Something that made me smile

Etsin eilen koko päivän jotakin, mikä parantaisi oloani edes hiukan. Illalla luulin etsintöjen päättyvän tuloksettomina, kunnes. Lopulta. Viimeinkin. Ja jäljelle jäi vain ihmetys siitä, miksen aiemmin keksinyt TÄTÄ.

Jotakin, mikä vastustamattomasti saa suupielet nousemaan ylöspäin. Jotakin, mikä tuo sisälleni lämpimän tunteen, vaikka mikä olisi. Arvaatteko mitä se on?
Ette?

Ismo Leikola. Niin ihana mies, niin nerokas, mutta niin sympaattinen. Sellainen tyyppi, jonka kanssa haluaisin jutella. On kuulkaa aika harvassa sellaiset tyypit, joista minulle tulee intuitiivisesti sellainen olo.

En oo koskaan pahemmin perustanut mistään sellaisista kysymyksistä kuin "Jos voisit mennä naimisiin jonkun julkkiksen kanssa, kuka se ois?" Tuntuu, että jotkut pystyvät laatimaan kilometrin mittaisen listan vastaukseksi siihen kysymykseen. Minä en ole oikein koskaan pystynyt onkimaan mieleeni edes yhtä läheskään kelvollista vastausta. Mieleen on vain ajelehtinut ihmetys siitä, kuka hullu nyt jonkun julkkiksen kanssa naimisiin haluais. Eihän niitä edes tunne. Mistä sitä tietää, minkälainen sekopää se tyyppi sitten todellisuudessa olis.
Eikä sitä tiedäkään.
Mut jos mun nyt pitäis valita joku julkkis, jonka kanssa mennä naimisiin, niin kyllä Ismo Leikola olis aika vahvoilla.

Muistan, kuinka joskus pari vuotta sitten näin ensimmäisen kerran joitakin Ismo Leikolan juttuja Youtubesta. Aluksi koko tyyppi ärsytti mua. Ajattelin, että kyllä arkielämässä on jo muutenkin ihan tarpeeks tollasia epäselkeitä mutisijoita, miksi kukaan haluais kuunnella sellasta tuntien ajan jossain stand up -keikalla. En muutenkaan ollut koskaan oikein välittänyt stand up -komiikasta. Sen vähän mitä olin siihen tutustunut, koko skenen idea oli aina tuntunut mielestäni jotenkin teennäiseltä ja suorastaan vaivaannuttavalta.

Sitten näin lisää Ismo Leikola -pätkiä. Ja lisää. Ja lisää. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran nauroin katketakseni, niin paljon, että en ollut henkeä saada. Sen jälkeen aloin aina toisinaan googletella Ismo Leikolaa silloin, kun mulla oli ahdistunut olo.

Olen yrittänyt pikkuhiljaa tutustua muihinkin stand up-koomikkoihin sillä ajatuksella, että jospa ne muutkin avautuis, kun niitä sietäis alkuhankaluuksien yli. Mutta ei. Ei kukaan muu mua sillä tavalla sytytä. Ismo Leikola is the only one.

Eilen tein sellasen löydön, että sillähän on kotisivutkin. Ja siellä on keikkakalenteri. Ja DVD:itä myynnissä. Ja paitoja. Katsoin Youtubesta sellasen ostos-TV-videon ja päätin, että haluan haluan haluan tollasen Ismo-paidan!!!

Eli, nyt kaikki joka tätä lukevat, tietävät, että jos mua haluaa ilahduttaa, niin viekää mut Ismo Leikolan keikalle tai ostakaa mulle sellanen paita. Olisin ihan ekstaasissa.

Murskana.

Niin se tuli tämän vuoden ensimmäinen paniikkiahdistuskin käytyä läpi. Pitkällepä päästiin tätä vuotta. Jäljellä enää vain pelko siitä, että tällaistako se nyt sitten tulee olemaan tästä eteenpäin. Muuttuuko mikään enää koskaan paremmaksi? En halua edes katsoa sitä synkkyyttä, minkälaisena vastauksen näen.

Ja keksin tähän nyt termin "paniikkiahdistus", koska haluaisin käyttää sanaa "paniikkikohtaus", mutta se on kuitenkin tässä yhteydessä kai väärä. Syyt ovat kuitenkin: A) Iänikuinen minusta-ei-ole-eikä-tule-koskaan-olemaan-mihinkään-tunne, joka pitää otteessaan pelottavan voimallisesti B) Ajatus siitä, että en oikein kuulu mihinkään, en ainakaan tähän maailmaan enkä normaalien ihmisten joukkoon C) Tunne siitä, että ei ole (enää) ketään, joka voisi auttaa tai ymmärtää tai johon voisi millään tavalla edes yrittää tukeutua ja D) Eräs viehättävä miespuolinen henkilö, joka taas tänään muistutti minua ystävällisesti olemassaolostaan mm. sanoilla "Vittu sä olet hirveä ihminen" ja siihen perään ihan kunnon litania kaikkea muutakin, mitä nyt en halua tähän kirjoittaa. Tulos: rinnanpuristusta, hengenahdistusta, hallitsematonta itkua.

Huomenna vietetään loppiaista. Onko enää juhlaa, mikä voisi kuulostaa masentavammalta? Joulun lopettajaiset. Pari viikkoa oli sentään kynttilöitä pimeydessä, nyt nekin viedään pois.

