Vuosi blogia

Niin se nyt on, että vuosi, tai likipitäen vuosi, blogin kirjoittamista on nyt takana. En ehkä vuosi sitten uskonut, että tähän joskus tullaan. Olen iloinen, että aloitin ja että olen jatkanut. Aion jatkaa edelleen. Vaikka matka on ollutkin suhteellisen monenkirjava. 

Alussa oli lähinnä epävarmuus. Siitä, mitä kirjoitan, mitä saa kirjoittaa, mitä pitäisi kirjoittaa, ja onko millään, mitä kirjoitan, lopultakaan mitään merkitystä. Alku oli siis juuri sellaista haparointia, kuin alut aina. 

Alku oli myös eri tavalla kivaa, kuin vuoden jälkeen. Ensimmäisinä kahtena kuukautena kirjoitin melkein joka päivä. Piti oikein hillitä itseä, että en kirjoittanut montaa postausta päivässä. Luulisin, että tämä kytkeytyy siihen, miksi ylipäätään aloitin blogin: mulla oli (ja on) hirveä tarve saada sanottua joitakin asioita. 
Aika paljonkin asioita. 
Ja koska olen paljon parempi kirjoittamaan kuin puhumaan, kirjoittaminen tuntui hyvältä keinolta. Facebook otti ja ottaa vain aina päähän, joten päätin kokeilla blogia. Blogi osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Pääsen tuomaan julki ne asiat, jotka haluan. Olen päässyt näyttämään ajatuksiani joillekin toisille kuin itselleni ja ihan lähipiirille, jotka ovat jo vuosia sitten kyllästyneet muhun. Olen myös onnistunut blogin avulla pitämään kirjoittamisharrastusta yllä paremmin kuin ilman blogia. Väittäisin oppineeni jotakin paitsi kirjoittamisesta yleensä, myös kirjoittamisesta yleisölle, mitä vielä vuosi sitten pelkäsin paljon enemmän kuin nyt. Tietysti olen oppinut itsestäni. Blogista on ollut hyötyä oman itsensä kanssa selviämiseen ja muutenkin elämässä luotsimiseen. Puhumattakaan siitä hyvästä palautteesta, mitä olen saanut. 

Huonoilta puoliltakaan ei tietysti ole voinut välttyä. 
Kirjoittamistahtini on jonkin verran harventunut alkuvuodesta. Siksi, koska tarve sanoa oli alkuvuodesta kovempi: ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen olin sanonut jo niin paljon, ettei sitä tuntunut mielekkäältä ruveta joka käänteessä toistamaan. Jokainen lukija lienee jo siinä vaiheessa tehnyt jonkinlaisen profiloinnin siitä, minkälainen ihminen olen ja minkälaisena elämä minun silmissäni näyttäytyy. 

Yleisö on myös kasvanut. En tarkalleen tiedä minkä verran, mutta sen tiedän, että potentiaalisia lukijoita on moninkertaisesti enemmän kuin vuoden alussa. Se lisää varovaisuutta. Enää en kirjoita yhtä avoimesti, kuin vuoden alussa. Olen tavallaan rikkonut alkuperäiset aikomukseni: tarkoitus oli jo alun perin kirjoittaa sellaista, mitä voisi periaatteessa näyttää kenelle vain. Tarkoitus ei kuitenkaan nähtävästi toteudu niin kauan, kuin luulee tietävänsä, ettei tekstejä kuitenkaan kukaan lue. 

Toivottavasti blogini ei kuitenkaan ole mennyt liikaa facebook-käytäntöjen suuntaan, eli pelkästään sen hehkuttamiseen, miten hienoa ja täydellistä elämä on. Olen yrittänyt pitää siitä huolen tuomalla ilmi tasaisin väliajoin myös "vanhoja kunnon angstipäivityksiä". Lisäksi tosiasia on se, että tämän vuoden alkupuolisko oli minulle aika tavalla täyttä paskaa, kun taas vuoden loppua kohden tuli kiihtyvällä tahdilla hyviä asioita, kuin saavista lappamalla. Analysoisin, että nyt aletaan olla jokseenkin tasaisessa välitilassa. 

