Juuri nyt on ensimmäinen kerta viikkoon, kun istun koneen ääressä, ja voin kertoa, että ei olisi väliksi vieläkään. Edelleen vielä muutamaan päivään en aio viipyä koneen äärellä kauaa, joten mitään kattavaa matkakertomusta ei vielä ole tiedossa. Mikä lienee kaikille ihan kamala pettymys.
Haluan nyt kuitenkin tiedottaa, että Berliini, unelmieni kaupunki, on nyt koettu ja olen siitä enemmän kuin onnellinen. Berliini tuntui heti henkiseltä kotikaupungiltani. Siitä lisää myöhemmin.
Lisäksi olen taas jännittänyt lihakseni kipeiksi minifutiksen SM-kisoissa, kumuutta hohkaavalla tekonurmella ja hyppinyt trampoliinilla kolmenkymmenen asteen helteessä sen verran, että iltalenkki tuli heitettyä. Vasta paljon myöhemmin juolahti mieleen, ettei sitä pomppusessiota ehkä olisi kannattanut harjoittaa lempimekko päällä. Siitäkin lisää myöhemmin.
Tällä hetkellä olen elämäni ensimmäistä kertaa kummieni luona yökylässä yksin, enkä tiedä mitä tästäkään tulee kuulkaa. Pakenen veljeni luokse parin päivän kuluttua, jos alkaa ahdistaa.
Kaikesta lisää myöhemmin.
Sitä ennen, ei mulla muuta sanottavaa juuri ole kuin että ihmiset ärsyttää, ainakin aika moni ihminen. Miksei täällä maailmassa kaikki voisi olla vain minua varten?
P.S. Huolestuttavinta on se, että olen alkanut pitää lapsista. En aiemmin tunnustanut pitäväni muista kuin veljieni lapsista, mutta nyt tuo repertuaari on yhtäkkiä laajennut uhkaavasti. Epäilemättä se johtuu siitä, etten itsekään ole vielä aikuinen, ainakaan sisäisesti. Siitäkin tulossa jatkoa ehkä joskus.
Sinistä valoa, harmaata valoa
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
Suuret kukkivat suot
Nyt olen nähnyt suopotkupallon MM-kisat, jotka pidetään vuosittain Hyrynsalmella, ja joihin veljeni joukkue otti osaa. Toisin sanoen olen rämpinyt suolle metsän läpi ja pitkospuita pitkin, sateessa ja ihmispaljoudessa, räpsinyt kuvia päästä varpaisiin mutaisista jalkapalloilijoista ja kannustanut aplodein sen, minkä hyttysten tappamiselta ehdin. Olen siedättänyt ukkospelkoani seisomalla urheasti suon laidalla kannustusjoukkona, vaikka ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät ihan päidemme päällä. Olen jälleen jännittänyt ja iloinnut, vihastunut ja pettynyt lihakset jäykkinä kannattamieni pelaajien puolesta, jotka itse osaavat ottaa ihan rennosti, tuli mitä tuli. Olen käynyt läpi koko tunneskaalan ja ihmetellyt, mitä täällä oikein teen, päättänyt ties kuinka monennen kerran, ettei mun pidä tällaista tulla katsomaan.
Olen myös nähnyt isäni synnyinseudut ja tavannut ihmisiä, jotka isäni on nähnyt viimeksi 47 vuotta sitten. Muistin taas, kuinka valtavan hienolta tuntuu tavata ihminen, jota ei ole koskaan ennen tavannut, mutta josta silti heti ensi näkemältä pitää. En tiedä teistä, mutta minulle moinen on harvinaista. Valtaosa ihmisisistä ei ensi näkemällä herätä minussa juuri mitään tunteita. Useimmiten positiiviset tai negatiiviset vaikutelmani syntyvät vasta ajan kuluessa. Vain harvoista ihmisistä tiedän heti pitäväni, vielä harvemmat herättävät vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä. Siinä mielessä pidän ainakin omalta kohdaltani vähän kyseenalaisena sanontaa siitä, että ensivaikutelma on tärkein.
Ja koska viime aikoina olen potenut huomattavan paljon itseänikin inhottavaa, suoranaista vitutusta milloin ketäkin ihmistä kohtaan, olen kerran jos toisenkin tuskaillut kysymystä siitä, mitä vikaa minussa on ja miten sen korjaisi, vai voiko tosiaan yhden ihmisen ympärille kasaantua näin monta idioottia kerralla, tuntui erityisen huojentavalta huomata, ettei se tunne sentään ihan kaikkialle ole laajentunut. Vielä mulla oli tallella pitää tuntemattomasta ihmisestä ensimmäisestä kädenpuristuksesta lähtien. Jostain tuli sellainen palsamia haavoille valeleva tunne, että maailmassa on vielä sellaisiakin ihmisiä, joista voi vaistomaisesti löytää jotain kuin ennestään tuttua. Jotain, jonka ansiosta haluaisi tavata uudelleen. Ja joka herättää uudelleen uskon sekä ihmisiin että omaan itseen.
Olen syönyt leivoksia kahvilassa järven rannalla ja mättänyt kebabia ranskalaisilla suon laidalle kyhätyssä ravintolassa. Niinä hetkinä olen muistanut sen, miksi tällaisille reissuille kannattaa lähteä, ja miksi aina lähden, vaikka päätän kentän laidalla mielessäni toista.
Olen myös löytänyt tiedon Raatteen maratonista, kuuluisalla Raatteen tiellä sotamuistomerkkien ohi juostavasta maratonista, joka järjestetään itsenäisen maamme puolesta taistelleiden veteraanien muistoksi, talvisodan hengessä. Päässäni on siitä lähtien soinut erään laulun säkeistö. Pienet kukkivat kummut nuo kalmistojen, lie kaikki mi jäljellä on: siell' lepäävät sankarit Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen.
