Synttärihärdellit

Nyt, ennen kuin teette mitään muuta, katsokaa jokainen tämä video.
 http://huuhkaja.tv/?huu=2208383F

Ja jos joku ei tarttunut käskyyn heti, niin siellä on siis vuoden 2015 harrastefutsalin SM-kisojen (jota myös Simo Syrjävaara Cupiksi kutsutaan) kilpasarjan voittajajoukkueen kapteenin ja pelaajan haastattelu. Joukkueen kapteeni sattuu olemaan veljeni! Cool!

Sitten voisin kertoa synttäreistäni  vuosimallia 2015.Yritän olla kirjoittamatta ihan ylimitoitettua romaania.
Syntymäpäivän aamuna jouduin nousemaan kuvottavan aikaisin. Pakkasin viimeiset tavarat ja muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoa muistin, mitä kaikkea jäi.
Pysähdyimme ABC-aamupalalle. Aurinko paistoi ikkunoista, maailma näytti lähestulkoon kauniilta. Tulin melkein hyvälle tuulelle. Synttäriaamiainen!

Sitten ajoimme ja ajoimme ja ajoimme, ikuisuudelta tuntuvan matkan. Viimeiseksi ennen määränpäätä pysähdyimme pukemaan juhlavaatteet päälle. Mietin, olenko koskaan onnistunut saamaan sukkahousuja jalkaan ilman pienintäkään silmäpakoa, tai olenko koskaan, ikinä, milloinkaan onnistunut pitämään sukkahousuja rikkomatta niitä. Ajattelin taas, että ei enää ikinä näitä seitinohuita sukkiksia, joihin säärikarvakin tekee reiän, saakeli.

Noh, vaatteet saatiin päälle ja maleksittiin juhlapaikalle. Siellä oli jo ahdistavan paljon porukkaa. Tervehdimme ja istuimme johonkin pöytään seuraamaan lopun väenpaljouden vyörymistä saliin. Mulle tuli hyvä mieli juhlien seremoniamestarina toimineen, synttärisankarin pojan minulle osoittamista sanoista: "Isä on kovasti odottanut sun tuloa tänne!" Samaan pöytään tulevat serkut myös ensimmäisenä toivottivat minulle hyvää syntymäpäivää, mistä liikutuin.

Viimein istuimme salin pöydissä koko mittava juhlaväki. Aloitettiin sotaveteraanien kuorolaululla. Sen jälkeen 90-vuotias synttärisankari piti tervetuliaispuheen, jonka mukaan hän on nyt tämän ikäisenä joutunut "vähän jo jarruttelemaan tiukimmissa kurveissa, mutta muuten elämä on edelleen oikein mukavaa".

Seuraavaksi syötiin. Ruoka oli superhyvää, mutta silti minun oli vaikea saada palaakaan alas.
Ruuan jälkeen multa tultiin kyselemään kauhea määrä asioita, esim. "Haluatko pitää puheesi ensimmäisenä vai toisena? Puhutko mikrofoniin vai ilman mikrofonia? Nousetko lavalle puhumaan vai seisotko lavan edessä?" Voin kertoa, että mun kaltainen päättämätön ihminen oli siinä tilanteessa ihan hukassa. Heitin vastaukset ihan mutu-tuntumalla. Viimeinen kysymys oli: "Ootko valmis?" jolloin kaivoin paperille kirjoitetun puheen laukusta ja olin jo pomppaamassa ylös.

Nousin lavalle, pidin jonkinlaiset kömpelöt avaussanat ja luin kirjoittamani kirjemuotoisen puheen paperista. Luin mikrofoniin. Toivoin, että en seiso liian lähellä mikrofonia, jolloin puheeni särkisi kuuntelijoiden korvia. Toivoin, että en seiso liian kaukana mikrofonista, jolloin puheeni ei kuulu ollenkaan. Toivoin, että en heiluisi ihan liikaa, jolloin puheeni aina välillä kajahtaisi äänivallit rikkovana mikrofonista ja välillä ei kuuluisi ollenkaan. Lopuksi toivoin, että en olisi noussut lavalle, sillä siellä jalkojeni tärinä oli kaikkien nähtävillä.

Pieni osa minusta nautti siitä, että koko täysi salillinen porukkaa kuunteli hiljaa, kaikkien katseet minuun suunnattuina. Jollakin tavalla nautin myös itse syntymäpäiväsankarille kirjoittamani kirjeen lukemisesta ääneen. Ainut mistä en nauttinut, oli se, että jalkani tärisivät niin, että koko lava tuntui vapisevan, ja todellakin seisoin lavalla niin, että kaikki sen varmasti kykenivät huomaamaan.