Saatu palaute ei myöskään ole aina ollut positiivisia tunteita herättävää.
En tarkoita tällä sitä, että itse teksteihin olisi kohdistunut hyvää tai huonoa palautetta. Kaikki teksteistä saatu palaute on aina hyväksi, oli se sitten kritisoivaa tai kehuvaa. 
Tarkoitan suhtautumista yleisemmin. 
En esimerkiksi pidä sen tyylisistä kysymyksistä, kuin "mitä sä tarkoitit, kun sä kirjoitit siellä blogissa, että...?"
Yksinkertainen vastaus joka tilanteeseen: tarkoitin sitä, mitä kirjoitin. En pudottele tänne teksteihin mitään piilomerkityksiä enkä viestejä kellekään yksittäiselle ihmiselle. Kirjoitan kirjoittaakseni asioista. En kirjoita vihjaillakseni. 
Ymmärrän tietysti, että tällaisia kysymyksiä esitetään. Esittäisin niitä varmasti itsekin. 
Haluan vain tuoda esiin, vaikken tiedäkään onko esiintuomisesta mitään hyötyä, että en todellakaan tarkoita ketään enkä mitään muuta kuin sanon. 
Ja tietysti tästä poikkeaa se, jos jokin asia blogitekstissä on oikeasti jäänyt epäselväksi tai vaivaamaan. Silloin pitääkin kysyä. 
Ärsyttävää on se, jos vaikkapa kirjoitan yleisesti, että astuin ulkomaailmaan ja näin ihmisiä oikeasti pelkän face-päivittelyn sijasta ja tein sen havainnon, ettei kellään lopulta mene yhtään sen paremmin kuin minulla, ja sitten joku tulee kysymään, että kehenkäs sä tässä viittasit ja mitä sä sillä tarkalleen tarkoitit ja mä haluan kuulla nyt heti kaiken, ihan vain juoruilun kannalta. 

Ja sitten vielä, ehkä tärkein: 
En halua, että kukaan lukee blogiani pelkästä velvollisuudentunnosta. Haluan, että luette siksi, että haluatte. En halua, että luette, jos ette itse halua lukea. Ei ole epäkohteliasta, jos minut kohdatessaan ei viittaa uusimpiin blogikirjoituksiini. Ei kuulu mihinkään käytösetikettiin, että minut kohdatessaan pitäisi osoittaa blogini lukeneisuutta. Iloitsen siitä, jos luette, mutta iloitsen siitä vain, jos tekin luette iloksenne. 

Kiitos jokaiselle lukijalle kuluneesta vuodesta ja kärsivällisyyttä uudelle blogivuodelle, itse kullekin!





 

Elämää joulun jälkeen

Vai onko sitä?

Joulunaluspäivät olivat tänäkin vuonna parhaimmat. Perhettä saatiin kokoon. Luin vielä aatonaattoiltana gradun teoria-aineistoja, että sitten saisin hyvällä omallatunnolla heittää ne sivuun muutamaksi päiväksi. "Salaa" olin jo aloittanut vetävän kaunokirjallisen teoksen, valmentautumisen jouluun, pyhään, jona ei kuulu lukea mitään muuta kuin sellaista, mitä ei ole pakko lukea. Salaperäinen joulun rauha, ehkä joulumieleksikin kutsuttava, laskeutui hiljalleen. Palavien kynttilöiden ja joulukoristeiden täyttämään kotiin. Kiire on ohi, nyt vain nautitaan. 

Aatonaattoaamuna katsoin ensimmäisen joulupiirretyn, tietysti teoriakirjan yli vilkuillen. Lähdin lenkille pitkästä aikaa. Järkytyin siitä, miten pakkasilma kävi henkeen. Tulin kotiin ja luin vanhempieni postilaatikkoon pudonneen paikallislehden. Kävin suihkussa. Toiset lähtivät joulukuusenhakuun, minä lähdin tapaamaan lapsuudenystävää. Kävelin kotiin kauniissa säässä, lahja kädessä, kuten olin mennytkin. 

Jouluaatonaaton iltana se jo iski. Heitin teoriakirjan sivuun ja vaihdoin sen Ankkalinnan Joulukirjaan, jouluiseen sarjakuvateokseen, joka on ollut hyllyssämme varmaan vuosikymmenen, ja jota en jostain syystä koskaan ole lukenut. Huono omatunto tuli jo silloin. Joulu on ovella, mutta oikeuttaako se oikeastaan pitämään lomaa?

Jouluaatto alkoi juuri niin kuin halusin. Herätyskello soi aamulla niin, että ehdin käyttää koiran ulkona mitä jouluisimmassa maisemassa ja asettua katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa. Ohjelman loppuun mennessä joulukuusikin oli koristeltu. Syötiin. Saunottiin. Avattiin lahjat. 

Aloin itkeä. Ei vain voinut muuta. Tässä se nyt on. Tätä on odotettu. Tämän avulla olen jaksanut koko syksyn. Tehnyt ylimitoitetun paljon asioita vain sillä ajatuksella, että jouluna sitten pidän lomaa. Eikä tämä päivä ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan. Tänäkään päivänä kukaan ei tule sanomaan, että nyt saan oikeasti pitää lomaa. Tänäkin päivänä, kuten kaikkina muina päivinä, vain tiedän, että oikeastaan pitäisi. Laukussa pinossa olisi monta kirjaa, jotka pitäisi ehtiä lukea, painaa mieleen ja kirjoittaa muistiinpanoja, ennen kuin sitten, ihan kohta, aloitan gradun kirjoittamisen. Ei mulla ole mitään oikeutta pitää lomaa. Ei jouluna sen enempää kuin muulloinkaan. Olen täysin luuseri paska ihminen, kun edes ajattelen sellaista. 