Saattaa olla, että Raatteen tie tulee minullekin tutuksi. Enemmän tai vähemmän tuskaisella tavalla.
Seuraavaksi pakkaan vedettävän, turkooseilla raidoilla koristetun matkalaukkuni ensimmäistä kertaa sitten Kanarian, ja huomisaamuna lähden lentoon. Palaan blogin äärelle ehkä viikon kuluttua.
Adios, amigos, poistun näyttämöltä. Kiitos!
Olen myös nähnyt isäni synnyinseudut ja tavannut ihmisiä, jotka isäni on nähnyt viimeksi 47 vuotta sitten. Muistin taas, kuinka valtavan hienolta tuntuu tavata ihminen, jota ei ole koskaan ennen tavannut, mutta josta silti heti ensi näkemältä pitää. En tiedä teistä, mutta minulle moinen on harvinaista. Valtaosa ihmisisistä ei ensi näkemällä herätä minussa juuri mitään tunteita. Useimmiten positiiviset tai negatiiviset vaikutelmani syntyvät vasta ajan kuluessa. Vain harvoista ihmisistä tiedän heti pitäväni, vielä harvemmat herättävät vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä. Siinä mielessä pidän ainakin omalta kohdaltani vähän kyseenalaisena sanontaa siitä, että ensivaikutelma on tärkein.
Ja koska viime aikoina olen potenut huomattavan paljon itseänikin inhottavaa, suoranaista vitutusta milloin ketäkin ihmistä kohtaan, olen kerran jos toisenkin tuskaillut kysymystä siitä, mitä vikaa minussa on ja miten sen korjaisi, vai voiko tosiaan yhden ihmisen ympärille kasaantua näin monta idioottia kerralla, tuntui erityisen huojentavalta huomata, ettei se tunne sentään ihan kaikkialle ole laajentunut. Vielä mulla oli tallella pitää tuntemattomasta ihmisestä ensimmäisestä kädenpuristuksesta lähtien. Jostain tuli sellainen palsamia haavoille valeleva tunne, että maailmassa on vielä sellaisiakin ihmisiä, joista voi vaistomaisesti löytää jotain kuin ennestään tuttua. Jotain, jonka ansiosta haluaisi tavata uudelleen. Ja joka herättää uudelleen uskon sekä ihmisiin että omaan itseen.
Olen syönyt leivoksia kahvilassa järven rannalla ja mättänyt kebabia ranskalaisilla suon laidalle kyhätyssä ravintolassa. Niinä hetkinä olen muistanut sen, miksi tällaisille reissuille kannattaa lähteä, ja miksi aina lähden, vaikka päätän kentän laidalla mielessäni toista.
Olen myös löytänyt tiedon Raatteen maratonista, kuuluisalla Raatteen tiellä sotamuistomerkkien ohi juostavasta maratonista, joka järjestetään itsenäisen maamme puolesta taistelleiden veteraanien muistoksi, talvisodan hengessä. Päässäni on siitä lähtien soinut erään laulun säkeistö. Pienet kukkivat kummut nuo kalmistojen, lie kaikki mi jäljellä on: siell' lepäävät sankarit Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen.
Saattaa olla, että Raatteen tie tulee minullekin tutuksi. Enemmän tai vähemmän tuskaisella tavalla.
Seuraavaksi pakkaan vedettävän, turkooseilla raidoilla koristetun matkalaukkuni ensimmäistä kertaa sitten Kanarian, ja huomisaamuna lähden lentoon. Palaan blogin äärelle ehkä viikon kuluttua.
Adios, amigos, poistun näyttämöltä. Kiitos!
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Saappaita ja sanaristikoita
Ostin tänään kesäalennusmyynneistä kumisaappaat. Mulla on ollut omat kumisaappaat viimeksi lapsena, joskus ala-asteen tokalla luokalla. Kun ne jäivät pieniksi, käytin muutaman vuoden veljeni vanhoja saappaita, jonka jälkeen olen joko kävellyt märissä kengissä tai ihan pakkotilanteissa lainannut äitini saappaita. Käsittämätöntä, että olen todellakin nyt, aikuisena, kahdenkymmenenkolmen vuoden ja kolmen kuukauden kypsässä iässä jälleen onnellinen kumisaappaiden omistaja.
Arvatkaa minkä väriset ne ovat?
Ei varmaan tarvittu kovin montaa arvausta, sillä turkoosithan ne todellakin ovat. Ei pitäis jäädä kellekään epäselväksi, mitkä saappaat kuuluvat mulle, jos ne joskus päätyvät osaksi jotakin pitempääkin saapasrivistöä. Kaiken kruunaa se, että niissä on rusetit, molemmissa, eli kukaan ei voi vedota myöskään siihen, että "sininen on poikien väri" tms. Musta on ihanaa, että varhaislapsuuteni kliseisen prinsessakauden ja yläasteaikani raivokkaan punkkari-goottienihailu-pääkallokauden läpikäytyäni olen jälleen päässyt sellaiseen vaiheeseen elämässäni, että voin sallia itselleni rusetit kumisaappaissa.
Tänään olen varannut valmiiksi matkaan mukaan tulostetun lentolipun, passini ja sen Body Shopista juhannuksen aikoihin ostamani matkakokoisen uutuustuoksun. Olen onnistunut lietsomaan ihan kelvollisen paniikin näinkin lyhyellä varoitusajalla, eli olin tänäänkin ihan pihalla siitä, mitä mun oikeastaan pitäisi muistaa ja ottaa huomioon. Lähdin kuitenkin siitä ajatuksesta, että passi pitää olla, ja olen jo vähintään viidesti tarkistanut, että se nyt on laukussani. Lähtökohtani eivät siis nyt ole mitenkään ihan kamalan tuhoisat, vaikka tälläkin hetkellä olen enemmän tai vähemmän huolissani siitä, onko se passi todellakin vielä laukussani, pakkasinko sen nyt ihan oikeasti, ja mitä jos ne edelliset viisi tarkistuskertaa olivatkin jotain psykedeelistä harhaa, ja seuraavan kerran kun työnnän käteni laukkuun, se ei olekaan siellä, ja mitään passia ei ole koskaan ollutkaan sen jälkeen, kun se viime lokakuussa meni vanhaksi, ja apauapauapua.
