Menetyksen monet kasvot

Mielessäni on kuukauden ajan sinnikkäästi pyörinyt eräs muisto. Niin kaukaa, että pystyn palauttamaan siitä mieleeni vain ääriviivat. Muutaman yksityiskohdan. Kuitenkin se mitä muistan, on niin kaunista ja jollakin tapaa niin tärkeää, että se on jäänyt mieleeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi palatakseen mielen pinnalle tiettynä marraskuun aamuna vuonna 2015, ja pysyäkseen siellä voimakkaasti vaatimassa, että se pitäisi sanallistaa.

Muistossa olen reilusti alle kouluikäinen.
Mummi ja ukki, ja ehkä joitain muitakin, on meillä käymässä. Ukilla on ollut kai synttärit, tai sitten jostain muusta syystä hänelle annetaan pussillinen liköörikarkkeja. En vielä tiedä, että pussissa on nimenomaan liköörikarkkeja, enkä tiedä, miltä liköörikarkit maistuvat. Näen vain hienoimman ja koristeellisimman karkkipussin ja siellä yhtä hienoon paperiin käärittyjä karkkeja, kuin olen koskaan nähnyt.

Ukki avaa pussin ja tarjoaa siitä kaikille läsnäoleville. Enemmän kuin mitään haluaisin saada tuollaisen valtavan hienoon paperiin käärityn karkin, olen varma, että se maistuu juuri niin hyvältä kuin paperi näyttää.
En kuitenkaan (tietenkään, taaskaan) uskalla toimia sen mukaan, kuin haluaisin. Kun ukki lähestyy minua karkkipusseineen, olen tuolin alla piilossa. Muistoissani ennen eskari-ikää olen aina jossain piilossa, kun meillä on vieraita: tuolin alla, sängyn alla, kaapin takana tai kaapissa. En tule sieltä esiin, ellei joku pakota. Muistan lapsuudestani lempipaikkoinani paikat, joihin pystyi menemään parhaiten piiloon.
Olen siis tapani mukaan minulle tutuimmassa paikassa, lähimmässä piilopaikassa, olohuoneen tuolin alla piilossa, kun ukki yrittää tarjota minulle karkkeja. Suren sitä, että karkit jäävät nyt saamatta. Olen vihainen itselleni, kun en uskalla mennä ottamaan karkkeja, vaikka haluaisin niin kovasti.

Ukki laittaa tuolin viereen lattialle pari kolme paperipäällysteistä karkkia.
Käyn salaa nappaamassa ne, kun kukaan ei katso.

Olen iloinen siitä, että ukki puhuu kanssani samaa kieltä. Ei pakota tulemaan tuolin alta pois. Ymmärtää, ja antaa minun saada karkit sellaisena kuin olen.

Muistosta kuvastuu näin jälkikäteen katsottuna jotakin merkityksellistä suhteessani ukkiin.
Ukki sanoi joskus, että ihmisen kanssa voi olla ystävä ilman että tarvitsee koko ajan puhua jotain. Voi olla ihan hiljaa yhdessä, ja silti olla ystävä.

Nyt tuon muiston sanallistettuani ihmettelen, että minusta on kuitenkin kasvanut jossain normaalin rajoissa oleva aikuinen.
Enää en mene ihmisiä mihinkään piiloon, en koe siihen edes tarvetta.
Yritän olla ihmisille kohtelias.
Jos haluan jotakin, en koe ylivoimaiseksi sitä, että teen jotain vaikeaakin sen saavuttaakseni. 

Olen kuitenkin havainnut, että eniten pidän sellaisista ihmisistä, jotka toimivat kuin ukki tuossa muistossa.
Ihmisistä, jotka antavat minun olla sellainen kuin olen, ja kelvata sellaisena, olla yhtä riittävä ja hyvä kuin joku sellainen, joka tulee itse hakemaan karkin ja kenties vielä kiittämään siitä. Jotka eivät yritä pakottaa toimimaan hyväksyttyjen mallien mukaan.
Joiden kanssa voi olla hiljaa, ja silti ystävä. Kuten jo aiemminkin olen todennut, ehkä yhteinen hiljaisuus nimenomaan määrittää sen, mitä mieltä olen toisesta ihmisestä. Yhteinen hiljaisuus on jonkinlainen ystävyyden mitta.

Toissa päivänä ukin muistotilaisuudessa ajattelin hetken, että haluaisin kertoa tämän edellä kirjoittamani. Nyt kun olen sen kirjoittanut, olen kiitollinen, että en niin tehnyt.

Hautajaisissa mieleeni tuli monta muutakin kirjoittamista vaativaa ajatusta.
Astelin perheeni ja sukulaisten seurassa kappeliin jokseenkin tyynin mielin. Olin sanonut aiemmin, kuten asia on, että ukin kuolema ei oikein ole mennyt jakeluun. En voi ymmärtää sitä, että enää koskaan ei muka käydä enää ukkia katsomassa. Että se viime kevään syntymäpäivätapaaminen oli viimeinen kerta, jona juttelin hänen kanssaan. Että hän, joka oli melkein koko elämäni ajan osapuilleen jokapäiväinen osa elämääni, on muka nyt lopullisesti ja väistämättömästi poissa. Ei kai sellaista voi ymmärtää, ainakaan ihan kertaheitolla.

Ajattelin myös ennen hautajaisia, että tästä kuolemasta en tunne samanlaista surua, kuin joskus joistakin toisista kuolemista. Olen surullinen, mutta myös ja samaan aikaan kiitollinen, siitä että sain niin paljon muistoja ukin kanssa ja siitä että ukki eli pitkän elämän, sai käsitykseni mukaan tehdä paljon sellaisia asioita, joita halusi, eikä joutunut viimeisinä aikoinaan kärsimään mistään epäinhimillisistä kuolintuskista.
Tunnen surua hänen kuolemastaan, mutta siihen suruun ei liity epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tai katkeruutta, kuten niin moneen muuhun suruun. 

Olen siis tyyni ennen siunauskappeliin tulemista.
Siellä se yhtäkkiä tulee, eikä siinä ole mitään kaunista.
Se ei ole kaunista, koristeellista kaipuuta, ei mitään haikeaa ikävöintiä, joka pehmeästi liikuttaisi kyyneliin.
Ainoa sana jolla pystyn tunnetta kuvaamaan, on karsea. Tämä on ihan karseaa. Tämä on kamalaa. En halua olla täällä.
Henkitorveni ympärille kuristuu kylmä ja kova ja paksu rautavanne, joka ei hellitä otettaan koko siunauksen aikana.

