Maaliskuukalenteri osa 3: Paremmalla puolella

Puoliväli on ylitetty!
Viikon kantava ajatus, joka toisaalta lohduttaa, toisaalta ahdistaa.
Muuttuuko elämä helpommaksi, kun maaliskuu päättyy?
Vai onko pikemminkin hyvä, että ollaan vasta vähän yli puolenvälin?
Olisiko tärkeintä noudattaa elämänviisastelijoiden neuvoja ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jotka ovat parhaillaan käsillä? Mistään tulevastahan ei tiedä. Ties mitä kamaluuksia siellä odottaa.

Joka tapauksessa, jälleen viikkokooste positiivisuuksista.

Luukku 13. Vaihdoin talvitakin kevyempään takkiin. Takkiin, jota olen ikävöinyt kovasti. Lempiväriäni ja lempimalliani edustavaan, maailman kauneimman siniseen, polvimittaiseen villakangastakkiin. On taas sellainen ilmantila, että saan kääriytyä yhteen rakkaimmista vaatekappaleistani.

Luukku 14. Isäni tuli käymään kotikaupungissani lääkärin tutkimuksissa. Kävimme kahdestaan kahvilla, ehkä ekaa kertaa ikinä. Jee! Kahvittelun jälkeen käytiin kaupassa ja shoppailtiin meille muun muassa uudet treenipaidat. Iskä otti sinisen ja yritti tarjota minullekin sinistä. Koska olen viime vuosina pyrkinyt määrätietoisesti laajentamaan värirepertuaariani kaavoihin kangistumisen välttämiseksi, valitsin kuitenkin toisenlaisen värin. Olen kyllästynyt siihen, että minut tunnistetaan jo kadun toiselta puolelta, pitkän matkan päästä, ja huudellaan toistuvasti sellaisia sanoja kuin "nyt on kyllä jollain niin sininen takki, että se ei voi olla kukaan muu kuin sä!" Kyllä ihmisellä pitää olla mahdollisuus välillä naamioitua, kätkeytyä ihmismassaan. Yllätysmomenttikin on ihan hyvä olla käytössä. Siispä ostin (tai siis isä osti minulle) pinkin treenipaidan, sellaisen värin, mitä vaatekaapistani ei löydy ennestään yhtään!!!!!

Luukku 15. Sain aitoa ja oikeaa kirjepostia, ihanan itse tehdyn kortin ihanassa postitse toimitetussa kirjekuoressa. On vaikea löytää sanoja siihen ilon tunteeseen, kun postiluukusta putoaa kerran pari vuodessa jotain muutakin kuin virallisten organisaatioiden kirjetervehdyksiä.
<3

Luukku 16. Mulla oli vaihteeksi koko päivän paha mieli, lievästi sanottuna.
Olen oppinut, että sellaiseen päivään ja sellaiseen olotilaan on olemassa yksi takuuvarma lääke.

Menin illalla yliopistoliikunnan crosstraining-tunnille. Sellaiselle koko kehoa kuormittavalle, kovatasoiselle treenitunnille.
Lyhyesti: alkulämmittelyt, sitten ohjaaja ohjeistaa kolme eri lihaskuntoliikettä, ja niitä tehdään kymmenen minuuttia niin useina toistoina kuin ehditään niin, että jokaisella kolmen kierroksella lisätään muutama toisto jokaista liikettä. Kymmenen minuutin jälkeen on hetken tauko, sitten ohjeistetaan seuraavat kolme liikettä, joita tehdään seuraavat kymmenen minuuttia ja niin edelleen. Koko treeni kestää tunnin. Lopuksi lyhyt loppuverryttely.

Tällä tunnilla on usein poikkeuksellisen vähän porukkaa.
Ohjaaja koettaa ruoskia ja tsempata parhaansa mukaan, mutta kukin saa tehdä omaan tahtiinsa. Ketään ei pakoteta mihinkään. Saa lopettaa kesken reenin, saa tehdä hitaammin tai nopeammin, saa pitää omia lepotaukoja, jos haluaa. Ohjaaja kannustaa, mutta kukin määrittelee itse, kuinka hapoille itsensä vetää.

Kuten yleensä, myös tällä kertaa minä halusin, että treenin jälkeen tiedän antaneeni kaikkeni. Mitään muuta keinoa ei ole ravistaa henkisesti paskaa oloa itsestään ulos kuin ruoskia ja raastaa itse itseään treenissä niin, että lopussa oksennus nousee suuhun ja silmissä välkkyy.
Kolme muuta treenissä olijaa vaikuttivat huippukuntoisilta ja treeni näytti kevyeltä. Kaksi tyyppiä oli selvästi vain kokeilemassa, ihmettelemässä ja pitivät lepotaukoja enemmän kuin kunto-osuuksia.
Sen aikaa, minkä ehdin seurata muiden toimintaa, jouduin taas tuntemaan häpeää itsestäni. Siitä, että olen kasvoiltani ihan liian punainen ja ihan liian hengästynyt, enkä jaksa enkä pysty enää lopussa kaikkiin liikkeisiin niin kuin haluaisin. Tuntuu, kuin ohjaajakin nauraisi mulle, vaikka voihan hänen hymynsä tulkita myös ylpeydeksi, kannustukseksi siitä, miten joku sentään yrittää.
Onneksi valtaosa treenin ajasta menee jossain omassa kaiken muun ulkopuolelleen sulkevassa ulottuvuudessa, en ehdi enkä jaksa enkä pysty olemaan kiinnostunut siitä, mitä joku muu kenties ajattelee tai tekee. Juuri se on melkein parasta koko liikunnassa.

Tunnin jälkeen pudottaudun pukuhuoneen penkille hengittämään, kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostin.
Sinne on juuri putkahtanut tieto, että elämäni ensimmäinen konferenssiesitelmäehdotus on mennyt läpi.
Rehellinen ollakseni olin ohjaavan professorin puheiden perusteella siinä käsityksessä, että melko varmasti ehdotus menee läpi, eli aivan yllätys se ei ole. Olen ollut varautunut tähän.
Mutta silti. Se olisi hyvin voinut olla menemättä läpi. Ja se meni. Ei jumalauta. 
Pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Siinä hetkessä, sähköpostin luettuani käytän hetken aikaa sisäisesti kiljumiseen.
En tiedä, onko se riemua vai kauhua.

Luukku 17. On taas paha mieli, koska en saa päivän aikana aikaiseksi niin paljoa, kuin haluaisin ja kuin minun pitäisi nyt saada.
Iltapäivällä saan käsiini kirjevihkon, joka kummilapsellani ja minulla on käytössä. Hän on vuorostaan kirjoittanut ja piirtänyt sinne kaikkea sellaista, mitä haluaa minulle sanoa.
Säästän viestien lukemisen rauhalliseen, yksinäiseen hetkeen. Luen ne hiljaisuudessa, ikkunan ääressä, harmaan maaliskuun iltapäivän rumassa valossa.
En tiedä mitä sanoa.
Siellä on horjuvilla, hänen itsensä kirjoittamilla kirjaimilla sellaisia sanoja kuin
"sinä olet ihana ja paras kummitäti mitä voin toivoa, minä pidän sinusta, olet paras!"
 Tunne on jotain liian suurta, että sitä osaisi edes käsitellä. Ainoa kysymykseni on, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista, sillä mielestäni en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään ihmeellistä, en mielestäni välttämättä aina edes riittävästi. Olen ihan kelvoton ja tarpeeton ihminen, mistä nämä sanat tulevat ja kenelle?

Luukku 18. Kävin kattelemassa takkeja, huvikseni. En muuten kovin paljoa välitä vaatteiden katselusta enkä shoppailusta, mutta mulla on kaksi heikkoutta: takit ja mekot. Niiden katselemisesta nautin, ja niitä ostaisin koko vaatekaapin täyteen (olen jo melkein ostellutkin).

Suunniteltiin veljen kanssa mun synttäreitä. Olen iloinen siitä, että on veljiä, joiden kanssa voi viettää synttäreitä. Olen iloinen siitä, että keksitään kivoja asioita, mitä tehdä yhdessä. Reilun kuukauden päässä odottava vanheneminen tuntuu vähemmän pahalta veljien kanssa.

Luukku 19. Havainto jonkinlaiseen säädylliseen aikarytmiin pääsemisestä, viikonloppuna (joka tietysti sitten nyt rikkoutui). Lauantaiaamuna nousin tietystä syystä aikaisin ylös, minkä johdosta menin lauantai-iltana nukkumaan poikkeuksellisen soveliaaseen aikaan. Mistä puolestaan seurasi, että sunnuntaiaamuna heräsin ajoissa, olematta siitä ihan puolikuollut, ja koko päivä oli edessä. Kiitoksen arvoinen asia, ehdottomasti.

 

Maaliskuukalenteri osa 2: Saat sen mistä luovut

 On kaiketi selvitty jo toisesta maaliskuun viikosta, ohhoh.
Siis positiivisten asioiden koonti joulukalenterinomaisesti.
Tiivistyksenä: maanantai oli lahja elämältä. Kaikki muut viikon päivät olivat sellaisia päiviä, joista vain maaliskuu voi koostua. 
Kukin päätelköön ja päättäköön itsekseen, mistä mielikuvituksellinen otsikko kumpuaa ja miten se liittyy mihinkään.

 Luukku 6: Ensinnäkin, onnea on vanhemmat, jotka kyyditsevät lapsuudenkodista takaisin nykyiseen kotikaupunkiin maanantaiaamuna aikaisin, niin että bussilippurahat säästyvät. Pihi mieleni kiittää. Lisäksi vanhemmat tarjoavat kahvit, kun olemme kukin tahollaimme hoitaneet ne hommat, miksi tänne piti aamusta aikaisin tulla. Viimeinen, mitä näen ennen vanhempien auton perävaloja, on koira, joka tyytyväisenä istuu autossa eteenpäin tähyillen sen sijaan, että tuijottaisi surkeana perääni. Miksi omille vanhemmille on niin vaikea sanoa kiitos?

Toiseksi, tälle ja muille päiville: Opettaminen on kivaa, opiskelijoiden kanssa on aina kivaa. Kivointa on, että enää opettaminen ei jännitä niin lamaannuttavissa määrin kuin joskus, mutta silti adrenaliinia on veressä sen verran, että pysyy skarppina myös aamukahdeksalta ilman termoskannullista kahvia. Ollapa tämä tällainen tila pysyvämpi.

Kolmanneksi, päivän lopuksi: ovessa vastaan tuli ihminen, jota en olisi osannut odottaa, ja jota ehkä pitäisi jo osata odottaa. Hän, joka reilua paria viikkoa aiemmin sai suklaasydämen.
  Se oli jo kaiken absurdiuden yläpuolella. Katsottiin toisiamme ja moikattiin ilman, että kumpikaan jaksoi enää pysähtyä hämmästelemään sen enempää. Juteltiin muutama sana, niin kuin sellainen kohtaaminen kuuluisi täysin arkipäivään.

Jälkikäteen ajattelin, että olisinpa puoli vuotta sitten tiennyt, että tällainen tilanne joskus tulee eteen.
Jälkikäteen tietysti myös kävin mielessäni läpi jokaisen käyttämäni sanankäänteen ja sananpainon ja suomin itseäni siitä, miksi sanoin näin, miksi jätin sanomatta noin ja miksi en vain osaa olla fiksu ja filmaattinen. Lisäksi mietin esim., miksi juuri edeltävänä iltana olin päättänyt jättää hiukset pesemättä, miksi juuri tänä aamuna päätin olla sutimatta ripsaria silmiin ja miksi en noin yleisestikään voi olla kauniimpi.

