Kirjat että kyynelehtisimme

Lupasin eilen jatkaa kirjateemalla, joten nyt sen lupauksen lunastan.
Olen monesti törmännyt internetin kirjapalstoilla keskusteluihin siitä, mitkä kirjat ovat saaneet kenetkin itkemään. 
Eilen kerroin, kuinka harvinaislaatuista on, että kirja saa mut nauramaan ääneen.
Harvinaista on myös, että kirja saa mut itkemään. Se on ehkä vähän yleisempää, kuin ääneen nauraminen, mutta harvinaista kuitenkin.
Ajattelin siis tänään listata vähän niitä kirjoja, joille olen itkenyt.

Tällaisia listoja on vaikea tehdä, sillä olen lukenut elämässäni niin paljon, ja alkanut kirjoittaa lukemani kirjat ylös vasta pari vuotta sitten. Laitan tähän siis vain ne, jotka muistan, eli joku tai jotkut tärkeät kirjat saattavat hyvinkin jäädä pois. Olen pahoillani siitä.

Lisäksi ajattelin nyt ihan suosiolla jättää listasta pois kaikki ne kirjat, joissa jonkun koira tai muu lemmikkieläin kuolee. Muistan, kuinka jo pikkulapsena opin sen, että jos jossakin lastenkirjassa joku sai koiran, niin takuuvarmasti se kirja ei päättynyt ennen kuin koira oli haudattu. Jostain syystä yksikään lapsille kirjoittava ei voinut jättää kertomatta, että koiran elämä on rajallinen ja paljon lyhyempi kuin ihmisen. Ilmeisesti oli aivan ensiarvoisen tärkeää valaista lapsilukijalle, että siitä lemmikkieläimestä täytyy joka tapauksessa jossain vaiheessa luopua.

Koska oon lapsesta lähtien lukenut paljon, olen lukenut myös aivan valtaisan määrän kirjoja, joissa joku ikäiseni päähenkilö saa, yleensä koiran, mutta joskus jonkun muunkin lemmikkieläimen. Suosituin eläin fiktiivisissä kertomuksissa oli kuitenkin koira. Ja lapsille suunnatuissa fiktiivisissä kertomuksissa, joissa seikkaili lapsipäähenkilö, lemmikin saaminen oli myös aika suosittu teema. Ja joka kerta, joka ainut kerta, se koira sitten lopulta kuoli. Suurimmassa osassa tapauksista jollakin tavalla traagisesti, jäi auton alle tai jouduttiin lopettamaan tai joku raateli sen tai se myrkytettiin tai jotakin muuta kamalaa sattui, mutta vähintäänkin koiran piti kuolla vanhuuteen ns. "luonnollisesti". Joka ikinen kerta minä itkin vuolaasti niissä kohdissa, itkin ihan hysteerisesti, ja mulle oli aivan turha yrittää järjellistää, että se oli vain tarina. Lopulta opin siihen, etten enää lukenut ainoatakaan kirjaa, jossa joku sai koiran. Yhä edelleen sanon aina, jos jossakin kirjassa tai elokuvassa vilahtaa koira, että "tää elokuva / kirja ei lopu, ennen kuin toi koira on kuollut." Useimmiten olen valitettavan oikeassa. Yhä edelleen itken niille kohtauksille aivan valtavan paljon.

Joten, jätän ne koirankuolemis-kirjat nyt suosiolla listaamatta, sillä en millään muista niiden kaikkien nimiä, eikä liene enää tarpeen analysoida sitä itkua enempää. Olen pienestä pitäen joutunut ihan oikeassakin elämässä kohtaamaan aivan tarpeeksi rakkaiden koiraystävien ja muiden lemmikkien hautaamisia, musta on jo liikaa törmätä niihin joka välissä fiktiossakin.

Aloitan siis nyt, listalla jonka kirjoja lukiessa jokin muu kuin koiran kuolema on saanut mut kyyneliin. HUOM. Saattaa sisältää spoilauksia kirjoista.

Reko ja Tiina Lundán: Viikkoja, kuukausia
Tää oli harvinaislaatuinen teos. En ole koskaan ennen tätä teosta enkä tän teoksen jälkeen törmännyt toiseen tällaiseen kirjaan, jonka luen kannesta kanteen yhdessä yössä, ja jolle tuon saman yön aikana sekä nauran hervottomasti että itken hysteerisesti. Tämähän on siis jo lähtökohdiltaan uskomattoman surullinen kirja: tositapahtumiin perustuva kertomus kirjailijasta, joka saa tietää  pian kuolevansa, ja kirjoittaa viime tekonaan kirjan yhdessä vaimonsa kanssa. Vakava sairaus ja kuoleman hiljattainen lähestyminen eivät estä lämmintä huumoria ja arjen pienten ilojen ja surujen jatkuvaa läsnäoloa. Tätä kirjaa lukiessa pääsin jotenkin ihan erityisellä tavalla vauhtiin itkemisessä ja itkin saman tien päähenkilön ja hänen perheensä kohtalon lisäksi kaikki menneet, nykyiset ja tulevat omatkin murheeni, itkin kaikki vuosia sitten lopetetut koirat ja kaikki kauan sitten perheessämme sattuneet sairastumiset ja kaiken, mitä nyt vain ihminen voi itkeä.

Torey Hayden: Tiikerin lapsi
Tämäkin on (luultavasti) tositapahtumiin pohjautuva teos, jonka kirjoittaja on toiminut erityisopettajana ja lapsipsykologina. Tiikerin lapsi on tarina yhdestä hänen oppilaastaan, älykkäästä, mutta kaltoin kohdellusta tytöstä, joka oppii luottamaan itseensä ja muihin ihmisiin uudella tavalla saatuaan huolenpidon ja välittämisen kokemuksia opettaja-oppilassuhteessaan. Itkin tälle lähinnä siksi, että sillä hetkellä se toi minulle mieleen omassa elämässäni tapahtuneita, herkistäviä asioita.