Olen ollut aiemminkin hautajaisissa, olen ollut niissä surullinen ja itkenytkin, mutta yhtäkkiä en jotenkin kestä sitä, että olen ukin hautajaisissa, ei tällaisia saa olla.
Tiedän, että on kaiken loppu, jos annan itkulle periksi, sillä sille ei tule loppua. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät itkemään hiljaa ja suht hillitysti nenäliinoihin silmiään pyyhkien. Tiedän, että jos nyt päästän oman itkuni irti, seuraa loppumaton ja täysin hallitsematon ulina, joka on niin kaukana kaikesta sivistyneestä, kuin mikään voi olla.

Otan siis käyttöön vanhan keinon, jota olen vuosikaudet käyttänyt sekä itkun että naurun hillitsemiseen tilanteissa, joihin ne eivät sovellu.
Lasken hiljaa mielessäni hitaasti kymmeneen ranskaksi.
Seuraavaksi lasken hitaasti kymmeneen saksaksi.
Useissa tilanteissa jo yksi kerta riittää, mutta nyt kaikki tuska palaa sillä samalla sekunnilla, kun luvut loppuvat, tai kun keskittyminen hiukankin herpaantuu.
Luettelen mielessäni numerot hitaasti takaperin, kymmenestä yhteen, ensin ranskaksi ja sitten saksaksi ja välillä sekaisin, uudestaan ja uudestaan.
Lukujen väleissä mieleeni tihkuu palasia ympäröivästä maailmasta, laulujen säveliä ja papin sanoja, ajattelen, että niitä pitäisi kuunnella, koska kuunteleminen on sen kunnioitusta, jonka vuoksi tänne ollaan tultu,
mutta en pysty
vaan lasken ja lasken, kunnes enää sekään ei riitä hillitsemään tuloillaan olevaa jättimäistä ulvonta-hysteria-kohtausta,
joten keksin, että minun pitää palauttaa mieleeni joku onnellinen muisto, joku oikein oikein onnellinen, ja muistella se niin tarkasti kuin mahdollista,
mutta se muisto ei saa liittyä ukkiin
eikä kehenkään muuhunkaan sellaiseen, joka herättää liian suuria tunteita suuntaan tai toiseen
eikä se saa olla liian lähellä nykyhetkeä
mutta sen pitää olla todella, todella onnellinen
ja minun pitää muistaa se mahdollisimman tarkasti.

Jostain mieleni syövereistä se sitten tulee, ja on mielenkiintoista jälkeenpäin analysoida, miksi juuri se. Se täyttää kaikki edellä luetellut ehdot, mutta silti, siksi, siitä huolimatta, miksi se, miten ihmismieli toimii ja valikoi?
Muisto joka tulee, on wanhojentanssipäivä vuonna 2009, tunnen sykähdyttävää onnea palatessani mielessäni mahdollisimman syvälle tuohon päivään, jokaiseen sen hetkeen mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti,
mutta koskaan en helvetti soikoon pääse aamukahdeksaa pidemmälle,
kun jostain tulee virrenpätkä tai papin sana ja se, että ukki on tuossa arkussa meidän edessämme, ja tämä suunnaton suru jota en nyt vain kestä
ja sitten pitää aloittaa muisto alusta.

Aiemmin olen kaiken muun lisäksi ajatellut, että näihin hautajaisiin en tule suremaan. Usein hautajaiset ovat se tilanne, joka laittaa surun liikkeelle ja herättää surun silloinkin, kun sitä muuten ei tulisi. Surisin ketä tahansa täysin tuntematontakin ihmistä, jos joutuisin osallistumaan hänen siunaustilaisuuteensa.
Olen ennen näitä hautajaisia todennut, että nyt tämä ei ole se paikka, jossa suren ukkia.
Muistoja on niin paljon, elämää ukin kanssa on niin paljon, että suru saa olla osa sitä samaa elämää. Suren ukkia itsekseni ja toisten kanssa, muistelen ja katselen ja kuuntelen ja elän ja suren, en tarvitse enkä halua surra rituaalinomaisesti ja osana rituaalina häntä, joka oli niin paljon.

Ehkä juuri siksi kaikki tapahtuu juuri päinvastoin kun olen ajatellut. Suru on liian suuri, käsittämättömän suuri, nyt yhtäkkiä, juuri tässä, enkä kestä sitä, että ihmiset ympärilläni itkevät,
sillä se tarttuu
enkä halua sen tarttuvan
haluan korvatulpat ja näkösuojaimet ohimoilleni.

Olen hitto soikoon lupautunut lukemaan viimeisen tervehdyksen kukkia haudalle laskettaessa, sillä vaihtoehtoja ei ole paljon ja miksi en olisi lupautunut, jonkunhan se on tehtävä
ja kun hallintamekanismit silloin hienoisesti pettävät, ymmärrän, että tässä ei ole mitään pahaa
olemme tässä yhdessä kaikki, suru on meille yhteinen
eikä tämä ole mikään runonlausuntatilaisuus,
nämä ovat viimeiset sanani ukille ja vain se on tärkeää.

Joulukuun päivä on kaunis ja kirkas
kun kävelemme arkkua kannattavan kärryn perässä haudalle
ja ajatukseni ovat oikeastaan vain yksi täydellinen sekamelska.

Jotakin elämän kauneudesta
ja kiitollisuutta siitä,
sillä sillä hetkellä huomaan sen
että vain suuren ilon ja suuren surun hetkinä
tietää elävänsä.

Välille jäävät kaikki ne arkiset tympeät tylsät mitäänsanomattomat päivät, joina ei tapahdu mitään, minkä myöhemmin jaksaisi tai haluaisi muistaa.
Suuren ilon ja suuren surun hetkinä tietää elävänsä
ja tällaisena surun hetkenä kokee kiitollisuuden elämästä,
siitä, mitä elämässä on ollut
ja mitä siinä on nyt.









 

Joulun alla

Tänä vuonna joulu tuli yllättäen.
Aiempina vuosina olen ollut ihan virittäytyneenä jouluun viimeistään marraskuusta lähtien, mutta tänä vuonna jäljelle jäi vain ihmetys, mihin se aika meni. Mihin meni syksy, mihin oikeastaan koko kulunut vuosi? Kuinka voi olla mahdollista, että tämäkin vuosi on kohta kulunut, joulu rysähtää niskaan ihan tuossa tuokiossa.

Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa ilman joulukalenteria.
En voi käsittää sitä vieläkään. Kuinka se on mahdollista?