Joulupäivälliselle kylään tulleen sukulaisen ainoa kysymys on, mitä gradulle kuuluu. Ei se, mitä minulle kuuluu, vaan ainoastaan, mitä gradulle kuuluu. 

Joulupäivän aamuna katsoin telkkarista Joulupukin ja noitarummun, piirretyn joka niin ikään on tullut jokaisena jouluna niin kauan kuin muistan. Lähden juoksulenkille toivoen ainoastaan, että mielen puristus helpottaisi edes siksi hetkeksi. Pakkasilma käy taas henkeen, mutta helpottaa se sentään vähäksi aikaa. Lenkin jälkeen se tulee takaisin. 

Olen lainannut kirjastosta koko kasan kirjoja, joita ei ole pakko lukea. Olen nauttinut jo etukäteen ajatuksesta, että joulun pyhinä en sitten muuta teekään kuin luen. 
Ei tee mieli lukea. Ei teoriakirjoja eikä mitään muitakaan kirjoja. 
Kaivoin veljen kaapin perältä vanhoja Aku Ankkoja. Sarjakuvat ovat ainoa, mitä jaksan nyt. 

Joulupäivän iltana katson telkkarista Apollo 13 -elokuvan, sehän löyhästi liittyy graduaiheeseeni. Sitä paitsi aika karseaa, että kyseessä on 19 vuotta vanha elokuva, joka on tullut telkkarista sata kertaa, enkä ole koskaan ennen sitä katsonut. (Pettymys se oli.)

En tiedä, miksi ahdistaa. Siksikö, että koskaan ei pääse irti siitä ajatuksesta, että jotakin koko ajan pitäisi?
Vai siksi, että olen ladannut liikaa odotuksia päivään, joka loppuviimein ei ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan päivä? Sama määrä tunteja, sama mahdollisuus olla vihainen, iloinen, ahdistunut tai surullinen. Se, että on joulu, ei tarkoita sitä, että kaikki on täydellistä ja mitään ikävää ei voi tapahtua. 
Joulu edustaa mielessäni myös turvallisuutta. Ikuista kaipuuta ehkä joskus lapsena koettuun turvallisuuteen. Siihen, mitä aikuisena enää ei voi saavuttaa. Nyt olen tässä, mutta missä olen ensi jouluna? Tämä joulu jää ajatuksiini tällaisena, ehkä se on viimeinen jotakin laatua, juuri tällaista joulua ei tule enää koskaan. Samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät, joulu menee ohi vääjäämättä, vaikka sitä kuinka pyytää pysähtymään edes hetkeksi. Haluaisin vain jäädä tähän. Kotiin, perheen keskelle, turvaan. 

Jos jotakin tästä jouluaatosta jäi mieleen, niin Ismo Leikola, jälleen kerran. 
Jäin pyjama päällä lötköttämään sohvalle Joulupukin kuuman linjan ääreen, kun isä lähti vielä tekemään viime tipan ostoksia K-Marketista ennen kuin kaupat kahdeltatoista menevät kiinni. 
Iltapäivällä isä toteaa ohimennen, että "ai niin, mä näin muuten Ismo Leikolan kaupassa!"
Aluksi nauroin ja väitin, että eihän se nyt täällä kaupassa käy. Vanhempani liittyivät yhteisrintamaksi minua vastaan. Ainakin se oli ihan samannäköinen. Ja sehän sanoi jossain haastattelussa menevänsä jouluksi vanhempiensa luo Jyväskylään. Ihan hyvin, vieläpä todennäköisesti, se on voinut käydä matkalla täällä kaupassa. Miksei olisi voinut?
Aluksi luulin juttua vitsiksi, sitten muutun epävarmaksi, myöhemmin tulee paniikki. En kestä ajatusta siitä, että Ismo Leikola olisi voinut olla naurettavan pienen kotikyläni ruokakaupassa yhtä aikaa isäni kanssa samaan aikaan, kun minä makaan kuuden kilometrin päässä yöpuku päällä tuijottamassa telkkaria. En vain kestä. 
Sovimme isäni kanssa, ettei se ollut Ismo Leikola. Että se oli vain joku saman näköinen. Pääsemme siten helpommalla.  Tai ainakin minä pääsen. 

Joulun jälkeinen ahdistus on nyt käsitelty. Seuraavaksi suunnataan tämän vuoden viimeisiin päiviin yllättävän levollisin mielin. Kiitos.  

Joulu on ovella

Joulu ei enää ole vain tulossa, nyt se kolkuttaa jo ovella. 
Tää on paras aika vuodesta. Suosikkiajankohtani. Se, kun joulu jo oikeastaan on, mutta ei sitten kuitenkaan vielä. Tänä vuonna joulu on valkoinen, ulkona näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Lumiset puut ja eri väreissä hehkuva taivas, ei loskaa, ei lumimyrskyä, ei mutaa, ei jäätä. Perinteinen joulumaisema, kauneinta mitä on. 