Kaikkien näiden pohdintojen suhteen tulin yksinkertaiseen lopputulokseen:
Onko sillä väliä?
Onko millään noista asioista todellakaan mitään väliä? Millä asialla oikeastaan on suuremmassa mittakaavassa koskaan väliä?

Pakko korostaa, että tässä oli nyt viikon suurin oivallus minulle, joka koko elämäni olen kärsinyt siitä, että kaikella tuntuu olevan helvetisti liikaa väliä. Hyvin harvalla, jos millään niistä asioista kuitenkaan enää vuoden tai parin päästä on ollut väliä.
Saman tien siis voi tässä nykyhetkessä heittää sadan kilon kuorman kiviä jokapäiväisestä tuhannen kilon kuormasta harteiltaan. Tulee mitä tulee, teen asioiden eteen vain ja tasan tarkalleen sen, mikä on mun hallittavissa, ohjattavissa, päätettävissä, edes jollakin tavalla.
Mikään jo mennyt tai täysin sattuman varassa oleva tai toisen ihmisen ajatuksenkulku ei esimerkiksi ole.

Luukku 7: Soitin puhelun viralliseen paikkaan, ja puhelimen päässä oli maailman ystävällisin asiakaspalvelija.
En enää nykyään kammoa puhelimessa puhumista tai virallisia puheluita niin hysteerisesti kuin joskus olen kammonnut, mutta silti en voi liiaksi korostaa tämän merkitystä. Ei voi kyllin ylistää puhelimen päässä olevaa asiakaspalvelijaa, joka jaksaa olla ihan viimeisen päälle ystävällinen.

Luukku 8: Kahvakuula, viimeisten kahden vuoden aikana ilmaantunut uusi rakkauteni liikunnan rintamalla.
Kun pari vuotta sitten ymmärsin alkaa hyödyntää yliopistoliikunnan laajaa tarjontaa, kahvakuula tuli jäädäkseen niihin liikuntalajeihin, jotka ovat ehdottomia suosikkejani.
Yläkroppani lihakset ovat jääneet koko elämäni mittakaavassa huomattavasti vähemmälle huomiolle kuin jalat. Muilla voimaa ja bodauskuntoa vaativilla yliopistoliikunnan tunneilla olen saanut hävetä muiden edessä ollessani jo pienten painojen kanssa tunnin käsittelyn jälkeen ihan tuskissani.
  Kahvakuula on kuitenkin eri tavalla armollinen kuin vaikka käsipainot tai levytangot. Siinä voi reippaasti hyödyntää koko kroppaa. Sitä on kiva käsitellä, se saattaa tuskaisen irvistelytreenin sijasta tuottaa puhtaasti hauskan elämyksen, nostaen silti hien ihan kunnolla pintaan.

Luukku 9: Koirat, jotka tunnistavat koiraihmisen. Tänään se ilmeni valkoisessa pikkukoirassa, joka oli kuin suoraan Caesar-koiranruokamainoksesta. Odotti omistajansa kanssa jotakin yliopistorakennuksen vieressä. Tulin ovesta ulos, koira seisoi omistajansa vieressä, katseemme kohtasivat. Kumpikin oli selkeän kiinnostunut lähestymään toista, mutta koiran omistaja näytti liian ärtyisältä, että olisin uskaltanut mennä lähestymään. Koira tuijotti terhakkana. Kun katsoin sitä ohi mennessä, se heilutti häntäänsä. Käänsin katseeni pois ja katsoin uudestaan. Koiran katse ei siirtynyt minusta. Häntä alkoi heilua heti, kun vastasin katseeseen. Käännyin vielä monen kymmenen metrin päästä katsomaan, ja edelleen koira tuijotti. Edelleen sen häntä alkoi vispata, kun vastasin katseeseen. Omistajaa ei näyttänyt kiinnostavan pätkääkään. Koira oli ihana. Koirat ovat ihania.

Luukku 10: Näin kaupassa vaaleansinisen muistivihkon, jonka kannessa luki: Muistathan olla lempeä itsellesi, sillä sinä yrität kuitenkin parhaasi. Liikutuin lähes kyyneliin, tässä itseni ruoskimiselle ja omissa epäonnistumisissa rypemiselle omistetussa ajassa, jossa kuvittelen massamietelauseiden kauppojen hyllyillä puhuvan suoraan minulle.

Sauna. Tähän ei tarvitse edes lisätä mitään. Sauna, pitkästä aikaa, viluinen ihmisparka saa lämmitellä.

Luukku 11: Kuutamokävely. Täysikuu. Tähtiä. Timantteina kimalteleva hanki. Rikkumattoman hiljainen luonto ympärillä. Sellaisissa hetkissä on jotain elämää suurempaa.

Luukku 12:
Rento aamu. Kun on koko viikon vääntänyt ja kääntänyt ja väkertänyt, niin yhtenä aamuna voi rauhassa nukkua pitkään, juoda kahvia pitkän kaavan mukaan ja lukea kirjaa, jota ei ole pakko lukea.
Lisäksi sain seurata sivusta, miten toinen, minulle tuntematon ihminen kompastui julkisella paikalla kynnykseen. On perin harvinaislaatuista, että roolit ovat niin päin: että minä saan aitiopaikalta seurata, miten joku toinen kompastuu. Alkoi naurattaa ja sen jälkeen hävettää, sillä ei saisi nauraa. Vaikka en nauranutkaan missään nimessä vahingonilosta, vaan aivan vain sympatian tunteista.

Maaliskuukalenteri osa 1: Valon pisaroita

Sunnuntaisin on eniten aikaa blogata - siispä sunnuntai tulee tästedeskin olemaan se päivä, jona maaliskuukalenterin viikkokoosteet näkevät päivänvalon.

Ensin muutama yleinen ajatus maaliskuun ensimmäisiltä päiviltä:

Ensimmäiset päivät tuntuivat pahemmilta kuin odotin. Usein elämässäni on ennemmin niin, että kaikki mitä peläten ennakoin, osoittautuukin paremmaksi ja helpommaksi kuin ajattelee, ja toisinpäin. Tällä kertaa maaliskuun alku tuntui kuitenkin henkisesti vielä kamalammalta kuin etukäteen luulin. Johtuiko se siitä, että ennakoin paskaa maaliskuuta? Olisiko pitänyt enemmän tsempata ja energisoida?

Kuitenkin, juuri kaiken ankeuden keskellä hyvät asiat huomaa paremmin. Hyvät asiat loistavat valoa harmaasta ankeudesta. Niistä on vielä enemmän iloa kuin normaalisti. Hyvien asioiden kerääminen on näin ollen mahtavaa ajoittaa maaliskuuhun.

On huvittavaa huomata, miten asioista tulee suuria omassa mielessä. Puoli vuotta stressattu, kammoksuttu, ahdistanut asia hoituu pois viidessä minuutissa, kun jostain lopulta saa voiman mennä sitä kohti. Jäljelle jää kysymys, mitä oikein pelkäsin, miksi lykkäsin tätä näin kauan. Seuraava samanlainen episodi kuitenkin todennäköisesti odottaa ihan nurkan takana.

Ja juuri pitkissä prosesseissa on palkitsevuus.
Siinä, että saa jotakin, minkä eteen on tehnyt hirvittävän työn.
Siinä, että jokin sellainen asia hoituu, mikä on ahdistanut naurettavan kauan.
Palkitsevuus on prosessissa. Ei siinä, että asiat vain soljuisivat eteenpäin ilman vaivannäköä, noin vain.

Ja sitten itse kalenteriin.

1. Keskiviikko. Olin yhdessä kokouksessa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli rento tunnelma. Sai nauraa.
Näin jäniksen loikkivan ohitseni muutaman kerran. On jännittävää, että villieläimiä nähdäkseen piti muuttaa maalta kaupungin keskustaan.

2. Torstai
Taivalsin loskaista mäkeä alas juuri sellaisessa ankeassa harmaudessa ja kurjuudessa, millainen vain maaliskuun iltapäivä voi olla.  
Vastaan tulee, samaa mäkeä ylöspäin tarpoen, joku, jota kaikkein viimeisimmäksi osaisin odottaa.
Sellainen, jota en ensin nähnyt puoleen vuoteen ja jolle tasan kaksi viikkoa aiemmin annoin suklaasydämen.
Ensimmäinen ajatukseni on vastaansanomaton ei. Tuo ihminen ei voi olla tossa taas, ei vain voi, tämä on kangastus, joka katoaa, kun nyt katson vähän sivuun.
Kääntäessäni katseeni sivuun erotan silmäkulmastani, miten hän nostaa kätensä tervehdykseen, heilauttaa kättään laajassa kaaressa. Epäilyksen sijaa ei jää.
Tällä kertaa emme pysähdy, tarvomme vain loskassa toistemme ohi. Käymme kohdalla olemisen hetkellä ihmismielten kummallisuuksia syväluotaavan keskustelun, joka eteni osapuilleen näin (tunnistetiedot vainoharhaisesti sensuroitu):
Hän: "Moooiii"
Minä: "Moi"
Hän: "Olen matkalla paikkaan x."
Minä: "Mä oon taas menossa y:lle."
Hän: "No niin, tsemppiä!"
Minä: "Nnngghjnnmmm."

Viimeisin repliikkini sekavuus johtui siitä, että olimme jo ohittaneet toisemme, enkä osannut päättää, olisiko pitänyt sanoa "kiitos", "samoin", "heippa", "nähdään" tai kenties jotain muuta, mitä? Sen jälkeen heitin melkoisen määrän loppupäivän ajastani hukkaan  laatimalla lukuisia, eri tahoille haarautuvia spekulointeja siitä, mitä hän nyt minusta ajattelee.
Mutta olin silti iloinen.

3. Perjantai. Aamujooga. Jo usean kerran olen yrittänyt nousta perjantaiaamuna vähän liian aikaisin ehtiäkseni joogaamaan. Aiemmin en ole onnistunut, sillä tarvitsen ulkoisia pakotteita säätääkseni herätyskellon soimaan minuuttiakaan aikaisemmin kuin on tarve. Minulle ei ole ongelma nousta vaikka kuinka aikaisin aamulla, jos olen luvannut jollekin toiselle, että teen jotakin, tulen johonkin, hoidan jonkun homman. Jos yritän sopia vain itseni kanssa, niin ei. Pystyn pakottamaan itseni moneen, mutta aamuherätysten suhteen en ole itse itselläni tarpeeksi lyhyessä hihnassa. Siksi viime perjantain aamujoogaan raahautuminen oli historiallinen voitto.

4. Lauantai. Veljen lasten kanssa vietetty aika, erityisesti kummilapsen kanssa kahdestaan vietetty aika.
Lapsuudenystävän kanssa vietetty aika.
Sellaisen viikon jälkeen, jona ajattelin, että ei jaksaisi nähdä ketään, ei huvita olla kenenkään kanssa.
Sitten kuitenkin, jossain taustalla on kuitenkin aina se, minkä tietää todeksi: Ei ole mitään suurempaa, kuin tämä.

5. Sunnuntai. Kävely jäällä, siinä ainoassa säässä, jossa maaliskuu näyttää kauniilta. Silmiä kirvelevän kirkas auringonpaiste. Lumipeitteinen jää, joka kantaa ja jota riittää kauaksi eteenpäin. Vanha koira innostuu juoksemaan, se laukkaa ympäriinsä kuin joskus pentuna. Haastaa leikkimään hippaa, sotkee mustakarvaisen naamansa valkoiseksi lumesta. Täydellisyys. 


 

Kuukausista julmin, vm. 2017

Jo parin vuoden ajan olen harkinnut jonkinlaisen joulukalenterin pystyyn pistämistä blogissani.
Kertaakaan en kuitenkaan ole päässyt itseni kanssa lopputulokseen siitä, mistä joulukalenteri sitten oikeastaan koostuisi.
Tänä vuonna keksin, että enhän minä mitään joulukalenteria edes tarvitse. Maaliskuukalenterille sen sijaan olisi kysyntää.