Luettuani kirjeen menin aplodien saattelemana onnittelemaan päivänsankaria ja ojentamaan kirjeen hänelle. Vaelsin takaisin omalle paikalle, jolloin vieressä istuvat serkut kiirehtivät heti yhteen ääneen kuiskaten ylistämään, että puhe oli tosi kaunis. Yritin osoittaa heille kiitollisuutta jollakin nyökkäyksen tapaisella ja hengitin kunnolla ensimmäistä kertaa moneen minuuttiin. Huh!

Minun jälkeeni muutama muu piti jonkunlaisen puheen, ja seurasin heitä onnellisena siitä, että minun ei tarvinnut enää odottaa eikä stressata mitään.
Sitten kahviteltiin. Olin maailman kiitollisin siitä, ettei kahvitteluja pidetty heti ruokailun perään, vaan vasta puheitten jälkeen. Nyt pystyin vähän nauttimaankin ihanasta täytekakusta.

Kahvin jälkeen kuunneltiin vielä muutama lauluesitys ja loppujuhlan ajan oli vapaata seurustelua. Sukurakas osa minusta nousi taas esiin. Olin yhtäkkiä tosi iloinen siitä, että mulla on paljon serkkuja ja kaikkia muita sukulaisia, ja että ne ovat kaikki niin kivoja ja niiden kanssa voi jutella. Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että ei mun tarvitse koko ajan ruoskia itseäni huonoista small talk -taidoistani. Ei kukaan muukaan osaa sen paremmin. Pääasia on, että yrittää. 
Joskus ihmettelen, miksi kaikki yksinkertaiset huomiot vaativat minulta kymmeniä vuosia tulla ymmärretyiksi.

Järkytyin siitä, että tutut ja yksi tuntematonkin kehuivat puhettani useampaan kertaan. Se oli taas yksi niistä hyvin harvoista elämäni hetkistä, jolloin sain oivalluksen siitä, että minä olen hyvä, voi että olenkin hyvä!!! Minulta pyydettiin puhetta ja kirjoitin sen ja pidin sen ja siitä tykättiin. 

Kokonaisuutena, tosi hyvät juhlat oli, olen kiitollinen, ja parempaa synttäripäivän viettotapaa ei olisi voinut olla.

Juhlien jälkeen ajoimme veljeni luokse. Hänen, joka tuolla ensin mainitussa videossa esiintyy. Juoksin autosta hänen asunnolleen käymään vessassa, ja ovella oli vastassa tuntematon mies ilman paitaa. Oli hämmentävä kokemus kätellä itse ykköset päällä jotain salibandytreeneistä palannutta, hikisenä suihkuun menossa ollutta random-tyyppiä, joka oli jonkun niistä siellä kolmen hengen solussa asuvista kaveri. No, eipä se näyttänyt siitä olevan moksiskaan. Sitten niitä solukämppätyyppejä, veljeni mukaan lukien, ilmaantui toisista huoneista esiin ja yksi niistä viritteli mulle jopa onnittelulaulua. Jee!

No, veljeni saatiin kuitenkin mukaan ja ajettiin seuraavan veljen luo, jossa oltiinkin kaikki koossa. Otettiin äitienpäivälahjakuva, jota äiti on kaivannut jo kauan. Sain vanhemmilta veljiltäni ja heidän perheiltään lahjaksi sellasen ihanan, litran vetoisen termoskannun, joka pitää kylmän juoman kylmänä ja kuuman kuumana, ja jonka korkin saa muunnettua mukiksi ja mikä parasta, jossa on Muumi-kuva! En meinannut saada sanoja suustani ulos, koska en osannut odottaa mitään lahjaa yhdessä vietetyn ajan lisäksi.

Lähdin veljieni kanssa ravintolaillalliselle. Jos ei ole aiemmin täällä blogissa tullut puheeksi, niin tässä maassa ei ole parempaa ravintolaa kuin Keravan Onnellinen kana, eikä mikään ruoka ole parempaa kuin hyvään kastikkeeseen tehty pasta, broilerilla ja juustolla ja patongilla. Jälkiruuaksi sain kaakaodrinkin, joka kaikkien muiden mielestä oli ällöttävä mutta mun mielestä paras alkoholijuoma ikinä.