Mut on se siellä. En mene tarkistamaan. En mene. Nyt en mene tarkistamaan enää yhtään neuroottista kertaa.
Lähtöön on aikaa enää viisi yötä, joten mulla on ihan tarpeeksi aikaa hukata se passi / tehdä miljoona neuroottista tarkistusta lisää.
Sanon nyt vielä, että oli uskomattoman hienoa minulta ostaa se matkakokoinen uutuustuoksu Body Shopin alennusmyynneistä (vaikkei se ollut edes alennusmyynnissä) (mutta halpa silti). Kerrankin mulla on leikannut oikeassa tilanteessa. Kylläpä olen ollut viisas. Nyt mulla on tuoksu, jonka voin ottaa mukaani unelmieni kaupunkiin! Mitä olisinkaan tehnyt, jos mulla ei sitä nyt olisi. (Olisin lähtenyt ilman tuoksua) (joka olisi ollut ikävää) (ja olisin ostanut uuden tuoksun sieltä) (kuten epäilemättä teen nytkin) ja nyt lopetan tän sulkumerkkien törkeän väärinkäytön.
Kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa! Voin antaa jokaiselle tuoksun ostoa harkitsevalle neuvon, että ostakaa sellainen maailman kätevin, halpa, ihana, matkakokoinen tuoksu Body Shopista. Ja tehkää kuten minä, eli ostakaa sellainen itsenne lisäksi vielä ystävällennekin, ja lentäkää sitten tuoksut laukuissanne yhdessä unelmakaupunkiin unelmilta tuoksuen.
Ei kai mulla tänään tän enempää. Palataan!
Ai meinasin unohtaa kertoa toisesta alennusmyyntilöydöstäni! Ostin myös sellaisen ihanan Muumi-ristisanavihkon, siis sellaisen ristikkopuuhakirjan, jossa kaikki on Muumi-aiheista, ja joka on tarkoitettu lapsille, eli henkisesti siis minulle. Ajattelin, että vaikeustasoltaankin ne ovat varmaan mulle sopivia. Olin väärässä. Jo ensimmäisellä sivulla tuli ongelma, jonka selvittämiseen tarvitsin äidin apua, eikä me yhdessäkään keksitty ratkaisua. Sitten mä keksin, että oikeat vastaukset ovat kirjan lopussa. Mut älkää kertoko kellekään, että keksin sen, sillä se on salaisuus.
Arvatkaa minkä väriset ne ovat?
Ei varmaan tarvittu kovin montaa arvausta, sillä turkoosithan ne todellakin ovat. Ei pitäis jäädä kellekään epäselväksi, mitkä saappaat kuuluvat mulle, jos ne joskus päätyvät osaksi jotakin pitempääkin saapasrivistöä. Kaiken kruunaa se, että niissä on rusetit, molemmissa, eli kukaan ei voi vedota myöskään siihen, että "sininen on poikien väri" tms. Musta on ihanaa, että varhaislapsuuteni kliseisen prinsessakauden ja yläasteaikani raivokkaan punkkari-goottienihailu-pääkallokauden läpikäytyäni olen jälleen päässyt sellaiseen vaiheeseen elämässäni, että voin sallia itselleni rusetit kumisaappaissa.
Tänään olen varannut valmiiksi matkaan mukaan tulostetun lentolipun, passini ja sen Body Shopista juhannuksen aikoihin ostamani matkakokoisen uutuustuoksun. Olen onnistunut lietsomaan ihan kelvollisen paniikin näinkin lyhyellä varoitusajalla, eli olin tänäänkin ihan pihalla siitä, mitä mun oikeastaan pitäisi muistaa ja ottaa huomioon. Lähdin kuitenkin siitä ajatuksesta, että passi pitää olla, ja olen jo vähintään viidesti tarkistanut, että se nyt on laukussani. Lähtökohtani eivät siis nyt ole mitenkään ihan kamalan tuhoisat, vaikka tälläkin hetkellä olen enemmän tai vähemmän huolissani siitä, onko se passi todellakin vielä laukussani, pakkasinko sen nyt ihan oikeasti, ja mitä jos ne edelliset viisi tarkistuskertaa olivatkin jotain psykedeelistä harhaa, ja seuraavan kerran kun työnnän käteni laukkuun, se ei olekaan siellä, ja mitään passia ei ole koskaan ollutkaan sen jälkeen, kun se viime lokakuussa meni vanhaksi, ja apauapauapua.
Mut on se siellä. En mene tarkistamaan. En mene. Nyt en mene tarkistamaan enää yhtään neuroottista kertaa.
Lähtöön on aikaa enää viisi yötä, joten mulla on ihan tarpeeksi aikaa hukata se passi / tehdä miljoona neuroottista tarkistusta lisää.
Sanon nyt vielä, että oli uskomattoman hienoa minulta ostaa se matkakokoinen uutuustuoksu Body Shopin alennusmyynneistä (vaikkei se ollut edes alennusmyynnissä) (mutta halpa silti). Kerrankin mulla on leikannut oikeassa tilanteessa. Kylläpä olen ollut viisas. Nyt mulla on tuoksu, jonka voin ottaa mukaani unelmieni kaupunkiin! Mitä olisinkaan tehnyt, jos mulla ei sitä nyt olisi. (Olisin lähtenyt ilman tuoksua) (joka olisi ollut ikävää) (ja olisin ostanut uuden tuoksun sieltä) (kuten epäilemättä teen nytkin) ja nyt lopetan tän sulkumerkkien törkeän väärinkäytön.
Kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa! Voin antaa jokaiselle tuoksun ostoa harkitsevalle neuvon, että ostakaa sellainen maailman kätevin, halpa, ihana, matkakokoinen tuoksu Body Shopista. Ja tehkää kuten minä, eli ostakaa sellainen itsenne lisäksi vielä ystävällennekin, ja lentäkää sitten tuoksut laukuissanne yhdessä unelmakaupunkiin unelmilta tuoksuen.
Ei kai mulla tänään tän enempää. Palataan!
Ai meinasin unohtaa kertoa toisesta alennusmyyntilöydöstäni! Ostin myös sellaisen ihanan Muumi-ristisanavihkon, siis sellaisen ristikkopuuhakirjan, jossa kaikki on Muumi-aiheista, ja joka on tarkoitettu lapsille, eli henkisesti siis minulle. Ajattelin, että vaikeustasoltaankin ne ovat varmaan mulle sopivia. Olin väärässä. Jo ensimmäisellä sivulla tuli ongelma, jonka selvittämiseen tarvitsin äidin apua, eikä me yhdessäkään keksitty ratkaisua. Sitten mä keksin, että oikeat vastaukset ovat kirjan lopussa. Mut älkää kertoko kellekään, että keksin sen, sillä se on salaisuus.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Asennekysymys
Tänä aamuna päätin mennä laiturille lukemaan, koska paistoi aurinko.
Kun olin valmis lähtemään, ei enää paistanut aurinko. Menin silti. Päätin, että se on asennekysymys: ei kukaan ole koskaan asettanut mitään lakia siitä, että laiturilla voi makoilla lukemassa vain, jos aurinko helottaa täydeltä terältä. Iholle on päinvastoin ihan terveellistä saada ulkoilmaa välillä ilman palamisen vaaraa.
Pari ötökkää oli liikaa, muuten oli ihan hyvä. Kirja eteni samaan tapaan kuin se olisi edennyt auringossakin, luulisin.
Viikon kuluttua olen jossain muualla. Olen unelmieni kaupungissa, unelmieni kielen ympäröimänä. Poden jo valmiiksi makeanhimoa ajatellessani niitä kuulemma tämän maan hintoihin verraten niin halpoja, mutta niin herkullisia leivoksia lasivitriineissään.
Saako jo aloittaa lähtölaskennan?
Kun olin valmis lähtemään, ei enää paistanut aurinko. Menin silti. Päätin, että se on asennekysymys: ei kukaan ole koskaan asettanut mitään lakia siitä, että laiturilla voi makoilla lukemassa vain, jos aurinko helottaa täydeltä terältä. Iholle on päinvastoin ihan terveellistä saada ulkoilmaa välillä ilman palamisen vaaraa.
Pari ötökkää oli liikaa, muuten oli ihan hyvä. Kirja eteni samaan tapaan kuin se olisi edennyt auringossakin, luulisin.
Viikon kuluttua olen jossain muualla. Olen unelmieni kaupungissa, unelmieni kielen ympäröimänä. Poden jo valmiiksi makeanhimoa ajatellessani niitä kuulemma tämän maan hintoihin verraten niin halpoja, mutta niin herkullisia leivoksia lasivitriineissään.
Saako jo aloittaa lähtölaskennan?
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Lätinää sunnuntaiksi.
Mansikoita mahan täydeltä. Kahvia voi juoda ulkona. Jalkapohjat pitää harjata joka ilta. Kesä.
Vaihtelevia tunteita melkein kaiken suhteen. Välttelen blogikirjoittamista, sillä uskon, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Muistuttelen mielessäni, että kirjoitan vain itselleni. Mutta kuitenkin samalla muillekin. Eikä kai itseäänkään pidä omilla teksteillä terrorisoida liikaa. Vaikutukset voivat olla vahingolliset. Vasta huomasin, että blogi on jo monen kuukauden ikäinen, ja aloin kelata tekstejä alusta lähtien.
Sain heti yliannoksen itseäni. En kestänyt ajatusta siitä, että minä tämän kaiken olen kirjoittanut, ja sitten joku muu vielä lukenut. Hyi olkoon.
Toisaalta kiitin itseäni siitä, että blogi tuli aikanaan aloitetuksi. Se on täyttänyt tehtävänsä sinä selviytymispäiväkirjana, jollaisesta sain idean joskus viime syksynä. Olen aika tavalla selvinnyt siitä, mikä tilanne oli vaikka vielä viime helmikuussa. Kumma kyllä. Lohdullista ja hienoa, että aika valuu pois kuin vesi kämmenistä, ja vie kaiken mennessään. Kaiken ikävänkin, kaiken sellaisen, mistä ei kuvittele selviävänsä koskaan. Kun aikaa kuluu tarpeeksi, ei enää välitä, ei välttämättä edes enää muista. Aika on ystävä, vaikka on se tietysti vihollinenkin.
Tänään olen pessyt yhden maton ja jynssännyt pihakaluston puhtaaksi. Eilen lenkkeilin ensimmäistä kertaa sitten kymmenennen maratonin. Kummallista, miten aika auttaa siihenkin. Reilut kaksi viikkoa sitten ajatus yhdestäkin juoksuaskeleesta tuntui ylivoimaiselta, nyt kuusi kilometriä oli taas vain yksi kevyt pyrähdys.