Kerrotaan tähän lopuksi sentään se, että minä katsoin tänään jääkiekkoa!!! Ahdisti niin paljon, että oli pakko saada ajatukset johonkin muuhun. Se toimi, hetkeksi. Sanoin iskälle, että "mä katson jääkiekkoa niin harvoin, että oishan se nyt kohtuullista, että edes sillon sitten voitettaisiin, kun mä kerran sadassa vuodessa katson." Ja niin sitä sitten voitettiin! Mistä kylläkin tuli mieleen, että samoin Suomi voitti muutama vuosi sitten MM-kultaa, kun minä tulin viimeisiksi minuuteiksi lukemaan kirjaa sohvalle isän seuraksi. Heti kun istuin sohvalle, niin Suomi alkoi lätkiä maaleja ja huuto siellä telkkarissa yltyi niin kovaksi, että pakko oli nostaa katse kirjasta loppupelin ajaksi. Meillä oli oikein hieno isä-tytär-hetki Ruotsin maalivahdin huonoudelle naureskellessa. Että kyllä me mun isän kanssa hyvin osataan hoitaa homma kotisohvalta. 

Kookoksen tuoksuinen aamu

Tällä hetkellä suoranaiset vitutus- ja angstikäyrät ovat niin korkealla, että ihan omaksi piristyksekseni päätin tehdä postauksen itselleni hyvää mieltä tuottavasta aiheesta, eli tuoksuista. 

Muistelin juuri tänä syksynä sitä, miten alun perin löysin tieni tuoksujen maailmaan, josta en sen koommin ole halunnut löytää pois. Paikannan tämän ajankohdan ala-asteen kuudennen luokan joululomaan, eli aikaan tasan kymmenen vuotta sitten. Kymmenen erilaisten tuoksujen vuotta siis on nyt takana. Eli on kai vähän aihettakin tehdä jonkinnäköinen kartoitus tuoksuhistoriaani.


Ensimmäinen itse tuoksun vuoksi valikoimani suihkugeeli oli juuri tuolloin kymmenen vuotta sitten jostain Citymarketista tai Prismasta ostettu "eksoottisten kukkien tuoksuinen" suihkugeeli. Pidin siitä silloin, mutta toista samanlaista purtiloa en koskaan tullut ostaneeksi. Vuosia myöhemmin yritin kaikin keinoin löytää sen saman suihkugeelin jostakin, tuloksetta. Muistan tuoksun edelleen kuin eilisen, ja tunnistaisin purkinkin, jos sen näkisin. Eipä ole kuitenkaan näkynyt.

Kun tuo eksoottisten kukkien tuoksu loppui, äiti toi minulle jostakin tuliaisiksi Sokokselta ostettua mustikan tuoksuista suihkugeeliä. Pidin siitäkin tuoksusta, mutta en niin paljoa, että olisin himoinnut sitä lisää, kun purtilo lopulta ammotti tyhjyyttään.

Kuudennen luokan keväällä sain 13-vuotislahjaksi ensimmäisen hajuveteni. Se oli merkkitapaus! Kyseessä oli kauan harkitsemani Celine Dion - eau de toilette, jonka pyysin veljeltäni ja hänen tyttöystävältään ihan vain suorasanaisesti tyyliin "Ostakaa tää mulle synttärilahjaks". Ja kappas ihmettä, sehän minulle sitten ostettiin. En osaa oikein kuvailla tuoksua, se oli aika neutraali, mutta ihan käsittämättömän hyvä, ainakin silloiseen makuuni. Suihkuttelin ja nuuskin sitä ihan hurmiossa ja soitin innoissani veljelleni, joka juuri silloin oli töissä ja vastaili vähän hermostuneesti ynähdellen vuolaisiin kiittelyihini, yrittäen sopivissa väleissä lopettaa puhelua, kun minä halusin vain jatkaa.

Vähän ennen seiskaluokan alkua ostin kesälomareissulta silloiseen nuorten tuoksusarjaan kuuluvan vartalosuihkeen, joka oli muistaakseni nimeltään "So... Desidrable" tai jotakin sellaista. Se oli juuri sellainen perus nuorten tyttöjen karkki / kukkaistuoksu, jollaisista pidin muutaman vuoden, mutta joita nykyään en kyllä käyttäisi, vaikka maksettaisiin. Myöhemmin sain joululahjaksi saman sarjan eau de toileten, jonka nuorin veljeni oli (äidin ohjeistamana) ostanut minulle joululahjaksi. Sitä tuoksua tuli siis käytettyä kyllästymiseen asti.

Seiskaluokan syksyn ajan käytin jotakin metsän tuoksuista suihkugeeliä, jonka äiti oli jostakin ostanut. Käytin sitä niin kauan, että kyllästyin siihen totaalisesti. Myös sen tuoksun muistan edelleen, enkä kyllä enää ikinä käyttäisi sitä.

Seiskaluokan syksyyn sijoittuu toinen tuoksuelämäni keskeinen virstanpylväs, nimittäin ELÄMÄNI ENSIMMÄINEN KÄYNTI THE BODY SHOPISSA. En ikinä unohda sitä räjähdysmäistä elämystä, kun veljeni ja hänen naisystävänsä veivät minut sisään Body Shopin ovesta. Siis ihka oikea kauppa, joka on täynnä pelkkiä tuoksuja, rasvoja, hajuvesiä, suihkugeelejä, kosteusvoiteita, saippuoita, tuoksuja tuoksun perään? Olin paratiisissa.

Ensimmäinen Body Shop -löytöni oli joku "Ocean" -alkuinen suihkutuotesarja, joka nimensä mukaisesti kantoi merellisen raikasta tuoksua. Sama teema on seurannut minua sen jälkeen kautta koko elämäni. Merellinen on minulle avainsana yhtä lailla tuoksuissa kuin sisustuksessakin.