Ruuan jälkeen suuntasimme lähellä olevaan irkkupubiin, jossa oli tarkoitus istua iltaa, pelata Aliasta ja tarjoilla minulle Irish Coffeita. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä baarissa oli joku jääkiekkofanien ilta ja joku bändi esiintymässä ja se paikka tulvi ihmisiä, eikä siellä kuullut mitään, vaika toinen karjui korvan juuressa.

Päädyimme sitten jonnekin pelaamaan biljardia. Olin maailman huonoin, mutta onneksi olen jo varhain oppinut, että yritys on tärkein. Loppuilta  / yö istuttiin joidenkin veljieni kavereiden kanssa, joiden kanssa mm. pelattiin sitä minun kaipaamaani Aliasta, joka ei kyllä enää siinä vaiheessa yötä sujunut kovin mallikkaasti.

Eilen saavuin takaisin arkielämääni ja lähdin kirjastolle tekemään opiskeluhommia ystäväni kanssa, mutta hän olikin sitä mieltä, että nyt mennään jäätelölle, jonka hän tarjoaa.
Minulle siis tarjottiin jäätelö.
Tänään toinen ystäväni toi minulle hajuveden.

Lopullinen kysymys on: Miksi minua, joka en oikein ikinä muista kenenkään synttäreitä, omilla synttäreilläni yhtäkkiä muistetaan kuin kuningatarta?

Lopuksi, ihan jokaiselle yhteisesti: Kiitos! <3

Palataan.  

Kuulumiset

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!


Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa pikaisesti kuulumiset, että ihmiset eivät luule mun sulkeutuneen vain jonnekin kammioon suremaan koiran melkein-kuolemaa ja omaa elämääni yleensä. Tästä ei ole tulossa mitään syvällistä, sillä haluan vain osoittaa, että entinen jokapäiväisten asioiden bloggaaja minussa on vielä tallessa.


Tällä viikolla olen yhtäkkiä kauheasti lähdössä matkoille. Marraskuussa olen lähdössä jonnekin kauas, yhteen niistä kaupungeista, joihin olen aina halunnut matkustaa.  En oikein vieläkään ole sisäistänyt sitä. En tosin muutenkaan osaa ajatella tämän vuoden marraskuuta. Mutta nyt mulla on syy olla kiitollinen sen tulosta. Kivojen asioiden odottaminen on yksi arjen parhaista asioista, joten olen kiitollinen jo pelkästään siitä, että saan nyt odottaa vajaat seitsemän kuukautta. Ja ajatella, mitä kaikkea kivaa siihen väliinkin vielä mahtuu! Tällaisina hetkinä saattaa hetken käydä mielessä, että elämä on lahja.


Lisäksi olen vapuksi lähdössä vähän lähemmäs, mutta minun mittapuullani kuitenkin suht kauas. Kotimaani rajojen sisäpuolelle, mutta kaupunkiin, jonne en ole koskaan aiemmin mennyt, en ole ollut siellä muuten kuin ohikulkumatkalla. Varasin bussilipun juuri äsken.
Jätän tähän aikojemme tapojen mukaisesti vähän jännittävää arvoituksellisuutta, joka ratkeaa sitten ensi viikolla.


Lauantaina on syntymäpäiväni, ja juhlin niitä juhlimalla erään toisen henkilön synttäreitä. Sekin on jännittävä uutuus kaavamaiseen elämääni. Lauantaina on siis juhlat, ja mun ongelmat niitä koskien ovat, että a) en osaa laittaa hiuksiani hienosti, b) hiusteni latvat ja otsahiukseni ovat niin törkeän ylikasvaneet, että mun pitäisi mennä kampaajalle, mutta en halua, jaksa eikä mulla oikein olisi varaakaan ja c) mun pitäisi pitää siellä juhlissa joku puheentapainen.
Olen kirjoittanut sellaisen lyhyen ja mielestäni aika huonon lätinäpuheen, joka saa kelvata, ellei ennen lauantaita tapahdu jotain ilmiömäistä luovuuden purkausta.
Ihmettelen sitä, miksi minulta halutaan puhe, vaikka olen ehkä koko porukan huonoin esiintyjä.
Mutta sitä saa mitä tilaa, kuulkaas.


Opiskeluni / graduni on jumissa, mikä lienee sinänsä ymmärrettävää, että olen paahtanut sitä täysillä jo muutaman kuukauden, ja sivuja alkaa olla vaikka muille jakaa. Eikä mulla ole sen kanssa mikään kiire, joten saattaa olla ihan hyväkin, että pitää pienen hetken etäisyyttä tekstiin. Mutta silti, en yhtään tykkää siitä tunteesta, että en jaksa tai saa aikaiseksi.