Eilen myös tappelin kirjastolla kopiokoneen kanssa. Kopiokone yritti syödä sen, mitä olin kopioimassa. Ei suostunut tekemään kopiota, päinvastoin nielaisi sen yhden alkuperäisenkin kappaleen. Aloin vakavissani epäillä, että se on elävä. Nostin kannen ja raastoin paperini ulos. Tiuskaisin koneelle, että pidä sitten kopiosi, en minä sinua tarvitse, mutta mun paperia et vie. Saakeli.
Tuon kopiointiepisodin aikana kolme ihmistä ehti käydä kysymässä minulta, missä täällä kirjastolla voi palauttaa kirjat. Ensimmäiselle jaksoin käydä henkilökohtaisesti osoittamassa palautusautomaatin, kahdelle seuraavalle vain annoin ohjeet ja päätin, että he saavat pärjätä niiden avulla perille sen kymmenen metrin matkan. Ihmettelen vain, missä olivat silloin ne kaikki innokkaat duunarit, joita Facebook tulvii. "Ihihi, oon menos duuniin, oon duunissa, oon tulossa duunista, huomatkaa, että mulla on duuniii!" Sillä hetkellä, kun joku ihminen ei löydä palautusautomaattia, ei koko kirjaston aulassa ole kuin yksi toinen ihminen, ja sekin vain tällainen hullu kopioitsija.
Olen vihannut ihmisiä taas urakalla. En ymmärrä, miten valtava voi olla joidenkin tarve korostaa itseään. Ja mistä aina löytyy se sankka ja uskollinen faniklubi niille muutenkin jo räjähdyspisteeseen asti itseään täynnä oleville pullistelijoille.
Vallitseva ajatus kaikkien ihmisten seurassa parin viime viikon aikana on jälleen ollut, että minä en kuulu joukkoon. En ole sopiva pala tähän palapeliin, olenko sopiva enää koskaan yhtään mihinkään?
Viimeisin ärtymyksen aiheeni oli pullien puolittaminen. Nappasin kotiini mukaan pussillisen korvapuusteja, joita äitini leipoi juhannuksena. Viime viikkoina olen aina välillä sulatellut niitä pakastimesta ja syönyt. Muutama korvapuusti on raa'asti noin vain puolitettu, niin että kun kaivan pullan pakastimesta ja luulen saavani ison sokerisen ihanan makeannälän tyydyttävän puustin, saankin vain puolet siitä. Vihaan sellaisia ihmisiä, jotka nyhertävät pullasta, kakusta, keksistä, mistä vain, aina yhden palan. Hemmetti. Sellaisia ihmisiä on lähipiirissäni ihan liikaa. Joko otatte kokonaisen pullan tai ette ota pullaa ollenkaan. Se on minun mielipiteeni asiaan.
Mutta muuten kaikki on hyvin ja kivasti. Aurinko paistaa, kesä kauneimmillaan ja kaikki monella tavalla mallillaan! Ennen kaikkea, alkuun on jo matkaa loppua enemmän, eikä mulla ole mitään hätää eikä ahdinkoa mistään suuremmasta. Kaikki hyvin auringon alla, ainakin silloin, kun jaksaa olla vihainen korvapuustien takia.
Ai niin, ja matkakuumetta pukkaa. Matka lähestyy. Liian lähellä se jo on, miten ikinä ehdin ahdistua kaikesta siitä, mistä epäilemättä täytyy? Alan heti kirjoittaa listaa kaikista huolenaiheistani. Reilu viikko, ja nousen taas ilmaan! Jei!
Vaihtelevia tunteita melkein kaiken suhteen. Välttelen blogikirjoittamista, sillä uskon, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Muistuttelen mielessäni, että kirjoitan vain itselleni. Mutta kuitenkin samalla muillekin. Eikä kai itseäänkään pidä omilla teksteillä terrorisoida liikaa. Vaikutukset voivat olla vahingolliset. Vasta huomasin, että blogi on jo monen kuukauden ikäinen, ja aloin kelata tekstejä alusta lähtien.
Sain heti yliannoksen itseäni. En kestänyt ajatusta siitä, että minä tämän kaiken olen kirjoittanut, ja sitten joku muu vielä lukenut. Hyi olkoon.
Toisaalta kiitin itseäni siitä, että blogi tuli aikanaan aloitetuksi. Se on täyttänyt tehtävänsä sinä selviytymispäiväkirjana, jollaisesta sain idean joskus viime syksynä. Olen aika tavalla selvinnyt siitä, mikä tilanne oli vaikka vielä viime helmikuussa. Kumma kyllä. Lohdullista ja hienoa, että aika valuu pois kuin vesi kämmenistä, ja vie kaiken mennessään. Kaiken ikävänkin, kaiken sellaisen, mistä ei kuvittele selviävänsä koskaan. Kun aikaa kuluu tarpeeksi, ei enää välitä, ei välttämättä edes enää muista. Aika on ystävä, vaikka on se tietysti vihollinenkin.
Tänään olen pessyt yhden maton ja jynssännyt pihakaluston puhtaaksi. Eilen lenkkeilin ensimmäistä kertaa sitten kymmenennen maratonin. Kummallista, miten aika auttaa siihenkin. Reilut kaksi viikkoa sitten ajatus yhdestäkin juoksuaskeleesta tuntui ylivoimaiselta, nyt kuusi kilometriä oli taas vain yksi kevyt pyrähdys.
Eilen myös tappelin kirjastolla kopiokoneen kanssa. Kopiokone yritti syödä sen, mitä olin kopioimassa. Ei suostunut tekemään kopiota, päinvastoin nielaisi sen yhden alkuperäisenkin kappaleen. Aloin vakavissani epäillä, että se on elävä. Nostin kannen ja raastoin paperini ulos. Tiuskaisin koneelle, että pidä sitten kopiosi, en minä sinua tarvitse, mutta mun paperia et vie. Saakeli.
