Hyvää ja kaunista

Luin toissa päivänä erään toisen henkilön blogista ajatuksen positiivisen ajattelun voimasta. 
"Mitä sitten, jos elämä vähän kolhii? Kolhii se siitäkin huolimatta, vaikka olisit kuinka pessimistinen ja varautuisit aina pahimpaan. On niin paljon parempi vaihtoehto ajatella positiivisesti."

Olen ollut koko viikon ärtynyt ja ahdistunut sinänsä turhien asioiden takia. Olen joutunut pysähtymään ja vain hengittämään, että selviäisin siitä pahan olon vyörystä. Olen välillä nähnyt nykyisyyden ja tulevaisuuden täysin toivottomana, mutta yleisesti ottaenkin vain aika ahdistavana. 

Blogimerkinnän luettuani aloin ajatella tuota kliseistä, miljoonaan kertaan toistettua ja lähes naurettavuuksiin asti korostettua positiivisen ajattelun tärkeyttä uudella tavalla. 

Kuinka paljon helpompaa itselle onkaan se, että keskittää ajatuksensa kaikkeen, mikä on hyvin. 
Kuinka paljon kevyempi mieli on silloin, kun sen täyttää ajatuksilla menneestä ja tulevasta hyvästä. Ikävät, ne turhatkin, ajatukset ovat liian painavia verrattuna kauniisiin muistoihin ja ajatuksiin. 

Kuinka paljon raskaampaa onkaan vihata jotakin ihmistä, vaikka hän sen vihan ansaitsisikin. 
Kuinka paljon armollisempaa ihan vain omaa itseä kohtaan, onkaan muistaa ja ajatella ihmisistä hyvää, niistäkin, joista se ei tule ensimmäisenä mieleen. 
Kukaan ihminen ei minun vihastani kärsi. Vain minä itse kärsin siitä. Siksi on itselle helpompaa olla vihaamatta. 

Miksi maalata mieleensä kaikkein pahimmat tulevaisuuden uhkakuvat, kun se ei ketään tai mitään hyödytä? Miksei silloin yhtä hyvin voi yrittää uskoa tulevaisuuteen, vaikkei sekään ketään tai mitään hyödytä? 

Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. 

Tällaista tänään.

Ensimmäiseksi loppuviikkoon iloa tuottanut, sattumalta Googlen kautta löydetty uutinen:
 http://collari.fi/poimintoja-finlandia-marathonin-tuloksista/

Seuraavaksi viikon viimeisiä syitä tuntea kiitollisuutta. 
Ostin eilen vihdoin uudet, rumat juoksutrikoot ja -takin lupaavaa loppuvuotta ajatellen. Rumat siksi, että hienoja ei löytynyt mistään, vaikka kuinka otsa hiessä etsin. Ei ole helppoa olla juoksua harrastava nainen, joka vihaa pinkkiä ja oranssia.

Eilen sain myös kokea, että en sittenkään ole vielä keski-ikäistynyt ja tylsä ihminen, joka jo kuvittelin olevani muutama viikko sitten laahustaessani iltakahdeksan jälkeen töistä kotiin baarien ovilla kuhisevien ihmisjoukkojen ohi ja läpi. Siinä hetkessä mielessäni välähti kammottava ajatus siitä, että joskus minäkin olin jotain just 20 täyttänyt ja jaksoin lähteä tuollaiseen. 

Eilinen oli taas jonkinlainen virstanpylväs elämässäni. Olin bileissä ensimmäistä kertaa vuoteen ilman, että pariskuntien näkeminen tuntui puukon kääntelemiseltä tulehtuneessa haavassa. Iloisten ihmisten katseleminen ei aiheuttanut enää loputonta kysymystä siitä, tunnenko itse enää ikinä noin. Ennen kaikkea huomasin, että ei se muidenkaan elämä niin täydellistä ole, miltä se joidenkin facebook-päivitysten valossa katseltuna saattaa näyttää. Kaikilla on omat ongelmansa. Kuinka karmean lohdullinen ajatus. 

