Viikko 15: Harvat meistä elävät

 Tällä viikolla luin loppuun koskettavimman ja puhuttelevimman kirjan aikoihin. Kyseessä oli Kullervo Kivikosken Harvat meistä elävät - Sairaalapapin muistelmat.

Nimensä mukaisesti se on sairaalapappina uransa tehneen, juuri eläköityneen miehen muistelmateos. 

Jos olet kiinnostunut kirjasta, etkä halua tietää siitä mitään etukäteen, älä lue tätä postausta, sillä tämä sisältää spoilausta.

Kirjaa lukiessa sai itkeä, nauraa ja jäädä ajattelemaan monia asioita. 

En mitenkään pysty käsittelemään kaikkia kirjan suuria teemoja yhdessä postauksessa, mutta nostan tähän joihinkin aiheita.

Papin työn arvostus. Olen aina luullut, että pappi on arvostettu ammatti. Olen kuvitellut, että pappeja kunnioitetaan ja katsotaan ylöspäin. Itse saatan jollain tasolla pitää pappia vähän parempana ihmisenä kuin muita, ja näin ainakin odottaa pappisihmiseltä vähän kohtuuttomiakin, ikään kuin papilla pitäisi olla jotain yliluonnollisia voimia. 

Järkytyin kirjaa lukiessani siitä, millaista kohtelua ja kommentteja pappi on työssään saanut, vaikka toki hän on saanut myös hyvää palautetta, onnistumisia, merkityksellisiä kokemuksia. 

Sairaalapapin työssä on kuitenkin ilmeisesti joutunut kokemaan myös vähättelyä. Hoitohenkilökunnan asenne saattaa olla se, että jos talossa ei juuri nyt satu olemaan ketään uskovaista tai kuolevaa, pappia ei tarvita - vaikka pappi mielellään keskustelisi ihmisten kanssa jo ennen näiden kuolemaa ja vakaumuksesta riippumatta, jos ihminen vain kaipaa juttuseuraa. Sairaalapapin työtä vähätellään myös siksi, että se suuntautuu vanhojen, sairaiden ja kuolevien, siis vähiten tuottavan yhteiskunnan osan pariin. Parhaatkin papin työnäytteet kuolevat, eli katoavat pian. 

Olen aina ajatellut, että sairaalapapin työ on hirvittävän tärkeää ja raskasta, ja siksi on todella kunnioitettavaa, että joku jaksaa ja pystyy sitä tekemään. Näin kirjoittajakin ajattelee omasta työstään, mutta hän on kohdannut sairaalan henkilökunnan osalta sensuuntaista kohtelua, että häntä ei tarvita, että hän voi mennä ehtoollisleipineen muualle.

Puhumattakaan nykykultturista, jossa jokainen pahoittaa mielensä jostakin, ja jossa siksi pitäisi siivota kaikki uskonnon merkit ja viitteet pois joka tilanteesta. Sairaalan kappelissa ei saisi olla ristiä, sillä jonkun muun uskontokunnan edustaja voi kokea sen loukkaavaksi, kukaan vanhus ei saisi katsoa jumalanpalvelusta telkkarista, ettei kellekään toiselle tule paha mieli, eikä yksinäisen vanhuksen kuullen saa veisata virttä, koska hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan ei ole varmaa tietoa - eikä siitä saisi kerätä mitään tietoa, sillä se on henkilökohtainen asia. 

Jotkut ovat lukemani mukaan myös olleet sitä mieltä, että pappi ei saisi ansaita kuukausipalkkaa, sillä papin työn kuuluu olla kutsumus. 