Tämän vuoden kivoin joulunalusjuttu oli futsal-turnauksen seuraaminen kolme päivää sitten. Veljeni joukkue oli voittoisa. Ensin ajattelin, että tällä kertaa en räpsi kuvia. Olen räpsinyt niitä joka turnauksessa, eikä kukaan koskaan ole osoittanut niihin suurta kiinnostusta. Nopeatempoisen pelin jatkuvassa liikkeessä olevista kohteista tulee pelkästään huonoja kuvia. En vain osaa. Aina ne hetket, jotka pitäisi vangita, pääsevät menemään ohi, vaikka kuinka yrittää, ja aina kuvassa on vähintään puolet jotain sellaista, mitä siinä ei pitäisi olla. Lisäksi kuvaaminen vie aikaa keskittymiseltä. Kun keskittyy kameran tähtäämiseen, ei näe itse peliä. Paradoksaalista. Päätin siis vain katsoa. 

Ensimmäisen pelin jälkeisellä tauolla mulle esitettiin joukkueen taholta suora pyyntö. 
"Onko sulla kamera mukana? Otathan sitten kuvia? Niitä on kiva katsoa."

Ja niinpä sitten kuvasin. Seuraavista kolmesta pelistä jäi jälkipolville näyttöä siitä, että tuossa taas näkyy jonkun jalka ja jonkun selkä ja joku hämärä hahmo. Joukkueella ei mene kovin hyvin, kun niiden pitää tyytyä mun ottamiin kuviin. Mutta voisihan niillä mennä paljon huonomminkin. Monilla joukkueilla ei ole ketään edes yleisössä, saati sitten kuvia ottamassa. 
Mulla on merkitys!
(Tosin tähän tarinaan sisältyi sellaista pienenpientä liioittelua ja kaunistelua, jonka avulla sain korostettua omaa merkitystäni vähän enemmän kuin se todellisuudessa on. Päätin kokeilla tätä esim. Facebookissa suosittua keinoa. Voitte huomata sen esim. yhdestä sanavalinnasta.) 

Vastaleivotut piparit ja niiden tuoksu. Suklaata tarjolla niin paljon kuin jaksaa syödä. Eikä oo pakko tehdä (paljon) mitään, mitä ei halua. Perhe, rakkaimmat ihmiset koossa. Rakkaus. Hetki rauhoittumista sen äärelle, mikä elämässä oikeasti merkitsee. Parasta. 

Nyt julistan blogiini ja kaikille sen lukijoille joulurauhan.

Joulumuistoja

Koska tässä nyt yhdistyvät kaksi melkein suosikkiasiaani, joulu ja muistot.
Hajanaisia joulumuistoja elämäni varrelta, olkaa hyvä.

Ensimmäinen joulumuisto, jonka saan kaivettua mieleeni jostain kahdenkymmenen vuoden takaa, koskee joulukuusen koristelua. Yletyin ripustamaan koristenauhan joulukuusen alimmalle oksalle.

Lapsena pelkäsin Joulupukin kuuman linjan joulupukkia jollakin tavalla, mutta samalla olisin halunnut itse soittaa ohjelmaan. Luulin, että joulupukki näkee oikeasti juuri minut ruudun takaa. Luulin, että joulupukin uhkailusävytteiset "olettekos olleet kilttejä" -ojentelut kohdistuivat jonkinlaisiksi vihjauksiksi juuri minulle.

Ensimmäinen jouluruokamuistoni on, että joskus, kun olimme pieniä, isä kysyi minulta ja veljeltäni joulupöydässä, haluammeko maistaa lanttu- ja /tai porkkanalaatikkoa. Minä halusin maistaa, veljeni ei. Isä kehui minua, veljeni oli kateellinen, kunnes lautaselleni laskeutui enemmän kuin epäilyttävä kasa jotakin oranssia ja jotakin kellertävää. En muista, uskalsinko sittenkään maistaa.

Olimme sopineet veljeni kanssa, että se, kumpi herää aattoaamuna ensin, käy herättämässä toisen. Mielessäni on niin elävä ja lämmin muisto siitä, että veljeni juoksee kuudelta aamulla huoneeseeni kuiskaten: "Nyt on joulu!!!!"

Epäilemättä vanhempien yhtä lämpimissä muistoissa on se, että joskus olimme jouluaattoaamuna neljältä koristelemassa kuusta.

Ensimmäiseksi juoksimme avaamaan viimeisen joulukalenterin luukun. Viimeinen luukku oli erilainen, siinä oli kaksi avattavaa lärpäkettä, enkä saanut sitä omin avuin auki. Yleensä veli ei auttanut tuollaisissa asioissa, mutta jouluaattoaamu oli poikkeus. Isoveljen avulla sain luukun auki. Luukun takana oli joulupukin kuva.