Keräsin talteen parhaat illan aikana kuulemani kohteliaisuudet.  
"Sun hiukset on kauniit ja otsatukka sopii sulle, ja oot muutenkin kaunis. Jos vähän vielä laittaisit itteäs, niin kyllä me sullekin joku mies löydettäis!"
"Mä oon onnellinen, että saan viettää nää yön viimeiset hetket just sun kanssa."
Ja ennen kuin kukaan vetää vääriä johtopäätöksiä, voin kertoa, että jälkimmäinen tuli yhden parhaista ystävistäni suusta sen jälkeen, kun olin juuri pitänyt hänelle saarnan siitä, että en tiedä, arvostaako kukaan minua ihmisenä. 

Aamulla join kolme kuppia kahvia, pohdiskelin graduaihetta ja yritin olla liikaa ahdistumatta kaikista niistä asioista, jotka ovat tekemättä, jotka olisi pitänyt tehdä ja jotka olisi voinut tehdä toisin. 
Jospa nyt vain eläisi nykyhetkeä ja sitä, mikä kaikki siinä on hyvin ja järjestyksessä.  

Kiitollisuusviikko

Tämän hetken facebook-trendi on kiitollisuus. Ihmiset luettelevat ja haastavat toisiaan luettelemaan joka päivään kuuluvia kiitollisuudenaiheita. Kukaan ei ole haastanut minua tähän, enkä sitä kyllä facebookissa tekisikään, joten pohdin kiitollisuutta nyt täällä blogissa. Paitsi aiheluettelona, myös käsitteenä. 

Kun tällä viikolla olen katsellut ympärilleni, olen todennut, että kiitollisuudelle on todellakin tilausta tässä maailmassa ja tässä ajassa. 
Useimmiten en katso uutisia, uutistietoisuuteni jää lähinnä pikaiseen nettiuutisten tarkistukseen ja / tai toisilta kuultuun. Tällä viikolla olen katsonut ja / tai kuunnellut uutisia televisiosta harva se ilta. 
Uutisoinnin aiheita ovat olleet maamme vakava taloustilanne, taloustilanteen vakavuus, erittäin vakava tilanne, poliitikkojen huolestuminen tilanteen vakavuudesta ja poliitikkojen hyvin huolestunut pohdinta siitä, mitä tilanteen vakavuudelle on tehtävissä, vai onko enää mitään tehtävissä. 
Aina välissä on sivuttu sellaisia aiheita kuin Ebola-viruksen hälyttävä leviäminen ja Auroran sairaalassa käyttöönotetut uudenlaiset hoidot masennukseen. 
Ensimmäistä kertaa kunnolla ymmärsin, miksi kymmenen uutisiin on lisätty kevennys. Tosin itse en jaksanut katsoa kevennykseen asti, sillä en usko, että tuota uutisten kasaamaa taakkaa olisi enää mikään keventänyt. 
Helpompi olisi vain olla katsomatta. Suunnata katse kaikkeen muuhun. Vaikka siihen kiitollisuuteen. 

Omassa elämässäni joka tuutista todetaan, että työttömyys on lähitulevaisuuteni. Koko opintojeni ajan olen saanut kuulla jauhamista siitä, kuinka emme työllisty ikinä, olemme tulevia työttömiä humanisteja. Tässä välissä ehdin jo koota itseni ja yrittää muuttaa näkökulmaani. Tänään törmäsin taas samaan keskusteluun: vaikka mitä opiskelisi, työtä ei ole tarjolla. 
Riittämättömyys ja paniikki. Mun olisi pitänyt opiskella sitä, tätä ja tuota, hakea opiskelemaan viisi vuotta sitten vaikka sitä ja tätä alaa, olisi pitänyt tehdä kaikki aivan toisin, nyt olen vain tuomittu ikuiseen kadotukseen. Tutkintoni on jo nyt laajempi kuin sen opintopisteiden puolesta tarvitsisi olla valmistuessa, mutta mihinkään se ei tunnu riittävän. Vuosien työllä ei kai ole mitään merkitystä. 

Niin ja sitten se kiitollisuus?
Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, muutama kiitollisuudenaihe tähän viikkoon. 

- Opiskelu on kivaa. Se tosin olisi vielä kivempaa, jos joka välissä ei joku korostaisi, ettei tällä opiskelulla sitten ole mitään merkitystä, koskaan. Mutta on se kivaa nytkin. 

- Olen edennyt opinnoissani niin hyvin, että mulla ei ole mitään syytä ruoskia itseäni. En olisi voinut tehdä enempää. Olen tehnyt parhaani. Vaikka se ei koskaan mihinkään riittäisikään, tiedän ainakin itse, että yrittämisestä se ei ole ollut kiinni. 

