Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Ilon päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Hirmuisen hyvä päivä. 
Ja kyllä, olen kyllä joskus maallikkodiagnosoinut itselleni jonkuntasoisen maanisdepressiivisyyden. Esim. vielä eilen oli maailman kamalin päivä oikeastaan ilman mitään järkevästi sanallistettavaa syytä, itkeä vollotin tunteja, koska oli niin kamalan paha olo, ja tänään on sit taas ollut niin hyvä päivä. Taas oikeastaan ilman mitään suurempaa syytä.

Heti aamusta sain sähkövatkaimen.
Olen tässä muutaman viikon tuskaillut ääneen ties kelle, kuinka mulla ei ole sähkövatkainta ja kuinka siksi en voi koskaan leipoa oikein mitään, vaikka haluaisin. Vaikka vois kai sitä leipoa, jotenkin ja jotain, mutta en vaan ole niin näppärä.  
Olisihan pitänyt tietää, että kun isäni aavistaa mahdollisuuden Gigantti-shoppailuun, niin se on menoa sitten. Tänään sain heti aamusta puhelun, jonka mukaan mulla nyt on sähkövatkain ja iskä vaan odottelee, milloin tekaisen sille taatelikakun palkinnoksi. 

Sitten menin iloisena kaupungille ja innostuin katselemaan vaatteita, vaikka yleensä en juuri jaksa vaatteita hiplata. En ostanut mitään, mutta mulle tuotti tänään suunnatonta riemua vain katsella ja miettiä, mitä voisin ehkä myöhemmin keväällä ostaa ja mitä käyttäisin. Oli taas kuin uuden toivon aamu: elämä on uudessa nousussa, ja minä olen hyvä ja kaunis ja pärjään. Ei tarvitse kuin uhrata hetki viime vuoden muistelulle, ja pelkkä muistikuva tasan vuodentakaisesta itsestäni puistattaa. Ei ole suuntaa kuin ylöspäin.

Lopulta innostuin hankkimaan itselleni uuden juoksupuvun, eli takin ja housut. Mun on pitänyt tehdä se jo pitkään, sillä entinen juoksupukuni on kantanut jo ties kuinka monta sataa kilometriä, ja alkaa revetä liitoksistaan. En ole kuitenkaan saanut aikaiseksi, sillä mä inhoan juoksuvaatteiden ostoa. Jos en oikein rakasta tavallistakaan vaatteidenhiplausta, niin juoksuvaatteiden osto on super-hyper-mega-ikävää. Niiden pitäisi olla hyviä päällä, sopivia, eivätkä ne yleensä irtoa kovin opiskelija- ja ihmisystävällisillä hinnoilla. Ja silti niitä on pakko silloin tällöin ostaa, jos mielii pitää mielenterveytensä edes jonkinlaisesti kasassa.

Tänään kuitenkin lopetin "ostos"reissuni juoksupuvun hankkimiseen. Otin ensimmäisen mikä vastaan tuli, ja se oli, uskokaa tai älkää, ihan tuntuvassa alennuksessa. Tietysti mun piti päästä ensi tilassa testaamaan sitä, ja heti kyllä huomas, miten askel nousi paljon reippaammin uudessa, erivärisessä puvussa. Arvatkaa, minkä värinen se puku oli? :)

Arvasitte epäilemättä väärin.
Se on mustavalkoinen.

Päätin tänään, että nyt en huolehdi mistään. En mistään. Epäilemättä tämä päätös kestää ehkä huomisaamuun, mutta näin kuitenkin päätin, ja sitä suuremmalla syyllä se pitää nyt julistaa täällä julkisesti. Ei huolta huomisesta, tästä lähin olen vain iloinen. <3 

lauantai 22. helmikuuta 2014

Vihan päivä

Muutaman viime päivän ajan on ärsyttänyt kaikki, ihan kaikki. Olen vihainen jokaiselle ja joka asiasta, ja tietysti kaikkein eniten itselleni.

