti ja kehotti jatkamaan samaan malliin. Suhtautui 15 sivun gradutekstipätkään kuin johonkin ihan normaaliin asiaan.

Poistuin tapaamisesta täynnä silkkaa ihmetystä.
Jatkoin kirjoittamista.

Keväälle muodostui oma rutiininsa. Nousin aamulla aikaisin, join aamukahvin, suuntasin yliopistolle. Kirjoitin gradua, kävin syömässä, kirjoitin lisää. Usein eräs ystävä kirjoitti vieressä omia juttujaan. Huomasin hänen kanssaan sen ikiaikaisen faktan, että parasta ystävyyttä mittaa yhteinen hiljaisuus. Voimme tavata aamulla ja olla tuntikausia yhdessä ilman, että höpisemme mitään turhaa. Silti saamme tukea toisistamme ja annamme toisillemme lahjaksi sen, että tämäkin työntäyteinen päivä tuntui suorastaan siedettävältä.

Illalla erosimme, hän meni kotiinsa ja minä yliopistoliikunnan tunnille. Rääkkäsin itseni kipeäksi ja raahauduin illaksi kotiin. Illoista kotona muistan lähinnä ne kammottavat määrät Milka-keksisuklaata, joita elimistöni vaati.

Kevät kului ja gradusta oli tullut ihan normaali osa elämää.
Pääsiäisenä pidin ensimmäisen loman sitten joulun, ja olin kuin toisessa maailmassa.
Loppukeväästä ahdistuin graduseminaariin kuuluvan, oman gradutyöpätkän esittelystä ja siitä, että on kevät. Raahauduin räntäsateessa kirjastolle hakemaan ja lukemaan lisää lähdeteoksia, panikoimaan siitä, onko niitä nyt tarpeeksi. Horjuin vuorien ja laaksojen välimaastossa: hyvinä päivinä ajattelin, että kyllä tästä selvitään, huonoina päivinä taas, että maailmanloppu kolkuttelee jo ovella.
Parempia päiviä oli enemmän.
Koska tiesin, että suuri osa ihmisistä kirjoittaa graduaan vuosia ja taas vuosia - kyllä kai minä saan yhden kevään olla naimisissa sen kanssa ja kokea sen kanssa koko tunnekirjon kaikessa laajuudessaan.

Tuli toukokuun loppu ja se käsittämätön hetki, että tämä oli nyt tässä. Piste viimeiselle luvulle. Enää en kirjoita mitään.
Ja taivas mikä väsymys sitä seurasi.
Makasin sängyllä ja ajattelin, että en jaksa nousta juomaan kahvia.
Sillä hetkellä kummitätini soitti ja ilmoitti varanneensa minulle ajan kasvohoitoon.

En usko, että on olemassa mitään, mitä ihminen siinä tilanteessa mieluummin kuulisi.
Ajattelin, että kirjoitan tämän muistiin oman tulevaisuuteni varalle, ja ilmoitan sen nyt täälläkin:
jos lähipiirissänne on gradua tai vastavaa puskevia ihmisiä ja haluatte antaa heille jotakin, varatkaa heille kasvohoito. Siis sellainen hemmotteluhoito, ei mitään nahan repimistä naamasta irti. Mitään muuta ei ihminen siinä tilanteessa kaipaa.

Tuli kesäkuun alku ja tapasin ohjaajani koko suuren tekstimassa-paskan jälkeen ja vielä sen keskellä. Ei oikein ollut sanoja. Keskustelimme siitä, kuinka tästä jatkamme. Ohjaaja oli sitä mieltä, että voisin pitää vähän lomaa. Olin samaa mieltä.

Seurasi onnellinen kuukausi, jona en vilkaissutkaan graduani. Olin vain töissä kirjastolla ja rakastin siellä olemista ja elämää.
Kuukauden jälkeen ajatus alkoi hitaasti mutta varmasti kaihertaa taas mieltä. Poissa ollut ahdistus sai kiinni kirjaston hyllyjen välissä. Muistutti, että tämä onnellisuus ei jatku. Missään muodossa.

Onneksi samaan aikaan näyttämölle astui muuan henkilö.
Heinäkuun lopusa sain itseni taas vauhtiin gradun läpiluvussa ja viimeistelytyön aloittamisessa jakamalla asian muuan henkilön kanssa. Jäin työpäivän jälkeen kirjastolle mielelläni lukemaan keväällä kirjoittamaani roskaa, tekemään lähdeluetteloa ja miettimään, pitäisikö jotain ottaa pois, lisätä tai muuten muuttaa, koska muuan henkilökin jäi. Tosin kerrosta alemmas, omiin työtehtäviinsä, mutta siellä hän kuitenkin oli, tietoisena minun elämäni kriiseistä.
Kuukausia sitten kirjoitettu teksti oli silmissäni roskaa, jossa väliin mahtui jokin helmi. 

Elokuun alussa lähetin sopimuksen mukaisesti viimeistellymmän version ohjaajalle, jolla ei ollut minulle juuri silloin aikaa.
Odotin ja odotin, ohjaajan luvattuja kommentteja, joita ei vain tullut.
Kului kuukausi, jonka aikana puin turhautumistani asioiden itsestäni riippumattomasta etenemättömyydestä lukusaleissa ja lainaustiskeissä muuan henkilön kanssa. Totesin hänelle muun muassa eräänä aamuna kello 8.30, että ohjaaja ei ole vie-lä-kään lukenut / kommentoinut sitä graduni viimeisintä versiota, ja mä en ymmärrä, että miksi mun gradu ei ole jokaiselle maailman ihmiselle ensisijaisen tärkeä asia, koska kyllähän sen pitäis olla. Ja sanoin, että tarvin Irish Coffeen, ja kysyin, että tulisiko hän seurakseni. Hän tuli. Mutta se onkin jo toinen tarina. Jatketaan alkuperäistä.

Syyskuussa ne kommentit sitten lopulta tulivat.
Halusin pelkästään oksentaa ajatellessani gradua ja sitä, että tämä ei ole vie-lä-kään ohi.
Nielin oksennukseni ja jäin kirjastolle töiden jälkeen itkua pidätellen ja hammasta purren tekemään kommenttien mukaista viimeistelytyötä. Havahduin aina välillä kirjaston yleensä täyden tietokoneluokan hiljaisuuteen ja ihmettelin, miksi täällä on näin tyhjää. Sitten muistin, että eihän kukaan täysjärkinen ihminen istu kirjastossa klo 18, kun ulkona paistaa aurinko ja vielä on kesää jäljellä.
Vain minä.

Menetin uudelleen uskoni kaikkeen, graduun ja koko elämään, enkä halunnut enää mitään muuta kuin päästä siitä eroon, lopullisesti, lopullisesti, lopullisesti irti ja mahdollisimman kauas siitä. Kului pari viikkoa, jona gradu ei ollut minulle mitään muuta kuin vastenmielisin asia, jonka pystyin keksimään.

Sitten onnistuin kaivamaan jostain viimeiset jäljellä olevat voimanrippeet.
Keksin uuden lähestymistavan.
Suhtaudun tähän nyt niin, että tämä ei ole minun graduni, vaan tämä on kirjallisuudentutkimus, ja koska kirjallisuus ja sen tutkimus on intohimoni, suhtaudun tähän kirjallisuudentutkimuksellisella intohimolla.
Sillä tavalla pystyin siihen. 

