Sataviisikymmentä metriä

Tänään, elokuun kolmantena päivänä vuonna 2014, tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun hyppäsin benji-hypyn. Sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta, Helsingin Kaivopuistossa, meren rannalla. 

Olin haaveillut benji-hypyn tekemisestä pienestä lapsesta lähtien. Kuten olen kai jo aiemmin todennut, mihinkään syvänmerensukellukselle en lähtisi ikinä, mutta kaikki lentämiseen ja korkeisiin paikkoihin liittyvä on aina kiehtonut minua. Olen haaveillut lentämään oppimisesta aina. Viihdyn lentokoneessa, näköalatorneissa ja korkealle kohoavissa huvipuistolaitteissa. Haaveilin benji-hypystä vuosia ja edelleen haaveilen tandem- ja laskuvarjohypystä, vähän riippuliidostakin. Lentäjän ammatista en ole koskaan päässyt edes haaveilemaan, sillä se ammatti suljettiin mun mahdollisuuksista pois karsastuksen takia jo elämäni alkutaipaleella. Eikä se ole mulle mikään pettymys. Viihdyn lentokoneessa, mutta mulle riittää varsin hyvin kyydissä oleminen; en ole valmis ottamaan kymmenten ihmisten henkiä vastuulleni. 

Elokuussa 2010 juoksin kummisetäni kanssa Helsinki City Marathonilla benji-hyppypaikan ohi. Se oli vasta perustettu ja Suomen korkein mahdollinen benji-hypyntekopaikka. Katselin kauas yläilmoihin kohoavaa nosturia sanattoman ihailun vallassa. Kummisetäni kysyi, hyppäisinkö joskus benji-hypyn, jos hän maksaisi. Henkäisin vastauksen hetkeäkään epäröimättä: "Hyppäisin!" Kummisedältäni tuli samankaltaisella tunnevoimakkuudella ladattu vastaus yhtä nopeasti: "Miks ihmeessä?!" Jatkoimme kuitenkin juoksemista, sillä maratonilta maaliin pääseminen oli sillä kertaa meille tärkeämpää kuin moisiin huumorilla esitettyihin haasteisiin vastaaminen. 

Vielä samana syksynä keskustelin benji-hypyn tehneen opiskelukaverini kanssa ja sain uutta pontta haaveelleni. Olin aiemmin luullut, että benji-hyppy tehdään, kuin hypättäisiin pää edellä uima-altaaseen. Suurena huolenani oli ollut, että en voisi toteuttaa benji-hyppyhaavettani, ellen ensin opettelisi hyppäämään pää edellä. Ei kai benji-hyppyä jalat edelläkään voi tehdä. Opiskelukaverini kuitenkin selvensi minulle, että benji-hyppyyn ei tarvita minkään sortin hyppyä, saati sitten mitään erikoistaktiikoita. Benji-hypyssä tarvitsee yksinomaan osata kaatua. Senhän minä osaan, ja hyvin osaankin. 

Kun tästä juttutuokiosta seuraavana keväänä täytin 20, veljeni kysyivät, hyppäänkö benji-hypyn, jos he maksavat. Olin tietysti heti valmis, ja päätimme lähteä porukalla Helsinkiin hyppimään, kun vain kaikille sopisi. 

Haave ei toteutunut sen vuoden kesällä, joten päätin toteuttaa sen seuraavana kesänä, vaikka sitten yksin. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Kahden vuoden takaisen minifutsal-turnauksen aikana kävimme Helsingissä katsomassa benji-hyppypaikkaa. Kauhistuin sitä, miten korkealle nosturi hyppääjät nostikaan. 150 metriä näytti paljon korkeammalta, kuin se sanottuna kuulosti. Ensimmäistä kertaa epäröin hienoisesti sen suhteen, uskaltaisinko sittenkään toteuttaa haavettani. 

Viikon kuluttua siitä marssin sitten vanhempieni kanssa Kaivopuiston rantaan. Äitini oli loistavan huumorintajunsa turvin jo käskenyt veljieni hyvästellä minut ennen sitä. Jäin vielä viimeisen kauhunväristyksen vallassa tuijottamaan vasta hypännyttä, jota ei hilattukaan heti alas, vaan joka oli jäänyt pää alaspäin roikkumaan meren päälle, holtittomasti tuulen heiluteltavaksi. Epäröin vielä hetken. Sitten menin tiskille maksamaan hyppyni ja minun käskettiin siirtyä laituria pitkin meren päällä kelluvalle lautalle, josta hyppy lähti ja jonne hypänneet myös lopuksi laskettiin. Isäni tuli seuraukseni, äiti jäi koiran kanssa rannalle kävelemään ja katselemaan. 

Hyppääjiä oli kolme ennen minua. Huokaisin helpotuksesta, kun huomasin kaikkien tulevan lopulta alas ihan iloisina ja nauraen, kellekään ei sattunut mitään. Minulle puettiin valjaat päälle, ja melko nopeasti oli oma vuoroni. 