Kirkkoon kuulumattomat uskovat. Kirjassa puhutaan myös kirkon ja kirkon työntekijöiden erilaisista rooleista ennen ja nyt. Jotkut kirkon työntekijät ovat esimerkiksi sitä mieltä, että ihmisten on tultava kirkkoon, ja oikeaa seurakunnan työtä tehdään vain kirkossa. Toiset, muun muassa tämän kirjan kirjoittaja, uskovat jalkautumiseen, eli siihen, että kirkon työntekijöiden tulee mennä ihmisten luo. Kirjassa tuodaan esiin papin oma vakaumus siitä, että ihmisiä ei jaotella parempiin tai huonompiin sen perusteella, mihin uskontokuntaan ihminen kuuluu tai tunnustaako hän mitään uskontoa. Pappi on samalla tavalla valmis auttamaan kaikkia. Kirjoittajan kokemuksen mukaan monet ihmiset haluavat kuoleman lähestyessä jutella papin kanssa, vaikka olisivat eläessään olleet piinkovia ateisteja, ja pappi ilman muuta tulee heidän luokseen. Kirjassa nostetaan myös esiin ihmisten erilaiset tavat uskoa: aina uskonto ei ole sidoksissa kirkkoon kuulumiseen. Kirkko on voinut pettää ihmisen jollain tavalla, ja silti ihminen uskoo Jumalaan ja voi haluta papin puheille. "Näitä ihmisiä siunaan erityisen mielelläni", pappi sanoo.

Hyvät asiat pahuuden keskellä. Kirjassa kerrotaan monia kohtauksia papin uran varrelta, joille sai nauraa. Häät, hautajaiset, ristiäiset, erilaiset ihmiset murheineen ja elämäntarinoineen. Liikutuin elämän monista puolista, jotka sekoittuvat toisiinsa papin työssä. Erityisesti liikutuin lukiessani, kuinka pappi oli vihkinyt sairaalassa avioparin, joista mies sairasti syöpää ja jolle oli sen vuoksi luvattu vain pari päivää elinaikaa. Hoitohenkilökunta oli haalinut jostain kukkia vihkiseremoniaan. Pappi oli vihkinyt parin yöllä ja aamulla mies oli kuollut, viimeisenä kokemuksenaan avio-onni. Kyyneleet valuivat silmistäni, kun luin tämän kohtauksen, sillä se ei ollut Syke-sarjan kohtaus vaan jonkun ihmisen ihan oikeaa elämää - ja erityisen liikuttunut olen aina ihmisten hyvyydestä. Huomaan usein ajattelevani, että suurin osa ihmisistä (itseni tietysti mukaanlukien) on oikeastaan kusipäitä, ja ihmiset tekevät hyvää pääasiassa vain silloin, kun pystyvät jollain tavalla itse hyötymään siitä. Tuossa kohtauksessa, kukkien haalimisessa avioparille sairaalaan ja vihkimisestä viimeiseksi ennen kuolemaa, oli kuitenkin pilkahdus jotain pyyteetöntä hyvää. Ehkä maailma ei ole täysin mätä. 

Elossa oleminen ennen kuolemaa. Kirjan nimi, "harvat meistä elävät" on niin ikään puhutteleva. Kaikki meistä ovat hengissä ennen kuolemaa, mutta harvat meistä elävät. Kuolinvuoteella tulee mieleen asioita, mitä olisi pitänyt ja halunnut tehdä. Pappi sanoo kirjassa jotenkin niin, että jokainen meistä voisi tavoitella sitä, että tuntisi olevansa elossa, edes hetken ennen kuolemaansa. 

En tiedä, tuleeko muille tästä mieleen ajatuksia. 

Itse ainakin tunnustan, että nykyisessä elämässäni on harvoin hetkiä, jolloin tunnen olevani elossa. 

Otan tavoitteeksi, että niitä olisi enemmän. 

Viikko 14: Pääsiäinen 2023

 Kiirastorstaina ajoin töistä kotiin pitkästä aikaa polkupyörällä. 

Kotiin tultuani ajattelen, että en jaksa tehdä mitään, vaikka kaikkea pitäisi jaksaa. Makaan pitkän aikaa vain sängyllä. Lopulta yritän keittää kananmunia, ja sekin menee pieleen.

Koko illan yritän saada itseni tekemään jotain, enkä saa aikaiseksi oikeastaan mitään. 

Pitkänäperjantaina tulee kahvivieraita. 

Toivon kahvipöytäkeskustelujen jälkeen, että elämässäni olisi juuri nyt joku, jonka kanssa voisin jutella asioista, joista kaipaisin tilanteesta ulkopuolisen, viisaan ihmisen neuvoja. Elämäni on surullista, koska juuri nyt ei tunnu olevan ketään. 

Illalla käyn juoksulenkillä ja totean, että en saa itseäni tekemään mitään muuta, mitä pitäisi. Luovun yrittämästä. Ehkä voin antaa itselleni luvan ottaa pääsiäispyhät rauhallisesti. 

