Viikko 21: Tunnetko itsesi?

 Oletko koskaan miettinyt, kuka oikein olet?

Tiedätkö, kuka olet?

Tunnetko itsesi?

Oletko varma?

Mten suhtaudut tähän kysymykseen:

"Kuka sinä oikein luulet olevasi?"

Onko se ylimieliselle ihmiselle suunnattu näpäytys?

Vai onko se vilpitön kysymys?

Entä mikä on itsetuntosi tila?

Itse olen nuoresta pitäen ajatellut, että minulla on huono itsetunto. 

Olen ajatellut, että huono itsetuntoni on syy moniin ongelmiini. 

Olen ajatellut, että jos itsetuntoni olisi parempi, elämäni olisi parempi. 

Eikä tämä ole mikään kummallinen ajatus. 

Moni ihminen ajattelee näin. 

Hyvää itsetuntoa myydään lääkkeenä moneen. 

Mutta entä jos syy ongelmiin ei löydykään itsetunnon tilasta?

Entä jos hyvä itsetunto ei takaa onnellisuutta, eikä huono itsetunto ole syy vaikeuksiin. 

Sain nämä ajatukset ja kysymykset tällä viikolla lukemastani Arto Pietikäisen tietokirjasta Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Otin kirjan luettavakseni saadakseni tukea itsetuntoni kohentamiseen, mutta sainkin kiinnostavasti kyseenalaistaa koko itsetunnon käsitteen. Kyseenalaista sinäkin se!

Lisäksi näin uudessa valossa kysymyksen siitä, keitä ja millaisia me kukin ihminen olemme. 

Nuoresta pitäen olen saanut joka tilanteessa ohjeeksi sen, että ihmisen "pitää vain olla oma itsensä."

Se on vinkki yhtä lailla työhaastatteluun, treffeille kuin mihin tahansa muuallekin. 

Kukaan ei kuitenkaan kerro, millainen ihminen on silloin, kun hän on oma itsensä, ja kuka sen lopulta määrittelee. 

Kuten mainitsemassani kirjassa todetaan, sama ihminen käyttäytyy usein hyvin eri tavalla riippuen siitä, onko hän työhaastattelussa, treffeillä tai psykologin vastaanotolla. Ilman, että hän mitenkään pyrkisi valehtelemaan siitä, millainen on. 

Itse mietin etenkin lapsena sitä, kuka ja millainen oikeasti olen. 

Koulussa olin hiljainen ja minun oli vaikea sanoa omia mielipiteitäni tai viitata tunneilla. 

Kotona olin äänekäs ja puhelias, eikä minulla ollut mitään ongelmia ilmaista mielipiteitäni. 

Kummassakaan paikassa en kokenut vetäväni mitään roolia. 

Kysyin kerran äidiltäni, kumpi noista olen, kun olen oma itseni. 

Hän sanoi, että ehkä olet joku noiden välimuoto. 

En tiedä, olenko itse koskaan tavannut sitä välimuotoa, tai onko kukaan muu. 

Keitä me olemme?

Viikko 20: Ei oo vakavaa

 Tällä viikolla haluan nostaa esiin ilonaiheita. 

Ensimmäinen ilonaihe: työviikko oli vajaa. Siihen sisältyi vain neljä työpäivää. Keskelle viikkoa ajoittui vapaapäivä, helatorstai. Mikä ihana asia! Ensin sai hetken hengähtää viikon aikana, ja kun meni taas töihin, olikin perjantai ja viikonloppu häämötti.

Toinen ilonaihe: 

Edellisen viikon torstaina kirjastojärjestelmässä ilmeni vika. En löytänyt vikaan syytä, eikä asia selvinnyt selvittely-yrityksistäni huolimatta. Viikonloppuna tuli tuttuja, näihin tilanteisiin liittyviä toistuvasti liittyviä asioita. Heräsin aamulla liian aikaisin ja olin ihan vitun ahdistunut. Mielessäni tykytti vain, miten tästä nyt selvitään. Pelkäsin maanantaita ja sitä, miten tästä nyt edetään. Tuntui vaikealta olla. Tuntui, kuin olisi ihan paniikkikohtauksen partaalla. Pitkä juoksulenkki auttoi vähän irrottautumaan tilanteesta, mutta ei tietenkään kokonaan. 

Kun menin maanantaina töihin, oli sattunut harvinainen asia. Vika oli korjautunut itsestään. Vian syy ei ole selvinnyt, mutta se oli korjautunut. Tällä hetkellä minun ei tarvitse huolehtia siitä. 

Kolmas ilonaihe:

Tiistai-iltana kävimme kauppakeskuksessa. Menin testaamaan hajuvesiä. Olen noin vuoden verran haaveillut uuden hajuveden ostamisesta, mutta koska maailmantilanne on tällainen, en ole raaskinut ostaa sellaista. Olen pyrkinyt karsimaan turhia menoja, ja hajuvesi jos mikä on mielestäni turha menoerä. Toinen syy, miksi en ole ostanut uutta hajuvettä, on se, että en ole löytänyt sellaista hajuvettä, joka olisi miellyttänyt minua tarpeeksi. Olen kiertänyt eri kauppoja ja testaillut niin paljon eri hajuvesiä, että kumppanini mukaan hajuveden hinta on tullut siinä jo kaupoissa ramppaamisessa käytettyä, mutta en ole löytänyt mitään tarpeeksi hyvää. 

Nyt kävin testaamassa uudestaan kahta hajuvettä, jota olin testannut jo aiemmin, ja nyt halusin saada varmuuden siitä, voisiko toinen niistä olla minun hajuveteni, ja jos, niin kumpi. 

Olen melko varma, että toinen hajuvesistä on sellainen, jonka haluaisin. 

En kuitenkaan raaskinut ostaa sitä.

Sen sijaan satuin huomaamaan, että Finlaysonin liikkeessä kaikki Muumi-tuotteet olivat alennuksessa. Huomasin ensin liikkeen näyteikkunassa maailman kauneimman pussilakanan. Kun menin ihailemaan sitä lähempää, huomasin, että kaikki Muumi-tuotteet olivat liikkeessä kunnon alennuksessa. Ajattelin, että haluan ostaa kaiken. 

Raaskin ostaa yhden käsipyyhkeen ja yhden keittiöpyyhkeen. 

Kumppanini osti ne maailman kauneimmat pussilakanat. 

Sivuhuomautuksena: liikkeessä oli todella ystävällinen myyjä, ja saimme mahtavan hyvää palvelua.

Neljäs ilonaihe:

Keskiviikkoiltapäivänä kokoustimme Klaavolan talossa. Se on kotinurkiltani löytyvä museo, jossa en ole koskaan käynyt. Nyt olin siellä kokouksessa ja sain samalla pienen kierroksen museossa. Tunsin suurta iloa ja ylpeyttä siitä, että asun näillä seuduin, näin ihanien elämysten ääressä. 

Viides ilonaihe:

Sain kivoja nimipäiväonnitteluja, vaikka en edes itse muistanut omaa nimipäivääni. Erityisesti ilahduin kumppanini isoäidiltä saadusta nimipäiväkortista. Tarkoitus oli alun perin mennä tapaamaan häntä äitienpäivänä, mutta erinäisten sattumien vuoksi menimmekin sitten äitienpäivän sijasta helatorstaina. Hän antoi minulle kortin, jossa luki "Tee joka päivä ainakin yksi onnellinen asia."

Kuudes ilonaihe:

Kumppanini osti terassille korituolikeinun, joka ripustettiin kattoon. Siinä olen nyt sitten istunut ja keinunut. Se on ehkä paras asia, mikä tästä talosta nyt löytyy. 

