Viikko 8: Kaikki ei ole mahdollista

Viikon 8 postaus tulee hiukan myöhässä, ja sen teema on ehkä jossain määrin jo ennestään tuttu.

Jos kuulut mietelauseita ja voimalauseita kotisi sisustuksessa vaaliviin ihmisiin, tämä postaus voi sisältää järkytyksen. 

Jos olet aina ajatellut, että kaikki on mahdollista kun vain yrittää tarpeeksi, tai I can' t do this but I'm doing it anyway ;) niin tiivistetysti tämän postauksen ydinsaoma on: sinä olet väärässä. Kaikki ei ole mahdollista, ja jos sinä et pysty johonkin, niin sinä et pysty, ja jos pystyt, niin sitten se asia on jo lähtökohtaisesti ollut sellainen, johon pystyt. 

Tiedän monia ihmisiä, jotka selittelevät kovasti, että he eivät oikeastaan ole edes yrittäneet, he eivät oikeastaan, he jotenkin vain tuurilla saivat sitä ja tätä.

Ehkä se on joku suojamekanismi. Olisi vaikeaa myöntää, että yritin kaikkeni, enkä onnistunut. 

Toisaalta olen itse sitä mieltä, että jos jotain haluaa, niin aina kannattaa yrittää. Ehdottomasti kannattaa yrittää toisenkin kerran. Niin monta kertaa kuin jaksaa. Saattaa olla, että haluamansa asian lopulta saa. Joko yrittämällä tai yrittämättä. 

Varmaa se ei ole. 

Ihminen ei pysty lentämään ilman apuvälineitä. 

Pyörätuoliin loppuiäkseen joutunut ihminen ei voi tuosta noin vain nousta ja käydä juoksemassa maratonia omin jaloin. 

Ihmiset pystyvät eri asioihin. Yksi on lahjakas matematiikassa, toinen kirjoittamisessa, kolmas sosiaalisissa tilanteissa, neljäs käsitöissä. 

Elämässä on jossain määrin tärkeää osata havainnoida omia vahvuuksiaan ja sitä, mihin niitä voisi käyttää. 

Kaikilla ei ole kaikkea. Kaikki eivät pysty kaikkeen. 

Toisaalta tämä on lannistavaa.

Toisaalta se on lohdullista. 

Aina ei tarvitse yrittää hamuta itselleen lisää ja lisää, aina jotain uutta, jotain muuta mitä jo on. Joissain asioissa voi tyytyä siihen, mitä nyt on. Ehkä juuri nyt sinulla on jo se suurin onni, mitä ajattelet saavasi, kun vain nyt yrität lisää tavoitella. 

Kiinnostavaa on mielestäni myös se, että eihän ihminen läheskään aina itse tiedä, mikä hänelle on parhaaksi.

Tsemppilauseet, joiden mukaan kaikki on mahdollista

1) kannustavat

2) vyöryttävät paineen ja vastuun ihmisen harteille: onnettomuutesi on omaa syytäsi!

ja 

3) asettavat ihmiselle sellaisen vastuun, mistä hänen ei ole mahdollista selvitä. 

Jossain määrin ihminen voi tietää, mitä hänen pitäisi tehdä, mikä olisi oikein.

Väitän kuitenkin, että kokonaisuutta ihminen ei voi koskaan itse tietää. 

Joku ulkopuolinen voi auttaa näkemään paremmin, tai joskus jälkikäteen voi nähdä, miten hyvin asiat menivät, kun ne menivät eri tavalla kuin itse oli ajatellut.

Minusta ei kuitenkaan ole realistista, että ihminen voisi täysin itse tietää, mikä hänelle olisi parasta. Se on yhtä epärealistista kuin se, että kaikki olisi meille kaikille mahdollista.

Ja ennen kaikkea se on yhtä epärealistista kuin se, että ihminen olisi oman onnensa seppä.

Jos ihmisen elämässä asiat ovat hyvin, hän voi ilman muuta olla tyytyväinen itseensä. Hän on tehnyt oman osuutensa sen eteen, että kaikki on juuri nyt niin kuin on. Kaikkea kunniaa omasta onnestaan hän ei kuitenkaan voi ottaa. 

Kaikessa on aina pelissä myös tuuria ja sattumaa. 

Saattaa käydä hyvin tai saattaa käydä huonosti. 

Yhteenvetona lainaus kirjasta, jota olen lainannut lukuisia kertoja ennenkin: 

Tee työtä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä yritä pakottaa elämää unelmiesi mukaiseksi. Todellisuus on parempi. 

Viikko 7: Niin kaunis on hiljaisuus

 Tällä viikolla kirjoitan aiheesta, joka on aina ollut minulle tärkeä: hiljaisuudesta. 

