Palasista koostuva minuus

Viime aikoina itsetuntoni on ollut heikompi ja yleinen tunnetilani lytätympi vielä satakertaisesti normaaliin verrattuna. Johtuen monesta asiasta, ihmisestä ja oikeastaan ei kai mistään. Tuskin siitä ketään toista voi loppujen lopuksi syyttää, tai kiittää kuin loppuviimein vain itseään. Eikä asiaa parantanut yhtään se, että kävin taas Alkossa, eikä multa taaskaan kysytty papereita. Näytän siis Alko-myyjienkin mielestä vanhalta ja rumalta.

Muutama päivä sitten löysin täysin sattumalta melkein viisi vuotta sitten kirjoittamani tekstitiedoston, johon olin listannut kaikkia positiivisia asioita, joita minulle on joskus sanottu. Olin kirjoittanut, kuka sanoi, mitä ja missä tilanteessa.
Lista oli pitkä, ja siinä oli vain pieni murto-osa koko elämän aikana sanotusta. Vain se, mitä sillä hetkellä silloin olen pystynyt muististani kaivamaan.

Olen kuullut monesti kehotuksen tehdä listoja omista positiivisista puolista, juuri tällaisten hetkien varalta. Siksi, että tällaisina hetkinä niitä voisi lukea ja niistä voisi ammentaa uskoa itseen pahimpinakin hetkinä.

Olen kai joskus yrittänyt sitä, mutta todennut, että se ei toimi. Tiedostan hyvät puoleni, mutta niinä hetkinä, joina en usko niihin, en vain usko niihin. Minua ei silloin auta se, jos olen itse kirjoittanut itsestäni ylös jotakin. Ei auta se, että yritän järjellä selittää itselleni, eikä se, että tiedän, että minussa on hyviä puolia.

Perjantai-iltana täysin odottamatta eteeni avautunut teksti kuitenkin auttoi. Muistin yhtäkkiä kirkkaasti ne sanat, ihmiset ja tilanteet, vaikka niistä on jo kauan aikaa. Vaikka en ollut vuosiin ajatellut niitä. Aloin lukea juttuja vain huvikseni, nähdäkseni, mitä siinä nyt olikaan, mutta vaikutus oli järisyttävä.

Noin monen ihmisen mielestä minussa on näin paljon hyvää. 
Ja kun lisään noihin viiden vuoden takaisiin juttuihin kaiken sen jälkeen sanotun, tunne oli ihmeellinen.
Niin monet uudet ihmiset elämässäni ovat sanoneet samanlaisia asioita, jakaneet niiden ihmisten mielipiteet, jotka olivat päällimmäisinä mielessäni vuonna 2010. Se positiivisten asioiden liuta ei siis voi olla vain omaa itsetuntoni pönkittämistä eikä muutaman ihmisen kohteliaisuudesta toteama lausahdus.

Pidin siitä ihmisestä, joka niistä lukemistani ja mieleeni tulleista hyvistä asioista rakentui. 
Vielä enemmän pidän siitä, että itse olen se ihminen.
Tosin en tiedä, onko tavoittelemisen arvoista pitää siitä, millainen on toisten silmissä. Tai toisin sanoen luottaa enemmän toisten sanaan kuin omaan. Mutta voiko niitä toisaalta erottaa pohtiessaan, millainen oikeastaan on? 

Sen avulla jaksoin uskoa jopa muutaman kaverin lausuman mielipiteen siitä, että Alkossa ei kysytty papereita yksinomaan siksi, että "sä oot vaan niin rehellisen näkönen". 

Ehkä tämä johti myös harvinaislaatuiseen hetkeen elämässäni. Istuin itselleni tuntemattoman ihmisen vieressä lattialla ja kerroin itsestäni pari asiaa tutustumisen vuoksi. En sanasta sanaan muista, mitä sanoin, sillä tuliviskillä oli osuutta asiaan, mutta tämä tilanne ei päättynyt vaivautuneesti, kuten minun ja tuntemattomien ihmisten tutustumisyritykset ovat aina muulloin päättyneet.
Tällä kertaa vilpittömän innostunut reaktio lausumieni ajatusten jälkeen oli: "mä tykkään sun ajatusmaailmasta!"

Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin keskustelu ei jatkunut ihan yhtä lupaavasti. Puhe johti jossain vaiheessa esim. julkkisidoleihin, ja tietysti otin puheeksi Ismo Leikolan. Reaktio tähän oli sanatarkalleen:
"Joo, Ismo Leikola on kyllä hyvä näyttelijä!"
No, sai ainakin nauraa taas. 

Uudenvuodenlupausta täyttämässä

Nää on varmaan näitä länsimaisen maailman ongelmia. 
Vaikea ymmärtää, että asiat ovat niin hyvin, kuin mulla on tällä hetkellä, ja silti vain tuntuu päivästä päivään siltä, kuin jossain kurkun ja rintakehän alueella olisi norsun kokoinen pala. 

Päätin siis, että on tullut taas aika kerätä kokoon viime aikojen positiivisuudet. 

1. Olen jo pari viikkoa syönyt tosi terveellisesti, vahingossa. Vihaan kaikkea terveysintoilua ja terveysintoilijoita yli kaiken. Eilen kuitenkin huomasin, että olen jo pari viikkoa asiaa juurikaan ajattelematta valinnut yliopiston ruokaloiden listalta aina sen kaikkein terveellisimmän mahdollisen vaihtoehdon. Lisäksi olen tehnyt itse ruokaa kotona niin, että en ole tapani mukaan tyytynyt vain johonkin halpaan, helppoon ja nopeaan, eli kalapuikkoihin. 
Ei hätää, suklaanhimo pitää kuitenkin linjat kurissa. En pääse kevenemään grammaakaan. 