Kuten jo kai turhankin useasti olen maininnut, maaliskuu on minulle absoluuttisesti vuoden pahin aika. Sananmukaisesti marraskuun pitäisi olla kuoleman kuukausi, ja kuulemani mukaan se monille onkin. Minulle kuoleman kuukausi on kuitenkin yksiselitteisesti maaliskuu, jona luonto on yhtä raa'an ankea ja ruma kuin marraskuussa, mutta marraskuusta poiketen valo on kirkas ja paljastava. Marraskuun pimeys armeliaasti peittää maailman julmuuden. Maaliskuussa kuvottavan loskainen ja kurainen maailma loistaa alkukevään valossa. Lisäksi maaliskuuhun liittyy kuluneen elämäni varrelta eniten kuolemaa, rakkaiden menetyksiä ja surua.

Siksi tänä vuonna blogissa tarjolla maaliskuukalenteri.
Kunnianhimoinen tavoitteeni on koota jokaiselta maaliskuun päivältä talteen (vähintään) yksi positiivinen asia.
Pieniä ja suuria iloja. En ole koskaan osannut sanoa, kummat ovat arvokkaampia, eikä sitä kai tarvitsekaan osata eritellä.

Ajattelin, että voisin kiireisen (hehheh) elämäni keskeltä pysähtyä vaikka kerran viikossa blogin äärelle ja luetella kyseisen viikon ilot, yhden kultakin päivältä. Maaliskuu tulee siis olemaan aktiivisin blogikuukausi aikoihin. Pitäkää hatuistanne kiinni!

Koska olen niin innoissani tästä ideastani, niin aloitan vilpillisesti jo nyt, helmikuun kääntyessä kohti loppuaan. Iloisia asioita viime viikolta, ei nyt sentään joka päivältä, vaan näin alkajaisiksi vain muutama, esimakuna siitä, mitä tuleman pitää.

Tiistaina kävin liian pitkän tauon jälkeen hammaslääkärin tarkastuksessa. Olin valmistautunut pahimpaan, ja jo valmiiksi olin monesta syystä henkisesti surkuteltavassa tilassa. Hampaani tarkastettiin ja niistä otettiin myös röntgenkuva, koska sellainen on kuulemma hyvä ottaa noin kymmenen vuoden välein. Hammaslääkäri kehui hampaitani niin kauniisti, että sellaisia kehuja olen elämässäni saanut vain harvoin. Hän kehui hampaani ensin niitä tarkastaessaan ja sitten vielä tarkemmin tietokoneruudun röntgenkuvan äärellä. "Tosi hyvät hampaat, tosi hyvät!" Ette tiedä, millaista balsamia se oli niihin haavoihin, joita ala-asteaikana hammaslääkärikäynneillä saamani moitteet aikanaan aiheuttivat. Maitohampaissani oli aina jotain vikaa, milloin mitäkin, ja harjaustulokseni eivät ikinä kelvanneet. En tiedä, mitä tässä reilu kymmenessä vuodessa on tapahtunut, mutta jotain ihmeellistä epäilemättä. Ajattelin, että vaikka kaikki muu on ihan paskaa ja rempallaan, niin hampaat on hyvät! Kai sen voi ajatella jonkinlaisena lähtökohtana parempaan.

Yhtenä päivänä osallistuin yhdeksän hengen porukassa kädennostoäänestykseen, ekaa kertaa aika pitkään aikaan. Piti äänestää vaihtoehdoista x ja y. Valitsin mielessäni äksän. Ensin kysyttiin, kuka äänestää yytä. Huomasin, että kaikki muut nostivat kätensä ylös, minä yksin olin valinnut äksän. Salamana ajattelin, että mielipiteeni on väärä ja viallinen. Käteni lähti kuin vieteri nousemaan ylös, sillä enhän minä nyt voi poikkiteloin asettua, etenkään tällaisessa uusista ihmisistä koostuvassa porukassa.
Ja samalla hetkellä pysähdyin ajattelemaan, miksi. Jos annetaan kaksi vaihtoehtoa, ja olen valinnut niistä toisen, niin onko päätöksen pyörtämiseen riittävä syy todellakin vain se, että kaikki muut ovat eri mieltä? Onko se pätevä syy, onko sillä tekemistä sen kanssa, mistä tässä nyt on oikeasti kyse, mistä äänestyksessä on kyse?
Niinpä estin kättäni nousemasta. Seuraavaksi kysyttiin muodon vuoksi äksän kannattajia. Viittasin.
En osannut päättää, hävetäkö vai ollako ylpeä.
Päätin olla ylpeä siitä, että ainakin pysähdyin ajattelemaan sen sijaan, että olisin vain toiminut. Viime aikoina olen nimittäin soimannut itseäni siitä, että liian usein olen vain toiminut ajattelematta, ajattelematta ainakaan loppuun asti, tarpeeksi.
Myöhemmin mulle sanottiin, että "ethän sä ollut eri mieltä kuin ne, nehän oli eri mieltä kuin sä."
Niin. 

Keskiviikkona toimin täysin tapojeni mukaisesti tilanteessa, joka on minulle uusi. Huomasin ja muistin taas, miltä tuntuvat muutos- ja murrosvaiheet elämässäni, miltä ne ovat aina tuntuneet ja miltä ne mitä luultavimmin tuntuvat jatkossakin, mitä ne vääjäämättä aiheuttavat.

Lyhyesti sanottuna: keskiviikkona keskellä päivää yksi viisitoistaminuuttinen lukkiutuneena lähimpään vessaan. Koko ruumiin voimalla ylitse hyökyvä itku. Hillitön käsien ja jalkojen tärinä. Ajatus, että ei helvetti, en kykene tähän. Lopulta silmien pyyhkiminen, naaman korjailu, ajatus, ei vaan tietous, että tästä nyt vaan jatkan, tästä nyt nousen, ei mitään hätää, tällaista elämäni nyt vain on, tällainen minä olen.

Muutaman tunnin kuluttua siitä illalla seminaaritapaamisessa, tilanteessa, joka jo oli minulle tuttu ja rutiininomainen, tylsä.
Tapaamisen lopussa oman ohjaavan professorin kohtaaminen, pari sinänsä merkityksetöntä sanaa, katsekontakti, yhteisymmärrystä viestivä hymy. Kotiin kävellessä ihmettelin, miten siitä voi tullakin niin paljon parempi olo. Ihan vain pelkkä muistutus siitä, että en ole yksin tässä helvetisti huojuvassa ja keikkuvassa veneessä. On joku, joka on kanssani samalla puolella, joka sitä venettä ohjaa. En joudu tekemään tätä yksin.

Perjantaina monta sattumalta kohdattua ihmistä menneestä elämästä. Ei ketään, joka aiheuttaisi hullua tunnevyöryä tai mitään negatiivista, pelkkä miellyttävä kooste ihmisistä, jotka tiedän, ja jotka vielä muistavat minut. Tunne siitä, että täällä olen, tänne kuulun, täällä on jo vuosien ajan ollut jonkinlainen paikka minua varten, täällä on mun ihmiset. Täälläkin.

Nyt sitten, näiden ajatusten pohjalta, kohti ilonaiheista koostuvaa maaliskuuta. Kutsun teidät kaikki jakamaan se kanssani!

Med vänlig hälsning

Takana on viikko, jonka aikana vietimme ystävänpäivää.
Tänä vuonna tässä viikossa oli jotakin taianomaista.
Yleensä liitän kaiken taikuuden kaltaisen jouluun. Odotan joulun aikaan taikoja tapahtuvaksi, ja kun niitä ei koskaan oikein tapahdu, en ole siitä hirveän pettynyt. Joulussa on tarpeeksi taikaa itsessään.

Tänä vuonna ystävänpäiväviikko oli kummallinen, omituinen, ihmeellinen. Kukin itse valitkoon mielekkäimmän sanan sen perusteella, mitä kerron. Ystävänpäivän kunniaksi pari ystävällistä ajatusta.

Olen ensinnäkin itse löytänyt itseni tekemästä asioita, joita en olisi ajatellut tekeväni.
Uskallan sanoa, että tunnen itseni suhteellisen hyvin. Tiedän missä olen hyvä ja missä huono, mitä osaan ja mitä en osaa, ja mitä niin ollen teen tai en tee, mitä voin ehkä saavuttaa kovalla työllä ja mitä ei ehkä kannata edes lähteä yrittämään.
Elämäni taapertaa useimmiten tylsästi eteenpäin juuri noiden kaavojen mukaan.

Muutaman vuoden välein kuitenkin tapahtuu jotain ihmeellistä.
Kuulen sanovani jotakin, mitä en olisi vielä sekuntia aiemmin yhtään uskonut sanovani.  Ajaudun sillä tavalla mukaan johonkin, mikä vielä saman vuorokauden puolella on tuntunut täysin utopistiselta, tekaistulta, jota olisin pitänyt maailmankaikkeuden suurimapana vitsinä.

Kuten tämän viikon torstaina. Puoli tuntia aiemmin kauhistelin mielessäni, että "kuka hullu tollaseen nyt lähtee." Seuraavaksi joukolta, johon kuuluin, kysyttiin, lähtisikö joku meistä. Kuulin sanovani hiljaisuuden päätteeksi, että "olen käytettävissä." 

Tällaisina hetkinä mietin, tahdon uskoa ja ehkä uskonkin jonkun korkeamman voiman olemassaoloon. En puhu mistään tietystä jumalasta tai jumaluudesta, vaan jostakin salaperäisestä jostakin. Jotakin itsen ulkopuolistahan täytyy olla sellaisissa tilanteissa, jossa itse vain löytää itsensä tekemästä jotakin. Tällä hetkellä tällaisia, (onneksi) suhteellisen harvoja hetkiä elämässäni ajatellessani huomaan, että aikaisemmin niillä on ollut voimakkaan positiiviset seuraukset. Niiden ansiosta olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa, josta ei ole ennen tiennyt. Voisiko siis olla joku muu kuin minä, joku korkeampi, johon sittenkin voisi jollakin tavalla turvata, joka tuuppaa eteenpäin aina silloin tällöin, aina jonnekin?

Toisekseen, ihmiset. 
Viime aikoina olen pohtinut paljon ihmissuhteitani ja sitä, mitä niiltä haluan.
Koska kriiseily on elämäntapani, myös viime aikoina olen kokenut sellaisia helvetillisiä hetkiä, joina olen yksiselitteisen vakuuttunut omasta kelvottomuudestani ja merkityksettömyydestäni. Sekä ihmisten kesken että oman elämäni kannalta.
Olen myös ikävöinyt niitä ihmisiä, jotka ovat poissa. Niitä, jotka ovat kaukana. Niitä, jotka ovat lopullisesti poissa. Niitä, jotka ovat olleet vasta jonkin aikaa poissa, ja niitä, joita en ole saanut edes tavata, mutta jotka olisin halunnut tavata, joiden kanssa olisin halunnut jakaa monta elämäni hetkeä.

Viime viikolla postitin taas ystävänpäiväkortteja, koska korttien lähettely on niin kivaa. Jouduin miettimään sitäkin, kelle niitä lähetän. Kävin läpi myös sen ajatuksen, että kuka nyt minun ystävänpäivätervehdyksestäni välittää.
Tällä viikolla saamani kiitokset ja ystävänpäivätoivotukset saivat taas kysymään itseltäni, miksi edes mietin mitään sellaista, miksi olen niin kiittämätön, miksi tavoittelen aina sitä mitä en ole saanut tai voi saada. Ja ennen kaikkea, miksi juuri minä sitten kaikesta huolimatta olen ansainnut tällaisia ihmisiä elämääni.
<3

Sydämet. Ennakoin ystävänpäivää ottamalla varuilta takkini taskuun muutaman suklaasydämen. Sellaisen pienen, suklaatäytteisen, sydämenmuotoisen, punaiseen paperiin käärityn. Ajattelin, että voin antaa ne joillekin, jotka viikon aikana kohtaan.

