Sinulle, joka olet syntynyt tänään.

Et lue tätä tekstiä, mutta kirjoitan silti. 
Kun olin pieni, kuljin usein sinun kanssasi käsi kädessä. Kun kasvoin isoksi, se tapa katosi hiljalleen. Palasimme siihen jälleen sinä yönä, jona minä olin täyttänyt 18. Olimme sinun ja kahden muun veljemme kanssa juhlimassa. Haahuilimme ympäri öistä kaupunkia ja jollain sisäisellä vaistolla me tartuimme toistemme käsiin kiinni siinä vaiheessa, kun promilletaso oli yltänyt jonkin tietyn rajan. Enää ei ollut selvää, kumpi johdatti kumpaa, kuten silloin, kun olin pieni. 

Kun olin pieni, sinä olit idolini. Olet sitä edelleen. Tiesit sen silloin ja tiedät sen nyt. Haluaisin nähdä jokaisessa miehessä, josta olen elämässäni pitänyt ja jonka olen nähnyt vaaleanpunaisten lasien läpi, jotakin samaa kuin sinussa. Kun olin pieni, sinä sanoit minua pikku prinsessaksi. Olit ensimmäinen elämäni ihminen, joka sanoi minulle selvin suomen kielen sanoin, kasvokkain ja täysin luontevasti: "mä rakastan sua."

Kerran pienenä soitin sinulle isäni kännykästä. Pelkäsin puhelimessa puhumista vielä enemmän kuin nykyään, ja vastatessasi puhelimeen en uskaltanut sanoa mitään. Kun olit jonkin aikaa tivannut, miksei linjalta kuulu mitään, kysyit nimeltä mainiten, olenko minä puhelimessa. Vasta siinä vaiheessa uskalsin alkaa jutella. 

Kun olin pieni, kävin usein kanssasi elokuvissa. Mielestäni parasta oli se, että ostit meille aina karkkeja. Keskityin paljon enemmän karkkeihin kuin elokuvaan. 

Kun täytit 19, tein sinulle kortin. Olin seitsemänvuotias, ja näin kortin eteen paljon vaivaa. Kirjoitin siihen itse keksimäni, pitkän ja sinulle omistetun runon. Valitettavasti en enää muista, mitä siinä sanottiin, eikä siitä ole olemasa kopiota. Muistan, että piirsin siihen 19 sormea, sillä minulla oli tapana näyttää oma ikäni sormin. 19 sormen piirtämisessä oli kova työ. 

Kun olit armeijassa, kirjoitin sinulle kirjeitä. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, ja kun jokaisen piti piirtää kuva perheestään, piirsin sinut siihen armeijapuvussa. 

Eräänä keväänä, ollessani ehkä 10-vuotias, annoin sinulle syntymäpäivälahjaksi pahvilaatikosta askartelemani akvaarion. Se oli kauan kotinne kaapin päällä. Katselin sitä aina ylpeänä teillä käydessäni. 

12-vuotiaana neuloin sinulle lahjaksi lapaset. Niiden piti oikeastaan olla joululahja, mutta en ehtinyt saada niitä valmiiksi, ennen kuin syntymäpäiväksi. 

Kerroin aina ylpeänä kaikille, kuinka sinä hyppäsit uimarannalla pää edellä hyppytornin ylimmän kerroksen kaiteelta. 

15-vuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa moottoripyöräsi kyytiin. Olen aina nauttinut siitä erityisesti, vaikka onhan se aluksi aina pitkän tauon jälkeen ihan hirveää. 

Kun lapsena kerroin sinulle, että en uskalla ikinä mennä risteilylle, sillä laivat voivat upota, sinä sanoit minulle, että nykyajan laivat ovat niin hyvin rakennettuja, että ne eivät uppoa. 
Olet opettanut minulle, miksi vuoristoradassa kannattaa aina mennä viimeiseen vaunuun. 
Olet opettanut minulle, miten frisbeetä ja tikkaa heitetään. 
Olet opettanut minulle autolla ajoa kärsivällisemmin kuin kukaan muu. 
Olet opettanut, miten siideritölkki avataan. 
Olet opettanut monta muutakin asiaa. 
En tiedä, olenko minä opettanut sinulle mitään. 

Kirjoitin tämän tekstin siksi, että olen onnellinen, koska sinä olet veljeni. 