2. Kuntopotkunyrkkeilyssä on alkanut olla kivaa. Aloitin jo toisen kurssin eilen. Sain vasta eilen tietää, että kurssimme ohjaaja, jonka ohjauksessa siis olen ollut koko ajan, valmentaa työkseen SM-tason potkunyrkkeilijöitä. Ei kai siis ihme, että valmentaja on tosi hyvä. Jos kaikki liikunnan ohjaajat ja valmentajat ja opettajat olisivat tuollaisia, niin ehkä olisin tykännyt koululiikunnastakin joskus. Tykkään ensinnäkin tuntien tietynlaisesta jämäkkyydestä: kun tehdään, niin tehdään, eikä lässytetä. Ei tekopirteää "jaksaajaksaajaksaajaksaatekeetekee!!" -kirkunaa, eikä myöskään mitään "tehkää omaan tahtiin sen mukaan, miten tuntuu hyvältä" -lepertelyä. Ei ylipäätään mitään turhaa. Mennään, tehdään, treenataan ja lähdetään. Kun vedetään rankempia lihaskuntoharjoituksia ja lyöntien sarjoja, ohjaaja ruoskii jatkamaan, ja tekemään nopeammin. Tunneilla on selvää, että kun jotakin ei osaa, se opetetaan. Ei sillä asenteella, että "kunhan nyt johonkin suuntaan nyrkkisi huitaiset, joo toi on ihan hyvä". 

3. Eilen leivoin muffineja. En jaksanut iltapäivällä enää tehdä mitään, mitä olisi pitänyt tehdä, joten googletin helppojen muffinien ohjeen ja leivoin saman tien. Ehkä elämäni ensimmäistä kertaa leipomissani muffineissa ei ollut mitään vikaa. Ne eivät palaneet, eivät olleet yhtään raakoja, niistä tuli suhteellisen kauniita, eikä niissä ollut mitään outoa sivumakua. Ehkä mulla on toivoa. 

4. Tänään olin yliopiston koneella tekemässä hommia, en missään kirjastossa, vaan sellaisessa aulassa, jossa on myös ryhmätyötila. Kun menin sinne, siellä ei ollut ketään. Tiesin, että sellaisessa tilassa on aina omalla vastuulla: pitää olla valmistautunut sietämään ryhmätyön tekijöiden meteliä, jos sitä tulee. Otin riskin, koska en jaksanut enkä viitsinyt kävellä pidemmälle tällä kertaa. Tein töitä hyvän aikaa, ja sitten tuli niitä ryhmätyöntekijöitä. En oikeastaan edes huomioinut niitä. Ja sitten yksi niistä tuli kysymään, että "anteeks, kestätkö sen jos me tullaan tähän?"
:)

5. Kohta on pääsiäinen ja aion pitää loman! Jeejee. Ensi viikon torstaihin asti teen vielä töitä ja sitten suunnitelmani on käydä ostamassa Klikkaa mua -ohjelman toisen tuotantokauden dvd-boxi ja sen jälkeen menen kirjastoon ja haen sieltä kuormallisen kirjoja joita ei ole pakko lukea ja sitten linnoittaudun herkkujen, dvd:n ja kirjojen äärelle muutamaksi päiväksi. 


 

 



 

Hämäriä ajatuksia

Takana on suhteellisen jännittävä viikko. En tiedä, johtuuko hormonitoiminnasta vai mistä lie, mutta koko tunneskaala on käyty taas läpi pohjamudista ihan huippulukemiin.

Maanantaina postiluukustani oli survoutunut paksu, peräti kolmella ihailua herättävällä postimerkillä varustettu kirjekuori. Tiesin heti, mitä se sisältää. Hyvä, kun sain edes takkia pois ja kenkiä jaloista, kun jo olin saksimassa kuorta auki. Innoissani leikkasin ensin väärästä päästä, niin että jo ennestäänkin postiluukusta survoutumisprosessissa kärsinyt kuori muuttui vielä surkeamman näköiseksi. Sitten keksin, että sen sai helpommin auki toisesta päästä.

Ensimmäisenä kuoresta tipahti kirje.
Jostain repäisty paperilappu, johon oli mustalla tussikynällä tekstattu osimoilleen näin:
Heippa!
Tilaamastasi Ismo Leikola -T-paidasta olivat S-koot valitettavasti loppu. (tässä vaiheessa nielin paniikillisesti tyhjää.)  Ohessa M-koon paita, sekä hyvityksenä pipo ja jääskraba.
Aurinkoista kevättä!
T. Ismo Leikolan verkkokauppa

Tässä vaiheessa ravistin kuoren lopun sisällön ulos, ja siinä ne olivat. Kauan odottamani ja kaipaamani paita, viimeinkin.
Ja pipo. Ja jääskraba. Pipo, joka verkkokaupassa maksaa lähes saman verran kuin paita, ja jota en varmaankaan olisi raaskinut siksi ikinä ostaa, ja jääskraba, jota nyt ainakaan en olisi ikinä tullut itse ostaneeksi. Nyt mulla yhtäkkiä on ne kaikki, kaikki, ilman että olen maksanut muuta kuin yhden paidan. Kotiin kannettuna, ilman postikuluja.
Koko iltapäivän hypin ympäri asuntoa ja kiljuin.
Sovittelin paitaa ja pipoa.
Haistelin niitä.
Ajattelin, että en ikinä voi oikeasti käyttää paitaa enkä pipoa, sillä olisi kamalaa, jos niihin tulisi lähtemättömiä tahroja tai jos ne kutistuisivat pesussa.

Aina välillä ihailin kirjettä.
Katselin käsialaa, jolla teksti oli kirjoitettu, samaa käsialaa, jolla kirjekuoreen oli tekstattu nimeni ja osoitteeni.
En olisi uskonut, että sellaisesta voi ilahtua niin paljon.
Pelkästään siitä, että joku on kirjoittanut minulle käsin. 
Nykymaailmassa, jossa kukaan ei enää kirjoita käsin. Joka ikinen arpajaisvoitto, kirje, tiedote, viesti tulee koneella kirjoitettuna.
Ja vaikka hyvin tiedostan tämän, niin sitä en silti tiedostanut, että käsin kirjoitetusta tekstistä voi tulla niin hyvä mieli. Tämä ei ole mikään valmiiksi kirjoitettu, skannattu tai moneen kertaan kopioitu, sadoille lähetetty saatekirje postilähetyksen mukana. Joku on kirjoittanut tämän juuri minua varten. Joku on nähnyt sen verran vaivaa. 

