Liian särkyvä ihmismieli.

Olen varmaan täällä blogissakin tuonut useamman kerran esiin sen, kuinka pessimistinen ja ahdistukseen taipuvainen ihminen olen. Odotan aina pahinta. Erityisesti odotan jotain pahaa tapahtuvaksi sydän kurkussa silloin, kun mulla on oikein hyvä olo. En usko, että se voisi kestää. Pelkään jatkuvasti jokaisen minulle tärkeän ihmisen puolesta. Pahinta, mitä maailmassani voisi tapahtua, olisi, että joku perheenjäseneni kuolisi tai sairastuisi vakavasti.

Olen myös varmaan täällä blogissa sekä itselleni että teille lukijoille kirjoittanut useamman kuin kerran, että mun pitäisi päästä eroon tuosta ahdistuneisuudesta. Pitäisi opetella katsomaan asioita edes hiukan valoisammin. Pitäisi opetella edes vähän uskomaan siihen, että aina ei tarvitse varautua pahimpaan, vaan yhtä hyvin voi odottaa jotain hyvää ja onnellista. Suuntautua siihen.

Koko viimeisen vuoden ajan olen ollut enemmän tai vähemmän murskana.
Nyt olen tainnut olla pari viikkoa iloinen ja jopa onnellinen.
Kuluneen viikon ajan, sen, jonka olin lomailemassa, olin niin käsittämättömän onnellinen, että jo se alkoi pelottaa ja ahdistaa. Odotin, milloin se liian täydelliseltä tuntuva onnellisuus särkyy. En osaa ajatella, että olisin ansainnut monta hyvää asiaa peräkkäin monen huonon asian jälkeen. Ajattelen aina vain, ettei mikään hyvä voi kauaa kestää.

Viime yönä heräsin taas painajaiseen, joka valitettavasti oli tällä kertaa todellisuutta.
Kuvittele, että ihminen, joka on sinulle rakkain ja tärkein koko maailmassa, hän, jota ilman et osaa etkä halua kuvitellakaan maailman olemassaoloa, makaa lattialla kello kaksi yöllä vaikeroiden. Heräät siihen ja seuraavien kymmenien minuuttien aikana mielessäsi ei ole mitään muuta kuin se, ettet tiedä, kuoleeko tuo ihminen vai ei. Et tiedä, mikä on syy taas uusiutuvaan sairaskohtauksen tapaiseen tilaan. Et pysty koskaan jälkeenpäin kuvailemaan sitä tilannetta kunnolla kellekään. Se on liian kamalaa, liian julmaa, aivan liian tuskallista millään sanoilla tavoitettavaksi. Kuiskaat rukouksen toisensa perään, vaikka et oikeastaan ole uskovainen.
Järkytys tulee vasta hyvän aikaa jälkijunassa, koko kehoa järisyttävä itku, joka ei tunnu edes mahtuvan ulos. Kuumeennousun kaltaiset kylmänväristykset, jotka eivät hellitä, ennen kuin haet varapeiton ja kietoudut peittoihin niin tiukasti, että et pysty liikahtamaankaan.

Se ei tapahdu elämässäsi ensimmäistä kertaa. Se tapahtuu taas, vaikka kuinka olet yrittänyt vakuuttaa itsellesi, ettei sinun tarvitse aina odottaa kaikkea pahaa ja olla kaikesta huolissasi. Se tapahtuu, kun olet vuoden jälkeen ollut kaksi viikkoa onnellinen. Muutaman päivän olet tuntenut olevasi täydellisen onnellinen.
Et voi mitään sille, että mieleesi lipuu kysymys: Onko tämä nyt joku hinta, mikä onnesta pitää maksaa? Vaikka tiedät, ettei siinä ole mitään rationaalista, niin ei pitäisi ajatella, alat uskoa, ettei sinulla ole oikeutta olla hetkeäkään onnellinen ilman, että vastapainoksi koet jotakin vähintään yhtä paljon kärsimystä tuottavaa.