Lauantaiaamu ja aamupäivä kuluu paniikinomaisesti itkiessä. 

Lähden juoksulenkille, koska en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Juoksemaan lähteminen on vuosien varrella automatisoitunut joksikin sellaiseksi tavaksi, joka auttaa kestämään huonoja olotiloja. Juokseminen on jonkinlainen keino hallita jotain. 

Kun olen juossut vähän aikaa, tunnen itseni vapaaksi. Toivon, että voisin vain juosta ja juosta. 

Kun palaan kotipihaan, alan taas itkeä. 

Teen lihaskuntoliikkeitä, harjaan koiran. 

Lähden American Car Show:hun, koska kumppanini niin toivoo. 

Autojen katsomisen jälkeen palkitsen itseni menemällä testaamaan tuoksuja Stockmannille. En löydä hyvää tuoksua. 

Illalla olen taas ihmisten seurassa. 

Ihmettelen ihmisten käytöstä ja sitä, onko vika minussa vai muissa, vai mitä täällä oikein tapahtuu. 

Ajan kotiin ja ajattelen (jälleen), että automaattivaihteinen auto on ehkä yksi ihmiskunnan parhaista keksinnöistä. Tuhat kiloa ajamisen stressistä on poissa, kun vaihteita ei tarvitse vekslailla. 

Sunnuntaina yritän ostaa itselleni pääsiäisen viimeisen suklaamunan, mutta kaupan hyllyt ovat kuin tyhjiksi nuoltuja. Iloitsen siitä, että vielä seuraavanakaan päivänä ei tarvitse mennä töihin. Istun koiran kanssa terassilla ja olen rauhassa. 

Maanantaina käyn lenkillä ja olen iloinen siitä, että on vapaapäivä. 

Käymme taas kahvittelemassa. Tällä kertaa olen aika paljon hiljaa, koska mitä sitä koko ajan lörpöttämään.

En ole erityisen pahoillani siitä, että työt alkavat taas. 

On ollut ihan hyvä pääsiäinen. 

Viikko 13: Kevään 2023 haaveita

 Viikon 13 ja 14 tekstit tulevat nyt heman viiveellä ja peräkkäin. 

Viikon 13 ajatuksia:

Viime keväänä haaveilin Bengtskärin majakasta. 

Tänä keväänä olen haaveillut Seilin saaresta. 

Talvella luin lehtijutun pariskunnasta, joka viettää talvea Seilin saarella, kaukana arjestaan. He saavat asua siellä vastineeksi talon kunnossapidosta ja mahdollisten vieraiden opastuksesta.

Saarella on pääosin hyvin hiljaista ja rauhallista. Siellä pääsee irti kaupungin humusta, sosiaalisesta mediasta ja kaikesta arjen pyörityksestä.

Haaveilin pääsiäisretkestä Seiliin, mutta jätin sen toteuttamatta. 

Haaveilen toukokuisesta joogaretriitistä saarelle, mutta tämän vuoden toukokuussa aion jättää senkin toteuttamatta. 

Haaveilen mahdollisuudesta vain olla hiljaa ja tuijottaa merelle. 

Voisinpa istua kalliolla meren äärellä ja vain olla siinä. 

Mitä olen tänä keväänä tehnyt?

Olen tehnyt töitä tuskanhiessä ja työn ohessa tutkimusta, joka vuoden alussa tuntui hyvältä vastapainolta päivätyölle, ja keinona irtautua siitä. 

Olen palauttanut yhden tekstin deadlineen mennessä. 

Olen menossa maratonille. 

Olen menossa konferenssiin. 

Kaikki nämä asiat tapahtuvat peräkkäin, enkä tiedä, miten niistä taas selviän. 

Vuosien varrella olen ollut ennenkin vastaavissa tilanteissa. Kaava on ollut tällainen: ensin ajattelen paniikissa ja tuskissani, että en selviä tästä. Sitten saan tehtyä jotakin. Huomaan selvinneeni. Olen etukäteen ajatellut, että jos selviän, olen kiitollinen. Kun olen huomannut selvinneeni, en olekaan tuntenut kiitollisuutta - enkä oikeastaan yhtään mitään muutakaan. 