- Olen merkinnyt kalenteriini loppuvuoden juoksutapahtumat. Olen aina uskomattoman kiitollinen, jos mulla on selkeät etapit ja tavoitteet elämäni suhteen. Juoksuharrastus on yksi niistä asioista, joka niitä etappeja tuo, joiden avulla saa pidettyä itsensä joten kuten koossa. 

- Ystäväni, jota olen pitkään kaivannut, jaksamatta tai viitsimättä kuitenkaan itse ottaa yhteyttä, soitti minulle. Sain siis kerrankin tuntea olevani jonkun toisenkin ajatuksissa vastavuoroisesti. 
 

-  Puhuin tällä viikolla toisenkin mieltä suuresti piristävän puhelun. Yleisesti ottaen vihaan puhelimessa puhumista, mutta joissakin tapauksissa se sentään johtaa kiitollisuutta herättäviin tuloksiin. Tällä kertaa tuloksena oli, että sain kokea itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi ihmiseksi, joka on harvinainen tunne. Sain myös merkitä kalenteriini hermoloman marraskuun lopulle. (En tiedä, mistä tuo hermoloma-sana tuli. Ehkä muistelen jotakin, mitä oli kesällä, ks. "Kesälomani, part 2 -postaus). 

- Onnistuin mielestäni harvinaisen hyvin sumplimaan mahdollisesti uhanneen konfliktitilanteen kahden muun ystäväni kanssa. En pidä omia sosiaalisia taitojani kovin edistyneinä, joten olin ylpeä tavasta, jolla osasin tällä kertaa suhtautua tilanteeseen, josta olisi voinut seurata ties minkälainen myrsky vesilasissa.

- Olen saanut tällä viikolla viettää tavallista enemmän aikaa parhaan, nelijalkaisen ystäväni kanssa, joka on mönkinyt viereeni jokaisena tän viikon aamuna. 

- Olen saanut katsoa tällä viikolla jo kaksi The Voice Kids - jaksoa, toisen uusintana ja toisen uutena jaksona. 

Oikeastaan tässä oli vain pieni osa, mutta lopetan tähän. Kiitos, kuulemiin. 

On pakko vaikkei haluu.

Yllätys,
taas mä puhun
täyttää paskaa, kun törmään suhun
minä
jännitän liikaa

- Herra Ylppö ja ihmiset: Mies murtuu

Päivän teemana on siis jännittäminen, ja se, miten inhottavaa se voi olla. Ei pelkästään mies, vaan nainenkin voi murtua.
Hehe.

Yhdessä vaiheessa luulin pääseeni siitä jo eroon. Kai olen päässytkin, aina jollakin tavalla sentään eteenpäin tällä elämänsaralla.
Tänään jouduin pitämään powerpoint-esitelmän, ahdistavasta aiheesta, ahdistavassa tilanteessa, ja muistin kouriintuvasti, miten kauan onkaan siitä, kun viimeksi olen pitänyt yhtään minkäänlaista esitelmää kellekään.

Ylimaallinen jännitys. Kaikkinainen tärinä, hengenahdistus, hikoilu, tunne siitä että kuolen tähän, en pysty, haluan pois.
Ei mitään apua järjellistämisestä: ei mitään apua siitä tiedosta, että kaikki nuo muut ovat vain ihmisiä, ja loppuviimein kukaan heistä ei ole kiinnostunut kuin itsestään, omasta suorituksestaan.
Ei mitään apua tiedosta, että tällä esitelmällä ei ole minkään kannalta oikeastaan mitään väliä, eikä edes siitä, että kukaan ei pistä tästä esityksestä millekään viimeiselle tuomiolle.

En kuollut, vaan pidin esitelmäni, vaikka se ahdistikin, ja ilmeisesti olen edelleen elossa. Itse esitelmänpidosta ei jäänyt juuri muuta mieleen, kuin että ilmeisesti jätin sanomatta monta asiaa, jotka piti sanoa, ja toistin sen sijaan liikaa sellaisia asioita, jotka olin jo sanonut.

Jälkikäteen pelkkä väsynyt tyhjyys. Siinä se nyt oli. Muuttuiko maailma mitenkään? Ei. Ja silti tiedän, että sama kamaluus on edessä vielä, monia, monia kertoja.