Tuon kopiointiepisodin aikana kolme ihmistä ehti käydä kysymässä minulta, missä täällä kirjastolla voi palauttaa kirjat. Ensimmäiselle jaksoin käydä henkilökohtaisesti osoittamassa palautusautomaatin, kahdelle seuraavalle vain annoin ohjeet ja päätin, että he saavat pärjätä niiden avulla perille sen kymmenen metrin matkan. Ihmettelen vain, missä olivat silloin ne kaikki innokkaat duunarit, joita Facebook tulvii. "Ihihi, oon menos duuniin, oon duunissa, oon tulossa duunista, huomatkaa, että mulla on duuniii!" Sillä hetkellä, kun joku ihminen ei löydä palautusautomaattia, ei koko kirjaston aulassa ole kuin yksi toinen ihminen, ja sekin vain tällainen hullu kopioitsija.
Olen vihannut ihmisiä taas urakalla. En ymmärrä, miten valtava voi olla joidenkin tarve korostaa itseään. Ja mistä aina löytyy se sankka ja uskollinen faniklubi niille muutenkin jo räjähdyspisteeseen asti itseään täynnä oleville pullistelijoille.
Vallitseva ajatus kaikkien ihmisten seurassa parin viime viikon aikana on jälleen ollut, että minä en kuulu joukkoon. En ole sopiva pala tähän palapeliin, olenko sopiva enää koskaan yhtään mihinkään?
Viimeisin ärtymyksen aiheeni oli pullien puolittaminen. Nappasin kotiini mukaan pussillisen korvapuusteja, joita äitini leipoi juhannuksena. Viime viikkoina olen aina välillä sulatellut niitä pakastimesta ja syönyt. Muutama korvapuusti on raa'asti noin vain puolitettu, niin että kun kaivan pullan pakastimesta ja luulen saavani ison sokerisen ihanan makeannälän tyydyttävän puustin, saankin vain puolet siitä. Vihaan sellaisia ihmisiä, jotka nyhertävät pullasta, kakusta, keksistä, mistä vain, aina yhden palan. Hemmetti. Sellaisia ihmisiä on lähipiirissäni ihan liikaa. Joko otatte kokonaisen pullan tai ette ota pullaa ollenkaan. Se on minun mielipiteeni asiaan.
Mutta muuten kaikki on hyvin ja kivasti. Aurinko paistaa, kesä kauneimmillaan ja kaikki monella tavalla mallillaan! Ennen kaikkea, alkuun on jo matkaa loppua enemmän, eikä mulla ole mitään hätää eikä ahdinkoa mistään suuremmasta. Kaikki hyvin auringon alla, ainakin silloin, kun jaksaa olla vihainen korvapuustien takia.
Ai niin, ja matkakuumetta pukkaa. Matka lähestyy. Liian lähellä se jo on, miten ikinä ehdin ahdistua kaikesta siitä, mistä epäilemättä täytyy? Alan heti kirjoittaa listaa kaikista huolenaiheistani. Reilu viikko, ja nousen taas ilmaan! Jei!
torstai 10. heinäkuuta 2014
Musiikkia joka tilanteeseen.
Eräs ystäväni osallistui pari vuotta sitten Facebookissa "30 päivän haasteeseen", jonka ideana oli linkittää Youtubesta erilaisia, jollakin tavalla itseä koskettavia kappaleita ohjeiden mukaan.
Päätin huvikseni kokeilla itse tehdä sellaisen nyt täällä blogissa. En tee tätä nyt ohjeiden mukaan, eli niin, että joka päivä pitäisi linkittää yksi kappale, vaan otin raa'asti kaverini Facebook-profiilin mallin mukaan ne kysymykset tähän ja listaan kaikki kolmekymmentä tähän yhteen postaukseen.
En linkkaa kappaleita tähän, sillä se ei taida onnistua täällä blogissa. Kerron vain esittäjän ja kappaleen nimen. Kelpuutan listalleni kuitenkin vain sellaisia biisejä, jotka löytyvät Youtubesta, jotta haaste toimii, kuten sen on tarkoitus, eli että kukin voi halutessaan käydä ne kuuntelemassa.
Tästä se siis lähtee!
1. Lempikappaleesi.
Heti tuli kaikkein vaikein, sillä en mä tiedä. Otan tähän kuitenkin sen jo taannoisessa kysymys-vastaus-postauksessani tämänhetkisenä lempikappaleena mainitsemani Herra Ylppö ja ihmiset: Mies murtuu. Eiköhän se edelleen kanna tämänhetkisen lempikappaleeni kunniamainintaa.
2. Vähiten lempikappaleesi.
Inhoan rap-musiikkia. Inhoan Cheekiä, ja kaikkea muuta sellaista typerää jumputusta. Mainitsen nyt yhtenä "vähiten lempikappaleena" vaikka sen muutaman vuoden takaisen kesäbiisin, Kymppilinjan sen typerän "täältä tulee hauki" -renkutuksen. Hyi olkoon. Inhoani lisää muisto siitä, kuinka jollakin idiootilla oli tuo biisi soittoäänenä, ja kännykkä räjähti soimaan kaikista maailman paikoista juuri kirjastossa. Eikä se idiootti voinut vastata siihen kännykkään, vaan se raikui siellä raikumistaan, kirjastonhoitajakin jo joutui puuttumaan asiaan. Hyi.
3. Kappale joka tekee sinut iloiseksi.
Ainakin tässä viime aikoina Scandinavian Music Group -yhtyeen "Kaunis Marjaana" on nostanut mun mielialaa ainakin hippusen verran, kun on ollut huono hetki.