Saman vuoden jouluna sain veljeltäni (tai todennäköisemmin hänen naisystävältään) lahjaksi niin ikään Body Shopista ostetun suihkugeelin, vartalosuihkeen ja huulivoiteen. Hurmioitumiseni tuon kaupan uumenissa oli siis mitä ilmeisimmin huomattu. Nämä tuotteet edustivat väriltään (kyllä, tuoksusta voi päätellä paljon sen mukaan, minkä värisessä purkissa se on) sellaista, mitä itse en ikinä olisi päätynyt ostamaan itselleni, eli vaaleanpunaista. Ne myös lupailivat jotain kukkaistuoksua, josta en ollut ihan varma. Kun sitten haistoin itse tuoksua, olin suorastaan järkyttynyt: se oli paras koko siihenastisten tuoksujeni historiassa! Niinpä käytin sitä sitten vuoden verran, eli niin kauan kuin sitä riitti. Lopulta muistin ottaa selvää, mihin sarjaan tuote kuului ja mistä sitä voisi saada lisää. Tuoksu oli nimeltään "Moon Flower" ja lähtöisin jossain aavikolla vain kerran kuussa kukkivasta kukasta. Nykyään sitäkään ei enää myydä, ainakaan tietääkseni.

Seiskaluokan keväällä sain äidiltä nimipäivälahjaksi jälleen himoitsemani eau de toileten, joka taas oli joku nuorille tytöille suunnattu kevätuutustuoksu, nimeltään "Love de Toi". Taas sellainen kukka / karkkituoksu, jota käytin sen kesän.

Syksyllä äitini, joka oli minun avustuksellani tutustunut tuoksujen maailmaan (kyllä, tämä oli asia, jonka opetin äidilleni, hän ei aikaisemmin ollut juuri välittänyt mistään hajuvesistä tms.) osti itselleen raikkaan tuoksuisen hajuveden, jota käytimme molemmat. Suihkugeelinä aloin tuolloin käyttää ihan perus Nivea Creme Softia, joka sen jälkeen on ollut vuosien ajan käytössä. Halpa suihkugeeli, puhdas, raikas ja hyvä tuoksu.

Kahdeksannen luokan keväällä ostin itselleni rippilahjarahoilla Garnier-kasvoveden, joka tuoksui käsittämättömän hyvältä. Myöhemmin, ja nykyäänkin, olen alkanut käyttää koko kasvojenhoitosarjaa ihan vain pelkän tuoksun takia. Kyllä. Garnier-ihonhoitosarja vihreässä purkissa... ja kaikki tietävät mistä on kyse.

Ysiluokalla sain päähäni, että haluan omenantuoksuisen suihkugeelin. Lopulta löysin ja ostin vihreän omenan tuoksua henkivän suihkugeelin, joka oli juuri sopivan pieni purkki: loppui heti, kun kyllästyin siihen. Sen jälkeen aloin suosia kaikkia urheilullisia tuoksuja, kaiken maailman Super Activ Rexonoita ja muita raikkaita ja urheiluhenkisiä suihkugeelejä, joilla puunasin itseni hikilenkkien jälkeen. Samaan kastiin kai menee Palmoliven merimineraaleja sisältävä suihkugeeli, jonka löysin lukion ensimmäisenä vuonna. Lukion ensimmäisen vuoden keväällä ostin viimeiseksi jääneen karkkituoksun, eli Snoopy-suihkugeelin, ihan vain siksi, että se oli Snoopy-tuote. Tiedän, en aina tarvitse kovin jämeriä perusteita ostoksilleni. Enkä sitten edes käyttänyt sitä loppuun.

Lukion toisen vuoden syksyllä löysin uutuustuotteen, Snoopy-eau de toileten, joka minun tietysti oli pakko saada. Sen nimi oli "Sweet dreams" ja se oli jännittävä tuoksu. En osaa kuvailla sitä mitenkään muuten, kuin että se oli tuoksu minun makuuni, vaikkei muistuttanutkaan yhtään mitään aiempaa kokeilemaani. Lopetin sen käytön joskus vanhojentanssien aikaan, sillä silloin se sai minut ainoastaan ikävöimään vanhojentanssiharjoituksia, joissa olin aina tuoksunut siltä ja joihin olisin kipeästi halunnut takaisin.

Viikkoa ennen vanhojentansseja kävin Body Shopissa huvikseni testaamassa kivan värisessä (sinisessä) purkissa ollutta vartalosuihketta. Se oli kohtalokas teko. Tuoksu oli uskomattoman hyvä, aioin jo ostaa sen, mutta päädyin sitten lähtemään kaupasta tyhjin käsin, sillä ajattelin, etten tarvitse sitä. Sarjan nimi oli "Aqua Lily" eli kyseessä oli lumpeentuoksu.

Heti illalla kotona iski sellainen hysteriakohtaus, jotka tulivat valitettavan tutuiksi niin vanhojentanssien kuin ylioppilasjuhlienkin aikaan. En uskalla ajatellakaan, millaisia paniikkeja vetelen sitten joskus, jos päädyn järjestelemään omia häitäni... No, kuitenkin. Illalla kotona olin yhtäkkiä täysin varma, että en voisi mennä vanhojentansseihin ilman sitä tuoksua. 

Yritin kaikin keinoin pyristellä eroon siitä tunteesta, sillä järjellä tiesin, että vanhojentansseissa merkitsi joku ihan muu kuin se, miltä silloin tuoksuisin. Minulla oli kyllä vaikka miten monta muuta tuoksuvaihtoehtoa, jotka olivat minulle mieluisia, enkä todellakaan mitenkään kipeästi tarvinnut enää uutta. Eikä minulla sitä paitsi ollut enää mahdollisuutta saadakaan koko tuoksua, sillä lähin Body Shop oli tunnin automatkan päässä, enkä enää ennen vanhojentansseja millään pääsisi sinne.

Tunne ei kuitenkaan helpottanut. Tuoksu oli saatava. Ikinä sitä ennen tai sen jälkeen en onneksi ole kokenut ihan sen lajin hulluuskohtausta.

