Ismo Leikola in my heart

Tilasin äsken liput elämäni ensimmäiselle Ismo Leikolan keikalle.
Marraskuun 29. päivänä vuonna 2014, Kaikkien aikojen show XL, Ismo Leikola, kotikaupunkini, itse asiassa ihan kotinurkillani.

Tätä hetkeä olen odottanut tammikuusta lähtien, voitteko käsittää.
Tai siis en tätä hetkeä, vaan sitä keikkaa, mut on tääkin odottamisen arvoinen hetki.

Ja kaiken tän keskellä panikoin sitä, että rahatilanteeni on katastrofaalinen, eikä mulla oikeastaan olisi ollut varaa.

Mutta. Tulen näkemään Ismo Leikolan livenä.
<3
Se on asia, jonka vuoksi kauheaa rahatilannettakin sietää vielä ensi viikkoon, jolloin kuu vaihtuu ja toivottavasti talous muuttuu vähän valoisammaksi.

<3 <3 <3 Mulla ei oo sanoja tähän!

Muita riemuitsemisen aiheita ovat muun muassa se, että tänään leffaa, omenapiirakkaa, jäätelöä, suklaakonvehteja, sipsejä ja ystävyyttä. Olen niin sen tarpeessa nyt. En voi kyllin kiittää siitä, että ystäviäkin vielä sentään löytyy, edes joku.

Ja sit vielä viimeisenä ilonaiheena sellanen, että olen löytänyt yliopistoni kirjastolta kokonaan uuden huoneen. Huoneen, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt. Huoneen nimeltä arkistotyöasema. Menen sinne tästä taas, nyt, seuraavaksi.

Jee!

Jyskyttää

Jyskyttävä päänsärky on taas päivän sana. Ensimmäinen havainto aamulla oli ohimoiden jytinä ja aiemmalla kokemuksella varustettu arvaus siitä, että tästä tuskin pääsee eroon ihan äkkiä. Arvaus osui oikeaan. 

Viikon polttavin kysymys on, mitä vaaditaan onnelliseksi tulemiseen tai onnellisena olemiseen. 
Miksi en osaa olla iloinen, vaikka mulla on kaikki hyvin? Ihan sama, miten hyvin asiat ovat, silti aina löytyy jotakin tai joitakin, joiden olemassaolo ärsyttää suunnattomasti. Aina on jotakin, mikä ahdistaa. Koskaan asiat eivät ole niin hyvin, ettei jotain valittamista jostakin kaivaisi. 

Mitä, jos mulla joskus tulevaisuudessa on kaikki ne asiat, joita nyt haluan ja tavoittelen, mutta en silti ole onnellinen? 
Kuten eräs opiskelukaverini joskus totesi, nää on näitä länsimaisen maailman ongelmia. 

 Ärsyttää ihmiset ja elämä, ja eniten se, että itse jaksaa olla ärsyyntynyt niin typerien, turhien asioiden takia. 

Nyt toivon teiltä palvelusta. Saa ottaa kantaa siihen, mistä näistä asioista olisi mielenkiintoisinta tai edes mielenkiintoisen kuuloista lukea tutkimus: 
Miika Nousiaisen kirjat, Juha Itkosen kirjat vai Terhi Rannelan nuortenkirjat?
Huumorin keinot vai joku tummasävyisempi aihe?

Tällä erää ei tän enempää. 



 

Syksyn kuulumisia

Vuorossa on pitkästä aikaa turhien löpinöiden päivitys, eli mulla ei oo mitään asiaa. Kunhan kirjoitan. 

Tänä syksynä olen alkanut toden teolla pelätä pyöräilijöitä. Erityisesti yliopistolla, mutta ylipäätään kaupungilla. Varsinkin yliopistokampuksella parveilee hulluja pyöräilijöitä, jotka kaahaavat salamavauhtia ja viuhahtelevat ohitse mitä ahtaimmista väleistä mutkitellen niin, että jalankulkija saa pelätä henkensä puolesta. 

Kimmoke tälle kammolleni oli se, että elokuun lopussa todellakin jäin pyörän alle. 
Kävelin kaikessa rauhassa yliopistoruokalasta kirjastolle päin seesteisen aurinkoisena iltapäivänä, kun yhdessä silmänräpäyksessä mutkan takaa kaarsi turbovauhdilla pyöräilijä, täysin yllättäen. Minä en ehtinyt väistää, hän ei ehtinyt väistää. Jouduimme täystörmäykseen, jonka seurauksena minä lensin selälleni asfalttiin, pyörän ajaja lensi sarvien yli ja kaiken kukkuraksi fillarin etupyörä irtosi. Pyörää ohjannut mies oli nopeasti auttamassa minua ylös, pyytelimme anteeksi puolin ja toisin ja juoksin pois paikalta kiireen vilkkaa. Vihaan tuollaisia tilanteita. Ensireaktioni on paeta. Syöksyin lähimpään vessaan puhdistamaan verta vuotavia kyynärpäitäni. 
Sen koommin sydän on pompannut kurkkuun joka kerta, kun kuulen polkupyörän lähestyvän. 
Kun kerroin tästä kavereilleni, jokaisen ensimmäinen kommentti oli: 
"Oliks se nuori mies? Oliks se komee mies?"
Vastaukseni oli, että en tiedä. Ei siinä tilanteessa kiinnostanut, minkä ikäinen ja näköinen mies se oli. Olen vakaasti sitä mieltä, että minun elämäni rakkaustarinat eivät ala pyörän alle jäämisellä. 