Lähetin kommenttien mukaan muokatun version vajaa kahden viikon kuluttua kommenttien saapumisesta.
Sain viimeiset viimeistelyohjeet, jotka koskivat lähinnä pois jätettäviä tai lisättäviä pilkkuja, viivojen pituuksia, sisällysluettelon ja sivunumeroiden asetusta.
Luulin, että hoidan ne parissa tunnissa.
Olin väärässä.

Istuin kirjastolla kolmena päivänä kahdeksan tuntia. Itkin ja nauroin hysteerisesti vuorotellen ja yhtä aikaa yrittäessäni saada sivunumeroita täsmälleen oikein paikalleen ja keksiessäni, miten saan ne takaisin, kun joku lisäasetus kadotti ne.

Kun sivunumerot olivat paikallaan, pysähdyin hetkeksi hengittämään.
Kysyin itseltäni, onko tämä nyt hyvä. Onko tämä nyt se, minkä haluan painuvan historiaan minun tekemänäni graduna. Vielä on mahdollisuus perääntyä. Ei ole pakko palauttaa tätä tällaisena. Saan vielä muokata tätä, jos haluan, saan muokata loputtomiin, jos haluan.

Vastaus oli selvänä mielessäni.
En ole täysin tyytyväinen tähän. Tiedän, että tämä ei ole täydellinen. Tiedostan työn heikot kohdat. Tiedostan, että sen voisi tehdä paremminkin.
Tiedostan kuitenkin myös, että tämän parempaan en tällä erää pysty.
Tiedostan, että koskaan ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisen tyytyväinen. Ei tule sellaista hetkeä, jona ajattelisin, että onpa hieno gradu, ja minä olen tehnyt sen.

Tein päätöksen siltä pohjalta.
Tämä on nyt se gradu, jonka tein. Tämä on tässä. Tässä on kaikki.
Ainut asia, mikä minun pitää tehdä ja minkä enää voin tehdä sen hyväksi, on osata päästää siitä irti.

Lähetin sen, lopullisen ja viimeisen, elämäni viimeisen version. Oli lokakuun alun ilta, kello oli seitsemän illalla. Olin ollut kirjastolla aamusta asti.
Nousin tietokoneelta katse lasittuneena ja kompuroin kirjaston aulaan. Johtaja tuli vastaan. Ylin johtaja, jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään tervehtimistä enempää. Ensimmäinen ja ainut henkilö, jonka näen lasittuneilla silmilläni kirjaston aulassa minuutti gradun palauttamisen jälkeen.
Johtaja tervehtii, hymyilee ja kysyy, oliko mulla noin pitkä päivä.

Henkäisen, että "mä palautin mun gradun".

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että olisi voinut myös vastata siihen, mitä kysyttiin.

Kuluu viikko ja toinen, lähinnä uskomatta, haluamatta edes ajatella.
Kun on kulunut kolmas viikko, alan ahdistua, kun mitään ei taaskaan kuulu. Laitan sähköpostia, ja saan vastauksen.
Gradun arvosana ja sen perustelut läjähtävät naamalleni samana päivänä, kun olen pitänyt ensimmäisen oman opetustuokion ja etsinyt passini seuraavan viikon Ateenan-lähtöä varten.

Ne ovat kai niitä tilanteita, joihin ei oikein mahdu tunteita eikä ajatuksia. Kaikki tulee vasta jonkin aikaa jälkeenpäin.
Kirjaudun facebookiin ja huomaan, että kesällä tärkeäksi muodostunut henkilö on online-tilassa. Olen jo vuosia sitten lakannut pitämästä facebook-chattailusta, mutta katson tämän poikkeustilanteeksi. Avaan keskusteluikkunan ja kerron tärkeimmät asiat koruttomasti, tiivistettynä.
Kerron, että gradun arvosana tuli, ja nyt lähden pistämään tavarat kasaan ensi viikkoa varten.
Henkilö vastaa.
Hieno juttu!"
ja
"Hyvää matkaa! :)"









 

Kirjahaaste

Suoraan sanottuna ajattelin jo, että en enää kirjoita tätä blogia.
Monestakin syystä.
Vaikkapa siksi, että en pidä joistakin suhtautumistavoista, enkä varsinkaan omista reaktioistani niihin.
Toisekseen siksi, että aikansa voi käyttää niin paljon paremminkin.

Olen kirjoittanut kuluneen puolen vuoden aikana jo kaksi tekstiä, jotka minun oli vakavasti tarkoitus julkaista blogissa, mutta jotka jätin julkaisematta. Näiden tekstien takia ajauduin lopulta kysymykseen siitä, kannattaako sitten kirjoittaa ylipäätään mitään. 

Tekisi melkein mieli järjestää kansanäänestys aiheesta "kuinka moni haluaa kuulla, mitä tapahtui Jujun Onnea-korvamatobiisin jälkeen ja sitä ennen", jota toinen toistaiseksi julkaisematon teksti käsitteli, mutta en järjestä, koska a) ääniä ei kuitenkaan tulisi ja b) niillä ei ole väliä, koska minähän siitä lopulta vastaan, mitä tekstejä täällä julkaistaan ja mitä ei.

Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin tasapainoilemaan rajapinnalle.
Koska lokakuu on lukukuu, bloggaan pari kertaa vähemmän henkilökohtaisesta aiheesta, eli kirjoista, ja katson sitten, miten tämä jatkuu.

Kirjoista kaikki oikeastaan lähti, sillä ihan kaikkein ensimmäinen ideani oli pistää pystyyn kirjablogi.
Kirjojen kautta lähestytään siis myös blogin kehityskriisiä.
Nappasin eräästä toisesta blogista kirjahaasteen, eli kysymyssarjan elämäni kirjoista, ja tässä se nyt tulee, enemmän tai vähemmän pohdittuine vastauksineen.

Jälkikäteen lisättynä pakko todeta, että useimpiin näistä kysymyksistä ei ole ainakaan yksiselitteistä vastausta. Olen siis vain yrittänyt vastata jotakin, lähinnä nostaen esiin tavalla tai toisella merkittäviä kirjoja elämässäni niin, että en vain toistaisi koko ajan samoja. 

Paras viime vuonna lukemasi kirja:
Kyllä se on "Kirjavuosi 2014" -postauksessakin mainittu Poikani Kevin. (Lionel Shriver.) En ollenkaan välttämättä suosittele, mutta minun maailmaani se järisytti eniten viime vuoden aikana lukemistani kirjoista. Ja järisyttävä lukuelämys on aina hyvä lukuelämys, oli järistys sitten enemmän positiivinen tai negatiivinen.


Kirja jonka olet lukenut yli kolme kertaa:
Näitä riittää, sillä lapsena luin aina samoja kirjoja moneen kertaan. Alle 10-vuotiaana en kerta kaikkiaan uskonut, että hyvän kirjan luettuaan voisi enää ikinä löytää toista yhtä hyvää kirjaa, joten sitä samaa kirjaa on pakko sitten lukea aina uudestaan ja uudestaan. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Anni Polvan Tiina, moniosaisen sarjan ensimmäinen osa, jota luin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, välittämättä siitä että jatko-osia olisi ollut tarjolla päälle parikymmentä.