Viime vuonna jouduin kokemaan elämäni ensimmäisen mustan joulun. Ensimmäinen pelko mustasta joulusta tuli, kun olin ala-asteen kolmannella luokalla. Muistan ikuisesti sen onnentunteen, kun jouluaatonaaton aamuna satoi kuitenkin taivaan täydeltä lunta. Emme veljeni kanssa ole ikinä menneet lumitöihin yhtä iloisina kuin silloin. 

Ensimmäinen lapsuuden lopun kriiseilyjoulu tuli, kun olin ala-asteen kuudennella luokalla. Tunnelmasta vain puuttui jotain sellaista, mitä siinä oli ennen ollut. En enää jännittänyt yhtä paljon. Ei vain ollut sitä jotain enää. Todennäköisesti se oli hiipinyt pikkuhiljaa, ei viidennen luokan joulukaan enää ollut ihan samanlainen, eikä kai sitä edellinenkään, mutta 12-vuotiaana ero oli jo selvä. Itkin koko aattoillan jotain menetettyä, jota en edes osannut sanallistaa. Seuraavana vuonna olin jo hyväksynyt ja sisäistänyt sen. Aikuisuuteen siirryttäessä jouluun on tullut uutta jotain, jotain lapsuuden joulumielen tilalle. Nykyisin tavallaan haikailen lapsuuden jouluja, mutta loppujen lopuksi olen vain kiitollinen, että ne ovat ohi. 

Seuraava kriiseilyn ja jonkunlaisen virstanpylvään paikka joululla oli sinä vuonna, kun olin viimeistä vuotta lukiossa. Sinä vuonna katsoin Joulupukin kuumaa linjaa järkyttyneen tietoisena siitä, että seuraavana vuonna elämäntilanteeni olisi lopullisesti erilainen kuin koskaan aikaisemmin. 

Veikkaan, että tämä joulu on taas jonkunlainen kriisi. 

P.S. Tän vuoden tentit on nyt tehty! Onko tämä nyt se hetki, kun pitäisi päivittää someen jotain sen suuntaista kuin "kova oli aherrus, mut nyt on hyvä fiilis!"?
 

Joulu on tulossa!!!

Siltä varalta, jos joku ei vaikka vielä ole huomannut. 

En ole mikään erityinen kesän fani. En intoile vapun takia. En pidä juhannuksesta. En ole kaamosmasentuja. Vihaan tammikuuta. Mutta jouluihminen olen henkeen ja vereen. Joulun odotus on paras aika vuodesta. Sanotaan vaikka, että se aika marraskuun lopusta joulukuun puoliväliin. Nyt aletaan kohta lähestyä stressipaniikkihysteriaa, joka toivottavasti laantuu viikonloppuun mennessä. Ainakin yritän saada kaiken hoidettua siihen mennessä. Sit se on enää pelkkää nautintoa, kunnes tulee tammikuu ja loppiainen ja siinä sitä taas ollaan. 

Mutta joulu!!! 
On ihanaa, kun...
... jouluvalot loistavat pimeydessä 
... kynttilät luovat tunnelmaa
... saa valita itselleen joulukalenterin ja availla sen luukkuja päivä kerrallaan
..... kaupoissa on kaikkea jouluhörhellystä, joulusuklaata, joulukahvia, kaikkea, mikä on kuin minulle tehty. Ainut miinuspuoli on väkijoukko, mutta se on pienellä taktikoinnilla väistettävissä. 
...... joka puolella soi joululaulut
... postiluukusta kolahtaa kirja- ja lelumainoksia. Lelumainokset katson nostalgisoinnin vuoksi ja kirjakaupan mainoksista raksitan kaiken, minkä haluan. 
(Tosin raksittaminen on lähinnä omaa hupia.)
... saa syödä vastaleivottuja pipareita. Vasta tänään leivoin pari pellillistä. Tosin niistä tuli maailmanhistorian rumimpia ja epämuodostuneimpia, ja kaiken kukkuraksi ne kärähtivätkin, mutta ajatus on tärkein?! Katsotaan, onko huominen kahvittelemaan tulija samaa mieltä. 
... saa juoda glögiä. 
... on itsenäisyyspäivä. Mielestäni itsenäisyyspäivässä on jotakin ihan erityistä. Olen iloinen, että tämän vuoden itsenäisyyspäivänä sain olla maratonilla. 
... saa paketoida lahjoja. En osaa tehdä kovin kauniita paketteja, mutta paketoiminen on kivaa. 
... mielessä liikkuu keskimääräistä enemmän hyviä ja positiivisia ajatuksia. 
... saa sokerilla ja kanelilla kuorrutettua riisipuuroa. 
... saa kirjoittaa ja postittaa joulukortit. Laskin, että tämä vuosi on ainakin kolmastoista, jona minä olen vastuussa perhekuntani joulukorttien kirjoittamisesta. Mulla on omituinen mielihalu kirjoittaa korttiin ainakin useimmiten jokaisen vastaanottajaperheenjäsenen nimet, mikä saattaa osoittautua haasteelliseksi sellaisten kohdalla, joihin ei niin kamalasti muuten ole yhteyksissä. Ainakin yhtenä jouluna muistan onneksi ajoissa huomanneeni, että olin kirjoittanut kahden samoihin aikoihin vasta syntyneen ja kastetun lapsen nimet väärien perheiden kortteihin. Toivottavasti noita virheitä ei ihan joka välissä ole sattunut, mutta jos kauheita virheitä ilmenee, niin reklamoinnit ja oikaisut sitten tähän osoitteeseen, kiitos. 