Silloin oli taas uuden järkytyksen vuoro: kopissa, jonka nosturi hilasi sataanviiteenkymmeneen metriin, seisoi kaksi henkilökunnan miestä, mutta minä en päässyt kopin reunojen sisäpuolelle. Minun piti seisoa selkä kopin reunoja vasten, kasvot merelle päin kopin ulkoreunalla. Mikään ei suojaisi minua sitä aikaa, kun noustaisiin yläilmoihin. Siinä vaiheessa olin aivan vähällä perua aikeeni. Ne miehet kuitenkin vakuuttivat, että olisin hyppyyn asti valjailla kopissa kiinni, en pääsisi putoamaan minnekään, ennen kuin oikea aika tulisi. 

Se ei juuri lohduttanut, kun natiseva ja epämiellyttävästi huojuva ja keinahteleva koppi aloitti nousunsa yläilmoihin. Jo muutaman metrin jälkeen puristin kopin reunoja henkeni kaupalla, rystyset valkeina ja ihmettelin, miten tästä ikinä selvittäisiin. Mitä ylemmäs noustiin, sitä kovemmaksi jaloissani pyörteilevä tuuli kävi ja sitä vaikeammalta tuntui pysyä käsivoimillaan kiinni kopissa. Vaikka tiesin olevani valjailla kiinni, enkä niin ollen pääsisi putoamaan, tuntui kuitenkin koko ajan siltä, että minä hetkenä tahansa luiskahtaisin kopin reunalta tyhjyyteen. 

Tunne helpotti vihdoin, kun olimme tarpeeksi korkealla, ehkä muutaman kymmenen metrin korkeudessa. Silloin korkeuseroa maahan nähden ei enää hahmottanut, eikä sitä niin ollen osannut samalla tavalla kammota. Omituista, mutta ainakin minulle totta. Tyypit kopin sisäpuolella yrittivät harjoittaa jotain small talkia, mutta jos olen normaalioloissakin kömpelöin mahdollinen sellaisessa, olin siinä tilanteessa täysin mahdoton. Enkä edes vaivautunut yrittämään. Kohteliaisuudelle ei sillä hetkellä ollut tilaa tunnekapasiteetissa. 

Kun pääsimme sataanviiteenkymmeneen metriin, pelkäsin joka ikinen sekunti, että miehet kysyisivät, haluanko varmasti tehdä tämän. Olin varma, että siinä tapauksessa en pystyisi vakuuttelemaan. Yleensä teen kaikki ne asiat loppuun, mitkä kerran olen päättänyt tehdä, mutta nosturin kopin ulkoreunalla 150 metrin korkeudessa koin sellaisen harvinaislaatuisen tunteen, että en välttämättä halunnutkaan tehdä sitä, mitä olin tullut tekemään. 

Onneksi sitä ei kysytty. 
Minulle annettiin tiiviit, lyhyet, ytimekkäät ohjeet: "Mä irrotan nyt nää sun turvavaljaat. Kun mä lasken kolmeen ja sanon 'mene', sä kaadut suoraan eteenpäin. Niin kuin kaatuisit pää edellä uima-altaaseen...'' "En mä oo ikinä osannu hypätä pää edellä uima-altaaseen!" "Mutta kaatua osaat, kaatua osaa jokainen. Pidä jalat suorina ja lähellä toisiaan, kädet saa olla miten vaan. Jos tää köysi tulee matkalla sua vastaan, älä ota siitä kiinni. Todennäköisesti se ei tuu, mutta jos tulee, niin älä ota siitä kiinni."

Ehdin vain ynähtää ymmärtäneeni ohjeet, kun mies jo kysyi, olenko valmis. Vedin henkeä saadakseni vastattua ja sanoin sitten joo. 
"Yks, kaks, kolme, mene!"
Maisema edessäni oli kuin suoraan postikortista, kaikki Helsingin katot ja kirkontornit jossain kaukana alapuolellani, kun levitin käteni ja tein sen, mitä niin kauan olin halunnut tehdä. Sen hetken ajan olin voittaja, täysillä sisällä jonkinlaisessa lapsuudesta asti kyteneessä unelmassa: saada vain levittää kätensä ja lentää. 

Loppuosa oli kaukana lentämisestä. Putosin, putosin, putosin, holtittomasti ja väistämättä, kuin mikä tahansa painava esine kohti maan pintaa. En saanut henkeä, vaikka haukoin hullun lailla. Ehdin ajatella, että tunne oli kuin joskus huvipuistolaitteesssa vapaan pudotuksen aikana, paitsi että se kesti paljon kauemmin, jopa epämiellyttävän kauan. Niin kauan, että tuntui, kuin happi loppuisi. 