Viime vuoden tapaisesti harkitsin BodyShop -joulukalenteria ainakin puolittain tosissaan. Ihailin tavallisia, vanhanaikaisia, kauniita suklaakalentereita, joita mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Joulukalenteri on niin mua varten tehty: olen ihminen, joka aina aamupalan jälkeen haluaa jotain pientä makeaa, ja ihminen, joka rakastaa joulua ja jouluperinteitä.

Ajattelin ostaa joulukalenterin, mutta en sitten ostanut.
Seuraava ajatukseni oli ostaa kalenteri joulukuun alussa alennuksesta, mutta sekin jäi sitten tekemättä,
Mitä ihmettä?
En vain raaskinut, jaksanut, viitsinyt. En ehkä sitten halunnut sitä tarpeeksi.

Ihmettelin yliopistoliikunnan joulujumppia ja niissä soivaa joulumusiikkia, ihan vilpittömästi ihmettelin. Ja sitä, että minne ikinä menikin, ihmiset ympärillä toivottivat hyvää joulua, lomaa ja kyselivät joulusuunnitelmia.
Söin ensimmäisen jouluaterian vain siksi, että muuta ei ollut tarjolla yliopistoruokalassa, ja pipareita en ole leiponut vieläkään, mitä suuresti ihmettelen.

Ostin ensimmäisen joululahjan eilen. Tosin sillä ajatuksella, että tänä vuonna joululahjaostot saavat jäädä vähän vähemmälle.

Vähän ennen valmistujaisiani sain lopulta ryhdistäydyttyä ja raahauduttua kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Siksi, että tänä syksynä olen ottanut elämäntehtäväkseni tehdä asioita sen sijaan, että vain harkitsisin niiden tekemistä. Aiempina vuosina olen ajatellut meneväni, tänä vuonna menin.

Ja siksi, että halusin käydä nykyisen kotikaupunkini kirkossa, en ole siellä vielä koskaan käynyt.
Ja siksi, että halusin päästä mukaan ymmärrykseen siitä, että kohta on joulu.

Tällä viikolla kirjoitin kiireessä vanhempieni joulukortit. Olen kirjoittanut ne 15 vuoden ajan, mutta sen lisäksi lähetin viime vuonna omat joulukortit. Tänä vuonna en jaksanut, siipeilin vain ihan törkeästi vanhempieni korteilla. Korttien kirjoittamisessa tuli valmistujaishässäkän takia kamala kiire, kirjoitin ne pikavauhtia kuin joku liukuhihnatehtaan sarjatyöläinen: meidän nimet, vastaanottajan nimi plus osoite, postimerkki paikalleen. Pahoittelut virheistä, jos niitä on; saattaa hyvinkin olla.

Nyt ajattelin ruveta sisäistämään sitä, että joulu on tulossa.
Että ehdin iloita siitä edes vähän, ennen kuin se on mennyt.
Ja ehkä joku joulutarinan tapainenkin sieltä sitten tulisi, jokavuotisen perinteen tapaan. 

Uskon, että kaikesta huolimatta yksi ei muutu koskaan.
Jouluaattoaamuna kahdeksalta parkkeeraan kahvin ja riisipuurolautasen kanssa Joulupukin kuumanlinjan ääreen.
Se on hetki, jota kannattaa odottaa vaikka koko vuosi. 

Kuha valmistuu

Facebookissa kiersi jonkin aikaa meemi tekstillä "Ei välii kauan opinnot kestää, kuha valmistuu". Kuvassa oli uuniin menevä kala. Kuha pistetään uuniin ja kuha valmistuu, siitä huolimatta kauan kuhan valmistajan opinnot kestää.

Olen taas joutunut pohtimaan aiemassa postauksessani muiden muassa esittämääni kysymystä siitä, olenko enemmän vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä vai suorastaan oksettavan itseriittoinen kusipää. Valitettavasti olen joutunut ehkä kallistumaan enemmän viimeksi mainitun puoleen viimeisten päivien osalta.

Käsitykseni mukaan ei ole mikään varsinainen tapa juhlia valmistumistaan enää ylioppilasjuhlien jälkeisessä elämässä.
Minä kuitenkin olen puristanut ihan kaiken mahdollisen huomion irti siitä, että sain maisterin paperit. Ensin hilluin Ateenassa ja sitten pidin valmistujaiset, joihin askartelin kutsukortit ja halusin tietynlaisen kakun, tietynlaiset keksit, tietynlaisen ruuan, tietynlaiset astiat, tietyn ajankohdan, tietyt ihmiset. Halusin, että minua tullaan juhlimaan. Halusin olla päätähti ja halusin että kaikki menee kuten haluan.

Kuten kaverilleni sanoin: Kun en kerta häitä saa, niin pidän sit valmistujaiset korvikkeeksi. On ollu häitä ja synttäreitä ja ristiäisiä, niin kai mullakin pitää juhlat olla.

Valmistujaisissa aloin vasta miettiä, oliko sitä kaikkea niin järkevää haluta, kun ottaa huomioon tänä vuonna vallinneen mielentilani.
Ismo Alangon sanoin: Vituttaa niin ankarasti, voi vittu kun vituttaa.
Joka päivä, joka hetki, aina, koko ajan.

Olen jatkuvasti hermona kaikille kaikesta, kaikki ärsyttää, olen kireä kuin joku jousi, enkä voi sietää mitään. Jos se olisi ollenkaan varteenotettava vaihtoehto, olisin tehnyt joka kuukausi raskaustestin.

Olin enemmän tai vähemmän hermona siellä valmistujaisissakin.

Mut siitä huolimatta, kyllä ne kannatti pitää. Ihmiset olivat ihania, ja järkytyin jälleen kerran siitä, kuinka käsittämättömän ihania ihmiset osaavat olla ja kuinka kauniisti minua kohtaan tehdä. On vaikea ymmärtää, miten joku aina nappaa jostakin asioita, joista pidän ja pistää ne mieleensä ja toteuttaa toiveita, ja on vaikea ymmärtää olevansa niin etuoikeutettu, että kaikesta omasta vittumaisuudestaan ja kamaluudestaan huolimatta saa kerta toisensa jälkeen tuntea itsensä niin tärkeänä pidetyksi.

Kerron vain sellaisen suht tiivistetyn version, koska muuten tälle ei loppua tule.

Perjantaina kävin veljeni kanssa lenkillä, tai siis ei juostu yhdessä mut lähdettiin ja tultiin takaisin yhdessä. Olin kiitollinen, että pystyin juoksemaan 8 km samassa ajassa kuin veljeni 10 km, vaikka viime aikoina on tuntunut, että juoksu ei kulje yhtään.