Parasta on, kun...
... jouluaattoaamuna herää ajoissa katsomaan Joulupukin kuumaalinjaa ihanine lastenohjelmineen. Olen katsonut sitä niin kauan kuin muistan. En voisi kuvitella joulua ilman sitä. Odotan jo sitä hetkeä, kun jouluaattoaamuna taas raahaudun väkisin ylös, käytän koiran ulkona toivottavasti valkeassa maisemassa ja hörpin sitten kahvia ihanassa hiljaisuudessa, parhaassa tapauksessa riisipuuroa syöden television edessä. Kuulen jo korvissani kuuman linjan tunnusmusiikin. 

Tänä vuonna odotan ja toivon eniten sitä, että saisin vain olla rauhassa ja onnellinen. 
En uhraa ajatustakaan yhdellekään opiskelujutulle, enkä varsinkaan gradulle. 
Kaikkein tärkein asia, ja kaikkein vaikein toteuttaa, on tietenkin onnellisena oleminen. Mitään muuta en toivo lahjaksi. 

Suoraan sanoen tällä nimenomaisella hetkellä joulu tai sen onnellisuus tuntuu vielä aika kaukaiselta tän viimeisen viikon paineen keskellä. Mutta toivotaan, toivotaan, toivotaaaan, että vaikka jo tän viikon perjantaina olisi vähän toinen ääni kellossa. 

Faniudesta

Sattuneesta syystä olen viime aikoina pohtinut paljon fanittamista ja faniutta ilmiönä. Mitä se oikeastaan on? Miten se syntyy? Miksi joltakin ihmiseltä yhtäkkiä pyydetään nimmareita ja hänen kanssaan halutaan yhteiskuviin, ja jonkun toisen kanssa ei? Miksi juuri nimikirjoituksia ja yhteiskuvia? Voiko ihminen todellakin kokea saavuttaneensa jotakin, jos hänellä on hallussaan paperilappu, johon joku on (todennäköisesti hirveillä harakanvarpailla) raapustanut nimensä? Tuleeko hetkestä jotenkin arvokkaampi, jos se ikuistetaan salamanvälähdykseksi? Miksi joillakin ihmisillä on paljon fanituksen kohteita ja toisilla ei yhtään? Miten periaatteessa tuntematon ihminen voi herättää niin suuria tunteita, ja miksi ratkaisuna pidetään usein jo edellä mainittujen nimmareiden ja yhteiskuvien lisäksi T-paitojen ynnä muiden hankkimista?

Ismo Leikola toteaa eräässä viimeisimmistä haastatteluistaan, että nuorempana hänkin ihaili joitakin henkilöitä. Esimerkiksi joidenkin bändien jäseniä, artisteja. Ihailu loppui ymmärrykseen siitä, että kaikki ne kohteet ovatkin ihan tavallisia ihmisiä. Tai haastattelun sanoin, ihan samanlaisia "puliveivareita" kuin me kaikki muutkin. 

Siinä vaiheessa lukiessani kysyin ääneen, miksi. 
Kaikkihan me olemme tavallisia. Mitä sitten sanotaan, jos yritetään määritellä "tavallinen" ihminen? Vaihteleva määrä käsiä ja jalkoja, silmiä ja korvia, pää, jonkunlainen vartalo siinä välissä.  
Sen verran meissä kaikissa lienee yhteistä. Kaikki me olemme yhtä tavanomaisen epätavallisia, omanlaisiamme. 
Mieleni teki kysyä Ismo Leikolalta, enkö minä muka saisi ihailla häntä. Vaikka, ja varsinkin, siksi, että hän on niin tavallinen. Ihminen, kuten me kaikki muutkin. Mutta silti ja ehkä juuri siksi silmissäni ihailtava. 