Ja jos tähän nyt vielä kirjan ja ruusun päivän kunniaksi yrittäisi ympätä jonkun kirjallisuusasian mukaan, niin olen viime aikoina osin graduni vuoksi tutustunut Anton Tsehovin tuotantoon. Yllättävän hyviä, harmi että en ole löytänyt niitä aiemmin. Lukekaa tekin!

Suru on suuri ja sanaton

Eilen aamulla ajattelin, että olo paranee, kun juon kahvia ja saan aamupalaa.
Sen jälkeen lähdin yliopistolle ja tein opiskelujuttuja muutaman tunnin. Kävin syömässä. Menin kotiin siivoamaan. Siivoaminenkin tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta. Raahauduin hakemaan särkylääkkeitä, sillä viimeinen kaapissani ollut Panadol kului viime viikolla infernaaliseen päänsärkyyn. Illaksi menin töihin. Töissä oli kivaa, kuten aina. Kotiin tullessa mieli oli jo melkein hyvä.


Tänä aamuna olin taas lähtöpisteessä. Tein kuten kunnon kansalainen, ja luin kerrankin Keskisuomalaista aamukahvin äärellä. Kävelin taas yliopistolle. Odottelen luennon alkua.


Kaikki kiertyy ajatukseen siitä, että olen niin ha-jal-la ja henkitorvi tuntuu olevan jonkun kuristusotteessa.


Syynä on surulliset koiransilmät, pelkkä hiljainen, pyytävä mutta ei vaativa tuijotus aikaisin maanantaiaamuna. "Et kai aio taas lähteä. Mikset jää hoitamaan minua."


Viime perjantaiaamuna lähdin apteekin kautta koiranhoitajaksi. Se viime postauksessa humoristisesti mainittu mahatauti ei ollut enää yhtään humoristisisella mittapuulla.


Perjantai-iltana itkin ensimmäisen kerran oikein sydämen pohjasta, kouristuksenomaisesti ja kuolemanpelkoisesti. Koira yritti lohduttaa.


Lauantaiaamuna, pitkän, pimeän ja parin tunnin välein ulkona kylmässä juostun, taas yhden oksennuksen ja ripulin täyteisen yön jälkeen ajatus sanottiin ensimmäistä kertaa ääneen.
"Entä jos se ei mene ohi."
"Jos se pitää vaikka lopettaa."


Lauantai koostui oikeastaan kolmesta toiminnosta: koiran ulkona käyttämisestä, koiran sylissä pitämisestä ja itkusta, joka oli yhtä loputon kuin kolme vuotta sitten.
Ajattelin, minkälainen helvetti jo pelkästään se päätös on, vaikka tämä ei ole elämäni ensimmäinen kerta, jolloin olen tässä tilanteessa. Aina se tuntuu yhtä käsittämättömältä: Kuka sellaisen päätöksen pystyy lopullisesti tekemään? Ei ihmisiäkään lopeteta. Ihmisiä saattohoidetaan ja pidetään hengityskoneissa viimeiseen asti.


Ajattelin taas, kuinka monesta ihmisestä luopuisin mieluummin kuin parhaasta nelijalkaisesta ystävästäni.
Ajattelin niitä "se oli vaan yks koira" -sanoja, jotka kuulin kolme vuotta sitten, jotka olen kuullut usein ja jotka periaatteessa ovat totta. Ajattelin, kuinka naurettavaa on itkeä koiraa tällä tavalla. Ajatella, mitä maailmassa tälläkin hetkellä tapahtuu, ajatella kaikkia niitä kamaluuksia, mitä ihmiset joutuvat jatkuvasti kokemaan, ja minä itken koiran takia niin, että en pysty tekemään mitään muuta.


Ja kuitenkin tiesin, ettei niin voi lopulta ajatella.
Harva ihmisystävä on minulle yhtä tärkeä kuin se koira.


Mieleeni ajautui myös kysymys siitä, kuinka helvetissä pystyn ikinä tekemään gradua loppuun, jos koira nyt kuolee.
Eikä kai koiran takia mitään sairaslomaa saa.


Käänne parempaan tapahtui lauantain aikana.
Nyt tuntuu siltä, että olemme saaneet jatkoaikaa. Ei se koira nyt kuolekaan. Ehkä. Ei ainakaan tähän.