Teki mieli lähettää palautetta ja kiittää erikseen, kaikesta.
Myös teki vähän mieli kysyä, miksi. Miksi ihmeessä haluatte itse maksaa postikulunne ja korvata paidan koon puuttumisen lähettämällä melkein koko lopun tuotevalikoiman? Kyllä tällaisessa täytyy olla jotain hämärää kuulkaa. En usko ihmisten hyväntahtoisuuteen.

Loppuviikosta luin pari hyvää elämänviisautta. Sellaista, jotka tuntuvat liian yksinkertaisilta, että niitä pitäisi erikseen muistaa ja muistutella. Ja joita kuitenkin on niin käsittämättömän vaikea oppia soveltamaan.
Ensimmäiseksi: Kaikki ihmiset eivät ansaitse kuulua elämääsi. Älä siis tuhlaa aikaasi sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa et tunne oloasi upeaksi.
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minulla on. Kun huomaan, että mulle tulee paha olo jonkun ihmisen seurassa, ajattelen aina, että minussa on jotain vikaa. Ajattelen, että minä nyt vain olen sosiaalisesti kelvoton, enkä osaa. Ajattelen, että minun pitää muuttua.
Tosiasiahan on, että jos jonkun ihmisen kanssa tuntuu aina tai usein siltä, kuin elimistöä pumpattaisiin tyhjiin, niin ei niiden kanssa tarvitse olla. Siihen ei tarvitse etsiä mitään syytä tai syyllistä. Voi vain kanavoida aikansa johonkin tai johonkuhun sellaiseen, jonka kanssa ei tunnu karsealta olla. Sellaisiakin on, mutta ne eivät koskaan löydy, jos jää etsimään vikaa itsestään sellaisten keskelle, joiden kanssa tuntuu aina vain yhtä pahalta.

Toiseksi: Hyväksy myös ne anteeksipyynnöt, joita et koskaan saanut. 
Ei siksi, että  itse olisit siten parempi ihminen.
Vaan siksi, että niin on sinulle itsellesi helpompi. Kukaan muu ei tarvitse sitä anteeksiantoa eikä kärsi anteeksiantamattomuudesta, kuin se, joka kantaa katkeruutta sisällään.
Keksin myös, näiden luettujen viisauksien lisäksi, ihan itse yhden tärkeän asian.
Sen, että tulevaisuuden epävarmuudella on kaksi puolta. Se, että ei tiedä tulevaisuudesta mitään, ei välttämättä tarkoitakaan aina sitä, mitä olen aina luullut sen tarkoittavan. Eli, että tulevaisuus on kuilu, johon putoaa.
Se voi tarkoittaa myös sitä, että on monia vaihtoehtoja. Monia ovia, joita voi kokeilla avata, ja joista on mahdollista jatkaa matkaa valintansa mukaan. 

Sellasta.
Ja tänään oli ihan uskomaton päivä! En oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui. Mutta jotain. Minun elämäni mittapuulla valtavaa.
Jätän ihan tahallani kertomatta, mitä.
(Saa arvata. Viiden pisteen vihje: Ei liity Ismo Leikolaan millään tavalla, uskokaa tai älkää.) 





 

Perjantai-illan ilo

Kerronpa nyt taas päivän kuulumiset.
Tänään kävin yliopistolla sellasella helvetillisellä FitIntervall-tunnilla. Kohtasin steppilautakammoni ja yritin sietää ohjaajan jatkuvia "jaksaajaksaatekeetekeevielävaan EI LOPETETA!" -kirkunaa. Hyvän hikitreenin sai. 

Kun tulin iltapäivällä kotiin, kävin taas suihkussa ja puin päälleni taas tarkkaan harkitun asukokonaisuuden. Näytin tosi hyvältä ja sen kunniaksi yritin ottaa itsestäni elämäni ensimmäistä teinipeilikuvaa, eli valokuvaa peilin kautta, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Salamaa ei voi käyttää ja ilman salamaa kuvasta tuli aina tärähtänyt ja taustassakin mätti aina joku ja zoomaaminen oli turhaa ja oikeastaan ei se hyvä idea ollutkaan, eli ei siitä sen enempää. 

Sitten olikin vielä tunti aikaa. Tunti siihen kellonaikaan, jolloin olin ajatellut lähteä kotoa kohti Ismo Leikolan keikkaa. Puolitoista tuntia Ismo Leikolan näkemiseen, ja mä olin vaan kotona ihan coolisti ja rauhallisesti. Otin jäätelön pakastimesta ja söin sen samalla kun selailin tyhjänpäiväisiä nettikeskusteluja, oli hyvää. Oli tosi hauska tunne olla niin kylmänrauhallinen, vaikka maailmaajärisyttäviä asioita oli taas tapahtumassa. Voi, kun sellainen tunne tulisi useammin. 

Sitten kello tuli kuusi, eli mun olisi jo pitänyt alkaa tehdä lähtöä, toisin sanoen ulkovaatteiden pukemista ja paniikkitarkistuksia. En alkanut. 
Selailin vielä vähän aikaa nettikeskusteluja kaikessa rauhassa. Sitten suljin koneen, lompsin pukemaan ja lähdin tarkistelematta mitään. En katsonut kertaakaan, oliko mulla avaimet, lippu tai rahat mukana, kun muistin ne kerran laukkuun laittaneeni. Sekin oli aika jännää.