Aakkoset

Olen aina halunnut tehdä tällaiset aakkoset itselleni tärkeistä asioista, joten toteutan sen haaveen nyt. Listaan siis jokaisella aakkosten kirjaimella alkavan, itselleni jollakin tavalla merkityksellisen asian.
Ajattelin tehdä tän nyt lähinnä sillä periaatteella, että en jää ainakaan liikaa miettimään, vaan laitan aina ne sanat, jotka tulevat äkkiä mieleen. Yritän kuitenkin tuoda esiin jotain muuta kuin sellaista, jota olen jo hokenut täällä blogissa moneen kertaan ja joka siksi on kaikille itsestäänselvää.

Aloitan nyt. 

Aamukahvi, päivän paras asia. Ja päivän tuhoisin asia silloin, jos se jää saamatta tai jos vaikka suodatinpussi on jotenkin kääntynyt ja kahvista tulee liian laihaa. 

Berliinimunkki, lapsuuteni lempileivos. Muistan elävästi, kuinka valitsin aina sen, jos sain valita itse leivostiskistä. Tosiasiassa en kyllä tykännyt siinä muusta kuin siitä vaaleanpunaisesta kuorrutteesta, mutta onhan sekin jo kelpo syy valintaan. 

Coca-Cola Zero. Juon harvoin limsaa, mutta silloin kun juon, juon mieluiten Coca Cola Zeroa. 

Delfiini on yksi suosikkieläimistäni. Kerron tästä joskus lisää, mutta sanon nyt vain, että pienestä pitäen olen ollut ihan delfiini-fani.

Evoluutio oli oman ryhmäni nimi riparilla. 

Feeniks-linnut ovat suosikkejani tarueläimistä. Fanitus perustuu erityisesti Muumi-jaksossa esiintyvään feeniksiin, mutta osansa on myös Potter-kirjojen suosikkihahmoni, Dumbledoren, lemmikillä. 

Geisha-tuutit ovat ihan lempijäätelötuuttejani, jo vuodesta 2006, jona ne tulivat kauppoihin ja maistoin niitä ensimmäistä kertaa. Jos ostan itselleni jäätelötuutin, ostan lähes poikkeuksetta Geisha-tuutin. 

Huumori on minulle merkityksellinen elementti sekä kirjallisuudessa, elokuvissa että elämässä yleensä. Periaatteeni on, että kaikesta voi tehdä huumoria ja niin kauan kuin jostain pystyy nyhtämään edes pienen huumorinpilkahduksen, asiat eivät ole niin kauhean huonosti.

Ilta on mulle useimmiten toimeliainta aikaa. Jos mun pitää saada aikaiseksi jotain, esim. esseen kirjoittamista, se onnistuu parhaiten iltaisin. 

Jojo on sellainen esine, jonka omistan ja jolla leikkimiseen saattaa jäädä pahasti koukkuun. 

Kilpikonnan omistamisesta olen haaveillut monta vuotta. En vain tiedä, uskallanko ikinä ottaa moista, kovin vaikeahoitoiselta kuulostavaa ja pitkäikäistä lemmikkiä.

Lohtusyöminen on mulle surullisen tyypillistä. Ankeina päivinä ostan korin täydeltä kaikennäköistä herkkua, linnoittaudun johonkin ylhäiseen yksinäisyyteeni ja mässään, kunnes oloni on niin huono, että vannotan itseäni olemaan enää ikinä toistamatta tätä tekoa. Pidän sen seuraavaan huonoon päivään asti. 

Mantelit olivat monesti mun eväänä koulussa ala-asteella. Tykkäsin niistä tosi paljon. Tykkään vieläkin, mutta en nyt enää narskuttelisi niitä niin intohimoisesti kuin silloin. 

Nallet ovat ihania. Haaveilin yhdessä vaiheessa pitkään (ja oikeastaan haaveilen vieläkin) sellaisesta valtavasta pehmonallesta, joka voisi istua sänkyni päällä ja jolle voisin aina jutella. 

Ompelukoneilla on jotain mua vastaan. Olen aina vihannut niitä ja ne ovat vihanneet minua yhtä lailla. 

Palapelit ovat ihania. 

Queen-yhtyeellä on ainakin pari hyvää kappaletta, vaikka en mikään fani olekaan. 

Ratsastus on kivaa. Olen harrastanut sitä ala-asteella ja harrastaisin edelleen, jos rahaa riittäisi. 

Sininen enkeli -drinkin olen juonut yhden kerran elämässäni, kiitos veljeni. Se oli ihan hyvää. 

Taulut ovat sellainen asia, jota haluaisin tänne oman kotini seinille. 

Uhanalaisuus oli sellainen käsite, jota en osannut selittää ala-asteen ympäristötiedon kokeessa niin hyvin, että se olisi opettajalle kelvannut. 