4. Kappale, joka tekee sinut surulliseksi.
En ole ainakaan vielä löytänyt esittäjää, mutta kappaleen nimi on "It's a long road". Soi mm. Rambo-elokuvassa ja itse olen löytänyt sen Youtubesta taustamusiikkina videolle, jonka eräs isä teki kouluampujana kuolleen poikansa muistolle. Video tekee surulliseksi, mutta jotakin syvältä sydämestäni riipaisevaa on pelkästään tuossa kappaleessakin.
5. Kappale, joka muistuttaa sinua jostakin henkilöstä.
Näitä löytyisi paljon, mutta sanon nyt vaikkapa King Diamond: So sad.
6. Kappale joka muistuttaa sinua jostakin paikasta.
Alphavillen Forever young. Muistan elävästi, kuinka jonotin veljeni kanssa aurinkoisena heinäkuun lopun päivänä Särkänniemen laitteeseen vuonna 2004, ja se kuului taustalla. Se oli vasta toinen kerta, kun kuulin tuon kappaleen. En tiedä, miksi se on jäänyt mieleen, mutta aina se hetki piirtyy verkkokalvolleni, kun kuulen tuon biisin. Tampere, Särkänniemi, jonotus HipHop-nimiseen laitteeseen.
7. Kappale, joka muistuttaa sinua tietystä tapahtumasta.
Kolmantena päivänä elokuuta vuonna 2012 toteutin kymmenen vuotta elättelemäni haaveen ja hyppäsin benji-hypyn 150 metristä Helsingissä meren rannalla. Adrenaliinisyöksyissä heti hypyn jälkeen kuulin radiosta Dingon "Adios Rosario" -kappaleen, joka alkoi tilanteeseen täydellisesti sopivilla sanoilla "Vain askeleen päässä on vapaa pudotus". Myös kertosäe kuvasi tunnelmiani: "Adios amigos, poistun näyttämöltä kiitos, allani taivas ei jaksa minua kantaa." Se siis!
8. Kappale, josta osaat kaikki sanat.
Näitäkin löytyis vaikka kuinka, sillä mulla on jokin pakkomielle laulujen ulkoa opettelemiseen, mutta mainitsen vaikka konfirmaatiolauluni vuodelta 2006, "Herra kädelläsi".
9. Kappale, jonka osaat tanssia.
No ei kyllä yhtään mikään. Enkä haluakaan. Laitetaan vaikka "Poloneesi", oon mä sen vanhojentansseissa selvittänyt jotenkuten.
10. Kappale, joka saa sinut rentoutumaan / rauhoittumaan.
Vaikkapa se jo täällä blogissa kerran lainaamani A-M. & P. Simojoen "Itkemättömät itkut". Uskonnollisesti latautuneesta kappaleesta en välttämättä allekirjoita ihan kaikkea, mutta sanoituksessa on kuitenkin aika paljon sellaista, mikä rauhoittaa.
11. Kappale lempibändiltäsi.
Abba - The winner takes it all
12. Kappale artistilta / bändiltä, jota inhoat.
Cheek - Timantit on ikuisia
13. Kappale, joka tuottaa sinulle iloa / hupia.
Ismo Leikola - Pendolino
14. Kappale, josta muut eivät odottaisi sinun pitävän.
Iron Maidenin "The Loneliness of the Long Distance Runner" -kappaleen linkittäminen Facebookiin aiheutti ainakin joskus ihmetystä lähimmäisissäni.
15. Kappale, joka kuvaa sinua.
Samae Koskinen - En anna periks
16. Kappale, josta pidit ennen, mutta inhoat nyt.
Sellasta ei taida olla, mistä olisin pitänyt joskus ja inhoaisin nyt, mutta sellasia on kyllä valtavasti, joihin olen totaalisen kyllästynyt, vaikka joskus olen pitänyt. Sanotaan nyt vaikka Smurffit, esimerkkibiisinä vaikka "Smurffijengi". Tykkäsin pienenä Smurffeista paljon, nykyään lähinnä nauran niiden typerille matkimisversioille alkuperäiset kuultuani.
17. Kappale, jonka kuulet usein radiosta.
Olen viime aikoina kuunnellut aika vähän radiota, mutta sanon vaikka Janna: "Sä et ole hullu".
18. Kappale, jonka toivoisit kuulevasi usein radiosta.
Tähän mulla on suorastaan eeppinen tarina tarjolla. Kuulin joskus 14-vuotiaana yhden vuoden aikana pari kertaa Gazebon I like Chopin -biisin radiosta ja tykkäsin siitä paljon. En kuitenkaan noilla kerroilla onnistunut saamaan selville, mikä tuo kappale on nimeltään, joten aloin ihan tosissani kytätä, että kuulisin sen joskus taas radiosta ja saisin samalla tietää, mikä biisi se on. Kyttäsin ja kyttäsin - täysin tuloksetta. Se biisi katosi kuin tuhka tuuleen. Etsin sitä ihan oikeasti vuosikaudet Youtubesta, saatoin jumiutua tunneiksi Youtubeen vain kalastamaan tätä yhtä biisiä niiden harvojen sanojen perusteella, jotka muistin, mutta turhaan. Se on mielestäni jo aika saavutus, sillä Youtubesta löytää kaikenlaista yllättävän helposti ja nopeasti. Tätä biisiä ei kuitenkaan koskaan löytynyt, ja aloin jo kuvitella itse keksineeni koko jutun, kuulleeni harhoja, että koko kappaletta ei koskaan ollutkaan, tai jotain vastaavaa. Ja sitten, yhtenä iltana vajaat pari vuotta sitten, istuin yhtenä iltana oluella erään ystäväni kanssa ja päädyimme keskustelemaan musiikista. Valtavaksi hämmästyksekseni ystäväni otti puheeksi juuri tän kappaleen, jota olin vuosikaudet turhaan etsinyt: hän sanoi, että on yksi kappale, jonka hän tietää tähän liittyen, mutta jonka nimeä hän ei muista, joku joka menee jotenkin sillein että.... Ja kun hän sanoi ne maagiset sanat, joilla olin niin monta kertaa yrittänyt hakea biisiä Youtubesta, aloin lähes kiljua ilosta keskellä baaria ja huutaa, että "JUST TOI, MÄ TIEDÄN MITÄ SÄ TARKOTAT, TIEDÄN TÄSMÄLLEEN!!!" Ja mikä onnellisinta, ystävälläni oli tämä kappale koneellaan ja hän lupasi lähettää sen minulle. Seuraavana päivänä kuuntelin tätä sitten kaikkien niiden kadotettujen seitsemän vuoden edestä.