Seitsemäs ilonaihe: 

Ne jo maininitut, maailman kauneimmat lakanat laitettiin sänkyymme. En saa tarpeekseni niiden ihailusta. 

Kahdeksas ilonaihe:

Kuuntelin taas Portion Boysin kappaleen nimeltä Elämän ABC.

Nykyisin kuuntelen sitä aina, kun koen tarvitsevani voimaa ja rohkaisua. Ensi viikko tulee olemaan viikko, jona voimaa ja rohkeutta tarvitaan - enkä silti tiedä, selviääkö siitä. Tai selviääkö mistään enää. Silti en tiedä, voiko tässä vaiheessa muuta kuin yrittää tukeutua kappaleen sanoihin:

Hyppää vaan silmät kiinni vaikka suihkulähteisiin

Ja jos ei onnistukaan, 

A. Eihän tää nyt oo niin vakavaa

B. vaikka kaikki menis perseelleen

C. Vedä vaan tankki täyteen, on maailma taas radallaan.

Ei oo vakavaa

vaikka välil tuntuu, et pää vaan hajoaa

Anna palaa vaan!

Viikko 19: Hieman puhetta kokouksista

 Olisin voinut valita tämän viikon aiheeksi vaikka mitä, mutta päätin valita puheen kokouksista.

Nykyiseen työhöni sisältyy paljon kokouksia.

Joudun vetämään kokouksia, kutsumaan ihmisiä kokouksiin, sovittelemaan ajankohtia kaikille asianosaisille sopivista kokousajoista, osallistumaan kokouksiin ja kirjaamaan ylös kokouksissa päätettyjä asioita. 

Yleisesti ottaen en erityisesti nauti kokouksista, mutta en myöskään inhoa niitä. 

Viime vuonna luin nuorten kirjastotyöntekijöiden ammattikuvaa koskevan tutkimuksen. Tutkimuksessa tuli esiin pieni otanta alle 35-vuotiaiden, kirjastossa työskentelevien henkilöiden ajatuksia kirjastotyöstä ja sen eri puolista. Yksi tutkimuksessa esiin noussut asia liittyi kokouksiin, ja olin kuullut samansuuntaisia ajatuksia aikaisemminkin, kaikenikäisten työntekijöiden suusta. 

"Turhinta on järjestää kokouksia kokousten vuoksi, ilman mitään varsinaista asiaa."

Jäin ihmettelemään tätä.

Järjestetäänkö jossain kokouksia ihan vain kokousten järjestämisen ilosta?

Millaisia nämä kokoukset mahtavat olla? Mistä niissä tarkalleen ottaen puhutaan?

Olen usein kuullut eri-ikäisten työntekijöiden puhuvan erikseen työstä ja kokouksista.

Olen kuullut ihmisen lähtevän kokouksesta ennen sen päättymistä todeten, että hänellä on töitä.

Olen kuullut ihmisen väittävän, että hän ei ehdi työkiireiltään osallistua kokoukseen. 

Ainut mieleeni tuleva kysymys on, mitä se kokous meille muille sitten on. Onko kokousaika meille muille kokoukseen osallistujille vapaa-aikaa? 

Olen kuullut valituksia siitä, miten turhia ja tyhmiä kokoukset ovat. Olen valitettavasti nähnyt aikuisten ihmisten huokailevan turhautuneena ja kyllästyneenä kokouksissa ihan vain siksi, että kokous on heidän mielestään hukkaan heitettyä aikaa, riippumatta siitä, mistä siellä keskustellaan. 

Jos joku minun kokoukseeni kutsuttu olisi joskus kysynyt minulta, onko kokoukseen pakko osallistua, olisin ehdottomasti sanonut, että ei ole. 

Itse en koskaan järjestä kokouksia muusta kuin yhdestä syystä:

On joku asia, mikä pitää päättää, ja päätöksen tekemiseen tarvitaan useamman ihmisen mielipide. Pyydän kokoukseen kaikki ne, joilla uskon olevan joku kanta asiaan. Jos joku ei halua osallistua kokoukseen, on satavarmaa, että minä en halua häntä mukaan kokoukseen tuhlaamaan omaa työaikaansa ja huonolla asenteellaan kaikkien muidenkin työaikaa. 

Tällä viikolla esiin tuli taas ilmiö, joka tuottaa itselleni suunnattoman stressin: kokoustarjoilut.

Kokousten järjestäminen ja vetäminen on työlästä, mutta kokoustarjoilujen sumpliminen on sanalla sanoen sietämätöntä. 

Pitää kysyä erityisruokavaliot ja hankkia sitten laktoosittomat, maidottomat, gluteenittomat, munattomat, lihattomat, kalattomat, soijattomat, vegaaniset, kasvittomat ja mauttomat tarjoilut jokaiselle erikseen. Pitää käyttää työaikaa näiden tarjoilujen metsästämiseen. Pitää tuhlata työaikaa oikeanlaisten astioiden penkomiseen kahvihuoneen kaapeista, kahvin ja teen keittämiseen, kattamiseen ja mitä vielä. Kokouksen alussa pitää pitää esitelmä siitä, mitä mikäkin tarjoilun osa-alue sisältää tai ei sisällä. Lisäksi kokouksen alusta tuhrautuu melko suuri määrä aikaa siihen, kun ihmiset kaatavat itselleen kahvia, kurottelevat ottamaan mitä kukin haluaa ja kyselee siinä samalla uudestaan, mitä missäkin oli. Kokouksen puolivälissä käydään läpi sama ruljanssi. Ja sitten tulee aika, jolloin kukin vuorollaan haluaa pitää vessatauon. 

Olen saanut viettää ison osan työurani kokouksista etäkokouksissa. Ah, mikä määrä stressiä jääkään pois näissä siunatuissa etäkokouksissa, joissa voi mennä vain asiaan, eikä tarvitse tehdä mitään muuta. 

Kuluneella viikolla koin kokoustarjoiluilmiön osalta uudenlaisen järkytyksen. 

Näin, miten ison porukan kokouksesta keskusteltiin Teamsissa. 

Huomasin kokouksen puheenjohtajan aloittaneen keskustelun sanoilla:

"Ilmoittakaapa tähän, mitä tarjoiluja kukin tuo."

Suuri määrä porukkaa oli ilmoittanut alle, mitä kukin tuo. Yksi lupasi tuoda kahvit ja teet, toinen suolaista piirakkaa, kolmas makeaa piirakkaa, neljäs keksejä, viides marjoja ja suklaata ja kuudes hedelmiä. Seitsemäs oli kommentoinut, että hän ei tiedä mitä tuo, koska ei tiedä, riittääkö raha tällä hetkellä edes omaan ruokaan. 

Mikä oli kokouksen puheenjohtajan vastaus?

Se oli:

"Tuot mitä pystyt, se riittää."

Eli: vaikka henki menisi, kokoukseen sinä et tule ilman tarjoiluja. Nämä edellä luetellut tarjoilut eivät riitä meille. Jokaisen on tuotava jotakin, tai muuten ei ole enää asiaa kokoukseen. 

Myöhemmin kuulin puhetta siitä, kuinka ihanat tarjoilut kokouksessa oli ollut. Pöytä oli pursunnut tarjoiluja aivan kukkuroillaan. 

En tiedä, mistä kokouksessa puhuttiin, tai puhuttiinko siellä mistään. 

Mietin tuota alussa esittämääni hahmotelmaa siitä, mitä varten kokoukset minun mielestäni ovat, ja olen aina vain epätoivoisempi. 