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen putoaminen taukosi hetkeksi, keinahdin ilmassa ja luulin kaiken loppuneen siihen, kun heti seuraava pudotus taas imaisi mukaansa. Taas putosin, putosin ja putosin pitkän aikaa, kunnes lopulta keinahdin taas ilmassa ja tällä kertaa jäin paikalleni. Jäin roikkumaan pää alaspäin, kuten se tyyppi, jonka tullessani näin. Kesti hetken hahmottaa, missä suunnassa on maa ja missä taivas: sitten vilkaisin maata kohti ja kauhistuin sitä, miten pieninä pisteinä jossain kaukaisuudessa näkyi se lautta, jolta olin vain hetki sitten lähtenyt. Kiskaisin katseeni äkkiä takaisin taivaaseen, joka sinä päivänä oli harmaa, vain muutamasta kohtaa aurinko pilkotti kuin yrittäisi repiä itseään esiin kankaan läpi. 

Taas pitkältä tuntuvan ajan jälkeen minut laskettiin varovasti maan pinnalle. Laskeutumiseni aikana ehdin pelätä, että jaloissani olevat valjaat irtoaisivat, ja jännittää jalkalihakseni niin tiukalle kuin mahdollista. Edelleen tulin vasta siinä kohtaa ajatelleeksi, että roikuin todellakin vain yhden, saanen sanoa melko hataralta vaikuttaneen köyden varassa. Yhden virttyneen narun varassa riippui tällä hetkellä koko elämäni ja tulevaisuuteni. Ei mikään kovin hohdokas ajatus kymmenien metrien korkeudessa. 

Lopulta minut laskettiin alas ja siinä vaiheessa innostuin jopa heiluttamaan isälleni, joka kuvasi tapahtumaa kameralla sivusta. Kun minut laskettiin selälleni lautalle, ensimmäinen ja ainut ajatukseni oli mittaamaton helpotus vakaasta alustasta selkäni alla. 

Siinäpä se sitten oikeastaan oli. Turhia tunteilematta riisuimme valjaat päältäni ja poistuimme paikalta, mukanamme benji-hyppytodistus ja "I did the benji jump" -T-paita. 

 Sen koommin olen ottanut tavakseni sanoa itselleni aina vaikeissa tilanteissa, että "jos mä olen pystynyt hyppäämään sadastaviidestäkymmenestä metristä, niin kyllä mä pystyn tähänkin."

Yötä vasten vaikka lähden

Tämän päivän vallitseva ajatus on lähtemisen vaikeus. En muista, olenko kertonut siitä jo aiemmin täällä blogissa, mutta nyt viimeistään kerron. 

Pienestä lapsesta lähtien lähteminen on aina ollut mulle kamalan vaikeaa. Itkin aina kotoa lähdettäessä. Itkin, kun piti lähteä takaisin kotiin. Itkin, jos välimatka oli vain pari kilometriä, yhtä paljon kuin silloin, jos määränpäähän piti lentää monta tuntia. Itkin katkerasti silloin, kun mulla oli ollut jossakin kivaa, ja sieltä piti lähteä pois, ja itkin, tosin vähemmän katkerasti silloinkin, kun lähdin jostakin sellaisesta paikasta, jossa en ollut suuremmin edes tykännyt olla. 

Aikuisena en ole enää itkenyt. Ainakaan ihan joka lähtemällä, tai ainakaan niin avoimesti. Aikuiselämän tunneskaalaa rajoittavat niin monet, sinänsä mielestäni hölmöt, kohteliaisuuteen ja säädylliseen käytökseen vetoavat tunteidentukahdutuskaavat. Silti se tunne mielessäni ei ole muuttunut mihinkään. 

Teini-ikäisenä ihmettelin, miksen pääse eroon siitä koti-ikävän tunteesta, joka on normaali pienille lapsille. Viimeistään isosena toimiessani pääsin seuraamaan läheltä ajatusmallia, jonka mukaan ekaluokkalaisen on ihan ok ripustautua lastenleirin alussa vanhempansa kaulaan ja yrittää kyynelehtien estää tätä lähtemästä. Rippikouluikäisen sen sijaan pitää kyetä eroamaan vanhemmistaan yli viikoksi ihan noin vain, ei ole muita vaihtoehtoja. Käsittelimme isoskoulutuksessa kyllä sitä, miten lasten koti-ikävään tulee suhtautua, mutta ikinä ei tullut esiin se, mitä tehdään, jos riparilainen potee koti-ikävää. Raahaako isonen silloinkin patjansa ikävöijän lattialle ja toivoo, että niinsanotun auktoriteetin läsnäolo jotenkin lievittää turvattomuuden tunnetta. 

No, lähtipä vähän hakoteille. Pointti oli siis se, että ainakaan minulta se lapsuudesta tuttu koti-ikävän tunne ei hälvennyt teini-iässäkään. Mun oli vaikea lähteä paitsi riparille, myös vajaan vuorokauden kestoiselle yökyläilylle kaverin luo. En tietenkään koskaan tunnustanut sitä kellekään, sillä onhan se nyt noloa. Nyt voin jo tunnustaa, vuosien jälkeen. 