Kävi niin, että en kohdannut oikein ketään. Tai jos kohtasin, en juuri siinä hetkessä muistanut sydämiä taskussani. Jälkeenpäin aina sitten ärsytti. Auringon laskiessa ystävänpäivän päätteeksi ajattelin, että ojennan ne joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Sekään ei sitten kuitenkaan tuntunut oikealta.

Ystävänpäivän jälkeisenä päivänä ja erityisesti illalla ajattelin monesta syystä, että mistään ei tule mitään ja haluan kaivautua jonnekin maan alle. Ajattelin, kuinka kovasti toivoisinkaan, että seuraavana päivänä tapahtuisi jotakin kivaa, odottamatonta, jotakin hyvää muutaman kurjan päivän jälkeen.
Siitä seuraavan päivän iltana piti taas pysähtyä pohtimaan, onko olemassa joku korkeampi voima, joku, joka kuulee toivomukset ja heittää tapahtumia ja ihmisiä eteen, ei koskaan silloin kun juuri niitä toivoisi tapahtuvaksi, vaan vain silloin, kun juuri niitä ei odota, mutta toivoisi ja tarvitsisi jotain.

Alle vuorokausi ajattelemani toiveen jälkeen, kaksi päivää ystävänpäivän jälkeen kohtasin ihmisen, jonka kohtaamista muutama kuukausi sitten kaikkein eniten odotin ja toivoin. Jota en ole nykyisessä elämässäni enää ajatellut, odottanut enkä toivonut. Jonka ohi nytkin olisin vain mitään huomaamatta kävellyt, ellei hän olisi ensin pysähtynyt. Sekunnin suora katsekontakti, ensimmäinen kohtaaminen, puoli vuotta viimeisen kohtaamisemme jälkeen, kuukausia kaiken tapahtuneen jälkeen.
Molempien täydellinen pysähtyminen, molemminpuolinen yllätys ja jopa ilo odottamattomasta kohtaamisesta. Molempien kiireiden keskelle tiivistetyt parin minuutin kuulumiset, puolittain yhteen ääneen, ja taas vasta jälkikäteen ihmettelen, miksi olen tuon ihmisen kanssa kuin jonkun läpeensä tutun kanssa, vaikka emme oikeastaan tunne.

Koska molemmilla on kiire, sen parin minuutin jälkeen pitää lähteä eri suuntiin. Hetkeä ennen lähtöä muistan ne sydämet.
Kaivan yhden sydämistä takkini taskusta, en sentään kaikkia, vaikka sitäkin hetken harkitsen. Annan sen hänelle, ja tiedän, että tämän takia en kohdannut ketään muuta. Tämän hetken juuri piti tulla, juuri nyt, juuri hänen kanssaan. Tämän hetken vuoksi emme kohdanneet aikaisemmin, emme koskaan silloin kun sitä toivoin.

Samassa hetkessä muistan, miten kovasti silloin puoli vuotta sitten olisin halunnut halata häntä, edes yhden kerran, ja kuinka silloin annoin tilasuuksien lipua käsistäni. Koska halaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan ole ollut oikein minun juttuni.
Nyt minun ei tarvitse pysähtyä kysymään itseltäni kertaakaan, tiedän, että tässä on nyt se hetki, jonka pitikin tulla.

"Saanko mä halata sua", kysyn sydämen annettuani ja ystävänpäivät toivotettuani, ja samalla se halaus jo tapahtuu, hän ennakoi sanatonta ajatusta, kehon kieltä, tulee eleellään vastaan ennen kuin ehdin oikeastaan edes kysyä.
Onneksi sen jälkeen on hirveä kiire, en joudu minkäänlaisiin ahdistaviin eroseremonioihin tai vaivautuneisiin "joo palataan nähdään joo katellaan joo heippa" -vuoropuheluihin, joita vihaan yli kaiken. Pikaisen halauksen jälkeen kirjaimellisesti juoksen pois paikalta ehtiäkseni sinne, minne alun perin olin menossa, ja hän lähtee omaan suuntaansa. Viimeiset sanamme ovat "Nähdään", vaikka en tiedä, missä me nyt nähtäisiin. Ehkä taas puolen vuoden kuluttua jossakin.

Kolme vuotta sitten joku tuntematon ojensi mulle ystävänpäivänä odottamatta kadulla paperiin käärityn karkin, jossa roikkui lappu, ja lapussa teksti: "Be realistic, expect miracles."
Tämän jälkeen ehkä uskon tuohon lauseeseen taas hippusen verran enemmän.

Rauhaa

Tällä viikolla toteutin taas yhden haveen. Toisin sanoen asian, joka on maininnanarvoinen blogin kannalta. Postauksen paikka siis.

Lapsesta lähtien olen ihan hirveästi halunnut lomalle kylpylähotelliin. Suomeen tai ihan minne vaan, mutta hotelliin, jossa on kylpylä.
Uinti on nimittäin aina ollut yksi suosikkiasioistani, ja jostain syystä nimenomaan halliuinti. Tykkään kloorin hajusta, siitä huolimatta, että se aiheuttaa mulle päänsärkyä. (Tiedän jo, että en ole ihan järkevä ihminen.) Tykkään mahdollisuudesta päästä tavallisten altaiden lisäksi porealtaaseen, kylmäaltaaseen, kuuma-altaaseen, vesiliukumäkiin, hierontasuihkujen alle, koskialtaisiin, aaltoihin, mitä kaikkia näitä nyt missäkin on. Tykkään tietynlaisesta steriiliydestä, siitä, että vesi ei ole liian kylmää, että siellä ei ole liejuisia vesikasveja, iilimatoja tai muita epäilyttäviä eläväisiä tai pimeyttä tai mutapohjaa tai kivikkoa, että syvyys on hallittavissa ja että sauna on lähellä, turvallisen puhtaan kaakelimatkan päässä. Aikuisena olen nauttinut siitä, että uintimatka on selkeästi mitattavissa ja kelloa voi koko ajan vahdata seinältä.

Ylipäätään, uimahallit ovat aina olleet minulle mieluisia paikkoja. Ehkä ihan vain siksi, että kasvoin lammen rannalla, kahden järven välissä. Luonnonvesi oli ihan liian jokapäiväinen asia. Uimahallissa oli jotain hohtoa.

En voinut lapsena edes kuvitella mitään niin hienoa, kuin loma kylpylähotellissa. Että saisi uida hallitilassa ihan mielin määrin, ja sen lisäksi vielä lekotella lomailemassa.

Kylpyläloma oli kuitenkin lapsuudessani poissuljettu vaihtoehto, koska kukaan muu perheestämme ei ollenkaan ymmärtänyt sen hienoutta. Eihän siellä silmälaseja tarvitseva ihminen edes näe mitään. Ja luonnonvedet ovat niitä oikeita vesiä, niitä ensisijaisia vaihtoehtoja, halli on talvea varten ja niille, jotka eivät pääse mihinkään todellisten vetten ääreen.

Aikuisena olen yrittänyt vaivihkaa ehdotella paria yhteistä lomaa suunnitellessa joillekin ystäville, että "miten ois kylpylä", mutta vastaanotto on ollut yhtä ehdoton. Kylpylät on ällöttäviä, ei missään nimessä voi sellaiseen mennä ihminen.
Olen hiljaa haudannut unelman, jättänyt sen pois, en ole enää muistellut sitä. Ei ole tullut yksin lähdettyä, eikä ole ollut ketään, jonka kanssa lähteä.

Viime vuoden puolella, loppuvuodesta mulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä lomalle kylpylähotelliin. Saisin vapaat kylpylän- ja kuntosalinkäyttömahdollisuudet. Saisin ohjattua ohjelmaa, kuten erilaisia jumppia ja terveys- ja ravintotietoiskuja. Saisin kaksi lämmintä ruokaa ja aamupalan joka päivä. En joutuisi itse maksamaan mitään. Hotellissa olisi mahdollisuus myös omalla kustannuksella kaikenlaisiin hoitoihin, jalka- ja kasvohoitoihin ynnä muihin.
Ehto olisi se, että olisin siellä näkövammaisen isoäitini seuralaisena. Hän on fyysisesti sen verran hyvässä kunnossa, että ei tarvitse varsinaista avustajaa, mutta seuralaisen hän saa ottaa, näkövammaisille tarjottavalle lomalle. Majoittuisin hänen kanssaan samaan huoneeseen, osallistuisin ohjelmiin hänen kanssaan.

Kauniisti sanottuna, tilanne oli aika tavalla fifty-fifty. Painot molemmissa vaakakupeissa olivat täysin tasan, lähtöön asti.
Toisin sanoen, välit mummoni kanssa eivät ole viimeiseen kymmeneen vuoteen olleet erityisen lämpimät.

Päädyin lähtemään, koska a) ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa kauan kytenyt haave ja b) tilaisuuksia yhdessäoloon mummon kanssa tuskin on enää paljon. Oli se yhdessäolo sitten millaista hyvänsä, en halua katua kaikkea sitten, kun mahdollisuutta ei enää ole.

Lähtöön, viimeiseen hetkeen asti epäilytti ja ahdisti.
Tiesin etukäteen, millaiset puitteet siellä vallitsisivat. Näin jälkikäteen totean osuneeni oikeaan. Eli; hvinä hetkinä tunsi olevansa keskellä komediallista farssia. Vähemmän hyvinä hetkinä teki mieli huutaa, paiskoa tavaroita ja kiitää ensimmäisellä kulkuvälineellä mahdollisimman kauas. Tässä järjestyksessä. Viiteen päivään mahtui muutama täydellinen hetki, joina ajattelin, että onneksi tulin, onneksi kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Koska en halua tästä postauksesta ylimaallisen pitkää jaaritusta, yritän pilkkoa kokemuksen jonkinlaisiin paloihin.

Pala 1: Työnteko. Loppuvuodesta, ensimmäisestä lähtöpäätöksestä lähtien oli epävarmaa, pääsemmekö sittenkään lähtemään. Mummon terveys reistaili, ja minulle oli täysin epäselvää, missä olen milloinkin. Kuin ihmeen kaupalla juuri tähän väliin, moninaisten kiireiden keskelle kuitenkin järjestyi neljä ja puoli päivää, jotka eivät vaatineet ehdotonta läsnäolopakkoa missään. Töitä oli tehtävänä, mutta ne eivät olleet paikkasidonnaisia. Otin siis tietokoneen mukaani. Meille kehittyi kaikkien odotusteni vastaisesti mummoni kanssa hämmästyttävän toimiva yhteinen koodi: päivällä jokaisella puolen tunnin mittaisella tauolla ja illalla parin-kolmen tunnin ajan minä kaivoin tietokoneen esiin ja mummo kaivoi äänikirjojensa kuulokkeet esiin. Olimme yhdessä hiljaa. Työni, jonka edistymisestä olin etukäteen ollut lievästi sanoen huolissani, edistyi todennäköisesti paremmin kuin se olisi edistynyt normaaliympäristössä työpöytien äärellä. Sain sopivasti tauotetun työpäivän, päiväjumpat, valmiiksi laitetut ruoat ja iltauinnin saunalla höystettynä. Sain täydellisen hiljaisuuden päivän yhteisten ohjelmanumeroiden komediallisen farssihulluuden vastapainoksi, mikä oli käsittämätöntä ja upeaa.