En tiedä, olenko itse sitten ikinä ymmärtänyt oikein, mitä "kokous"-sana tarkoittaa. 

Viikko 18: Kirjallisuudentutkimuksen päivät

 Olen ollut Kirjallisuudentutkimuksen päivillä ensimmäisen kerran sinä vuonna, jona aloitin väitöskirjan tekemisen.

Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on siis vuosittain järjestettävä tapahtuma, joka järjestetään vuoroin jokaisessa suomalaisessa yliopistossa, jossa opetetaan ja opiskellaan kirjallisuutta. Sinne kokoontuu kirjallisuudentutkijoita väitöskirjantekijöistä professoreihin ympäri maan. Siellä pidetään esitelmiä, kuunnellaan alan asiantuntijoiden puheita, keskustellaan ja verkostoidutaan. 

Useana viime vuonna olen jättänyt päivät väliin, koska ne on järjestetty hankalan matkan päässä. 

Yhtenä koronavuonna osallistuin verkossa pidetyille päiville. 

Tänä vuonna alkuvuodesta lähetin esitelmäehdotuksen Kirjallisuudentutkimuksen päiville...

... ja vasta kun sen hyväksymisestä ilmoitettiin, huomasin, että tässähän toteutuu samalla suuri ja monivuotinen haaveeni Turkuun matkustamisesta ja Turun yliopistolla käymisestä. 

Olen puhunut matkasta Turkuun vuosien varrella niin paljon (yrittämättä kuitenkaan erityisen pontevasti tehdä asian eteen mitään), että kumppaninikin halusi lähteä mukaan - siitä huolimatta, että en ehtisi juuri viettää aikaa hänen seurassaan. 

Tämän viikon tiistaina veimme koiran hoitoon ja jouduin sen takia nieleskelemään itkua pari päivää. 

Keskiviikkoiltana lähdettiin matkaan ja saavuttiin perille. Tein mielikseni sen havainnon, että olin onnistunut majoituspaikan valinnassa, kuten olin halunnut: ainoa kriteerini oli, että hotelli olisi lähellä yliopistoa, jossa päivät pidettiin. Koska en tunne kaupunkia, enkä osaa suunnistaa, halusin ensisijaisesti pitää huolta siitä, että löytäisin oikeaan paikkaan. Näin yliopiston heti, kun astuin hotellista ulos, ja näin hotellin ollessani yliopistolla. Edes minä en voinut eksyä.

Ihailin heti Turun yliopiston aluetta, jossa opasteet olivat selkeitä, rakennukset hienoja ja opiskelija-asuntolat ilmeisen lähellä yliopistoa. Mietin, olisinko onnellisempi ihminen, jos olisin opiskellut täällä, enkä siellä, missä aikoinaan opiskelin. Kuinka toisenlaiseksi elämäni olisi muodostunut.

Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Ravintolasta näki lasiseinän läpi hotellin kylpyläpuolelle, jonne meillä ei ollut pääsyä - en ollut halunnut maksaa asiasta, josta en ehtisi nautiskella. Seurasin lasin takaa mielenkiinnolla, miten työntekijä pesi kylpylän altaita. 

Illan päätteeksi kävin oman esitelmäni diat vielä läpi ja toivoin parasta. 

Aamulla söin yllättävän hyvän hotelliaamupalan ja suunnistin sitten yliopistolle. 

Siitä se riemu sitten alkoi. 

Olin ajatellut, että saan varmasti olla päivillä aika itsekseni. En ole pitkään aikaan tavannut ketään tutkijakavereita, ja muun työn ohessa tutkimusta tekevänä tunnen itseni usein kovin ulkopuoliseksi tutkimuskentältä. Mietin, onkohan täällä enää ketään edes etäisesti tuttua. 

Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet. 

En ollut hetkeäkään missään yksin. 

Seuraani hakeuduttiin, ihmiset halusivat jutella ja tutustua toisiin. Joku, jotkut, jopa muistivat tutkimusaiheeni ja olivat kiinnostuneita siitä, vaikka he itse vaikuttivat eri yliopistoissa. Olimme tavanneet ja he olivat kuunnelleet esitelmääni joskus jossain aiemmin. Todella moni oli muuten vain mukava ja kiinnostunut tutustumaan saman alan tutkijaan. 

Kun ensimmäisen päivän iltapäivänä pidin oman esitelmäni, kaksi ihmistä kävi erikseen kiittämässä kiinnostavasta esitelmästä. 

Tuntui superhypermahtavalta saada keskustella oman alan ihmisten kanssa pitkästä aikaa. 

Kaikkein parasta oli vuosien jälkeen saada kokea, että oma ala on merkityksellinen. 

Olen elämässäni saanut kuulla paljon kommentteja, joita ei ehkä ole tarkoitettu tahallisen ilkeämielisiksi, mutta joiden kuuleminen on tuntunut surulliselta, loukkaavalta ja huolestuttavalta. Olen kuullut paljon kommentteja, jotka voisi tulkita tutkimustani tai ylipäätään kirjallisuuden alaa tai kirjoja tai lukemisharrastusta vähätteleviksi. "Kenen intresseissä olisi tukea tollasta tutkimusta?" (kysymys apurahahakemuksiin liittyen) "Tämä on vähän kuin sun tutkimus, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa, hehheh!" (erään ihmisen nerokas lohkaisu), ja kaikkein surullisin ja huolestuttavin: "äänikirjat on hyviä, kun kuuntelee äänikirjoja, niin se lukemiseen käytetty aika ei mene hukkaan! Siinä voi tehdä muita asioita samalla! Ja sit voi vielä kuunnella tuplanopeudella, niin se kirja kuluu nopeemmin!"

Puhumattakaan lukuisista viittauksista siihen, että lukeminen on "ei-minkään tekemistä", typerän näköistä ja turhaa.

Olisin toivonut, että joku kyseisistä henkilöistä olisi kuullut edes yhden puheen tai esitelmän Kirjallisuudentutkimuksen päiviltä. 

Toivoisin, että elämässäni olisi useammin tällaisia tilaisuuksia, joissa saisin olla sellaisten ihmisten seurassa, joilla on sama tärkein kiinnostuksenkohde kuin minulla, ja jotka näkevät sen asian merkityksellisyyden. Toivon, että niitä tulee lisää. 

Palaan ensimmäisen päivän jälkeen hotellille aivan fiiliksissä. 

Mietin, että vielä viikkoa aiemmin olin aikonut perua osallistumiseni, koska kaikkien asioiden järjestely, esimerkiksi koiran vieminen hoitoon, matkustaminen ja yöpyminen, tuntui niin vaikealta ja työläältä. Mietin, että oli aivan mielettömän hieno juttu, että pääsin tänne, ja että sain lähdettyä tänne. 

Kumppanini kolusi päivisin yksin kaupungin nähtävyyksiä. Illalla kävimme syömässä, vierailin kaupunginkirjastossa (ja olin mykistynyt sen hienoudesta) ja kävelin joen vartta pitkin tuntien samaa syvää ihailua, mitä aina tässä kaupungissa tunnen. Olen aina haaveillut Turussa tai Turun seudulla asumisesta, mutta nyt mietin, olisiko asuminen siellä loppujen lopuksi niin hienoa - karisisiko kaiken hienous, jos nämä maisemat näkisi joka päivä. 

Rannassa oli jäätelökioski, ja tietysti minun oli käytettävä tilaisuus hyväkseni. Istuin Aurajoen rannassa penkillä ja söin jäätelöä, vaikka oli jo valmiiksi kylmä, hyytävä tuuli puhalsi, tuuli lennätti hiuksia ja hiukset olivat koko ajan sotkeutumassa jäätelöön, ja linnut yrittivät hyökätä kimppuun. Siinä oli tunnelmaa!