Juttu päättyi lopulta sitten niin, että isäni, joka tuolloin oli viikon töissä Helsingissä, kävi hakemassa kyseisen suihkutuotesarjan minulle Vantaan Jumbon Body Shopista. Olin kirjoittanut sekä kaupan nimen että tuotesarjan nimen lapulle, jonka isä otti mukaansa. Parasta oli, että isälläni ei tuolloin ollut autoa käytössä, joten hän oli joutunut pyytämään jotain työkaveriaan kuskikseen. En vieläkään osaa muodostaa sitä mielikuvaa, kuinka isäni ja hänen kaverinsa ovat työpäivän jälkeen saapastelleet raksalta työhaalareissaan Body Shoppiin (jossa kumpikaan ei koskaan ennen ollut käynyt) ja poistuneet sieltä lumpeentuoksuinen tuotesarja mukanaan. Mutta niin vain kävi, sain kuin sainkin unelmieni tuoksun, jota sitten ilolla käytin vanhojentansseissa ja niiden jälkeen.

Seuraava tuoksuhulluus antoikin odottaa itseään kokonaista pari vuotta. Toisen yliopistovuoteni talvella Body Shoppiin rantautuivat uutuuksina suklaan tuoksuiset vartalo- ja huulivoiteet. Siihen astisen (tuoksu)elämäni ajan olin aina ollut vakaasti sitä mieltä, että suklaa tuoksuu kyllä hyvältä, mutta en minä halua suklaalta tuoksua. Suklaa sen enempää kuin muutkaan makeat tuoksut, vaniljat yms. eivät mielestäni sopineet kylpyhuoneeseen tai parfyymipulloihin.

Parin vuoden takaisen talven kylmyydessä sain kuitenkin uuden inspiraation testata suklaan tuoksua. Ja koska tarjolla oli kätevä, matkakokoinen suklaasuihkutuotteiden pakkaus suhteellisen halpaan hintaan, päädyin ostamaan sen. Jos en pitäisi tuoksusta pidemmän päälle, sitä ei jäisi mitään jättipulloa nurkkaan nököttämään.

Joksikin aikaa tulin hulluksi suklaan tuoksusta. Huomasin, että kun minulle tavanomainen, sairaalloinen suklaanhimo iski, entisen suklaalevyn oston sijasta alkoikin riittää suihkuun meneminen. Suihkun jälkeen ympärilläni leijui suorastaan pökerryttävä suklaahuuru. Ei tarvinnut kuin hetki impata itseään, niin tuntui siltä, kuin olisi mättänyt itsensä kunnon suklaaähkyyn.

Sitten sattui niin, että koiramme sairastui ja lopulta kuoli. Sen jälkeen kesti puoli vuotta, ennen kuin pystyin edes avaamaan suklaavartalovoidepullon korkkia.

Sen sijaan ostin itselleni 21-vuotislahjaksi uuden hajuveden, sen kevään uutuustuoksun nimeltä "Acqua de Gioia". Ostosta edelsi pari kuukautta, joina kävin keskimäärin kerran viikossa Sokoksella suihkuttelemassa tester-pulloa itseeni, kunnes sen pinta alkoi uhkaavasti laskea. Lopulta raaskin ostaa tuoksun itselleni syntymäpäivän kunniaksi - enkä ole joutunut katumaan sitä päätöstä.

Vähän ennen kolmannen yliopistovuoden alkua löysin laivalta hajuveden, jota olin aiemmalla laivareissulla testaillut ja jonka ostamatta jättämistä olin katunut katkerasti. Tuoksu oli siis pakko ostaa. Tuo hajuvesi ei kuitenkaan oikein ole juurtunut käyttöön.

Viime keväänä, 22-vuotissyntymäpäiväni kynnyksellä, jostakin iski ihan yhtäkkinen, yllättävän voimakas tarve hankkia uusi hajuvesi. Kyllä, olin käyttänyt kohta vuoden vanhaa Acqua di Gioiaa ahkerasti. Ei, en ollut kyllästynyt siihen. Mutta silti: uusi hajuvesi oli saatava. Kun ystäväni sanoi minulle, että "totta kai tarvitset uuden hajuveden", sain paremman omantunnon ja päädyin jälleen lahjomaan itseäni syntymäpäivänä, tällä kertaa Calvin Kleinin kesätuoksulla. Tuo tuoksu on tällä hetkellä edelleen ehdoton suosikkini.

Viime kesänä löysin Body Shopista jälleen kaksi uutta ihanaa tuoksua: manteli ja kookos. Elettiin aikaa, jona jo siedin suklaan tuoksua, mutta olin vähän kyllästynyt siihen. Testailin huvikseni Body Shopin uutuuksia ja löysin kaksi ennentuntematonta, ihanaa tuoksua, toisen käsivoiteena ja toisen vartalovoiteena. En osannut päättää kumman ostaisin ja kun en sitten oikein tarvinnut kumpaakaan, päädyin poistumaan kaupasta tyhjin käsin. Molemmat tuoksut jäivät kuitenkin kummittelemaan päähäni siinä määrin, että sen jälkeen vähintään kerran kuukaudessa lähdin Body Shoppiin ajatuksella "nyt minä sen ostan" ja poistuin sieltä päättämättömänä, pihinä ja tyhjin käsin.

Joulun alla sattui sellainen onnellinen tapaus, että opiskelukaverini antoi minulle joululahjaksi kookoksen tuoksuisen suihku- ja vartalovoiteen. Tuo ystäväni oli ilmeisesti kuunnellut päättymättömiä löpinöitäni tuoksuista ja suosikeistani niiden joukossa. Ongelma oli siis ratkaistu ja minun tuoksutyhjiöni jälleen täytetty. Tämän hetken suuria arjen ilojani ovat kookoksen tuoksuiset aamut ja välillä tietysti illatkin.



 

Opintojen kurimuksessa taas...