Sama kuolemallinen tärinä ja hengenahdistus voi seurata myös pelkästään sellaisen ihmisen näkemistä, jota ei haluaisi nähdä. Siitä, että se ihminen kulkee ohi, vaikka onnistummekin välttämään katsekontaktin. Ja siitä, että jo pian se ihminen pitää nähdä uudelleen, vaikka kuinka itkettää, ahdistaa, paniikki iskee ja joka paikka tärisee. Vaikka ei tarvitse sanoa mitään, voi olla kuin tuota ihmistä ei olisikaan, silti pitää nähdä. Jälkikäteen myös kuulla. Vaikka ei haluaisi.

Miksi joka päivään kuuluu asioita, jotka on pakko tehdä, vaikka ei haluaisi? 

En tiedä, mitä sitten oikeastaan haluaisin. Ehkä sitä, että joku tulisi kehumaan yhtä herkästi kuin antamaan negatiivista palautetta. Haluaisin ehkä sitten vähän useammin kuulla jonkun suusta sanat "olet hyvä, olet tehnyt tämän hyvin". Olen saanut tarpeekseni järjettömästä työnteosta, josta ei seuraa muuta kuin lyttäystä. 

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että aikuista ihmistä harvoin nostetaan jalustalle. Aikuisen pitäisi nostaa jalustalle itse itsensä, ja ennen kaikkea pitää itse itensä siellä. 

Mitäs me tolloilijat

Kantava ajatukseni on taas, kuinka ollakaan, tämä kaikille varmasti entuudestaan tuntematon puheenparsi, jota en juuri koskaan ennen ole täällä viljellyt.
Ihmiset ärsyttää.
Ja ärsyttää se, että ärsyttää.

Ärsyttää ne itseään ääriään myöten täynnä olevat pullistelijat, joiden maailmaan ei mahdu muuta kuin minä, minäminäminäminäminä. 

Tästä inspiroituneena kävin hyvän keskustelun isäni kanssa. 
Luettelin isälleni kaikki ihmistyypit / ihmisten sanomat asiat / ihmisten ilmituomat asenteet, jotka mua ovat kuluneen viikon aikana ottaneet päähän. 
Kun olin lopettanut, isäni kertoi minulle varsin ärsyttävän kuuloisista ihmisistä, joita hänen ympärillään on viime aikoina pyörinyt. Hän päätti kertomuksensa retoriseksi käsittämääni kysymykseen "arvaa ärsyttääkö?!" 
Vastasin myötätuntoisesti: "No ärsyttää!"
Isäni vastasi: "No ei ärsytä! Mitä se minua liikuttaa, vaikka toiset olis kuinka tyhmiä? Siinäpähän tolloilee. Ei kiinnosta."

Nää on niitä hetkiä, joina toivoisin voivani olla enemmän isäni kaltainen.  
Hyvä alku kai on jo se, että on joku, joka sanoo noin. 
Virallinen itselleni asettamani tehtävä tälle syksylle on siis: lakkaa välittämästä ihmisten typeryydestä. 

Tällä viikolla olen oppinut tyhjentämään kirjaston palautusautomaattien lokerot, ja ymmärtämään Gadamerin hermeneutiikkaa, tai ainakin joitakin perusasioita siitä. Jos joku nyt kysyy, mitä tekemistä näillä asioilla on keskenään, niin se, että olen oppinut ne nyt. Uuden oppiminen on yksi parhaista asioista tällaisina aikoina, joina tyhmät ihmiset ovat kansoittaneet maan. Uuden oppiminen takaa sen, että mieli jaksaa olla virkeä ainakin aina ajoittain, silloin tällöin. 
Jeejee.  

Kaikkihan me tallaamme loassa

Lokakuu, se on täällä, loputtomalta tuntuneen syyskuun jälkeen.
Lokakuun myötä Sokoksella on 3 + 1 -päivät, ja haluaisin ostaa kaiken.