Toinen enemmän tai vähemmän mieltä ahdistanut asia on jo aiemmassakin postauksessa pohdiskelemani Estonian uppoaminen.  
Olen lukenut sekä Iltalehden että Ilta-Sanomien erikoisnumerot. Olen järkyttynyt, voinut pahoin ja surrut kerta toisensa jälkeen, tuntemattomien ihmisten puolesta. Olen ihmetellyt, miksi haluan lukea tällaista. Olen tuskaillut sitä, miksi aina vain yrittää ymmärtää ja etsiä selityksiä, vaikka tietää, ettei kaikkea voi ymmärtää. 
Olen sättinyt itseäni siitä, että lukemalla tuotan itselleni ehdoin tahdoin kauhean olon.
Yhtä lailla, tai vielä enemmän, olen sättinyt itseäni siitä turtumuksesta, joka lehtien lukemista aina jossain vaiheessa seuraa. Kun kymmenennen kerran lukee laivan kallistumisesta, kuolemanhädästä, pakokauhusta, pelastuslautoista taistelevista ihmisistä, omaisensa menettäneiden surusta. Jossain vaiheessa huomaa vain lukevansa, kuin lukisi säätiedotusta. Välinpitämättömästi, tunteettomasti. Enkä tiedä, mikä siinä on kamalinta. 

Lukemista seuraa myös joka paikkaan kantapäillä seuraava pelko.
Jos laiva voi noin vain upota, mitä tahansa muutakin voi tapahtua. Alan odottaa katastrofia. Milloin uppoaa toinen laiva, milloin kotini palaa poroksi, milloin joku kuolee auto-onnettomuudessa, milloin jossain taas räjähtää joku torni, iskee tsunami, joku tappaa jonkun? Kaikki tapahtuu aina ilman ennakkovaroitusta, ilman, että kukaan osaa odottaa, tai niin sitä ainakin sanotaan. Entä sitten, jos muistaa joka hetki olla peloissaan, odottaa pahinta? Voiko sillä tavalla vaikuttaa johonkin?

Edes siihen, että toista kertaa ei jäisi pyörän alle. 

Ja Finlandia-hymni soi

Kuten varmaan arvasitte, nyt seuraa selostus siitä, mitä tapahtui viime lauantaina.

Jouduin raahautumaan ylös aikaisin, mutta onneksi kahvia riitti termarissa, kiitos äidin. Olohuone oli täynnä telkkaria tuijottavia veljen lapsia. Aamulla olin poikkeuksellisen hyväntuulinen, ties mistä syystä.

Matkasin vanhempieni seurassa kotikaupunkiini ja kävimme mittavilla ruokaostoksilla. Vedin taas vähän överiksi sen suhteen, mitä tarvitsen ja mitä en tarvitse. Jostain syystä luulen aina juuri ennen maratonia, että minun pitää tankata itseeni suurin piirtein puolet ruokakaupasta, että selviän.

Mutta parempi liikaa kuin liian vähän. Lisäksi nappasin juuri ilmestyneen uuden Estonia-lehden, vaikka en uskonutkaan, että Ilta-Sanomilla voisi olla mitään järisyttävää lisättävää Iltalehden aikaisemmin julkaisemaan versioon. Sainpahan kuitenkin jotain (varsin rohkaisevaa, valoisaa ja positiivista) luettavaa jännityksen pitimiksi.

Tätä maratonia aloin jännittää vasta pari tuntia ennen starttia, vaikka useimmiten olen panikoinut koko edeltävän viikon. Kai se on se tottumus, turtumus, suoranainen pitkästyneisyys. Ei tässä ole mitään uutta.

Hoin sitä itselleni, kun pari tuntia ennen starttia lapoin viimeisenä ateriana suuhuni autossa lämmitetyn valmisspagetin, toivoin parasta ja aloin voida pahoin pelätessäni pahinta, mitä se sitten ikinä olisi ollutkaan. Lähtöpaikalle ajaessa pelkäsin myöhästymistä.