Keskustassa näin ketun. Kettu hyppäsi parkissa olevien autojen takaa viereisen kerrostalon pihalle ja tuijotti sieltä, yrittämättäkään lähteä pakoon. En ole koskaan nähnyt kettua luonnossa, vaikka olen kotoisin maalta. Turun ydinkeskustaan oli mentävä, että se tapahtui.

Perjantai oli aivan mahtava päivä, koska minun ei tarvinnut enää jännittää omaa esitelmääni. Sain vain nautiskella toisten esityksistä, kuunnella ja osallistua kiinnostaviin keskusteluihin. 

Päivän päätteeksi soitin kumppanilleni ja kysyin, missä hän on. Hän kertoi olevansa Turun tuomiokirkossa. Varmistin kolmeen kertaan, onko hän varmasti ja ihan oikeasti sisällä siellä kirkossa. 

Sitten suunnistin Turun tuomiokirkolle, jonne oli ihanan helppo suunnistaa (kuten näillä päivillä joka paikkaan) koska sitä ei voinut olla näkemättä keskustassa ollessaan. 

En tiedä, kuinka normaalia tällainen on, mutta olen haaveillut Turun tuomiokirkossa käymisestä 15-vuotiaasta asti. Kyse ei tosin ole sellaisesta haaveesta, jonka eteen olisin ollut valmis tekemään juuri mitään. Ripille päästyäni mieleeni vain tuli ensimmäisen kerran, kuinka epätasa-arvoisessa asemassa ihmiset ovat ilman omaa syytään: jotkut pääsevät ripille pienissä kirkoissa, joissa ei ole mitään nähtävää, ja joillekin se sama tapahtuu Turun tuomiokirkossa, joka on valtakunnallisesti tunnettu ja ylistetty turistikohde. 

Olin sanonut kumppanilleni edellisenä iltana, että tuolla kirkossa haluaisin käydä, mutta 1) osin oletin, että se ei voi olla niin hieno kuin uskon, joten miksi tuottaa itselleen pettymys, ja 2) osin pelkäsin muuten vain mennä sinne, koska en ole koskaan mennyt mihinkään kirkkoon vain katselemaan, aina olen mennyt jostain syystä, yleensä jonkun juhlan takia. 

Nyt kuitenkin marssin Turun tuomiokirkolle ja astuin sisään (vahingossa sivuovesta), tänä toukokuisena päivänä, Kirjallisuudentutkimuksen päivien jälkeen. 

Kirkossa soi musiikki ja siellä istui jotain ihmisiä, ja joku kääntyi katsomaan. Pelästyin, että siellä on meneillään joku tilaisuus, ja mietin, pitäisikö minunkin vain hiipiä vaivihkaa johonkin penkkiin istumaan. Vähän aikaa ympäristöä tarkkailtuani totesin, että mitään tilaisuutta ei ollut, musiikki vain soi, ja ihmiset olivat siellä kuka mistäkin syystä.

Kirkko oli suuruudessaan, korkeudessaan ja koristeellisuudessaan suorastaan yliluonnollisen hieno. Sain siellä kävellessäni ja maalauksia, katon koristelua ja tilan erilaisia yksityiskohtia katsellessani kylmiä väreitä. Sinne on saatava palata joskus.

Viikonlopun koittaessa toteutin vielä yhden haaveeni: menimme yöpymään Ruissalon kylpylään huoneeseen, josta oli merinäköala. Illalla tuijotin pitkään ikkunasta merelle. Seurasin taivaan värien vaihtumista ja veden liikkeitä, purjeveneitä ja paria isoa, ohi lipunutta laivaa, ja sitä, miten illan hämärtäessä kaukana vedessä näkyviin poijuihin syttyivät valot. Illalla kävimme meressä uimassa.

Onneksi lähdin, onneksi sain sen tehtyä. Mikä onni olikaan saada kokea Kirjallisuudentutkimuksen päivät juuri tänä vuonna. 

Niiden päättyessä ajattelin mielessäni laulun sanoja, jotka kuulin viime syksynä, ja ajattelin, että voisin tiivistää nämä päivät näihin sanoihin:

ja mä mietin et 

onnellisempi 

mä voisi olla en. 

Viikko 17: Tavallisuus ja poikkeuksellisuus

 Lähestulkoon koko aikuisuuteni ajan olen ollut kiinnostunut normaaliuden ja epänormaaliuden käsitteistä ja rajoista. Mikä on normaalia, minkä tai kenet taas voi määritellä normaalista poikkeavaksi ja missä tilanteissa tällaisia määrittelyitä ylipäätään tarvitaan. 

Yliopistoaikanani näin yliopiston seinällä joskus mainosjulisteen, jonka suhteen en enää tarkkaan muista, mitä siinä mainostettiin. Julisteen lause on kuitenkin jäänyt mieleeni, ja se puhuttelee minua edelleen. 

Siinä luki:

Vain erityinen haluaa olla normaali.

En lähde tässä nyt avaamaan, mikä kaikki lauseessa puhuttelee minua, koska 1) teksti ei loppuisi koskaan, ja 2) toivon, että lukija voi jäädä itse miettimään sitä.

Törmäsin normaaliuden ja poikkeavuuden kysymyksiin viimeksi lukiessani Ismo Leikolan ja Angelika Leikolan kirjoittaman, tänä vuonna ilmestyneen kirjan, Unelmaero - Elämä 2.0.

Kaikkien näiden vuosien aikana Ismo Leikola -faniuteni ei ole kaikonnut mihinkään, vaikka enää en juoksekaan hänen perässään keikoilla aivan koko ajan. Kaksi vuotta sitten luin Ismon ja hänen vaimonsa kirjoittaman, ensimmäisen yhteisen kirjan, Suo, kuokka ja Hollywood, jossa he kertovat elämästään Amerikassa. Pidin tuosta kirjasta kovasti. Totta kai minun oli saatava lukea myös tänä vuonna ilmestynyt kirja. 

Kirjassa puhutaan sen nimen mukaisesti paljon Ismon ja Angelikan erosta. Kuten voitte arvata, suurin kysymykseni kirjaa lukiessani oli, miksi, voi MIKSI minä en ollut tinderissä viime vuonna, kun Ismo oli siellä. 

Kirjassa Ismo ja Angelika kirjoittavat luvun vuorotellen. Olin kiinnostunut Angelikan ajatuksista, koska en ole koskaan aiemmin lukenut niitä, ja olen aina miettinyt, millainen hän mahtaa olla. Olin olettanut, että Ismon vaimon täytyy olla ihan mahtava tyyppi.

Sain pettyä. 

Sen enempää tässä vaiheessa pettymykseeni menemättä kerron, että heti kirjan alussa Angelika määrittelee itse itsensä poikkeukselliseksi. 

Miten hänen poikkeuksellisuutensa ilmenee?

Kuulemma muun muassa siten, että hän havainnoi muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti, ja tietää aina vaistomaisesti heti, mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Hän tietää muiden ihmisten ajatukset ja tunteet läpikotaisin jopa silloin, kun ihmiset itse eivät ole perillä omista tunteistaan ja ajatuksistaan. 

Jäin miettimään tätä.

Olen elämäni aikana miettinyt paljon sitä, mitä muut ihmiset mahdollisesti tuntevat ja ajattelevat, ja lukenut paljon psykologiaan liittyviä tietokirjoja. 

Niistä minulle on tullut sellainen käsitys, että ihmisillä on taipumus peilata omia tunteitaan ja ajatuksiaan muihin. 