Lauantaina olin ihan hermona ja kampailin hiuksiani ja suihkin siihen lakkaa ja kampailin taas, enkä ollut ikinä tyytyväinen. Lakkasin kynnet ja hermostuin, kun sekään ei oikein onnistunut. Hermostuin, kun isäni ei saanut pukua päälle mielestäni tarpeeksi ajoissa (eli vähintään puolta tuntia ennen ilmoitettua alkamisaikaa). Hermostuin, kun veljeni lähti vielä aamulla lenkille, vaikka mielestäni kaikkien olisi kai pitänyt olla kanssani kotona hermoilemassa tunteja ennen juhlien alkamista.

Sain ihania ruusuja ja lahjoja, en ole pitkään aikaan saanut ruusuja, ja niitä olin erityisesti odottanut ihmisten lisäksi.


Kun ihmiset tulivat, nostimme maljat ja koska olen tämän vuoden aikana erikoistunut puheiden pitämiseen, pidin taas puheen. Tai siis en oikeastaan puhetta, vaan sellaiset tervetuliaissanojen tyyppiset. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pidin puheentapaisen lukematta sitä suoraan paperista. Jalkani tärisivät ihan törkeän paljon enkä muutenkaan voi tällä kertaa kehua puhelahjakkuudellani, mutta en välitä siitä, sillä pidän puheen pitämisen tietynlaisena esikuvana tätä suosikkinäyttelijäni Eero Ritalan puhetta:
https://www.youtube.com/watch?v=VIlMjs2gfnU

Syötiin ruokaa ja syötiin kakkua ja se oli taivaallista, vaikka aina moisissa tilanteissa olen niin tohkeissani pääroolissa olostani, että en oikein jaksa keskittyä maalliseen taivaallisuuteen.

Ja sit pidettiin tietovisa, jonka aiheena oli minä, ja johon olin keksinyt kysymykset edellisenä iltana. (Palatkaa ihan alkuun ja tuskailuun siitä, olenko sympaattisen vaatimaton vai jonkinlainen narsisti.)
Ja voi jessus, jumantsuigeli, mitä tulin luvanneeksi palkinnoksi.

Sitte hengailtiin ilta rennosti ja lopulta join liikaa skumppaa ja lähdin veljieni kanssa baariin ja join siellä vähän lisää ja seuraavana päivänä mietin elämäni ensimmäisen kerran, pitäisikö mun pitää tipaton tammikuu.

Lopputiivistys: Oli ihanaa, KIITOS. Teitte minulle lahjaksi päivän, josta tuli elämässäni erityinen. 

Itsenäisyyspäivänä

Tykkään itsenäisyyspäivästä.
En tiedä miksi, mutta olen aina tykännyt siitä.
Ehkä siksi, että se on päivä, jona juhlitaan, jona on juhlallinen tunnelma, mutta joihin ei kuitenkaan lataudu liikaa odotuksia. Ei mitään överiksi menevää hössötystä eikä härdelliä. Mukava, rauhallinen päivä, jona saa vain nauttia tunnelmasta.

Ehkä siksikin, että paras aika vuodessa on mielestäni ehdottomasti aika ennen joulua. Sanotaan nyt marraskuun lopusta jouluaattoon asti - parasta mitä on. Odottaminen, tunnelma, sellainen olo, että jotain kivaa tapahtuu, mutta ei vielä. On jotain kivaa jota odottaa, ja se lähenee, mutta ei vielä.

Joka tapauksessa, itsenäisyyspäivä on hyvä päivä koota pari ajatusta, jotta blogi pysyisi elossa, jollakin tavalla.

Ajatus yksi:
Koska tämä aika on paras aika vuodesta, on erityisen kiva, että saan pitää valmistujaiseni tähän aikaan vuodesta.
(Tosin, jos valmistumiseni ei olisi osunut tähän aikaan, en ehkä olisi pitänyt koko valmistujaisia. Oli oikeastaan sattuman kauppaa ja aivan viime tingassa päätettyä, että ne ylipäätään pidetään.)

Ajatus kaksi:
Luin syksyllä vuoden 2014 Finlandia -voittajakirjasta lauseen, päähenkilön ajatuksena esitetyn lauseen, joka jäi soimaan päähäni. Lohdullisimman, parhaan ja ravistelevimman lauseen pitkään aikaan.
Kirjan kohdassa keski-ikäiseksi ehtinyt naispäähenkilö kertaa elämänkulkuaan opiskeluajoistaan siihen, missä hän on nyt ja hänen mieleensä johtuu kysymys siitä, olisiko sen saman elämän voinut elää myös olematta koko ajan niin ahdistunut.

Kysymys, jota olen sittemmin itse kiivaasti pyöritellyt.
Olisinko voinut lukion päättyessä heittäytyä nauttimaan täysillä siitä, että lukio on ohi ja siihen liittyy kaikkea kivaa, kuten penkkarit, abiristeily ja ylioppilasjuhlat ja kaikki niihin liittyvä nuoruuden ilo ja riemu, sen sijaan, että kaikkea sitä varjosti helvetinmoinen ahdinko ja huoli?
Voisinko nyt vastaavasti olla iloinen ja nauttia työni tuloksista sen sijaan että olen niin peloissani ja huolissani?

Ajattelen, ja olen aina ajatellut, että ahdistus on käyttövoima. Ahdistus on se, mikä pitää liikkeellä. Suurimmat saavutukseni ovat aina seuranneet oikein kammottavaa ahdistuksen ja paniikin tunnetta.

Jos elän hetken ilman ahdistuksen häivää, huolestun heti. Onko kaikki hyvin? Jääkö jotakin nyt huomaamatta? Nyt on jotain vinossa.
Auttaako pitkäkestoinen, ikuinen ja jokaista hetkeä varjostava ahdistus todellakin? Onko se sellaisena enemmän käyttövoima vai jarruttaja?
Voisiko saman elämän elää ilman sitä?
Saman elämän, samat teot, samat saavutukset, ainoana erona se, että jatkuva murhe ja huoli olisi poissa?

En ole vielä keksinyt vastausta.

Koko syksyn ajan olen tietyistä syistä joutunut pohtimaan myös sellaista kysymystä, kuin miten oppiminen tapahtuu.
Syyskuussa minulle esitettiin mielestäni käsittämätön ajatus kokemuksellisesta oppimisesta, jonka idea on, että aikuinen ihminen on elävä oppikirja. Oppijalla itsellään on se tieto, jonka hän tarvitsee. Opettajan tehtävä on auttaa oppijaa löytämään tieto, vahvuus, itsestään.  