Olen koko elämäni ajan halunnut uskoa johonkin ihmistä korkeampaan voimaan. Voi, miten kovasti olisinkaan monta kertaa elämässäni halunnut kyetä uskomaan ja luottamaan siihen, että on joku tai jokin, jonka varjeluksessa me todellakin olemme, ja joka ei anna minkään tapahtua sattumalta.
Olen myös halunnut ainakin tyytyä siihen uskomukseen, että kaikella on jokin tarkoitus. Haluaisin uskoa, että asiat eivät tapahdu sattumalta silloinkaan, vaikka mitään yhtä tiettyä oikeaa Jumalaa tai korkeamapaa voimaa ei olisikaan. Haluaisin uskoa, että jokaisella ihmisellä ja jokaisella tapahtumalla, niin onnellisella kuin onnettomallakin, on jokin merkitys, edes jollekin, edes joskus.

Näinä hetkinä tuntuu vaikealta olla varteenottamatta sitä kaikkein huonointa vaihtoehtoa.
Sitä, että todellisuudessa ei ole mitään. Ei mitään eikä ketään, joka kontrolloisi tai ohjailisi meitä tai sitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Elämä on jonkinlaista järkyttävää, mielipuolista peliä: joillekin ihmisille jaetaan hyvät kortit, toisille huonot, ja loput, eli valtaosa, saavat jonkintasoisen sekamelskan siltä väliltä. Sitten me elämme elämämme niiden korttien riepoteltavana, mitä meille on sattunut osumaan. Kuolemme, kun sen aika on. Eikä ole mitään, mihin turvautua ja luottaa. Ei lupausta siitä, että aurinko paistaa risukasaankin ja niin edespäin, että asiat järjestyvät aina jotenkin parhain päin. Ei ole kuin yksi ohje: saattaapa olla että järjestyvät, saattaapa olla että eivät.
Kuka tällaisessa maailmassa haluaa elää? Kuka haluaa olla pelinappulana tällaisella mielettömällä pelikentällä?
En minä ainakaan.

Täällä taas.

No niin, hei.
Olen palannut keskuuteenne. Viime yönä puoli kahden aikaan makoilin taas turvallisesti omassa sängyssäni lapsuudenkodissa. Takanani viikko, joka kului yhdessä hujauksessa, mutta silti jotenkin tuntuu, kuin olisin ollut ikuisuuden poissa.Viikko Kanarian saarilla, Las Palmasissa, Playa del Inglesissä.

Mulla on asianmukaiset rusketusrajat, tai oikeastaan palamisen rajat ja mukavasti kuoriutuva iho. Lähdin matkaan kipeänä, nyt olen terve kuin pukki. Henkisestikin voin ainakin toistaiseksi paremmin kuin pitkään aikaan.

Oli ihanaa, ihanaa, ihanaa. En osaa nyt juuri muuta sanoa. Asuimme kolmen huoneen bungalowissa veljeni ja vanhempieni kanssa. Joka aamu ja usein päivisinkin uin ympäriinsä hotellin turkoosina välkehtivässä uima-altaan vedessä. Kehitin uuden rakkauden paljain varpain juoksemiseen sekä Atlantin rantavedessä että silmän kantamattomiin jatkuvassa, lämpimässä hietikossa. Söin paljon ja nautin auringosta. Pääsin ratsastamaan kamelillakin.

Kirjoitan seikkaperäisen matkapostauksen kuvineen kaikkineen sitten, kun jaksan ja ehdin. Nyt en jaksa tämän enempää, sillä olen ihan kulttuurishokissa tästä kotiinpaluusta ja ennen kaikkea paluusta elektroniikan, eli tietokoneen, sähköpostin, Facebookin äärelle. Ja opiskelujen, kaikkien tekemättä jääneiden asioiden. Tällä hetkellä vielä mittailen suhtautumistani tähän kaikkeen.