Olen liian monta kertaa elämäni aikana kuullut toteamuksia ja määrittelyjä siitä, että olen liian hiljainen. Minusta ei voi tulla sitä eikä tätä, koska olen hiljainen. En tule pärjäämään elämässä, koska olen hiljainen ja ujo. Jos aion pärjätä elämässä yhtään mihinkään, minun pitää ehdottomasti muuttua aivan toisenlaiseksi. Alkaa puhua enemmän, tuoda mielipiteitäni esiin, tuoda itseäni esiin. Se on välttämätöntä, ja se on ainut, mitä ihmisen pitäisi maailmassa tehdä. 

Aikuisena olen alkanut ajatella, että tällaisen hiljaisuuden, ja mikä sen vastakohta nyt sitten olisikaan, reippaus tai puheliaisuus, välillä vallitsee vähän samanlainen kahtiajako kuin laihuuden ja läskiyden välillä. 

Läskiys on paha, laihuus on hyve. Läskin pitää laihtua, laiha on ok.

Toisaalta läskiydestä pitää olla hiljaa, mutta laihuudesta saa mekkaloida.

Läskin ihmisen ruumiinmuotoon ei saa millään tavoin viitata, laihaa ihmistä saa määritellä niin paljon kuin mielii. 

Samalla tavalla toisia kuuntelevaa ihmistä jostain syystä saa osoitella, moittia, pilkata, vaatia muuttumaan toisenlaiseksi. Puheliaille ihmisille harvemmin sanotaan, että maailma muuttuisi saman tien paremmaksi, jos he pitäisivät suunsa tukossa vaikka nyt aluksi joka kolmas kerta, kun heille juolahtaa jotain sanottavaa mieleen. 

Kulttuurissamme on valtava määrä sisään rakentuneita, syvälle juurtuneita käsityksiä siitä, millainen ihmisen pitäisi olla ja miten käyttäytyä ollakseen oikeanlainen. 

Yksi tapa olla vääränlainen on olla hiljaa. 

Olen usein tilanteissa, joissa ihmiset puhuvat toisilleen, vaikka heillä ei ole mitään sanottavaa, ja puheenaiheita on ilmeisen vaikea keksiä. Viime viikolla kuuntelin puhetta pihalla taapertavista linnuista, vaikka kukaan osallistujakunnasta ei tiennyt yhtään, mitä lintuja ne olivat tai voisivat olla, eikä mitä ilmeisimmin kiinnostanutkaan. Jotain oli vain pakko puhua, koska hiljaisuus on niin kamalaa.

Joskus olen kysynyt joltain, "miksi aloit puhua sille siitä aiheesta silloin?" ja saanut vastaukseksi: "no jotainhan mun piti siinä puhua, kun kukaan muu ei puhunut mitään."

Työelämässä olen ottanut mielestäni valtavan hyväksi ohjenuoraksi tällaisen sloganin:

Puhu vain silloin, kun on jotain sanottavaa.

Älä jaarittele ylimääräisiä asioita, koska se vie muiden aikaa. Älä myöskään missään nimessä jätä sanomatta, jos sinulla on jotain tärkeää sanottavaa. 

Valitettavasti ei ole kulttuurisesti hyväksyttyä soveltaa samaa ohjenuoraa muualla kuin työkokouksissa. Kahvitauoilla, matkalla kokouksiin ja vapaa-ajalla ihmisiä tavatessa olisi tärkeää puhua silloinkin, ja ehkä etenkin silloin, kun ei ole mitään sanottavaa. Myöhemmin voidaan sitten sopivalla porukalla puida sitä, miksi joku sanoi näin, mitähän se tarkoitti sanoessaan noin, ja miksen minä sanonut siihen niin. 

Ja tietysti raja on liukuva. Mikä on tarpeeksi tärkeää, että se olisi saatava sanottua?

Lapsena ja nuorena kärsin siitä, että en uskaltanut sanoa ihmisille asioita, tai kysyä asioista, joita minun olisi tehnyt mieli sanoa tai kysyä, tai minkä sanominen tai kysyminen olisi ollut todella tarpeellista. 

Nykyisin en kärsi enää samasta ongelmasta. Jos koen, että minulla on johonkin aiheeseen tärkeää sanottavaa tai kysyttävää, saan kyllä sanottua. 

Kuluvalla viikolla olin kuitenkin taas saman ongelman edessä, kuin olen ollut monta kertaa aikuiselämässäni: mitä minun nyt kannattaa sanoa, ja mitä kannattaisi jättää sanomatta?

Kyse ei ole enää siitä, että en uskaltaisi sanoa, vaan siitä, että jos sanon jotakin, tai jätän samomatta, se saattaa vaikuttaa moneen seikkaan, ja sillä voi olla iso vaikutus, enkä tiedä, mitä kaikkia vaikutuksia sillä voisi olla. 

Joskus olen päättänyt sanoa, ja katunut sitä jälkikäteen, tai sitten en ole katunut. 

Tällä viikolla tulin siihen lopputulokseen, että en sano mitään, ja loppuviikon olen toisaalta katunut sitä, ja toisaalta yrittänyt lohduttautua sillä, mitä pohjimmiltani ajattelen. 