Pala 2.: Hulluus. Mummoni on persoonallinen. Läheskään aina en haluaisi myöntää häntä lähisukulaisekseni. Melkein pahinta on fyysisen kunnon täydellinen säilyvyys: mummo saa kaiken hulluutensa toteutettua, koska hänellä ei ole minkäänlaisia liikunnan rajoitteita, hän on joiltakin osin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin minä.

Eikä siinä vielä kaikki. Koko porukka koostui pääosin vanhoista ihmisistä. Tein sen havainnon, että vanhoissa ihmisissä ja päiväkoti-ikäisissä lapsissa ei ole mitään muuta eroa, kuin että vanhukset ovat aikuisen koossa ja heidän fyysinen toimintakykynsä on usein vähän heikompi. Olen aina kunnioittanut heitä, joiden kärsivällisyys riittää työskentelyyn pikkulasten ja lasten kaltaisten kanssa. Oma kärsivällisyyteni ei siihen riitä, lähimainkaan. Onneksi tuollakin oli töissä ohjelmanvetäjiä, jotka selvästi tiesivät, mitä tekivät ja miten.

Kaikella hulluudella oli kuitenkin kiistattomat positiiviset puolensa.
Ensinnäkin sai nauraa. Paras hetki oli, kun joku siivooja luuli minuakin näkövammaiseksi ja alkoi huudella varoituksia ja opastuksia käytävän toisesta päästä yhtenä aamuna. En ihmettele sitä yhtään, sillä törmäilen ja haahuilen aina miten sattuu. Edellä esiin tullut yliolkainen suhtautumiseni on siis täysin turhaa, en juuri erottunut porukasta.
Toisekseen, sai kerran elämässä tuntea itsensä päteväksi. Normaalien ihmisten joukossa minä olen aina se törmäilijä-haahuilija. Tuolla olin järkevä opastaja, joka kuitenkin aina vähän paremmin tiesi, minne ollaan menossa seuraavaksi ja miksi.
Kolmanneksi, mielestäni se oli loistava elämän tarjoama opetustilanne. Koskaan ei ole liiaksi tilaisuuksia opetella kärsivällisyyttä, pitkäpinnaisuutta, empaattisuutta, huomioonottavaisuutta, vaikeiden tunteiden sietämistä ja hyvän näkemistä asioissa ja ihmisissä.
Neljänneksi, tiedän, että minun on aivan turha irvailla ketään. Tuo on se piste, jonne me kaikki olemme matkalla. Kaikkia meitä se odottaa, kaikki me olemme päivä päivältä lähempänä sitä. He ovat siellä vain hiukan ennen minua, muuten he eivät ole yhtään vähempää ihmisarvoisia.

Pala 3. Vesiliukumäki. Toisena iltana menin kokeilemaan vesiliukumäkeä ensimmäistä kertaa vuosiin. Pelotti, kun syöksyin pimeään putkeen. Lopputulos, putkesta ulos putkahtaminen oli ihan tylsä, vauhti ei kiihtynyt lopulta sitten kuitenkaan nimekikään, eihän siinä mitään jännää ollut. En mennyt toista kertaa. Halusin säilyttää muiston siitä jännittävästä pelon häivähdyksestä, joka seurasi sen ymmärtämisestä, että ei helvetti olen pimeässä putkessa matkalla veteen, enkä ole enää lapsi, miten tässä käy.

Pala 3. Unelma. Se oli juuri sitä, mitä olin aina toivonut, mistä olin haaveillut. Yleensähän kaikki osoittautuu aina pettymykseksi latautuneiden odotusten jälkeen, ja varsinkaan näissä puitteissa en odottanut oikeastaan mitään. Se kuitenkin oli juuri sitä, mitä olin aina halunnut.
Aina aamun ensi tekona, herätyskellon soitua, vetäisin kylpytakin päälle ja kömmin huoneesta kylpylän puolelle vesijumppaan. Iltaisin työn tiettyyn pisteeseen asti saatettuani suljin koneen, vaihdoin vaatteet kylpytakkiin ja kävelin taas vain muutaman askeleen matkan huoneesta kylpylän puolelle. Uin iltalenkin kuntoaltaassa, nautiskelin vuoron perään kaikki pore-kylmä-kuuma-koski-hieronta-altaat ja menin sitten kaikessa rauhassa saunaan. Ajattelin, että tämän parempaa ei voi olla. Mummo ei useimmiten halunnut tulla enää iltauinnille, ja vaikka joskus tulikin, halusi mennä omia teitään. Iltaisin vajan tunnin ajan olin kerta kaikkiaan irti, irti jokaisesta elämän velvoitteesta. Ei kerta kaikkiaan ole mitään parempaa, kun istua henkisesti rankan päivän ja uintiurakan päätteeksi saunan hiljaisuudessa, usein yksin tai korkeintaan yhtä kanssaihmistä vastapäätä.

Pala 4. Täydellisyys. Annan nyt esimerkin yhdestä sellaisesta täydellisestä hetkestä, jollaisia mainitsin olleen seassa muitakin.
Toisena iltana, ensimmäisellä yksinäisellä uintikerrallani huomasin yhtäkkiä altaassa ollessani, kuinka kaksi ihmistä putkahti altaaseen jostakin, seinän läpi, tuosta noin vain.
Menin lähemmäs sitä seinää ja huomasin, että siinä olikin sellainen oven tapainen, josta pääsi menemään läpi.
Oven takaa paljastui tunneli, johon suhtauduin vähintäänkin epäilevästi. Minulla on lievä ahtaanpaikankammo, enkä tykkää yhtään mistään maan alla olemisesta, en edes ajatuksena. Koska takana kuitenkin oli äärimmäisellä tavalla hermoja kiristänyt päivä, suhtauduin tunneliin melko välinpitämättömästi. Uin vain sinne minne virta vei.
Päädyin ulkoaltaaseen. Olin tiennyt, että ulkona on allas, jonka vesi on 32 astetta lämmintä, mutta olin kuvitellut, että sinne pääsee vain ulkokautta. Olin ollut väärässä, sinne tultiin sisäaltaasta tunnelia pitkin.

Altaassa ei ollut ketään, siellä ei monena iltana ollut ketään muuta minun lisäkseni.
Siitä tuli paikka, jonne pääsemistä opin päivisin odottamaan.
Olin siellä, istuin altaan reunassa vedenalaisella penkillä, katselin talvista maisemaa ja vain olin, tiesin, että tämän enempää ihminen ei tarvitse. Hiljaisuus, jossa lumisade putoili veteen, höyry nousi, ympäröivät puut humisivat. Niitä hetkiä, joina maailma on yksiselitteisen kaunis.

Pala 5. Ruoka. Ruoka oli hyvää. En oikein pysty syömään aamuisin, mutta onneksi aamupalalla oli aina jotakin, mikä meni alas. Karjalanpiirakka, croissant tai vähintään jotain pientä makeaa. Kahvia sai mielin määrin, ja musta kahvi on periaatteessa ainut, mitä elimistöni aamuisin vaatii. Lounas ja päivällinen olivat täydellisen hyviä ja vaihtoehtoja oli aina muutama, niin että sai valita tai ottaa vaikka kaikkea vuorotellen.
Ainoa huono puoli oli, että lounaan ja päivällisen jälkeen ei saanut mitään hyvää. Jälkiruoaksi oli viimeistä iltaani lukuunottamatta joka kerta jotain marjahyytelöä-kiisseliä-rahkaa, joko sellaisia, joista en pidä yhtään tai jotka ovat vain semihyviä.
Viimeisenä iltanani siellä jälkiruoaksi tarjoiltiin kuitenkin suklaakakkua, ei enempää eikä vähempää kuin sitä parasta mahdollista. En ymmärrä, miten niin kävikin, sillä muille se oli vasta toisiksi viimeinen ilta, ei sen olisi pitänyt olla mikään poikkeuksellisen juhlan paikka.

Suklaanhimoni oli kaikkien paastopäivien edestä järjetön, sillä eihän mulla ollut edes mitään omia eväitä lomalla, johon sisältyi ruokatarjoilu. 

Voitte vain arvata, millaisella nopeudella ahdoin pääruoan naamaan ja ryntäsin kakkuvadille. Kakku oli leikattu siististi paloihin niin, että jokaiselle oli yksi pala. Pelkäsin koko pääruoan ajan, että palat loppuisivat, että joku ahmisi useamman palan kuin itselle kuuluu, tai että keittiöllä olisi sattunut laskuvirhe.

Kakkua oli kuitenkin melkein koko tarjottimellinen jäljellä, kun hain oman palani.
Lusikoin sen kiivaassa tahdissa, ja se oli n-i-i-n hyvää. 
Tiedostin sen olevan ihan tavallista kaupasta ostettavaa kakkua, mutta niiden päivien jälkeen, joina en ollut saanut yhtään mitään makeita herkkujani, en edes yhtä pientä suklaapalaa, se maistui aivan liian hyvältä, ja loppui aivan liian äkkiä.
Palan hotkittuani istuin keskellä salia, jossa melkein kaikki muut vielä nauttivat pääruokaansa, ja kärvistelin siinä ajatuksessa, että muille se kakkuelämys on vasta edessä, salin takaseinällä silmiini oikein ilkkuvasti loisti edelleen täysi tarjottimellinen kakkupaloja, enkä silti saisi hakea lisää.

Kehuin kakkua siinä ajatusteni virrassa ääneen, ja mummo, joka ei välitä makeasta, sai päähänsä, että hänenpä pitää myös hakea itselleen palanen.
Sanoin, että haluaisin hakea lisää, mutta niitä ei varmaan ole kuin yksi pala per ihminen.
Mummo sai oivalluksen, joka todisti minulle, että paljon järjestä on kuitenkin vielä tallessa kaiken komediallis-farssi-kuoren takana.
Hän haki itselleen palasen, leikkasi siitä naurettavan pienen siivun lusikalla itselleen ja työnsi loput pöydän yli minulle.
Harvinainen, kaunis, täydellinen yhteisyyden hetki, niitä on ollut harvassa sitten lapsuuteni.

Ahmin palasen, joka oli edelleen täydellisen hyvää, mutta synnintuntoni oli kestämätön. Tunsin, miten koko salintäysi syyttäviä silmäpareja porautui minuun. Tunsin, miten jokainen ajatteli, että tuo hirveä ahmatti kiskoo kohta koko tarjottimellisen kakkua, ottaa nyt vanhan isoäitinsä kakkupala. Järjellä tiesin, että tuskin niiden (näkövammaisten) seassa montaa oli, jotka siihen olisivat huomiota kiinnittäneet, mutta kun syyllisyydentuntoni kerran nousee, niin sille ei ole mittaa eikä määrää.

Vastapäätä mummoni, joka on aina pitänyt ruokavaliostaan ja linjoistaan huolen huomattavasti minua tarkemmin, alkoi jälleen kerran saarnata sokerin ja makean vaaroista.
Kanttini kesti, lusikoin kakkupalan numero 2  ja nautin siitä yllättävästi kaikesta tästä huolimatta.