Nyt on kyllä aivan pakko kirjoittaa avautuminen, jonka ajattelin säästää huomiselle, mutta joka tuli enemmän ajankohtaiseksi NYT. Olen vuodattanut tätä samaa asiaa miljoona kertaa monelle, voi, ties kuinka monelle viattomalle ihmisparalle, eikä se siitä miksikään ole muuttunut, mutta tehtäköön nyt tiettäväksi täällä ihan "julkisestikin".

Nyt ollaan nimittäin saavutettu jälleen kerran se aika vuodesta, jota minä VIHAAN. Kun normaalit ihmiset valittavat kaamosmasennusta, minä valitan tammikuumasennusta. Vihaan sitä, että ensin on tehnyt ihan uskomattoman määrän työtä saadakseen yhden vuoden pakettiin, sitten saa pari päivää lekotella joulukuusen äärellä rauhassa, joulun välipäivät sujuvat hitaasti lisääntyvän kauhun vallitessa, sitten ahdetaan nakit ja perunasalaatit naamaan, kulautetaan kuoharit kurkkuun, luodaan katse taivaalle lentäviin satasiin (= ilotulitteisiin?) ja toivotaan hampaat irvessä, ettei se v-tun TAMMIKUUMASENNUS tänä vuonna sittenkään tulisi.

Ja aina se sitten tulee. Pari päivää, kuten tänä vuonna, saattaa mennä siinä huvittavassa harhaluulossa, että tänä vuonna selvittiin vähällä.

SITTEN SE ON KAHTA KARMEAMPI.

Miten ikinä, ikinä, ikinä voi olla mahdollista, että nyt on sitten taas yksi kokonainen, pitkän pitkän PITKÄ vuosi edessä?

Joillekin se kai on toiveikas ajatus, jonkinlainen mahdollisuus uuteen mahdollisuuteen, tai jotain sinne päin, mutta minulle ei. 

Yksi ihan kiistaton syy tähän tammikuumasennukseen ja sen kertakaikkiseen musertavuuteen on elämäntilanteessani. Siinä elämäntilanteessa, jota kärsin nyt neljättä vuotta. Jos ajatellaan pidemmän kaavan mukaan, niin vielä moninkertaisesti kauemmin. Kyse on siis opiskelijan elämäntilanteesta. Ennen kaikkea yliopisto-opiskelijan elämäntilanteesta. Ennen kaikkea sellaisen alan yliopisto-opiskelijan elämäntilanteesta, kuin minulla on.

Lyhyesti sanottuna: lusikalla annetaan ohjausta, kauhalla vaaditaan saavutuksia.

Jos jotain vihaan, niin jatkuvaa epävarmuutta. Sitä on ollut tulvillaan koko se aika, jonka olen yliopistossa viettänyt. Ensimmäisenä päivänä, sinä päivänä, jona astuin elämäni ensimmäisen yliopistorakennuksen kynnyksen yli fuksien infotilaisuuteen, sain lähestulkoon ensimmäiseksi lauseeksi kuulla, että "teistä tulee työttömiä". Sama teema on jatkunut koko yliopistourani ajan. Tuleva työttömyys, spurguus, pummius, oli "hauskana" teemana omissa fuksiaisissani. Jokaisella luennolla olen saanut kuulla, että meidän alallamme ei sitten työllisyyttä ole, meistä ei sitten mitään tule.

Kukaan ei auta kurssivalinnoissa. Joka ainut syksy ja joka ainut tammikuu ovat helvettiä: epätoivoista surffailua yliopiston sivuilla yrittäen miettiä, mitä kursseja sitä nyt sitten ottaisi, mistä olisi hyötyä, mistä kenties saisi jotain irti. Koko ajan kannoilla seuraa se tunne, että minusta ei ole mihinkään.

Kun opinnot etenevät, lisääntyvät jatkuvasti ne sukulaisten, kavereiden ja kaiken maailman hyvänpäiväntuttujen kysymykset, jotka toistavat samaa kaavaa: "Milloin sä valmistut? Miksi et ole jo valmistunut? Mikä susta tulee sitten kun sä valmistut, mihin menet töihin? Ai et tiedä, miksi et tiedä? Miten sä hyvä ihminen opiskelet sellaista alaa, mistä et tiedä, mihin valmistut? Vaihda nyt hyvä ihminen alaa, mene johonkin muualle!"

Tähän asti olen hymyillyt kohteliaasti, viime syksynä olin sen verran kyrpiintynyt, että päätin opetella ensi kesänä kysymään ihan yksinkertaisesti: "Mitä h-e-l-v-e-t-t-i-ä se sulle kuuluu?"

Opiskelen siis alaa, josta pidän. Jos ajattelen asiaa opiskelun kannalta, ei ole mitään alaa, mitä opiskelisin mieluummin, kuin nykyistä alaani. Sen lisäksi opiskelen todella mielelläni kaikenlaista muuta. Olen opiskellut monia erilaisia sivuaineita pääaineeni lisäksi. Kaikesta olen pitänyt. Pidän ylipäätään opiskelusta. Siitä se ei ole kiinni. Voisin opiskella vaikka miten paljon ja vaikka mitä.

Enemmänkin se on kiinni varmuuden puutteesta. 

Siksi on vähän surkeaa kuulla sellaisia kommentteja, kuin "Vaihda alaa" ja "Mene vaikka ammattikorkeakouluun."   Varsinkin, kun tällaisen jälkeen katson ympärilleni, kuulen ja näen, että monet opiskelukavereistani ja heidän läheisistään ovat ylpeitä siitä, että he opiskelevat yliopistossa haluamaansa alaa, ja vielä alaa jonne on kuitenkin aika vaikea päästä.
Minulla on muudan lähisukulainen, joka häpeää minua siksi, että opiskelen vain tällaista hörhöalaa. Että en ole esim. lääkiksessä tai jossain insinöörikoulutuksessa. Ja tuo sen julki aivan tarpeeksi usein.
Se ei paljoa asiaa paranna.
Kun asiaa ajattelee enemmän, tuntuu hullulta, mutta surullisen todenmukaiselta huomata, että oikeastaan koko tämän kolmen ja puolen vuoden opiskeluni ajan olen enemmän ikään kuin pyydellyt anteeksi kaikilta sitä, että opiskelen "vain tällaista alaa" ja "en oikein tiedä miksi tulen tai miksi edes haluan".