Jos ei täysin varmasti tiedä, kannattaako jotain asiaa sanoa, 

niin yleensä sellaiset asiat kannattaa mieluummin jättää sanomatta. 

Ehkä juuri siksi, että itseäni on yritetty väkisin muuttaa toisenlaiseksi, olen alkanut liputtaa vastakkaisen asian puolesta:

maailmassa saa huomattavasti enemmän pahaa aikaiseksi puhumalla liikaa, kuin olemalla hiljaa. 

Viikko 6: Vaikeus vetää raja

Tällä viikolla kirjoitan rajoista. 

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka vasta aikuisena olen huomannut, että minulla on oikeus saada hyvää palvelua, ja että toisilta ihmisiltä saamani tylyt vastaukset tai huono palvelu eivät ole minun vikani.

Samoin vasta aikuisena olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omien rajojen tärkeyden. 

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset ihmiset haluaisivat minun tekevän.

Ei ole pakko suostua kaikkeen, mitä toiset pyytävät tai ehdottavat. 

Minulla on oikeus kieltäytyä työstä, tapaamisista, ehdotuksista. 

Minulla ei ole velvollisuutta tehdä aina niin kuin muut haluavat.

Nuo ovat käsittämättömän vaikeita asioita. 

Vasta yli 30-vuotiaana olen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa ja harjoitella niitä. 

Työ on minulle tärkeää. Haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Haluan onnistua.

Siksi tuntuu käytännöllisesti katsoen mahdottomalta sanoa esimerkiksi esimiehelle, tai edes työkaverille ei, jos hän pyytää minulta jotakin. 

Faktana voidaan kuitenkin pitää sitä, että jos ei koskaan, missään tilanteessa sano ei, tai edes mitään ein suuntaista, niin sekään ei voi loppujen lopuksi johtaa kovin hyvään lopputulokseen. Ei ole kenenkään etu, jos työn laatu heikkenee tai työntekijän terveys rakoilee liiallisen velvollisuudentunnon seurauksena. 

Vaikka sen tiedostaa, kynnys omien rajojen vetämiseen on korkea.

Työn lisäksi ongelmallista, ehkä vielä työtäkin ongelmallisempaa, on vapaa-aika.

Jos esimerkiksi olet viettänyt aikaa joidenkin ihmisten kanssa useamman kerran, koska sinulla ei ole mitään heitä vastaan, eikä sinulla ole ollut mitään syytä olla suostumatta heidän tapaamisehdotuksiinsa, eivätkä he ole koskaan olleet sinulle oikeastaan ilkeitä, mutta et silti syystä tai toisesta viihdy heidän seurassaan, niin onko sinulla oikeus kieltäytyä tapaamasta heitä jatkossa? 

Mielestäni vastaus on, että ehdottomasti on.

Mielestäni ainoa velvollisuus on, että kieltäytyminen tulee tehdä kohteliaasti. Kellään ei ole oikeutta olla ilkeä toiselle.

Käytännön toteutus kieltäytymiseen on kuitenkin mahdottoman tuntuista. 

Tuntuu siltä, että pitäisi keksiä jokin syy. 

En pysty ajattelemaan, että syy voisi olla esimerkiksi se, että elämässäni on vain rajallinen määrä aikaa, ja että minun kannattaisi käyttää tuo aika mieluummin johonkin sellaiseen, joka tuottaa minulle jotain hyvää. Ei sellaiseen, jonka olen jo aiemmin todennut käytännössä ajan tuhlaamiseksi. 

Miten sen voisi sanallistaa, kun nuo ihmiset lähestyvät, eivätkä hiljaisuudesta tai hienovaraisemmista vihjeistä ymmärrä?

"Kiitos tarjouksestanne, mutta olen todennut, että en halua viettää aikaa kanssanne. Hyvää päivänjatkoa. Mitä kohteliaimmin terveisin..."

Ja kun he kysyvät miksi, voisin vastata esimerkiksi:

"Mitä kohteliaimmin ilmoitan, että oikeastaan minulla on oikeus olla perustelematta syitäni teille tarkemmin. Kiitos osoittamastanne mielenkiinnosta."

Tai vaihtoehtoisesti: 

"ei nyt kiinnosta tavata teitä, lopettakaa viestittely."

Tuleeko mieleen muita mahdollisia tapoja?

 

Viikko 5: Tapaus Ilpo Larha

 Eilen katsoimme Ruutu+-palvelusta viimeisen jakson Piiritys-sarjaa. Sarja alkoi vuoden alussa. 

En muista enkä tiedä, milloin viimeksi olisin ollut tv-sarjasta yhtä vaikuttunut. En tiedä, olenko koskaan ollut yhtä vaikuttunut tv-sarjasta. 

Sarja oli mielestäni vähän kuin oikein hyvä kirja.

Ja se on minulta paljon sanottu. 