V for Vendetta oli elokuva, jonka halusin yhteen aikaan nähdä varmaan kaksi vuotta, ennen kuin se toive lopulta täyttyi. Ja vain siksi, että eräs mies mainitsi sen lempielokuvakseen. Eikä se sit johtanut ikinä mihinkään. 

 Werthers Original -karkit, tiedättekö, ne kermakaramellit? Halusin ostaa niitä joskus lapsena vain siksi, että niistä tehty mainos oli mielestäni kiva. Ja ne karkit ovat hyviä. <3

X Tähän ei voi muuta sanoa, kuin että joskus kasiluokalla yläasteella koin yhtälöt ylipääsemättömän vaikeiksi, mutta kun veljeni jaksoi opettaa niitä minulle tarpeeksi kärsivällisesti, innostuin niistä lopulta tosi paljon. Ja x oli niissä aika keskeinen juttu. 

Yläkerta on paikka, jossa olen aina halunnut majoittua. En tiedä, mikä siinä on. Aina, jos saan valita, majoittaudun yläkertaan.

Zusak, Markus kirjoitti Kirjavarkaan, jonka olen sekä lukenut kirjana että nähnyt elokuvana. Molemmat olivat vaikuttavia. 
  
Åland = paikka jossa olen juossut maratonin. Suosittelen. 

Ääretön on mielestäni kaunis sana. 

Öljyä käytän aina paistaessani jotakin. En voita, vaan öljyä. 

Crocseilla suohon

Tänään olen ollut kuin henkilö komediallisessa draamassa. 

Kävelin kaupungilla lyhyissä shortseissa, vaikka en ollut sheivannut säärikarvojani. Aika kamalaa, myönnän. 
Sitten kävin nyhtämässä äidin kanssa erästä kukkaa lammen rannalta pois, jotta se voitaisiin istuttaa toiseen kohtaan pihamaata. Taiteilin crocseilla rantaan, jossa äiti oli jo lapioimassa kukkaa irti maasta.

Ja yhtäkkiä maa petti toisen jalkani alta.
Toinen jalkani upposi kokonaan mutaan, ja kuului vain sellainen massahdus, kun mutavelli imaisi sen vielä syvemmälle. 
Yritin kiskoa ja reuhtoa jalkaani irti, mutta se oli toivotonta. Jalka tuntui juuttuvan vain sitä pahemmin, mitä rajummin riehuin. Kirosin ja huusin ja äyskin, mutta eihän se mitään auttanut.
Yritin saada tukea jostain, että saisin paremmin kiskottua itseäni ylös mudasta, mutta missään ei ollut kohtaa, jossa kädet olisivat pitäneet. Äitini vain nauroi vieressä. 

Lopulta sain tempaistua jalkani irti, crocsini jäi mutaan. Kaivoin sen sieltä kohta, puoliksi lapiolla ja puoliksi käsin.

Ja niin, se kasvikin sitten sieltä lopulta saatiin. 
Lopuksi olin yltä päältä mudassa. Aika vapauttavaa oikeastaan. 

Lenkkipolun varrella tuoksuvat kielot. 
Ihanaa!

Tätipäivä

Tänään on mun virallinen tätipäiväni. Siksi, että tänään mulla on ollut tasan yhdeksän vuotta kunnia olla täti. Yhdeksän vuotta on mielestäni aika hurja määrä. Se kertoo myös, että mun itseni täytyy olla aika vanha.

Tuntuu ihan oudolta, että jo yhdeksän vuotta tosiaan on kulunut siitä yöstä, jona kännykkäni alkoi metelöidä tekstareiden merkiksi niin, että isäni hermostui ihan täysin, vaikka nukkui eri kerroksessa kuin mina. Tekstarit tulivat veljeltäni, joka aluksi viestitti olevansa hermosauhuilla, ja lopuksi, minuuttia vaille kolme aamuyöllä, onnellinen, tuore poikalapsen isä.

Seuraava päivä vietettiin ihan jännityksissä. Sukulaiset soittelivat meille ja me muille. Tekstasin kaikille kavereilleni. Maistelin uutta sanaa suussani: minä olen täti.
Seuraavana päivänä matkustimme katsomaan vuorokauden ikäistä ihmettä. Olin ennenkin nähnyt vauvoja, mutta ensimmäistä kertaa nyt ajattelin, että siinä oli pieni ihme, kaunein lapsi, jonka olin ikinä nähnyt.
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain pitää vauvaa sylissäni. Jännitin kamalasti, sillä en oikein ollut perillä siitä, miten se tehdään. Vauva kuitenkin pysyi sylissäni suhteellisen tyynenä ja rauhallisena. Ihmettelin, miten pieni ja suloinen se onkaan, miten ihanat, tuuheat hiukset ja pikkuiset sormet, jotka takertuivat kiinni omaan sormeeni.