Ärsytti eilen eräs kaupassa edelläni ollut miesasiakas, joka vaan selitti sille myyjälle jotain turhanpäiväistä, eikä mielessäkään ilmeisesti häivähtänyt, että joku muukin siellä kaupassa voisi haluta maksaa ostoksensa.
Ärsytti joku idiootti liikennevaloissa, joka rämpytti minkä kerkesi sitä nappia, mitä jalankulkijat voi painaa, jos ne haluaa, että jalankulkijoille joskus syttyy vihreä. Se oli niin keskittynyt sen napin pahoinpitelemiseen, että kun vihreä valo sitten lopulta syttyi, siltä kesti puoli minuuttia ymmärtää lähteä ylittämään tietä. Ärsyttää kaikki typerät ihmiset ja kaikki mahdolliset idioottimaisuudet, joita tämä maailma on tulvillaan. Ärsyttää tämän blogin kirjoitus, josta ei ole mitään hyötyä eikä iloa kellekään, ärsyttää kaikki sosiaaliset mediat, sähköpostit, kaikki vaatimukset ja velvoitteet mitä tunkee joka nurkalta. Kaikkein eniten tietysti ärsytän itse itseäni, vihaan itseäni, olen sitten millainen tahansa tai toimin miten tahansa. Koskaan ei ole hyvä. Tekee niin tai näin, aina jää paha olo. Tekee tai jättää tekemättä, menee tai jättää menemättä, aina ahdistaa niin, ettei henkeä saa.

Ärsyttää niin, että itkettää. Tänään taas itkua on riittänyt paljon enemmän kuin pystyn sanallistamaan syitä.


torstai 20. helmikuuta 2014

Olen kuoleva yksin.

Mulle sanottiin tänään, että mä tulen kuolemaan yksin, sillä "ei kukaan kestä tollasta ihmistä kauaa".

Vastasin, että kuolen mielelläni yksin, kunhan vain saan kuolla kaukana tuosta sanojahenkilöstä.

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että emmekös me kaikki ole vähän niin kuin kuolevia yksin. Aika harva kai onnistuu ajoittamaan kuolemansa juuri samalle sekunnille rakkaimpansa kanssa. Ja tuskin kukaan voi kuolla yhdessä. Eiköhän kuoleminen ole vähän sellanen asia, jota ei oikein voi tehdä muuten kuin yksin.

Harmi, et se tuli mieleen vasta neljä tuntia jälkijunassa.

Mutta tiivistettynä, ei mulla kovin kummoisesti tänään mene.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Oksettaa.

Ajattelin tänään tehdä postauksen aiheesta, joka varmasti on teille kaikille kovin mieltäylentävä ja kiintoisa, nimittäin siitä, että mulla on huono olo. Just viikonloppuna kerskuin jälleen kerran, että mua ei ikinä okseta, en ole koskaan sairastanut mahatautia ja olen oksentanut elämässäni todella harvoin. Heti se sit kostautui. Olis pitänyt koputtaa puuta.

En ole kertaakaan vielä oksentanut, mutta mulla on ollut tää sama yököttävä olo sunnuntaista lähtien. Se alkoi sunnuntaina makaronilaatikon syönnistä. Sen jälkeen mulla oli koko päivän huono olo. En oikein pystynyt syömään mitään, ja kun illalla jo nälkä alkoi korventaa vatsaa, niin joka kerta, kun yritin syödä, mua alkoi tosissaan oksettaa, enkä pystynyt nielemään kuin aina pari palasta kerrallaan.

Eilisaamuna olo parani vähän, kun söin mustikanmakuisen karkin. En ollut syönyt illalla enkä aamulla oikein mitään, en pystynyt aamulla edes juomaan kahvia, mikä on jo todella vakavaa, mutta vähän myöhemmin aamulla söin yhden karkin ja heti olo parani hujauksessa. Ajattelin, että nyt alkaa helpottaa.

Se oli väärä luulo.
Eilen päivällä en taas pystynyt syömään. Joka kerta, kun pakotin itseni syömään jotakin, mua alkoi oksettaa. Illalla yliopiston kirjastolla tenttiin päntätessäni mun alkoi yhtäkkiä tehdä ihan hillittömästi mieli jäätelöä. Ajattelin, että kun kuitenkin joudun käymään ruokakaupassa vielä ennen kotiin menoa, ostan sitten jäätelöä itselleni. Kuvittelin oikein, miltä se jäätelö maistuisi, ja siitä seurasi vielä hirveämpi jäätelönhimo.