Perille löytämistä ei tarvinnut huolehtia, sillä keikka pidettiin tällä kertaa yliopistolla, rakennuksessa, jossa käyn melkein joka arkipäivä. Siellä samassa salissa Ismo Leikola on kaksitoista vuotta sitten tehnyt ensimmäisiä keikkojaan, olemme tallanneet ihan samoja katuja ja viettäneet aikaa täysin samoissa yliopistorakennuksissa, luennoilla, ruokaloissa ja keskustan baareissa. Nyt siellä salissa oli Ismo Leikola -special, jota minun ei alun perin pitänyt mennä katsomaan, mutta olinpa nyt kuitenkin menossa. Koska enhän minä voi sellaista jättää väliin, vaikka se tarkoittaisikin seuraavana aamuna kahta tuntia aiempaa herätystä. 

Kävelymatkalla alkoi ihan vähän jännittää, sillä mulla oli korkkarit enkä kävellytkään niillä yhtä  nopeasti kuin normaaleilla kengillä. Jouduin vähän pelkäämään, että olenko sittenkään ajoissa, varsinkin kun lähtö sujui niin laiskasti. 
No olin. Tulin juuri parahiksi, että sain ensin jonottaa vartin ja sen jälkeen vielä odottaa keikan alkua salissa vartin. 
Salissa oli suhteellisen tiivis ja lämmin tunnelma. Sellainen ihan tavallisen huoneen kokoinen sali oli aivan täyteen ammuttu. Istuimme liioittelematta kylki kyljessä, koko sali turvoksissa porukkaa. Ah, sitä lämpöä ja läheisyyttä. 
Ja mä tykkäsin siitä.
Mikä on _todella_outoa. 
Olen aina kuvitellut, että en pidä mitään niin inhottavana kuin kauheaa ihmispaljoutta ja sitä, että on pakko olla aivan liian lähellä toisia, vieläpä täysin tuntemattomia ihmisiä.
Mutta se oli jotenkin aivan mahtavaa. 
Tunsin, että kerrankin elän. Kerrankin olen perjantai-iltana jossain, missä minun kaltaiseni, vielä opiskelijaelämää viettävän ja kai vielä nuoreksikin kutsuttavan ihmisen on ihan suotavaa olla. Kerrankin olen jossain muualla kuin niissä yhden käden sormilla laskettavissa ainaisissa paikoissa ja toiminnoissa, missä aina olen. Vaikka tulin tänne yksin, niin en ole täällä yksin. Kukaan täällä ei huomaa, että mulla ei ole seuraa, koska kaikki istuvat kuin sillit purkissa, kylki kyljessä. 

Ihan vähän alkoi ahdistaa, kun sali viimein tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen, suuret pariovet suljettiin viimeisen tulijan jälkeen ja tuli pimeää. 
Katsoin niitä ovia ja ajattelin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi tulipalo. Mitä pitäisi tehdä? Mikä olisi kaikkein järkevin reagointitapa?
Tulipalo jossain tuollaisessa suuren väkijoukon kansoittamassa tilassa, jossa on näkösällä vain yksi ovi, on pahin pelkoni heti hukkumiskuoleman jälkeen. Yksi niistä kuvista, joita en saa mielestäni pois, on minulle kerrottu fakta yökerhosta, jossa syttyi tulipalo, ja jossa oli sisäänpän aukeavat ovet. 
Aina kun erehdyn ajattelemaan sitä, se tulee taas. Hirveä mielikuva valtavasta, kirkuvasta ja panikoivasta ihmismassasta syöksymässä kohti ovea, joka ei aukea, koska se ei aukea ulospäin, ja koska kukaan ei saa avattua sitä sisäänpäin sen massan edeltä. Näky toistuu ja toistuu silmieni edessä, kunnes tuntuu siltä, että itsekin on keskellä sitä, ei saa happea ja savu tukkii keuhkot.


No, tuolla ne ovet kuitenkin unohtuivat, kun illan tähti astui lavalle. 
Tällä kertaa olin vasta kolmannessa rivissä. Saliin tullessaan sai itse päättää, mihin paikalle menee. Eturivissä ja toisessa rivissä oli myös tyhjiä paikkoja, kun tulin saliin, mutta en kehdannut enkä uskaltanut mennä niille, koska en tiennyt, mikä käytäntö niiden paikkojen suhteen oli. Olin siis kolmannessa rivissä. Sieltäkin näki hyvin. Ja ehkä oli ihan hyvä, että en ole jokaisella keikalla ihan Ismo Leikolan silmien edessä maanisen tuijotukseni kanssa. Sehän alkaisi muuten nähdä minusta jo painajaisia. 

Olin ajatellut, että en mene tälle keikalle, koska a) mun pitää olla huomenna jo aamusta ihan muualla, eli olisi helpompi lähteä jo tänään, ja b) koska ajattelin, että ei sillä voi mitään uusia juttuja olla, miksi menisin samoja juttuja kuuntelemaan, vaikka niistä tykkäänkin. 

Olin jälkimmäisen kohdalla ihan väärässä.
Jutuista vain pieni osa oli sellaisia, joita olin aikaisemmin kuullut. Tulin siitä tosi iloiseksi. Oli ihan mahtavaa kokea niin erilainen keikka kuin aikaisemmat: moninkertaisesti pienempi sali, jotenkin lämminhenkisempi tunnelma ja uudet jutut. 

Ja vaikka olin kolmannessa rivissä, niin katseemme kohtasivat heti. 
Sinä, joka yrität väittää, että "ei se voi sua muistaa", olet väärässä. Tällä kertaa olin kolmannessa rivissä ja siitä huolimatta heti keikan aluksi Hän loi monta samanlaista, lähes kiusallisen pitkää katsetta suoraan minuun, kuin viime keikallakin. Olen Ismo Leikolan avulla saavuttanut henkisen 15-vuotiaan teini-itseni ja saan kuvitella, että sieluillamme on yhteys ja että se katse merkitsi selkeästi sanoja: "Sinä olet täällä taas, muistan kuka olet, muistan kahden viikon takaisen lyhyen, mutta herkän juttutuokiomme." Mun teki mieli vilkuttaa tai muodostaa käsilläni sydän, mutta en sitten tehnyt niin. Kyynärpäät olisivat osuneet vieressä istuvaan.