Tällä hetkellä haaveilen merestä, kallioista ja hiljaisuudesta, 

ja toivon, että joskus vielä ne ovat todellisuutta. 

Viikko 12: Seitsemän hyvää vinkkiä

 Radiossa on joskus sanoit Vesterisen yhtyeineen kappale nimeltä "Kolme hyvää vinkkiä".

Kolme hyvää vinkkiä

miten elää hyvä elämä

miten treenaan pohkeita ja mihin sopii viikuna

kolme hyvää vinkkiä

pelastaa seksielämä, välttää juurikasvua

ja kuolla onnellisena.

Kumppaniani häiritsi jossain vaiheessa suunnattomasti, että kappaleessa ei kerrottu, mitä ne vinkit ovat. On kolme hyvää vinkkiä vaikka mihin, mutta saisiko niistä vinkeistä kuulla edes yhden. 

Tämän kappaleen ja etenkin viime viikon, eli viikon 12 innoittamana jaan tässä postauksessa peräti seitsemän hyvää vinkkiä, suoraan omasta viikon mittaisesta elämästäni poimittuna. Tässä ne tulevat:

1. Vietä aikaa eläinten seurassa.

Mikään ei laske verenpainetta niin tuntuvasti kuin eläimen halaaminen ja silittäminen. Lemmikistä on joskus huolta, mutta lemmikki tuo äärettömästi rakkautta elämään.

2. Tanssi humppaa.

Jos sattuu olemaan huono päivä, niin kokeile tanssia humppaa. Et voi olla piristymättä. 

3. Keppijumppaa.

Ota jumppakeppi tai harjanvarsi tai mikä tahansa vastaavankaltainen, pitkulainen esine, nouse ylös tuoliltasi ja veteytä vähän itseäsi keppiä apuna käyttäen. Kun veri lähtee kiertämään, niin ehkä ajatuskin kulkee vähän paremmin.

4. Pukeudu värikkäästi.

Älä pukeudu harmaaseen, mustaan tai tummaan vaatteeseen. Käytä rohkeasti kirkkaita värejä!

5. Käytä äänioikeuttasi.

Elämme jälleen vaalien aikaa maassa, jossa vallitsee yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella 18-vuotiaalla ja sitä vanhemmalla on vaaleissa käytettävissään yksi (1) ääni. Käytä se!

6. Mene ruokakauppaostoksille lauantaiaamuna.

Mikä ihana rauha ja pullantuoksu saattaakaan vallita lauantaiaamuna kaupassa. Onni laskeutuu ihmisen sisimpään kassajonossa kaiken tämän keskellä. 

7. Tee yksinkertaisia asioita.

Kävelytä koira, tee lumitöitä, pistä pyykkikone pyörimään, tee makaronilaatikkoa. Yksinkertaiset asiat arjessa rentouttavat ja auttavat jaksamaan. 

Mitkä olisivat sinun seitsemän vinkkiäsi?

Viikko 11: Avoimen ikkunan takana

 Etäkokous on loppumassa. 

Olen tuntenut kasvavaa ahdistusta koko kokouksen ajan. 

Tässä vaiheessa ajattelen, että en kohta kestä enää. 

Tuntuu siltä, että on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmiset kokouksessa puhuvat. 

Samalla viikolla toisessa kokouksessa koetan rauhoittaa hermojani neulomalla muiden puheenvuorojen aikana. 

Sydän hakkaa liian lujaa ja kädet tärisevät, vaikka siihen ei ole mitään syytä. 

Vatsaa korventelee niin pirusti, ilman että siihen on mitään syytä. 

Ärsytys, turhautuminen, ahdinko. 

Veljeni on kysynyt, voiko tulla käymään kahvilla töiden jälkeen. 

Tuona iltapäivänä ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: en millään jaksaisi enää mitään töiden jälkeen. Mutta samaan konkurssiinhan tämä nyt menee. Samaa sumua. 

Kun veljeni tulee, hän tuo minulle suklaarasian, lähestulkoon parhaita suklaita, mitä tiedän. Olen syönyt niitä viimeksi kai jouluna. En koskaan raaski ostaa niitä itselleni, koska rasiat ovat aika kalliita. 