Torey Hayden: Auringonkukkametsä
Tää oli vaan niin käsittämättömän surullinen kirja, ettei tunteellisella ihmisellä kerta kaikkiaan ollut muuta  mahdollisuutta, kuin itkeä kyynelkanavansa kuiviin. Pahinta oli, että tääkin takakannen mukaan perustuu tositapahtumiin. Se on tarina nuoresta tytöstä ja hänen äidistään, joka on kokenut elämässään liian kovia. En voi sanoa muuta, kuin että jotenkin suorastaan liian traaginen ja liian julma ja surullinen. Harvoin mikään kirja on näin järisyttävä kokemus.

Torey Hayden: Pöllöpoika
Kyllä, Torey Haydenin kirjoja oon lukenut aika monta. Eikä ne ole aiheiltaan mitenkään hilpeimmästä päästä. Tää oli lastenkirja, lapsille suunnattu kertomus ystävyydestä, siitä, miten kiusatut, syrjityt, yksinäiset ja ulkopuoliset lapset löytävät toisensa, ja miten tuhoisaa voi olla liian suuri kiintymys toiseen elävään olentoon. Tän ei ainakaan väitetty perustuvan tositapahtumiin, enkä oikeastaan tiedä, mikä tässä itketti niin kovin. Ehkä juuri se, miten julmat ja lopulliset seuraukset voikaan olla sillä, että pelkästään ja vain ja ainoastaan rakastaa liikaa jotakuta toista.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Olin 13-vuotias lukiessani tän ensimmäisen kerran. Kestin mielestäni aika pitkälle aika urhoollisesti. Mutta se kohtaus, missä ensin suosikkihenkilöltäni räjähtää silmät poskille, ja sen jälkeen haavoittuneita täynnä oleva ambulanssi pommitetaan viimeisen päälle raunioiksi niin, ettei varmasti yksikään surkeasti pakoon yrittävä haavoittunut jää sätkimään, oli mulle liikaa.

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 2 ja 3
Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei maailmassa ole yhtäkään kirjaa, mitä jokaisen tulisi lukea, niin melkein tekisi mieleni kuitenkin olla sitä mieltä, että jokaisen suomalaisen tulisi lukea Täällä pohjantähden alla -trilogia. Se on suomalaisen kirjallisuuden peruskivi. Se tuo lukijan eteen yhden sukupolven, ihmiset, joista tekstin myötä tulee tuttuja, kuin hyviä ystäviä, niitä, jotka voisivat olla ketä tahansa meistä. Näiden henkilöiden kanssa lukija saa sitten elää maamme historian merkkipaalut, itsenäistymisestä sotien kautta jälleenrakennettuun Suomeen. Eikä varmaan koskaan päästä yksimielisyyteen siitä, pitäisikö sitä kutsua enemmän menetys- vai menestystarinaksi.
Vaikka trilogian ei mitenkään erityisesti mainosteta perustuvan tositapahtumiin, on kuitenkin ilmeistä, että se on jonkinlainen ikkuna kansakuntamme historiaan. Vaikka ei ehkä ollutkaan nimenomaan Akseli ja Elina Koskelaa lapsineen, oli varmasti kuitenkin joitakin, jotka joutuivat elämään ja kokemaan saman kuin he, sen, mitä on vaikea hyväksyä ihmisen joutuvan kohtaamaan elämänsä aikana. Se näissä kirjoissa itketti.

Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas
Tarina 13-vuotiaasta Jennasta, jonka äiti sairastaa vakavanlaatuista syöpää ja lopulta kuolee.
Jutun kulku oli tiedossa alusta lähtien, mutta silti lopulle ei vain voinut olla itkemättä. Kai sitä sitten edes fiktiossa toivoisi ihmeitä silloin, kun niille ei todellisuudessa oikein anneta sijaa.

Jodi Picoult: Sisareni puolesta
Tämäkin tarina oli jo lähtökohdiltaan jotenkin liian surullinen ja liikuttava, enkä oikein uskonut voivani itkeä ääneen, koska luulin tietäväni, mitä tapahtuu. Itkin kuitenkin. Itkin sille, että loppu olikin järkytys, aivan toisella tapaa kuin olin kuvitellut. Ja itkin sille, että itse olin lukuhetkellä lopullisen stressaantunut ja seuraavana aamuna lähdössä Roomaan maratonille.

Merja Laitinen: Häväistyt ruumiit, rikotut mielet
Tutkimus insestistä, pedofiliasta ja ihmisistä, jotka sen ovat joutuneet kokemaan. Lienee turha analysoida enempää, miksi itkin. Lisäksi tätäkin lukiessani pääsin hyvään itkunpurkamisvauhtiin, joten ei sitä kannattanut kesken lopettaa. Itkeä vollotin saman tien kaikki omatkin vähäpätöiset surkeuteni ja huolenaiheeni.

Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia
Tarina lukiolaispojasta, joka toteuttaa kouluammuskelun.
Itkin pojan äidin puolesta ja sen vuoksi, miksi sen pojan piti kokea sellaista. Miksi hänen piti joutua tilanteeseen, jossa hän ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kouluun ase ladattuna lahtamaan luokkakavereita. Itkin tämän maailman loppumatonta julmuutta, joka on liian todellista rajoittuakseen pelkkään fiktioon.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Suosikkihenkilöni kuoli. Tän kirjan ilmestymistä odotettiin ensin vuositolkulla, ja sitten saatiin tietää, että joku keskeinen henkilöhahmo kuolee. Arvuuteltiin aina porukalla läpikotaisin, kuka siinä nyt sitten voisi kuolla. Lopulta luen kauhealla kiireellä 1000-sivuisen kirjan läpi ja sydän pysähtyy joka kerta, kun joku dramaattinen tilanne iskee päälle. Ja lopulta, juuri ennen kirjan loppua, raskaan luku-urakan jälkeen, kaiken jännityksen ja tunnelatausten päätteeksi, ei kukaan muu kuin Sirius Musta, se, josta minä pidin kaikkein eniten. Ei lisättävää.

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
15-vuotias Tessa sairastaa leukemiaa ja tietää kuolevansa. Hän on laatinut listan asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin kuolee, ja paras ystävä auttaa häntä siinä.
Taas kerran teos, jonka lopulle ei vain voinut olla itkemättä, vaikka alusta pitäen tiesi, kuinka tulee käymään.