Mutta, sanon vielä kerran näin niin kuin tiivistyksenä: oli ihanaa ja olen onnellinen.

Matkaan lähden!

Tämä päivä ei ole alkanut mitenkään lupaavasti, ei todellakaan. Aamuni oli niin painajaismainen, että mun on nyt pakko ihan ensimmäiseksi avautua siitä, ja mennä sitten vasta, varmaan aika lyhyesti, itse tämän päivän asiaan.

Maanantai-iltana mulla alkoi olla kipeä ja kurja olo. Olen kipeä todella harvoin, lukuunottamatta pölyallergiasta johtuvaa ajoittain kovastikin vuotavaa nenää ja aivastelua. Nyt kuitenkin maanantain ja tiistain välinen yö meni mulle harvinaisessa, todella tuskaisessa olotilassa pyöriessä: en edes osaa paremmin kuvailla sitä. Kurkku oli kipeä, joka paikkaa tuntui kolottavan ja särkevän ja oli vaikea hengittää. Kaikin puolin tuntui vaikealta ja tuskaiselta olla.

Eilisaamuna kurkku oli niin kipeä herätessä, että ensimmäistä kertaa elämässäni kaipasin yskänlääkettä. Todellakin, ensimmäistä kertaa. Lapsena muistan, miten mulle joskus syötettiin väkisin yskänlääkettä, vaikken sitä halunnut, mutta aikuisena kurkkuni on niin harvoin kipeä ja silloinkin niin vähän, että yskänlääkkeeseen ei ole ollut tarvetta. Nyt olisi ollut, eikä sellaista tietenkään kaapistani löytynyt. Onneksi pakastimessa oli jäätelöä, joka kelpasi kuin kelpasikin loistavasti ensiavuksi.

Mulla ei ollut eilen kuumetta, ja olokin parani illan mittaan. Joten mitä tekee järkevä ihminen siinä tilanteessa? Järkevä ihminen olisi varmaan kiitollinen olon parantumisesta ja jatkaisi lepäämistä.
Minä en tietenkään voinut käyttää aivokapasiteettiani, jos mulla sellaista edes on.
Minä sanoin itselleni, että mulla ei ole kuumetta eikä enää edes kovin kipeä olo, voin siis lähteä lenkille.
Ja kuulkaa, ei tarvi enää edes mitään moraalisaarnoja. Opin läksyni. En enää ikinä, ikinä, i-k-i-n-ä lähde lenkille, ellei mulla ole täysin terve olo.
Lähdin lenkille, ja kun kerran lähdin, niin juoksin sitten väkisin.
Vaikka kurkkuun sattui ja rintaan pisti, pakotin itseni juoksemaan.
Juoksin lyhyemmän lenkin kuin normaalisti, mutta silti loppumetreillä luulin kuolevani. Ajattelin, että kuolen, en selviä enää kotiovelle siinä tuskassa.

Mun oli ollut tarkoitus tehdä vielä vaikka mitä ennen nukkumaanmenoa, mutten sitten kyennyt enää sen itseni tahattoman tappoyrityksen jälkeen enää muuhun kuin menemään suihkuun ja kuuman mehun kera nukkumaan. Ja tietysti soittamaan äidille ennen sitä, herättämään äiti sitä varten, että sain itkeä ja valittaa hänelle, kuinka kurja olo mulla on ja miten kurjaa kaikki on. Itkin koko loppuillan ja alkuyön ihan vain siksi, että olo oli niin huono.

Aamulla herätessä mulla oli parempi olo. Ei hyvä, edelleen särki ja koski joka paikkaa, mutta paljon parempi kuin illalla. Koska meillä oli saksan sanakoe ja koska en ensi viikolla pääse saksan luennoille sattuneesta syystä, nappasin lääkettä naamaan ja lähdin luennolle. Kirosin matkalla sitä, että luento pidetään minun asunnostani katsoen kaikkein kauimmaisessa yliopistokampuksen osassa, jonka vuoksi jouduin etenemään reipasta kävelyä ja välillä puolijuoksua.