Tykkäsin tosi paljon olla siellä tänään. Jotenkin vain kaikki oli tosi hyvin. Ainakin tauon jälkeiseen aikaan asti. 
Nuo keikathan ovat siis olleet kaikki sellaisia, että ensin I.L. puhuu vajaan tunnin, sitten pidetään 20 minuutin tauko, ja sitten taas vajaan tunnin esitys. 
No, nyt olin ensimmäistä kertaa sellaisella keikalla, jossa oli alkoholinostomahdollisuus samassa tilassa. Ja sen kyllä valitettavasti huomasi. 
Valtaosa käyttäytyi asiallisesti, mutta kai joukossa pitää aina olla yksi vajaa. 

Sivuttain takanani istui joku nainen, joka tauon jälkeen nauroi koko_ajan, ja niin hel-ve-tin kovaa että korviin sattui. Ja ei kai siinä mitään, kyllähän sitä nauraa saa, mutta valitettavasti sillä oli maailman karmein nauruääni. Yritä siinä sitten kuunnella loppukeikkaa, kun Ismo Leikolan mikrofonista tuleva äänikin melkein peittyy siihen Aaaaaaaaahhhhh-HAHH-HAHHHH-HHAHHH-HAHH-HAH-HHHAAAAAAAAA-räkätykseen, josta ei lopulta tiedä onko se naurua vai huutoa. Siis kyllähän joku voi hauskaa olla, mutta ei nyt helvetti sentään niin hauskaa, että se nauru ei lopu, vaikka jutussa on siirrytty jo ehkä kolmanteen sen naurun alkamisen jälkeen. 

Lopulta Ismo Leikola piti hiljaisen hetken, jolloin vain se nauru sai kaikua siellä salissa. Hänen kommenttinsa oli, että "Onko toi naurua?" jolloin koko muu yleisö, minä mukaanlukien repesi sille naurun absurdiudelle. Se nainenkin jatkoi nauramistaan, joko tälle jutulle tai sille ehkä kymmenen minuuttia sitten kerrotulle. Ismo Leikola jatkoi kommenttiaan, että "jollakin siellä nyt napsahti.... Mutta hyvähän se on että naurattaa", tai jotain siihen suuntaan. Sitten oli taas hetken aivan hiljaista sitä varten, että raivostuttava hekottaja sai ansaitsemansa huomion ja kaikki muut alkoivat nauraa sille naurulle. 

Sen jälkeen se idioottikin lopulta rauhoittui vähän, tai ainakin laski sitä desibelitasoaan jonkin verran. Sen sijaan hän alkoi taputtaa tahtia Ismo Leikolan kitaransoitolle, eikä tietenkään lopettanut sitä, vaikka soitto loppui. Kappaleiden väliin se karjui aplodien seasta että "Hyvä Ismo!!!" Ehkä sekin oli joku sellainen, joka halusi ajatella yhteyden omansa ja Ismo Leikolan sielun välille. Ei mun ehkä niin tarvitsekaan hävetä sitä, että tuijotan Ismo Leikolaa keikkojen aikana kuin hypnotisoitu.

Tilanne oli kai jo aika hysteerinen, tai sitten nauru tarttuu, vaikka se olisi kuinka mielipuolista ja myötähäpeää aiheuttavaa. Loppukeikan ajan nauroin itsekin ihan liikaa, vaikka jutut olivat kuinka yksinkertaisia ja hölmöjä. Nauroin ihan käsittämättömille jutuille, sellaisille, mille en muulloin varmaan edes hymyilisi, en tiedä mistä se alkoi keikan loppua kohden tempoakin jotain ihan ihmeellisiä ja hölmöjä puujalkavitsejä. Nauroin sille, kun takaa alkoi taas kuulua se aahhhh-hhahh-haahhhaahhh-hhaaa, ja nauroin sillekin, kun en tajunnut jotain vitsiä, tai kun tajusin sen vasta vähän liian kauan jälkijunassa. Mutta ei hätää, nauroin satakertaisesti hiljempaa kuin se takanani oleva. 

Sellanen se oli tällä kertaa. 
Olin ottanut tavoitteekseni, että tällä kertaa lähden vain coolisti heti pois, enkä yritäkään mitään. Se osoittautui todella hyväksi päätökseksi, koska tällä kertaa ei ollut edes mahdollisuutta mihinkään kahdenkeskiseen kohtaamiseen. Ihmiset vyöryivät ulos salista, narikalle ja ulos, eikä siellä ahtaissa tiloissa ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin ajautua virran mukana. Ismo Leikolallakaan ei ollut siellä mitään tilaa hengailla jakamassa nimmareita ja yhteiskuvia, siellä ei ollut mitään sellaista paidan- ja dvd:n ostamisen ja tapaamisen mahdollistavaa pistettä, kuin edellisillä. Ehkä siksi, koska tuo ei ollut mikään virallinen Ismo Leikolan kiertueen keikka, vaan joku tollanen random-esiintyminen kotipaikkakunnalla. En tiedä. 

Mutta hyvä mieli jäi, koska ei tarvinnut edes miettiä, että "menenkö sittenkin lähestymään" eikä tarvitse olla kateellinen siitä, että joku mu siellä olisi mennyt ja minä en. Ja tietysti aina on hyvä mieli, kun saa nauraa kunnolla, oli se sitten järkevää tai ei. 

Nyt voisin ehkä pitää jonkun Ismo Leikolattoman huhtikuun tai vastaavan. 

 

(Kohta) onnellinen paidan omistaja

Nyt on kuulkaa tapahtunut sellainen historiallinen käänne, että olen viimein tilannut Ismo Leikola -paidan.


Olen kytännyt virallista verkkokauppaa uskollisesti jo varmaan vuoden. Ainoa syy, miksi en ole tilannut jo aiemmissakin postaukissani himoitsemaani paitaa, on se, että sivupalkissa on aina lukenut verkkokaupan olevan työn alla. Olen ajatellut, että enpä sitten tilaa, ennen kuin olen varma, ettei sinne heti tilaamisen jälkeen putkahda jotakin "nyt verkkokauppa on päivitetty ja tänne tuli näin monta uutta, hienoa paita-vaihtoehtoa!" -tekstiä.