Niinpä, jos ihminen menee vaikka yleisön eteen esiintymään, ja jännittää kovasti sitä esiintymistä, hän voi tulkita muiden ihmisten käytöksen eri nyansseja merkeiksi siitä, että muut nauravat hänelle tai suhtautuvat häneen vihamielisesti. Hänen omat tunteensa vaikuttavat siihen, millaisia tulkintoja hän tekee muiden tunteista. 

Lisäksi ihmisen pää on täynnä erilaisia asioita, niin, että niistä tuskin koskaan kukaan voi päästä täysin perille. On tutkittu, että ennakkokäsitykset vaikuttavat kaikkeen. Ihminen huomaa ja havaitsee sen, mihin hän osaa varautua, tai mitä hän odottaa. Toisaalta hän huomaa sen, mikä poikkeaa räikeästi hänen odotuksistaan. Hänen ennakkokäsityksensä asioista ja ihmisistä ohjailevat sitä, mitä hän huomaa ja havaitsee ja tulkitsee. Jos hän on jonkin alan asiantuntija, hän huomaa omaan alaansa liittyviä asioita ja tulkitsee niitä eri tavoin kuin sellainen, joka ei tiedä kyseisistä asioista mitään. Mikäli hänellä on huonoja kokemuksia jostain, hän tulkitsee asioita eri tavalla kuin sellainen, jolla puolestaan on aiempia hyviä kokemuksia samasta asiasta. 

Näin ollen minulle jäi epäselväksi, mistä Angelika Leikola voi tietää, onko hänen tulkinnoissaan muista ihmisistä todellakin kyse absoluuttisesta tiedosta, vai voisiko kuitenkin olla kyse tulkinnoista. Kuinka hän oikeastaan voi tietää varmasti sellaista, mitä joku ihminen ei itsekään tiedä? 

Sitten poikkeuksellisuudesta. 

Miten Angelika määrittelee sen, että juuri hän havaitsee muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti?

Onko hän verrannut omia havainnointikykyjään jokaiseen maailman ihmiseen? Kuinka hän on mitannut omaa ja muiden havainnointikykyä? Missä kulkee raja siihen, että juuri hän on poikkeuksellisen tarkasti havainnoiva, ja muut ovat keskinkertaisia tai huonoja havainnoijia? Keitä nämä muut ovat, ja miten heidät määritellään?

Toisaalla kirjassa Angelika avautuu traumaattisesta kokemuksestaan deittailumarkkinoilla eron jälkeen. Hän on tavannut miehen, joka on antanut hänen ymmärtää, mutta ei ole sitten ymmärtänyt antaa. Mies on julmasti käyttänyt hyväkseen häntä, juuri eronnutta, haurasta naisparkaa. Nyt hän purkaa traumaa psykologien ja ystävien tuella. 

Kuinka tämä on mahdollista? 

Sitten mennään vähän tarkemmin siihen minun pettymykseeni.

Angelika kertoo kirjassa myös muista poikkeuksellisista kyvyistään. En enää edes muista niitä kaikkia, mutta hirmu lahjakas hän omasta mielestään on, monella saralla. 

Kirjassa hän määrittelee muun muassa rakkauden, sen, mitä rakkaus on. Käsittääkseni eri alojen toimijat ovat kautta aikojen yrittäneet turhaan etsiä vastausta, mutta Angelika Leikolalta vastaus löytyy. 

Angelika kertoo, mitä rakkaus on ja millaisia tunteita siihen liittyy. 

Hän kertoo, että hän on kokenut todellisen rakkauden elämässään. 

Hän sanoo lukijalle näin: Jos sinä et ole kokenut tällaisia tunteita, sinä et ole kokenut todellista rakkautta. Minä olen kokenut sen, joten minä tiedän, mitä se on. 

Selvä. Mitäpä sitä vastaan sitten väittämään. 

Kirjassa Angelika kertoo olevansa perusteellinen, fiksu ja mielettömän älykäs, tarkka, osaava henkilö, joka haluaa aina tutkia kaiken läpikotaisin. Näin ollen hän on tätä rakkausasiaakin tutkinut, sen lisäksi että on kokenut sen, ja pystyy latelemaan siitä faktoja. Kirjan lopussa hän on luetellut lähteensä, kuten tutkimuksessa kuuluu. Lähteinä hän on käyttänyt eri lehtien artikkeleita, muun muassa Iltalehden kaltaisia luotettavia lähteitä. Tutkimuksenteon tohinassa on unohtunut tieto siitä, millainen lähdeluettelon kuuluu olla, sekä ilmeisesti tieto siitä, että tutkimukseen kuuluu aina epäilyä - et voi koskaan tietää mitään täysin varmaksi tai tutkia mitään niin perin pohjin, että muuta tutkittavaa tai kysyttävää ei enää jää. Ehkä nämäkään perusasiat eivät sitten koske poikkeuksellista Angelikaa. 

Angelika tekee kirjassa myös selväksi, että hän on pääasiassa kirjoittanut hänen ja Ismon edellisen kirjan. Oikeastaan hän on kirjoittanut kaikki Ismon jututkin. Ismo vain esiintyy. Hän on se, joka on aina hoitanut käytännössä kaiken, että Ismo ylipäätään pääsee yhtään mihinkään tai saa aikaiseksi yhtään mitään.

Epäselväksi minulle jäi vain se, kuinka sitten on mahdollista, että Ismon luvut tässä kirjassa olivat juuri niin hyvin kirjoitettuja ja inspiroivia, kuin edellinen kirja kokonaisuudessaan oli. Ismon luvut olivat selkeästi saman kirjoittajan kirjoittamia, kuin edellinen romaani - ja Angelikan luvut taas olivat vähän vaikeaselkoisia, rasittavia löpinöitä, joissa ainut punainen lanka oli "minä"-sana. Minä, minä, minä, eikä kukaan muu. 

Uskon, että Angelikalla on ollut suuri vaikutus Ismon uralla menestymiseen. En osaa edes kuvitella, millaista myllerrystä hän on mahtanut joutua kokemaan ollessaan Ismon vaimo, muuttaessaan Amerikkaan ja niin edelleen. Sen vuoksi hänelle on ehkä suotavaa kirjoittaa tietyllä tavalla tässä vaiheessa. 

Silti, kun Angelika kirjan lopussa hehkuttaa kirjoittavansa jo toista kirjaa, nyt kun hän on oman äänensä löytänyt, minulle jää ainoastaan yksi mielipide: ei jatkoon. 

Viikko 16: Voittajafiilis

Eilen olin vuoden 2023 ensimmäisellä maratonilla. 

Alkuviikosta tuntui siltä, että saattaa tulla flunssa. Ajattelin, että ei, ei juuri nyt. Ensi viikolla voin sairastaa, mutta ei nyt. Ostin kaupasta pari (banaanivapaata) supersmoothieta ja join toisen niistä. Tiistaina kokeilin edesmenneen mummini vanhaa vinkkiä siihen, mitä tällaisissa tilanteissa tulee tehdä: tee jotain fyysistä, ja testaa, tuleeko huonompi vai parempi olo. Jos fyysisestä tekemisestä tulee parempi olo, olet terve. Jos olo huononee, olet oikeasti kipeä. 

Kävin siis lenkillä, ja olo parani. Kohdallani tuo mummin vinkki sairausasteen mittaamiseen on toiminut vuosien ajan hyvin, molempiin suuntiin. 