Elokuva tai tv-sarja ei mielestäni voi käytännössä koskaan ylittää oikein hyvää kirjaa. Ei koskaan.

Mutta Piiritys pääsi jo aika lähelle. 

Harvinainen, vangitseva sarja, jossa puolen tunnin mittaisen jakson näkeminen on viikon ilon aihe. Sen aikana ei tahdo syödä tai juoda, ei tee mieli suunnitella mitään leffamässyiltaa. Sarjaa ei voi katsoa puolella silmällä jotain muuta tehdessään. Sarjaa katsoessaan ei mieti kelloa, paitsi ehkä peläten hetkeä, jolloin jakso loppuu. Ruutua tuijottaa hypnoottisesti, imien itseensä jokaisen sekunnin. 

On tuskallista, että sarja on loppunut. 

En tiedä, milloin pääsen samanlaiseen tunnelmaan minkään toisen sarjan kanssa, tai tuleeko sellaista hetkeä. 

Silti olen myös tietyllä tavalla ilahtunut, koska sarja oli niin kertakaikkisen onnistunut, alusta loppuun asti. Ensimmäisestä kohtauksesta upeisiin loppukohtauksiin asti. 

Olen aivan fiiliksissä siitä, että elämässä ja maailmassa on tällaista. Tunnen jonkinlaista toivoa ja iloa ihmiskunnan puolesta, sen takia, että on joku tai joitakin, jotka osaavat tehdä jotain näin hienoa. Käsittämättömän hieno käsikirjoitus, käsittämättömän hienosti rakennettu tarina, käsittämättömän hyvää näyttelijöiden työtä, nappivalinnat näyttelijöiksi kuhunkin rooliin. Tällaiset toivon ja ilon tunteet ovat olleet pitkään hukassa. 

Ainut kysymys on, miksi telkkarista ja elokuvatehtaista lähetetään niin paljon kaikkea paskaa, jos oikeasti osataan tehdä myös tällaista. 

On vaikea koostaa ajatuksiaan täsmällisesti siitä, mistä kaikista syistä sarja oli mielestäni niin hyvä.

Kun aloin katsoa sarjaa, olin joskus kuullut Ilpo Larhan nimen, mutta en tarkemmin tiennyt, mitä hän on tehnyt. Ensimmäiset jaksot nähtyäni minun oli pakko käydä googlaamassa, koska halusin tietää, onko kyseinen henkilö vielä hengissä, ja valitettavasti tietysti spoilaannuin siitä, miten tapahtumat tulevat etenemään. Silti sarja onnistui senkin jälkeen yllättämään joka jaksossa. 

Ajattelen, että sarjassa oli loppuviimein pohjalla se yksi ja sama elementti, mikä on aina kaikissa mielestäni hyvissä kirjoissa ja hyvissä elokuvissa ja tv-sarjoissa: moniulotteisuus. Ihmiset eivät ole paperinohuita tiettyjen ominaisuuksien edustajia. Ihmiset ja tapahtumat ovat moniulotteisia. Kukaan ei ole pelkästään paha eikä pelkästään hyvä. Mitkään tapahtumat eivät johdu vain yhdestä syystä. Mukana on kaikki tunteet: suru ja ilo, onnellisuus ja viha, romantiikka ja jännitys, komedia ja tragedia. 

Ilpo Larhan hahmo sarjassa oli tuskallisen koskettava. 

Googlailujeni perusteella hän oli aikanaan tunnettu ja pelätty rikollinen. 

Sarja rakentuu tämän saman kuvan ympärille - mutta hän on myös paljon muutakin. Hän on muun muassa älykäs - ja mielestäni on hauskaa, että hänen älykkyyttään tuodaan esiin muun muassa kuvaamalla häntä lukemassa kirjaa usein. Hän on myös sosiaalisesti älykäs ja tunteissaan eri ihmisiä kohtaan samastuttava ja inhimillinen. Hän on sarjassa aina lempeä eläimiä kohtaan. Hän on lopulta kuin kuka tahansa meistä - ja hänen elämänsä suunta olisi yhtä hyvin voinut olla aivan toinen. Mielestäni jokainen voisi hetkeksi pysähtyä miettimään sitä.

Sarjassa ei ollut mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. 

Jos et ole vielä katsonut sarjaa, olen vähän kateellinen sinulle. :)

Viikko 4: Millaista on hyvä asiakaspalvelu?

 Tämän viikon aihe on asiakaspalvelu. 

Olen aikuiselämässäni ajatellut, että asiakaspalvelua saavat ihmiset jakaantuvat kolmeen ryhmään: 1) on nöyriä ihmisiä, jotka pyytävät apua vähän häpeillen ja ovat naurettavan kiitollisia kaikesta mitä saavat, ja on 2) ihmisiä, jotka ajattelevat, että heille ilman muuta kuuluu kaikki, minkä he voivat saada, ja mielellään aina enemmän. Kolmas ryhmä on jotain tältä väliltä. 