Veljeni on ostanut pari rasiaa ja tuonut toisen minulle, koska hänellä itsellään "niitä ei tule syötyä" ja nehän menevät vanhaksi, jos niitä ei syö.

Minun taloudessani ne eivät pääse vanhenemaan. 

Veljeni sanoo jotain asuntoni parvesta, se on hänen mielestään hyvä tila. 

Ajattelen näitä sanoja monta päivää jälkikäteen. 

Viime aikoina kaikki aikoinaan hyvät ajatukset omasta asunnostani ovat yksi kerrallaan pudonneet pois. En ole nähnyt asunnossani enää mitään hyvää. Kadehdin kaikkia muita heidän asunnoistaan. Kadun päätöstä, jonka kolme ja puoli vuotta sitten tein tämän asunnon ostamisesta. 

Veljeni vierailun jälkeen näen asuntoni taas uusin silmin: oikeastaan tämä onkin hyvä asunto. Olenpa saanut hankittua itselleni hyvän kodin. 

Veljeni ollessa käymässä ajattelen myös, että on luojan lykky, että nyt ei tarvitse yrittää mitään. 

Tässä voi vain olla. Ei helvetti soikoon tarvitse miettiä, mitä kaikkea arvosteltavaa hän keksii asunnostani. En kuulu niihin, jotka hinkkaavat joka kolkan hammasharjalla. Perussiisteys riittää minulle. Kaikille se ei riitä. Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kaikista niistä asuntoni kolkista, joita en ole viimeisen päälle hinkannut. 

Myöhemmin samalla viikolla Aake Kalliala sanoo telkkarissa Maria Veitolalle kahvipöytää laittaessaan jotenkin niin, että "kyllä mä ruuanlaitosta tykkään, mutta tästä serveeraamisesta mä en tykkää". Serveeraamisella hän tarkoitti käsitykseni mukaan kaikennäköistä sellaista, mitä vieraita varten pitää laittaa. Oikeanlaiset lautaset ja kupit ja kipot ja servetit ja ties mitä. 

Ajattelen, että se on just näin. 

Kyllähän sitä kahvit ja tarjoilut voi laittaa, mutta ylimääräinen stressilastillinen tulee siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat, mitkä vieraiden kanssa pitäisi huomioida. 

Veljeni ei ole vieras, hänen takiaan ei tarvitse serveerata, ei ainakaan niin, että stressikuorma tuntuu tuhannen kilon painoiselta.

Puhumme veljeni kanssa asuntolainojen koroista. 

Keskustelun jälkeen olen uudella tavalla toiveikas. 

Ehkä tilanne ei olekaan toivoton. 

Veljeni käynnin jälkeen ajattelen, kuin joku henkinen ovi olisi auennut. 

Mitä kaikkia kielikuvia sitä nyt onkaan. 

Näen mielessäni keväisen terassin ja sieltä virtaavan valon, ja nyt olen avannut henkisen terassin oven. 

Tai sitten olen ollut ikkunattomassa huoneessa, ja nyt siellä on ikkuna. 

Joku on joskus sanonut, että tällainen vaikutus on ihmisten kanssa puhumisella. Tämän takia pitää tavata ihmisiä ja puhua ihmisten kanssa. Jos ei tapaa eikä puhu kenenkään kanssa, jää jollain tavalla oman mielensä vangiksi. 

Ajattelen, että ainakaan minulle tämä yleisohje ei ole pätevä. 

On monia ihmisiä, joiden seurassa en koe oloni paranevan. 

On päinvastoin ihmisiä, joiden seuraan saatan liittyä hyväntuulisena, mutta joiden seurassa alan tuntea, että asiani ovat huonosti ja kaikkien muiden asiat ovat paremmin. 

On harvinaista, että ihmisen seura avaa mielessäni oven tai ikkunan. 

En kovin vakaasti usko siihen, että elämässä kaikella olisi tarkoitus tai että täällä olisi jotakin meiltä salattua mystiikkaa.

Tällaisina hetkinä se kuitenkin käy mielessäni. 

Se, että veljeni sattui juuri tällä viikolla tulemaan käymään, ja että voimme puhua hänen kanssaan ihan tavallisista asioista, oli juuri sitä, mitä tällä viikolla tarvitsin. Ehkä se tapahtui juuri nyt, koska sillä oli tarkoitus. 