Varsinkin silloin teininä ihmettelin kovasti, miksi kotoa pois lähteminen tuntui niin vastenmieliseltä, vaikka sen olisi pitänyt olla mun ikäiselle ihan luontevaa, jopa toivottavaa. Keksin mielestäni ihan hyvän syyn: jostakin syystä olen lapsesta lähtien pelännyt sydän kylmänä, että kotona tapahtuu jotakin kamalaa, jos minä en ole siellä. Että joku kuolee tai sairastuu vakavasti sillä aikaa, kun olen poissa. Tai jotain muuta. Sellainen pelko, suoranainen kauhu, on aina elänyt jossain sisälläni, ja elää yhä. Pelkään läheisteni puolesta aina, mutta eniten silloin, kun itse olen poissa. En tiedä, miksi juuri silloin. Miksi kuvittelen voivani jotenkin estää tai kontrolloida tapahtumia läsnäolollani? Miksi jotakin pahaa tapahtuisi juuri silloin, kun olen poissa, ja miten mikään tapahtuneesta muuttuisi, olen sitten paikalla tai en?

Jälleen pari viikkoa sitten matkalle lähteminen tuntui musta suorastaan kurkkua kuristavalta. Siitä huolimatta, että Berliini oli pitkäaikainen unelmani, kesäni kohokohta. Siitä huolimatta olin ennen lähtöä ihan kauhuissani. Viimeisenä iltana kotona halasin äitiä monta kertaa ja pyysin varmuuden vuoksi anteeksi isältä typerää pientä riitaa, joka aiemmin päivällä käytiin. Vain siltä varalta, jos jotakin sattuisi. Kukaan ei kuole riidoissa minun kanssani, jos vain voin asiaan vaikuttaa. 

Lähtöaamuna elimistöni oli jonkinlaisessa tunteettomuuden tilassa, jota se kai vaati selviytyäkseen. Hyvästelin äidin ja Pietun tyynenä, kuin jonkun puudutuspiikin saaneena ja matkasin autossa lentokentälle samanlaisen kolkon hiljaisuuden vallitessa mielessäni. Vasta lentokentällä, lähtöselvityksen ja turvatarkastuksen jälkimainingeissa uskalsin todeta selvinneeni ja avasin jonkinlaisen tunnelukon mielestäni. Vasta Berliinin maaperälle astuessani olin todella onnellinen. 

Viimeisenä iltana, viimeisenä aamuna, viimeisellä metromatkalla, viimeisillä Berliinissä viettämilläni minuutilla halusin itkeä, mutta en itkenyt. Minun oli yhtä vaikea lähteä Berliinistä kuin lähteä sinne. Ellei jopa vaikeampi. Jollain ihmeeen kaupalla selvisin sen enempää tunteilematta, ehkä vain lupaamalla itselleni mielessäni, että sitten illalla, viimeistään yöllä, kun olen katseilta suojassa, voin itkeä vähän. 

Olimme sopineet aiemmin, että jäisin Berliinin ja Helsingin-reissulta suoraan kummieni luokse. Viimeisenä yönä ennen kummeilleni menoa itkin, ihan hetken verran, jonkinlaista syvältä kumpuavaa ja suorastaan paniikillista itkua. Ehkä sekä Berliinistä lähdön että kummeilleni jäämisen edestä. 

Koko seuraavan päivän olin taas vain tyyni ja jotenkin kolkko mieleltäni. Selvisin taas vain ajattelemalla, että seuraavana yönä voisin ehkä antaa itseni itkeä vähän. 

Tänään iltapäivällä, kun isäni soitti hieman etuajassa tulevansa hakemaan minua, kun kummitätini letitti hiuksiani viimeistä kertaa ja kun hellalla kiehuivat viimeiset sillä reissulla syömäni perunat, muistin välähdyksenomaisesti viidentoistavuoden takaisen itseni, sen, joka jo tässä vaiheessa olisi pitänyt kunnon itkukohtausta päällä hyvän aikaa. Hetken ajan jokin lukittu tunne sisälläni oli vähällä päästä karkuun. Hetken halusin yhtyä siihen lapsuuden itseni toiveeseen, ihan sekunnin olin aikeissa purskahtaa itkuun. En halua lähteä. en halua lähteä, mä en halua lähteä, oli yhtäkkiä aivan liian voimakas tunne, lähestulkoon voimakkaampi kuin mikään noista aiemmista. 

Mikä oli kaiken tän jaarituksen ydin?
Ehkä se, että mä en sopisi mihinkään sellaiseen työhön tai muuhun ympäristöön, jossa pitäisi koko ajan olla valmiustilassa ja säntäilemässä joka paikkaan. Olen tavannut elämäni aikana monia ihmisiä, jotka kertovat sisällään elävän ainaisen lähtemisen kaipuun, jotka valittavat elämänsä pysähtyneisyyttä ja sitä, kuinka kotonaan he ovat aina silloin, kun saavat lähteä johonkin. Kuinka vuosikymmenten paikoilleen pysähtyminen on heidän pahin pelkonsa. 