Nuorempana olen kuulunut ryhmään 1. Olen pelännyt virallisten asioiden hoitamista ja ihmisiä, joita näissä virallisissa asioissa pitää lähestyä. Olen pelännyt, että nämä ihmiset pitävät minua tyhmänä, ja että ehkä loukkaan heitä tyhmillä kysymyksilläni. Joka tapauksessa olen ajatellut, että olemassaolollani vien heidän tärkeää aikaansa. Olen toivonut, että voisin olla ihmisille vaivaksi niin vähän kuin vain mahdollista. 

Yliopisto-opintojen aikana kasvoin kokemusten myötä johonkin muuhun. 

Joskus joku opiskelukaverini kertoi minulle samastuttavan tarinan siitä, miten vaikeaa on muotoilla sähköpostiviesti professorille tai muulle yliopiston kurssista vastaavalle henkilölle. Se oli ainakin silloin opiskelijalle arkipäiväistä ja välttämätöntä, mutta vaikeaa. Samastuin hänen pelkoonsa: on vaikea tietää, pitäisikö yliopiston henkilökuntaa puhutella kuin kuninkaallista, jos ei nyt majesteetiksi ja teidän korkeudeksenne, niin ei ainakaan missään nimessä liian toverillisesti. On aina vaikeampaa, mitä korkea-arvoisempi henkilö on kyseessä. 

Kaverini sanoi, että on jotenkin kurjaa, kun on itse ensin käyttänyt viestin muotoiluun viikon, ja sitten professorilta tai muulta korkea-arvoiseksi katsotulta henkilöltä tulee vastaukseksi "ok" tai joku muu yhtä välinpitämätön vastaus. 

Siihen en voinut samastua. 

Minusta välinpitämättömyys ei koskaan ollut pahinta. Oli aika mukavaa, jos vastaus oli välinpitämättömän oloinen. 

Pahalta tuntuvaa, pahinta, olivat tylyt vastaukset, sen jälkeen, kun itse oli stressannut viestin muotoilua kauan. 

Jonkin aikaa opiskeluajastani kamppailin sen kanssa, uskallanko koskaan enää tehdä mitään minkään asian eteen, koska aina on mahdollisuus, että ihmiset ovat tylyjä. 

Vuosien ja kokemisten myötä päässäni onneksi kasvoi ajatus siitä, että vika ei välttämättä olekaan minussa.

Me ihmiset teemme erilaisia töitä, ja saamme töistämme palkkaa. Jos olemme jossain sellaisessa tehtävässä, jossa meille maksetaan palkkaa muun muassa siitä, että puoleemme voidaan kääntyä tietynlaisissa asioissa muun muassa sähköpostitse, meidän kuuluu hoitaa se työ. Jos emme pysty muotoilemaan vastausviestiämme ystävällisesti tai edes neutraalisti, olemme epäonnistuneet työssämme, ja meidän pitää tehdä korjausliike. 

Ajatus on saanut lisää voimaa toimiessani itse vuosia asiakaspalvelutyössä. 

Palkkansa eteen on aina tehtävä parhaansa palvellakseen asiakasta. On oltava ystävällinen silloinkin, vaikka asiakas käyttäytyisi mielestäni täysin epäasiallisesti. Minun tehtäväni ei ole arvioida asiakkaan käytöstä. Tehtäväni on yrittää hoitaa se asia, minkä vuoksi hän on palveltavanani. Jos en pysty siihen, minun on vaihdettava alaa, haettava apua työterveyshuollosta tai tehtävä muu ratkaisu, mutta missään nimessä se ratkaisu ei löydy asiakkaan käytöksestä. 

Näiden vuosien myötä olen kasvanut ihmiseksi, joka antaa herkästi asiakaspalautetta. 

Annan mielelläni hyvää palautetta aina, kun siihen on vähänkin aihetta. 

Annan takuulla negatiivista palautetta aina, kun siihen on aihetta. 

Annan mieluiten kirjallisen palautteen, koska se säilyy. Palautteen vastaanottaja voi palata siihen ja mietiskellä sitä, kenties näyttää sen muillekin. Puolestani se voidaan vaikka julkaista lehdessä. 

Annan sitä perusteellisemman kirjallisen palautteen, mitä loukatumpi olen. Suuttumuksen purkamisen keino on kirjoittaa mahdollisimman kohtelias, mutta yksityiskohtainen ja perusteellinen palaute siitä, mitä olen odottanut ja mikä ei mielestäni ole toteutunut kuten pitäisi. Annan mielelläni seassa myös hyvää palautetta, jos samassa yhteydessä olen aiemmin saanut hyvää palautetta, tai jos kyseiseen toimijaan liittyy mielestäni myös jotain hyvää. Pidän kuitenkin huolen siitä, että negatiivisen palautteen syy tulee mahdollisimman selkeästi esiin sellaisellekin henkilölle, jonka lukutaito tai keskittymiskyky ei riitä mihinkään monimutkaiseen. 