Silti luopumisen tuska ehti jo valaistua minulle kaikessa raakuudessaan.
Vaikka luopuminen ei ehkä onneksi tullutkaan tällä kertaa ajankohtaiseksi, niin joskus se vääjäämättä tulee. Jatkoaikaa ei saa loputtomiin.
Ja sen lisäksi elämässä on jatkuvasti asioita, menneitä ja nykyisiä, joista pitää vain irrottaa, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
Tällaisina hetkinä ne näkyvät paljon kirkkaammin kuin tavallisesti.
Enkä oikeastaan tiedä, mitä suren eniten. Sitä, että olen näin surullinen, vaikka monilla ihmisillä menee kymmenen kertaa huonommin, vai niitä kaikkia asioita, joista on pakko luopua nyt tai joskus?

Turha kurjuus

Tähänastinen viikko, ja erityisesti tämä päivä, on ollut kyllä taas ihan omaa luokkaansa. Edellisessä postauksessa puhuin mm. asioista, jotka ovat niin pieniä, etteivät ne saisi ärsyttää.
No, jos niitä tulee tällä tavalla kokonainen kirjo, niin kyllä pikkuhiljaa saa jo vähän ärsyyntyä ihan luvan kanssa.
Omaksi huvikseni ja avautumisen ilosta listaan teille tänne nyt kaikki tämänhetkisen elämäni kurjuudet.

1. Koira sairastaa. Koira on mahataudissa, ja minä en ole sen pääsääntöisenä hoitajana tällä hetkellä. Tää ei kyllä edes ole kovin pieni asia, vaan iso ja traaginen.

2. Kahvinkeitto epäonnistui tänä aamuna. Olen jo pitkään toiminut niin, että lataan kahvinkeittimen valmiiksi jo illalla. Sitten aamulla ei tarvitse muuta kuin napsauttaa keitin päälle ja odotella. Minun aamunopeuteni on sitä luokkaa, että tuollaisella ennakoivalla toimenpiteellä säästää jo monta minuuttia.
Eilen illalla tein taas tapani mukaan ja latasin kahvinkeittimen. Samalla seurasin järkyttyneenä telkkarista tullutta dokumenttia viimeisimmästä, koko maailmaa kohahduttaneesta joukkomurhalennosta ja siitä, onko enää turvallista lentää. Olin ilmeisesti sitten ihan todella kauhuissani siitä, sillä aamulla huomasin, että jostain käsittämättömästä syystä  keittimessä ei ollut vettä siellä, missä sitä pitäisi olla. Sen sijaan suodatinpussi ui kahvinporojen ja veden likaamassa vedessä.
En ihan oikeasti ymmärrä, mitä on tapahtunut. Ei kai kukaan, edes minä, voi vahingossa kauhoa vettä ja suodatinpussia samaan keittimen kohtaan? Ei sittenkään, vaikka telkkarissa kerrotaan vuorenrinnettä päin tahallaan ohjatusta matkustajakoneesta?

3. Lettinauha katkesi. Letitin hiuksiani, ja toinen lettinauha katkesi, vaikka en edes kohdellut sitä mitenkään kovakouraisesti.
Onneksi se ei ollut viimeinen lettinauhani.
Mutta ihan varmasti tae siitä, että päivä ei voi jatkua hyvin.

4. Ihmiset. Mua ärsyttää niin moni ihmistyyppi ja ihminen, että tämä riittää. Tänään on kuitenkin eniten ärsyttänyt ihmiset, jotka eivät i-ki-nä hoida sellaisia hommia, jotka lupaavat hoitaa. Tähänastisessa elämässäni olen tavannut paljon ihmisiä, jotka lupaavat tehdä jotakin, mutta viimeisenä iltana ennen deadlinea ilmoittavatkin, etteivät pystykään / jaksakaan / ehdikään / viitsikään. Aikaisemmin olen pitänyt sellaisia ärsyttävinä. Tänään kuitenkin opin, että on toisenlaisiakin ihmisiä. On sellaisiakin ihmisiä, jotka sanovat, että "hoidan tämän tämän viikon loppuun mennessä" ja kun sitten kaksi kuukautta myöhemmin tulee sattumalta kysyneeksi, että "niin muuten hoiditko sen jutun, kun ei mitään ole kuulunut?" vastaus on ihan pokkana ja hymyillen sanottu "ai niin, en muuten hoitanut!"
No, ainakin ymmärsin, kuinka uskomattoman hieno piirre se onkaan ihmisessä, että ilmoittaa, jos ei pysty / jaksa / viitsi / ehdi tehdä jotakin. Jos sen ilmoittaa, niin sille voi tehdä jotakin. En voi käsittää, että vapaaehtoisesti yliopistossa opiskelevistakin löytyy vielä niitä, joita pitäisi ilmeisesti paimentaa kuin pikkulapsia.
En väitä, että oma "kuole mieluummin kuin jätät opiskelu / työjutun hoitamatta" olisi sekään kovin suositeltava, mutta eikö siinä voisi löytää jonkun keskitien, saakeli.