Suosikkikirjasarjani:
Kaikkien aikojen suosikkisarjani on L.M. Montgomeryn Anna-sarja, ainoa kirjasarja, jonka olen lukenut varmaan kymmeniä kertoja alusta loppuun, vaikka paksuja kirjoja on kahdeksan kappaletta. Tämä on kirjasarja, jonka olen hankkinut omaksi, ja jota kohtaan tunnen edelleen todella lämpimiä tunteita, vaikka friikein fanitukseni meni ohi joskus kymmenen vuotta sitten. Seuraava etappini on lukea nämä kirjat alkuperäiskielellään, englanniksi, sillä sain vasta aikuisena tietää, että suomennokset ovat alkuperäisistä reippaasti lyhennettyjä versioita.


Suosikkikirjani suosikkisarjastani:
Viimeinen osa, Kotikunnaan Rilla, joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan ja joka viritti lopullisesti perinpohjaisen kiinnostukseni ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumiin.


Kirja joka tekee minut onnelliseksi:
Tove Janssonista kertovat kirjat. Viimeisimpänä Helen Svenssonin toimittama Kirjeitä Tove Janssonilta, sitä ennen Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta ja sitä ennen jälleen Svenssonin toimittama Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista. En tiedä miksi, mutta nämä kirjat tuovat minulle selittämätöntä rauhaa ja onnellisuutta. Viimeksi lukemani kirjekokoelman kohdalla vallitseva ajatukseni onnellisuuden syyksi oli ymmärrys siitä, että minun tunteeni ovat universaaleja. Minun kokemusmaailmaani kuuluvia tunteita ovat kokeneet jo monet kauan ennen minua.

Kirja joka tekee minut surulliseksi:
Tähän, kuten mihinkään muuhunkaan tämän haasteen kysymyksistä ei ole vain yhtä ja yksiselitteistä vastausta. Haluan kuitenkin epäselvissä tilanteissa nostaa esiin sellaisia kirjoja, joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa. Surullisia kirjoja olen listannut jo aiemmissa postauksissani.
Vastaan siis tähän Anna-Mari Marttisen Veljeni vartija, jonka luin lukion toisena vuonna ja jota lukiessani tunsin sanoinkuvaamatonta surua, ties mistä syystä.

Aliarvostetuin kirja:
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo.
Upea kirja, ja sitä sitten kaikista Itkosen kirjoista myytiin ensi tilassa alelaareissa ja se murskattiin kritiikeissä. Törkeää.

Yliarvostetuin kirja:
En katso olevani siinä asemassa, että voisin kieltää minkään klassikon arvostusta, mutta minun mielestäni huonoin arvostettujen kirjojen joukossa on J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Kirja, jossa kaiketi on jotakin hienoa sen saaman arvostuksen vuoksi, mutta minä en ymmärtänyt tätä hienoutta alkuunkaan.

Kirja josta en uskonut pitäväni:
Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva
Tähän oli muiden kysymysten tavoin vaikea nimetä yhtä, sillä en ainakaan nyt pysty muistamaan yhtään teosta, johon olisin suhtautunut voimakkaan ennakkoluuloisesti ja josta sitten olisinkin pitänyt. Paljon on sen sijaan sellaisia kirjoja, joiden aloittaminen ei ole huvittanut, mutta olen jostain syystä silti vähän vastahakoisesti tarttunut niihin ja jotka ovat lopulta olleet positiivisia lukukokemuksia. Tällaisia yksilöitä on esiintynyt erityisesti opiskeluja varten luettaessa. Tohvelisankarin rouvaa aloin lukea turhautuneena tenttikirjojen paljouteen ja opiskeluun yleensä, ja lopetin nauraen katketakseni, kiittäen suurempia voimia siitä, että tämä kirja osui lukulistalleni.

Suosikkiklassikko
En jaksa alkaa eritellä syvällisesti, joten sanotaan vaikka Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Kaikkien tuntema maailmankirjallisuuden klassikko, josta en myöskään uskonut pitäväni, mutta joka lopulta oli elämys. Joka käsitteli omaa ajatusmaailmaani haastavia kysymyksiä ja järisytti siihenastista lukumaailmaani.

Inhokkikirja
Kaikkien aikojen huonoin kirja on mielestäni Kalevala, ja kerron tämän nyt ehkä myös tahallaan provosoidakseni, koska eihän nyt kansalliseeposta saisi halveerata. Mutta. Tämä on teos, joka meidät pakotettiin lukemaan heti opintojen aluksi. Minulle, joka en ole lyriikan enkä varsinkaan mitallisen lyriikan fani, tämä oli puhdasta tuskaa kahlata väkisin läpi kahden viikon määräajassa.


Kirja jota et enää rakasta
Tämä on haasteen ainut kysymys, johon on olemassa yksiselitteinen vastaus. Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli. Koko lapsuuteni ajan ehdoton suosikki, kandin jälkeen ainoastaan kuvottanut.


Suosikkikirjailijasi
No en hemmetti tiedä.
Tove Janssonilla on erityinen paikka lukumaailmassani.
Astrid Lindgren tarjosi lapsuuteni parhaat lukuelämykset ja sytytti rakkauden kirjallisuuteen.
Juha Itkonen on gradun ansiosta lunastanut erityisen paikan aikuisuuden lukumaailmassani. Ei ole eikä varmaankaan tule ikinä olemaan yhtään Itkosen kirjaa, jota en haluaisi lukea.
Miika Nousiainen tulee Itkosen rinnalla mieleen kotimaisista nykykirjailijoista parhaana humoristina.
Ja sit on vaikka kuinka älyttömän paljon muita, yksittäistenkin teosten kirjoittajia. Mahdoton sanoa kuka nyt olisi suosikki.

Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi
Miika Nousiaisen Maaninkavaara.

Paras kirjallinen mieshahmo
Harry Potter -sarjan Albus Dumbledore.

Paras kirjallinen naishahmo
Jaa-a, olisko se Tove Janssonin Muumi-kirjojen Muumimamma.

Suosikkisitaattisi jostakin kirjasta
"Sellaista henkilöä kohtaan tunnetaan aina kunnioitusta, joka osaa pitää suunsa kiinni. Luullaan, että sellainen tietää paljon ja elää hirveän jännitävästi."
Kirjailija on Tove Jansson, kirja on Näkymätön lapsi, sanoja on Muumipappa. Haluaisin tatuoida tuon sitaatin otsaani.

Kirja johon olit pettynyt
Näitä on vaikka kuinka paljon, sillä lataan moniin teoksiin ennalta valtavasti odotuksia ja niitä on vaikea täyttää. Katkerin pettymys viime vuosilta on varmaankin Riikka Pulkkisen Vieras. Ennen tämän teoksen lukemista pidin Riikka Pulkkista yhtenä suosikeistani naispuolisista nykykirjailijoista, mutta tämän jälkeen en ole halunnut lukea enää yhtään Pulkkisen kirjaa.

Paras kirjasta tehty elokuva
Ehdottomasti Puhdistus, ensimmäinen elokuva, jonka katsomisen jälkeen en osannut sanoa, oliko kirja parempi kuin elokuva. 