Pala 6.Yhteinen aika. Viimeisenä iltana luovuin itsekkyydestäni ja laitoin tietokoneen pois reippaasti normaalia aiemmin, ihan vain antaakseni mahdollisuuden, no, sille, mitä oli tarjolla. On vaikea sanoa, mikä mummon näkökulma tähän olisi, mutta minä yritin antaa hänelle sen, mitä ajattelin hänen ehkä haluavan. Vapauden puhua niin paljon kuin haluaa ja niistä asioista, mistä hän haluaa, olla hänelle se ihminen, jota hänellä nykyään ei enää ole, se, joka on kiireettömästi läsnä ja esittää kysymyksiä niistä asioista, mitä hän nostaa esiin, kiinnostivat ne henkilökohtaisesti minua tai eivät. Se, mikä yleensä ärsyttää, mitä yleensä ei jaksa, mitä kohtaan normaalielämässä on lapsellisen kärsimätön ja kyllästynyt. Ei ole millään mittapuulla liikaa olla yhden illan ajan sellainen, kaiken sen hyvän jälkeen, mitä olin saanut ja olen saanut, ei silläkään ehdolla, että en osaa sanoa, onko hän siitä iloinen tai kiitollinen. Ei minun tarvitsekaan sitä tietää. Oma vilpitön yritys toisen kohtaamiseen on ainut, mitä ihmisten kesken on tehtävissä.

Tähän on hyvä lopettaa.

Kirjavuosi 2016

Vihdoin.
Jossain laiskuuden puuskassa lykkäsin ja lykkäsin tätä, vaikka heti vuoden alussa taas ilokseni ja mielikseni valitsin perinteen mukaisesti 12 kirjaa kuluneelta vuodelta. 12 sellaista kirjaa, joissa oli jotakin jaettavaksi valikoitunutta, ja joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa.

Vuonna 2016 luin jälleen lukumäärällisesti vähemmän kirjoja kuin keskimääräisenä vuonna. Kuitenkin monet lukemani kirjat olivat keskimääräistä huomattavasti paksumpia, joten veikkaan, että sivuissa mitattuna luin keskimääräisen verran.

Tässä tulevat ne viime vuodelta valitsemani kirjat, olkaa hyvä.  Pahoitteluni postauksen ylimittaisuudesta.

Erik Bertand Larssen: Paras
 
Sain tämän kirjan valmistujaislahjaksi.
Listalla tämä on kaikista eniten siitä syystä, että tätä kirjaa en olisi itse valinnut luettavakseni, tuskin koskaan olisin tähän tarttunut omasta aloitteestani. Lahjaksi saadut kirjat on kuitenkin kunnia-asia ottaa luettavakseen.

Kirjan kirjoittaja on Pohjoismaissa tunnettu ja arvostettu urheiluvalmentaja, joka tiivistetysti jakaa kirjassa vinkkejä siitä, miten tullaan parhaaksi. Miten olla paras siinä mitä tekee, miten tulla parhaaksi siinä missä haluaa, miten olla niin, että onnistuu olemaan paras oma itsensä. Kirjan kantava ajatus on tulkintani mukaan, että kaikki voivat tulla parhaiksi, olla kaikkein parhaita missä tahansa asiassa, jos vain tarpeeksi haluavat. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi hyvä. Aina voi tulla vielä paremmaksi, ja pitääkin tulla. Parhauden tavoittelussa ei tule pysähtyä, kuin ehkä juuri siksi pieneksi hetkeksi, joka kuluu skumppapullon korkkaamiseen välietappien voiton hetkillä.

Luin tämän myös siksi, että vuoden alussa ajattelin, että tänä vuonna jos koskaan tarvitsen tätä.

Kuten ehkä arvaattekin, kokonaisuutena tämä kirja herätti minussa valtaosin vastustusta, kuvotusta, välillä nauratti. Kirja nostaa mieleen kuvan, jossa maailma on aggressiivisesti vain omaa parhautta tavoittelevien ihmisten taistelukenttä, enkä halua tietää, mikä on siitä seuraava kuva.

Kirjassa oli kuitenkin muutama sellainen ajatus, jotka olivat mittaamattoman arvokkaita, joita olen voinut hyödyntää, ja joita en olisi saanut mistään muualta, koska niitä ei löydy sellaisista kirjoituksista, mitkä itse valitsen luettavikseni.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Luin tästä kirjasta vuoden 2015 lopussa yhdestä kirjablogista, jonka ideana oli muistaakseni esitellä esikoisteoksia.

Tämä on dekkari, jossa rikostoimittaja selvittää perhesurmaa.
Perhesurma on yksi niistä aiheista, joihin ymmärrykseni ei riitä millään mittapuulla. Se on myös aihe, jota en ollut koskaan ennen tätä kuullut käsiteltävän kirjallisuudessa. Niinpä tähän teokseen oli pakko tarttua. Mitä kellään voi olla sanottavaa niin rajattoman kauheasta aiheesta?

Tämä teos käsittelee aihetta, jota ei käsitellä muualla, ja kokonaisuutena tämä on myös teos, jonka kaltaista ei ole toista. Tai siis minä en ole koskaan törmännyt mihinkään läheskään tämänkaltaiseen.

Kauhea ja silti kiinnostava kirja, ja lukijana oli pakko pysähtyä miettimään, miksi aihe kiinnosti. Vetävä ja nopealukuinen.
Erikoisinta oli huumorin käyttö. Posketon huumori ja äärimmäinen pahuus kietoutuvat tässä teoksessa yhteen tavalla, jota en lakannut ihailemasta. Miten lähellä toisiaan ovatkaan kaikkein kauheimmat ja kaikkein lämpimimmät tunteet? Kuinka häilyvällä rajalla voidaan tasapainotella kammottavien, ihmisarvoa loukkaavien asioiden ja sitten iloa ja nautintoa tuottavien asioiden välillä?

Ja miksi ihminen kirjoittaa ja lukee tällaista, asiaa, jota tuskin kukaan voi ymmärtää ja josta kukaan ei haluaisi tietää, ainakaan oman maailmansa sisällä?

Tommi Aitio: Spede - Pertti Pasasen elämä

Vuoden 2015 lopulla ja vuoden 2016 alussa kävin läpi yhden elämänmurroksen kriiseilyn, johon jostakin elämän tarjoamasta hauskasta kohtalonoikusta lomittui Spede Pasanen. Valmistuin maisteriksi ja olin ihan kauhuissani siitä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Ajauduin katsomaan vanhoja SpedenSpelit -ohjelman jaksoja Youtubesta. Sain niistä lohtua, koska ne palauttivat elävästi mieleeni varhaisen lapsuuteni perjantai-illat ja perheen yhteiset hetket television ääressä. Jo pelkkä tunnarin kuuleminen nostatti nostalgisen lämmön ja toimi niin ollen pakopaikkana kylmästä todellisuudesta.

Kriisin seuraava vaihe oli, että aloin itkeskellä joka asiaa, siis ihan jokaista asiaa. Jossain vaiheessa SpedenSpelejä katsoessani minulle valkeni, että jumalauta, Spede on kuollut eikä tätä ohjelmaa enää koskaan, koskaan, koskaan tehdä. Ei ole toivoa uusista alkuperäisen kaltaisista jaksoista. Itkin sitä ehkä kaikkein eniten kaikista asioista silloin.

Sitä myöten aloin miettiä, mikä oli SpedenSpelien takana, mitä oli kaiken sen takana, mistä lapsuuteni perjantai-illat olivat vain pieni sivujuonne.
En löytänyt muuta elämäkertaa kuin tämän, mikä herätti hiukan ihmetystä, mutta koska en ole mikään elämäkerta-asiantuntija, en osaa sanoa, kenestä ja missä vaiheessa kuoleman jälkeen elämäkertoja ja niiden kaltaisia teoksia voisi tai pitäisi alkaa tehtailla enemmän. 

Heti tämän luettuani mieleeni nousi monia elämäkerran kokoamista koskevia pohdinnan aiheita, joista aioin silloin kirjoittaa blogiin, mutta joista en sitten kirjoittanut, koska ajattelin, että ketä se nyt kiinnostaa. Nyt harmittaa, että en kirjoittanut, sillä muistan enää vähän.

Joka tapauksessa tämä oli kiinnostava teos ja kertoi Speden elämäntarinan, tai ainakin jonkinlaisen version siitä, aivan kuten elämäkertojen kuuluu.

Mieleeni jäi kirkkaimpana tämän teoksen poikkeaminen siitä tyylistä, johon olen tottunut aiemmassa elämässäni eri henkilöiden elämäkertoja lukiessani. Mielestäni tämä teos ei vakuuta, kuten elämäkerran kuuluu. Teksti ei niinsanotusti ole "hyvän tieteellisen käytännön" mukaista. Lähteitä ei mainita, kuten tieteellisessä tekstissä ja elämäkerrassa on tyypillistä. Spedestä kerrotaan kuin kaunokirjallisen teoksen henkilöhahmosta, jonka mieleen kirjailijalla on esteetön pääsy. Tämä tyylillinen ratkaisu tuntuu mielestäni kummalliselta erityisesti siksi, että kirjoittaja itse kertoo, ettei hän koskaan edes tavannut Spedeä. Hänellä ei ole kirjoittamisensa tukena muuta kuin Speden kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluja ja se materiaali, mikä Spedestä on jäänyt jäljelle.

Erityisesti teoksen loppupuolella kirjoittaja esittää monia väitteitä, jotka pysäyttivät miettimään, mitä "vikaa" tässä teosessa on suhteessa aiemmin lukemiini elämäkertoihin. Tekstissä todetaan kuin varmana asiana esimerkiksi, että "Spede ei itse ollut tyytyväinen saamaansa suosioon, sillä hän olisi halunnut enemmän korkeakulttuurista arvostusta työlleen populaarikulttuurisen suosion sijasta" ja "Todellisuudessa Spede olisi halunnut olla enemmän keksijä kuin viihdealan toimija". Nämä väitteet voivat aivan hyvin olla totta, mutta erityisesti tällaisten väitteiden perään kaipaisi lähdeviitettä tai edes jonkinlaista neutralisointia. Onko joku Speden tuntenut ihminen uumoillut haastattelussa näin, vai onko tämä Aition omaa päättelyä? Kuka voi sanoa, mitä joku jo kuollut ihminen olisi todellisuudessa  halunnut, kun ei ihminen itsekään sitä välttämättä koko elämänsä aikana tiedä?

Niin että jos joskus kirjoitatte elämäkerran, niin ottakaapa huomioon nämä seikat.
Siten säästytte minun blogiruotimiseltani.

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Puolisentoista vuotta sitten luin äitini minulle näyttämän, erityisherkkyydestä kertovan jutun yhdestä naistenlehdestä.
Jutun yhteydessä oli linkki nettitestiin, jonka kysymyksiin vastaamalla voi laskea pisteet sille, onko kenties itse erityisherkkä vai ei.
Kaikenlaisiin tällaisiin testeihin pitää suhtautua varoen, sillä niiden antamat tulokset harvoin ovat absoluuttisen tosia. Kysymyksiin vastaamiseen vaikuttaa vastaushetken mielentila ja lähimenneisyyden tapahtumat, edellisestä kysymyksestä johdattuminen, kysymyksestä tehty oma tulkinta ynnä muut, monenlaiset asiat.

Minulle testi kuitenkin vahvisti asian, jonka tiesin jo ennen testin tekemistä, lehtijutun perusteella. Sain niin reilun pistemäärän, että epäilyksen vara oli pieni, ja tiesin, vain tiesin jo lehtijutun luettuani, vihdoin, yhden tärkeän asian.
Tämä se on. Se, mitä olen aina miettinyt. 
Paras ja vallitsevin tunteeni "erityisherkkä" -termin ja siihen liittyvän tiedon löytymisen jälkeen on ollut, että minussa ei ehkä olekaan mitään kuolemanvakavaa vikaa. Niin monet sellaiset asiat, jotka olen kokenut kestämättömiksi ja peitettäviksi vioiksi, ovatkin selitettävissä, ja minunlaisiani on muitakin. En ehkä olekaan yksin, en ehkä olekaan sellainen, joka pitäisi tuomita johonkin kellariin opettelemaan niinsanotusti normaaliksi.