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Tää oli mun lohtukirja viime keväänä, kun mulle tapahtui muutama ikävä asia peräjälkeen. Sain iloa ja voimaa elää tän kirjan avulla.
Ja sit yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroituksia, tapahtui ihan kauhea juttu. Tosta noin vaan. Itkin, mutta olin aika kiitollinen siitä itkusta, koska jollakin tavalla se kirja kuitenkin tuntui myötäelävän mun surullisuutta.

Lopetan tähän, sillä en nyt enää keksi enempää.
Kirjat eivät ole missään surullisuusjärjestyksessä, vaan jälleen vain mieleentulojärjestyksessä. En tiedä miltä tuo lista teidän mielestänne näyttää, mutta siinä se nyt on. Lukekaa tai itkekää ja lukekaa tai olkaa lukematta. :D



 

Kirjaimellisesti :)

Tänään haluan puhua teille hiukan kirjoista. Vaikkapa sitten menneen Runebergin päivän kunniaksi. Ja vaikka saman tien senkin kunniaksi, että söin tänään hyviä Runebergintorttuja, mums.

Mainitsin eräässä taannoisessa blogimerkinnässäni siitä todella ankeasta (ja onneksi melko harvinaisesta) tilasta, jonka nimitin kirjatyhjiöksi ja jonka nyt olen joutunut kokemaan. Onneksi se on hyvää vauhtia menossa ohi.

Kaikki alkoi siitä, kun pakotin itseni lukemaan J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa -teoksen. Miksikö? Siksi, että mielestäni se kuuluu lukea. En ole sitä mieltä, että maailmassa olisi yhtäkään kirjaa, jota jokaisen tulisi lukea ennen kuolemaansa, mutta olen sitä mieltä, että jos haluaa joskus työskennellä kirjallisuuden parissa, kuten minä haluaisin, niin olisihan se hyvä saada jonkinlaista tuntumaa kirjallisuuden kenttään. Sellaistakin kirjallisuutta koskien, jota ei muuten ryntäisi riemusta kiljuen lukemaan.

Mä olen myös vilpittömän kiinnostunut oikeastaan ihan kaikesta kirjallisuudesta. Olisin ihan valmis lukemaan minkälaisen kirjan tahansa. Jokaisessa kirjassa varmasti on jotakin lukemisen arvoista. Lukeminen on elämäni alusta lähtien ollut mieluisin harrastukseni. Kirjallisuudella on erityinen paikka sydämessäni. Ja niin edelleen. Mutta, palataanpa sitten siihen Sieppariin ruispellossa. Olin kuullut aika monelta, että se olisi hyvä kirja, ja niinpä päädyin ottamaan sen joululomalukemiseksi.

Todellakin, joululomalukemiseksi. Ja kyllä mä sen joululomalla aloitin. Mutta ei ollut puhettakaan, että olisin saanut sitä joululoman aikana loppuun tahkotuksi.
Pakoilin sen lukemista minkä kerkesin. Aloitin sen, mutta en ollut millään jaksaa muutamaa sivua pidemmälle. Jossain vaiheessa, kun pääsin alun yli, lukuvauhti kiihtyi vähän, ja lopulta lukeminen ei enää tuntunut niin vastenmieliseltä. Mutta ei kyllä paljon parempaakaan.
En oikein tiedä, mikä siinä kirjassa nyt oli vikana. Ei oikeastaan mitään. Ei se nyt oikeastaan ollut tylsä, ei pitkäveteinen, ei ärsyttävä, ei huonosti kirjoitettu, ei mitään mainittavaa huonoa puolta. Mutta ei siinä oikein ollut mitään mainittavaa hyvääkään. En puhunut sen kanssa samaa kieltä, kuten mulle on ilmeisesti muodostunut tavaksi sanoa kirjoista.

Vihdoin sain kuin sainkin sen rykäistyä loppuun vuoden ensimmäisellä Tampereen-matkallani. Se oli skoolauksen paikka. Jatkoin Mikko Rimmisen Pölkky -teoksella. Odotukseni sen suhteen olivat korkealla. 

Ja korkealta sain myös pudota.

Olin lukenut kaikki Rimmisen aiemmat teokset, eli Nenäpäivän ja Pussikaljaromaanin aikaisemmin. Jälkimmäisen luin opiskelujen vuoksi toisena yliopistovuonna. Aluksi se oli mielestäni vähän tylsä, mutta vauhtiin päästyäni ihan hervoton. Muistan, kuinka kulutin erästä yötä opiskelijakämpässäni sitä kirjaa lukien (se oli saatava loppuun ennen seuraavan päivän lukupiirityöskentelyä) ja luulin tukehtuvani naurusta, jota yritin epätoivoisesti hillitä, että en häiritsisi seinän takana nukkuvaa kämppistä. Harvoin, todella harvoin, nauran ääneen millekään kirjalle. Sekä Pussikaljaromaani että Nenäpäivä saivat mut aikanaan ulvomaan naurusta. Molempien kanssa mun oli pakko pitää välillä taukoa lukemisesta ihan vain, että sain vedettyä henkeä välissä. Ne olivat siis jokseenkin harvinaislaatuisia kirjoja. Nenäpäivässä, vuoden 2010 Finlandia-voittajassa, oli lisäksi mielestäni uskomattoman sympaattinen ja samastuttava päähenkilö, joka epäilemättä ansaitsisi jonkun ihanimman fiktiivisen hahmon pokaalin, jos sellaisia jaettaisiin.

No, olin lainannut Mikko Rimmisen kolmannen teoksen, Pölkyn, kirjastosta ennen joululomaa, ikään kuin kevyeksi luettavaksi ja jonkinlaiseksi vastapainoksi tuolle Sieppari ruispellossa -teokselle.
Huh huh.
Mielestäni se tarina oli surullinen. Se ehkä tavoitteli jotakin samankaltaista, arjen harmaudessa piileksivää humoristisuutta ja lämminhenkisyyttä, kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta onnistui olemaan ainoastaan aivan valtavan alakuloinen. Paikallaan junnaavaa raskaslukuisuutta korostivat vielä ylimitallisen pitkät lauseet, joille oli turhaa tähystellä loppua. Yksi lause saattoi hyvin venyä sivun mittaiseksi, ja usein venyikin. Kohtasinpa taas jotakin, mikä veti vertoja jopa minun lausehirviöilleni.
Ei auttanut kuin tahkota, tahkota, tahkota, sivu sivun perään ja sata sivua toisensa jälkeen, ilman että oikeastaan mitään tapahtui. Ei tapahtunut kertakaikkisesti mitään. Toista niin saamatonta kertojaa ja hahmoa on vaikea edes kuvailla tai kuvitella. Huh huh.
Ja lopulta se loppui, todellakin loppui, vaikka pelkäsin jo, että se kestäisi ikuisesti.
Viimeinen virke, todellakin, koko monen sadan sivun mittaisen opuksen viimeisessä virkkeessä, koko teoksen viimeisissä sanoissa, päästiin tapahtumissa viimein yksi askel eteenpäin.