Sinä kesänä olin onnellinen, sillä pääsin osallistumaan vauvan hoitamiseen. Sain nostaa, kantaa ja pitää sylissä, sain syöttää, pestä, vaihtaa vaippoja ja työnnellä vaunuja. Juttelin veljenpojalleni, kerroin hänelle silloisesta ihastuksen kohteestani ja hän vastasi sopivin väliajoin "göö", joka mielestäni tiivisti kaiken olennaisen.

Minulle jokainen kehitysvaihe oli oma pieni ihmeensä, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut nähnyt. Kuinka pieni ihminen vähitellen kasvoi, sanavarasto laajeni, ilmestyi erilaisia ilmeitä, opittiin ryömimään, konttaamaan, nousemaan ylös, ottamaan ensimmäiset askeleet, tarttumaan kiinni pieniin esineisiin.

Seuraavana kesänä yksi elämäni kohokohta oli se, kun tuo sama pieni ihminen alkoi itse ottaa minua kädestä kiinni. Luottavaisesti hän ojensi minulle aina kätensä, kun tarvitsi apua kynnyksissä tai portaissa. Kun potkimme pihalla jalkapalloa, hän nauroi katketakseen joka kerta, kun minä juoksin pallon perään.

Leikkien monipuolistuminenkin oli minulle suuri ihme ja odotuksen aihe. Pallottelimme, luimme kirjoja ja leikimme autoilla. Myöhemmin meillä oli oma kahdenkeskinen leikkimme, jossa toinen teki aina jonkin liikkeen tai ilmeen ja toisen piti matkia perässä. Sitten tulivat palapelit ja muistipelit, joissa veljenpoikani hakkasi minut ihan täysin jo kolmevuotiaana. Yhdessä vaiheessa pelasimme loputtomasti Kimbleä, peli pelin jälkeen, ja ajattelin, ettei se lopu koskaan. Myös piiloleikki tuntui säilyttävän viehätyksensä, vaikka olisi luullut kaikkien piilojen jo tulleen moneen kertaan kolutuksi, etsityksi ja löydetyksi. On hypitty hyppynarua ja heitetty tikkaa. Vuosien myötä olen joutunut hyväksymään pienen pojan kasvamisen isoksi myös uusien taitojen karttuessa: enää taidot eivät ulotu vain kävelemiseen ja pelaamiseen, vaan myös uimiseen, pyöräilemiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen, skeittaamiseen, kaikkeen sellaiseen, jossa minun täytyy aina hyväksyä johtopäätös ajan vääjäämättömästä kulumisesta.

Olen ihmetellyt myös tunne-elämän varhaista kehitystä: yksikään mies ei ole elämässäni kohdellut minua kauniimmin kuin veljenpoikani, joka jo 5-vuotiaana kertoi minulle aina peilin edessä seisoessani, että "näytät hyvältä", "olet kaunis" ja, tämä oli kaikkein ihanin: "Mä viihdyn tosi hyvin sun seurassa." <3 <3 <3

En olisi tädiksi päästessäni voinut kuvitella, minkälainen määrä tunnetta niin lyhyeen ja yksinkertaiseen sanaan voi latautua. Täti. Kun sanavarasto oli vasta kehittymässä, ensimmäinen sana millä minuun viitattiin oli "täti". "Täti leikkimään!" "Moi täti!" Myöhemmin olin Erika-täti ja lopulta täti-liite jäi kokonaan pois. Vaikka sanaa ei enää käytetä, merkitys ja arvo on silti pysyvä. Täti on arvonimi.

Jatkan onnellisena tädinelämääni.

The Loneliness of The Long Distance Runner

Tänään oli taas jonkinlainen väsymyksen ja luovuttamisen päivä parin minun mittakaavassani ison asian takia. En ole saanut mitään mittavaa epätoivon- tai raivonpurkausta, olen vain itkenyt hiljaa muutaman hetken päivän aikana. Askeleet ovat tuntuneet raskailta, eikä mikään oikein huvita. Parin maailman mittakaavassa mitättömän mutta minun elämäni mittakaavassa suuren asian vuoksi. 

Mutta onneksi mulla on taitoni avautua ja ihmisiä, jotka ottavat sen vastaan. 
Ystäväni lainasi minulle Tommy Tabermannia. Kirjoitan sen tähän ylös, jotta voin tulla toistekin ammentamaan siitä voimia. Oikeastaan mun pitäisi laittaa tää magneetilla jääkaappini oveen, sillä kaipaisin muistutusta näistä asioista joka päivä. 