Tällä viikolla kirjoitin palautteen taholle, jolle olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Palautteesta nousi mieleeni asiakaspalvelun ydinasiat, joita kyseinen taho mielestäni rikkoi räikeästi. 

1) Asiakaspalvelijan tehtävä on vastata siihen, mitä kysytään. Asiakas haluaa, että hänen asiansa hoidetaan. Asiakas ei hyödy mitään siitä, että hänelle kerrotaan jotain, mikä ei millään tavalla vastaa hänen kysymykseensä. 

2) Asiakaspalvelun pitää olla ystävällistä tai neutraalia. Tähän pitää pystyä etenkin, jos asiakas on käyttäytynyt täysin asiallisesti, eikä ole vaatinut itselleen mitään millään tavalla kohtuutonta. 

3) Asiakaspalvelun pitää noudattaa niitä periaatteita, mitä asiakkaalle on luvattu. Jos asiakkaalle sanotaan, että viestiin vastataan viiden arkipäivän kuluessa, mutta vastausviesti tulee todellisuudessa viidentoista arkipäivän kuluttua, ja se lisäksi rikkoo molemmat edellä luetellut periaatteet, asiat ovat todella huonosti. 

Toivon, että tämän viikon jälkeen kohtaan taas ihmisiä, jotka osaavat asiakaspalvelun vähän paremmin. 

Viikko 3: Kuoleman kosketus

Tämän viikon postaus oli tarkoitus kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta päätinkin kirjoittaa siitä, miten tämän viikon perjantai sujui.  

Perjantaiaamuna lähdin tavalliseen tapaan töihin. Huomasin etupihalla mustan linnun. Mustia lintuja pyörii usein takapihalla, mutta ei juuri koskaan etupihalla. Ainut kerta, jolloin olen nähnyt linnun etupihalla ennen tätä hetkeä, oli viime helmikuussa, pari viikkoa mummin kuoleman jälkeen. Ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: toivottavasti kellekään ei tapahdu mitään pahaa. Tämä voisi olla kuoleman enne, mutta eihän sellaisia olekaan. 

Lintu palaa mieleeni vasta illalla. 

Aamulla oltuani jo jonkin aikaa töissä saan viestin, jossa on mainittu mm. nämä sanat: "saattohoitolääkitys on aloitettu." 

Aiemmin viikolla olen saanut viestin, että eräs henkilö on sairaalassa, mutta en ole ajatellut siitä juuri mitään. Kyseinen henkilö on ollut ennenkin sairaalassa, emmekä ole niin läheisiä, että menisin vaikkapa tapaamaan häntä sairaalaan. 

Saattohoito on pysäyttävä sana. 

Työpäivän jälkeen kotiin tultuani olen hermostunut siitä, että en tiedä, mikä tilanne nyt on, ja vähän aikaa mietiskeltyäni päätän soittaa. 

Soitettuani saan tietää, että kuolema on tapahtunut ihan hetki sitten. Nyt hän on kuollut. 

Saan puhuttua suhteellisen lyhyen puhelun loppuun ilman, että järjestän kohtausta, mutta puhelun jälkeen itken vähän aikaa kouristuksenomaisesti. 

On aika typerää itkeä siinä tilanteessa. En ollut läheinen kyseisen ihmisen kanssa, en oikeastaan ole ajatellut häntä hänen eläessään. Typerää ja naurettavaa itkeä hänen kuolemaansa. Niin kuvottavaa ikään kuin omia omaisten surua, surra, vaikka ei ole ollut lähellä sen enempää elämän kuin kuolemankaan hetkellä. 

Silti itken sinä iltana ja seuraavana päivänä, kirkkaan auringonpaisteen päivänä. 

Ehkä ei ole surun omimista, kun ei sentään mene sosiaalisen median eri kanaviin jakamaan runonpätkiä, muistokappaleita tai muuta hakeakseen osanottoja itselleen. En kaipaa kenenkään osanottoa, en itke sen vuoksi. 

Suren kai enimmäkseen toisten ihmisten vuoksi. Niiden, jotka ovat jääneet jäljelle. Suren muun muassa sen ihmisen vuoksi, joka on kiistatta yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Hän on menettänyt omaisen. En tiedä, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen. Olen surullinen menehtyneen ihmisten perheenjäsenten vuoksi. En voi edes kuvitella heidän suruaan tällä hetkellä. 

Mieleeni vyöryy muistoja, ilmeisesti kuolemaan kuuluu jollain tavalla se, että muistot, joita ei muulloin ajattele, tulevat mieleen hakematta. 