Suosikkisi romanttisista kirjoista:
Vaikea sanoa, koska on paljon kauniita rakkaustarinoita, jotka eivät kuitenkaan ole osa romanttisiksi kirjoiksi kutsuttavia teoksia.
Koska tyttökirjat ovat perinteisesti romanttisia, vastaan L.M.Montgomeryn Annan unelmavuodet ja Runotyttö etsii tähteään. Edellinen ihanan romanttinen, jälkimmäinen tummasävyisempi ja dramaattisempi.

Suosikkisi kauhukirjoista
Bram Stoker: Dracula. Niin klassinen ja ihanan vanhanaikainen. Ei turhaa mässäilyä millään, mutta silti niin huolellisesti rakennettu maailma. Kaiken kaikkiaan tyylikäs kokonaisuus. Tämä on teos, jolta en odottanut mitään, ja johon jäin koukkuun.


Suosikkidekkarisi
Christian Rönnbacka: Antti Hautalehto -trilogia, erityisesti toinen osa, Julma. 

Lapsuutesi suosikkikirja
Astrid Lindgrenin Melukylän lapset ja eri tekijöiden Lasten Raamatut.

Suosikkisi omistamistasi kirjoista
 Jonathan Powell: Ashtonin perhe kotirintamalla. Löysin ja poimin tämän kirjan sattumalta varastosta 15-vuotiaana eräänä pääsiäisenä, jona vain etsin jotain lukemista. Myöhemmin sain kuulla kirjan kuuluneen äitini äidille. Sen jälkeen ei tullut mieleenkään viedä sitä takaisin varastoon. Nyt se on kirjahyllyssäni, erityisellä tunnearvolla varustettuna.

Kirja jonka olet jo pitkään halunnut lukea mutta et vielä ole lukenut:
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Kirja joka kaikkien pitäisi lukea:
Väinö Linnan  Täällä pohjantähden alla -trilogia, ehdottomasti.

Kirjallinen hahmo johon samaistut:
Lapsena ja vielä nuorenakin samaistuin melkein kaikkien lukemieni kirjojen päähenkilöihin. Aikuisena on vähän vaikeampi sanoa, enkä keksi oikein ketään kirjallista hahmoa, johon olisin ainakaan viime vuosina voimakkaasti samaistunut. Monien kirjallisten hahmojen yksittäiset ajatukset ovat kuin suoraan minun ajatuksiani, mutta kokonaisuutena henkilöt eivät tunnu samastuttavilta.
Viimeisimpänä esimerkkinä sanon vaikka Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Komppasin kahdeksankymppiseksi kuvatun, jokaisesta asiasta mielensä pahoittavan vanhan ukon ajatuksia välillä pelottavankin paljon niitä lukiessani.

Kirja joka muutti mielipiteesi jostakin:
 Seppo Porvali: Isänmaan puolesta
En tiedä vastaako tämä suoraan kysymykseen, mutta muistan tämän teoksen eräänlaisena lapsuuden loppuna. Luin sen 12-vuotiaana, päästyäni romanttisen tyttökirjallisuuden sodan kuvauksen lumoukseen. Tämän teoksen ansiosta mielestäni karisi kertaheitolla kaikki sodan sankarillisuuden, jonkinlaisen hienon ylevyyden ihannointi. Tämän teoksen myötä opin jotakin paitsi sodan pohjattomasta kauheudesta myös elämästä yleensä. Järkytyin suuresti siitä, että kirjassa ei ollut onnellista loppua, vaan vain jotenkin tyhjäksi jättävä loppu. Isäni kommentti tähän oli: "Niin, sellasta se elämä on."
Ja sellastahan se on.  

Kirja, jossa oli yllättävin loppu: 
Onhan näitä, mutta elämäni ensimmäinen täydellisen yllättävä loppu oli Reija Kaskiahon Veitsenterällä -nuortenkirjassa. Oli aika järisyttävä kokemus, kun on säilynyt kirkkaana mielessä yli yksitoista vuotta, ja vaikka yllättävien loppujen olemisen näkee jo tyylikeinona, tuon kirjan loppu hämmentää edelleen, ehkä juuri nuortenkirjallisuuskontekstissa.

Paras kirjan nimi: 
Olemisen sietämätön keveys soi korvissani jostain syystä tavallista kirjan nimeä kauemmin.

Kirja jota muut vihasivat mutta sinä pidit:
Vesa Suominen, Jarmo Saarti & Pirjo Tuomi: Bibliografinen valvonta - Johdatus luetteloinnin ja sisällönkuvailun menetelmiin.
Tenttikirja, johon suhtauduin kammolla. Tenttikirja, joka tiivistetysti antaa perustavanlaatuisen katsauksen siihen, millaisia erilaisia tapoja on luokitella kirjaston aineistot hyllyyn, mitä vaihtoehtoja on, mitkä ovat minkäkin vaihtoehdon hyvät ja huonot puolet, millaisissa kirjastoissa ja muissa tieto-organisaatioissa mikäkin järjestelmä toimii parhaiten, ja miten kaikki aineisto missäkin on kuvailtu tietokantoihin, mitkä ovat sisällönkuvailun periaatteet, miten se tehdään ja miksi.

Tentaattorit pyytelivät anteeksi ja pitivät tätä kirjaa opetussuunnitelmassa vain siksi, että "ei ole toista suomenkielistä katsausta tähän aiheeseen". Opiskelutoverit raivosivat, tuskailivat ja haukkuivat tän kirjan ihan paskaksi kerta toisensa jälkeen.

En kehdannut kertoa kellekään, että ennakkoluuloista ja peloista huolimatta suhtauduin tähän teokseen huolestuttavan intohimoisesti. Luin tätä huvikseni iltalukemiseksi ja nautin suunnattomasti ajatuksesta, että pääsen tulevassa työssäni tekemisiin tällaisten asioiden kanssa. En ole ehkä koskaan ollut mistään tenttikirjasta näin fiiliksissä. Opiskelutovereiden murskakritiikin seasta kirjoitin salaa nimettömään kurssipalautteeseen, että tykkäsin tästä kirjasta.

Kaikkien aikojen suosikkikirjasi:
Yhtä mahdoton kuin muutkin kysymykset, mutta sanon sitten vaikka edellä mainitun Täällä pohjantähden alla -trilogian, sillä mistään toisesta kirjasta en ole sitä mieltä, että jokaisen pitäisi lukea tämä kirja.  

 Julkaisen tämän postauksen, koska olen nyt sen kirjoittanut.
Jatkan harkintaa siitä, palataanko vai ei.

 



 

 

    



 

  

Raatteentiellä

Viime vuodesta asti kytenyt unelma toteutui tänä vuonna. Sydämessäni on herkkä kohta sekä toisen maailmansodan tapahtumille että maratoonailulle, ja nyt sain ne molemmat yhdistettyä. Yhdistelmä oli mitä parhain.

Tein joskus päätöksen, että en jaa täällä blogissa enää kuvia, enkä muutenkaan nyt jaksaisi latailla niitä, sillä haluan vain kirjoittaa, mutta esittelen kuvia mielelläni blogin ulkopuolella halukkaille ja haluttomillekin.