Perjantaina pidin elämäni ensimmäisen oppitunnin, kokonaisen tunnin, jonka olin itse suunnitellut ja jonka toteutuksesta vastasin täysin itsenäisesti.
Palaute oli, että olin kuin olisin pitänyt vastaavanlaisia oppitunteja jo vaikka kuinka monta.

Omassa mielessäni oli tiukkaan juurtuneena ajatus siitä, että en mä tällaiseen pysty. En pysty olemaan opettaja.
Kukaan ei kysynyt, selviänkö siitä, tai edes tarvitsenko apua. Kukaan ei antanut vaihtoehtoja. Minulle vain annettiin tehtävä: pidä näille oppitunti tästä aiheesta.

Vasta kun olin niin tehnyt, ja palautteen saanut, aloin ajatella.
Miksi luulin, että en muka siihen pystyisi?

 

Niin monta mahdollista maailmaa

Opettaja / kouluttajaopinnoissani olen joskus kuullut sanan särö ja sen johdannaisen, säröyttävä kokemus. Sillä tarkoitetaan jotakin särön tekevää, hätkähdyttävää, uutta, ehkä omituista, kenties pelottavaa, todennäköisesti enemmän tai vähemmän epämiellyttävää, mutta ennen kaikkea toisenlaista, mihin on tottunut. Opettajaksi tai kouluttajiksi haluavien on opinnoissaan tehtävä säröjä, eli tutustuttava omasta alasta mahdollisimman erilaisiin, itselle mahdollisimman vieraisiin opetus- ja koulutusympäristöihin. Vain sillä tavalla voi itse oppia jotakin uutta. Vaikka se olisi epämiellyttävää, vaikka se olisi vaikeaa, silti se on tärkeää, sillä vain muutos, poikkeama totutusta, voi tuoda jotakin uutta.

Itse koin jälleen kerran viime viikonloppuna säröyttäväksi kutsuttavan kokemuksen, tosin en opinnoissa enkä työssä vaan vapaa-ajalla.
Kävin erittäin läheisen ihmisen kanssa keskustelun, jonka aikana hän muun muassa totesi minulle hymyillen, että  "sä oot niin viaton", ja kertoi oman näkökulmansa joihinkin asioihin.

Keskustelu oli samaan aikaan harvinaisen epämiellyttävä ja hirvittävän tärkeä, ja olen sen aiheuttamasta huonosta olosta huolimatta onnellinen, että se käytiin.
Ymmärsin kunnolla, mitä sillä säröilyllä opinnoissa tarkoitetaan.
Ironisoin omaa intohimoani siihen, että kirjoissa kerrotaan sama tarina useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta.
Todellisessa elämässä kuultuna se osoittautui yllättävän vastenmieliseksi.

Ja silloin sen vasta huomaa.
Sen, että omassa päässään kokoamansa tarinan, oman kuvansa maailmasta, oman kokemuksensa, jollakin tavalla aina olettaa toistenkin näkemykseksi. Vaikka teoriassa tietää, että niin ei ole, niin silti jollakin tavalla olettaa.
Luulee, että ainakin läheinen ja tärkeä ihminen on tästä asiasta tätä mieltä ja tuosta ihmisestä tuota mieltä ja tämä asia on näin ja tämä noin, ja näin vain on, kyseenalaistamatta.

Ja sitten toinen ihminen kääntää asiat ihan toisinpäin, kuin itse olet ikinä ajatellut, kuullut, lukenut tai uskonut. Näyttää eräänlaisen vaihtoehtoisen historian, joka on toisaalta sama ja toisaalta kokonaan eri, kuin oman pääsi sisällä oleva tarina, uskomus, mikä lie.

Jäljelle jää kauhea ahdinko siitä, kumpi näistä on totuus, missä on totuus.
Vielä kauheampi ahdinko siitä, että mitään absoluuttista totuutta ei ole. On vain jokaisen oman pään sisällä oleva olettamus totuudesta.
Kaikkein kauhein ahdinko siitä, että minä tosiaan olen näin lapsellinen, viaton, yksinkertainen ja / tai tyhmä, mitä sanaa nyt kukin haluaa käyttää. Että olen tästä tiedosta huolimatta aina ennen tätä uskonut omaan olettamukseeni, uskonut, että se on kaikkien muidenkin olettamus, uskomus, tieto.

 Lohduttaudun sillä, että todennäköisesti en kuitenkaan ole keskivertoihmistä tyhmempi.

Olen päinvastoin onnekas, kun minulla on mahdollisuus tällaisiin säröyttäviin kokemuksiin aika ajoin, ja kun niiden avulla saan mahdollisuuden tiedostaa edellä mainitut asiat.
Todennäköisesti ne unohtuvat tietyn ajan kuluttua. Elämä on tasaisen ja särön vuoropuhelua. On hyvä, että säröjä tulee, että edes silloin tällöin havahtuu ajattelemaan.

On lahja, että ympärillä on niin erilaisia ihmisiä, kuin itse on.
Silloin pysyy liikkeessä. Joutuu haastamaan omia ajatuksiaan jatkuvasti.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita. Jotkut jumiutuvat omiin ajatuksiinsa ja elävät ties kuinka suuren osan elämästään uskoen vakaasti, että oma olettamus maailmasta on kaikkien muidenkin olettamus, että oma olettamus on se ainoa ja oikea.
Vaikka särön kokemus on epämiellyttävä, ajatus toisesta vaihtoehdosta on moninkertaisesti epämiellyttävämpi. 

Ja ennen kaikkea huomaa, että koskaan ei ole tilannetta, että kaikki olisivat samaa mieltä tai että kukaan ei olisi jotakin mieltä.

Jos ja kun siis aina silloin tällöin tulee sellainen olo, että minä olen täysi paska ja kaikki on ihan päin helvettiä ja kaikki muutkin ovat sitä mieltä, joku saattaa kääntää senkin asian ihan päinvastaiseksi.
Jonkun mielestä saatan silloinkin, ja ehkä juuri silloin, olla ihan mahtava ihminen. 

Elämän kauneus

Miten puhua tai kirjoittaa asioista, joihin ei löydy sanoja?
Jos liian lyhyessä ajassa tapahtuu liikaa, jotta sitä pystyisi kunnolla käsittelemään?


Vaihtoehdoksi jää jonkinlainen tiivistys, pelkistetty summaus. Jota (ehkä) myöhemmin seuraa (joidenkin) asioiden syvällisempi läpikäynti.


Kaksi viikkoa, johon mahtuu asioita melkein elämän verran.
Ensin yritän sisäistää sen, että maisterinopinnot ovat koossa. Viiden vuoden opintojen jälkeen, hillittömän gradupuserruksen jälkeen, se on sitten siinä. Amanuenssi käskee pistämään kuoharit kylmään.