Ei siitä sen enempää. Olin kiitollinen, kun sain viedä sen opuksen takaisin kirjastoon.
Enkä suosittele. Jos nyt vielä erikseen haluatte kuulla.

Sen jälkeen luin jälleen yhden kirjan Tove Janssonista. Olen lukenut niitä jo koko joukon. Tove Jansson, Muumit, meri, saaristo, ruotsin kieli, kirjailijuus, taiteilijuus, kaikki se on niin mun sielunmaisemaa. Löysin lukuilon ja samalla jonkinlaisen elämänilon ja toivon uudestaan sen kirjan sivuilta. Kuten aina ennenkin, Muumit tulivat apuun.
Tällä kertaa se kirja kertoi Tove Janssonia jollakin tavalla lähellä eläneistä ihmisistä. Siihen oli koottu kaikenlaisten ihmisten muistoja Tove Janssonista, joka kirjaa kootessa on ollut jo poissa. Joukossa oli erilaisten ihmisten erilaisia muistoja: oli perheenjäsenten muistoja Toven lapsuudesta, oli elämänkumppanin muistoja heidän yhteisistä matkoistaan, oli sukulaisten lasten omia lapsuusmuistoja Toven kotona käymisestä, oli Tove Janssonin jossain kirjatapahtumissa tavanneiden ihmisten hajanaisia muistoja, oli kaiken maailman kirjallisuudentutkijoiden tärkeileviä tutkielmia ja erilaisia tulkintoja hänen kirjoistaan, oli niitä, joilla oli joku ihmeen tarve korostaa, kuinka juuri he olivat erityisen läheisiä Tove Janssonille ja sitten oli niitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka kertoivat ihan tavallisia, mukavia muistoja. Oli myös sellaisia, jotka eivät olleet koskaan tavanneet kirjailijaa muutoin, kuin hänen kirjojensa kautta. Ja kuten sanottu, kirjojen kanssa ja kirjojen kautta jutellaan aina. Kirjat joko puhuvat samaa kieltä tai sitten eivät.

Opin tuosta kirjasta taas uusia sanoja, kuten muuminologia. Opin myös, että minä en todellakaan ole mikään ainutlaatuisuus loppumattomassa Muumi-fanituksessani ja tarpeessani yhä uudelleen ja uudelleen palata Muumi-kirjojen pariin. Lopuksi, erään Tove Janssonista tehdyn kirjailijahaastattelun muodossa, löysin jälleen yhden syyn siihen, miksi juuri minä olen valikoitunut Muumi-fanien sankkaan joukkoon.
Kun Tove Janssonilta kysyttiin, kenelle tai millaiselle lukijalle hän teoksensa kirjoittaa, hän vastasi, ettei kirjoita oikeastaan kenellekään. Jos jollekin, niin ensisijaisesti itselleen. Kuitenkin, hän sanoi uskovansa, että jos hänen kirjansa vetoavat johonkin tietynlaiseen lukijaan, niin ne lukijat ovat sellaisia pelokkaita, yksinäisiä ja irrallisia, niitä, jotka eivät oikein tunne kuuluvansa mihinkään, eivätkä ainakaan tähän maailmaan, ja jotka etsivät kirjan sivuilta turvallisuutta ja toivoa, edes hetkellistä pakenemisen mahdollisuutta.

Ja kun tämä meri ja merellisyys nyt tuli puheeksi (olipa harvinaisen hutera aasinsilta), niin päätetään tämä postaus nyt siihen, että tänään luin loppuun tarinan kapteeni Nemosta. Meri on aina kiehtonut minua erityisellä tavalla, jostakin syystä olen aina halunnut asua lähellä merta (mikä ei ole käytännön syistä toteutunut, ehkä joskus...) ja, no, jotakin siinä vain on, mikä vetää minua puoleensa. Kuitenkin, minnekään syvänmerensukellukselle mä en lähtisi ikinä. En ikinä, ikinä, ikinä. Olen siinä mielessä extreme-henkinen, että benji-hypyn tekeminen oli pitkäaikainen haaveeni, joka lopulta toteutui, ja musta olisi uskomattoman hienoa päästä joskus tekemään se uudestaan, tai vielä hienompaa, saada tehdä tandem- tai laskuvarjohyppy. Kuitenkaan, mihinkään sukellusjuttuihin en lähtisi ikinä, en vaikka maksettaisiin. Pelkkä ajatuskin syvällä veden alla olemisesta ahdistaa mua. En suostuisi ikinä menemään sukellusveneen kyytiin edes vähäksi aikaa. Hyi. Olen myös aina pelännyt hukkumiskuolemaa yli kaiken, ja vaikka pidän uimisesta, niin on siinä myös aina jotakin tietynlaista, kunnioituksensekaista pelkoa mukana.

Olen pienenä katsonut piirrettyä kapteeni Nemon seikkailuista. Vuosi sitten löysin pätkiä siitä Youtubesta ja totesin, että ei kyllä ihmekään, etten mä ole tän katsomisen jälkeen ollut kovin innoissani sukellusveneistä tai sukeltamisesta ylipäätään. Siinä tapahtui kaikki hengitysputkien katkomiset vedenalaisella kävelyretkellä, haikalojen kohtaamiset, mustekalojen riepoteltavana olemiset, haaksirikkoon joutuminen, jään alle juuttuminen ja hapenpuutteesta kärsiminen ynnä muuta mukavaa. Vuoden alussa löysin kapteeni Nemosta kertovan kirjan sattumalta kirjastosta ja ihan mielenkiinnosta tartuin siihen. Halusin nähdä, minkälainen se olisi kirjana.