Kun sitten olin marssinut ja juossut ja kivunnut kaikkein korkeimmalle yliopistokampuksen huipulle juuri ja juuri ajoissa, sain tietää, ettei luento ollutkaan siellä salissa, missä olin luullut sen olevan. Yleensä tarkistelen luentosaleja Korpista neuroottisesti monta kertaa päivässä, sillä niitä vaihdellaan viime tinkaan aina silloin tällöin. Tällä kertaa olin kuitenkin eilen illalla tappo-oloissani ajatellut, että luotetaan nyt siihen, että se luento on siellä, jossa sen viimeksi katsoessani väitettiin olevan. Olin tarkistanut luennon olinpaikan viimeksi edellisenä päivänä. Illalla se ilmeisesti sitten oli vaihtunut. Ja tietysti se oli vaihtunut sellaiseen saliin, joka oli taas aivan eri puolella, missä nyt olin. Se oli rakennuksessa, jonne olisin hyvin ehtinyt kotoani, mutta koska nyt olin kivunnut tänne kauimmaiselle huipulle, olin täysin väärällä puolella yliopistokampusta.

Ja koska luento oli juuri alkanut tai alkamaisillaan, en ehtisi enää millään sanakokeeseen, joka varmasti pidettäisiin heti luennon aluksi.
Se siitä.
Silti mun oli pakko pistää juoksuksi. Mulle iski kauhea paniikki siitä helvetin luennosta typerine vaihtelevine rakennuksineen, mielessä takoi vain, että sinne on ehdittävä nyt mahdollisimman pian. Jos ne vaikka aloittavatkin vaikka varttia myöhemmin.

Joten mä juoksin niin kovaa kuin ikinä jaloista lähti. Juoksin alas sieltä rinteeltä, alas portailta, ohi autojen, kaikista mäistä ja mutkista kohti sitä rakennusta, jossa luento oli. Juoksin kovempaa kuin eilisellä lenkillä koskaan. Juoksin niin kovaa kuin pystyin, juoksin jostain syystä aina yliopistoaluella jalankulkuteillä toilailevien autojenkin ohi aika reippaasti.

Puolivälissä matkaa mun oli pakko hidastaa, koska hengitykseni vinkui ja pihisi niin sairaalloisesti, että en pystynyt enää jatkamaan. Säikäytin varmaan kaikki ohikulkijat sillä kilometrin päähän kantavalla hengityksellä, joka kuulosti sanoinkuvaamattoman kauhealta, kuolemalliselta hengenhaukkomiselta. Mua alkoi itkettää, koska se matka oli niin kamalan pitkä, ja koska en jaksanut juosta kuin hidasta vauhtia, ja koska mun rintalastaa viilteli jo todella pahasti, enkä ollut henkeä saada, ja koska musta silti tuntui, että sinne saksan luennolle oli vain pakko ehtiä niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka sitten henki menisi. Juoksin ja itkin, itkin ja juoksin, ja henkeni vinkui, ja sitä painajaismaista matkaa riitti ja riitti vain.

Lopulta saavuin oikealle rakennukselle. Siellä jouduin vielä jonkin aikaa etsimään oikeaa luokkaa ja lopulta vielä laukkaamaan portaita ylös toiseen kerrokseen (ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin hissiä, mutta en halunnut jäädä odottamaan vielä sitäkin). Saavuin oikeaan luokkaan vartin myöhässä, hiessä uiden. Sanakoe oli juuri päättynyt. Jouduin tönimään tiiviisti istuvien ihmisten laukkuja pois, että mahduin istumaan johonkin. Itkin vielä jonkin aikaa istumaan päästyänikin kaiken kurjuutta. Sitten rauhoituin ja luento meni miten meni.