Ennen kuin ehdin suoda sille yhtä hämmentynyttä ajatuksenhäivettä enempää, olenkin jo lentämässä Ateenaan. Kaupunkiin, johon olen halunnut vuosien ajan matkustaa.
Sitten olen siellä, ja kaikki on juuri niin kaunista ja upeaa, kuin olen kuvitellut, ja toisaalta aivan liikaa, että osaisin edes kuvitella.


Odotan auringonnousua maratonpäivän aamuna Marathonaksen urheilukentällä ja jostain syystä ajattelen sitä tyhjää kohtaa, joka elämässäni on. Ajattelen sitä ihmistä, josta luovuin kaksi vuotta sitten, ja sitä, josta olen luopunut nyt, enkä tiedä, surenko kumpaakaan heistä vai heidän hahmossaan enemmänkin yleisesti jotain muuta. Kenties pelkoa siitä, että ketään ei koskaan tulekaan.


Ylitän maratonin maaliviivan Ateenan stadionilla, ihmettelen ihmisten paljoutta ja auringonpaistetta kaikkialla ympärilläni, kirkkautta ja kaukaa historiasta kumpuavaa viestiä. Olen juossut maratonin Ateenassa, olen valmistunut maisteriksi, olen Ateenassa, siinä kaikessa on liikaa, että osaisin ajatella. Katson, mutta en näe. Ajattelen, mutta en ymmärrä. Liikutuksen kyyneleet olisivat paikallaan, mutta asiat ovat liian suuria, että tunnekapasiteetti riittäisi niihin. Ajattelen, että ne tulevat sitten joskus. Kun ehdin käsitellä asioita paremmin.


Pidän puheen juhlissa, sanon asioita, jotka olen jo kauan halunnut sanoa, jännitän puheen pitämistä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta, kun olisi liian paljon sanottavaa ja liian vähän sanoja. Pelko siitä, että en saa tuotua julki, ymmärrettäväksi, sitä mitä haluan sanoa.


Ylitsekäyvä onnellisuus siitä, että olen saanut elämässäni niin paljon rakkautta, että olen niin monen tärkeän ihmisen ympäröimä.
Että olen saanut elämältä näin paljon.


Haluaisin itkeä taas, mutta taas asiat ovat liian suuria, että jaksaisin ajatella niitä kerralla.


Juhlista seuraavana aamuna, tasan viikko maratonin jälkeen ja kaksi viikkoa opintojen valmistumisen jälkeen astun jälleen tärkeän ihmisen eteen, tällä kertaa vuoteen äärelle, tällä kertaa en juhlissa. Olemme kaikki hänen ympärillään, olemme tulleet niin nopeasti kuin mahdollista sen jälkeen, kun kuulimme, että aikaa ei enää ole hukattavaksi.


Emme tiedä, kuuleeko hän meitä, emmekä tiedä, tietääkö hän että olemme siinä. Voimme vain arvailla.
Koska pöydällä on runokirja, ja koska koko elämäni ajan olen lukenut ja keskustellut kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja runoista tämän ihmisen kanssa, tartun siihen. Selaan kirjaa ja satun avaamaan sen "Elämän kauneus" -nimisen runon kohdalta. Luen runon ääneen hiljaisuudessa, ja kuulemma näyttää siltä, kuin sängyssä makaavan silmistä tulisi pari kyyneltä.


Tunne tulee vasta, kun lähdemme huoneesta pois.
Ajattelen, että en voi ymmärtää sitä. Kun nyt lähdemme tästä, kun suljemme tämän huoneen oven, kun painamme sen perässämme kiinni ja kävelemme ulos, emme enää ikinä näe häntä. Käännyn vielä ovelta katsomaan sängyssä makaavaa ja yritän ymmärtää, että siinä näen hänet viimeisen kerran. Se runo jonka luin, oli hyvästi.
Sillä hetkellä en haluaisi itkeä, mutta yhtäkkiä pala kurkussani on kammottavan suuri. Sen hetken ja kaikkien sitä edeltävien hetkien edestä.


Seuraavana aamuna tapahtuu sitten se, mikä ei ole kellekään yllätys, mikä tiedettiin, mitä odotettiin.


Ajattelen häntä, joka oli niin suuri osa elämääni, ja jota ei enää ole.
Ajattelen niitä, jotka ovat suuri osa elämääni ja jotka vielä ovat.
Itken, ensin sitä jota ei enää ole ja sitten lopulta kaikkia muitakin, ensin surusta ja sitten en enää pelkästään siitä.
Suru ei ole päällimmäinen tunne.
Päällimmäinen on tunne siitä, että elämä on kaunis.


Elämän kauneus on siinä, että kaikki tämä tapahtuu. Että samassa hetkessä ja vaihtuvasta hetkestä toiseen voi kokea niin montaa erilaista tunnetta. Että elämä antaa tämän kaiken.

Arvoitus nimeltä gradu

Arvoitus, joka ei ikinä ratkea.
Lause, jota hoin gradussani useampaan otteeseen, ja joka loppujen lopuksi määritteli itse työn. Sattumalta tai juuri siksi.

Aloitin reilu vuosi sitten. Esittelin jo kehittelemäni aiheen. Sain komennuksen keksiä toisen. Aloitin vimmatun tiedonhaun, paniikkia ja hysteriaa lähentelevän keksimisen. Keksin. Aloin kehitellä. Kehittelin. En uskonut. Ohjaaja uskoi, joku muukin kenties uskoi.

Syksy meni ilman levon hetkeä. Tein unelma-alani opintoja ja gradua rinnakkain ja vuororellen ja yhtä aikaa. Itkin ja kirosin ja olin innostunut, onnellinen ja tyytyväinen, kaikkea vuorotellen ja yhtä aikaa. Asuntoni täyttyi muistiinpanovihkoista, lähdeteoksista, kirjoitusvälineistä. Muistitikulleni alkoi kertyä tiedostoja huolestuttavassa määrin. Hankin varuilta vielä kolmannen muistitikun, koska olin kuullut, että niihin ei voi ikinä luottaa - ei varsinkaan silloin, jos koko 120 sivun gradutekeleesi on yhden muistitikun varassa.

Jouluna pidin lomaa. Huomasin olevani suhteellisen hermoheikko. En kestänyt sitä, että joulupöydässä kysyttiin "mitä gradulle kuuluu" sen sijaan, että oltaisiin oltu pätkän vertaa kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu.