Tämä koko kurimus oli yksi painava syy siihen, että juuri loppuun kuluneen vuoden syksynä lopulta hakeuduin YTHS:lle. Siihen oli tietenkin muitakin, ja aika isojakin, syitä, mutta koen, että tämä juuri kuvaamani oli päällimmäinen. Loppuvuodesta kävin monta juttutuokiota tästä aiheesta, ensin terveydenhoitajan ja lopulta oman laitokseni opiskelua koskevista ongelmista vastaavan henkilön kanssa.

Suorastaan järkytyin sitä, mitä kaikki nämä huoliani kuunnelleet ihmiset vastasivat.
"Mutta sullahan on asiat hyvin! Sä oot edennyt tosi hyvin opinnoissa, olet valinnut hyvät ja järkevät sivuaineet, olet suorittanut opintoja tosi hyvillä arvosanoilla, olet toiminut kaikessa juuri niin kuin pitää."
Ja päälle päätteeksi, asia, joka minulla itselläni ei ollut käynyt mielessäkään. Se tuli minulle aivan uutena oivalluksena. Päätin kirjoittaa sen ylös sinä valaistuksen hetkenä, jona se minulle sanottiin.
"Mitä jos välillä kiittäisitkin itseäsi siitä, miten hyvin olet onnistunut monessa asiassa. Sen sijaan, että aina ruoskit itseäsi joka asiasta."

  Tuosta ajatuksesta sain joskus loppusyksystä itselleni välirauhan. Nyt kaiken epävarmuus ja oma huonommuudentunne joka asiassa on päällä taas, oikein mallikkaaseen tammikuutyyliin. En vain pääse irti siitä kuristavasta ja valitettavan vallitsevasta tunteesta, että minusta ei ole mihinkään. 

Olen loppuvuodesta ja nyt jälleen miettinyt sitä, miksei omasta elämästään ja omasta itsestään voi päästä lomalle edes hetkeksi, edes pariksi päiväksi. Ajattelin joululomalle laskeutuessani, että ehkä parin viikon breikki opiskeluista helpottaa oloa. Nyt olen huomannut, että en minä oikeastaan siitä opiskelusta sinänsä lomaa tarvitse. Tarvitsisin hetken lomaa elämästä. Tästä elämäntilanteesta, joka on jatkunut vähän liian kauan. Tarvitsisin edes yhden pienen ajanjakson, jona tietäisin, mitä teen. Tietäisin, että olen ihan hyvä ja onnistun. Tai yhden ajanjakson, jona tekisin jotain ihan muuta, mitä nyt olen vuosikausia tehnyt.

Menihän tämä nyt näköjään "huomisen päivän" puolelle! :D Olen avautumiseni tehnyt, voitte huokaista helpotuksesta. Nyt yritän itsekin suunnata ajatukseni johonkin positiivisempaan.

Sillä sinulla on tänään syntymäpäivä

Tänään on rakkaan isoveljeni syntymäpäivä. Tämä blogimerkintä on siis virallisesti hänelle omistettu, vaikka hän tuskin itse tätä lukee.

Kesällä, jona olin 12-vuotias, olin tämän kyseisen veljeni luona kylässä kolmen yön ajan. Kävimme yhdessä Linnanmäellä, ostimme Tiimarista minulle dalmatialaispenaalin (joka oli aktiivisessa käytössä lukioaikoihini asti!) ja katsoimme yhdessä elokuvat "Vihreä maili" ja "Menolippu Mombasaan". Lisäksi ainakin söimme irtokarkkeja, tuijotimme Salkkareiden kesäuusintoja ja kävimme uimarannalla. Tuo viikon puolikas, jonka vietin ihan kahdestaan veljeni kanssa, oli minulle monella tavalla käänteentekevä. Se on minulle rakas muisto. Toivon, että veljenikin muistaisi sen. Kaikista herkimpiä kohtia en nyt lähde täällä julkisesti purkamaan, mutta voin kertoa, ettei se pelkästään tuota yksinkertaisen hauskaa Linnanmäki-uimaranta-irtokarkki-linjaa noudatellut. Jotain aika suurtakin tapahtui.

Sen kuitenkin haluan kertoa, että veljeni asui tuolloin maailman ihanimmassa asunnossa. Olen sen jälkeen aina miettinyt, että jos asuisin (kuten nyt asun) yksin, ja saisin aivan täysin vapaasti valita, minkälaisessa asunnossa haluaisin asua, asuisin juuri sellaisessa, jossa veljeni silloin asui. Se oli sopivan pieni yhdelle ihmiselle, muttei kuitenkaan liian pieni. Siellä oli kaksi huonetta ja keittiö, joka antaa kummasti tilaa, nyt yksiössä asuneen huomiona. Siellä oli, ennen kaikkea, siniset seinät, joka on minun unelmani numero yksi omaa kotia ajatellen. Siellä oli myös siniset sohvat, siniset verhot ja muistaakseni sininen sänkykin. On meillä veljeni kanssa siis ainakin värimaailma jollakin tapaa yhteinen.Lisäksi asunnossa oli sauna, jonka veljeni kylläkin oli itse sinne rakentanut, mutta kuitenkin, sauna!!!! Ihan järkyttävää, miten onnellinen olisin sellaisesta asunnosta.