Luennon jälkeen kävin kysymässä opettajalta, haittaako se, että en päässyt tekemään sanakoetta tänään. Mua ainakin haittasi, sillä olin harjoitellut siihen eilen tosi kauan. Kerroin myös. että en pääse ensi viikolla ollenkaan luennoille, eli mulle tulee just se määrä poissaoloja, mikä saa olla, ettei tarvitse tehdä ylimääräisiä tehtäviä. Kauhistuin sitä, miten painuneelta ja käheältä ääneni kuulosti sille opettajalle puhuessa, ihan kuin olisin joku kuolemaa tekevä keuhkokuumepotilas.

Se opettaja ehkä huomasi mun olotilan, koska se oli tosi mukava ja vakuutti mulle erikseen, ettei tällaisista asioista tarvitse huolta kantaa, eikä ole mitään hätää, vaikka en nyt päässyt sanakokeeseen ja vaikken pääse ensi viikolla luennoille. Olin varmaan aika surkea näky hiestä märissä vaatteissa palellessa, turvonneilla silmillä ja sillä äänellä. Huh huh.

Mutta kuulkaa, asia on nyt niin, että mä tosiaan lähden nyt matkalle. Tänään pakkaan viimeiset kamppeeni uuteen hienoon vedettävään lentolaukkuuni, huomisaamuna astun lentokoneeseen, ja huomenna olen jo etelän auringon alla, jos kaikki vain menee suunnitelmien mukaan. Lähden elämäni ensimmäistä kertaa rantalomalle, siis en millekään maraton-matkalle enkä Tukholman risteilylle, vaan Kanarialle, jossa aion koko ensi viikon vain lojua auringossa, uida, syödä, juoda, lihoa, lötkötellä, enkä tee mitään muuta. Mulla on jo nyt huono omatunto siitä, etten ole ensi viikolla saksan luennoilla enkä yliopistolla kirjoittelemassa esseitä ja lukemassa tentteihin. En ole koskaan ollut tuollaisella lomalla, ja jotenkin musta tuntuu epätodelliselta, että mä olen lähdössä sellaiselle. En itse usko sitä vieläkään, enkä siksi ole halunnut puhua siitä ihmisille. Tiedän, että jotkut pitävät sellaisia lomia itsestäänselvyyksinä aina silloin tällöin, mutta mulle se on uutta. Ja tiedän, että mikään opiskelu tuskin kaatuu yhden viikon rennosti ottamiseen, varsinkaan, kun viimeksi pidin lomaa jouluna. Mutta silti olen melkein kauhuissani tästä.

Mutta niin se vain on: minä lähden ja olen ja parantelen itseni ja imen itseeni vitamiinit auringossa, ja te joudutte nyt ainakin viikon kärsimään ilman näitä mun epäilemättä koukuttavia tekstejäni. Ei huolta, palaan kyllä takaisin. Olkaa vain kärsivällisiä! :)

Adios, amigos. <3

Leevi rakas

Tänään olen elänyt tasan kaksi vuotta maailmassa ilman Leeviä. Toisaalta lyhyt aika, toisaalta uskomatonta, miten pitkä aika on jo kulunut.

Kaksi vuotta on jo siitä päivästä, jona ajattelin, että se itku ei lopu koskaan.
Aina kun lopetin, se alkoi alusta.
Se tuntui jatkuvan loputtomiin.

Kuulin kyllä sanat "Sehän oli vain yksi koira", ja se oli pahin loukkaus, mikä mulle on koskaan sanottu.

Tiedän, että koiran menetys ei ole mitään verrattuna jonkun rakkaan ihmisen kuolemaan, mutta silti se on parhaan ystävän menetys. Leevi oli mulle tärkeämpi kuin valtaosa ihmisistä.Menetys, joka tuntui kohtuttoman suurelta, vaikka kuinka tiesi sen olevan välttämättä edessä. Ainoa lohtu oli, että loppu oli ainut armollinen vaihtoehto. Mitään ei enää voinut tehdä.