5. Koneet. Jos ihmisiä pilkataan, niin kyllä teknologiakin saa osansa. Yritin eilen tulostaa yhtä paperikasaa, kokeillen neljää eri tulostinta kirjastolla. Mikään ei toiminut.
Teki ihan tosissaan mieli potkaista niitä rakkineita. Olisin varmaan potkaissut, ellen olisi kirjaston työntekijänä niiden kanssa periaatteessa samalla puolella. 



6. Potkunyrkkeily. Joo, siellä ehti alkaa olla jo kivaa. En oikein tiedä, mitä välissä tapahtui, mutta viime ja tämän viikon kerroista traumatisoiduin.
Viime viikolla aiheutin maanjäristyksellisen efektin liikuntasalissa harjoitellessani kiertopotkua. Tein kunnon piruetin ilmassa ja rymähdin maahan sellaisella täräyksellä, että hyvä, kun ei lattia sortunut. Polviin iski mielipuolinen kipu, mutta se ei ollut mitään kasvojen menettämisen rinnalla. Se kuolemanhiljaisuus, joka vaivalloista ylös nousemistani seurasi, kaikuu korvissani edelleen. Puhumattakaan sitä seuraavasta, tukahdutetusta tirskunnasta ja ohjaajan teennäisen rohkaisevista "ei se mitään, uutta vaan!" -heitosta. Tiedän, että tuollainen on ihan normaalia, olen jopa itse todistanut samanlaista tapausta sivustakatsojana, mutta olisin silti voinut itkeä siitä häpeän määrästä. Kotona näin mielessäni, miten kaikki tunnilla olleet nauravat ja kertaavat minun kömpelyyttäni mielessään tuntikaupalla ja kertovat siitä kavereilleen ja julkaisevat sen Facebookissa ja lopulta siitä tulee vitsi, joka kiertää kaikkien sukulaisilleen soittamissa puheluissa small talkin aloituksena ja joka lopulta päätyy kymmenen uutisten kevennykseen.
Monesti tuollainen överiksi vetäminen auttaa hahmottamaan omien mokien suuruutta, mutta tällä kertaa ei auttanut. Näin tuon kaiken ihan todellisena.
Tänään harjoittelimme samanlaista kiertopotkua, tällä kertaa lyönti-lyönti-potku-lyönti-lyönti-kombona. Tunsin taas niin kirkkaasti sen koko elämäni ajan kantapäilläni sitkeästi seuranneen, välillä jo kadonneen mutta sitten taas jostain aina nousevan tunteen, että en ikinä osaa enkä opi mitään. Joudun aina ja olen aina, ihan aina, joutunut tekemään satamäärin enemmän töitä kuin kaikki muut, jonkun ihan yksinkertaisenkin asian eteen, että pääsisin edes samalle tasolle kaikkien muiden kanssa. 
Kylmä hiki vain tulvi selässä, kun taas muistin tuon asian.
Kaiken kruunasi se, että jostain vihoviimeisestä syystä ohjaaja, joka kiertelee aina katsomassa parityöskentelyä, ei neuvonut minua tänään tapansa mukaan, vaan ohimennessään asetti lujasti molemmat kätensä olkapäilleni ja sanoi, että "ei se oo niin tärkeetä meneekö just oikein, yrität vaan".

= Selvä merkki siitä, että ohjaajakin huomasi joukossa surkimuksen, jolla nyt vaan ei ole ihan keskivertoihmisen alkeiskurssilla tarvitsemia kykyjä.
Olen tässä vähän kurssin kesken jättämistä harkinnut. 

Ei kai tähän voi muuta sanoa, kuin että huomisesta tulee varmasti parempi.
Hymiö. 





 

Ärsyttää, kun ei saa ärsyttää

Olen tullut siihen tulokseen, että tässä maailmassa elävä ihminen tarvitsisi kokopäiväisesti pumpulia korviin, jonkinlaisen putkinäön ja ylipäätään vain jonkun panssarin, jonka läpi mikään negatiivinen ei tunnu.


Koska tämä maailma tulvii ärsyttäviä asioita, ja yleinen lainalaisuus on, että minkään niistä ei saa antaa ärsyttää.
Pitää olla välittämättä.