Olen odottanut ja odottanut, eikä se työn alla olo ole muuttunut miksikään. En ole viitsinyt laittaa palautetta, koska olen aina ajatellut, että ei se nyt ole niin merkityksellinen asia. Joutaahan sitä valmiissa maailmassa odottaa, ei minun elämäni siitä paidasta ole kiinni.


Viime keikalla I.L. kuitenkin mainitsi mm. yhden paidan, jonka ehdottomasti haluaisin itselleni. Hän sanoi, että niitä on nyt myynnissä. Paitsi että ne loppuivat juuri eilen. Mutta niitä saa sieltä verkkokaupasta.


No, minä tietysti syöksyin heti seuraavana päivänä verkkokauppaan, jossa en ollut vähään aikaan käynyt.
Eikä siellä mikään ollut muuttunut.
Keräsin muutaman päivän rohkeutta ja laitoin palauteviestin, jossa kysyin, onko näitä paitoja nyt sitten kuitenkaan ja miksi tämä sivu on aina vain työn alla. Lisäsin viestiin, että I.L. sanoi keikallaan, että niitä on. Kyllä, kirjoitin siihen viestiinkin I.L.


Seuraavana päivänä tuli vastaus, että niitä kysymiäni ja keikalla mainostettuja paitoja ei vielä saa verkkokaupasta, koska ne ovat uutuuksia ja liittyvät Ismon uudessa show:ssa esitettyyn vitsiin, joten niitä myydään tällä hetkellä vain keikoilla. Ne kuitenkin tulevat verkkokauppaan toivottavasti jo kesällä. Sivustolle tulevat muutokset koskevat vain sivun ulkonäköä, eivät tuotteita, joten niitä voi tilata "turvallisin mielin".


Koska mulla on jo aika pian tiedossa Ismo Leikolan uusi live-näkeminen (aika älyttömän pian!!)   niin päätin, että ostan sen paidan sitten sieltä. Ja jos sitä ei sieltäkään saa, niin sitten jätän koko paidan ostamatta ja sanon, että pitäkää paitanne.


Sitten.
Tänään olin todella tavanomaisella tuulella, vailla merkityksen tunnetta ja ärsyyntyneenä tahkoamassa gradua, josta ei tunnu tulevan mitään. Olen taas vellonut kaikenlaisten piinaavien kysymysten äärellä, kuten miksi joidenkin ihmisten pitää olla niin täynnä itseään ja mistä niille pullistelijoille aina löytyy kaikkea pullistelun aihetta ja ylistysjoukkoja ja miksi elämän pitää olla aina tätä samaa, samalla kaavalla etenevää, täysin mitäänsanomatonta massaa, jonka ainoa poikkeus on tasaisin väliajoin mieltä puristava ahdistus.


Päätin pitää minimaalisen tauon kirjoittamisessa ja jonkin kummallisen korkeamman voiman johdattamana etsiydyin Ismo Leikolan sivulle ja ihan vanhasta tottumuksesta klikkasin verkkokaupan auki ja taivas varjele mitä siellä oli.


Siinä etusivulla. Paita, jonka kuvauksessa luki, että "tästä olet ehkä kuullut Ismon Maailman Hauskin Show:ssa".


Se paita oli ilmiselvästi laitettu sinne ihan minua varten.
Pakkohan se oli tilata. Vaikka mahdollinen ostospäivä olisi voinut olla jo huomenna. Mutta nyt se olikin tänään! Voi että tuli hyvä mieli! Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni ruksitin myös "Haluan tilata sähköpostiini uutiskirjeen", vaikka yleensä välttelen niitä tarkoin.
Ja ilman toimituskuluja!
Jee!

Tylsän päivän postaus

Oi ihana maaliskuu. 
Silmien takaa pakottaa, pää on täynnä räkää, kurkku karhea ja muutenkin olen kipeä, tää on historiallinen tapaus kuulkaa. Tätä sattuu korkeintaan kerran vuodessa. 
Päätoiminen tunne on se, että en jaksa. 
Mustikkakeitto on kuitenkin ihan paras asia maailmassa. Voisin vaikka alkaa elää pelkästään sillä. 

"En jaksa" -tunne kumpuaa lähinnä siitä, että tästä olosta huolimatta on pakko kirjoittaa kaikenlaisia kurssiraportteja ynnä muita juttuja, joihin kirjoittamani tekstin voisi mielestäni ihan hyvin korvata sanoilla "höpönlöpönlöpönhöpön".  Se tunne, kun sellaisia on kirjoittanut melkein viisi vuotta aina yhden toisensa jälkeen ja kun aina välillä on pakko pysähtyä hengähtämään ja miettimään, että eikö tää lopu ikinä. 

Päivän ilo oli, että Ismo Leikola oli Tuubi-ohjelmassa! Ohjelmassa, jota muuten en olisi katsonut, koska a) ei kiinnosta ja b) Vappu Pimiä juonsi, mutta mikään ei ollut tänään ihanampaa kuin linnoittautua pää ja kurkku räästä turvoksissa mustikkakeittokulhollisen kera telkkarin eteen ja ajatella, että tuo ihminen halasi minua vain viikko sitten. 

Päivän piristykseksi teen tänään myös "Aikuisten ystäväkirja" -kyselyn, ihan vain siksi, että en ole pitkään aikaan päässyt vastailemaan mihinkään kysymyksiin. Tässä se tulee. 

Siviilisääty: Naimaton
Asumismuoto: Yksin
Opiskelen / olen opiskellut: kirjallisuutta ja aika paljon muutakin
Työskentelen / olen työskennellyt: kirjastossa
Kiinalainen horoskooppini: vuohi
Mitä liikuntaa harrastan: Juoksua, kuntopotkunyrkkeilyä ja oikeastaan kaikki yksilölajit kelpaa

Periaatteeni
Never give up, never ever!