Ei se huono ollut, mutta olin mä vähän pettynyt. Siinä ei tapahtunut ollenkaan niin paljoa vertahyytäviä katastrofeja, ja ne mitä tapahtui, eivät päättyneet ollenkaan lohdullisesti. Oli kiinnostavaa lukea merestä ja merenalaisesta maailmasta, mutta oli se silti vähän lattea, ainakin siihen piirrettyyn verrattuna. Vähän olis voinut olla enemmän draamaa mukana.

Ja nyt lopetan, sillä tää venyi taas jo vähän liian pitkäksi. Jatkan mielenkiintoisia kirjalöpinöitäni joskus toiste. Koettakaa kestää siihen asti.

Ennenaikainen ystävänpäivä

Tämä päivä alkoi tentillä. Muistui taas mieleen, miten kuumottavia tilanteita tentit voivat olla, eikä nää yliopiston järjestelmät tee mitään ainakaan helpottaakseen sitä asiaa. Jännitin tätä tenttiä ihan ylimaallisen paljon, ehkä siksi, että aihe ei ollut mulle mikään mielenkiintoisin, enkä kokenut hallitsevani sitä kunnolla. Suuri osasyy oli varmaan myös se, että nykyisin joudun tekemään niin vähän mitään tenttejä. Yleensä kaikki opettajat täällä haluavat mieluummin luettavakseen esseitä, harjoitustöitä ja muita massiivisempia lopputyöjuttuja, ihan perinteiset tentit ei oikein ole suosiossa. Mutta toisinaan joutuu niihinkin sit, kuten tänään.

Aamulla en pystynyt jännitykseltä syömään. Siinä oli lupaava alku.
Paikan päällä oli ainoastaan tieto siitä, että tentit pidetään kolmessa salissa. Missään ei ollut mitään tietoa siitä, minkä oppiaineiden tentit on missäkin. Sitten kaksi ihmistä tuli siihen huutelemaan nimiä yhtä aikaa niin, että varmasti et saa mitään selvää, minkä nimen ne huusivat. Jossain vaiheessa kuulin kuitenkin oman nimeni sieltä sekamelskan keskeltä ja pääsin tenttisaliin. Se oli jo osa voittoa.

Sitten se kaikkein hauskin, eli tenttikuoren avaaminen. Siinä vaiheessa, kun kaikki on jo salissa, valvoja antaa luvan avata kirjekuoren, jonka sisältä löytyy kysymyspaperi. Mitään apuvälineitä siihen ei tietenkään ole saatavilla. Jos tentaattori on ollut ystävällisellä päällä, hän ei ole liimannut sitä kuorta kiinni millään kestoliimalla, mikä ei irtoa kulumallakaan. Yleensä tenttikuori saattaa jopa olla puolittain auki niin, ettei sitä tarvi kuin vähän kiskaista ja se on siinä.
Tällä kertaa ei mennyt niin mallikkaasti. Minä nyrhin tenttikuorta auki vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kun koko muu sali oli jo hiljentynyt kirjoittamaan.

Onneksi ei tarvinnut vastata kuin kahteen kysymykseen. Onneksi ne kysymykset eivät olleet mitään aivan mahdottomia. Ja onneksi olin sopinut erään ystäväni kanssa syömään menosta tentin jälkeen. Vietimme ennenaikaista ystävänpäivää syömällä hyvin, koska emme näe toisiamme varsinaisena ystävänpäivänä.

Sain tentin valmiiksi yllättävän nopeasti, ja sit syötiin ihan liikaa. Ajatus ei vieläkään kulje kunnolla, kun syötiin niin paljon liikaa, otettiin vielä jälkkärit ja kahvit ja kaikki mahdolliset, ja musta tuntui, kuin olisin vain vyörynyt kotiin sen jälkeen. Jotain kertoo se, että jälkiruokajäätelön kohdalla alkoi jo tehdä vähän tiukkaa. En enää ikinä syö palastakaan mitään. 

Kotiin tultuani huomasin, että mulle oli saapunut S-ryhmän 20 euron lahjakortti, jonka voitin vastaamalla syksyllä digitaalisia pelejä koskevaan kyselytutkimukseen yliopiston sähköpostilistalla viime syksynä. Mukana oli vielä kirje, jossa vielä kerran kiitettiin osallistumisesta tutkimukseen ja toivotettiin hyvää kevättä.

Musta tuntuu, että tänään siis todellakin oli ennenaikainen ystävänpäivä. Sopivasti ystävyyttä tentaattorilta kysymysten muodossa, itseäni kohtaan ruoan muodossa, ystävien kesken yhdessäolon muodossa ja joidenkin tuntemattomien ja mun välillä tutkimuksen ja siitä palkitsemisen muodossa.

Joo. Tästä kirjoituksesta ei nyt oikein tullut mitään, koska en oo i-ki-nä ollut näin ähkyssä. Mutta toivottavasti se perusviesti, eli ystävyys tuli perille.

Ystävyyttä ja rakkautta jokaiselle, joka tän vaivautui lukemaan. <3

Elämä on luopumista

Aiheesta, joka on ajankohtainen tänään.

Kirjoitin jo jossakin alkuaikojen merkinnöissä siitä, miten ja miksi itsensä repiminen irti jostakin ihmissuhteesta on niin lopullisen vaikeaa, vaikka kuinka tietäisi, että se ihmissuhde ei tee hyvää, se ei voi jatkua ja sille on saatava päätös. Tänään taas mietin vähän samaa asiaa.

Muistin, että joku on joskus jossakin ihan opiskelujen vuoksi lukemassani tekstissä esittänyt kysymyksiä siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mitä elämä oikein on. Ja tullut sitten siihen tulokseen, että oikeastaan elämä on kuolemista, niin kuin Juice Leskinen asian kiteyttää. En kuollaksenikaan nyt muista, mikä teksti tuo oli ja mihin aiheeseen liittyen sen edes luin, mutta kyllä se joku tieteellinen teksti oli, eikä mikään oma angstipurkaukseni, kuten joku ehkä voisi luulla.