Sitten, eilen pitkäksi venähtäneen opiskelupäivän päätteeksi talsin kauppaan iltaseitsemältä ja ostin ruokaa ja sitä jäätelöä. Kaupassakin olin niin onnellinen, kun otin sen jäätelöpaketin käteeni ja ajattelin, että tänään syön tätä.

Sit menin kotiin ja pakotin itseni ensin syömään vähän ruokaa, vaikka ei tehnyt yhtään mieli. Sen jälkeen otin jäätelön käsittelyyn.
Vielä sillä hetkellä, kun avasin sen jäätelöpurkin ja otin lusikan käteen, mun teki ihan hillittömästi mieli sitä.
Mutta sitten, pari lusikallista meni, ja sitten alkoi taas oksettaa.
Jos kahvimieliteon puuttuminen on mulle todella vakavaa, niin jäätelöstä kieltäytyminen alkaa olla jo uutisarvoinen huolenaihe. Siksi mun oli pakko tiedottaa siitä täällä blogissa. Tiedän, että haluatte tietää kaiken mun sairaskertomuksistani.

Koko loppuiltana en enää syönyt mitään, koska oli niin huono olo. Illalla menin nukkumaan ajatellen, että ehkä aamulla olo on jo parempi.
Sekin oli väärä luulo. Ensi töikseni mä aamulla yökkäsin ja luulin, että pitää juosta vessaan oksentamaan. Ei tarvinnut, mutta ei paljon puuttunut. Harkitsin aamukahvin väliin jättämistä, koska kahvi tuskin tekee hyvää ärtyneelle vatsalle. Sitten päädyin kuitenkin juomaan kokonaista kaksi kupillista kahvia, ja tuntui, että se teki oikein hyvää. Tuli taas jotenkin paljon parempi olo. Aamupalaa en kuitenkaan pystynyt syömään. Olin huolissani siitä, koska en tänään ehtinyt syödä ennen iltapäiväkahta. Ajattelin, että kuolen nälkään ennen sitä.

Osoittautui kuitenkin hyväksi ratkaisuksi olla syömättä. Kahden aikaan musta tuntui pelkästään hyvältä, että maha oli tyhjä. Ei tehnyt ollenkaan mieli mennä syömään siinäkään vaiheessa, mutta jokin sanoi mun pääni sisällä ihan äidin äänellä, että nyt on pakko syödä, vaikka sitten ihan vähän.

Söinkin, ihan minimaalisen annoksen siihen nähden, mitä yleensä syön. Yllätyksekseni totesin, että oloni parani, kun söin. Nyt voin jo ihan hyvin. Saa nähdä, mihin tämä tästä seuraavaksi kääntyy.
En yhtään tiedä, miksi mulla on ollut tällainen olo. Neuroottisena tietysti ajattelin, että nyt mulla on se sikainfluenssa, mutta eiköhän se olisi ilmoitellut itsestään jo vähän aggressiivisemmin, jos se nyt sitä olisi. Pohdin tässä, voisiko se olla sitten henkistä. En tiedä.

Tänään luennolla sain tietää, että tunnollisuus tappaa. Psykologiassa on tehty tutkimuksia siitä, mitkä persoonallisuuden piirteet ovat yhteyksissä mihinkin sairauksiin, ja ainut selkeä yhteys on havaittu tunnollisuuden ja sairastumisen välillä. Vaikka tunnolliset ihmiset usein elävät muita terveellisemmin siinä mielessä, että he eivät tupakoi, eivät käytä alkoholia tai huumeita tms., niin silti tunnolliset ihmiset kuolevat nopeammin kuin muut. Varsin valoisa tieto taas.