Lähtöpaikalla olin varmaankin ylimielisen pitkästynyt. Tää on niin nähty. Tää on jo neljäs kerta, kun seison tässä kohtaa lähtölaukausta odottelemassa, äidin kanssa kaiteen vieressä, tähyilemässä ilmapalloselkäisiä tavoiteaikajuoksijoita, odottamassa, milloin hymni kajahtaa, kuuntelemassa juontajan kannustussaarnoja. Äitini kysyi, tuntuuko hyvältä ja vastasin, että eihän tässä vaiheessa ikinä tunnu hyvältä. Äitini sanoi, että hän tarkoitti, että eihän satu mihinkään, ja vastasin ei. Oli paha olo, mutta myös siinä mielessä hyvä olo, että tiesi jännityksen ja tietynlaisen pahan olon kuuluvan asiaan tässä vaiheessa.
Teen parhaani ja se riittää.

Kuuluttajan tiedottaessa lähtölaukauksen olevan parin minuutin päässä, halasin äitiä ja vaihdoimme perinteiset "hyvää matkaa, nähdään kohta" -fraasit. Siirryin lähtöviivan taakse, sopivasti kohdalle sattuneen neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksijan porukkaan. Ihmiset lähtivät jostain syystä liikkeelle juuri sillä hetkellä, kun minä astuin mukaan. Finlandia-hymni alkoi, ja hetken tunnelmassa oli taas sitä jotain. Hetken tiesin, että tänne kannatti sittenkin raahautua, taas.

Sitten pamahti lähtölaukaus. Niin sitä mentiin.
Ensimmäisten kilometrien ajan olin harvinaisen tyytyväinen. En nimittäin ole vielä koskaan ollut maratonilla, jossa alku olisi ollut noin ihanan hiljainen. Yleensä joka paikassa on kaiken maailman lätisijöitä, jotka kerskuvat toisilleen, kuka on juossut missäkin milloinkin mihinkin aikaan, miten on valmistautunut ja miltä nyt tuntuu ja niin edelleen. Viimeistään puolimatkassa turhat höpötykset usein hiljenevät, mutta siihen mennessä ehtii jo aggressivoitua. Yksi syy, miksi harrastan juoksua, on se, että juoksu on yksilölaji. Toisin sanoen, ei tarvitse yrittää olla sosiaalinen. Maraton on tietysti eri asia, siellä pitää ottaa huomioon muut, ja joskus se jutteleminen on ihan kivaakin, mutta liian monesti ihmiset lätisevät liikaa, kilpaa, kaikki yhtä aikaa. Niissä tapauksissa kaipaisin korvatulppia.

Tällä maratonilla juoksimme kuitenkin yhtenä porukkana, jopa ensimmäiset kilometrit niin, että kukaan ei sanonut sanaakaan. Mikä taivaallinen hiljaisuus, mikä ihana vakavuus ja todellisen suorituksen tuntu siinä, että ainoat kuulemani äänet olivat toisten ihmisten askelten ja hengityksen rytmi.

Heti alkuun tein sen valitettavan yleisen huomion, että tavoiteaikajuoksija tempoi menemään aivan liian kovaa. Päätin kuitenkin jatkaa hänen kannoillaan, niin kauan, kun hyvältä tuntuisi. Muutaman kilometrin jälkeen eräs vieressäni juokseva mies katsoi kelloaan ja totesi saman asian ääneen. Vastasin henkevästi "niin".

Viimeistään puolimatkassa, jolloin valtaisa puolimaratoonareiden hyökyaalto vyöryi ylitsemme, kadotin viimeisetkin neljän ja puolen tunnin jäniksen porukat silmistäni. Mieleni teki juosta jänis kiinni ja ilmoittaa, että sun on tarkoitus viedä nää ihmiset maaliin, ei pudottaa kyydistä kaikkia, jotka sua seuraavat.

Äiti puhui puhelimessa ja heilutti vimmatusti parin kilometrin päässä lähtöpaikasta. Isä kuvasi kamerallaan siitä vähän matkan päässä. Siitä pitäen näin heidät joka kierroksella. Reittiä oli muunneltu edellisistä kolmesta juoksukerrastani: se teki nyt erilaisia kiepautuksia ja mielestäni pari jyrkkää ylämäkeä oli enemmän, vaikka valtaosin reitti oli tasainen. Opasteet olivat kuitenkin kiitettävän selkeät ja henkilökunta ystävällistä ja kannustavaa, kuten jokaisena aiempanakin vuonna. Sen tiimoilta Finlandia Marathonia voi suositella jokaiselle.

Tänä vuonna puolimaratoonarit eivät juosseet ylitseni loppukirin aikana. Heitä vyöryi tasaisesti joka suunalta valtavia joukkoja puolivälistä alkaen. Välillä se ärsytti, suurimman osan aikaa olin ihan kiitollinen siitä, että aina näkyi joku muukin juoksija, ei tarvinnut juosta yksin. Kukaan ei missään vaiheessa ruvennut höpisemään mitään turhuuksia, josta sydämestäni kiitän jokaista kanssajuoksijaa. Kaikki keskittyivät omaan suoritukseensa. En tiedä miten tuolla nyt olikin sellainen tunnelma, kuin kaikki olisivat juoksemassa henkensä edestä, kellään ei ollut aikaa eikä varaa mihinkään small talkiin.