Ei saa ärsyyntyä ärsyttävistä, rasittavista, raivostuttavista ihmisistä. Ei saa ärsyyntyä, kun heidät kohtaa livenä, eikä siitäkään, kun heidän facebook-päivityksensä hyppäävät silmille joka päivä. Pitää olla välittämättä heidän typeristä puheistaan, asenteistaan ja mielipiteistään, vaikka ne olisivat kuinka sairaita ja pelottavia hyvänsä. Yleinen ohje on, että "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Ei saa antaa sellaisten ihmisten olemassaolon vaikuttaa millään tavalla omaan elämään.


Ei saisi ärsyyntyä oman itsenkään huonoihin puoliin. Jos ne ottaa puheeksi, niin vastaanotto on aina, että "hei älä nyt liioittele, älä nyt, lopetapas nyt".


Ei saa ärtyä mistään jokapäiväisen elämän pikkuasioista, kuten siitä, että kaupassa ei ole just sitä suklaata mitä olisi juuri tänään tehnyt mieli, tai siitä että joku törttöili sun edessä jossain niin, että et päässyt itse etenemään tarpeeksi nopeasti, tai että kahvia kaatui pöydälle. Ei saa ärsyyntyä, koska on naurettavaa antaa niin pienten asioiden ärsyttää.


Ei saa ärtyä telkkariohjelmista tai elokuvista tai kirjoista. Esim. siitä, että Klikkaa mua -sarjan toinen tuotantokausi olikin huonompi kuin ensimmäinen ja että kolmatta ei enää tule. Tai siitä, että joku fiktiivinen hahmo kirjassa, leffassa tai telkkarissa on raivostuttava ja toimii toista kohtaan moraalisesti väärin, ja sitten se esitetään yleisölle sankarina. Eikä siitä, että reality-musiikkiohjelmassa joku pääsee aivan väärin perustein jatkoon, vaikka toinen olisi sen jatkopaikan huomatavasti enemmän ansainnut.
Ei missään nimessä saa antaa ärsyttää, koska hei, se on vaan telkkariohjelma / leffa / kirja. Ne ei ole oikeita ihmisiä / ne eivät vaikuta sun elämään.


Ennen pitkää herää kysymyksiä.
Miksi niitä telkkariohjelmia / leffoja / kirjoja sitten jatkuvasti tehdään, jos ne eivät merkitse oikeastaan mitään?
Ja eikö telkkariohjelma / leffa / kirja peilaa todellista maailmaa jollakin tavalla? Ainakin niiden tuottajat ovat oikeita ihmisiä, joilla on oma inhimillinen elämänhistoria, josta ammentaa, omat mielipiteet, jotka vaikuttavat tuotokseen, ja yleisönkin reaktioita varmasti pyritään ennakoimaan. Fiktiiviset henkilöt toimivat usein samastumisen kohteina, kenties jonakin sellaisena, jonka avulla voidaan läpikäydä ja purkaa omia tuntemuksia, tai joista nähdään, millaista jonkun toisen ihmisen elämä voi olla, esim. jossain kaukana, jonne ei ole pääsyä omassa lähipiirissä.


Summa summarum: Miksi vain rajattu määrä tunteita ovat sallittavia?


Ja lopuksi vielä yksi kysymys: Millainen tämä maailma olisi, jos kaikilla meillä olisi ne korvatulpat ja putkinäkö ja panssari, joita näissä kirjoittamattomissa ohjesäännöissä tunnutaan vaativan?


Olisiko se todellakin ideaalimalli maailmasta, jossa haluamme elää?

Ihana pääsiäinen

Pääsiäinen on ohi.
Nyt tuntuu melkein, kun olisi tullut jostain toisesta ulottuvuudesta pois.
Ei gradua, ei muitakaan opiskeluja, ei nettiä, ei sähköpostia, ei sosiaalista mediaa, ei edes blogia. Mikä autuus! Haluaisin aina jäädä sellaiseen maailmaan ikuisesti, kun pääsen pariksi päiväksi sellaiseen tilaan.

Valitettavasti se oli vain yksi silmänräpäys. En voi käsittää, että aika torstai-illasta maanantai-iltaan voi kulua niin nopeasti. Sitten koitti paluu arkimaailmaan. Sekin oli täsmälleen samalla tavalla turpiinlyönti kuin aina ennenkin.

Perjantain ja sunnuntain välisen ajan vietin Helsingissä futsal-turnausta seuraten.
Hohtohetki oli Kari Hietalahden näkeminen.
En tosin olisi nähnyt häntä, jos minulle ei olisi sanottu, useampaan kertaan, että "kato kuka siinä on!!!"