Lähdin perjantaina aikaisemmin töistä hypätäkseni vanhempieni ja veljieni seuraksi autoon pitkälle matkalle kohti isäni synnyinseutuja ja sotahistoriamme kuuluisia maisemia.

Ahdistus oli maksimaalinen, sillä vaikka itse flunssa oli hellittänyt viikkoa ennen matkaanlähtöä, se oli jättänyt jälkeensä raivostuttavan, limaisen yskän, joka ei ottanut lähteäkseen sitten millään. Olin kokeillut kaikkea, pahimmista yskänlääkkeistä parhaimmanmakuisiin yskänpastilleihin. Olin pitänyt itseni henkeni kaupalla lämpimänä ja levossa, niin että tuntui, kuin kohta olisin jo makuuhaavoilla. Mutta ei. Yskä sen kuin vain jatkui. Asiaa ei auttanut se, että mielessä pyöri noin miljoona muutakin ahdistuksen aihetta, joita en ollut pariin viikkoon päässyt purkamaan edes juoksulenkin muodossa.

Vallitseva ajatus oli, että nyt saattaa hyvinkin olla sen maratonin aika, jota en pääse läpi. On hyvin mahdollista, että en pysty juoksemaan. Jos rintaan / keuhkoihin / molempiin alkaa pistää liikaa, en pistä henkeäni alttiiksi, vaikka juuri tämä maraton onkin jo pitkään ollut mielessäni minulle erityisen merkityksellinen ja henkilökohtaisesti tärkeä.

Tiesin osallistujia olevan varsinkin omassa sarjassani sen verran vähän, että jos olisin huippukunnossa, minulla olisi mahdollisuudet jonkin sortin pokaaliin. Olin kiitollinen siitä, että niissä lähtökohdissa ei riittänyt resursseja ahdistua pokaalinsaantipaineista. Ainut ja suurin toiveeni koko perjantai-illan aikana oli, että kunpa vain pääsisin sieltä ehjänä maaliin.

Pahimman perjantain myöhäisillan ahdingon aikana veljeni sanoi, että saattaahan se olla, että se menee nyt tosi hyvin. Kyllä sä siitä läpi pääset, sä oot juossu jo niin monta niitä. Ja nyt kun sä oot pitäny kunnolla taukoa juoksemisesta, niin sehän saattaa mennäkin tosi hyvin. Tauko vaikuttaa sillä tavalla.

En oikein ottanut onkeeni kannustuksesta. Sade ropisi auton kattoon, ulkona oli säkkipimeää ja koiraa viimeisen kerran ulkoiluttaessa jalat upposivat kylmään ja märkään ruohokenttään kuin suohon. Ei siinä paljon lohduttaut, että kauniisti valaistu Kianta-laiva köllötti satamassa silmänilona.

Aamulla nousin ylös samalla tavalla tuomiopäivänomaisesti kuin joskus muinakin oikein suuren koettelemuksen hetkinä. Olin melkein kylmänrauhallinen, ei ollut enää aikaa panikoida. Oli otettava vastaan se, mitä oli tulossa.

Aamu alkoi ilmoittautumisella kisatoimistossa, josta sain juoksunumeron ja Raatteen maraton -T-paidan.
Kyseinen prosessi ei ole koskaan millään aiemmalla maratonilla ollut noin hidas. Jonossa oli muutama ihminen ennen minua, mutta aikaa kului kuin jonoa olisi ollut täysi salillinen. Kukaan ei pitänyt mitään kiirettä minkään kanssa. Jostain syvältä sielun syövereistä alkoi nousta maksimaalinen vitutus.

Kun asia vihdoin oli hoidettu, kävimme kaupassa ja haimme isäni lapsuudenystävän mukaan tälle hilpeälle matkalle. Sitten ajoimme lähtöpaikalle, Suomen ja Venäjän väliselle rajapuomille, Raatteen tien alkuun. Jäljelle jäi kolme varttia aikaa pelkästään odotella lähtölaukausta.
Voin kertoa, että yksi ikävimmistä tilanteista elämänkokemuksissani on nimenomaan maratonin odotteleminen, pari tuntia tai tunti tai puoli tuntia ennen lähtöä.
Ja kun siihen liittää kurkkuun kolmatta viikkoa sitkeästi kertyvän ja takertuvan liman, eilisen viiden tunnin ajomatkan, ulkona vallitsevan synkän ja harmaan sään, hermoja repivän, valmiin mutta ei kuitenkaan valmiin gradun, maailman epävarmimman tulevaisuuden ja about 20 mieltä painamaan jäänyttä työjuttua, niin tunnelma oli moninkertaisesti vielä tavallistakin hehkeämpi.

Rähisin häpeämättömästi kaikille kaikesta, erityisesti juoksutrikoista, jotka muka olivat väärät, vaikka ihan oikeat ne lopulta olivat. En juuri välittänyt olla kohtelias, vaikka autossa oli perheen ulkopuolinenkin henkilö. Toivottavasti kaikki järkevät ihmiset ottavat huomioon, että juuri ennen maratonia ei ole kaikkein parhaimmillaan antamaan itsestään hyvää ensivaikutelmaa ihmisille.
Minulle kerrottiin, että karhuja on siellä kuulemma joka puun takana, mutta ei hätää, ne ovat kesyjä. Ne eivät pelkää ihmistä. 

Mieleeni alkoi hiipiä ajatus, että on se helvetin hyvä, että pääsen juoksemaan ihan kohta. 
Kaikesta huolimatta maraton ei olisi voinut osua parempaan aikaan. En kerta kaikkiaan kaivannut mitään muuta, kuin että saisin juosta itsestäni ulos kaiken sen, mitä vain irti lähti. Tuli mitä tuli.

Lopulta, viittä minuuttia ennen lähtöä lähdimme kohti lähtöviivaa.
Suurin osa porukasta oli jo siellä. Kun minä astelin paikalle, suurin osa suht pienestä lähtijäjoukosta kääntyi kohti minua ja alkoi höpistä jotakin, että "sua huudettiin tuolta, sun numeroa huudettiin, sun numero huudettiin äsken".
Ja toden totta, siinä jo toinen asia, jota koskaan ennen koko maratonhistoriani aikana en ole kohdannut: lähtijäjoukon edessä seisoi joku nainen kuin suoraan yläasteen kokoontumispaikkojen nimenhuutotilanteesta repäistynä ja huuteli kaikkien lähtijöiden numeroita, varmistakseen, ketkä ovat paikalla.

Ärsytti niin paljon, että en jaksanut hävetä yhtään, vaan marssin suorasukaisesti koko porukan eteen ja ilmoitin selkeimmällä ja kuuluvimmalla asiakaspalvelussa oppimallani äänellä, mikä numeroni on ja mistä sarjasta olen. Sen jälkeen jäin seisoimaan paikalleni koko porukan eteen lähtöviivan taakse seuraamaan, miten kaikki muut osasivat vain eleettömästi nostaa kättään numeronsa kuultuaan, tekemättä siitä suuremaa numeroa. Mietin, mitä seuraavaksi. Kai ne pitävät jonkun vastaavan nimenhuudon joka kymmenennen kilometrin jälkeen?