Lauantaiaamuna jännitti. Ihmettelin, miten voi jännittää näin paljon, vaikka maraton on minulle jo kolmaskymmenesneljäs. Tosin maratonuran alkuvaiheessa saatoin jännittää monta päivää etukäteen. Nykyisin jännitys rajautuu oikeastaan vain maratonpäivän aamuun. Fyysiset jännityksen oireet ovat aina yhtä ikäviä. On huono olo, joten on vaikeaa syödä, vaikka nimenomaan olisi tärkeää saada syötyä kunnolla. Pitää rampata vessassa. Tärisyttää. 

Tulossa oli aurinkoinen päivä. Olen jo monta kertaa havainnut, että auringossa juostessa kannattaa suojata pää. Silti ajattelin maratonpäivän aamuna vain, että no eipä mulla nyt ole mitään päähinettä, täytyy vain kestää taas. Kumppanini heitti minut autolla numerolapunhakupaikalle ja kävi lähimmällä Tokmannilla ostamassa lippiksen, viime tingassa. Hän osti myös aurinkolasit, mutta siinä olisi jo ollut liikaa. Pelotti lähteä maratonille lippis päässä, sillä olin varma, että se putoaa päästä tai ei jotenkin muuten toimi. Jos lisäksi olisi pitänyt stressata aurinkolaseistakin, niin en olisi voinut keskittyä juoksemiseen.

Hain numerolapun. Oli hauskaa, että siinä luki nimeni. Tosin kukaan ei valitettavasti päivän aikana hyödyntänyt mahdollisuutta käyttää nimeäni. 

Kuten aina, myös nyt pahin fyysinen jännitys oli hellittänyt lähtöpaikalla lähtöä odotellessa. Lähdin lompsottamaan. 

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan vain päästä läpi. Juoksen hiljaa, nautiskelen Tuusulanjärven kulttuurinähtävyyksistä, menen oman kunnon mukaan. 

Ensimmäisellä kierroksella, eli puoliväliin asti, juoksu tuntui kulkevan hyvin. Juoksin itselleni sopivaa vauhtia, eikä mitään merkittäviä ongelmia ollut. Kanssajuoksijoista oli jonkin verran haittaa: ensimmäisellä kierroksella aina joku juoksi edellä tai takana liian lähellä. Olen ihminen, joka haluaa juostessa reilusti omaa tilaa (vaikka haluan tapahtumissa kyllä myös, että näen välillä jonkun muunkin juoksijan, jotta tiedän olevani reitillä). Pistin merkille edellä juoksevan tavan näyttää suuntamerkkiä aina, kun hän vaihtoi tien laitaa. Hän juoksi välillä tien oikeassa laidassa ja välillä vasemmassa laidassa, ja aina, kun hän vaihtoi puolta, hän viittoi kädellään samalla tavoin, kuin pyöräilijöitä kehotetaan tekemään kääntyessään, mutta ehkä hieman vähäeleisemmin. Tämä suuntamerkin anto maratonilla oli minulle ennestään tuntematon asia. Enkä aio ottaa sitä itse käyttöön, vaikka se epäilemättä ihan hyvä, muut huomioon ottava käytäntö on. Miksi sitten en aio ottaa sitä käyttöön? No siksi, että en itse vaihtele juostessa puolta. Maratontapahtumissa valitsen sen puolen, mitä edellä juokseva tai suurin osa edellä juoksevista käyttää, jotta mahdollisten ohittajien, niin ihmisten, pyörien kuin mahdollisten autojenkin, olisi helpompi mennä meistä ohi, eikä heidän tarvitse mutkitella. Jos en näe edellä juoksevia, juoksen sitä puolta, jota jalankulkijoiden kuuluu käyttää, tai sitä puolta, jolla maratonin reittimerkinnät ovat. Yleensä ne ovat sillä puolella, jota jalankulkijat käyttävät, tai niitä ei ole ollenkaan. En ymmärrä, miksi eilinen edelläjuoksija vaihtoi jatkuvasti tien puolta. Ehkä hänellä oli siihen jokin mestarijuoksijan syy, ehkä reitti on lyhyempi tai helpompi, jos seuraa koko ajan tien kaartumista. Itselleni helpompaa on valita yksi tien laita ja pysyä siinä. 

Toinen muista ihmisistä aiheutunut harmi oli pyörien kellojen kilkutus. 

Tuusulanjärven maraton, jolla siis eilen olin, on, tai sen ainakin pitäisi olla, melko vakiintunut ja suorastaan historiallinen tapahtuma. Jo vuosikymmenten ajan sitä on juostu vuosittain suurin piirtein samaan vuodenaikaan. Silti Tuusulanjärven ympäri pyöräilevillä henkilöillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että Tuusulanjärven kiertäminen on ainoastaan pyöräilijöiden etuoikeus, ja he ovat siellä kuninkaita. No, tämä oli nyt yleistys. Iso osa on varmaan ihan asiallista porukkaa. Silti niin tänä vuonna kuin edellisinäkin vuosina olen tuolla reitillä juostessani kuullut aivan liikaa pyörän kellojen kilkutusta. Väistä, MINÄ olen tulossa täältä. Pelkkä pyörän kellon rimputus ei riitä kaikille, osa myös kommentoi jotain siitä, jos joku juoksija on heidän mielestään väärällä puolella tietä tai jos joku ei väistä heitä tarpeeksi rivakasti. Useampi ensin kurvaa pyörällään huolimattomasti juoksijoiden eteen ja mutisee sitten, että "hei oliks täällä tänään se joku tapahtuma." Näiden kokemusten perusteella olisin sitä mieltä, että pyöräilijöiden kulkua tuolla reitillä tuona päivänä pitäisi jotenkin rajata. 

No, tulin onnistuneesti puoliväliin. 

Sain siellä kuulla kuulutuksen, jonka mukaan olen oman sarjani kärjessä, hienosti menee! Hetkeksi tuli hirmuinen innostus. Mitä ihmettä, en ole ikinä kuullut tällaisia sanoja maratonin puolivälissä! Olen KÄRJESSÄ. Olen monen monta kertaa ollut mukana vitsailemassa siitä, miten "kärki pääsi karkuun" tai muuta kärjessä olemisen vinoilua, mutta nyt oikeasti olen KÄRJESSÄ. 

Aikaisemmin tällä maratonilla puolivälissä on ollut jotain lannistavaa. Olen juossut kamalan pitkän matkan, ja nyt pitäisi juosta toinen kierros ihan samaa reittiä. Tänä vuonna lähdin toiselle kierrokselle mahtavissa tunnelmissa. Olen kärjessä! Olen hyvä! Tämä menee hyvin!

Melko pian toisen kierroksen alettua tuli hirmuinen ahdistus. 

Tiesin, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta tieto ei auttanut ahdistukseen.

Ohitseni saattaa milloin tahansa juosta joku sarjani kilpailija. Ja hyvin todennäköisesti juokseekin, sillä monet ihmiset juoksevat maratonin lopun paljon kovempaa kuin alun. Itse juoksen usein alun kovempaa, ja loppua kohden vauhtini hiipuu, ihan viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta, jolloin saatan ottaa pikku loppukirin. 

Nyt kun olen saanut maistaa kärjessä olemisen ihanuutta, joudun mitä varmimmin luopumaan siitä. 

Kun se tapahtuu, tulen tuntemaan itseni niin paskaksi, että en enää halua elää. 

Mieleeni palaa erityisesti yksi lapsuuteni tapahtuma, joka sijoittuu koulujen pakolliseen urheilukilpailuun. Tiedän, että kyseessä on tapahtuma, jossa minä en tehnyt mitään väärää, ja jota minun ei järjellä ajatellen pitäisi hävetä - mutta jonka aiheuttama vaurio ei poistu varmaan koskaan. Paikkailen sitä edelleen, olen ihan kuin jotain velkaa, ja niin kauan, kun ajattelen tällaisia ajatuksia, se vaurio ei ole poistunut mielestäni. 