Maailmankatsomukseni
Toisista kohdin avara, toisista kohdin hyvin, hyvin kapea

Pohdin
itseäni, muita, elämää ja maailmaa hyvin mielelläni

Vihaan
itsekkyyttä

Halveksin
ihmisiä, jotka suhtautuvat toisiin halveksivasti

Rakastan
minulle rakkaita ihmisiä 

Haaveilen eniten
siitä, että saisin tehtyä elämässä jotakin, jolla olisi merkitystä

Tarvitsen
turvallisuuden tunnetta

Pelkään
hämähäkkejä

Kaipaan
poissa olevia rakkaita

Murehdin
kaikesta

Kerään
kokemuksia

Lempi-
väri:  sininen ja sen eri sävyt
vuodenaika: kevät sitten, kun on kunnolla kevät
eläin: koira
lukeminen: kaunokirjallisuus
elokuva: Titanic on aina hyvä vastaus, kun muuta ei keksi
musiikkilaji: Varmaan klassinen. 
numero: 3
asia minussa: Se, että saan aina itseni tekemään kaikkea, mitä en ikinä uskoisi uskaltavani / pystyväni
ruoka: Pastaruoat
juoma: Jäävesi
lomakohde: Valtameren ranta
tuoksu: kookos
kasvi: lihansyöjäkasvi
säätila: sellanen ei liian kuuma eikä liian kylmä, kuiva ja tuuleton, ehkä pilvinen mieluummin kuin aurinkoinen
tapa viettää vapaailta: Nähdä tärkeitä ihmisiä, syödä hyvin, käydä saunassa ja lukea jotain hyvää kirjaa

Onko sinulla salaisuuksia? 
Tämä blogin pitäminenkin jo kertoo, että ei kovin paljon, mutta kai nyt sentään jokunen.

Onko sinulla valkolakkia?
On. 

Onko sinulla jokin sairaus?
Pölyallergia

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistyksesi?
Värittömät kivet korvalehdissä

Mitä tilaat baarissa?
Jos on rahaa tuhlattavaksi, niin Irish Coffeen, jos on vaan vähän tuhlattavaksi niin lonkeron, jos ei oo rahaa tuhlattavaksi niin  vettä. 

Poltatko tupakkaa?
En. 

Omistatko eläimiä?
Kyllä. 

Onko sinulla parasta ystävää?
Ei ainakaan vain yhtä. 

Mitä muuttaisit itsessäsi?
Tän helvetillisen jatkuvan ahdistumisen ja negatiivisuuden jokaisessa asiassa ja jokaisessa tilanteessa. 

Kerro jotain
... 10 vuoden takaisesta itsestäsi.
Olin yläasteella seiskaluokalla ja vielä vähän enemmän angstinen kuin nykyään. 

.... siitä, kun viimeksi koit romanttisen hetken.
No en tiedä mikä lasketaan romanttiseksi, mutta sanotaan nyt vaikka, että se oli elokuvaa katsellessa. 

... viimeksi sait jonkun nauramaan oikein makeasti
Asiaan oli osuutta ihan vain omalla tyhmyydelläni, ei niinkään nerokkaalla huumorilla.

... kun joku kehuu sinua taitavaksi
Sanon joko vain kiitos tai sitten (todennäköisemmin) alan vähätellä itseäni. 

... kun teet itsellesi lounasta
Joudun usein kovasti miettimään, mitä tekisin

... kun sinulla viimeksi oli kotoisa olo
Mulla oli jalassa villasukat. 

... kun meikkaat juhlavasti
Laitan ainakin ripsiväriä, ja silloin täytyy jo tilanteen olla todella juhlava. 

... kun lausut kehuja
Tunnen itseni usein vaivautuneeksi ja jännitän toisen reaktiota, ihan kuin joku voisi siitä suuttua, että häntä kehutaan. 

.... viimeksi luit jotakin syvällistä
Ajattelin, että tämä pitää kirjoittaa muistiin. 

Oletko...

() hypännyt laskuvarjolla
(x) juossut maratonin
() maalannut itseäsi suuremman taulun
(x) syönyt liikaa ja oksentanut
(x) juonut liikaa ja oksentanut
(x) toivonut jollekin kuolemaa
(x) ottanut oman lemmikin
(x) muuttanut omaan asuntoon
(x) valmistunut
() laulanut hare krishnaa yhdessä muiden kanssa
() katsellut hentaita
() nukkunut lentokentällä
(x!!!!) pitänyt noloa blogia
() ollut leikkauksessa
(x) tutustunut descartesin tuotantoon
() ollut kasvissyöjä
(x) varastanut ystävältä
(x) rakastunut
(x) innostunut siivoamisesta
() käynyt sisiliassa

Valitse toinen: 


Sokeri vai stevia = sokeri

Piirtäminen vai soittaminen = soittaminen

Iloisuus / melankolia = melankolia

opiskelu vai työnteko = molemmat on kivoja, mutta sanotaan nyt vaikka työnteko

aerobic vai juokseminen = juokseminen

pilates vai jooga = jooga

sähly vai taekwondo = taekwondo

fyysinen suhde vai henkinen suhde = henkinen

karppaus vai larppaus = larppaus

ukkonen vai helle = helle

kettukarkit vai omarit = omarit

subway vai hesburger = subway

sulat vai helmet = helmet

autoilu vai pyöräily = pyöräily

teatteri vai elokuva = teatteri

venäjän kieli vai espanjan kieli = venäjän kieli

vodka vai tequila = vodka

uusivuosi vai vappu = vappu

suolainen vai makea = makea

arki vai juhla = juhla

auringonnousu vai auringonlasku = auringonlasku

spontaani vai harkitseva = harkitseva

siro vai lihaksikas = olisin mieluummin siro,  mutta olen varmaankin lähempänä lihaksikasta

makaronilaatikko vai kaalilaatikko = makaronilaatikko

iittalan teema vai arabian koko = iittalan teema

tumma vai vaalea = vaalea

lämmin vai viileä = lämmin

Mistä haluaisit että sinut muistetaan? Siitä, että olen tehnyt jotain hyvää edes jollekin Suurin tähänastisista saavutuksistasi: Se, että olen selviytynyt nykytilanteeseeni Tulevaisuudessa haluaisit: tehdä työtä ja rakastaa

Olipa kyllä suhteellisen tylsä kysely (tai tylsät mun vastaukset!) mutta tulipahan tehtyä!