Kuusivuotissyntymäpäivänäni hän tuli antamaan minulle ruusun, ehkä elämäni ensimmäisen ruusun. Pidin hänestä lapsena. Hän oli monella tapaa kärsimätön ihminen, eikä välttämättä aina kaikkein empaattisin ja ystävällisin, mutta lasten kanssa hänellä riitti kärsivällisyyttä. Hän on sanonut minulle elämäni aikana monta ystävällistä sanaa. Hän ei koskaan sanonut minulle mitään loukkaavaa. Kun olin aikuinen, hän kysyi minulta usein tavatessamme, mitä mieltä juuri minä olen siitä, tästä, tuosta. Jostain syystä hän oli kiinnostunut kuulemaan mielipiteeni. 

Tiedän, että on turha mietiskellä tällaisia asioita nyt, kun en ole suonut niiden mietiskelylle aikaa ihmisen eläessä. Ihmettelen, kuten vajaa vuosi sitten mummin kuoleman aikaan, miksi muistot tulevat vasta kuoleman yhteydessä, miksi ne eivät tule ennemmin. Miksi kuolemaan liittyy jonkinlainen hohto, jota ihminen ei eläessään välttämättä saa.

Eri ihmisten surulla on monenlaisia ulottuvuuksia. 

Ajattelen, että en välttämättä sure niinkään ihmistä, vaan sitä, millaista elämä on ollut. Jollain tapaa toivon, että elämä olisi ollut erilaista, että elämässä olisi käynyt toisin, että kaikki olisi mennyt monella tapaa toisin. 

Tiedän, että myös tällaiset ajatukset ovat turhia. Elämä on mennyt sillä tavoin kuin se on mennyt, ja juuri sen vuoksi elämä on kauheaa ja kaunista. 

Päivä kaunein sammuva on, kukka kuolee korvaamaton

kun päättyy tää, muisto vain jää.

Viikko 2: Kuvauksessa

 Vuonna 2022 keräsin joka päivältä yhden ilonaiheen ja julkaisin sen instagram-tarinassa. 

Vuoden aikana totesin, että tämä oli mielestäni mukavaa, mutta instagramissa ei ole tekstitilaa niin paljon kuin tarvitsisin. Instagram on sosiaalisen median palvelu, jossa kuvat ovat keskeisessä roolissa. Sinne ei voi julkaista pelkkää tekstiä, tekstin yhteydessä pitää aina olla kuva. Tekstimäärällä on rajoituksia, ja useamman kerran totesin, että tiiviiksikään pakkaamani teksti ei mahtunut instagramin määräämiin mittoihin. 

Päätin, että jatkan aiheiden keräilyä vuonna 2023 blogissa. En kerää tänne ainakaan pelkkiä ilonaiheita, vaan ihan vain aiheita, sellaisia asioita, mitä vuoden aikana tulee vastaan. Koska aikaa on rajallisesti ja joku aikataulu on asetettava, päätin pyrkiä viikottaisuuteen. Vuonna 2023 yritän siis kirjoittaa 52 postausta, yhden viikossa, jossa käsittelen viikon aikana esiin tulleita aiheita. 

Vuoden ensimmäisen viikon aihe oli kirjat. 

Vuoden toisen viikon aihe on kuvaus. 

Kumppanini kertoi ennen joulua keksineensä minulle joululahjaidean, josta voi olla montaa mieltä. Jäin mielenkiinnolla odottamaan, mikä se mahtaisi olla. 

Jouluna sain lahjan: lahjakortti henkilökuvaukseen. 

Ensimmäinen reaktioni oli kysyä kumppaniltani, miksi hän on maksanut siitä, että joku ammattivalokuvaaja ottaa minusta kuvan. Mitä voin tehdä kuvalla? En halua omaa kuvaani ainakaan osaksi oman kotini sisustusta. 

Kumppanini avasi minulle asiaa:

Sinusta saa kauniita kuvia, joten on kiinnostavaa kokeilla, millaisia kuvia ammattikuvaaja saa. 

Siihen kuuluu, että ensin sun hiukset laitetaan ja sulle laitetaan meikit, ja sitten se ottaa kuvat. 

Ja sulle voidaan joko ostaa joku hieno mekko sinne kuvaukseen, tai sitten voit laittaa vähän omaa rahaa lahjakortin lisäksi likoon siitä, että saat käyttää kuvaamossa olevia mekkoja, joiden kanssa kuvat voidaan ottaa. 

Kun puhuimme asiasta, innostuin siitä enemmän ja enemmän ja lopulta suorastaan hullun lailla.

On kummallista huomata, että oikeastaan joku asia on vähän niin kuin aina ollut toiveesi, mutta et usko, että sellainen voisi ikinä olla mahdollista, ja sen takia et anna sille edes sijaa mielessäsi. Ja sitten tulee jostain joku toinen, joka toteuttaa sen toiveen. 

Olen jossain sisimmässäni joskus miettinyt, että olisi upeaa saada joskus olla mallina jossain kuvauksessa, ja mikä sen parempaa, kuin että edes joskus elämässä joku meikkaisi minut ja laittaisi hiukset ja sitten ottaisi kuvia. Mutta en ole uskonut, että sellaista tilaisuutta voisi koskaan tulla, sillä mistä sellainen tilaisuus nyt tulisi minulle, joka en ole millään mittapuulla mallin mitoissa. 