On aika pelottava ajatus, että veljeni oli silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Veljeni oli töissä, elätti itsensä, asui noin upeassa asunnossa jne. jne. jne. Taas herää ajatus, mihin minä olen elämässäni päässyt? Tuntuu, etten oikein mihinkään. Vaikka opiskelenkin alaa, joka eniten kiinnostaa. Vaikka olen edennyt opinnoissani ihan hyvin. Vaikka asun itsekin asunnossa, josta ihan tykkään. Silti, silti, silti.

No, joka tapauksessa. Veljelläni on tänään syntymäpäivä! Hurraa-huutoja!

Tähän loppuun kerron vielä, että katsoin tosiaan viime yönä sen "Notre Damen kellonsoittajan". Elämys ei juurikaan eronnut siitä kuudentoista vuoden takaisesta. Tuijotin tietokoneen näyttöä, josta siis elokuvaa katselin, rävähtämättä koko leffan ajan, eivätkä silmät kertaakaan osuneet kellon viisareille. Jäi hirveä hinku saada käsiini lisää vanhoja Disney-klassikoita. Voisinkohan ostaa niitä lisää? Tahdon, tahdon, tahdon!!!

Ihmissuhteista irti repiytymisen vaikeus

Luin tänään loppuun Daniel Glattauerin teoksen Joka seitsemäs aalto (2012). Se on jatkoa romaanille Kun pohjoistuuli puhaltaa (2011). Molemmat ovat sähköpostiromaaneja, jotka kertovat epätavallisen rakkaustarinan Emmistä ja Leosta. Kaikki alkaa väärään osoitteeseen menneestä lehtitilauksen peruutuksesta. Naimisissa oleva Emmi ja yksin asuva Leo aloittavat sähköpostikirjeenvaihdon, joka muuttuu yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi, rakkaudeksi ilman näköhavaintoja toisesta.

Tässä toisessa osassa kuvattiin lähinnä ihmissuhteesta irti repiytymisen vaikeutta. Emmi ja Leo, molemmat tahoillaan, yrittävät kerran toisensa jälkeen jatkaa elämäänsä ilman toistaan. He yrittävät vuoron perään katkaista yhteytensä, kuitenkaan siinä onnistumatta. Rantaan iskeytyvät aallot ovat toinen toistensa kaltaisia, mutta seitsemäs aalto voi muuttaa kaiken.

Teos oli - välillä aivan liikaakin - kuin omasta, jo jonkin aikaa kestäneestä elämäntilanteestani. Muutoin, paitsi että en osaa sisällyttää omaan elämääni ollenkaan näin paljon parantavaa huumoria. Ja toisekseen, minulla ei ole - ehkä juuri siksi - onnellista loppua. Niin juuri, loppua. Suosittelisin tätä kirjaa jokaiselle, ellei loppu olisi niin, niin, niin... ennalta arvattava. Siinä mielessä ensimmäinen osa olisi pärjännyt paremmin ihan yksinään.

Ei kai sitten tältä erää muuta. Tämän päivän ilo on, että katson ehkä Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan, jonka olen nähnyt vain yhden kerran, ja siitäkin on aikaa kuusitoista vuotta. Ihan hurjaa.

Kohti uutta vuotta

Jo hyvän aikaa sitten aloitin sen pohtimisen, mitä uudenvuodenlupauksia tänä vuonna tekisin. Kun en keksinyt mitään hienoa ja järjellistä, aloin pohtia, mitä viime vuosina olenkaan luvannut, ja onko niillä lupauksilla saavutettu yhtään mitään.

Olen luvannut monena vuonna laihduttaa, jonakin vuonna vähän armollisemmin, olla lihomatta. Tulos: olen joskus vähän lihonut, joskus taas laihtunut, mutta koko elämäni aikana minussa tuskin on tapahtunut mitään huomattavan radikaaleja muutoksia painon suhteen suuntaan eikä toiseen. Kannattaako moista siis luvata tänä vuonna? Tuskin. Eiköhän se asia jo noudattele omaa linjaansa ilmankin, että aina uudenvuodenaattoina ruoskin itseäni ylimääräisen kerran.

Samaan teemaan liittyen, olen monena vuonna luvannut liikkua enemmän. Onko se sitten toteutunut? 14-vuotiaasta lähtien olen lenkkeillyt säännöllisesti, 17-vuotiaasta lähtien lisännyt kuvioihin mukaan uimahallin, 18-vuotiaana aloittanut maratoonailun ja tänä vuonna vielä joogankin. Lisäksi olen 14-vuotiaasta lähtien nostellut aktiivisesti käsipainoja ja tehnyt vatsalihaksia. Eikö siinä ole jo ainakin lähestulkoon tarpeeksi, lupauksilla tai ilman?

Viime tai edellisenä vuonna lupasin alkaa ajatella positiivisemmin. En osaa sanoa, onko se toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla vai ei. Olen luonteeltani perusnegatiivinen angstaaja, joka kuitenkin aina tasaisin väliajoin yrittää käännyttää asioita mielessään vähän valoisammiksi. Saan siis itseni nykyään jo mielestäni ihan hyvin kiinni yltiönegatiivisuudesta ja vaadin itseltäni jotain muuta jo ihan ilman uusia lupauksia.

Kun asiaa oikein pohdiskelin, tulin lopulta siihen tulokseen, että oikeastaan ei kannata luvata nyt mitään. Mitä järkeä siinä edes on? Kuka on keksinyt ajatuksen uudenvuodenlupauksista? Onko se sitten jotenkin hienoa, että ensin revitään hiukset päästä pohtiessa ja lopulta väen väkisin temmataan jostain joku lupaus, jonka pitämisessä sitten oikein mukamas terästäydytään. Toiset onnistuvat, toiset eivät.