 

Mikä tekee sut onnelliseksi

Se on soinut päässäni jo aivan liian monta päivää.
Mikä tekee sut onnelliseksi,
tekee mut onnelliseksi
mikä tekee sut onnelliseksi
onnelli-sek-si.

Ihan tyhmä biisi, joka soi jossakin yliopistoliikunnan loppuvenyttelyssä. Biisi, joka siitä huolimatta ei vain kulumallakaan lähde päästäni. Mikä tekee mut onnelliseksi? No ei ainakaan se tyhjyys, joka Ismo Leikolan keikkaa tälläkin kertaa seurasi.

Sitä on vaikea kuvitella itsekään, ja vielä vaikeampi selittää.
Että kun joskus joulukuussa selaa kalenterista esiin ikuisuuden päässä olevan päivän, ottaa punakynän ja täyttää koko päivälle varatun tilan tekstillä Ismo <3 Leikola. Sitten aina toisinaan kalenteria selatessa näkee sen siellä ja ehkä tuntee jonkinlaista mielihyvää. Kuun ja viikkojen vaihteessa saattaa käydä mielessä, että aika vähenee. Sitä ei oikeastaan enää jonkin ajan päästä sen kummemmin ajattele. On vain hiukan onnellinen siitä, että tulevaisuudessa on jotakin mitä odottaa.

Säälittävyyden huipentuma on, että mietin asuvalintaa kaksi kuukautta. Samaan aikaan, kun ympärillä ihmiset suunnittelevat hääpukujaan ja kaasomekkojensa pituuksia vuotta etukäteen, minä kulutan liian monta hetkeä kahden kuukauden aikana sen miettimiseen, mitä laitan päälleni Ismo Leikolan keikalle, olenhan siellä eturivissä.


Toisaalta se on ihan hyvä asia, sillä noin yleisesti mietin asuvalintojani ihan liian vähän. Olen mennyt melkein kaikkiin opiskeluaikani bileisiin kiskaisemalla kaapista nyt vain jonkun käteen sattuvan koltun päälleni. En lukeudu niihin, jotka valmistautuvat bileisiin laittautumalla tuntikausia. Huolehdin vain siitä, että päälläni on jotakin, ja menen sitten. Suunnittelen maratonienkin asuvalintoja enemmän kuin kaverin bileiden.

Arkipäivisin mietin vielä vähemmän. Haluan oikeastaan vain, että vaatteet eivät purista tai kiristä, mutta ovat asialliset. Muuten en ole juuri kiinnostunut siitä, missä vaatteissa hengailen yliopistolla.


Ehkä pitäisi. Elämässä on liian harvoja hetkiä, joina kiinnitän vaatevalintoihini huomiota. Oikeastaan se on välillä piristävää. Siis ihan hyvä, että sitä miettii edes Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä.

Niin, ja sitten se odotettu päivä tulee. Sitä on odottanut, ja tavallaan ei kuitenkaan ole. Ei se nyt sitten kuitenkaan niin kummoista ole. Sitä vain menee ja on ja se on sitten siinä.
Kaiken huomaa vasta jälkikäteen.

Kun se päivä kalenterissa on mennyt, sitä ei enää ole. Eikä enää tiedä mitä on. Mikä on nyt se, mihin laskea päiviä, mitä elämästä tulee nyt, kun kalenterissa ei enää näy missään sydämenkuvaa?

Vihaan, vihaan, vihaan sitä merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Se on yksi inhottavimmista tunteista maailmassa. Se, kun joutuu huomaamaan, että on niin raivostuttavan kiinnittynyt johonkin. Että elämä riippuu niin paljon jostakin. Ja mikä pahinta, että on kiinnittynyt johonkin sellaiseen, jolle itsellä ei ole mitään merkitystä.

Siinä ei lopulta ole kysymys yhdestä Ismo Leikolan keikasta, ei yhdestä tapahtumasta eikä yhdestä ihmisestä. Lopulta on kyse jostain syvemmästä, suorastaan universaalista merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden problematiikasta (uusi sana, josta olen kovasti innostunut gradua tehdessä).
Itse kuvittelee itsensä ja oman elämänsä jotenkin merkitykselliseksi, tai ainakin haluaisi sillä olevan jotain merkitystä. Haluaisi uskoa, että sillä on merkitystä jollekin muullekin. Kuvittelee, että sillä on, kuvittelee itsestään niin paljon liikoja, että menee lähestymään toista ihmistä ja yrittää sanallistaa, mitä se toinen merkitsee.
Ollen sille toiselle vain yksi pisara fanien meressä. Taas yhdet sanat muiden joukossa, joita seuraavana päivänä ei enää muista.

Ja kun sitä alkaa oikein ajatella, siitä ei pääse enää eroon.
Kirjoitan erinäisiä kurssitehtäviä ja gradua, tuskailen ja hikoilen ja plärään lähdeteoksia ja kiroan ja toivon, että mitä vain muuta, kunhan tämä nyt vain olisi ohi.
Kun yksi tehtävä sitten lopulta on ohi ja läpäisty, seuraa hetken helpotus, kunnes toinen on jo niskassa. Uusi samanlainen tuskailun aihe.
Oravanpyörä.
Kunkin tehtävän merkitys, sen hitonmoisen vaivannäön merkitys, tuntuu koko prosessissa aika pieneltä.

Onko koko elämä todellakin sen lopulta olemattoman merkityksen hakemista jokaiselle asialle?
On kai taas lähdettävä merkitysjahtiin.