Okei, kärjistin tuota nyt hiukan. Ei se nyt ihan noin yksioikoista ole. Mutta halusin sen kuulostavan vähän dramaattisemmalta, että kiinnostuisitte edes hiukan kaiken tän mun turhanaikaisen jaarittelun jälkeen.
Sitä paitsi, vaikka ainakin itseäni tuo tunnollisuuden ja kuolleisuuden / sairastuvuuden yhteys aluksi nauratti, en yhtään ihmettele, että asia on niin. Pidän itseäni tunnollisena ihmisenä, ja en kyllä yhtään ihmettelisi, vaikka se jonakin päivänä ajaisikin mut tuhoon. Itse asiassa pystyn jatkuvasti ihan fyysisesti tuntemaan, miten se mahahaava tekee tuloaan, ja miten sydän vielä joskus pomppaa rinnasta ulos kaiken panikoinnin seurauksena. Mulle nousee myös ihan järjetön ahdistus usein loppupeleissä ihan turhista asioista, siis sen laajuinen ahdistus, että tosiaan tuntuu, kuin sisälmykset repeäisivät. Voin kertoa, että tällaisena ihmisenä ei ole aina kovin helppo tai mukava elää. Eikä siihen useinkaan auta järkeily: vaikka järjellä yritän itselleni vakuuttaa, että ei haittaa, vaikken saa parasta mahdollista numeroa joka ainoasta tentistä ja ettei se nyt haittaa, että en oo tänään ehtinyt tehdä sitä tai tätä, koska oon tehnyt sata muuta asiaa, niin ei se useinkaan poista sitä hirveää itsesyyttelyä ja ruoskintaa, minkä aina itseeni kohdistan joka asiasta.

Eilen mua alkoi tiskatessa itkettää, koska ärsytti se, että maailmassa mikään ei riitä. Yhtäkkiä tuli mieleen, kysymys siitä, mitä ihmeen hyötyä on tiskata, kun aina tulee uusia likaisia astioita. Mitä iloa on siitä, että tänään saa hikipäässä urakan tehtyä, kun huomenna se pitää taas aloittaa alusta? Mitä hyödyttää joka välissä neuroottisesti siivota, kun joka välissä tulee uutta sotkua? Viimeisen päälle puunattu hella likaantuu, kun yhden kerran tekee ruokaa, tiskatut astiat vaativat uudelleen tiskausta, kun niitä kerran käyttää, pöly laskeutuu aina uudelleen, vaikka kuinka imuroi, sormenjälkiä ilmaantuu aina lisää, vaikka kuinka puunaa ja pyyhkii ja pölyttää.

Tänään luennolla mua alkoi itkettää (kyllä, yhtäkkiä kesken luennon) kun ajattelin, että mun pitää taas torstaina mennä Tampereelle. Mua ärsyttää sinne meno, kahden ja puolen tunnin edestakainen jököttäminen linja-autossa, pahoinvointi, joka siitä seuraa, vaikka en koskaan ennen tätä vuotta ole kärsinyt matkapahoinvoinnista. Ärsyttää ja ahdistaa eräs hitonmoinen vouhottajatyyppi, joka siellä pitää kohdata. Ahdistaa, kun en ole kiinnostunut siitä aiheesta, ahdistaa, että siitä on taas tulossa tentti, enkä koe osaavani. Ahdistaa, koska ne tentit ovat niin erilaisia kuin omassa yliopistossani. Ahdistaa, kun en oo saanut oikein mitään ohjausta koko opintojen kulkuun. Ärsyttää Tampereen yliopistoruokalat, joissa juomavesi on liian lämmintä ja perunoissa kuoret. Ärsyttää se ihmisvilinä, josta ei itseään löydä. Ärsyttää koko hemmetin kaupunki. Ainut hyvä puoli siinä on se, että siellä ravatessani olen oppinut uudella tavalla arvostamaan omaa kotikaupunkiani. Kun bussi lähestyy Jyväskylää ja näen Kuokkalan sillan valot, tulen maailman onnellisimmaksi siitä, että olen saapumassa kotiin. Ei mulla aiemmin sellaista ollut. Nyt olen onnellinen ollessani Jyväskylässä, ollessani kotona, täällä tutulla ja omalla yliopistolla, täällä yliopistoruokaloissa, joissa ruoka on hyvää, ihmisiä ei ole liikaa, kaikki toimii niin kuin pitää.

Kirjoitan tässä pian taas jostain positiivisemmasta, mutta lopetan nyt näihin tunnelmiin. Palataan.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Malja ystävyydelle

Tänään näin erästä lapsuudenaikaista ystävääni ihan hirmuisen pitkästä aikaa.
Kaikki alkoi siitä, että ihan sattumalta moikkasin hänelle Facebook-chatissa pari päivää sitten ja kysyin kuulumisia. Sitten tuli puheeksi, että olemme molemmat tänä viikonloppuna kotipaikkakunnallamme. Päätimme tavata.