Suosikkikommenttejani olivat huoltopisteellä kuultu "kyllä olet reipas tyttö, vaikka ikääkään ei varmasti oo paljon" ja pian kolmenkympin jälkeen yleisöstä kiirinyt "ihan älytön vauhti" -kehut.

Ihmettelin myös sitä, miksi oma juoksuni oli niin kevää ja helppoa. Mielessäni kävi, onko tää ylimielinen pitkästyminen ja syntynyt vankkumaton luottamus omaan kykyyn juosta ja arvioida omaa juoksuvauhtia jotenkin pahaenteistä, seuraako siitä rangaistus.
Seurasihan siitä lopulta. 35 km jälkeen matka oli yhtä helvettiä. Siihen asti juoksin kevyesti, sen jälkeen juoksin vain pakottamalla jalkani liikkeelle, viemällä itseni aina yhdeltä lyhtypylväältä toiselle, kilometritolpalta seuraavalle, askel askeleelta. Lisäsin urheilujuoman kulutusta huoltopisteillä. Yritin näytellä reipasta vanhemmilleni nähdessäni heidät viimeistä kertaa ennen maalia. Vuoroin kirosin, vuoroin maannittelin itseäni jatkamaan juoksemista, jatkamaan ja jatkamaan, vaikka kuinka tuntui siltä, ettei enää jaksa, pysty eikä kykene. Ihmettelin, miten jäljellä oleva seitsemän kilometrin matka maaliin voi olla niin lyhyt, mutta silti niin hel-ve-tin pitkä.
Pian 37 km tolpan jälkeen näin yllättäen pari opiskelukaveriani, jotka olivat tulleet katsomaan. Tällä matkalla oli monta pitkää pätkää, joissa aurinko paistoi suoraan silmiin, ja tämä oli yksi niistä. Kaarsin mutkan takaa silmät sokeina, puolikuolleena, urheilujuomat naamalla ja jostain kuului "HYVÄ ERIKA HIENOSTI MENEE!" -huuto. Käännyin katsomaan, sain juuri ja juuri heilautettua ja ynähdettyä jotakin tien reunassa seisoville ystäville ja yritin sitten häpeissäni vähän ryhdistäytyä taas.

Neljännenkymmenennen kilometriolpan juurella luulin vakavissani, että en pääse maaliin ikinä. Matka oli päättymätön.
Neljänkymmenenyhden kilometritolpan kohdalla päätin, että nyt mä saakeli juoksen, enkä ruikuta enää.

Juoksin maaliin, vaikka matka oli edelleen helvetin pitkä ja auringon sokaistama, ja viimeisessä mutkassa vielä joku ötökkäkansoittuma lennähti naamalle. Ryntäsin maalisuoralle ja maaliviivan yli toivoni menettäneenä, luulin, että aikaa oli kulunut vähintään viisi tuntia, ja sain tuskin kiitettyä, kun minulle ojennettiin mitalin ja herkkuja sisältävä muovikassi onnentoivotuksen kera. Sen jälkeen onnuin vihaisena etsimään vanhempiani väkijoukosta.

Jouduin kompuroimaan ihmispaljoudessa raihnaisilla jaloillani vaikka kuinka kauan, ennen kuin lopulta löysin isäni, jolta kysyin, mikä aikani oikein oli, maalitaulussa kun näkyi pelkkiä puolimaratoonareiden aikoja. Järkytyin kuullessani, että aika oli neljä kolmekymmentäkolme ja jotain. En ollutkaan epäonnistunut surkeasti. Olin taas hyväntuulinen siihen asti, kunnes minun piti vielä jäykillä jaloillani rämpiä yli epätasaisten maastojen ja mäkien, että pääsin autoon, jossa vannoin, että tästä en enää nouse.

Huristelimme kotiin, jossa astuin voittajan elkein veljieni ja heidän lastensa keskelle ja annoin hienon, kullanvärisen mitalin kiertää kaikkien käsissä. Totesin tosin ihan suoraan, että ihan karseeta oli, enkä suosittele tätä lajia kellekään.

Mutta nyt on hyvä fiilis! Jalat tempovat jo seuraavaa maratonia juoksemaan. Sitä odotellessa.

Härdelliviikko

Tää on taas niin tätä, että ensin ei viikkoihin tapahdu mitään, ja sit kun tapahtuu, tapahtuu kaikki yhdellä rysäyksellä. 
Niin siinä nyt on käynyt, että kaikki tähänastisen elämäni mittakaavassa suuret asiat ovat ymppäytyneet tälle viikolle. Töiden aloittaminen, graduseminaarin aloittaminen ja maraton.