Joulun jälkeen alkoi ahdistus.
Tein ensin varovasti ja sitten räjähtävällä kauhulla sen havainnon, että joskus se gradu pitää kirjoittaakin.
Että ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisesti sisäistänyt kaiken lukemani. Jona hallitsisin täydellisesti kaiken ja mieleni syöksisi ajatukset tekstiksi paperille juuri sellaisina kuin kuuluu, kuin suoraan tietokoneen tiedostoista.
Että jos aion tehdä gradun, minun pitää tehdä se. Minun, ei kenenkään muun. Kukaan ei voi sanoa, onko se oikean- vai vääränlainen.
Edelleen ohjaaja uskoi, minä en.

Aloitin.
Varovasti.
Kirjoitin yhtenä tammikuun alun iltana kaksi sivua, toisena päivänä toiset kaksi.
Samaan aikaan aloitin työharjoittelun kirjastolla. Päivät olivat kivoja, mutta raskaita. Päivien mukavien hetkien ansiosta jaksoin niellä iltaisin mukillisen myrkkyä, eli kirjoittaa puoli sivua tai sivun tai pari isoa G:tä, niin kuin sanotaan. Olin kauhuissani ja tukehtumiseen asti ahdistunut ja kenties vähän ylpeä itsestäni.

Tammikuun loppuun mennessä olin saanut ensimmäisen luvun kirjoitettua. Kun harjoittelu kirjastolla loppui, varasin ajan ohjaajan kanssa voidakseni keskustella tuosta ensimmäisestä kirjoitetusta pätkästä.

Menin ohjaajan tapaamiseen kuin viimeiselle tuomiolle. Tuntui, että elämäni riippuu tästä. Olin varma, että mitään muuta ei olisi odotettavissa kuin lopullinen ja täydellinen tyrmäys. Pidin selvänä, että viimeistään nyt ohjaajallekin on selvinnyt, että ei helvetti, ei tuo tähän kykene.

Olin järkyttynyt, kun ohjaaja olikin ihan leppoisa. Kehui ja kannusti kovasti ja kehotti jatkamaan samaan malliin. Suhtautui 15 sivun gradutekstipätkään kuin johonkin ihan normaaliin asiaan.

Poistuin tapaamisesta täynnä silkkaa ihmetystä.
Jatkoin kirjoittamista.

Keväälle muodostui oma rutiininsa. Nousin aamulla aikaisin, join aamukahvin, suuntasin yliopistolle. Kirjoitin gradua, kävin syömässä, kirjoitin lisää. Usein eräs ystävä kirjoitti vieressä omia juttujaan. Huomasin hänen kanssaan sen ikiaikaisen faktan, että parasta ystävyyttä mittaa yhteinen hiljaisuus. Voimme tavata aamulla ja olla tuntikausia yhdessä ilman, että höpisemme mitään turhaa. Silti saamme tukea toisistamme ja annamme toisillemme lahjaksi sen, että tämäkin työntäyteinen päivä tuntui suorastaan siedettävältä.

Illalla erosimme, hän meni kotiinsa ja minä yliopistoliikunnan tunnille. Rääkkäsin itseni kipeäksi ja raahauduin illaksi kotiin. Illoista kotona muistan lähinnä ne kammottavat määrät Milka-keksisuklaata, joita elimistöni vaati.

Kevät kului ja gradusta oli tullut ihan normaali osa elämää.
Pääsiäisenä pidin ensimmäisen loman sitten joulun, ja olin kuin toisessa maailmassa.
Loppukeväästä ahdistuin graduseminaariin kuuluvan, oman gradutyöpätkän esittelystä ja siitä, että on kevät. Raahauduin räntäsateessa kirjastolle hakemaan ja lukemaan lisää lähdeteoksia, panikoimaan siitä, onko niitä nyt tarpeeksi. Horjuin vuorien ja laaksojen välimaastossa: hyvinä päivinä ajattelin, että kyllä tästä selvitään, huonoina päivinä taas, että maailmanloppu kolkuttelee jo ovella.
Parempia päiviä oli enemmän.
Koska tiesin, että suuri osa ihmisistä kirjoittaa graduaan vuosia ja taas vuosia - kyllä kai minä saan yhden kevään olla naimisissa sen kanssa ja kokea sen kanssa koko tunnekirjon kaikessa laajuudessaan.

Tuli toukokuun loppu ja se käsittämätön hetki, että tämä oli nyt tässä. Piste viimeiselle luvulle. Enää en kirjoita mitään.
Ja taivas mikä väsymys sitä seurasi.
Makasin sängyllä ja ajattelin, että en jaksa nousta juomaan kahvia.
Sillä hetkellä kummitätini soitti ja ilmoitti varanneensa minulle ajan kasvohoitoon.

En usko, että on olemassa mitään, mitä ihminen siinä tilanteessa mieluummin kuulisi.
Ajattelin, että kirjoitan tämän muistiin oman tulevaisuuteni varalle, ja ilmoitan sen nyt täälläkin:
jos lähipiirissänne on gradua tai vastavaa puskevia ihmisiä ja haluatte antaa heille jotakin, varatkaa heille kasvohoito. Siis sellainen hemmotteluhoito, ei mitään nahan repimistä naamasta irti. Mitään muuta ei ihminen siinä tilanteessa kaipaa.

Tuli kesäkuun alku ja tapasin ohjaajani koko suuren tekstimassa-paskan jälkeen ja vielä sen keskellä. Ei oikein ollut sanoja. Keskustelimme siitä, kuinka tästä jatkamme. Ohjaaja oli sitä mieltä, että voisin pitää vähän lomaa. Olin samaa mieltä.

Seurasi onnellinen kuukausi, jona en vilkaissutkaan graduani. Olin vain töissä kirjastolla ja rakastin siellä olemista ja elämää.
Kuukauden jälkeen ajatus alkoi hitaasti mutta varmasti kaihertaa taas mieltä. Poissa ollut ahdistus sai kiinni kirjaston hyllyjen välissä. Muistutti, että tämä onnellisuus ei jatku. Missään muodossa.

Onneksi samaan aikaan näyttämölle astui muuan henkilö.
Heinäkuun lopusa sain itseni taas vauhtiin gradun läpiluvussa ja viimeistelytyön aloittamisessa jakamalla asian muuan henkilön kanssa. Jäin työpäivän jälkeen kirjastolle mielelläni lukemaan keväällä kirjoittamaani roskaa, tekemään lähdeluetteloa ja miettimään, pitäisikö jotain ottaa pois, lisätä tai muuten muuttaa, koska muuan henkilökin jäi. Tosin kerrosta alemmas, omiin työtehtäviinsä, mutta siellä hän kuitenkin oli, tietoisena minun elämäni kriiseistä.
Kuukausia sitten kirjoitettu teksti oli silmissäni roskaa, jossa väliin mahtui jokin helmi. 