Se tapaaminen teki todella hyvää.
En ihan oikeasti muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin paljon. Aloin yhtäkkiä miettiä, olenko nauranut tällä tavalla viimeisen vuoden aikana.

Kun siinä totta kai muisteltiin vanhoja juttuja, pulpahteli mieleen kaikkia vanhoja, yhteisiä kokemuksia ja katseltiin yhteisistä hetkistä otettuja kuvia, mulle teki yhtäkkiä oikein kipeää ihan vain se, kuinka onnellinen olin siitä ystävästä ja ystävyydestä ja kaikesta siitä yhdessäolosta, mitä on saanut kokea. Tuntui ja tuntuu edes vaikealta sanoilla tavoittaa sitä, enkä nyt siis edes yritä.

Pääasia kuitenkin lienee se, että sovittiin, että meidän pitää tavata uudelleen. Eikä antaa tässä välissä kulua yhtä pitkää aikaa.

Tiedän tän kuulostavan vähän liian dramaattiselta, mutta tänä iltana oli taas niin sellainen olo, kuin olisin lähdössä uuteen nousuun. Että pitkään on ollut hirveän ikävää, synkkää ja ihan järkyttävän paha olla, ja nyt vihdoin tuntuu siltä, että tästä voi selvitä, ja että tästä selvitään. Mun mielestä jotain kertoo jo se, että en muista, milloin viimeksi olisin ollut näin iloinen ja onnellinen. Erityisen hyvältä tuntuu se aavistus, että niitä ilon hetkiä alkaa nyt vihdoin olla edessä enemmän, ja pitkältä tuntuneen pimeyden jälkeen valoon ei ole enää pitkä matka.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Keskiviikkolöpinät

Kerron pari juttua tässä lämpimikseni taas.

Tänään sain lääkkeet postissa. Nyt oon siis lääkkeeni ottanut, siihen ei voi enää vedota. Sit menin apteekkiin kysymään, saanko lisää niitä lääkkeitä vielä samalla reseptillä vai pitääkö se jo viedä uusittavaks. Apteekin vähän kyllästyneen olonen täti ilmoitti, ettei niitä enää saa ja pitää uusia resepti. No, minä en siitä suinkaan lannistunut, vaan tempaisin laukusta seuraavan reseptin ja tiedustelin, et kai näitä lääkkeitä sentään vielä saa. Huomasin eilisessä hässäkässä nimittäin, että yhdet toisetkin lääkkeet alkavat olla lopussa, ja koska tuollaisten asioiden hoito on mielestäni niin tympäisevää, päätin hoitaa ne kerralla. Mut voi että tunsin itseni kauheaksi lääkeriippuvaiseksi hörhöksi. Minä, joka en suostu ottamaan edes Panadolia kuin hengenhädässä, olen joutunut tällaiseen jamaan.

Eilen illalla sain päähäni ilmoittautua maratonille. No, olen mä sitä miettinyt jo hyvän aikaa, mutta nyt sen sitten yhdellä rivakalla päätöksellä toteutin. Kummasti mieliala koheni monta pykälää, kun sai tietoonsa taas seuraavan juoksukidutuksen. Kesäkuussa sitten nähdään... en kerro vielä missä ;) Saatte kyllä tietää ajallaan.

Tähän loppuun vielä hyvän ruuan ja paremman mielen kuva.





Ei tällä erää muuta. Palataan.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Elämää aikuisena ihmisenä



Tulin tänne blogiin taas ja mulla olis kauheesti asiaa, enkä oikein nyt oo selvillä, mitä kaikkee tähän merkintään sitten sisällyttäisin.