Mun pahin pelkoni on sitten vastaavasti se, että just vaikka tälleen kahden viikon aikana joutuu selviytymään kolmesta lähdöstä. 
Minä haluan olla se, jota nuo monet ihmiset kammoavat. Haluaisin olla vaikka sellainen konttorirotta, joka uppoutuu vuosikymmeneksi saman arkiston uumeniin ja tekee joka ainut aamu ja päivä ja ilta jokaisen asian samalla tavalla, samassa järjestyksessä. En toivo enempää enkä vähempää. 
Sinänsä kai hyvä, että tällaisia minun kaltaisianikin ihmisiä on. 
Mutta useimmiten tunnen olevani epäsopiva. Sekä noiden erilaisten ihmisten ajatusmalliin että ylipäätään maailmaan. 

Elimistöni joutuu jonkinlaiseen järkytystilaan, kun ympäristö, ihmiset ja asiat muuttuvat, vaikka vain yhden tuuman verran. Sitten se huojuu ja horjuu hetken. Tarvitsen usein pari päivää ihan vain sopeutumiseen. En pidä siitä huojumisen ja horjumisen ja kaiken kattavan epävarmuuden tunteesta, joka noina päivinä vallitsee. Niiden takia pelkään lähtemistä. Ja kun ehdin sopeutua, sama lähtemisen kamaluus on heti uudestaan edessä. 

Ei ole helppoa tämä elämä. 

Väliaikatiedoite

Juuri nyt on ensimmäinen kerta viikkoon, kun istun koneen ääressä, ja voin kertoa, että ei olisi väliksi vieläkään. Edelleen vielä muutamaan päivään en aio viipyä koneen äärellä kauaa, joten mitään kattavaa matkakertomusta ei vielä ole tiedossa. Mikä lienee kaikille ihan kamala pettymys. 

Haluan nyt kuitenkin tiedottaa, että Berliini, unelmieni kaupunki, on nyt koettu ja olen siitä enemmän kuin onnellinen. Berliini tuntui heti henkiseltä kotikaupungiltani. Siitä lisää myöhemmin. 

Lisäksi olen taas jännittänyt lihakseni kipeiksi minifutiksen SM-kisoissa, kumuutta hohkaavalla tekonurmella ja hyppinyt trampoliinilla kolmenkymmenen asteen helteessä sen verran, että iltalenkki tuli heitettyä. Vasta paljon myöhemmin juolahti mieleen, ettei sitä pomppusessiota ehkä olisi kannattanut harjoittaa lempimekko päällä. Siitäkin lisää myöhemmin.

Tällä hetkellä olen elämäni ensimmäistä kertaa kummieni luona yökylässä yksin, enkä tiedä mitä tästäkään tulee kuulkaa. Pakenen veljeni luokse parin päivän kuluttua, jos alkaa ahdistaa. 

Kaikesta lisää myöhemmin. 
Sitä ennen, ei mulla muuta sanottavaa juuri ole kuin että ihmiset ärsyttää, ainakin aika moni ihminen. Miksei täällä maailmassa kaikki voisi olla vain minua varten? 

P.S. Huolestuttavinta on se, että olen alkanut pitää lapsista. En aiemmin tunnustanut pitäväni muista kuin veljieni lapsista, mutta nyt tuo repertuaari on yhtäkkiä laajennut uhkaavasti. Epäilemättä se johtuu siitä, etten itsekään ole vielä aikuinen, ainakaan sisäisesti. Siitäkin tulossa jatkoa ehkä joskus. 

Suuret kukkivat suot

Nyt olen nähnyt suopotkupallon MM-kisat, jotka pidetään vuosittain Hyrynsalmella, ja joihin veljeni joukkue otti osaa. Toisin sanoen olen rämpinyt suolle metsän läpi ja pitkospuita pitkin, sateessa ja ihmispaljoudessa, räpsinyt kuvia päästä varpaisiin mutaisista jalkapalloilijoista ja kannustanut aplodein sen, minkä hyttysten tappamiselta ehdin. Olen siedättänyt ukkospelkoani seisomalla urheasti suon laidalla kannustusjoukkona, vaikka ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät ihan päidemme päällä. Olen jälleen jännittänyt ja iloinnut, vihastunut ja pettynyt lihakset jäykkinä kannattamieni pelaajien puolesta, jotka itse osaavat ottaa ihan rennosti, tuli mitä tuli. Olen käynyt läpi koko tunneskaalan ja ihmetellyt, mitä täällä oikein teen, päättänyt ties kuinka monennen kerran, ettei mun pidä tällaista tulla katsomaan. 