Minun kohdallani suurimpienkaan julkkisten on turha pelätä, että jäisin tuijottamaan heitä tai etteivät he saisi olla minulta rauhassa. En näe ikinä ketään. En ole kiinnostunut katselemaan ihmisiä tarkemmin varsinkaan missään väenpaljoudessa, jossa en oleta törmääväni kehenkään odottamattomaan henkilöön, kuten nyt siellä pelihallissa. Jopa Ismo Leikola voisi luultavasti ihan rauhassa kävellä minua vastaan kadulla ilman, että huomaisin.
No ehkä just siinä menee raja. En tiedä.
No mutta, asiaan.

Erään pelin jälkeen jäin odottamaan pelistä palaavaa veljeäni, ja lompsin tylsistyneesti yhdelle nurkalle, jossa olin mahdollisimman vähän ohikulkijoiden tiellä. Kun nostin katseeni, huomasin, että se jo siihen mennessä paljon puhuttu Kari Hietalahti seisoi metrin päässä minua vastapäätä,  jutellen jonkun jalkapallonpelaajan kanssa. Repesin. Yritin hillitä itseni. Repesin uudestaan. Yhtäkkiä muistin ihan liian kirkkaasti kaikki Pasila -sarjassa olevan suosikkihahmoni neronleimaukset, hänen äänellään sanottuna. Kirosin sitä, että veljeni ei jo tule. K. Hietalahti vilkaisi vain kerran vähän oudosti, mutta vaikutti ilmeisen tottuneelta moiseen.

Mielestäni oli omituista, että kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Kukaan ei mennyt pyytämään nimmaria eikä yhteiskuvaa, kukaan muukaan ei jäänyt tuijottamaan eikä töninyt kavereitaan ja aloittanut häsläystä.

Kaikista omituisinta oli, että hän oli saamieni tietojen mukaan valmentaja. Luulin häntä jonkun isäksi, mutta myöhemmin kuulin, että hän olikin sen yhden joukkueen valmentaja. Ihmettelin veljelleni, miksi hän ei sitten mitenkään kannustanut sitä joukkuetta, ei neuvonut eikä mitään. Yhden kerran taputti melko laimeasti, kun joukkue sai maalin.
Veljeni kysyi, olisiko siinä kukaan pystynyt enää pelaamaan, jos se olisi sieltä ruvennut huutelemaan. Rauno Repomiehen äänellä.

Pääsiäisen hauskin uutinen oli, että 100 000 karjalanpiirakkaa jää paistamatta.
Olin tukehtua nauruun, kun sellainen otsikko ilmestyi kymmenen uutisiin, eduskuntavaalilupausten ja Kreikan velkojen väliin.
Kysyin, oliko tuo joku myöhäinen aprillipila.
Isäni vakuutti, että onhan se nyt uutisarvoinen asia. Jos joku ihminen syö vuodessa vaikka kymmenen karjalanpiirakkaa, niin siltähän jää nyt vuoden karjalanpiirakat syömättä.
Nauroin lisää.

Kiirastorstaina menin lupaukseni mukaisesti ostamaan Klikkaa mua -sarjan toisen tuotantokauden dvd-boxia. Mutta eihän sitä tietenkään ollut. Sen olisi pitänyt olla yhdessä tiettyssä kohdassa, olen nähnyt sen siellä jo monta kertaa, mutta nyt en löytänyt sitä, vaikka lopulta kolusin koko osaston.

Olin jo luopunut toivosta, kun lauantaina marssin Helsingissä olevaan Anttilaan.
Siellä se oli. Viimeinen kappale.
En hukannut hetkeäkään, kun nappasin sen hyllystä ja marssin kassalle.
Maanantai-iltana, loman viimeisenä tekona, katsoin pari jaksoa. Järkytyin siitä, miten onnelliseksi tulin. Teki melkein mieli itkeä vähän. Näin nuo jaksot viimeksi viime kesänä. En enää muistanut, miten ihania ne olivat. En oikeasti muistanut. 
Tuntui siltä, kuin olisin löytänyt uudelleen kauan poissa olleen ystävän.  

Tänään, ensimmäisenä arkipäivänä tuon toista ulottuvuutta muistuttavan pidemmän viikonopun jälkeen kävelin yliopiston Liikunta-rakennuksen käytävää reisi-pakara-vatsatreenin jälkeen ja ajattelin, että olen onnellinen. Kevät on kaunis ja kaikki on niin hyvin ja olen vain niin onnellinen, ilman mitään aivan järisyttävää syytä. 

Katsotaan, kuinka kauan tätä kestää.