Onneksi työ on juuri sitä, mitä olen halunnut tehdä koko ikäni, mistä olen vuosikaudet haaveillut. Siellä olen nyt sitten aloitellut ja mokaillut minkä ehtinyt, mutta mitään peruuttamatonta tuskin on tapahtunut. Kirjasto on aina ollut kuin toinen kotini, ja nyt sitten istun siellä tiskin toisella puolella. Olen saanut uusia ajatuksia, muun muassa siitä, missä ovat ne kirjat, jotka vain mystisesti katoavat, vaikka ne näkyvät tietokannoissa ja jotka eivät ole lainassa, mutta joita silti ei löydy. Olen myös kuvitellut pimeän, aution, valtavan kirjaston mainioksi dekkarin miljööksi harppoessani illan viimeisen kerran toiseen kerrokseen tarkistamaan, että lainausautomaatin näyttö ei ole päällä, raskas ovi on jymähtänyt takanani kiinni ja mielessäni on vain ehtinyt välähtää, että meneeköhän toi ovi nyt lukkoon, jäänkö mä tänne koko yöksi. En jäänyt. 

Graduun olin valmistautunut keväästä lähtien, olen työstänyt ja prosessoinut sitä mielessäni, ja aloitin hyvillä mielin. Ensimmäisestä seminaaritapaamisesta ei jäänyt kovin lupaava tunne, mutta olen vakaasti päättänyt, että se kääntyy vielä voitoksi. 

Tänään hain jo lähes pitkästyneenä juoksunumeron paikasta, josta olen sen hakenut jo kolmena edellisenä syksynä, kolme kertaa. Numeroni on 200, siis tasan 200, miten hienoa! Kotikaupunkini syksyyn ja yleiseen mielentilaan asiaankuuluvasti tietysti satoi, koko kävelymatkan sinne ja takaisin, eikä mulla tietenkään ollut sateenvarjoa tai sadetakkia tai mitään.  Aikaisempina vuosina olen tässä yhteydessä saanut suklaamakuisen palautuspatukan, nyt sain palautusjuoman, johon suhtaudun hienoisesti epäillen. 

No, jos ihmisellä ei muuta ole, niin ainakin voi pitää yllä kunniakasta ajatusta ja asennetta siitä, että en anna periksi. Vaikka sataisi taivaan täydeltä rakeita ja räntää, vaikka kuka idiootti sanoisi mitä, lyttäisi miten, vaikka kaikki tuntuisi kuinka vaikealta hyvänsä. Siihen ajatukseen tuntuu ylväältä nojautua, jos mikään muu ei auta. 

Huomenna sitten taas radalle. 

Lyttäystä

On jollakin tavalla koomista, miten nopeasti mieliala voi muuttua toiseksi. Miten helppoa on tulla lytätyksi, vaikka kuinka itse olisi sitä mieltä, että mulla on nyt kaikki hyvin, olen onnistunut, ja olen ylpeä siitä. 

Viittasin edellisessä, blogin kirjoittamista koskevassa postauksessani niihin lukuisiin kertoihin, joina olen toisten ihmisten palautteen saatuani päättänyt, että koskaan enää en kirjoita. Olen saanut valtavasti myös hyvää palautetta kirjoittajana, eikä huonolta palautteelta välty kukaan koskaan. Hyvä palaute on kannustanut jatkamaan, mutta näkisin, että suurin syy jatkamisessa on aina omassa itsessä. Vaikka olen päättänyt lopettaa kirjoittamisen, en ole voinut pitää sitä päätöstä. Olen rikkonut päätöksen, yksinomaan itseni takia, en kenenkään muun. Oma kirjoittamisen halu ja tarve on aina ollut suurempi kuin kenenkään muun mielipide. 