Haluaisin uudet, pitkät juoksutrikoot niiden kahdeksan vuotta vanhojen, venyneiden ja lerputtavien varatrikoiden tilalle. Haluaisin myös jonkun uuden Muumi-mukin, alennusmyynnistä, vaikka sellaisen, missä on Tiuhti ja Viuhti. Kaikista oudointa on, että haluaisin uudet housut. Vaikka jotkut mustat, tai jotkut, ihan sama mitkä, kunhan olisi vaatekaapissa jotain muutakin jalkoihin laitettavaa kuin kolmet siniset farkut. Tämä on outoa, sillä en vielä koskaan ole halunnut ostaa housuja. Inhoan housujen ostoa enemmän kuin minkään muun vaatteen ostamista. Sopivia housuja on niin toivottoman vaikea löytää. Jokaista housujensovittelua seuraa loputon läskikriisi, sovituskopissa peilin edessä, se tunne, että on kuin joku makkarankuoreen puristettu ihramöykky.
En tiedä, mistä yhtäkkiä on kummunnut joku omituinen housujenostohimo.

Mutta tällä erää olen kieltänyt itseäni ostamasta mitään itselleni.
Tunnen huonoa omaatuntoa jopa siitä, että kohta pitäisi ostaa voimariinia.

Olen ratkaissut ongelman käymällä juoksulenkeillä vain pimeässä, niin, että kukaan ei näe niitä rumia juoksutrikoitani.
Oikeastaan astiakaappiin ei mahdu enää yhtään mukia, enkä niitä tällä erää tarvitse.
Housut ostan joskus muulloin. Tällä erää joko tyydyn käytössä oleviin farkkuihin tai opettelen käyttämään hameita tai mekkoja myös arkipäivinä.
Kävelin urheasti jopa Body Shopin omenantuoksuisten uutuuksien ohi, edes testeröimättä.
Ainut, minkä annoin itselleni luvan ostaa, oli syntymäpäivälahja elämäni tärkeimmälle henkilölle.

Ilmeisesti jonkinlaisena maailmanjärjestyksen palkintona tästä itsekurista sain heti perään tiedon tenttituloksesta. Syksy on polkaistu täydellisesti liikkeelle.

Muita kuulumisia lokakuuhun siirtymisen viikolta (joka sekin on tununut jo tähän mennessä vuoden mittaiselta):
Näin unta, jossa kuolin. Mahtavaa. Onko nyt jo kaikki mahdolliset painajaistyypit kenties läpikäyty? Kevättalvesta lähtien unissani ovat kuolleet vuorotellen isäni, äitini, kaikki veljeni, koirani ja ystäväni, toinen toistaan traagisemmilla tavoilla. Nyt sitten kuolin itse. Kysymys kuuluu, mistä painajaiset tulevat, ja  miten ne saisi loppumaan? Onko oman kuoleman kokeminen unessa enne, pelon ilmentymä vai jonkun elämänvaiheen päättymisen symboli?

Eräänä aamuna veljeni soitti minulle tuntemattomasta numerosta. En päässyt sillä hetkellä vastaamaan, ja huomasin puhelun vasta tunnin jälkikäteen. Kuten on jo aiemmin tullut puheeksi, en ole kovin innokas puhelinkeskustelija. Sain päähäni, että nyt mulle on soitettu joko a) töistä, jossa olen varmasti nyt mokannut jotenkin anteeksiantamattomasti tai b) sairaalasta, jossa joku läheiseni nyt juuri makaa epäilemättä kuolemankielissä tai c) jostakin muualta, jostakin ehdottoman tärkeästä asiasta. Panikoin hyvän aikaa, kunnes keräsin itseni ja soitin takaisin. Veljeni vastasi. En paniikissani saanut oikein selvää hänen lyhyestä puhelimeen vastauksestaan. Esittelin itseni virallisesti, ja veljeni esitteli sitten itsensä minulle vähemmän virallisesti. Suutuin. Huusin. "ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA MULLE NOISTA HÄMÄRISTÄ TYÖNUMEROISTAS, MÄ OON TALLENTANU NIITÄ JO AINAKIN KOLME JA AINA SÄ VAAN SOITAT JOSTAIN UUDESTA NUMEROSTA!!!!"

Niin. Jälkikäteen häpesin. Päätin, että koskaan enää en soita hämäriin, tuntemattomiin numeroihin takaisin. Jos siis soitatte minulle ilman virallista itseni esittelyä vaativaa asiaa, käyttäkää omaa puhelintanne tai soittakaa niin monta kertaa, että vastaan. Muuten en vastaa seurauksista.


Tästä jatkamme eteenpäin, lokakuun nimeen sopivalla lempisitaatillani: "Kaikkihan me tallaamme loassa, toiset meistä vain katsovat tähtiin."