Olen myös nähnyt isäni synnyinseudut ja tavannut ihmisiä, jotka isäni on nähnyt viimeksi 47 vuotta sitten. Muistin taas, kuinka valtavan hienolta tuntuu tavata ihminen, jota ei ole koskaan ennen tavannut, mutta josta silti heti ensi näkemältä pitää. En tiedä teistä, mutta minulle moinen on harvinaista. Valtaosa ihmisisistä ei ensi näkemällä herätä minussa juuri mitään tunteita. Useimmiten positiiviset tai negatiiviset vaikutelmani syntyvät vasta ajan kuluessa. Vain harvoista ihmisistä tiedän heti pitäväni, vielä harvemmat herättävät vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä. Siinä mielessä pidän ainakin omalta kohdaltani vähän kyseenalaisena sanontaa siitä, että ensivaikutelma on tärkein. 

Ja koska viime aikoina olen potenut huomattavan paljon itseänikin inhottavaa, suoranaista vitutusta milloin ketäkin ihmistä kohtaan, olen kerran jos toisenkin tuskaillut kysymystä siitä, mitä vikaa minussa on ja miten sen korjaisi, vai voiko tosiaan yhden ihmisen ympärille kasaantua näin monta idioottia kerralla, tuntui erityisen huojentavalta huomata, ettei se tunne sentään ihan kaikkialle ole laajentunut. Vielä mulla oli tallella pitää tuntemattomasta ihmisestä ensimmäisestä kädenpuristuksesta lähtien. Jostain tuli sellainen palsamia haavoille valeleva tunne, että maailmassa on vielä sellaisiakin ihmisiä, joista voi vaistomaisesti löytää jotain kuin ennestään tuttua. Jotain, jonka ansiosta haluaisi tavata uudelleen. Ja joka herättää uudelleen uskon sekä ihmisiin että omaan itseen.

Olen syönyt leivoksia kahvilassa järven rannalla ja mättänyt kebabia ranskalaisilla suon laidalle kyhätyssä ravintolassa. Niinä hetkinä olen muistanut sen, miksi tällaisille reissuille kannattaa lähteä, ja miksi aina lähden, vaikka päätän kentän laidalla mielessäni toista. 

Olen myös löytänyt tiedon Raatteen maratonista, kuuluisalla Raatteen tiellä sotamuistomerkkien ohi juostavasta maratonista, joka järjestetään itsenäisen maamme puolesta taistelleiden veteraanien muistoksi, talvisodan hengessä. Päässäni on siitä lähtien soinut erään laulun säkeistö. Pienet kukkivat kummut nuo kalmistojen, lie kaikki mi jäljellä on: siell' lepäävät sankarit Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen. 

Saattaa olla, että Raatteen tie tulee minullekin tutuksi. Enemmän tai vähemmän tuskaisella tavalla. 

Seuraavaksi pakkaan vedettävän, turkooseilla raidoilla koristetun matkalaukkuni ensimmäistä kertaa sitten Kanarian, ja huomisaamuna lähden lentoon. Palaan blogin äärelle ehkä viikon kuluttua.  

Adios, amigos, poistun näyttämöltä. Kiitos!

Saappaita ja sanaristikoita

Ostin tänään kesäalennusmyynneistä kumisaappaat. Mulla on ollut omat kumisaappaat viimeksi lapsena, joskus ala-asteen tokalla luokalla. Kun ne jäivät pieniksi, käytin muutaman vuoden veljeni vanhoja saappaita, jonka jälkeen olen joko kävellyt märissä kengissä tai ihan pakkotilanteissa lainannut äitini saappaita. Käsittämätöntä, että olen todellakin nyt, aikuisena, kahdenkymmenenkolmen vuoden ja kolmen kuukauden kypsässä iässä jälleen onnellinen kumisaappaiden omistaja. 

Arvatkaa minkä väriset ne ovat? 
Ei varmaan tarvittu kovin montaa arvausta, sillä turkoosithan ne todellakin ovat. Ei pitäis jäädä kellekään epäselväksi, mitkä saappaat kuuluvat mulle, jos ne joskus päätyvät osaksi jotakin pitempääkin saapasrivistöä. Kaiken kruunaa se, että niissä on rusetit, molemmissa, eli kukaan ei voi vedota myöskään siihen, että "sininen on poikien väri" tms. Musta on ihanaa, että varhaislapsuuteni kliseisen prinsessakauden ja yläasteaikani raivokkaan punkkari-goottienihailu-pääkallokauden läpikäytyäni olen jälleen päässyt sellaiseen vaiheeseen elämässäni, että voin sallia itselleni rusetit kumisaappaissa. 