Jotta pääsee perille on eksyttävä tieltä.
Joka pääsee perille, oppii, että hetken kuluttua on jatkettava matkaa.
Joka ei koskaan putoa raiteilta ja mene rikki jatkaa aina samaa rataa ja on turvassa suurelta murheelta ja suurelta onnelta. 

<3 Tottahan tämä on.

Lisäksi toinen tärkeä ihminen muistutti toisesta tärkeästä asiasta.
"Sinä olet pitkänmatkanjuoksija."

Ja niinhän mä olenkin. Elämä on yhtä kuin maraton, helvetillisen pitkä matka, jonka aikana ehtii kokea kaikki tunteet laidasta laitaan, ja päälle vielä sellaisetkin, joita ei olisi koskaan uskonut olevan olemassa. Mä olen selvinnyt yhdeksästä maratonista maaliin, jos en muiden niin itseni voittajana. Ainoa johtopäätös on, että myös elämästä selviän voittajana. Hitaasti mutta varmasti, vaikka tie olisi kuinka pitkä ja kivinen. Jos en muiden, niin itseni silmissä. Olen itselleni voittaja jo nyt. And the winner takes it all. 


 

Kalmanväreitä

Ajattelin tänään puhua suhteestani sellaiseen kirjallisuuden ja elokuvan lajiin, kuin kauhu. Syystä että erehdyin taas eilen vilkuilemaan sen lajin edustajaa telkkarista ja haluan vähän avautua traumoistani.

En pidä itseäni kovinkaan hyvin kauhua sietävänä tyyppinä. Olen aivan liian herkkä. Kuitenkin mua on aina jollakin tavalla kiinnostanut kaikki kauhea ja pelottava. Voin kertoa, että se on hyvin ikävä ristiriita, joka on vaikeuttanut elämää jonkin verran.

Varsinkin lapsena siedin minkäänlaista kauhua todella huonosti. Menetin yöuneni ja sain kaikenlaisia pelkotiloja jo pienestäkin kauhun elementistä, vaikkapa siitä, että jossakin elokuvassa tuli kauhumusiikki jossakin tietyssä kohtaa ja onnistuttiin sillä tavalla luomaan karmiva tunnelma, tai siitä, että joku sinänsä realistisen kirjan hahmo kokee jotakin, minkä epäilee olevan yliluonnollista. Panikoiduin ihan täysin sellaisista lasten kauhujutuista ja lapsille suunnatuista kauhukirjoista, esim. R.L. Stinen Goosebumps- ja The Nightmare Room -sarjan kirjoista. Näin ne tapahtumat aina mielessäni liian selvästi. Ne jäivät pyörimään mieleeni aina liian kauaksi aikaa liian elävinä.
Silti minulla oli pakottava tarve lukea niitä. Olin ihan hulluna lasten kauhujuttuihin ja juuri noihin R.L. Stinen kirjoihin. Luin niitä ahmimalla. Ja jokaisen kirjan jälkeisissä, hirveissä pelkotiloissa vannotin itseäni, että enää ikinä en lukisi mitään sellaista. Aina silti vain palasin kirjojen pariin. Kunnes joskus 12-13-vuotiaana aloin paremmin tiedostaa omat rajani ja jättää kaiken kauhun katsomatta ja lukematta. En tiedä, miksi minulle silloin vasta valkeni kunnolla, että ei kannata lukea niitä kauhukirjoja, jos niiden jälkeen on sitten hirveä olo vaikka miten kauan.

Voin kertoa esimerkkinä, että muistan vieläkin elävästi erään Pikku Kakkosen kohtauksen, jonka olen nähnyt ehkä neljä- tai viisivuotiaana. Siis todellakin, Pikku Kakkosen, jonka nyt ainakin voisi kuvitella olevan turvallinen lastenohjelma. Kuitenkin, kun olin pieni, siinä näytettiin jonkinlaista kansansatuihin pohjautuvaa piirrettyä. En muista lapsena pelänneeni mitään muuta ohjelmaa, mutta sitä katsoin aina jostain pöydän alta tai vähintään omien sormieni lomasta kurkkien. Muistan elävästi jonkun kohtauksen, missä päähenkilöt menivät jonnekin maan alle, ja jossakin oli peikkoja, ja kammottava ääni alkaa puhua heille. Kylmät väreet menevät vieläkin, kun ajattelen sitä, enkä tosiaan edes muista tarkalleen, mikä ohjelma se on ollut.
Edelleen ehkä viisi- tai kuusivuotiaana olen nähnyt erään sellaisen Hilarius Hiiri -jakson, jossa kuvattiin päähenkilötytön todella kammottava painajainen. Unessa hän kävelee lyhty kädessään pimeän talon käytävällä ja jokin kammottava hahmo seuraa häntä. Tää on todella sellainen kohtaus, jota olen siitä lähtien pelännyt aina, kun makaan yksin yöllä hereillä, tai kun mun pitää yksin yön pimeydessä kävellä jonnekin. 12-vuotiaana näin tuon saman Hilarius Hiiri -jakson sattumalta uudelleen, ja olimme veljeni kanssa yhtä mieltä siitä, että se kyllä oli todella pelottava kohtaus. Varsinkin, kun Hilarius Hiiri on suunnattu aika pienille lapsille.