Nimenhuudon jälkeen paikalle varta vasten tätä tilannetta silmällä pitäen pyydetty, isäni ja hänen kaverinsa tietämyksen mukaan joku ammunnan olympiamitalisti astui estradille pamauttaakseen juhlallisen lähtölaukauksen.
Kuului klik klik, kun liipaisinta painettiin, ja toinen klik klik, kun sitä painettiin uudestaan, mutta laukausta ei kuulunut. Sade pilasi kaiken, syystä jota en aseista mitään tietämättömänä osaa sen kummemmin eritellä. Seuraavaksi kuului tapahtuman vetäjän suullinen "Saa lähteä" -kehotus, ja kun porukka edelleen tyhmänä odotti lähtölaukausta, itse ampujan jämäkkä "Menkää vaan!" -huuto.

Niin sitä mentiin.
Juokseminen tuntui hyvältä. Pelkästään ja yksinomaan hyvältä. Puoliväliin asti kestävä hiekkatie oli luksusta asfalttivaltaisille maratonreiteille tottuneille jaloille. Valtavia ylämäkiä oli paljon, mutta niin oli onneksi myös alamäkiä ja tasamaastoa. Ilma osoittautui parhaaksi mahdolliseksi: ei liian kylmä, ei liian lämmin, ei vastatuulta, ei liikaa sadetta. Odotin koko ajan, milloin rintaa alkaisi pistää ja yskä alkaa taas, mutta odotin turhaan.

Pidin siitä, että kilometrejä ei ollut merkitty tavalliseen tapaan jokaista erikseen. Sen sijaan niitä oli joka viidennen kilometrin välein, ja ne olivat muotoa "niin ja niin monta kilometriä jäljellä".

Pidin siitä, että aina näki pitkälle eteenpäin. Ei haitannut, vaikka kaukana edessä näkyi valtaisa ylämäki toisensa jälkeen, sillä mäen päällä oli aina avara näköala ja sitä seurasi aina loiventava alamäki.
Aina näki toisia juoksijoita. Ei ollut eksymisen pelkoa, vaikka olin varautunut siihen näin pienessä tapahtumassa. Eikä karhujen pelkoa sen enempää. 

Kilometritolpat seurasivat toistaan, ja ihmettelin, miksei vieläkään tunnu millään tavalla pahalta.
Puolivälissä aloin tosissaan ihmetellä.
Ajattelin vakavissani, että tän reitin mittauksessa on sattunut joku pahimmanlaatuinen virhe, tai sitten ne eivät vain täällä osaa edes sitä. Se olisi ollut ihan luonteva jatkumo aamun tapahtumille, anteeksi nyt vain.
Mutta kai se oli ihan oikein mitattu matka.
Ihmettelen vain, mihin ne ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä oikein katosivat.

Ehkä siihen, että juoksemisella tuntui olevan merkitys aivan eri tavalla, kuin aiemmilla maratoneilla. Jokin muu merkitys, kuin maratonin juokseminen. Jokin itseä suurempi merkitys, jota on vaikea hahmottaa tai sanoin kuvailla.
Emme juosseet kierrosta toisensa jälkeen, emmekä vain kauniita, jylhiä maisemia ihaillaksemme.
Juoksimme Raatteentien alusta loppuun, ja sieltä Suomussalmen keskustaan. Juoksimme maisemissa, joissa on tapahtunut ihan valtavan suuria asioita joskus. Juoksimme kunnioittaaksemme niitä ihmisiä ja tapahtumia.
Tien varsille pystytetyt muistomerkit kertoivat jotakin siitä, mitä tuntuu vaikealta sanoin hahmotella.
Erityisen vaikuttunut olin Raatteentien taistelujen muistomerkistä, eli pellosta, jolle oli pystytetty yksi kivi jokaista 20 000 kaatunutta suomalaista ja venäläistä sotilasta kohden.
Sen vieressä oli talvisodan monumentti, torni, jossa roikkui 105 kelloa, joita oli yksi jokaista talvisodan päivää kohti, ja jotka levittyivät edellä mainittujen hautakivien ylle, suojaamaan niitä.

Kolmenkympin rajapyykkiä lähestyttäessä aloin vasta tuntea maratonille kuuluvaa hermostusta ja ärtymystä.
Puolivälin jälkeen jouduimme nimittäin juoksemaan rapiat kymmenen kilometriä autotien reunaa. Siis sellaisen ihan tavallisen tien reunassa, jolla kulki koko ajan autoja.
Ei siinä muuten mitään, mutta edessäni juoksi parivaljakko, joka alkoi pikkuhiljaa ottaa tosissaan päähän.

Sellaisia tulee maratooneilla vastaan aika paljon. Ihmisiä, jotka eivät osaa päättää, mitä vauhtia juoksisivat. He hidastavat, nopeuttavat, hidastavat taas.
Eivätkä voi tehdä sitä mitenkään muuten kuin vierekkäin, niin, ettei vahingossakaan kukaan takana tulija pääse ainakaan mitenkään huomaamatta ohittamaan. 
Itse osaan jostain syystä juosta suht tasaisesti sen jälkeen, kun olen päässyt rytmiin. Pidän mielelläni tietyn turvavälin edellä juokseviin, sellaisen, että näen muut, mutta en astu heidän kantapäilleen. Se on kaikin puolin turvallinen menettelytapa, kummallekin osapuolelle.

Mutta siitä seurasi se, että jouduin itsekin koko ajan säätelemään vauhtiani toisten takia.
Yritin kaikkeni, että juoksisin itselleni sopivaa vauhtia ja samalla pysyisin sopivan välimatkan päässä, mutta tasaisin väliajoin löysin itseni kiinni heidän kantapäistään.

Ärsytti.
Ei tuntunut hyvältä ajatukselta lähteä ohittamaan kahta vierekkäin juoksevaa ihmistä tiellä, jolla autoja kulki koko ajan. 
En halunnut ohittaa ainakaan ennen kolmeakymppiä, koska matkaa oli jäjellä niin paljon. Edessä oli vain pitkä suora tie, eli jos halusi päästä niistä eroon, piti pystyä juoksemaan niihin ihan kunnon välimatka, ettei sitten taas itse jäisi niiden eteen töppäilemään.
Huoltopisteilläkin ne jäivät eteen töpeksimään. Teki mieli käyttää jo väkivaltaisia keinoja.
Vauhti tuntui vain hidastuvan, ja niiden matelua katsellesani ahdistuin suuresti siitä, että tuoltako minäkin juostessani näytän.
Takaapäin meidät saavutti nuori mies, jonka jalat kramppasivat, ja joka siksi joutui kävelemään.
Kuulin hänen toteavan, että hei, tää on kyllä hyvä tahti, tätä pystyy juoksemaan, vaikka jalat kramppaisivatkin.
Pian kolmenkympin jälkeen sain yksinkertaisesti tarpeekseni.
Tiesin, että pystysin juoksemaan jäljellä olevan matkan ihan miten päin vain, pystyisin sellaiseen matkaan milloin tahansa ja miten vain, matkan määrä ei enää voisi asettua maaliin pääsyn tielle.
Olin todella huonolla tuulella tientukkijien ansiosta.
Päätin, että tässä ei ole kuin yksi keino.
Seuraavan alamäen suoman vauhdin turvin ohitin tientukkijat ja lähdin juoksemaan paljon kovempaa kuin oikeastaan olisi ollut viisasta.