Ja  vaikka loppumattomaksikin luultu itku loppui, ei kaipuu ja suru ole kadonnut mihinkään.
Rakas ystävä elää muistoissani joka päivä.

Ja mustien kehysten sisällä, veljeni piirtämässä kuvassa, se on läsnä joka päivä. Vähän niin kuin olisit vielä täällä, rakas, ihana pikkuinen Leevi.

Hopeareunuksinenkin pilvi on aina pilvi.

Tai oikeastaan, hopealla kuorrutettukin pilvi peittää auringon.
Ja kun nyt olen saanut tarpeekseni jaella itse muokkailemiani viisauksia, yritetään mennä asiaan. Sillä kaikkein suurimmallakin arjen ilolla, jota eilen (ja tänään) sain kokea, oli sitten lopulta kuitenkin todella synkkä varjo.

Kuvittele ihminen, joka ei ole perheesi jäsen, mutta ehkä sitten kuitenkin perheen jälkeen läheisin sukulainen. Kuvittele, että hän ei oikeasti, siis biologisesti, ole sukua sinulle, mutta oikeastaan kyllä kuitenkin on. Avioliiton kautta hän on sukua sinulle ja niin sanoakseni henkisesti hän on kaikin tavoin sukulaisesi, läheinen ja tärkeä ihminen. Henkilö, joka on ollut keskeinen osa elämääsi, arkeasi, sinua, niin kauan kuin saatat muistaa. Hän on ollut aina lähellä. Painaako siinä siis mikään biologinen side, jonkun geenin yhtäläisyys, enää mitään?

Sitten tulee avioero. Kaksi ihmistä eivät enää voi asua yhdessä. Seuraus on, että toinen heistä, hän, joka on aina ollut lähelläsi, onkin nyt yhtäkkiä kaukana. Hyvin kaukana. Yhtäkkiä se biologinen side, se yhteinen geeni, jonka olemattomuutta et ole koskaan ajatellut, onkin hyvin merkittävä tekijä. Se on lopulta se, mikä teidät erottaa.

Kaikki ei elämässä aina mene niin kuin luulee ja uskoo. Jokin voi mennä pahasti vikaan. Ennen itsestäänselvänä osana arkeasi ollut ihminen on yhtäkkiä kaukana, kaukana täältä, etkä tiedä, näetkö häntä enää koskaan. Toivot toki, että tapaisitte vielä, mutta et voi tietää.

Elämä on loppujen lopuksi aikamoisen julmaa peliä, jos ette sitä vielä tienneet. Eikä kuolema ole ollenkaan se kaikkein julmin ihmisten erottaja.

Jos ette saaneet mitään selvää tästä sepustuksesta, niin pyydän anteeksi. Tämä oli tarkoitettu eräänlaiseksi tarinaksi, joka ehkä puki minun tuntemukseni jollakin tavalla sanoiksi, mutta oli samalla kohdistettu juuri sinulle, tarkoituksenani, että sinä ajattelisit tätä asiaa. Minä olen ehkä tullut ajatelleeksi liian myöhään. Jospa te muut säästyisitte samalta virheeltä.

 Ja nyt kun olen synkistellyt taas osani, haluan kertoa, että mulla on taas tänään ollut tosi kiva päivä. Mulla oli saksan luennolla tosi mukava pari, jonka kanssa yhdessä harjoiteltiin päivämäärien sanomista saksaksi, ja saatiin sitä kautta tietää, että meillä on vain kahden päivän ikäero. Meillä molemmilla on kohta synttärit. Muutenkin elämäni on tänään jatkunut yhtä iloisena ja jollakin tapaa levollisena, kuin lauantaina ja eilenkin. Tää tunnetila tuntuu todella oudolta, pelottavaltakin kaiken takana olevan, tuhatvuotiselta tuntuneen ahdistuksen jälkeen. Jo eilen illalla ihmettelin, mitäköhän mä nyt oikein olen vetänyt, onko joku syöttänyt mulle salaa jotakin huumetta, kun olen näin iloinen eikä mua ahdista yhtään. Edes tuota edellä kuvailemaani asiaa en tällä erää jaksa itkeä. Eilen olin aivan vähällä purskahtaa itkuun sitä ajatellessani, mutta sitten päätin, että mä en perkele itke nyt. Mä olen itkenyt niin paljon niin pitkän aikaa, että jos mä nyt viimein olen hetken iloinen, niin tää asia ei vielä ole tarpeeksi järkyttävä sitä pilaamaan. Kyllä mä ehdin itkeä litroittain sitten kohta taas, kun sen aika on. Nyt mä olen iloinen ja sillä hyvä!