10-vuotiaana aloin lukea Harry Potter -kirjoja. En tiedä, miltä tämä muiden korviin kuulostaa, mutta minun mielestäni Harry Potterit olivat pitkään pelottavimpia kirjoja, joita olin koskaan lukenut. En pystynyt lukemaan niitä putkeen, vaan mun piti pitää kirjojen välillä vähintään puoli vuotta väliä, jotta ehdin toipua. Myös Harry Pottereiden kohdalla pohdin usein, että mun ei ehkä pitäisi ollenkaan lukea niitä, koska ne aiheuttivat mulle liian voimakkaita tunnereaktioita.
Myöhemmin olen ihmetellyt paljon sitä, mikä Harry Pottereissa oli niin pelottavaa. En oikein osaa sanoa.
Ensimmäinen lukemani sarjan kirja oli Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Siinä pelkoreaktioni voisi selittyä sillä, että olen aina pelännyt ja inhonnut hämähäkkejä ja käärmeitä, joilla molemmilla on tässä kirjassa keskeinen rooli.
Kaikkia Harry Potter -kirjoja ensimmäistä kertaa lukiessani, 10-11-vuotiaana, ajattelin itsekin, että koin niiden kirjojen vuoksi vähän liian voimakkaita tunteita. En tiennyt, miksi. Olen aina lukenut eläytyen, miksi juuri Harry Potterit aiheuttivat sellaisen reaktion, joka tuntui omalle silloiselle tunnekapasiteetille liian vaikealta kestää? Ja miksi kukaan ikätoveri ei kokenut samalla tavalla? Kaikki muut lukivat Harry Pottereita koko ajan.

Myöhemmin olen analysoinut, että Harry Potterit olivat ehkä ensimmäisiä niin pitkiä ja niin hyvin kirjoitettuja, eläydyttäviä kirjoja, joita luin, että tunnevyöryt ovat mahdollisesti johtuneet siitä. Harry Potter -kirjan lukeminen oli kuitenkin paljon "normaalia" kirjaa pitkäkestoisempi ja intensiivisempi lukukokemus, jossa hahmoista ehti tulla läheisempiä kuin vaikkapa sellaisessa normaalissa, sivumäärältään puolet ohuemmassa lastenkirjassa. Jos ja kun hahmoille sitten aina tapahtui jotakin kamalaa, se oli minulle jollakin tavalla liikaa. Muistan yhä, kuinka Salaisuuksien kammiota lukiessani kuulin korvissani basiliskin kuolemankutsut ja näin kaikki ne hahmot, jotka makasivat jähmettyneinä jossakin elämän ja kuoleman välitilassa, katsottuaan basilisikia silmiin peilin kautta. KAMALAA.

No, kuitenkin. 12-13-vuotiaana lopetin kauhun kuluttamisen ja olen sittemmin palannut siihen vain aina silloin tällöin. Olen katsonut joitakin kauhuelokuvia kavereiden kanssa. Olen todennut, että toiset pelottavat pitkään, toiset eivät juuri ollenkaan, mutta että kauhu ei ole varsinaisesti minun genreni.