Eikö voisi sen sijaan luvata itselleen asioita aina silloin, kun lupauksen aika on? Jos se on uudenvuodenaatto, niin mikäs siinä sitten. Mutta ei kai uudenvuodenaatto kellekään ole tosiasiallisesti vuoden ainut päivä, jona tehdään pidettäviksi tarkoitettuja lupauksia seuraavaa vuotta varten?

Olen huomannut, että ainakin minä olisin ehkä paljonkin onnellisempi, jos en kuluttaisi valtaosaa ajastani siitä ahdistumiseen, mitä ensi viikolla, mitä kuukauden päästä, mitä ensi kesänä, mitä jouluna, mitä viiden vuoden päästä, mitä sen ja sen jälkeen yms. yms. Olen yrittänyt opetella pikkuhiljaa elämään enemmän juuri käsillä olevaa hetkeä ja sitä, mitä juuri se vaatii. Seuraava hetki saa luvan pitää huolen itsestään. Muussa ei oikein ole järkeä, kun oikein ajattelee.

Samoin on näiden uudenvuodenlupausten kanssa. Hetken jo leikittelin ajatuksella luvata, että tänä vuonna syön oikein paljon suklaata. Sitten mieleen juolahti, että entä jos juuri tänä vuonna ei oikein teekään mieli suklaata, vaan enemmän jotain muuta? Kannattaako sitä sitten väkipakolla ahtaa, ihan vain uudenvuodenlupauksen nimissä?

Päätin, että tänä vuonna en tee uudenvuodenlupauksia. Teen lupauksia itselleni pitkin vuotta, aina sen mukaan, mitä mikin tilanne milloinkin vaatii. Lupaan sen mitä katson parhaaksi ja koetan olla lupausteni mittainen. Enkä yhtään enempää.

Ensimmäisen lupauksen aika tuli jo uudenvuodenaattona. Opettelen ajattelemaan ja uskomaan, että minä olen hyvä. Kuten joku viisas on sanonut, "ennen kuin diagnosoit itselläsi masennuksen, tarkista, ettet ole ympäröinyt itseäsi idiooteilla." Minun on korkea aika opetella uskomaan, että minä olen helvetin hyvä ja jos joku muuta väittää, niin sen ei tarvitse olla totta. Paskat muista ja muiden mielipiteistä, minä olen oman itseni tärkein henkilö.

Sitten asiasta seitsemänteen. Luin tänään loppuun Tieto Finlandia -voittajan, Ville Kivimäen Murtuneet mielet (2013). Jos joku (ilmeisen lukuisista) lukijoista ei tiedä, se siis valaisee toisen maailmansodan psyykkisten sotavammojen uhreja ja heidän selviytymistään. Järkytyin ainakin parista saamastani tiedosta, joista aiemmin en ollut kuullut.

Ensinnäkin, toisen maailmansodan aikaisessa suomalaisessa psykiatriassa oli vallalla sellainen ajatus, että hallitsematonta pelkoa tai muita psyykkistä horjumista osoittavien sotilaiden oireet eivät johdu sotakokemuksista, vaan ensisijainen syy on sotilas itse. Psyykkisesti oireilleissa sotilaissa siis ajateltiin ilmiselvästi olevan jotakin synnynnäistä vikaa. "Normaalin" miehen ja sotilaan tuli kestää sotakoettelemukset. Kamalinta oli jonkun johtavan sotapsykiatrityypin ihan tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt ajatus siitä, että nämä psyykkisesti oireilevat eli vialliset sotilaat pitäisi jotenkin eliminoida, koska onhan se nyt väärin, että nämä sairaat yksilöt pääsevät johonkin takalinjaan helpompiin tehtäviin samalla, kun yhteiskunnan paras ja terve aines lähetetään etulinjaan kuolemaan. Sairaat yksilöt jäävät henkiin ja pääsevät lisääntymään, mikä rapauttaa yhteiskuntaa.

Ymmärrän toki logiikan, mutta ei silti voi oikein muuta sanoa kuin huh huh. 

Toinen ajatus, joka jäi mieleeni lähes koomisena, oli tutkimuksessa esitetty havainto siitä, että järkytykset ja reaktiot niihin ovat ilmeisesti universaaleja. Niin että jos olet etulinjassa sotimassa järisyttävää ylivoimaa vastaan, paras kaveri tai veli silpoutuu vieressäsi palasiksi ja itse vain juuri ja juuri vältyt kuolemalta, niin jos olet suomalainen, niin sulle todennäköisesti ilmaantuu joku trauma. Mutta jos oletkin vaikka saksalainen tai vaikka afrikkalainen, niin oletkin vaan että "kappas, näin kävi" ja jatkat sotaa kylmänrauhallisesti, kenties vielä hymyillen? Niinkö?

Ehdin jo ajatella, että onpa hienoa, kuinka pitkälle psykologiassa ollaan päästy. Enää psyykkiset häiriöt eivät ole ihan samanlainen stigma kuin toisessa maailmansodassa, eikä niihin suhtauduta yhtä kylmästi ja yksiselitteisesti. Toisaalta, nykypäivänä ollaan menty kyllä jo aika överiksi senkin asian kanssa. Jos nyt vertaa vaikkapa tuohon toisen maailmansodan aikaan, niin meillähän on asiat paremmin kuin hyvin. Kuitenkin jonot psykologeille ovat pidempiä kuin ikinä. Nykydiagnostiikalla jokainen, ihan jokainen sodan aikaan elänyt olisi todennäköisesti ohjattu jonkinlaiseen kriisiapuun.

Eikö siinä ole jotakin vinossa?

Noh, nuo nyt olivat pieniä palasia suuresta ja ajatuksia herättävästä teoksesta, ja blogimerkintäkin paisui epäinhimillisiin mittoihin, joten ehkä lopetan tähän. Jatketaan myöhemmin. Lupaavaa alkanutta vuotta itse kullekin säädylle!