Tänään olen varannut valmiiksi matkaan mukaan tulostetun lentolipun, passini ja sen Body Shopista juhannuksen aikoihin ostamani matkakokoisen uutuustuoksun. Olen onnistunut lietsomaan ihan kelvollisen paniikin näinkin lyhyellä varoitusajalla, eli olin tänäänkin ihan pihalla siitä, mitä mun oikeastaan pitäisi muistaa ja ottaa huomioon. Lähdin kuitenkin siitä ajatuksesta, että passi pitää olla, ja olen jo vähintään viidesti tarkistanut, että se nyt on laukussani. Lähtökohtani eivät siis nyt ole mitenkään ihan kamalan tuhoisat, vaikka tälläkin hetkellä olen enemmän tai vähemmän huolissani siitä, onko se passi todellakin vielä laukussani, pakkasinko sen nyt ihan oikeasti, ja mitä jos ne edelliset viisi tarkistuskertaa olivatkin jotain psykedeelistä harhaa, ja seuraavan kerran kun työnnän käteni laukkuun, se ei olekaan siellä, ja mitään passia ei ole koskaan ollutkaan sen jälkeen, kun se viime lokakuussa meni vanhaksi, ja apauapauapua. 
Mut on se siellä. En mene tarkistamaan. En mene. Nyt en mene tarkistamaan enää yhtään neuroottista kertaa. 
Lähtöön on aikaa enää viisi yötä, joten mulla on ihan tarpeeksi aikaa hukata se passi / tehdä miljoona neuroottista tarkistusta lisää.

Sanon nyt vielä, että oli uskomattoman hienoa minulta ostaa se matkakokoinen uutuustuoksu Body Shopin alennusmyynneistä (vaikkei se ollut edes alennusmyynnissä) (mutta halpa silti). Kerrankin mulla on leikannut oikeassa tilanteessa. Kylläpä olen ollut viisas. Nyt mulla on tuoksu, jonka voin ottaa mukaani unelmieni kaupunkiin! Mitä olisinkaan tehnyt, jos mulla ei sitä nyt olisi. (Olisin lähtenyt ilman tuoksua) (joka olisi ollut ikävää) (ja olisin ostanut uuden tuoksun sieltä) (kuten epäilemättä teen nytkin) ja nyt lopetan tän sulkumerkkien törkeän väärinkäytön. 

Kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa! Voin antaa jokaiselle tuoksun ostoa harkitsevalle neuvon, että ostakaa sellainen maailman kätevin, halpa, ihana, matkakokoinen tuoksu Body Shopista. Ja tehkää kuten minä, eli ostakaa sellainen itsenne lisäksi vielä ystävällennekin, ja lentäkää sitten tuoksut laukuissanne yhdessä unelmakaupunkiin unelmilta tuoksuen. 

Ei kai mulla tänään tän enempää. Palataan! 

Ai meinasin unohtaa kertoa toisesta alennusmyyntilöydöstäni! Ostin myös sellaisen ihanan Muumi-ristisanavihkon, siis sellaisen ristikkopuuhakirjan, jossa kaikki on Muumi-aiheista, ja joka on tarkoitettu lapsille, eli henkisesti siis minulle. Ajattelin, että vaikeustasoltaankin ne ovat varmaan mulle sopivia. Olin väärässä. Jo ensimmäisellä sivulla tuli ongelma, jonka selvittämiseen tarvitsin äidin apua, eikä me yhdessäkään keksitty ratkaisua. Sitten mä keksin, että oikeat vastaukset ovat kirjan lopussa. Mut älkää kertoko kellekään, että keksin sen, sillä se on salaisuus. 

Asennekysymys

Tänä aamuna päätin mennä laiturille lukemaan, koska paistoi aurinko.

Kun olin valmis lähtemään, ei enää paistanut aurinko. Menin silti. Päätin, että se on asennekysymys: ei kukaan ole koskaan asettanut mitään lakia siitä, että laiturilla voi makoilla lukemassa vain, jos aurinko helottaa täydeltä terältä. Iholle on päinvastoin ihan terveellistä saada ulkoilmaa välillä ilman palamisen vaaraa.

Pari ötökkää oli liikaa, muuten oli ihan hyvä. Kirja eteni samaan tapaan kuin se olisi edennyt auringossakin, luulisin. 

Viikon kuluttua olen jossain muualla. Olen unelmieni kaupungissa, unelmieni kielen ympäröimänä. Poden jo valmiiksi makeanhimoa ajatellessani niitä kuulemma tämän maan hintoihin verraten niin halpoja, mutta niin herkullisia leivoksia lasivitriineissään. 

Saako jo aloittaa lähtölaskennan? 

Lätinää sunnuntaiksi.

Mansikoita mahan täydeltä. Kahvia voi juoda ulkona. Jalkapohjat pitää harjata joka ilta. Kesä. 

Vaihtelevia tunteita melkein kaiken suhteen. Välttelen blogikirjoittamista, sillä uskon, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Muistuttelen mielessäni, että kirjoitan vain itselleni. Mutta kuitenkin samalla muillekin. Eikä kai itseäänkään pidä omilla teksteillä terrorisoida liikaa. Vaikutukset voivat olla vahingolliset. Vasta huomasin, että blogi on jo monen kuukauden ikäinen, ja aloin kelata tekstejä alusta lähtien. 