Siinä tekstissä ja tuossa ajatuksessa oli se idea, että koska kaikki tietävät kuolevansa, elämän lopullinen tarkoitus on hyväksyä se ajatus. Valmistautua siihen. Tehdä hidasta surutyötä oman elämän rajallisuudesta. Kapinoida ja venkuroida ja haluta viimeiseen asti ylläpitää illuusiota jostakin omasta erityisyydestä, siitä, että luonnonlait tekisivät poikkeuksen juuri minun kohdallani. Ja sitten kuitenkin lopulta joutua taipumaan sen edessä. Kohdata läheistensä kuolemien aiheuttama suru ja lopulta se omakin.

Itse en tänään ajatellut niinkään sitä kuolemaa, vaan jotakin vähän lievempää. Ajattelin, että oikeastaan koko elämä on tietynlaista luopumista. Kaikesta, ja lopulta siitä itse elämästäkin.

Monet ovat sitä mieltä, että pienen lapsen on tärkeää oppia sietämään pettymyksiä. Itsekin olen sitä mieltä. Lapsen ei pidä aina saada kaikkea, mitä hän haluaa. Lapsen tulee oppia sietämään epäonnistumisia ja sitä, ettei hän ole aina kaikessa paras eikä muutenkaan maailman keskipiste. Lapsi saattaa joutua kohtaamaan myös suuria menetyksiä, ja esim. lemmikkieläimen kuolemaa pidetään täysin lapsen elämään kuuluvana asiana. Pitää oppia luopumaan ja sietämään menetykset.

Lapsen kasvaessa hänen pitää tavallaan luopua myös vanhemmista, siitä uskomuksesta, että vanhemmatkaan eivät ole kaikkivoipia ja kuolemattomia, vaan vain tavallisia ihmisiä. Jossain vaiheessa pidetään tärkeänä vanhemmista irrottautumista, sitä, että ihminen alkaa elää itsenäistä elämäänsä, riippumattomana muista.

Puhumattakaan sitten niitä lukuisia parisuhde- ja ystävien menetyksen aiheuttamista vastoinkäymisistä. Niitäkin pidetään ihan terveellisinä. Nuoren ja aikuisen on hyvä oppia sietämään sitä, että aina ihmissuhteet eivät mene niin kuin itse haluaisi. Tulee tappioita ja takapakkeja ja niistä viisastutaan, tai sitten tehdään samat virheet aina uudestaan. Sitä pidetään normaalina, elämään kuuluvana asiana. Kuten sitäkin, että aina asiat eivät mene niin kuin itse haluaisi tai on suunnitellut: opiskelupaikkaa tai töitä ei irtoa, tai ei ainakaan sellaista, mikä itselle olisi mieluista. Jotakin ei saa, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Eikä siihen kukaan sano sen enempää, kuin että "elämä on".

Sitten jossain vaiheessa tulee väistämättä eteen kaikkein rakkaimpien ihmisten menetyksiä, ja niidenkin pitäisi olla luonnollinen osa elämää. Jossain vaiheessa tulee itse vanhaksi ja joutuu kenties luopumaan entisestä toimintakyvystään, työstään ja ajatuksesta oman elämän rajattomuudesta. Ja lopulta sitten päästettävä irti omasta elämästäkin.

Miksi asian täytyy olla niin? Miksi kaikesta on aina luovuttava, lopulta?
Ja miksi joidenkin tarvitsee luopua niin paljon vähemmästä kuin toisten? Niin, että kun he saavat jotakin, he pitävät sitä itsestäänselvyytenä, heidän mieleensäkään ei juolahda, ettei sen asian saaminen ole niin selvää, he eivät osaa edes iloita siitä? Tai ehkä juuri sen vuoksi. Ihminen, jolla jonkun toisen mielestä on kaikki, ei välttämättä ole yhtään sen onnellisempi kuin se, jolla omasta mielestään ei ole mitään.

Tällaisia varsin valoisia ajatuksia tänään. Jatkan tenttiin lukemisen parissa.

Niin kuin kaikki muut

Olin tänään luennolla, jossa puhuttiin demokratiasta kasvatuksessa ja koulutuksessa. Kuulostaa tylsältä, eikä ainakaan sellaiselta, joka olisi minun mieliaiheitani luennoilla, mutta yllättäen se antoikin ajatuksen aihetta aika paljon. Pääsin juuri siihen, mistä eniten nautin opiskelemisessa: uuden oppimisesta ja oivaltamisesta, ideoiden ja ajatusten saamisesta ja aidosta kiinnostuksesta. Sitä ei läheskään aina tule. Vain toisinaan. Ja ehkä enemmän nyt, yliopiston jatkettua pidempään, kun on oppinut tähän opiskelutyyliin, joka kuitenkin poikkeaa lukiosta ja muista aiemmista opinnoistani.

Monihan varmaan on sitä mieltä, että koulun tehtävä on kaataa ihmisen päähän se tieto ja sivistys, jonka ihmisen voisi ajatella tarvitsevan tässä yhteiskunnassa pärjätäkseen. Kukaan ei myöskään varmaan kiistä sitä seikkaa, että on oikein yrittää taata kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet sen tiedon saamiseen. Niin, että esim. oppimisvaikeuksista kärsivät ohjataan erityisopetukseen ja koulutuksen etenemiseen pyritään muillakin tukitoimilla, yhteiskunnan avulla.

Kuitenkin myös, ja oikeastaan ensisijaisesti, koulun tehtävä on sosiaalistaa yksilö yhteiskuntaan. Hiukan Ymmi Hinaajaa lainatakseni, eihän tämä maailma pyöri sillä tavalla, että kaikki vain säntäilisivät ympäriinsä omien tarpeidensa perässä, kukaan ei odottaisi vuoroaan ja kaikki tekisivät vain sitä, mitä itseä sattuu huvittamaan. Koulussa opetellaan juuri näitä taitoja: oman vuoron odottamista, omien tunteiden ilmaisemista ja muuta sellaista käyttäytymistä, joka yhteiskunnassa katsotaan suotavaksi kansalaisilta. Niin ollen koulu on ensiarvoisen tärkeä tekijä nimenomaan käytöksemme yhdenmukaistamisessa: paitsi, että kaikille katsotaan tärkeäksi takoa päähän samat tiedot, vuosiluvut ja oppisisällöt, kaikkien kuuluu koulussa oppia ne käytösnormit, jotka ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevat. Siis viimeistään koulussa, jos niitä ei jo muualla ole omaksuttu. 