Olen kuitenkin nyt aikuisena pohtinut palautteen merkitystä paljon, uusin silmin. 
Olen opiskellut kirjoittamista yliopistossa, keskustellut siitä muiden kirjoittamisen opiskelijoiden kanssa, antanut muille palautetta ja saanut itse omista töistäni palautetta niin muilta opiskelijoilta kuin kirjoittamisen opettajiltakin. Siis sellaisilta ihmisiltä, joilla voisi kuvitella olevan ammattitaitoa. 
Noilla kursseilla palaute ja palautteen merkitys on nostettu jalustalle. Tuntikausia uhrataan sen saarnaamiseen, miten tärkeä ja herkkä alue palaute on. Palautetta ei saa noin vain sylkäistä toisen naamalle, palaute pitää aina hioa ja muotoilla huolellisesti, palautteen antaja ja saaja ovat vastuullisia henkilöitä, palautteen tulee olla rakentavaa, mutta myös ja ennen kaikkea kannustavaa. 
Tässä ollaan tietysti enemmän kuin oikeassa. 
En kuitenkaan voinut olla tuhahtamatta mielessäni, että voi jessus mitä lässytystä, aikuisille ihmisille.
Minuun on jo lapsena suhtauduttu eri tavoilla. Ympärilläni on aina ollut pari ihmistä, jotka pitävät itseään fiksuina ja sivistyneinä, ja ilmeisen kyvykkäinä antamaan asiantuntevaa palautetta. 
Nämä ihmiset vaativat tekstejäni luettavaksi aina, ja kritisoivat niitä aina täysin estottomasti. On kai näin jälkikäteen imartelevaa, että he tuntuivat suhtautuvan minuun kuin ammattikirjailijaan, vaikka ikää oli 11-13 vuotta. Silloin en kuitenkaan osannut ajatella sitä niin laajasti. Silloin päättelin ainoastaan, että selvä, tekstini ovat sitten ilmeisesti ihan paskoja. En enää kirjoita. 
Jatkoin kirjoittamista, mutta kului vuosia, ennen kuin näytin tekstejäni muille. Edelleen noiden parin ihmisen sanomat kommentit kummittelevat ja kaikuvat mielessäni silloin tällöin, vaikka kuinka osaan jo asettaa ne kontekstiinsa. En enää ajattele aikuisen olevan auktoriteettiasemassa, ja erityisesti arvostukseni noita kyseisiä henkilöitä kohtaan on laskenut niin, ettei heidän sanomisillaan ole enää väliä. 
Silti. Miksi saarna rakentavasta palautteesta tuli kymmenen vuotta myöhässä? Mielestäni se on epäreilua. 

Sitä olen tässä taas murehtinut. 
Seuraava angstin aiheeni liittyy asiaan, jonka vuoksi olen ihan kannat katossa iloinnut viimeiset pari viikkoa. Olen tuntenut itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. 
Kunnes tapasin "ystäväni", joka lyttäsi kaiken ihan täysin, parilla välinpitämättömällä fraasilla. 
Edelleen tiedän, että kenenkään muun sanomisista ei pidä eikä saa välittää. Kukaan muu ei elä minun elämääni, eikä vaikuta siihen, saanko minä iloita jostakin asiasta vai en. 
Silti tuntuu, kuin sillä minulle niin valtavalla asialla ei olisi enää mitään arvoa, ei mitään. Olen pelkkä surkimus, joka iloitsee täysin tyhjästä. 

Kolmantena, kuulin taas perheeni jäsenen suusta sanat, jotka olen kuullut hänen suustaan tätä ennen jo neljä tai viisi kertaa. Ne kuuluvat näin: 
"Kuka tahansa peruskuntoinen ihminen pystyy juoksemaan maratonin samassa ajassa kuin sinä." 
No niin, aivan tottahan se on. Eikä kyseinen henkilö varmaan tarkoittanut sitä mitenkään loukkaavaksi. Mutta samalla se oli viesti siitä, että oikeastaan en ole mitään, edes kaikkein lähimmille. Vastasin, että "no jos joskus saat päähäsi juosta maratonin, niin älä ainakaan mun kanssa tule juoksemaan, sillä minä en sua rupea perässäni vetämään." Silloin toinen perheenjäsen puuttui hanakasti keskusteluun ja totesi, ettei minun varmasti tarvitse ketään perässäni vetää, todennäköisesti minä olisin se, jota muut vetäisivät perässään. 
Totesin, että se oli vitsi. Hauska vitsi olikin, hehehe. 

Kaikessa tässä ydinkysymys on se ikuinen ja sama:  Miksi en vain voi olla tyytyväinen siihen, että olen minä? Miksi ihmeessä annan muiden typerille kommenteille niin paljon painoarvoa? Miksei voi itse uskoa siihen, että on hyvä, ja antaa muiden pitää omat mielipiteensä? Varsinkin, kun kaikki saatu positiivinen palaute saattaa mennä ihan ohi korvien toisella tapaa.

Se siitä taas tällä kertaa. 

Miksi kirjoitan, mitä kirjoitan.

Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, olen viime aikoina taas pohtinut tiuhaan kysymystä siitä, miksi kirjoitan tätä blogia. 

Tänään kävin pitkästä aikaa lukemassa tammikuussa  antamani vastauksen tähän kysymykseen, ja totesin, että päivittämisen varaa on. 

Blogi on mainiosti täyttänyt tehtävänsä Facebook-paineista irti pääsemisessä, mutta enää en tarvitse sitä sellaiseen. 

Ensimmäinen ajatus blogin perustamisesta ajoittuu kai viime syksyyn, yhteen marraskuun sateiseen perjantaihin, jona päätin, että tästä joko jatketaan eteenpäin nyt tai jumitutaan ikuisiksi ajoiksi tähän. Valitsin määrätietoisesti siinä hetkessä ensimmäisen vaihtoehdon, joka oli paras tekemäni valinta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Sen seurauksena tuli monenmonta muuta, uutta hyvää valintaa - ja lopulta päätin, että alan pitää selviytymispäiväkirjaa. Jotakin sellaista, jonka avulla pidän itseni kartalla siitä, että selviän. Selviän, vaikka mitä tulisi eteen. 