Mukavaa viikon alkua itse kullekin. Itse jatkan tätä olotilani ihmettelyä. Elämä on parasta huumetta (?).

Hyvän mielen postaus. :)

Välillä muistan kirjoitella tällaisiakin. Maanis-depressiivisyys taas kunniassaan... (Ja tiedän, ei pitäisi laskea leikkiä vakavasta sairaudesta.)

Tästä viikonlopusta tuli kuin tulikin sitten lopulta ihan huippu. Jälleen perjantai, jona olen aivan maassa, ja sunnuntai, jona voin todeta elämän olevan sittenkin elämisen arvoista ja paljon enemmänkin. Tällä hetkellä olen taas niin onnellinen, ettekä usko, miten jo pelkästään siitä tunteesta voi nauttia.
Käännekohta tapahtui eilen oikeastaan heti, kun olin avautunut tuon eilisen "Ankeus"-tekstini tänne. Sen jälkeen sain päähäni siivota. Tein oikein suursiivouksen. Voiko sellainen edes luvata muuta kuin hyvää?

Sitten eräs ystäväni soitti minulle ja sovimme, että tapaamme. Menin hänen luokseen katsomaan elokuvan, juomaan kaakaota, dippaamaan vihanneksia ja puhumaan kaikista (ärsyttävistä) jutuista, joita elämässä tällä hetkellä on. Kun sitten olimme saaneet ne purettua, tulimme yhdessä siihen tulokseen, että kaikki kyllä järjestyy. Ja että jokaisen asian kuolemallinen stressaaminen ja ahdistuneena oleminen ei tee ihmisestä yhtään tehokkaampaa tai auta asioita yhtään eteenpäin.

Jo kauan olen ajatellut, että mun on pakko päästä pois. Jonnekin kauas, tekemään jotain ihan muuta kuin sitä, mitä tällä hetkellä teen ja mitä olen tehnyt vuosien ajan. Olen nähnyt sen enää ainoana ratkaisuna siihen tunteeseen, että jokin nakertaa elimistöäni kipeästi sisältä päin ja pian olen valunut täysin tyhjiin.

Eilen kuitenkin huomasin, ettei mun tarvinnut päästä sen kauemmaksi kuin muutaman sadan metrin päähän kotoani, ja se tunne oli siinä. Sellaisen ihmisen, ystävän seurassa, joka jakoi tuntemukseni ja oli itse vakuuttunut siitä, että kaikella on aikansa, paikkansa ja merkityksensä ja kyllä mekin kaksi epätoivoista löydämme paikkamme tässä maailmassa ja kaikki on ihan hyvin juuri nyt, eikä kaikesta siis tarvitse kantaa huolta joka ikinen hetki. Elämä kuljettaa minne kuljettaa, eikä ihmisen tarvitse kuin elää aina juuri se käsillä oleva hetki.

Palasin kotiin myöhään illalla ja tuntui todellakin oudolta, että oli niin hyvä mieli. En nyt mitenkään hyppinyt ja riehunut ilosta ja riemusta, mutta olo oli hyvä ja rauhallinen, eikä mikään ahdistanut tai ärsyttänyt. Ajattelin, että tällaista kai elämän pitäisi olla useamminkin. Ja ehkä se alkaa ollakin. Ehkä voin alkaa odotella jotain hyvää tapahtuvaksi sen sijaan, että joka hetki pelkään ja olen ahdistuksesta viimeisen päälle kireällä.