Ajatus siitä, että koulu tällä tavalla tekee meistä yhdenmukaista massaa, käytösnormeihin ohjautuneita, ei-yksilöllisiä olentoja, ei varmasti tunnu oikein miellyttävältä. Jokainenhan varmaan haluaisi ajatella olevansa yksilö, joka päättää itse omista asioistaan ja käytöksestään. Moni haluaisi mieluummin olla persoonallinen, kuin harmaata massaa. Kun joku sitten todella on persoonallinen, mikä on seuraus?
Valitettavan usein se on yhteisön syrjintä. Ja sen pelossa suurin osa pidättäytyy olemasta yhtään sen persoonallisempi, kuin yhteisön rajat sallivat.

Ajatus yhdenmukaisuudesta ja samaan massaan kuulumisesta kaikkien muiden kanssa ei miellytä oikein ketään, kuten sanottua. Kaikki haluaisivat mieluummin vähän poiketa normaalista, olla jollakin tavalla yksilöllisiä ja erilaisia.

Minä poikkean normaalista, niinsanotusta massasta, ainakin yhdellä tavalla: en osaa ajaa autoa. Olen käynyt autokoulun, kävin sitä kolme kertaa kauemmin kuin kaikki muut. Poikkean massasta sillä tavalla, että en vuoden tuskanhikisellä opettelullakaan päässyt samalle tasolle, kuin kaikki muut. Vuosikymmeniä autokoulua pitänyt opettajani jaksoi kerta toisensa jälkeen ihmetellä, että "Mikset sinä opi, kun kaikki muut oppivat?"

Autokoulun aikana itkin parille ystävälleni sitä samaa asiaa. "Miksi mä en voi olla niin kuin te kaikki muut, miksen opi? Miksen mä voi olla normaali ihminen?" Vastaus oli parikin kertaa: "No hei, kuka haluaa olla normaali? En mä ainakaan!"

Aivan, kukaan ei halua olla normaali. Kaikki haluavat olla vähän normaalia parempia. 
En ainakaan ole tavannut vielä ketään, joka olisi väittänyt, että olisi ihan hillittömän siistiä, jos olisi joku lukihäiriö tai hahmotusvaikeus tai dementia tai joku muu, että tulisi vähän haastetta elämään!

Yhteisö määrittää yksilölle rajat. Niiden rajojen sisäpuolella voi vapaasti tempoilla, miten tykkää. Jos haluaa, voi joka välissä itse hokea, että "Mä en ole niin kuin muut, mä olen erilainen, mä erotun massasta." Tai osoittaa sen jollakin muulla tavalla. Yhteisö hyväksyy sen tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa ne, jotka todella poikkeavat massasta, todennäköisesti jätetään yhteisön ulkopuolelle jollakin tavalla, oli se heidän oma tahtonsa tai ei. Jossakin vaiheessa joku yhteisön jäsen saattaa hyvinkin turhautuneesti tokaista: "Mikset sinä vain voisi olla ja käyttäytyä niin kuin kaikki muut?"

Siinä oikeastaan ollaan sen asian ytimessä. Yhdenmukaistaminen, tasapäistäminen ei ole hyvä. Yksilöllisyyden ihanne elää. Yksilön pitäisi kuitenkin pystyä olemaan yhteisössään normaali. Kun yksilö poikkeaa normaalista, häntä pidetään tyhmänä. Kun normaalilta yksilöltä kysytään, mihin taskulamppua käytetään, hän varmaankin vastaa, että valaisemiseen. Normaalista poikkeava yksilö saattaa vastata jotain muuta, jotain sellaista, joka normaalille yksilölle ei juolahtaisi mieleenkään. Normaalista poikkeavan yksilön vastausta pidetään vääränä. Hän ei tiedä oikeaa vastausta. Mikä on oikea vastaus? Se, minkä jokainen normaali yksilö vastaisi.


Ei tämä yhteiskunta pyörisi silläkään tavalla, että kaikki vastaisivat yksinkertaisiin kysymyksiin niillä vastauksilla, mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Yhteiskunta pyörii, kun sitä on pyörittämässä tarpeeksi monta sen normeihin sosiaalistunutta olentoa. Mutta jos yksikään heistä ei poikkea normaalista, jämähtäisikö se paikalleen? Jos kaikki vain tekisivät, niin kuin normaalisti kuuluu tehdä, jäisikö ikuisiksi ajoiksi huomaamatta, että jollakin muullakin tavalla voisi toimia?

Luin vähän aikaa sitten jonkun lehtiartikkelin, missä oli kai puolileikillisesti listattu lauseita, joita äiti ei koskaan saisi sanoa tyttärelleen. Ensimmäisenä oli: "Olisit niin kuin kaikki muutkin tytöt!" 
Minulle on sanottu niin, tosin ei äitini vaan eräs toinen kasvatustyöhöni osallistunut ihminen. Minulle ei kuitenkaan ole hoettu sitä niin paljoa, että olisin mielestäni mitenkään erityisesti vahingoittunut siitä. Mutta silti se on tuntunut sen verran pahalta, että muistan sen edelleen, vielä melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Yhä edelleen pohdin usein kysymystä siitä, miksen voi olla normaali, vaikkapa tuossa autolla ajo -asiassa. Ei minun tarvitsisi olla mikään huippukuski. Minulle riittäisi, että olisin normaali.

Siihen äitini on antanut mielestäni parhaan mahdollisen kommentin.
"Ehkä sinä sitten näet ne asiat autolla ajossa jotenkin eri tavalla kuin suurin osa niistä muista. Ehkä ei olekaan siitä kyse, että sinä nyt olisit huonompi tai tyhmempi tai muuta sellaista, ehkä sinä vain näet eri tavalla. Ja minä olen sitä mieltä, että niitä sinunkin tavallasi näkeviä tarvitaan."

Maanantaihöpinät

En oo pitkään aikaan, jos oikeastaan koskaan, ollut mitenkään maanantaivihamielinen.
Olen saanut sen käsityksen, että monet muut ihmiset ovat.
Minulle maanantait ovat nykyisin ehkä ihan hyviä päiviä siksi, ettei heti aamulla aikaisin tarvitse kiiruhtaa mihinkään. Maanantain aamukahvihetki saa tällä erää olla minulle lempeä pudotus arkeen.