Viikko 10: Ajatuksiani Pirjo Heikkilästä

 Ensimmäinen muistoni Pirjo Heikkilästä on ajoilta, jolloin olin henkeen ja vereen Ismo Leikolan fani. Pirjo Heikkilä oli mukana Ismo Leikolan "Mitä jos me silti voitetaan" -musiikkivideolla.

Joskus niihin aikoihin tutustuin Siskonpeti-komediasarjaan. Sittemmin olen katsonut kaikki kolme Siskonpeti-sarjan kolme tuotantokautta lukuisia kertoja. Mielestäni Siskonpeti on suorastaan nerokas, käsittämättömän hauska, ajatuksia herättävä ja puhutteleva televisiosarja. Olen onnellinen, kun joku osaa ja tekee jotain niin hienoa, kuin Siskonopeti-sarjan tekeminen. 

Yksi parhaista asioista Siskonpeti-sarjassa on Pirjo Heikkilä, ja ne uskomattoman hienot hahmot, joita hän on sarjaan toteuttanut. 

Pirjo Heikkilä on yksi niistä julkisuuden henkilöistä, jotka olen nähnyt livenä. Hän oli koomikko-kollegoidensa kanssa mukana "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" -teatteriesityksessä vuosia sitten, ja se jäi minulta silloin näkemättä. Viime keväänä teatteriesitys esitettiin Helsingin komediateatterissa uudelleen, ja ryntäsin heti katsomaan sen. Teatteriesitys oli loistava, kuten osasin odottaa. 

Sitä sen sijaan en osannut odottaa, että esityksen jälkeen minulle tulisi tilaisuus saada yhteiskuva Pirjo Heikkilän ja muiden esityksen näyttelijöiden kanssa. Esityksen jälkeen näyttelijät tulivat lavalle, ja heidän kanssaan sai mennä juttelemaan, ja heidän kanssaan sai otettua yhteiskuvia. 

Mielessäni olisi ollut noin miljoona asiaa, mitkä olisin voinut ja halunnut sanoa Pirjo Heikkilälle. Hänen ajatustensa ja huumorinsa merkitys elämäni hetkissä on ollut mittaamaton. 

Kun nousin lavalle mennäkseni yhteiskuvaan heidän kanssaan, Pirjo Heikkilä sanoi minulle ystävällisesti "moi". Vastasin siihen asiakaspalvelutyössä kehittyneellä vaistonvaraisuudella. 

En saanut sanottua mitään muuta. En sanonut mitään niistä asioista, mitä olisin halunnut saada sanottua. Ja ehkä hyvä niin. 

Eilen kuuntelin Vain työelämää -podcastia, jossa Pirjo Heikkilä oli vieraana. 

Podcastilla oli sama vaikutus kuin aina, kun kuulen Pirjo Heikkilän kertovan ajatuksistaan jossain tai kun luen hänen ajatuksiaan jostain. 

Nauran ja liikutun, minua koskettaa se, mitä Pirjo Heikkilä sanoo. Siinä kaikessa on ensinnäkin jotain hyvin samastuttavaa. Ennen kaikkea hän tekee aina aivan mahtavia oivalluksia ja osaa sanoa ne turhia kaunistelematta ja hauskasti. 

Jos puhumme tästä podcastista, nostaisin esiin ainakin seuraavat asiat:

Ensinnäkin koen hyvin puhuttelevaksi sen, että Pirjo Heikkilä on pyrkinyt teatterikorkeakouluun ja teatterityön laitokselle opiskelemaan kymmenen kertaa, eikä ole päässyt sinne, mutta silti hän on tehnyt upean uran. 

Kuten olen kaiketi täällä blogissa kirjoittanut noin 50 kertaa, vihaan sitä, kun ihmiset puhuvat, että he "vain läpällä kokeilivat ja sattuivat pääsemään sinne ja tänne tai saamaan sitä tai tätä" tai jos he jollain muulla tavalla ilmaisevat, että eivät oikeastaan ole tehneet mitään, ja menestys on vain tullut heille ilman minkäänlaista vaivannäköä. En kestä sellaista puhetta, ehkä osin kateudesta, mutta suurelta osin halveksunnan takia: jos menestys tulee yrittämättä, niin kannattaisiko vähän edes yrittää, niin silloinhan voisi päästä aivan huipulle? Miksi tuhlaat aikaasi läpällä tekemiseen, kun voisit miettiä, mitä oikeasti haluat, ja lähteä sitten tavoittelemaan sitä?