Joskus pohdin, miksi muut stand up -koomikot herättävät minussa lähinnä myötähäpeää, mutta Ismo Leikola on vain kertakaikkisesti ihana. 
Ajattelin vastauksen olevan siinä, että hän ei esitä. Ei näyttele. Ei yritä liikaa. Hän vain on. Ja sattuu olemaan sellainen, joka vetoaa minuun, minkä uskallan sanoa olevan suhteellisen harvinaista. Mieleeni ei esimerkiksi tule ketään toista, jonka keikalle haluaisin mennä, jonka keikalle haluaisin mennä yksin, ja / tai jonka kanssa haluaisin yhteiskuvan, vaikka saisin valita ihan kenet vain. 
Kysymys kuuluu siis: "Enkö saa ihailla sinua juuri siksi, että tuot minulle lohdun inhimillisyyden voitosta kaikkein pahimpinakin hetkinä?" Että on niinä kaikkein pahimpinakin "vihaan ihmisiä ja ihmisenä olemista" -hetkinä joku, jonka olemassaolon ajatus lämmittää mieltä? Juuri epätäydellisyydessä, inhimillisyydessähän se kaiken ydin on. On maailman parasta, että Ismo Leikolakin on vain ihminen. Sen ajatuksen turvin jaksan uskoa ihmiskuntaan. 

Tiedän, että fanius ja fanittaminen ovat yleisinhimillisiä tunteita. Monesti todetaan, että ihminen tarvitsee fanituksen kohteita. Ihailu kuuluu inhimillisiin perustarpeisiin, ja erityisesti siis sellaisten ihmisten ihailu, joiden huonoja puolia ei tarvitse koskaan sietää. Ei sitä arkista turhautumista toisen raivostuttaviin tapoihin ynnä muuta sellaista. 

Koska itse olen elämässäni kokenut tarvitsevani aika vähän faniutta tai fanittamisen kohteita, olen nyt yrittänyt epätoivoisesti etsiä syytä siihen, miksi nyt, miksi päälle parikymppisenä  ja miksi näin voimakkaana.Tunsin itseni oudoksi ja vajaaksi yläasteella, kun en osannut antaumuksella fanittaa mitään bändiä tai näyttelijää. Olisin kovasti halunnut. Yritin. Mutta ei.
Nyt tunnen itseni ihan yhtä oudoksi ja vajaaksi ja  vielä jälkeen jääneeksikin, kun muilta se vaihe on mennyt ohi ja itse olen vasta keksinyt koko jutun.
Ainakin joitakin syitä olen keksinyt. 

Jonkun julkisuuden henkilön ihailu palvelee ihmistä, joka tarvitsee rinnallakulkijaa. Jossain määrin. 

Kaikki blogini alkuperäiset lukijat (jos heitä on) muistavat varmasti keväisen ja kesäisen Klikkaa mua -fiksaationi. Erityisesti näyttelijä Minttu Mustakallio nousi suosikikseni. Jaksoin tapittaa sarjan molemmat tuotantokaudet moneen kertaan peräkkäin. 
Klikkaa mua -sarjan Ellan kanssa elin läpi keväällä ajankohtaiset epätoivon, surun ja vihan tunteet. Klikkaa mua -sarjan avulla pääsin pakenemaan omasta paskasta todellisuudestani ja kokemaan sen sijaan fiktiivisten henkilöiden todellisuutta, joka ei sekään ollut kovin ruusuista, mutta onneksi etäisyyden päässä minusta. Samaistuin Ellan roolihahmoon. Huomasin, että meillä oli jotakin yhteistä. 
Minttu Mustakallion, Eero Ritalan, Pirjo Longan ja ties kenen muun tähdittämän sarjan kautta myös huomasin, että kaikelle, mitä hirveimmällekin, voi nauraa. Mikään ei ole niin kamalaa, miltä se näyttää. 
Omassa kurjuudessa rypiessään sitä ei vain huomaa. Asiat näkee eri tavalla vasta, kun niitä katsoo tietyn etäisyyden päästä. Niin fiktiivisten henkilöiden kuin todellisten, mutta saavuttamattomien julkkistenkin tehtävä on tarjota se etäisyys. Minttu Mustakallion roolisuoritus antoi minulle uuden katsantokannan. Ei mikään ole niin huonosti, kun maailmassa tehdään sellaista sarjaa kuin Klikkaa mua. 

Ismo Leikola taas yksinkertaisesti on vain jotain, mitä olen tarvinnut. Inhimillisyyden ja toivon valo pimeydessä. 
Oikeastaan uskoisin, että tässä ei ole mitään sen suurempaa, kuin että Ismo Leikola vain sattui olemaan siinä, oikeaan aikaan, oikeissa paikoissa, hyppäämään silmille lehtien sivuilta ja telkkarista tarpeeksi usein, juolahtamaan mieleen oikeina hetkinä. Olemaan oikea ihminen oikeassa hetkessä, näyttääkseen, että voin nauraa, vaikka luulen, että koskaan enää en naura millekään, ja että voin olla onnellinen, vaikka olen luullut, että koskaan enää en ole. 