Eikä mulla ole mitään arkea vastaan, ainakaan tällä hetkellä. On ihan kivaa käydä luennoilla, päntätä tentteihin kirjastolla, syödä yliopistoruokalassa ja olla jatkuvasti tasaisen stressaantunut tavallisista asioista. Maanantai on mahdollisuus siihen.

Ja maanantai on jollakin tapaa aina lupaus. Uudesta, paremmasta viikosta. Siitä, että elämä jatkuu.

Kivoja asioita elämässä

Ensikommentiksi jokaiselle, jotka näette Facebook-profiilini, kuten eräässä monta kertaa katsotussa Youtube-klipissä erittäin osuvasti todetaan: "ÄLÄ SANO MITÄÄN, MINÄ TIEDÄN KYLLÄ."
Pari päivitystä sitten lupasin, että tähän loppuu mun Facebookkailu. Tänään jo piti päästä jakamaan sitaatti, joka todennäköisesti kosketti vain minua. Epäilemättä seuraavaksi menen poistamaan sen.
Ei siitä sen enempää.

Tänään mun tekee mieli puhua vähän kivoista asioista elämässä. Sellaisista suht pienistä kivoista jutuista, ja ehkä sellaisistakin, joita en oo vielä peräänkuuluttanut liikaa. Tarkoitus ei ole siis kertoa kuin uutena asiana, että "tykkään muuten juoda aamulla kahvia" tai "oon aika hulluna suklaaseen ja jäätelöön" vaan jotain muuta. Pieniä, kivoja juttuja. Koska toisinaan täytyy vain tietoisesti järjestää blogitilaa sellaisellekin.

Pidän kohteliaista ihmisistä. Pidän siitä, että mulle pidetään ovea auki, tai mun annetaan mennä kirjaston lainausautomaatille ensin, jos mulla on vain yksi kirja ja toisella monta säkillistä. Pidän siitä, että vahingossa tönäistessä pyydetään anteeksi ja siitä, että kun jollekin vaikka luennolla ojentaa jonkun kiertämässä olevan kirjan, siitä kiitetään. Itse en välttämättä aina noudata parhaita kohteliaisuussääntöjä, saatan monesti vain pyyhältää menemään ihan omissa maailmoissani, vaikka pyrinkin toki ottamaan muitakin huomioon. Tulen aina tosi iloiseksi, kun mulle ollaan kohteliaita ja ystävällisiä.

Ikinä en unohda sitä miestä, joka Helsinki-Vantaan lentokentällä kolmisen vuotta sitten poimi passini maasta, kun pudotin sen. Se oli suorastaan elokuvallinen hetki: olin latomassa matkatavaroitani liukuhihnalle ihan paniikissa, sillä mulla on minimaalisen vähän kokemusta lentokoneella matkustamisesta. Mulla oli käsissä sata asiaa, ja kaikki oli yhtä kaaosta. Ja eikö just kaikista asioista se tärkein, eli passi, putoa lattialle. Se oli jonkinlainen epätoivon kulminoituma. Kumarruin nostamaan sitä, mutta takanani ollut mies oli vielä nopeampi, se oli nostanut sen ja ojensi sen mulle, ennen kuin itse ehdin kunnolla mukaan koko tilanteeseen. Ja ojentaessaan se hymyili mulle charmikkaasti, voi, miten ihana mies se oli. Sopersin kiitoksen, enkä sen koommin ole nähnyt sitä miestä. Mutta siitä lähtien olen ajatellut, että tuolla tavalla mä voisin vielä joskus kohdata elämäni rakkauden.

Enkä ikinä unohda myöskään sitä ihan pientä, polvenkorkuista poikaa, joka jäi pitämään mulle ovea auki, kun yläasteikäisenä kävelin koulun ovesta ulos. Siinä oli jotain aivan erityisen hellyyttävää ja ihanaa.

Koska oon aina marmattamassa, kuinka minä en ole ollenkaan aamuihminen, haluan kertoa, että ne aamut ovat aina ihania, jolloin olen jostain syystä hereillä aikaisin. Koko päivä on edessä, ja parhaassa tapauksessa kaikkialla on vielä aika hiljaista ja tietynlainen aikaisen aamun tunnelma. Tämä pätee tietysti lähinnä silloin, jos ei ole tulipalokiire minnekään: voi, miten nautinkaan aamukahvin siemailusta ilman kiireen häivää.

Olen sitä mieltä, että kaiken pahan ja negatiivisen vastavoima tässä maailmassa on huumori. Huumorissa on jotakin, joka voi olla lämmintä ja piristävää kaikkein pahimmaltakin tuntuvalla hetkellä. Muistan, kuinka pari vuotta sitten mulla oli tosi, tosi, tosi vaikea hetki elämässä. Tuntui, että en pääse mitenkään tästä enää mihinkään iloiseen enkä onnelliseen. Sitten olin suihkussa ja kylppärin lamppu paloi just silloin. Koko huoneessa tuli ihan säkkipimeää, enkä nähnyt yhtään mitään. Siinä kädet edellä edetessäni mieleeni juolahti, että voinhan mä sytyttää tänne kynttilän palamaan, mullahan on kynttilöitä. Seuraavaksi muistin, että eihän mulla ole tulitikkuja. Aloin nauraa sille tilanteelle koko sydämestäni, eikä mikään tunne ole koskaan ollut yhtä vapauttava ja keventävä. Mieleeni juolahti sillä hetkellä, että vaikka elämässä olisi meneillään minkälainen kurimus hyvänsä, niin jos pystyn raapaisemaan tilanteeseen edes pienen rahtusen verran huumoria, ei kaikkea toivoa ole vielä menetetty.

Viimeiseksi kerron asian, jonka jo ehkäpä tiedättekin: mä tykkään niin paljon kirjoittamiseta, ja aivan erityisen paljon tykkään kirjoittaa ja puhua itsestäni. Silloinkin, vaikka ketään muuta ei kiinnostaisi. Minulle riittää usein, että itse olen loputtoman kiinnostunut omista mielipiteistäni.

Huh huh, nyt tuli kyllä sellanen lause, että en oikein tiedä, mitä mieltä mun siitä pitäisi olla. Ehkä jatkan keskustelua omassa viehättävässä seurassani ja jätän teidät nyt rauhaan. Yötä! <3