Ensin juoksin liian kovaa siksi, että pääsisin turvallisen välimatkan päähän tientukkijoista.
Sitten siksi, että en osannut tai halunnut lopettaa.
Tiesin, että oli uhkarohkeaa juosta sellaista vauhtia, vaikka maaliin oli vielä melkein kymmenen kilometriä.
Jostain syystä halu juosta oli kuitenkin paljon voimakkaampi.
Päätin, että juoksen, kun kerran pystyn. Jos lopussa en enää pysty, voin hidastaa.

Yhtäkkiä vain ohitin ja ohitin, ties kuinka monta kaukana edellä juossutta. Ohitin sen äsken mainitun nuoren miehen, jonka jalat olivat krampanneet, ja joka aina välillä yritti ottaa juoksuaskelia. Hämmästyin sitä, että ohitetuksi tulleet kannustivat. Olen ollut monilla maratoneilla, joilla parempikuntoiset ohijuoksijat tsemppaavat hitaampia tovereitaan, mutta koskaan ennen en ole kuullut kannustusta niiltä, jotka itse ohitan. 

Nyt kuulin.
Hyvä hyvä tsemppiä anna mennä vaan!
Sain voimaa siitä, ja siitä, että maali oli niin lähellä, ja siitä, että olin niin hyvässä kunnossa, vaikka vielä aamulla olin varautunut osapuilleen kuolemantuomioon.

Viisi kilometriä ennen maalia alkoi tuntua pahalta, minkä takia mielessä häivähti, että pitäisi hidastaa, mutta se oli ohimenevää. Paljon suurempana nousi kummallinen juoksemisen palo ja kaikista jo edellä mainituista stressin ja vitutuksen aiheista nouseva raivo, joka vaati purkautumistietä.
Pidin uhkarohkean vauhdin yllä hampaita yhteen purren ja juuri sen vuoksi, että se tuntui niin pahalta. Eihän nyt maratonin juoksemisen kuulukaan tuntua kivalta ja helpolta, helvetti soikoon. 

Perheeltäni alkoi kuulua viimeisillä kannustuspaikoilla vilpittömän ihmetteleviä kommentteja. Veljeni huusi, että olen ennätysvauhdissa. Vastasin jotain painokelvotonta.

On kolme asiaa, joita en halua kuulla maratonin viimeisen viiden kilometrin aikana, ja ne kaikki tulivat tällä maratonilla, tässä järjestyksessä:
1) kommentit siitä, missä vauhdissa olen (ihan kuin en itse sitä tietäisi. Enkä pidä paineesta, jonka se aiheuttaa).
2)  väärät kilometritiedot ja muut matkatiedot (ne kilometrit on merkattu sinne niin selkeästi, ettei ohikulkijoiden tarvitse siihen puuttua perkele).
3) "Terveisiä mummilta!" (Tähän ei tule lisäselvitystä ainakaan tämän postauksen mittakaavassa.)

Joten lopputuloksena olin taas ihan raivona, ja juuri siksi juoksin kuin hullu.
Viimeiset neljä kilometriä tuntuivat tuskaisemmilta kuin niitä edeltävät kaikki muut kilometrit yhteensä. Ehkä siksikin, että ne oli merkattu jokainen erikseen, toisin kuin monet edeltävät. Selvisin niistä vain, koska a) olin niin helvetin vihainen koko elämälle ja maailmalle ja b) koska viimeistään kahden viimeisen kilometrin aikana muistin Sastamalassa opitun viisauden, ettei matkaa kannata välttämättä ajatella matkana vaan aikana. Siis maksimissaan vartti enää. Kyllä siitä selvitään.

Matka maaliin viimeisten kilometritolppien jälkeen oli helvetin mutkainen, ja luulin jo, ettei mitään maalia tulekaan.
Ja siellä se oli, salakavalasti mutkan takana.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ei oikein riittänyt sanoja, tunteita eikä ajatuksia. Oli vain kaiken kattava hämmennys siitä, mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Isäni vaikutti itseäni liikuttuneemmalta tullessaan halaamaan kahteen tai kolmeen kertaan ja toteamaan vähintään kolmeen kertaan, että "se oli hieno juoksu, hienosti juostu, tosi hienosti juostu!"
Katsoimme hänen rannekellostaan, että ennätys tuli epäilemättä.
Isäni ystävä lähestyi varovaisesti ensin turvallisen välimatkan päästä ja tuli kädestä pitäen onnittelemaan vasta, kun yritin kaikkein ystävällisimmällä hymylläni viestittää, että en ole yleensä niin raivohullu kuin nyt just tänään aiemmin satuin olemaan. 
 Missään ei tietenkään ollut virallista tulostaulua eikä aikoja kuulutettu. Jäimme turhaan toiveikkaana odottamaan palkintojen jakoa, mutta onneksi kyllästyimme, kun sekin kävi niin saakelin hitaasti.
Joimme kahvit sotilaskodilla, eikä juuri sopivan rasvainen ja sokerinen munkkirinkeli ole aikoihin maistunut niin hyvältä.

Sain tietää virallisen tulokseni eilen Google-haun tuloksena.
En vain voi uskoa sitä  todeksi. 
Joskus juoksin maratonin viidessä tunnissa.
Joskus tuntui ihan hirmuisen hienolta, kun sen pystyikin juoksemaan neljässä ja puolessa tunnissa.
Tästä eteenpäin voin sanoa, että ennätykseni on neljä ja kymmenen. 

Voin vain toistaa yhden vähän ärsyttävän henkilön sanat: "Vaikee olla vaatimaton kun on vaan niin vitun hyvä."

Eikä se aika oikeastaan mitään,  
vaan se, että juoksin vain kerta kaikkiaan kaikin tavoin paremmin kuin ikinä, ikinä, ikinä aikaisemmassa elämässäni.
!!!!
Tästä on hyvä jatkaa. 

Sydämentykytyksiä

Mustan auringon nousu ja lasku ja toivo.

Sillä niin se mulla ainakin aina menee. Elämä on loputon kiertokulku: jokainen pienin ja naurettavinkin asia ahdistaa ja stressaa kuolemallisesti. Esimerkkinä vaikka lääkärikäynti, jonka sopivuudesta työaikoihin sain hyväksynnän esimieheltä kaksi viikkoa sitten (aloitin stressaamisen noin kolme viikkoa sitten). Lääkäri oli tiistaiaamuna. Maanantai-iltapäivänä pistin vielä työkaverille varmistusviestin, että todennäköisesti ehdin yhdeksäksi vuoroni alkuun, mutta mahdollisesti tulen vähän myöhässä, älkää huolestuko.
Stressasin kolminkertaisesti koko illan, kun ei kuulunut mitään "ok" -viestiä.

Tiistaiaamuna kävin lääkärillä, selitin oireeni moninkertaisella nopeudella verrattuna normaaliin, kaikki meni ok, juoksin töihin, olin paikalla klo 8.45. Kukaan ei ollut ihmetellyt. Aloitin vuoroni normaalisti klo 9, ja klo 9.05 sähköpostiini kilahti työkaverin vastaus "Kiitos ilmoituksesta, sopii hyvin!"