Kenenkään liian lähellä olevan ihmisen sana tai teko ei siihen tehonnut. Tarvitsin siihen jonkun, joka ei ole lähellä, mutta joka silti onnistuu koskettamaan, pelkällä olemassaolollaan. Muistuttamaan, että kaikkein epätoivoisimmallakin hetkellä tässä maailmassa on kuitenkin niin paljon hyvää. 

Siellä turvallisen etäisyyden päässä.

 

Itsenäinen maratoonari

En ole kyllä kovin itsenäinen, sillä paljon mieluummin juoksen kokeneiden maratoonareiden seurassa kuin yksin. Jäätäviin vesilätäkköihin astumista ei voi estää, mutta eksyminen on satakertaisesti hankalampaa yhdessä kuin yksin. Lisäksi otan enemmän kuin mielelläni vastaan jokaisen kannustajan, joka reitin varrelle viitsii tarpoa, ja pidän itsestäänselvyytenä, että ennen maratonia ja maratonin jälkeen on aina saatavilla joku, joka passaa ja palvelee, kun itse en jaksa, pysty tai yksinkertaisesti viitsi. Kuskaa lähtöpaikalle, kestää stressipurkaukset ja avautumiset ennen ja jälkeen tapahtuman ja hankkii vähintään syötävää, mielellään lisäksi jotain ekstraherkkua, esim. suklaaleivoksen. Hoitaa mielellään myös kotiinkuljetuksen ja hakee, tekee, vie ja tuo kaiken, mitä itse en viitsi, kun jalat tuntuvat katujyrän alle jääneiltä.

Itsenäisellä viittaan kuitenkin siihen, että tapahtuma nimeltä Itsenäisyysmaraton on nyt juostu, ja minä itse olin siellä sen läpi rämpimässä. Kiitos ja kumarrus jokaiselle, joka oli osa elämäni kolmannentoista maratonin edellä kuvattua monivaiheista prosessia!

Mukavinta tässä maratonissa oli kilometrilappujen puuttuminen. Kiersimme saman, 5,2 kilometrin lenkin 8 kertaa. Ei tarvinnut aina tuskanhiessä odottaa jossain kaukaisuudessa häämöttävää taas yhden kilometrin selättämistä viestivää lappua, joita pitää kohdata matkan aikana 42. Niiden kanssa aikaisintaan ensimmäisen ja viimeistään kolmannenkymmenennen kohdalla iskee ahdistus. Jossain kolmannenkymmenennenkuudennen kohdalla ahdistus hipoo yleensä paniikillista epätoivoa: en mä saakeli kykene enää viiteen kilometriin. 

Nyt tarvitsi pysähtyä ajattelemaan vain kahdeksan kertaa. Toisiksi viimeisen kierroksen kohdalla tuntui ensimmäisen kerran pahalta se, että jäljellä on enemmän kuin yksi kierros. Viimeisen kierroksen kohdalla ei ollut tietoakaan mistään helvetinmoisesta viiden kilometrin kuolemankoitoksesta: oli vain ihana, lohdullinen ajatus siitä, että enää yksi kierros, ja se on siinä. Jee!

Tämän ajatuksen kautta tulin myös taas kerran pohtineeksi, miten eri tavalla saman asian voi esittää. Miten paljon helpommalta jokin asia voi tuntua, jos sen vain ilmaisee eri tavoin. Maratonreiteiltä tulee mieleen kaksi havainnollistavaa esimerkkiä: 

42 kilometriä = hahmottamaton möhkäle, johon ei ikinä usko pystyvänsä, ennen kuin sen on tehnyt.
Kahdeksan kierrosta = Naurettavan lyhyt lenkki, joka täytyy vain muutaman kerran käydä pinkaisemassa, ja siinä se maraton tulee tehtyä melkein huomaamatta. 

Kaksi kilometriä maaliin = En pysty juoksemaan enää askeltakaan. En vain pysty. En saakeli pysty. Yksikin kilometri on liikaa. 
Viitisentoista minuuttia maaliin = No kyllähän mun nyt pitää viisitoista minuuttia jaksaa. Helposti. Nyt mentiin. 

Jospa tätä voisi soveltaa tulevaan viikkoon, viimeiseen, helvetinmoiseen opiskelupuserrukseen ennen joulua. Jos ei vaikkapa pysähtyisikään ajattelemaan, että enää kolme tenttiä ja sen ja tämän ja tuon ja tuon palautus, plus joululahjat ja muut valmistelut, ja äääääää, miten kamalaa kaikki on. Jospa voisi keksiä jonkin uuden ilmaisemistavan tällekin. 
En ole vielä keksinyt sitä, mutta jospa se joskus vielä sanallistuu.  
(Tosin ajatus siitä, että Ismo Leikola on olemassa, toimii aina hyvänä hengähdystaukona, oli ahdistuksen aihe  sitten mikä tahansa.)