Tänään luonani kävi vielä kaksi tärkeää ystävää, joita olen ikävöinyt ja joita oli ihanaa nähdä. Tosin eilinen rauhallisuuteni oli heti tiessään, kun olin koko ajan huolissani kaikesta: siitä, onko kahvi liian vahvaa tai liian laihaa, haittaako vieraitani se, että tarjoan heille aina vain keksejä enkä koskaan mitään muuta, onko jossain joku tahra tai roska tai tavara väärällä paikalla, mitä jos jotakin on nyt jäänyt ottamatta huomiooon yms. yms. yms. Siitä huolimatta, vaikka kuinka tiedän, että en mä itsekään ajattele mitään toisten kodin siisteydestä tai kahvitarjottavista tai yhtään mistään, jos olen jonkun toisen luona kylässä.

Mutta silti, oli ihanaa ja mieleni on edelleen niin kertakaikkisen hyvä ja olen niin iloinen kaikesta ja kaikista, joita mulla on tällä hetkellä, nyt ja tässä.

Lopetan tähän, sillä en löydä enää sanoja. Toivon, että tärkein välittyi.
Jatkan tästä hymyillen.
:)

Ankeus.

Nyt ollaan mun maaliskuumielialani ytimessä.
En ole koskaan oikein osannut sanoa, mikä on lempivuodenaikani. Kaikilla vuodenajoilla on mielestäni omat hyvät ja huonot puolensa. Sen osaan kuitenkin sanoa, että maaliskuun hyppäisin mielelläni yli. Helmikuu on yleensä vielä ihan kunnollinen ja mukava talvikuukausi, ja huhtikuu taas on mun syntymäkuukauteni, eli eihän siitä voida luopua. Kuitenkin, maaliskuu suxx. Vihaan, vihaan, vihaan näitä alkukevään kuraloskakelejä, joista yhtenä päivänä saattaa toivoa jo kevättä ja kesää ja seuraavassa hetkessä saattaa jo olla vuoden pahin räntä- ja lumimyrsky niskassa.

Kuten olen jo monta kertaa kertonut, en ole kaamosmasennusihminen. Syksy on mielestäni ihan mukavaa ja tunnelmallista aikaa. Mun kaamosmasennukseni sijoittuu maaliskuuhun. Maaliskuu on mulle kuoleman kuukausi.
Tänään on yksi surullinen päivämäärä.
Minä olen taas surullinen ja aikaansaamaton, eikä mikään jaksa kiinnostaa pätkääkään. Vaikka on valoisaa ja vaikka varmaan pitäisi olla iloinen. Nyt en vain ole, enkä tiedä mitä voisin tehdä, jotta olisin.
Ja sit muuten, sellainen asia, että seuraavan kerran, kun mä haluan mennä teatteriin, niin mä varaan ensi tilassa lipun itselleni, enkä kysy keneltäkään muulta mitään, en pyydä mukaani ketään. Tänään on jo toinen kerta, jolloin multa jää näkemättä näytös, jonka olisin todella halunnut nähdä, vain siksi, että yritän sovittaa aikataulujani jonkun toisen kanssa. Tästä lähin opettelen tekemään just sen, mitä mä haluan, viis muista. Elokuvissa olen jo harjaantunut yksinkävijä, nyt laajennan tän taitoalueen teatteriinkin. Muistuttakaa mua tästä, jos joskus yritän lipsua tästä päätöksestä. 

Onhan tietysti ilojakin. Kuten se, että Pietu kävi tänään luonani ja tänä viikonloppuna näen ehkä kavereita. Olen iloinen siitä, mutta tällä hetkellä olen yksin, kaikki tuntuu epävarmalta ja tuntuu siltä, kuin joku nakertaisi elimistöäni tyhjiiin.