Kun toista kierrosta on kulunut muutama kilometri, kuulen kannustusjoukoiltani, että toinen sarjani kilpailija on "kymmenen minuuttia" minusta jäljessä. 

Joillekin ihmisille tuo tieto ei merkitsisi mitään. Toisia pieni kilpailun tunne voisi motivoida. 

Minulle se tuo musertavan tunteen siitä, että haluaisin keskeyttää. 

Olen aikanaan löytänyt maratonin lajikseni ja jatkanut sitä, koska pidän pitkänmatkanjuoksua yhtenä keinona stressin purkamiseen. 

Näin ollen en halua, että siitä tulee yksi stressin aihe. Toisin sanoen en halua alkaa harrastaa sitä tavoitteellisesti, niin että alkaisin treenata veren maku suussa tiettyihin aikoihin tai voittoihin pyrkien. Silloin se ei enää täyttäisi tarkoitustaan. 

Kohdallani voi puhua kouluaikojen kilpailullisten liikuntatuntien ja jatkuvien pakollisten kilpailujen aiheuttamasta traumasta. Olen lapsena ollut aina liikuntaan liittyvissä asioissa huonoin, hitain, kömpelöin ja viimeinen. Surkimus, paska, jota kukaan ei halua parikseen tai joukkueeseensa. 

Olen kokenut maratoonailun minulle sopivaksi harrastukseksi, koska siinä pääsee liikkumaan ja pitämään liikuntaharrastusta ja kuntoa yllä, mutta siihen ei liity samanlaista kilpailullisuutta kuin moneen muuhun lajiin. Täysmaratonia voi pitää suorituksena, vaikka sen juoksisi kuinka hiljaa. Täysmaraton on suoritus, vaikka sen konttaisi läpi. Bonuksena maratoneilla on tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea aivan ainutlaatuista yhteishenkeä. 

Maratonharrastus on jollain tapaa korjannut koululiikuntatraumojani. 

Jos joudun maratonilla miettimään sijoitustani, kaikki romuttuu. 

Ei ole kyse siitä, että en jaksaisi juosta, mutta kaikki halu siihen on nyt mennyt. 

Jatkan nyt hammasta purren. Yritän juosta ja aluksi toivon, että se toinen ei mene ohitseni. Olisihan hienoa päästä kärjessä maaliin asti - vaikka todennäköistä se ei ole. 

Lopulta lopetan hammasta purren juoksun ja siirryn itkien juoksuun. Se on hankalaa, koska hengitys on jo muutenkin epätahtista. 

Sitten vain yritän taapertaa maalia kohti ja ajattelen, että ihan sama. 

En ole vielä maininnut, että koko juoksun ajan on lämmin. On Luojan lykky, että minulla on se lippis päässäni. Onneksi on jokunen varjopaikka ja jokunen tuulenpuuska. Illalla ihoni on kärventynyt. Kaipaisin viilentävää suihkua. Aurinkolaseille olisi käyttöä, sillä pari ötökkää lentää silmiin. Juosta taaperran silti, eteenpäin, eteenpäin. 

Tuntuu todella, todella hyvältä saada kannustusta. Olen juossut monta maratonia, jossa hitaat maratoonarit ovat jääneet vaille kannustusta, koska liikenteenohjaajat ynnä muut ovat jo ihan leipiintyneitä. Maalia ja muita tykötarpeita on jo oltu keräämässä pois, kun olen tullut maaliin. Täällä kuitenkin, tänä vuonna, kannustus on hyvää: "tosi hieno suoritus!" liikenteenohjaaja sanoo noin 40 kilometrin kohdalla ja nostaa minulle peukkua, ja siitä tulee tosi hyvä mieli. 

Loppuvaiheessa mieleni on jo vähän virkistynyt. En enää itke enkä pure hammasta, sillä ihan sama miten tämä menee, pääsen täältä kohta pois, ja se tuntuu hyvältä. Saan jostain kaivettua vähän voimaa, jonka luulin olevan jo kokonaan käytetty, ja saan askeleisiini vähän virtaa viimeiselle kilometrille. 

Kun matkaa on jäljellä enää ehkä puoli kilometriä, rekisteröin, että takanani juoksee vauhtiaan kiristäen joku nainen, joka voisi kuulua samaan sarjaan kanssani. Iskee refleksinomainen paniikkiajatus: perkele jos toi on nyt se, joka on ollut mun perässä, ja jos se nyt ihan viime metreillä menee minusta ohi. 

Paniikki nostattaa vähän lisää juoksuvauhtiani. Olo on huono ja tuntuu, että vauhtia ei kannattaisi nostaa, mutta paniikki on suurempi kuin huoli omasta terveydestä. Juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä tapahtumassa vielä viime kilometrillä on muutama kunnon ylämäki, jotta varmasti kaikki tulee puristettua juoksijoista ulos. Niihin on ihan pakko hidastaa vähän, sillä tuntuu, että jalat muuten kramppaavat tai katkeavat kokonaan. Onneksi nainen takanani on jäänyt taakse, eikä ole kiristänyt vauhtia, vaikka minä olen niin tehnyt. 

Vihdoin, vihdoin, se maali tulee sieltä näkyviin, kaikkien helkkarin ylämäkien jälkeen. 

Tulen maalialueelle ja näen, että maalille on matkaa ehkä noin sata metriä, vähintään useampi kymmenen metriä.

Minulla on huoli siitä, pystynkö juoksemaan sinne asti.

Vielä suurempi on kuitenkin huoli siitä, jos vaikka putoan loppusuoralla kärkipaikalta. 

Niinpä juoksen vain, vaikka pelkään, että kuolen. 

En uskalla vilkaistakaan taakseni.

Ja sitten saan kuulla ne sanat.

Minun nimeni, ja sen, että tässä tulee nyt täysmaratonin naisten yleisten sarjan voittaja. 

Se on kirkkaasti yksi maratonurani hienoimpia hetkiä. 

Olen monen monta kertaa juossut paljon paremman ajan kuin nyt, 

ja olen ennenkin voittanut jonkun pokaalin,

mutta en muista, onko minua koskaan kuulutettu maaliin näillä sanoilla. 

Tulen maaliin täysmaratonin naisten yleisen sarjan voittajana ja ihmiset molemmin puolin tietä hurraavat minulle. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat odottamassa heti maalialueen lähellä, näen heidät. Tällaista hetkeä ei unohda koskaan. Tämä on sellainen hetki, että tämän soisi jokaiselle ihmiselle. 

Kun pysähdyn maaliintulon jälkeen, tuntuu siltä, että tulee ehkä oksennus.

Järjestäjä tulee heti opastamaan, että pitää tulla hakemaan pokaali. "Ihan rauhallisesti", hän sanoo. 

Minulle tulee onnitteluja, "tosi hieno suoritus"-sanoja. Luulen, että olen tehnyt jonkun hienon ennätyksen, ja vasta myöhemmin saan tietää, että aika huonon ajan juoksin, mutta ajalla ei ole väliä, tein silti todella hienon suorituksen. 

Tällaiset hetket ovat maratonharrastuksen parhaita hetkiä, joita aina joskus, hyvin harvoin, saattaa tarjoutua. Kuinka ne voivatkin limittyä pahimpien hetkien kanssa. 