Huomasin eilen, että mulla ei ollut kaapissa enää kuin yksi sellainen lääke, joita mun pitäisi ottaa yksi joka päivä samaan aikaan. Olen viisaasti jättänyt niitä vanhempieni luokse kyllä liuskakaupalla, että siellä ollessa ei tarvitsisi niiden puutteesta panikoitua, ja luulin niitä olevan vielä omankin kattoni alla ihan tarpeen mukaan, mutta eipä sitten ollut. En siinä hädässä keksinyt muuta kuin soittaa äidille keskelle hänen työpäiväänsä ja ihmetellä, että mitä tässä nyt pitäis tehdä. Yhdessä päädyimme siihen, että nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että äiti pistää niitä mulle postissa tulemaan. Niin et jos nyt tulee sekavaa tekstiä, niin se johtuu tällä erää siitä, että mulla on jääny tänään lääkkeet ottamatta. 8)

Olin tänään sellasella luennolla, jossa puhuttiin aikuisuudesta ja aikuiskasvatuksesta ja -koulutuksesta. Luennoitsija puhui aluksi aika hiljaa ja hermostuneen oloisesti, mutta sitten, kun se pääsi vauhtiin, niin sen puhe muuttui hyvin selkeäksi ja kuuluvaksi ja välillä jopa kiihkeäksi, ja se viuhtoi käsillään koko ajan vauhdikkaammin. Ajattelin, että itse olisin varmaan aika samanlainen, jos luennoisin jostakin omaa "asiantuntemustani" koskevasta seikasta.

Siellä luennolla tuli puheeksi se, mitä aikuisuus oikeastaan on. Luennoitsija kysyi, kuinka moni meistä määrittelee itsensä aikuiseksi. Vain pieni osa viittasi. Minä kuuluin niihin viittaajiin. Se, kuka määrittelee itsensä aikuiseksi ja miten aikuisuus pitäisi määritellä, osoittautui siis ihan hyväksi kysymykseksi. Itse olen täällä blogissakin aloittanut monen monta lausetta sanoilla "kyllä aikuinen ihminen..." ja "aikuisen ihmisen pitää..." ja "on ihmeellistä, että vielä aikuinen ihminen..."

Silloin, kun itse oli vielä alaikäinen, ainakin jonkinlaisena aikuisuuden mittarina piti kai nimenomaan sitä ikää. Muistan, kuinka kasiluokalla ruotsin opettaja sanoi meille, että "tehän ootte jo isoja, aikuisia ihmisiä." Ties kuinka moni takertui siihen, että "ollaanhan me isoja, mutta ei me mitään aikuisia ihmisiä kyllä olla, kun me ei olla vielä täysi-ikäisiä." Siinä vaiheessa, kun omassa ikäryhmässäni alettiin juhlia täysi-ikäisyyttä, olin havaitsevinani suorastaan jonkinlaista taantumaa: yhä useampi alkoi suorastaan uhmaikäistyylisesti kertoa juttuja siitä, kuinka "mun äiti sano mulle, että mun pitää / mä en saa tehdä sitä ja tätä, mutta MINÄ sanoin siihen, että sori vaan, mä olen aikuinen ihminen ja mä teen mitä tahdon." Siinä vaiheessa, kuten kai jokaisessa elämän vaiheessa, otettiin kyllä mielellään vastaan ne täysi-ikäisyyden tuomat vapaudet, kuten oikeus hankkia ajokortti ja ajaa autoa ja oikeus ostaa alkoholia. Sen sijaan vastuun ottamiseen ei ollut samanlaista innokkuutta: kyllä nekin, jotka aikuisen ihmisen oikeuksin uhmasivat vanhempiensa rajoituksia, mun käsityksen mukaan vielä siinä vaiheessa asuivat ja söivät ym vanhempiensa kustannuksella.

Ja nyt, täällä yliopistossa, taas nähtävästi ollaan palattu siihen ajatukseen, että itseä ei haluta mieltää vielä aikuiseksi. Vaikka ihmisillä pitäisi olla vähintään ne samat oikeudet kuin heti täysi-ikäistymisen jälkeen, ja suurin osa lienee ottanut jo enemmän vastuutakin omasta elämästään.

Tässähän tullaan juuri siihen, että aikuisuuden, kuten oikeastaan kaikkien muidenkin ikävaiheiden, määrittely on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Milloin joku on aikuinen ja milloin taas jotain enemmän tai vähemmän? Mitä aikuisen ihmisen pitäisi tai ei pitäisi olla? Niistä kysymyksistä tuskin koskaan päästään täyteen yksimielisyyteen.