Parin viime vuoden aikana olen palannut kauhukirjallisuuden pariin. Se alkoi opinnoissa vastaan tulleesta Edgar Allan Poesta ja hänen loistavista novelleistaan, joiden fani minusta tuli oikopäätä. Myös Bram Stokerin Dracula oli mielestäni loistava lukukokemus, ja juuri sellaista kauhua, jonka faniksi voisin itseni luokitella. Näistä kokemuksista rohkaistuneena päätin kokeilla Stephen Kingiäkin, koska onhan noloa, että kirjallisuudenopiskelija ei ole koskaan lukenut ainuttakaan tunnetun kauhukirjailijan kirjaa.
Luin Carrien ja Hohdon. Kummastakaan en saanut mitään ihmeellisempiä kauhukohtauksia, vaikka jälkimmäisen kohdalla ehdin jo odottaa sellaista. Luulin jo päässeeni onnellisesti yli yliherkkyydestäni kauhun suhteen.
Sitten luin Uinu, uinu lemmikkini.
Hyi helvetti.
Anteeksi, en vain keksinyt kuvaavampaa fraasia tähän väliin.
Muistin yhtäkkiä kirkkaasti, miksi en ole vuosiin lukenut mitään pelottavaa. Se lapsuuteen jäänyt kammottava pelko palasi taas. Kävelin keskellä valoisaa päivää kaupungin keskustassa ja luulin sekoavani kauhusta. Mun oli pakko mennä palauttamaan tuo teos heti kirjastoon takaisin lukukokemuksen jälkeen, sillä olin varma, että muuten se langettaisi päälleni vielä jonkun kirouksen.
En edes tiedä, oliko se kirja niinkään pelottava. Ennemminkin se oli mielestäni kauhea siksi, että se oli niin sairas, niin hullu, mielipuolinen.
Lisäksi se ehkä kosketti joitakin omia elämänkokemuksiani liian läheltä.
Sain siis todistuksen, että en ole vielä turtunut. Sehän on kai ihan hyväkin asia.

Viime vuosina olen myös katsonut kauhuelokuvia jälleen. Olen katsonut kolme osaa Paranormal Activity -leffoja, edellä mainitun Stephen Kingin Carrieen perustuvan leffan ja vampyyreista kertovan Ystävät hämärän jälkeen. Jälkimmäisen katsoin jopa yksin. Mikään noista elokuvista ei ole mitenkään liiallisesti kammottanut mua, joten olen luullut päässeeni yli silläkin saralla.
Mutta ei.
Eilen katsoin telkkarista sellaista suomalaista elokuvaa, jonka nimi oli jokin "Syvälle salattu" tai jokin sellainen. En muista nimeä siksi, että en ollut alun perin kiinnostunut katsomaan sitä. Aloin vilkuilla sitä sivusta vain siksi, että äiti ja veljeni vieressäni seurasivat sitä. Sen ei kai olisi pitänyt olla pelottava, joten teen tässä itseni vain naurettavaksi, kun paljastan pelkotilani, mutta teen sen silti.
Ensinnäkin, näkki.
"Jos menet syvemmälle veteen, niin näkki vie!"
Minua ei ole koskaan peloteltu näkillä. Muistan, kuinka joskus 6-vuotiaana olin perheeni kanssa uimassa. Eräs pienten lasten isä kertoi äidilleni sanoneensa lapsilleen, että jos menee liian syvälle, niin näkki vie. Muistan, että itse ymmärsin siitä keskustelusta, että se isä sanoi niin vain pelotellakseen. Että mitään näkkiä ei oikeasti olekaan.
Silti, se saakelin näkki on traumatisoinut mut.
Pelkkä sana aiheuttaa mulle kylmät väreet. En tiedä miksi, mutta mulla on hyvin hämärä mielikuva siitä, että sekin olisi ollut osallinen noita Pikku Kakkosen satuja, joita niin kovasti pelkäsin. Mulla ei ole mitään mielikuvaa, miltä se näytti, mutta jotakin perin juurin kammottavaa näkkijaksossa on täytynyt tapahtua, sillä koko elämäni ajan olen kammonnut jo pelkkää mainintaa näkistä. Puhumattakaan mistään mielikuvasta.

Lisäksi olen aina pelännyt hukkumista, kuten täälläkin on kai käynyt ilmi. Ehkä sekin pelko liittyy näkkiin. Jos saisin jonkun toiveen kuolemastani esittää, niin hukkumalla en haluaisi kuolla.
Sitten, seuraavankin eilisessä elokuvassa esiintyneen pelonkokemuksen voi tiivistää yhteen lauseeseen. Ensin puhutaan Osku-nimisestä koirasta. Sitten elokuvan pieni poika kertoo, että Osku on kadonnut.
Yhteys on päivänselvä: taas on koira tapettu elokuvassa.
Veljeni kielsi minua katsomasta, mutta silti kurkin kirjani yli. En vain voinut olla katsomatta.
Ja siellähän se kellui, kuollut koira vedessä. Päähenkilönainen oli hukkua koiran perään mennessään. Seuraavaksi kuvioihin tulee veden henki, näkki, jolle perheen esikoispojat on tapana uhrata. Äiti yrittää pelastaa esikoispoikaansa hukkumasta, mutta näkki estää häntä kaikin tavoin, nostattamalla kaatosateen ja vedenpaisumuksen.
Onnelliseksi lopuksi näytetään vielä, mitä tapahtui todella: pallo pomppi järveen ja pieni tyttö kurottui nostamaan sitä. Tietysti hän molskahti pallon perässä järveen. Isoveli tuli auttamaan, koska tyttö ei osaa uida. Isoveli onnistuu pelastamaan siskonsa, mutta hukkuu itse. Kaiken taustalla vaanii se näkki. veden henki, jonka toimesta kaikki tuo tapahtui.
Niiden lasten huudot kaikuivat päässäni vielä yölläkin.