Arvostan aivan hirvittävän paljon sitä, että Pirjo Heikkilä on tiennyt, mitä haluaa, ja jaksanut yrittää uudelleen ja uudelleen. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä tuo esiin asian, jota en aiemmin hänestä tiennyt: hän arvostaa korkeasti koulutettuja ihmisiä. Hän ihmettelee, miten joku jaksaa lukea paljon kirjoja, muistaa asioita ja yhdistellä niitä, hän katsoo yliopiston käyneitä ihmisiä ihaillen. 

Tuntui pitkästä aikaa hyvältä kuulla, että joku voisi arvostaa sellaisia asioita. Itse olen vuosien myötä alkanut pitää kaikkea tällaista itsestäänselvyytenä - ja kuullut elämäni aikana valitettavan paljon myös vähättelyä, niin että tällaisten asioiden arvostettavuutta ei ole vuosiin kyennyt näkemään. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä nostaa esiin myös asian, jota itse olen monta kertaa miettinyt: ihmiset antavat ihan liikaa ja välillä ihan kummallisia ohjeita ihmisille, jotka ovat epäonnistuneet jossain, mitä ovat yrittäneet. 

Yksi tällainen kummallinen ohje on: "Saat sen mitä haluat, kun vain lakkaat yrittämästä."

Itse olen kuullut tuon ohjeen, ehkä hiukan eri sanoin, mm. etsiessäni parisuhdetta. 

Se on yksi elämänalue, jossa ihmiset ovat kummallisen hanakoita neuvomaan, oli heillä itsellään parisuhdetta tai ei, tai kuinka hyvin heidän oma parisuhteensa toimii. Ihmisillä on iso säkillinen neuvoja jaettavaksi siihen, millainen pitää olla ja millainen ei saa olla, ja mitä pitää tehdä ja miten ei voi toimia, jos haluaa parisuhteen. Ja nämä ohjeet kaadetaan sinkkuihmisen päälle, kysyi hän niitä tai ei. Ja kaikista näistä toimintaohjeista huolimatta yksi keskeinen ohje kuitenkin on: "Ei se etsimällä löydy. Se löytyy, kun vähiten odotat."

Pirjo Heikkilä sanoo tuossa podcastissa, että hänen mielestään tämä ei pidä paikkaansa. Jos ihminen haluaa jotain asiaa oikein kovasti, hän voi saada sen, tai hän voi yhtä hyvin olla saamatta sitä. Ja toisaalta, jos ihminen lakkaa haluamasta tai yrittämästä, voi olla, että hän silloin saa sen asian, tai sitten voi olla, että hän ei silloinkaan saa sitä. 

Olen samaa mieltä. 

Ainut jäljelle jäävä kysymys on: mikä ihmeen tarve ihmiskunnalla on jaella neuvoja ihmisille, jotka eivät niitä kysy?

Loppukaneetti: Pirjo Heikkilä on mahtava! Aina, kun ajattelen, että olen liian täynnä tätä elämää, yhteiskuntaa ja ihmisten typeryyttä, enkä jaksa enää mitään, niin Pirjo Heikkilä on yksi niistä asioista, jotka vähän keventävät taakkaa. Onneksi meillä on hänet ja hänen kaltaisensa!

Viikko 9: Konfliktien välttely

 Tämän viikon teema on konfliktitilanteet ja suhtautumiseni niihin. 

Jos minulta esimerkiksi työhaastattelussa kysyttäisiin, miten suhtaudun konflikteihin, sanoisin varmaan jotain tämän suuntaista:

"On tärkeää kuulla kaikkien mielipiteet ja päästä lopputulokseen yhdessä keskustelemalla."

Mielestäni sinänsä hyvä vastaus...

...josta ei kuitenkaan juuri ole käytännön apua, kun tulee konflikteja ja niihin pitäisi löytää suhtautumistapa.

Olen ollut vetämässä kokousta, jossa jouduttiin konfliktiin, vaikka en osannut yhtään odottaa sitä. 