Tässä teoksessa herkkyyden positiivisia puolia korostetaan välillä ärsyttävänkin paljon, käsittääkseni juuri siksi, että nykymaailmassa ja lähimenneisyyden maailmassa herkkyys on aliarvostettua, se jää auttamatta varjoon, se koetaan viaksi, siitä pitäisi päästä eroon ja oppia toisenlaiseksi.
Positiivisten puolien löytäminen ja nostaminen esiin oli minulle ja varmaan monelle muullekin valtava lohdun sanoma: tässä minun piirteessäni saattakin olla jotain hyvää, sen lisäksi, että monessa tilanteessa se on haitta.

Positiivisten puolien korostaminen on kuitenkin nähdäkseni kääntynyt itseään vastaan jossain mielessä, sillä sen seurauksena erityisherkkyys -termistä on tullut tunnettu ja muodikas, ja joka toinen julistaa olevansa ehdottoman erityisherkkä. Ennen tätä kirjoittamistani en ole halunnut puhua tämän teoksen herättämistä ajatuksista kuin joidenkin harvojen kanssa, koska silloin vain hukkuisin joukkoon. Ja ihmisillä on tapana ennen pitkää, yleensä ennemmin, suhtautua pilkkaavasti ja halveksivasti muotitermien käyttäjiin, erityisesti tämänkaltaisen termin käyttöön itsestään.

Olen kuullut jonkun julistavan, kuinka hänen erityisherkkyytensä ilmenee siten, että hän "huomaa heti, jos joku ihminen yrittää valehdella hänelle" ja "jos joku villieläin on metsässä lähelläni, pystyn haistamaan sen."
 En usko, että nuo piirteet liittyvät erityisherkkyyteen. Ymmärrykseni mukaan siihen voi liittyä myös fyysisten aistien keskimääräistä suurempaa herkkyyttä, mutta mikään yliluonnollinen kyky se ei todellakaan ole. 

Tiivistetysti erityisherkkyys tarkoittaa käsitykseni mukaan sitä, että ihminen havaitsee ympäristön asioita keskimääräistä enemmän ja tarkemmin ja käsittelee ne syvällisemmin.
Nämä saattavat kuulostaa kehuilta, yksinomaan positiivisilta puolilta, jotka siksi herättävät halveksuntaa ja lyttäystä.
Minun näkemykseni mukaan erityisherkkyys on ominaisuutena aivan samanlainen kuin kaikki muutkin ihmisten synnynnäiset ominaisuudet, ne ominaisuudet, joiden yhdistelminä me kaikki olemme erilaisia: ominaisuus itsessään ei ole hyvä eikä huono. Se ei ole mystinen taikavoima, joka vain harvoilta löytyisi. Se on yksi sellainen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa, kumpikin kääntöpuolensa.

Esimerkiksi ympäristön tarkan havainnoinnin ja havaintojen syvällisen käsittelyn negatiivisena kääntöpuolena  on se, että elämästä tulee hankalaa. Tilanteet, joissa on yksiselitteisesti liikaa havainnoitavaa, esim. monimutkaiset ja pitkäkestoiset ja kenties itselle merkitykselliset tapahtumat väkijoukon keskellä ovat aivan helvetillisen kuormittavia. Kun ei-erityisherkät menevät perjantai-iltana bileisiin nollaamaan viikon aikana kasautuneita paineita, minä tarvitsen bileiden jälkeen kunnolla hiljaista ja rauhallista aikaa nollatakseni ne bileet. Monet tapahtumat voivat olla tosi kivoja ja siksi selviän niistä, vaikka ne kuinka kuormittaisivat, mutta kaikkein kivoimpiakin juttuja, ja usein juuri niitä, seuraa sellainen tunnetila, jonka kohdatessaan joka kerta vain ja ainoastaan toivoo, että kunpa en kokisi kaikkea näin, kunpa en imisi kaikkea itseeni näin herkästi. Muutokset ja siirtymävaiheet, erityisesti suuret ja / tai äkilliset elämänmuutokset ovat käsittämättömän hankalia ja vaikeita. Positiiviset tunteet nostavat lentoon ja negatiiviset tunteet vievät helvetillisiin kuiluihin, eikä kummassakaan ääripäässä ole kivaa. Ihmisten kanssa oleminen muodostuu aina välillä hankalaksi, ihmisten ymmärryskyky joutuu koetukselle. Erityisesti, kun erityisherkkyys ei kelpaa selitykseksi, koska "joojoo, kaikkihan niin sanovat olevansa" ja koska erityisherkkyys kuulostaa hienostelevalta selittelyltä.

Sen lisäksi, että mielestäni ja kirjan kannatteleman ajatuksen mukaan erityisherkkyys ei sinänsä ole hyvä eikä huono ominaisuus, pidän tärkeänä pointtina myös sitä, että herkkyyden taakse ei voi, saa eikä pidä yrittää piiloutua. Erityisherkkyys hankaloittaa elämää toisinaan, mutta toisissa tilanteissa se on yhtä lailla voimavara. Sitä voi jonkin verran hallita, se ei ole mikään ehdoton este mihinkään sen enempää, kuin se olisi ehdoton lupaus mistään. Se on yksinkertaisesti synnynnäinen ominaisuus muiden synnynnäisten ominaisuuksien joukossa. Eikä kukaan ole pelkästään erityisherkkä, kaikilla erityisherkillä on iso liuta muitakin ominaisuuksia. Erityisherkkyys ei liity kaikkeen eikä selitä kaikkea, ei esimerkiksi kaikkia niitä vikoja, joita minussa on.

Tämä oli itselleni tärkeä havainto siksi, että mieleeni juolahti, että ehkä muut ihmiset eivät (aina) pidäkään minua niin viallisena kuin itse olen pitänyt itseäni. En itsekään tuomitse ihmisiä heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi, sellaisten ominaisuuksien vuoksi, joille he eivät voi mitään. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin minä, pitävät eri asioista, reagoivat ympäristöön eri tavalla, käyttäytyvät eri tavalla. Ajattelen vain, että tuo ihminen on näköjään tollanen, tuo teki näköjään noin, tai en ajattele mitään. Ehkä kukaan muukaan ei pysähdy ajattelemaan minusta, että herrajumala miten kelvoton ihminen. Ehkä saankin olla ihan rauhassa tällainen, omanlaiseni muiden omanlaistensa joukossa.

Fedor Dostojevski: Idiootti

Tämä teos odotti hyllyssäni pitkään.
Lopulta päätin, että nyt saa riittää tämä häpeä. En kestä sitä, että minä, kirjallisuusihminen muka, en ole lukenut kuin yhden Dostojevskin teoksen ennen tätä. Se oli korjattava.

Koska tämän teoksen ajatukset ovat liian suuria, ja jotta tämä postaus pysyisi edes jotenkin sovinnaisessa mitassa, yritän mahdollisimman yksinkertaisesti tiivistää sen ytimen, miksi tämä teos oli mielestäni niin hieno.

Tämä on ajaton, jokaiseen aikaan sopiva kuvaus ihmisistä. Kuvaus siitä, mitä näemme joka päivä ympärillämme, mitä on kaiketi ajasta aikaan nähty.
Fiksuina, tietävinä ja arvokkaina itseään pitävät ihmiset määrittelevät normaalin rajat. He määrittelevät suuressa viisaudessaan sen, miten kuuluu olla, miten kuuluu toimia, mikä on viisasta ja normaalia ja mikä ei.
Jossain vaiheessa he joutuvat törmäämään oman viisautensa kanssa yhteen, kun joku ei toimikaan yhtään niin kuin heidän viisautensa mukaan kuuluisi. Kun joku käyttäytyy eri tavalla kuin viisaat ihmiset ovat määritelleet, kun joku onkin määritellyllä mittapuulla idiootti.
Jos ihminen on todella viisas, hän alkaa pohtia omaa mahdollista piilevää idioottiuttaan.
Jos ihminen ei ole erityisen viisas, hän ei luovu omasta ehdottoman viisauden illuusiostaan.

Nykyaikaan sovellettuna: Suvaitsevaiset ihmiset ovat suvaitsevaisia niin kauan, kun heidän kanssaan ollaan samaa mieltä.

Paula Tilli: Toisin - Minun Asperger-elämäni

Joskus lukioaikana yritin vimmaisesti etsiä syytä siihen viallisuuteen, jota olen jo monesti reflektoinut, ja johon tunsin löytäväni pohjattoman lohdullisen selityksen erityisherkkyydestä.

Lukioaikanani en vielä saanut tietää erityisherkkyys-termistä. Koin, että lähimmäs itseäni tuli Aspergerin syndrooman määritelmä. "Sairaus", diagnoosi, persoonallisuuden piirre, miksi sitä nyt kutsuisi. Samaistuin aspergeriudessa sosiaalisten tilanteiden tuottamiin vaikeuksiin ja moniin muihin asioihin, kuten pikkutarkkuuteen, suorapuheisuuteen, kömpelyyteen yms. Jokin kuitenkin aina pysäytti, ehkä se, minkä uskon perustavanlaatuisimmaksi asiaksi Aspergerin syndroomassa: siitä kärsivän ihmisen on fyysisistä syistä vaikea tunnistaa muiden ihmisten tunteita ja sellaisia asioita toisten käytöksessä, jotka "normaalit" koodaavat automaattisesti, ajattelematta.

Aspergeriutta on varmasti monenlaista ja monentasoista eri ihmisillä, mutta tämä teos selvensi yhtä kaikki minulle, että olen ollut itseni suhteen väärässä. Diagnoosin merkit voi helpostikin yhdistää itseensä, mutta asian tajuaa eri tavalla vasta silloin, kun joku oikea ihminen kertoo, millaista todella on elää Aspergerin syndrooman kanssa. Ja elää normaalia, hyvää ja onnellista elämää.

Mielenkiintoisinta tässä teoksessa oli kurkistus oman maailman ulkopuolelle, tajuta oma elämisensä laatikossa. Ne asiat, joita minä pidän normaaleina ja tavallisina, automaattisina, voivat jollekin toiselle näyttäytyä täysin eri tavoilla, eikä siinä ole mitään väärää, ei mitään sen väärempää eikä oikeampaa kuin minunkaan katsantokannassani. Sitä ei vain koskaan tajua, ennen kuin joku sanoo tai kirjoittaa kokemuksestaan.

Toinen verrattoman mielenkiintoinen asia oli se, miten kirjoittaja esitti muut ihmiset. Miten niinsanotut normaalit ihmiset ovat hänelle asioita neuvoneet, miten hän on joutunut opettelemaan asioita, miten maailmassa hänen toisilta saamansa tiedon mukaan kuuluu toimia. Seurasin mielenkiinnolla hänen saamiaan ohjeita ja hiukan pelkäsin, että osaankohan minä käyttäytyä niin kuin tuolle Aspergerille neuvotaan. Yleensä osasin, olisin yhtynyt hänen saamiinsa ohjeisiin. Olin helpottunut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia

Luin, koska en ole aiemmin lukenut, ja tämä on sentään suuri ja mainetta niittänyt juttu.

Tämä oli laajuudestaan huolimatta nopealukuisin ja nopeatempoisin, sanalla sanoen vetävin kirja, minkä olin pitkään aikaan lukenut.
Nuortenkirjallisuudelle tyypilliset teiniromantiikka-kohdat oksettivat.
Monet asiat, kuten poikkeavuus ihan tavanomaisimmasta fantasiakerronnasta ja se vetävyys, hyvittivät niitä oksetuskohtia.
Loppu sai minulta pisteet, koska se ei ollut sellainen kuin odotin.