Että niin.
Ja kun tuollaisia asioita pakostakin kertyy miljoona aina tietyin väliajoin, ja sitten kun välissä on jotain vähän massiivisempiakin asioita, esim. muuan lähestyvä maraton, gradun lopullinen viimeistelytyö ja häämöttävä valmistuminen, niin jossain vaiheessa tulee romahdus.

Esim. eilen illalla. Koko ilta paniikillista itkua ja kipua joka paikassa, vatsakalvot tuntuvat räjähtävän ja rintaa puristaa niin, että pelkäisin, ellen tietäisi, että näin on käynyt ennenkin.

Mutta tämän päivän sanoma:
jokaista sellaista iltaa seuraa uuden toivon aamu.

Aamu, jona kaikki vain tuntuu paljon paremmalta. Sielu on puhdistunut, kun on saanut itkettyä ja panikoitua täysillä kaikki ne tunteet läpi. On valmis jatkamaan elämää, lähtemään uusien stressinaiheiden keruuseen uusin voimin.

Joinakin sellaisina aamuina saattaa, kuten tänä aamuna, tapahtua jotain ekstrahyvää.
Kuten että sitä tulee melkein aamun ensi tekonaan kysyneeksi tietyltä henkilöltä toisaalta pitkän pohdinnan jälkeen ja toisaalta hetken mielijohteesta, että
"lähdetkö mun kanssa tänä iltana johonkin?"

Ja sit jää kuuntelemaan ihmeissään, kun toinen sanoo kaikkien odotusten vastaisesti, että
"Joo, kyllä mä voin lähteä!"

Vallitseva ihmetyksen aihe on, kuinka voi olla olemassa tällaisia minun kaltaisiani kummajaisia. Kuinka on mahdollista, että samaan aikaan ihminen voi olla niin ujo, että jokainen normaalien ihmisten elämään kuuluva tervehtiminen ja rupattelu on maailman vaikeinta, mutta silti saan kerta toisensa jälkeen kuulla sosiaalisilta ystäviltäni valtavia ylistyksiä rohkeudestani.

Siis tällaista tänään.
Ja nyt onkin jo kiire ottamaan selvää uusista stressinaiheista.

Musta aurinko nousee

Vuosi sitten näihin aikoihin ostin molemmat kahdenkymmenen vuoden takaista Estonia-onnettomuutta käsittelevät erikoislehdet ja luin ne, tarkasti ja moneen kertaan.
Ajattelin, että siinä on koko elämäni aikana minua eniten järkyttänyt onnettomuus. Jostain syystä. Jotakin niin syvällekäyvää, että siitä vain haluaa tietää kaiken, vaikka ei ollenkaan tiedä, pystyykö sitä tietoa kantamaan.
Ajattelin, että siinä on kamalin kohtalo, jonka pystyn kuvittelemaan. Kuolla hukkumalla, kuolla uppoavassa laivassa.

Olin väärässä.
Selasin eilen läpi jälleen muuan erikoislehden.
Selasin, koska en pystynyt lukemaan.
Halusin tietää, mutta tarkemmin ajateltuani en sitten kuitenkaan.
Jotain niin kammottavaa, että sitä ei pysty edes kuvittelemaan, ja silti se jollain käsittämättömällä tavalla on todellista.

On kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit joutuivat ydinpommien kohteiksi. Satojatuhansia kuolleita ja loppuelämiä kuoleman varjossa. Mustaa sadetta. Tuhkaksi haihtuneita ihmisiä, joista on jäänyt jäljelle enää ääriviivat sulavassa asfaltissa. Karrelle palaneita eläviä kuolleita.

Jotakin kerta kaikkiaan sellaista, mitä ei pysty ymmärtämään. Ei sellaista saa tapahtua kuin ehkä jossain ylimitoitetussa kauhuelokuvassa.

Kuulin pommeista ensimmäisen kerran vasta yläasteen historian tunneilla. Tai ainakin vasta yläasteella muistan kuulleeni niistä.
Sitä ennen olimme käyneet läpi muut toisen maailmansodan tapahtumat, natsien vainot ja keskitysleirien moninaiset kauhut. Ne, joilla yleensä, vielä nykymaailmassakin oikein mässäillään, joilla revitellään, ja joiden lopullisesta merkityksestä muistutetaan joka välissä.
Joiden varjolla peitellään tätä toista kauhunäytöstä, sitä, jolle ei edes ole sanoja.

Jo yläasteella pysähdyin järkyttyneenä ydinpommien äärelle.
En osaa sanoa miksi, mutta jollakin tavalla kaikki muu oli vielä ymmärrettävää. Pystyin käsittämään juutalaisvainot ja keskitysleirit, ne jollakin tavalla menivät aivoihin perille asti. Olin jo lapsena lukenut lastenkirjoja sotalapsiksi lähetetyistä juutalaislapsista ja kuullut Anne Frankin kohtalosta. Ne menivät perille jollakin tavalla, kuten menee perille autolautan uppoaminen Itämerellä ja kymmeniä kuolonuhreja vaatinut autokolari, jopa Thaimaassa tapaninpäivänä 2004 iskenyt tsunami. Kaikki ne ovat järkyttäviä, kamalia, käsittämättömiä, mutta jollakin tavalla ne kuitenkin pystyy käsittelemään.

Hiroshiman ja Nagasakin tapahtumissa on jotain liian kammottavaa, että niitä voisi edes pysähtyä ajattelemaan liian pitkäksi aikaa kerrallaan.
Eikä asiaa tosiaan auta se, ettei niistä juuri puhuta.

Tänä kesänä luin kirjan, jonka löysin lukiossa ja josta olisin halunnut tehdä kirjaesitelmän, mutta sitä ei silloin löytynyt kirjastosta. Nyt olen kiitollinen, ettei löytynyt. Kuinka olisin voinut lukiossa kirjoittaa sellaisesta, jolle en löydä sanoja vieläkään.
Edita Morris: Hiroshiman kukat.
Sanoja sille, mille sanoja ei ole. Ei turhaa julmuudella pröystäilyä, ei ylipäätään mitään turhaa. Karua, kaunistelematonta, kaunistakin kieltä siitä, kuinka ihminen voi elää maailmanlopun jälkeen.

Normaalisti sitä tällaisista ajtuksista seuraisi lopputulema, että onpa minulla sentään asiat hyvin.
Hiroshimaa ja Nagasakia koskevien ajatusten jälkeen lopputulema ei ole se. Lopputulema on se, miten kukaan todellakaan voi elää tällaisen jälkeen. Miten voi elää maailmassa, jossa on tehty tällaista, miten voi kestää ihmisenä olemisen, jos ihmisyys voi tuottaa tällaista.

Ei kai voi muuta kuin elää hetken kerrallaan ja koota jokaisesta hetkestä kaiken kauniin, mitä koottavissa on.
Seitsemänkymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on nimittäin kuitenkin myös suurimman mahdollisen toivon sanoma.
Siitäkin on ollut mahdollista selvitä. 
Suurinta kuviteltavissa olevaa tuhoakin on seurannut jälleenrakennustyö.