Joulukuun lopussa uskaltauduin kirjautumaan blogipalveluun ja luomaan elämäni ensimmäisen blogimerkinnän. Vielä silloin luulin, että blogi kuivuisi kokoon parin viikon sisällä. 
Niin ei käynyt. 

Blogin kirjoittaminen on ollut mukavaa, olen tehnyt sitä mielelläni. Olen kirjoittanut iloisena, surullisena, vihaisena, toiveikkaana, epätoivoisena, jännittyneenä, helpottuneena, ahdistuneena, onnellisena. Blogin kirjoittaminen on tuonut iloa, mutta myös ärsyttänyt aika paljon. 

Vähän aikaa sitten huomasin erään kauhistuttavan seikan. 
Olen jollakin tavalla kuvitellut, että kukaan ei lue sitä, mitä kirjoitan. Paitsi minä itse. Ja ehkä joku, jolla ei ole kasvoja, ja jolla samalla on jokaisen niiden henkilöiden kasvot, joille olen tämän blogin linkannut. Periaatteessa kuka tahansa, eikä kukaan. 

Kirjoittaessani en ole uhrannut montaakaan ajatusta sille, kuka tätä blogia lukee nyt tai tulevaisuudessa. 
Ne ajat, joina blogi viime viikkoina on ollut hiljaa, olen kuluttanut itseni ruoskimiseen. Se nyt ei tosin ole uutta, sillä jos en ruoskisi itseäni tästä aiheesta, keksisin kyllä jonkin muun aiheen. Mutta nyt aihe on tämä. 
Kuinka minun kaltaiseni, sentään yliopistotason ihminen, jolle tietoturvasta ynnä muusta saarnataan jatkuvasti, on saarnattu lapsuudestani lähtien, on voinut tehdä tällaisen mokan? 
Eikä sitä enää saa millään pois pyyhittyä. Tekstit voisi toki poistaa, mutta eivät ne sillä tästä digitaalisesta maailmasta poistu. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. 

Tähän valtaisaan häpeään ja tuskaan sekoittui lisäksi ihan se sama, puhdas nöyryytyksen tunne, joka on tullut minulle niin tutuksi lähes elinikäisen kirjoitusharrastukseni yhteydessä. 
Itse kirjoittamansa tekstin antaminen jonkun toisen luettavaksi on kuin antaisi palasen itsestään. Henkilökohtaisen tekstin näyttäminen on kuin seisoisi alasti jonkun edessä. Vastuu on sillä toisella, lukijalla, ja se vastuu on valtava. 
Yksikin huolimaton sana, tai se pahin, pelkkä hiljainen katse saa aikaan niin paljon. 
Kuinka monta kertaa olenkaan pyhästi luvannut itselleni, että "en kirjoita enää ikinä yhtään mitään". Pelkästään seurauksena varmasti hyvää tarkoittavien tai välinpitämättömien ihmisten minulle sillä hetkellä vääränlaisista sanoista.
Tietysti täytyy todeta, että positiivisten sanojen positiivinen vaikutus on vähintään yhtä suuri, toiseen suuntaan. 

Olen kirjoittanut kelle tahansa, enkä kenellekään. Ennen kaikkea olen kirjoittanut itselleni. Blogista on tullut jotakin sellaista, jota minä olen tarvinnut ja tarvitsen. En ole ajatellut muita, ainakaan kovin paljoa. 
Viime aikoina olen kuullut vähän liian monesta suusta kommentteja, kuten "joo mä luin sun blogista tosta asiasta!" 
Ja vaikka lukijoiden olemassaolo on ollut oikeastaan suurin haaveeni koko blogihistoriani aikana, ovat nuo kommentit joka kerta herättäneet lähes paniikillisen reaktion. Olen järkyttynyt siitä. 
Kyllähän mä nyt kirjoitan, mutta eihän sitä oikeasti pidä kenenkään lukea. 

Kuten sanottu, olen pohtinut kiivaasti blogin lopettamista. 
Tällä erää olen tullut siihen tulokseen, että blogi saa jatkua. 
Jos en kirjoittaisi näitä kirjoituksiani blogiin, kirjoittaisin ne jonnekin muualle. Kirjahyllyni on jo täyttynyt päiväkirjoista ja tietokoneeni kovalevy sekä monet muistitikut kaikesta siitä valtavasta tekstimassasta, jota olen tuottanut elämässäni, ja jota kukaan ei (tietääkseni) ole lukenut, itseni lisäksi. 
Se saa riittää.
Tietysti jatkan edelleen myös täysin omien tekstien kirjoittamista, mutta tämä blogi saa nyt toistaiseksi jatkua, ja jatkua samanlaisena kuin tähänkin asti. Sellaisena, joksi  minä olen sen luonut. On tullut jo korkea aika harjoitella sitä enemmän tai vähemmän nöyryyttävää alastomuutta toisten silmien alla, sillä mistään suuremmasta ei muuten koskaan tule yhtään mitään. Tavoitteenani ei koskaan ole ollut jäädä pelkästään oman katseen läpäisemien tekstien kirjoittajaksi. Matka oikeisiin tavoitteisiin tuntuu mittaamattoman pitkältä, mutta jostakinhan pitkänkin matkan täytyy alkaa. 