Tuolla luennolla esitettiin jälleen yksi aikuisuuden määritelmä. Olen nähnyt niitä jo useita, mutta samantyyppisestihän niitä jaotellaan joka puolella. Kaikille se on yhtä vaikeaa ja moniselitteistä, ja aina päädytään siihen, että ehdottomia määritelmiä ei voi eikä ole tarpeenkaan tehdä. Itsekin viittasin myöntävästi kysymykseen lähinnä juuri siksi, että olen viime aikoina täällä blogissa saarnannut niin paatoksellisesti siitä, kuinka aikuisen ihmisen jo pitäisi pystyä siihen ja tähän ja ei pitäisi enää olla sellainen ja tällainen. Sitten taas, kun peilaan itseäni vaikkapa siihen tän päivän luennolla annettuun määritelmään aikuisuudesta, niin kyllähän mä senkin mukaan joiltakin osin olen aikuinen, mutta sitten taas toisilta osin se saattaa olla kyseenalaisempaa.

Ensinnäkin aikuisuus jaettiin luennolla varhaisaikuisuuteen ja varsinaiseen aikuisuuteen. Varhaisaikuisuus ajoittuu ikävälille 17-22 ja aikuisuus jatkuu sitten siitä eteenpäin. Varhaisaikuisuuden tärkeäksi kehitystehtäväksi luennolla kerrottiin vanhemmista ja muusta lapsuudenperheestä irtautuminen. Siihen kuuluu myös omasta elämästä vastuunottaminen, omien sosiaalisten suhteiden muodostaminen ja oman maailmankuvan kehittäminen jne. Kuitenkin tuo lapsuudenperheestä irtautuminen oli keskeinen. Juuri siihen minä ja mun aikuisuuspohdinnat takertuivat.

Milloin voi sanoa irtautuneensa vanhemmista ja lapsuudenperheestä? Esim. minä en enää asu vanhempien luona, enkä ole asunut enää vuosiin. Asun omillani ja pystyn mielestäni ihan hyvin itsenäisesti hoitamaan arjen asiat. Käyn kaupassa, laitan ruokaa, siivoan, soitan itselleni lääkäriajat ja muut sellaiset, hoidan kaverisuhteita, hoidan opiskelut, hoidan monet arjen asiat ihan itse ja itsenäisesti. Mutta siitä huolimatta, kuten tämänkin merkinnän alusta heti voi huomata, ensimmäinen, mitä teen ongelmatilanteissa, on ädillle soittaminen. Puhuin siitä juuri erään opiskelutoverini kanssa viime viikolla: me olemme aikuisia ihmisiä ja asumme yksin ja olemme niin itsenäisesti hoitavinamme asiamme, mutta heti, kun tulee joku sellainen ongelmatilanne, johon ei oikein tiedä ratkaisua, niin äidille tai isälle soittaminen on ensimmäinen teko. Se on lähestulkoon refleksi. Ainakin minä tukeudun siihen, että äiti tai isä tai molemmat auttaa aina, vaikka kukaan muu ei auttaisi tai olisi saatavilla. Onko se sitten itsenäistä ja aikuisen ihmisen toimintaa? Onko se vanhemmista irrottautumisen merkki? Onko vanhemmista irtautumista myöskään se, että väen väkisin on eri mieltä kuin vanhemmat ja ilmaisee olevansa aikuinen ja päättävänsä itse? Eikö sellainen käytös viittaa enemmän uhma- tai murrosikään? Ja missä kulkee raja?

Sitten taas varhaisaikuisuuden jälkeen, varsinaisessa aikuisuudessa pitäisi löytää jonkinlainen tasapaino ja uudenlainen suhde vanhempiin. Sellainen, jossa ei enää ikään kuin ole ensisijaisesti 'kenenkään lapsi' vaan on omille vanhemmilleenkin enemmän kuin toinen aikuinen ihminen. No, eikö sellainen aika voi periaatteessa olla jo silloin, vaikka olisikin jollakin tapaa riippuvainen omista vanhemmista? Eikö voi käyttäytyä vanhempiensa kanssa kuin aikuinen, vaikka vielä pyytäisikin niiltä apua aina silloin tällöin? Ja eikö jokaiselle vanhemmalle oman lapsen luulisi olevan aina ensisijaisesti kuitenkin se 'oma lapsi'?

No, ei kai auta kuin ajatella edelleen, että nuo ovat vain jonkun tutkijan yrityksiä määritellä, eikä niissä voida ikinä päästä absoluuttisiin tuloksiin.