Ja sitten joku toinen tarjoaa sen mahdollisuuden minulle. 

Tarjoaa mahdollisuuden tuntea itsensä kauniiksi. 

Heti vuodenvaihteen jälkeen varasin kuvausajan...

... ja eilen olin kuvauksessa. 

Olin aluksi varaamassa kuvausaikaa niin, että saisin käyttää kuvaamossa olevia mekkoja, mutta sitten muistin, että kaapissani on se yksi mekko, The mekko. Mekko, jonka näin kaupassa melkein viisi vuotta sitten, ja heti sen nähtyäni tiesin, että haluan sen. Tiesin myös, että mekolle ei mitä todennäköisimmin tule olemaan käyttöä juuri koskaan missään, se sopii harvoihin tilaisuuksiin, eikä sitä siksi kannata ostaa. Mutta silti lopulta ostin sen, koska tiesin, että minun on saatava se mekko. 

Nyt tiesin, että tuolla mekolla oli tarkoitus: tulisin kuvatuksi se päällä. 

Eilen pakkasin mekon ja kengät laukkuun ja matkasin kumppanini kanssa Helsinkiin. 

Helsingistä löytyi kuvaamo, ja siellä työskentelevä, taitava kuvaaja. 

Meikkaustilanteessa tunnelma oli vaivautunut. Mietin, mitä kuvaaja-meikkaaja mahtaa ajatella minusta, kun en koskaan meikkaa, enkä selvästikään ymmärrä meikeistä mitään. Inhoan itseni näkemistä peilistä koko ajan, oli kyseessä sitten kampaajakäynti tai joku tällainen vielä vaivaannuttavampi tilanne. 

Tuntui kamalalta, kun luomiväriä tuputettiin silmiin. Silmät alkoivat vuotaa, kuten ne aika usein alkavat. 

Tuntui kauhealta levittää ripsiväriä silmiinsä niin, että toinen katsoo vierestä ja antaa neuvoja. 

Lopputulos oli mieletön. 

Meikki oli luonnollinen ja kevyt, mutta näytin siinä niin paljon paremmalta kuin normaalisti näytän. Mietin, että tässä täyttyy meikkaamisen tarkoitus, ja tämän lopputuloksen takia meikkaaminen kannattaisi opetella. Ehkä joskus vielä jaksan määrätietoisemmin opetella.

Meikkauksen jälkeen hiusten laitto sujui vähemmän stressaavasti. Sitten survottiin mekko päälle ja laitettiin hiukset uudestaan. 

Sitten piti ensin istua ja sitten seistä kameran edessä, ja vääntyä mitä ihmeellisimpiin asentoihin. 

Laita käsi näin, toinen käsi noin, nyt kokeillaan niin, että toinen käsi näin, toinen käsi vähän vasempaan, sormet vapaiksi, toinen jalka toisen päälle, toinen kanta irti lattiasta, toisen kärki alaspäin. Yläkroppa pystyyn, leuka ylös, katse eteen, kallista päätä, rintamasuunta tänne, rintamasuunta tuonne, katse tänne, katse tuonne, käännä päätä, enemmän, toiseen suuntaan, nosta kättä, laske kättä. 

Opin itsestäni uusia asioita, kuten esim.

- kuinka vaikeaa on olla katsomatta ylöspäin

- kuinka vaikeaa on työntää leukaa ylös ja eteenpäin, kameraa kohti, kuvaustilanteessa

- että silmiä voi siristää myös alhaaltapäin. Tämä oli ihan uusi ja omituinen asia. 

Kuvaus oli loppujen lopuksi ohi aika äkkiä, paljon nopeammin kuin luulin. Itse asiassa juuri siinä vaiheessa, kun tuntui, että aloin edes vähän oppia jotain. 

Kuvauksen jälkeen kuvaaja näytti muutaman kuvan kamerastaan. Varsinaiset kuvat tulevat joskus tulevan viikon kuluessa. 

Näytin kuvassa ihan eri ihmiseltä...

... ja se oli tarkoituskin

... ja se oli koko jutun hienoin asia. 

Kuvissa oli joku sellainen, joka toivoisin voivani olla edes joskus elämässä hetken aikaa. Nyt olen saanut olla. 

Kuvaaja sanoi, että hyvän mallin tunnistaa juuri siitä, että malli on kuvissa eri ihminen kuin luonnossa. 

Jos tämä millään muotoa herätti kiinnostuksesi, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan joko a) henkilökuvausta, jollaisessa minä olin, tai b) mekkokuvausta, joka poikkeaa henkilökuvauksesta vain siten, että siinä saa pukeutua kuvaamosta löytyvään mekkoon, tai c) lemmikkikuvausta, jossa kuvassa ollaan yhdessä lemmikin kanssa, tai d) jotain muuta kuvausta, mitä juuri sinä haluaisit kokeilla. 

Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea tämä.