Syksy

Ensimmäinen kesäni blogikirjoittajana on ohi. Kuten julistin kesän alkaneeksi viimeistään kesäkuussa, voi syksyn sanoa alkavan viimeistään syyskuussa. Kuun nimessä on sen verran suuntaa antava vihje, ettei sitä kai voi millään ilveellä ohittaa.

Omalla kohdallani syksy on tosin ollut jo viimeiset pari viikkoa ajankohtainen. Jo muutama viikko sitten huomasin surukseni, kuinka lehdet alkoivat muuttua punaisiksi ja keltaisiksi ja putoilla puista. Kotikaupungistani ja yliopistosta tuli taas päätoiminen olinpaikkani. Illat pimenevät aikaisin ja yöt ovat kylmiä, syystakkikin tuli ostettua.

Käytin sanaa "surukseni", mutta todellisuudessa pidän syksystä. Olen aina pitänyt. Kuten olen jo monta kertaa todennut, kaamosmasennus ei iske minuun, tai ei ainakaan tähänastisessa elämässäni ole iskenyt. Syksyn alkamiseen liittyy kuitenkin aina tietty haikeus. En tiedä, johtuuko se niinkään syksyn alkamisesta, vai enemmän siitä luonteenpiirteestäni, että minun on vaikea sopeutua muutokseen. Uuden alku on hankalaa, aina, ja myös joka syksy, mutta jokaisena syksynä ainakin tähän mennessä hankalan alun jälkeen aika jouluun asti on luistanut hyvin.

Varma syksyn merkki on myös sade. Ainakin joka ikisenä opiskeluaikani syksynä on satanut niin paljon, että ihmettelen, miksei täällä jo tulvi. Joka ikisen syksyn jälkikäteismuistoissa olen aina sateesta märkä.

Eilen tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun aloitin yliopiston. Eilen kampus myös täyttyi uusista fukseista ja heitä opastavista tutoreista. Katselin heitä syvän helpotuksen vallassa: onneksi minun ei tarvitse olla yksi noista. En ole enää se jännitystä ja uutuudenviehätystä pursuva opintojen aloittaja, joka ei tiedä mistään mitään. Olen siinä onnellisessa asemassa, jossa monet asiat ovat jo ennestään tuttuja. Tiedän, mitä kautta mihinkin rakennukselle pääsee, mihin aikaan kannattaa mennä ruokalaan välttyäkseen pahimmilta ruuhkilta, mistä näen kurssille ilmoittautumiset ja tenttitulokset ja miten löydän kirjastolta tarvitsemani. Tiedän myös, että rauhallisen opiskelukesän jälkeen yhtäkkinen väenpaljous yliopistolla ahdistaa aluksi, mutta pian se on jo rutiinia. Tiedän, että kesän jälkeen syksy tuntuu haikealta aloittaa, mutta rytmiin pääsee nopeasti kiinni, ja opiskelu on niin ihanaa, että muuta ei haluaisi tehdäkään.

Ensimmäinen syksy oli kamala: uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi koulu. Jännitin kaikkea ja kaikkia, ja aina satoi, aina pukeuduin ja laittauduin huolella, mutta saavuin kaikkialle paikalle kuin uitettuna.
Toinen syksy tuntui kummalliselta aloittaa, en voinut uskoa, että ensimmäisestä vuodesta oli selvitty ja toinen jo alkamassa. Toisena syksynä koin jonkinlaisen myöhästyneen teini-iän, biletin ja kävin baarissa ja tapasin uusia ihmisiä enemmän kuin ikinä ennen.
Kolmantena syksynä itkin paljon ja satoi aina. Pyöräilin kaupungilla sateessa, kävelin yöllä kotiin sateessa, sain autojen vesiroiskeet päälleni pyöräillessä, levitin sateenvarjon ja -takin kylppärin lattialle kuivumaan joka ilta, surin repussa märiksi ryvettyneitä kirjoja ja kuuntelin sateen rauhoittavaa ropinaa kattoon joka yö.
Viime syksynä satoi ja oli pimeää, mutta silloin se oli jo liian tavallista, jotta siihen olisi enää kiinnittänyt huomiota.
Tänään yliopistolle kävellessäni satoi taas, ja muistin, että tällaista se tosiaan on.

Tästä sitä sitten lähdetään kohti syksyä, joka luullakseni on aika erilainen, kuin mikään edeltäjänsä.