Sain heti yliannoksen itseäni. En kestänyt ajatusta siitä, että minä tämän kaiken olen kirjoittanut, ja sitten joku muu vielä lukenut. Hyi olkoon. 
Toisaalta kiitin itseäni siitä, että blogi tuli aikanaan aloitetuksi. Se on täyttänyt tehtävänsä sinä selviytymispäiväkirjana, jollaisesta sain idean joskus viime syksynä. Olen aika tavalla selvinnyt siitä, mikä tilanne oli vaikka vielä viime helmikuussa. Kumma kyllä. Lohdullista ja hienoa, että aika valuu pois kuin vesi kämmenistä, ja vie kaiken mennessään. Kaiken ikävänkin, kaiken sellaisen, mistä ei kuvittele selviävänsä koskaan. Kun aikaa kuluu tarpeeksi, ei enää välitä, ei välttämättä edes enää muista. Aika on ystävä, vaikka on se tietysti vihollinenkin.

Tänään olen pessyt yhden maton ja jynssännyt pihakaluston puhtaaksi. Eilen lenkkeilin ensimmäistä kertaa sitten kymmenennen maratonin. Kummallista, miten aika auttaa siihenkin. Reilut kaksi viikkoa sitten ajatus yhdestäkin juoksuaskeleesta tuntui ylivoimaiselta, nyt kuusi kilometriä oli taas vain yksi kevyt pyrähdys. 

Eilen myös tappelin kirjastolla kopiokoneen kanssa. Kopiokone yritti syödä sen, mitä olin kopioimassa. Ei suostunut tekemään kopiota, päinvastoin nielaisi sen yhden alkuperäisenkin kappaleen. Aloin vakavissani epäillä, että se on elävä. Nostin kannen ja raastoin paperini ulos. Tiuskaisin koneelle, että pidä sitten kopiosi, en minä sinua tarvitse, mutta mun paperia et vie. Saakeli. 

Tuon kopiointiepisodin aikana kolme ihmistä ehti käydä kysymässä minulta, missä täällä kirjastolla voi palauttaa kirjat. Ensimmäiselle jaksoin käydä henkilökohtaisesti osoittamassa palautusautomaatin, kahdelle seuraavalle vain annoin ohjeet ja päätin, että he saavat pärjätä niiden avulla perille sen kymmenen metrin matkan. Ihmettelen vain, missä olivat silloin ne kaikki innokkaat duunarit, joita Facebook tulvii. "Ihihi, oon menos duuniin, oon duunissa, oon tulossa duunista, huomatkaa, että mulla on duuniii!" Sillä hetkellä, kun joku ihminen ei löydä palautusautomaattia, ei koko kirjaston aulassa ole kuin yksi toinen ihminen, ja sekin vain tällainen hullu kopioitsija. 

Olen vihannut ihmisiä taas urakalla. En ymmärrä, miten valtava voi olla joidenkin tarve korostaa itseään. Ja mistä aina löytyy se sankka ja uskollinen faniklubi niille muutenkin jo räjähdyspisteeseen asti itseään täynnä oleville pullistelijoille. 

Vallitseva ajatus kaikkien ihmisten seurassa parin viime viikon aikana on jälleen ollut, että minä en kuulu joukkoon. En ole sopiva pala tähän palapeliin, olenko sopiva enää koskaan yhtään mihinkään?

Viimeisin ärtymyksen aiheeni oli pullien puolittaminen. Nappasin kotiini mukaan pussillisen korvapuusteja, joita äitini leipoi juhannuksena. Viime viikkoina olen aina välillä sulatellut niitä pakastimesta ja syönyt. Muutama korvapuusti on raa'asti noin vain puolitettu, niin että kun kaivan pullan pakastimesta ja luulen saavani ison sokerisen ihanan makeannälän tyydyttävän puustin, saankin vain puolet siitä. Vihaan sellaisia ihmisiä, jotka nyhertävät pullasta, kakusta, keksistä, mistä vain, aina yhden palan. Hemmetti. Sellaisia ihmisiä on lähipiirissäni ihan liikaa. Joko otatte kokonaisen pullan tai ette ota pullaa ollenkaan. Se on minun mielipiteeni asiaan. 

Mutta muuten kaikki on hyvin ja kivasti. Aurinko paistaa, kesä kauneimmillaan ja kaikki monella tavalla mallillaan! Ennen kaikkea, alkuun on jo matkaa loppua enemmän, eikä mulla ole mitään hätää eikä ahdinkoa mistään suuremmasta. Kaikki hyvin auringon alla, ainakin silloin, kun jaksaa olla vihainen korvapuustien takia. 

Ai niin, ja matkakuumetta pukkaa. Matka lähestyy. Liian lähellä se jo on, miten ikinä ehdin ahdistua kaikesta siitä, mistä epäilemättä täytyy? Alan heti kirjoittaa listaa kaikista huolenaiheistani. Reilu viikko, ja nousen taas ilmaan! Jei!