Sivumennen sanoen, sitä naista, jonka loppuvaiheessa näin takanani, ei näy vähään aikaan. Hän ei ole ollut kintereilläni maalialueella. Eikä hän ole samassa sarjassa kanssani. 

Mitä ajatuksia tämänkertainen maratonmatkan kuvaus sinussa herättää?

Viikko 15: Harvat meistä elävät

 Tällä viikolla luin loppuun koskettavimman ja puhuttelevimman kirjan aikoihin. Kyseessä oli Kullervo Kivikosken Harvat meistä elävät - Sairaalapapin muistelmat.

Nimensä mukaisesti se on sairaalapappina uransa tehneen, juuri eläköityneen miehen muistelmateos. 

Jos olet kiinnostunut kirjasta, etkä halua tietää siitä mitään etukäteen, älä lue tätä postausta, sillä tämä sisältää spoilausta.

Kirjaa lukiessa sai itkeä, nauraa ja jäädä ajattelemaan monia asioita. 

En mitenkään pysty käsittelemään kaikkia kirjan suuria teemoja yhdessä postauksessa, mutta nostan tähän joihinkin aiheita.

Papin työn arvostus. Olen aina luullut, että pappi on arvostettu ammatti. Olen kuvitellut, että pappeja kunnioitetaan ja katsotaan ylöspäin. Itse saatan jollain tasolla pitää pappia vähän parempana ihmisenä kuin muita, ja näin ainakin odottaa pappisihmiseltä vähän kohtuuttomiakin, ikään kuin papilla pitäisi olla jotain yliluonnollisia voimia. 

Järkytyin kirjaa lukiessani siitä, millaista kohtelua ja kommentteja pappi on työssään saanut, vaikka toki hän on saanut myös hyvää palautetta, onnistumisia, merkityksellisiä kokemuksia. 

Sairaalapapin työssä on kuitenkin ilmeisesti joutunut kokemaan myös vähättelyä. Hoitohenkilökunnan asenne saattaa olla se, että jos talossa ei juuri nyt satu olemaan ketään uskovaista tai kuolevaa, pappia ei tarvita - vaikka pappi mielellään keskustelisi ihmisten kanssa jo ennen näiden kuolemaa ja vakaumuksesta riippumatta, jos ihminen vain kaipaa juttuseuraa. Sairaalapapin työtä vähätellään myös siksi, että se suuntautuu vanhojen, sairaiden ja kuolevien, siis vähiten tuottavan yhteiskunnan osan pariin. Parhaatkin papin työnäytteet kuolevat, eli katoavat pian. 

Olen aina ajatellut, että sairaalapapin työ on hirvittävän tärkeää ja raskasta, ja siksi on todella kunnioitettavaa, että joku jaksaa ja pystyy sitä tekemään. Näin kirjoittajakin ajattelee omasta työstään, mutta hän on kohdannut sairaalan henkilökunnan osalta sensuuntaista kohtelua, että häntä ei tarvita, että hän voi mennä ehtoollisleipineen muualle.

Puhumattakaan nykykultturista, jossa jokainen pahoittaa mielensä jostakin, ja jossa siksi pitäisi siivota kaikki uskonnon merkit ja viitteet pois joka tilanteesta. Sairaalan kappelissa ei saisi olla ristiä, sillä jonkun muun uskontokunnan edustaja voi kokea sen loukkaavaksi, kukaan vanhus ei saisi katsoa jumalanpalvelusta telkkarista, ettei kellekään toiselle tule paha mieli, eikä yksinäisen vanhuksen kuullen saa veisata virttä, koska hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan ei ole varmaa tietoa - eikä siitä saisi kerätä mitään tietoa, sillä se on henkilökohtainen asia. 

Jotkut ovat lukemani mukaan myös olleet sitä mieltä, että pappi ei saisi ansaita kuukausipalkkaa, sillä papin työn kuuluu olla kutsumus. 

Kirkkoon kuulumattomat uskovat. Kirjassa puhutaan myös kirkon ja kirkon työntekijöiden erilaisista rooleista ennen ja nyt. Jotkut kirkon työntekijät ovat esimerkiksi sitä mieltä, että ihmisten on tultava kirkkoon, ja oikeaa seurakunnan työtä tehdään vain kirkossa. Toiset, muun muassa tämän kirjan kirjoittaja, uskovat jalkautumiseen, eli siihen, että kirkon työntekijöiden tulee mennä ihmisten luo. Kirjassa tuodaan esiin papin oma vakaumus siitä, että ihmisiä ei jaotella parempiin tai huonompiin sen perusteella, mihin uskontokuntaan ihminen kuuluu tai tunnustaako hän mitään uskontoa. Pappi on samalla tavalla valmis auttamaan kaikkia. Kirjoittajan kokemuksen mukaan monet ihmiset haluavat kuoleman lähestyessä jutella papin kanssa, vaikka olisivat eläessään olleet piinkovia ateisteja, ja pappi ilman muuta tulee heidän luokseen. Kirjassa nostetaan myös esiin ihmisten erilaiset tavat uskoa: aina uskonto ei ole sidoksissa kirkkoon kuulumiseen. Kirkko on voinut pettää ihmisen jollain tavalla, ja silti ihminen uskoo Jumalaan ja voi haluta papin puheille. "Näitä ihmisiä siunaan erityisen mielelläni", pappi sanoo.

Hyvät asiat pahuuden keskellä. Kirjassa kerrotaan monia kohtauksia papin uran varrelta, joille sai nauraa. Häät, hautajaiset, ristiäiset, erilaiset ihmiset murheineen ja elämäntarinoineen. Liikutuin elämän monista puolista, jotka sekoittuvat toisiinsa papin työssä. Erityisesti liikutuin lukiessani, kuinka pappi oli vihkinyt sairaalassa avioparin, joista mies sairasti syöpää ja jolle oli sen vuoksi luvattu vain pari päivää elinaikaa. Hoitohenkilökunta oli haalinut jostain kukkia vihkiseremoniaan. Pappi oli vihkinyt parin yöllä ja aamulla mies oli kuollut, viimeisenä kokemuksenaan avio-onni. Kyyneleet valuivat silmistäni, kun luin tämän kohtauksen, sillä se ei ollut Syke-sarjan kohtaus vaan jonkun ihmisen ihan oikeaa elämää - ja erityisen liikuttunut olen aina ihmisten hyvyydestä. Huomaan usein ajattelevani, että suurin osa ihmisistä (itseni tietysti mukaanlukien) on oikeastaan kusipäitä, ja ihmiset tekevät hyvää pääasiassa vain silloin, kun pystyvät jollain tavalla itse hyötymään siitä. Tuossa kohtauksessa, kukkien haalimisessa avioparille sairaalaan ja vihkimisestä viimeiseksi ennen kuolemaa, oli kuitenkin pilkahdus jotain pyyteetöntä hyvää. Ehkä maailma ei ole täysin mätä. 

Elossa oleminen ennen kuolemaa. Kirjan nimi, "harvat meistä elävät" on niin ikään puhutteleva. Kaikki meistä ovat hengissä ennen kuolemaa, mutta harvat meistä elävät. Kuolinvuoteella tulee mieleen asioita, mitä olisi pitänyt ja halunnut tehdä. Pappi sanoo kirjassa jotenkin niin, että jokainen meistä voisi tavoitella sitä, että tuntisi olevansa elossa, edes hetken ennen kuolemaansa. 

En tiedä, tuleeko muille tästä mieleen ajatuksia. 

Itse ainakin tunnustan, että nykyisessä elämässäni on harvoin hetkiä, jolloin tunnen olevani elossa. 

Otan tavoitteeksi, että niitä olisi enemmän.