Mitä sitten, että se oli pelkkää elokuvaa? Tällä kertaa, näiden lasten kohdalla se oli pelkkää elokuvaa, mutta se olisi voinut olla totta. Lapsia hukkuu oikeasti. Oli näkkiä tai ei, pieniä lapsia hukkuu jatkuvasti. Jos se on tapahtuakseen, se tapahtuu, enkä usko, että sitä voidaan koskaan täysin estää, että riskit voidaan koskaan täysin minimoida.
Ja sen todellisuuden tiedostaminen  on todella ahdistavaa ja pelottavaa. Siitä ei haluaisi nähdä elokuvaa.

Sellaista hilpeää tekstiä tänään taas. Toivottavasti saitte jotakin selvää sekavista ajatuksistani. Itse olen nyt ajatukseni käsitellyt.

Nimeni on

Mulla on tänään nimipäivä.
En ole koskaan oikein pitänyt omasta nimestäni. Suurin syy on se, että joudun aina selittämään, kuinka monta alkuvokaalia siihen tulee ja miten se kirjoitetaan ja miten sanotaan. Tiedän ainakin sen, että jos mun täytyy joskus antaa jollekin nimi, niin en takuulla anna sellaista nimeä, jossa olisi jotain ääntämis / kirjoittamisepäselvyyksiä. Toiseksi, nimessänihän on tietysti R-kirjain, joten aina löytyy joku, joka ei saa selvää R-vikaisesta sössötyksestäni. Itseni esitteleminen ihmisille on usein vaivaannuttavaa.

Nimeni on alkuperältään saksalainen ja merkitsee kanervaa. En ole saanut sitä kenenkään mukaan, vaan se on vain vanhempieni ehdottama nimi, jota vastaan kellään ei ollut mitään. Isoveljeni olivat kuulemma asettuneet poikkiteloin jokaista sitä ennen tullutta nimiehdotusta vastaan, sillä aina he tunsivat jonkun, jolla oli joku sama nimi ja joka oli niin tyhmä tyyppi, ettei sitä voi mulle nimeksi antaa. Minun nimisiäni ei kukaan tuntenut eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Äitini on sanonut, ettei hänelle nimenantohetkellä tullut mieleenkään, että nimeni ensimmäisen kirjaimen määrän suhteen voisi kellään olla mitään epäselvyyttä. 

Vasta aikuisena olen oppinut arvostamaan nimeäni vähän enemmän, kun aikaisemmin inhosin sitä yli kaiken. Aikuisena olen kuullut monelta, että se on kaunis nimi, ja että he eivät ymmärrä, miksi en itse pidä nimestäni. Vasta aikuisena olen myös törmännyt sellaisiin ihmisiin, jotka ovat tyytyväisiä omaan nimeensä. Olen päättänyt itsekin opetella. 

Nimipäivät ovat kuitenkin mielestäni verrattoman kivoja. Niihin ei liity samanlaista härdelliä ja stressausta kuin synttäreihin: on normaalia, että kukaan ei muista nimipäivää, joten kun kukaan ei onnittele, ei tarvitse ajatella, että musta ei pidetä eikä kukaan muista olemassaoloani. Saa vain juhlia kaikessa rauhassa itsensä ja niiden kanssa, jotka muistavat.

Tää on taas vaihteeksi niitä päiviä, joina mulla on voittajaolo. 
Olen syönyt kevään ensimmäistä raparperipiirakkaa. Olen koonnut monta palapeliä veljentyttöni kanssa. Olen harjoitellut jooga-asentoja ulkona auringossa. Olen heittänyt talviturkkini, jos sitä Gran Canarian uima-allasta ei lasketa. Olen voittanut veljeni tikanheitossa. Hetken jaksan taas uskoa olevani ihan hyvä ja selviäväni. 
Ai niin, ja sain vanhemmiltani nimpparilahjaksi laukun, juuri sellaisen, kuin olen halunnut jo pitkään!
Jee! 
Tähän on hyvä lopettaa.