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti

Luullakseni kaikki tietävät tyypillisen, karkean jaon, joka ihmisistä voidaan tehdä: ulospäinsuuntautuneet ja sosiaaliset ovat ekstroverttejä, sisäänpäinkääntyneet erakot ujot yksin viihtyvät hiljaiset ovat introverttejä.

Kun minä olin yläasteella ja lukiossa, oli muotia ja tärkeää, välttämätöntä, kertoa olevansa sosiaalinen. Pidettiin parempana olla ekstrovertti kuin introvertti. Jos ei kokenut olevansa sosiaalinen ekstrovertti, piti parhaansa mukaan yrittää muuntua sellaiseksi. Nykymaailma vaatii sitä. Maailma tarvitsee ekstroverttejä, pitkään tuntui, että maailmassa oli tilausta ainoastaan ekstroverteille.

Sitten eräs introvertti kirjoitti tämän kirjan, jossa hän toi esiin, että introverttiys ei ole huonompi kuin ekstroverttiys. Kuten herkkyydessä, tässäkään asiassa kumpikaan ei ole sinänsä hyvä eikä huono. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. Kumpiakin tarvitaan. Ainoa kiistattoman huono asia on se, että introverteillä on taipumus jäädä ekstroverttien jalkoihin. Voin kertoa esimerkin omalta kohdaltani: elämäni aikana olen kuullut aivan_helvetin_ liian monta kertaa sanat "Ei susta ole mihinkään, kun sä olet noin hiljanen, ota vähän mallia siitä, tästä ja tosta."

Kun introverttien hyvät puolet tuotiin esiin, introverttiydestä tuli muodikasta. Joka helvetin hölöttäjä-pölöttäjä kiirehtii nykyään kertomaan olevansa "pohjimmiltaan introvertti", koska hänessä on ne introverttiyden hyvät puolet. Okei, hän on toki sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, rohkea ja mukava, kuten ekstrovertit, ja saattaa siksi ulospäin vaikuttaa ekstrovertiltä. Syvällä itsessään hän on kuitenkin pohtiva, huolellinen, tarkka ja syvällinen, kuten introvertit. (Kummankaan tyypin huonoja puolia hänestä ei löydy, kappas.)

On tietysti valtavasti eroja siinä, miten ihmiset jakautuvat introvertti-ekstrovertti-akselille. Monet ovat jossain siinä välillä niin, että heidän on vaikea määritellä, kumpaa he ovat. Kukaan ei ole pelkästään ja aina ja joka tilanteessa joko introvertti tai ekstrovertti.

Minulle tämä on taas todistus siitä, että hahaa, saatankin olla ihan elinkelpoinen ihminen, vaikka niin monet ovat antaneet niin usein ymmärtää, että minun pitäisi muuttua radikaalisti voidakseni olla ja elää.
Tämä on kuitenkin jälleen sellainen asia, joka kääntyy itseään vastaan: introverttiyen positiivisilta puolilta menee painoarvo, kun kaikki haluavat liittää ne itseensä.
Mutta hyvä, hyvä, hyvä silti, että tämä kirja on tehty.

Jussi Viitala: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen

Sattui käteen joskus kirjastossa.
Biologin kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset liittävät inhimillisiä piirteitä eläimiin ja miten ihmiset itsekin lopulta ovat eläimiä.  
Mielenkiintoinen, erityisesti siksi, että en muista lukion jälkeen lukeneeni mitään biologia-asiaa.

Kirjassa parasta oli tulkintani mukaan lopputulema siitä, että ihminen ja eläin eivät todellakaan lopulta ole kovin kaukana toisistaan. Eläin voi olla ihmistä viisaampi siinä missä ihminen luulee olevansa eläintä viisaampi. Ihminen voi pyrkiä inhimillistämään eläintä turhaan ja olla itse eläimen kaltainen monessa asiassa.
Ihminen ei siis todellakaan ole mikään luomakunnan kruunu, vaikka hän koettaisikin uskotella itselleen niin.
Siis lyhyesti, pois kaikki turha ylimielisyys, me ihmiset. 

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Luin rentouttavana lukemisena, koska olen pitänyt aiemmin lukemistani Lundbergin kirjoista, esimerkiksi Finlandia-voittaja Jäästä ja sen itsenäisestä alkuosasta, Marsipaanisotilas. Erityisesti teosten sijoittuminen saaristoon, meren läheisyyteen ja ruotsinkieliseen ympäristöön koskettaa minua.

Lukemassani teoksessa oli yksissä kansissa toisistaan erilliset romaanit Kuninkaan Anna ja  Kökarin Anna. Tiivistetysti tämä on kertomus Ahvenanmaan saaristossa, Kökarissa, asuvan Annan elämästä lapsuudesta vanhuuteen.

Tulkintani mukaan tämä on kertomus elämästä, ei mistään enemmästä eikä vähemmästä. Kaikki mystisyys, selittämätön johdatus, upeat sattumukset, kliimaksikohdat ja ylimääräiset krumeluurit oli jätetty pois. Jäljelle jäi realismi, kuvaus siitä, mitä tapahtui, eikä lukija epäile hetkeäkään, voisiko tämä nyt olla todellisuutta vai kuvitelmaa.
Anna elää lapsuutensa, kuten kaikki muutkin ympäristönsä lapset, töitä tehden ja kovaan saaristoelämään tottuen, puoliorpona. Nuorena hän rakastuu Tukholmasta kesävieraaksi saapuneeseen mieheen ja lähtee tämän matkaan. Anna pettyy rakkaudessaan ja palaa lapsuutensa maisemiin nuolemaan haavojaan. Hän opiskelee opettajaksi ja tekee elämänmittaisen uran, ilman suurta tunteen paloa tai kutsumusta, mutta velvollisuudentuntoisesti ja ahkerasti. Uusia rakkauksia tulee ja menee jokunen. Ystävät vaihtuvat elämänkulun varrella. Keski-iässä Anna saattohoitaa äitinsä, selvittelee perintöriitoja sisarustensa kanssa ja totuttelee omaan vanhenemiseensa, edelleen saaristossa niissä oloissa, jotka ovat aina muodostaneet hänen elämänsä kehyksen. Vanhana hän kuolee.

Yllättämättömyydessään karu ja kuten elämä, hiukan surullinen. Ilman suuria suruja, ilman suuria iloja, elämää, tätäkö se on, onko siihen pakko alistua, mitä muuta sitten haluaisi? Samaan aikaan lohdullinen. Tällaista elämä on ollut ennen, tällaista se on nyt, tällaista se on tulevaisuudessa, muillakin, kaikilla, samassa veneessä me kaikki lopulta olemme.

Itkin ihan sydänjuuria myöten raastavasti lukiessani kirjan kohtausta, jossa lehmää viedään teuraaksi. Luin syysyöllä lampun valossa nojatuolissa ja vain itkin ja itkin ja itkin. Toivoin että teurasmatkan pitkä kuvaaminen johtaisi onnelliseen loppuun, eikä se saakeli johtanut. Viimeinen mitä kuului oli lehmän apuahuutava ammuuuuu.
En kestä.

Anni Blomqvist: Myrskyluoto

Luin, koska tämä on suomalaisessa kulttuurissa suuri juttu, ja siksi häpesin, että en ole aiemmin lukenut.
Tässä oli kaikki Myrskyluoto-sarjan kirjat yksissä kansissa.

Minulla oli hiukan hankaluuksia hahmottaa, mihin ajanjaksoon teoksen tapahtumat sijoittuvat, mutta veikkaisin, että 1800-luvulle, viimeisimmät korkeintaan 1900-luvun alkuun.
Tapahtumista ei siis ole suuressa mittakaavassa mikään aivan hirvittävän pitkä aika. Silti oma ja ympäröivän maailman tyystin täydellinen vieraantuminen tuon ajan maailmasta nauratti ja suorastaan pelotti välillä. Miten elämä voi muuttua niin toisenlaiseksi, ja muuttuvatko ihmisetkin, tai ihmisten tunteet, vai muuttaako vallitsevan ympäristön muuttuminen perusasioiksi miellettäviä juttuja, inhimillisiä tunteita ja kokemuksia tosiaan näin paljon?

Ensinnäkin suhtautuminen kuolemaan ja sen tuomaan suruun.
Myrskyluodon Maijalla on seitsemän lasta. Kappas, yksi tippui rantaveteen ja hukkui. No, nostetaan se ylös ja haudataan. Minkäs tuolle tekee. Se oli Jumalan tahto. Kun kuolleen lapsen äiti pyyhkäisee hautajaisissa silmäkulmaansa, vanhempi nainen suuttuu verisesti: on Jumalan halventamista itkeä, sillä lapsihan kuoli Jumalan tahdosta. Lapsi on nyt paremmassa paikassa. Äidin olisi syytä olla kiitollinen. Aina voi tehdä uusia lapsia. Sitä mieltä Maijakin on, kun vain tulee järkiinsä.

Toisekseen, naisen asema.
Nainen on miehen vallan alla, miehen palvelija, miehen alainen. Nainen ei saa tehdä minkään asian suhteen itsenäisiä ratkaisuja, mies päättää asiat. Naisen pitää itsestäänselvästi tehdä kaikki kotityöt, miehen työnä on hoitaa miesten työt. Vasta synnyttänyt nainen ei kuitenkaan saa esimerkiksi laittaa ruokaa miehelleen, koska synnytyksen ja kirkossa saadun papin siunauksen välissä hän on kaikkiin miehen hyväksi tehtäviin töihin liian likainen. Nainen ei myöskään saa jättää töitään tekemättä, koska hänen kuuluu palvella miestään. Lopputulemana on, että naisella ei ole muuta osaa, kuin toimia väärin ja saada yhteisön haukut.

Kolmanneksi, teknologia.
Kelirikon aikaan Myrskyluodon väki ei pääse saareltaan mihinkään, eikä posti kulje. Kriisitilanteissa, kuten tulipalon sattuessa, he miettivät epätoivoisina, miten saada viesti kellekään, miten saada apua. Ei ole muuta keinoa kuin odottaa kelirikon ohimenoa. Lukijan, minun, päähän pälkähti liian usein ajatus, että no hyvänen aika, soittakaa jollekin. Terveisiä älypuhelinkaudelta.
Kun Maija odottaa valoisia kesäöitä voidakseen työskennellä öisin kynttilöitä tuhlaamatta, minä löysin itseni hävettävän usein ajattelemasta, että no pistä valot päälle. 
Huh huh. Onneksi on näitä joitakin kurkistusaukkoja historiaan, että jonkinlainen kiitollisuus jostakin nykyajan ilmiöistä sentään pilkahtelee esiin.

Stephen King: Se

Koska kyllä pitää ihmisen saada annos kauhuakin, vaikka kerran vuodessa. Ei jaksa aina realismia, elämää kansien sisäpuolella sellaisena kuin se on kansien ulkopuolella. 

Hiplasin tätä kirjaa joskus kaupassa, kiinnostuin. Lainasin kirjastosta.
Pääsi listalle siksi, että tämä oli ylivoimaisesti vuoden kauhein, hirvein, karmein, raa'in kirja.
Lisäksi tämä oli aivan liian pitkä.
Vaikka tarina oli sinänsä hieno, pitkään ja perusteellisesti kehitelty, niin jonkin sivujuonteen olisi mielestäni aivan hyvin voinut pudottaa, eikä tarina olisi siitä kärsinyt.
Jos minulta kysytään, niin koiranpakastuskohtauksen olisi esimerkiksi voinut jättää pois. Sillä ei ollut edes mitään funktiota tarinan kannalta, käsitykseni mukaan.

Fantasioiko joku todellakin koiran tappamisesta pakastamalla elävältä?
Miksi joku haluaa kirjoittaa siitä?

Tästä on hyvä lähteä kohti uusia kirjaelämyksiä.