Muistan, kuinka tuossa tilanteessa toinen ihminen sanoi pariin kertaan näin:

"Mä en tykkää tän keskustelun sävystä nyt."

Hän ei kuitenkaan vienyt tilannetta mitenkään eteenpäin, ei pyrkinyt esimerkiksi itse muuttamaan keskustelun sävyä.

Yritin itse sanoa, että on tärkeää, että kaikkien mielipiteet tulevat esiin, ja että ei missään tapauksessa ole tarkoitus, että kenenkään mielipidettä jyrätään, vaan että nyt täytyy keskustella siitä, miten toimitaan. 

Näilläkään sanoilla ei tilanteessa ollut mitään käytännön merkitystä. 

Tällä viikolla kuuntelin kokouksessa tilannetta, joka tuntui eskaloituvan konfliktiksi. 

Ainut ajatukseni oli suunnaton helpotus siitä, että juuri se asia juuri siinä hetkessä ei millään tavalla koskettanut minua. Minun ei tarvinnut ottaa siihen sanallakaan kantaa. 

Kummallisesti jo samalla viikolla olin toisessa tilanteessa, jossa tilanne eskaloitui konfliktiksi, tällä kertaa niin, että tilanne tuntui mielestäni pahalta, enkä tiennyt, mitä nyt pitäisi tehdä. 

Olen todennut, että pyrin työelämässä mahdollisuuksien mukaan välttelemään konflikteja. Olen kiitollisena myös todennut, että työelämässäni niitä on tullut vastaan suhteellisen harvoin. On erikoista, että samaan viikkoon on nyt mahtunut kaksi tilannetta.

Jälkimmäisessä tilanteessa toinen ihminen puuttui keskusteluun sanomalla niin ikään hyvin tyypilliset sanat, jotka olen kuullut ennenkin:

"tässä riitelee nyt asiat, ei ihmiset."

Jälkikäteen nauroin sanoille. 

Mielettömän hyvä ohje tilanteeseen, jossa kaikki ovat pahoittaneet mielensä tavalla tai toisella. Selkeä ja konkreettinen ohje: ette te kaksi nyt siinä oikeastaan riitele, kun tässä on nyt nämä asiat, jotka rupesivat keskenään riitelemään. 

Edelleen mietin, miten näissä tilanteissa pitäisi tai olisi pitänyt toimia. 

Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkien näkökanta pitäisi aina kuulla. 

Jos joku ei saa tahtoaan läpi, hän voi kuitenkin jäädä siihen tunteeseen, että häntä ei ole kuultu. 

Voidaan pyrkiä välttelemään konflikteja viimeiseen asti. Siinä sivussa voi jäädä käymättä monta muutakin tärkeää keskustelua.

Voidaan sanoa, että ei pidetä keskustelun sävystä, koska onhan olemassa mahdollisuus, että joku ei huomaa keskustelun ikävää sävyä muuten. En tiedä, vaikuttaako ääneen sanottu huomio jonkun ihmisen toimintaan. 

Voidaan keskustella, mutta ei voida taata, että kaikki kokisivat voivansa osallistua keskusteluun yhtä lailla. Aina joku on toista äänekkäämpi ja joku parempi pukemaan ajatuksensa vakuuttavasti sanoiksi. 

Voidaan sanoa, että ihmiset eivät riitele, vaan asiat. Ja laskea sen varaan, että ihmiset sitten osaisivat jollain konstilla irrottaa itsensä tilanteesta ja ajatella vain asioita. Voi olla, että joku tähän pystyy. Minusta se tuntuu yleisesti ottaen melko hankalalta. 

Sitten voidaan ottaa käyttöön se mielestäni tavallisin tapa:

ei sanota itse tilanteessa yhtään mitään, mutta puidaan sitä oikein kunnolla jälkikäteen eri porukoissa eri ihmisten kanssa ilman, että edes pyritään ratkaisuun. 

Työelämässä viettämieni vuosien aikana, tällä viikolla mielessäni muotoutunut ajatus:

mitään ei ole tehtävissä. 

Fiksut ihmiset tajuavat sanomattakin, tietynlaiset ihmiset eivät tajua, vaikka heidän kanssaan tekisi ja sanoisi mitä. 

Ei ole mitään keinoja.

Yritetään vain jotenkin selviytyä eteenpäin.