Elokuun alussa lähetin sopimuksen mukaisesti viimeistellymmän version ohjaajalle, jolla ei ollut minulle juuri silloin aikaa.
Odotin ja odotin, ohjaajan luvattuja kommentteja, joita ei vain tullut.
Kului kuukausi, jonka aikana puin turhautumistani asioiden itsestäni riippumattomasta etenemättömyydestä lukusaleissa ja lainaustiskeissä muuan henkilön kanssa. Totesin hänelle muun muassa eräänä aamuna kello 8.30, että ohjaaja ei ole vie-lä-kään lukenut / kommentoinut sitä graduni viimeisintä versiota, ja mä en ymmärrä, että miksi mun gradu ei ole jokaiselle maailman ihmiselle ensisijaisen tärkeä asia, koska kyllähän sen pitäis olla. Ja sanoin, että tarvin Irish Coffeen, ja kysyin, että tulisiko hän seurakseni. Hän tuli. Mutta se onkin jo toinen tarina. Jatketaan alkuperäistä.

Syyskuussa ne kommentit sitten lopulta tulivat.
Halusin pelkästään oksentaa ajatellessani gradua ja sitä, että tämä ei ole vie-lä-kään ohi.
Nielin oksennukseni ja jäin kirjastolle töiden jälkeen itkua pidätellen ja hammasta purren tekemään kommenttien mukaista viimeistelytyötä. Havahduin aina välillä kirjaston yleensä täyden tietokoneluokan hiljaisuuteen ja ihmettelin, miksi täällä on näin tyhjää. Sitten muistin, että eihän kukaan täysjärkinen ihminen istu kirjastossa klo 18, kun ulkona paistaa aurinko ja vielä on kesää jäljellä.
Vain minä.

Menetin uudelleen uskoni kaikkeen, graduun ja koko elämään, enkä halunnut enää mitään muuta kuin päästä siitä eroon, lopullisesti, lopullisesti, lopullisesti irti ja mahdollisimman kauas siitä. Kului pari viikkoa, jona gradu ei ollut minulle mitään muuta kuin vastenmielisin asia, jonka pystyin keksimään.

Sitten onnistuin kaivamaan jostain viimeiset jäljellä olevat voimanrippeet.
Keksin uuden lähestymistavan.
Suhtaudun tähän nyt niin, että tämä ei ole minun graduni, vaan tämä on kirjallisuudentutkimus, ja koska kirjallisuus ja sen tutkimus on intohimoni, suhtaudun tähän kirjallisuudentutkimuksellisella intohimolla.
Sillä tavalla pystyin siihen. 

Lähetin kommenttien mukaan muokatun version vajaa kahden viikon kuluttua kommenttien saapumisesta.
Sain viimeiset viimeistelyohjeet, jotka koskivat lähinnä pois jätettäviä tai lisättäviä pilkkuja, viivojen pituuksia, sisällysluettelon ja sivunumeroiden asetusta.
Luulin, että hoidan ne parissa tunnissa.
Olin väärässä.

Istuin kirjastolla kolmena päivänä kahdeksan tuntia. Itkin ja nauroin hysteerisesti vuorotellen ja yhtä aikaa yrittäessäni saada sivunumeroita täsmälleen oikein paikalleen ja keksiessäni, miten saan ne takaisin, kun joku lisäasetus kadotti ne.

Kun sivunumerot olivat paikallaan, pysähdyin hetkeksi hengittämään.
Kysyin itseltäni, onko tämä nyt hyvä. Onko tämä nyt se, minkä haluan painuvan historiaan minun tekemänäni graduna. Vielä on mahdollisuus perääntyä. Ei ole pakko palauttaa tätä tällaisena. Saan vielä muokata tätä, jos haluan, saan muokata loputtomiin, jos haluan.

Vastaus oli selvänä mielessäni.
En ole täysin tyytyväinen tähän. Tiedän, että tämä ei ole täydellinen. Tiedostan työn heikot kohdat. Tiedostan, että sen voisi tehdä paremminkin.
Tiedostan kuitenkin myös, että tämän parempaan en tällä erää pysty.
Tiedostan, että koskaan ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisen tyytyväinen. Ei tule sellaista hetkeä, jona ajattelisin, että onpa hieno gradu, ja minä olen tehnyt sen.

Tein päätöksen siltä pohjalta.
Tämä on nyt se gradu, jonka tein. Tämä on tässä. Tässä on kaikki.
Ainut asia, mikä minun pitää tehdä ja minkä enää voin tehdä sen hyväksi, on osata päästää siitä irti.

Lähetin sen, lopullisen ja viimeisen, elämäni viimeisen version. Oli lokakuun alun ilta, kello oli seitsemän illalla. Olin ollut kirjastolla aamusta asti.
Nousin tietokoneelta katse lasittuneena ja kompuroin kirjaston aulaan. Johtaja tuli vastaan. Ylin johtaja, jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään tervehtimistä enempää. Ensimmäinen ja ainut henkilö, jonka näen lasittuneilla silmilläni kirjaston aulassa minuutti gradun palauttamisen jälkeen.
Johtaja tervehtii, hymyilee ja kysyy, oliko mulla noin pitkä päivä.

Henkäisen, että "mä palautin mun gradun".

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että olisi voinut myös vastata siihen, mitä kysyttiin.

Kuluu viikko ja toinen, lähinnä uskomatta, haluamatta edes ajatella.
Kun on kulunut kolmas viikko, alan ahdistua, kun mitään ei taaskaan kuulu. Laitan sähköpostia, ja saan vastauksen.
Gradun arvosana ja sen perustelut läjähtävät naamalleni samana päivänä, kun olen pitänyt ensimmäisen oman opetustuokion ja etsinyt passini seuraavan viikon Ateenan-lähtöä varten.

Ne ovat kai niitä tilanteita, joihin ei oikein mahdu tunteita eikä ajatuksia. Kaikki tulee vasta jonkin aikaa jälkeenpäin.
Kirjaudun facebookiin ja huomaan, että kesällä tärkeäksi muodostunut henkilö on online-tilassa. Olen jo vuosia sitten lakannut pitämästä facebook-chattailusta, mutta katson tämän poikkeustilanteeksi. Avaan keskusteluikkunan ja kerron tärkeimmät asiat koruttomasti, tiivistettynä.
Kerron, että gradun arvosana tuli, ja nyt lähden pistämään tavarat kasaan ensi viikkoa varten.
Henkilö vastaa.
Hieno juttu!"
ja
"Hyvää matkaa! :)"