Niin, että kunpa se vain tulisi useammin radiosta.
19. Jokin kappale lempialbumiltasi.
No nyt tuli paha. Otan tähän vaikka yhden lempibändini, Kentin, albumin "Jag är inte rädd för mörkret" ja sieltä biisin "Låt dom komma".
20. Kappale, jota kuuntelet, kun olet vihainen.
Ah, tämä muistutti mieleeni, kuinka kaukana ovat ne ajat joskus teininä, kun piti aina rynnätä vihaisena omaan huoneeseen mököttämään ja pistää stereoiden kuulokkeet korville. Silloin toimi ainakin Apulanta, ja varmaan kappaleena voisi mainita esim. "Vasten mun kasvojani". Eiköhän se aja asiansa vieläkin.
21. Kappale, jota kuuntelet, kun olet iloinen.
No ensimmäisenä viime ajoilta tuli mieleen Kaija Koo - Supernaiset.
22. Kappale, jota kuuntelet, kun olet surullinen
Samoin vasta tältä keväältä tutuksi tullut Jenni Vartiaisen "Suru on kunniavieras". Haluaisin ainakin tiettyinä hetkinä uskoa laulun sanoja siitä, että suru on kunniavieras, itkua varten on ihmisen silmät ja tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on keveät askeleet.
23. Kappale, jonka haluaisit soitettavan häissäsi.
Tää on päätetty jo aikoja sitten! Leif Wager - Romanssi
24. Kappale, jonka haluaisit soitettavan hautajaisissasi.
Jos pitäisi nyt kuolla ja valita, valitsisin varmaan Heli Kajon "Jos mä kuolen nuorena". Muuten en vaivaudu tällaista nyt miettimään.
25. Kappale, joka saa sinut nauramaan.
Kun Ismo Leikola tuli jo mainittua, niin sanotaan tähän nyt vaikka Juice Leskisen "Sika".
26. Kappale, jonka osaat soittaa jollakin soittimella.
Niinkin haasteellisen biisin kuin "Ihme ja kumma" osaan soittaa pianolla.
27. Kappale, jonka haluaisit osata soittaa jollakin soittimella.
Musta olisi ylipäätään upeaa osata soittaa pianoa, kunpa olisikin rahaa ja jaksamista sen opetteluun. Celine Dionin "My heart will go on" -kappale pianolla soitettuna on kuitenkin yksi kauneimmista musiikkielämyksistä, joita olen kokenut, joten sen nyt ainakin haluaisin osata itse soittaa.
28. Kappale joka saa sinut tuntemaan itsesi inspiroituneeksi ja luovaksi.
Vaihtelee, mutta sanotaan vaikka jo mainitun Gazebon "Masterpiece". Voi, kuinka mä rakastan tuollaista musiikkia.
29. Kappale lapsuudestasi.
No tähän on kai pakko laittaa se Kake Randelin - Avaa hakas, jota me isäni kanssa aina kuuntelimme yhdessä automatkoilla, ja josta mä olin jostakin tuntemattomasta syystä ihan liekeissä joskus 4-5-vuotiaana. Ja nyt kun tää on näin paljastettu täällä julkisesti, en kai voi enää liikkua ulkona muutoin kuin paperipussi päässä.
30. Kappale jonka kuullessasi haluat auttaa yhteiskuntaa, ympäristöä ja maailmaa.
En tiedä onko tää ihan sitä mitä haetaan, mutta Jukka Takalon "Jokainen on vähän homo" tiivistää mielestäni olennaisia asioita tästä maailmasta, sellaisia, joissa haluaisin pystyä auttamaan. Varsinkin, jos sitä ei kuuntele ainoastaan homoseksuaalisuuden puolestapuhujana, vaan ylipäätään ihmisyyttä ja ihmisten kaikkinaista erilaisuutta kunnioittavana kannanottona.
Päätin huvikseni kokeilla itse tehdä sellaisen nyt täällä blogissa. En tee tätä nyt ohjeiden mukaan, eli niin, että joka päivä pitäisi linkittää yksi kappale, vaan otin raa'asti kaverini Facebook-profiilin mallin mukaan ne kysymykset tähän ja listaan kaikki kolmekymmentä tähän yhteen postaukseen.
En linkkaa kappaleita tähän, sillä se ei taida onnistua täällä blogissa. Kerron vain esittäjän ja kappaleen nimen. Kelpuutan listalleni kuitenkin vain sellaisia biisejä, jotka löytyvät Youtubesta, jotta haaste toimii, kuten sen on tarkoitus, eli että kukin voi halutessaan käydä ne kuuntelemassa.
Tästä se siis lähtee!
1. Lempikappaleesi.
Heti tuli kaikkein vaikein, sillä en mä tiedä. Otan tähän kuitenkin sen jo taannoisessa kysymys-vastaus-postauksessani tämänhetkisenä lempikappaleena mainitsemani Herra Ylppö ja ihmiset: Mies murtuu. Eiköhän se edelleen kanna tämänhetkisen lempikappaleeni kunniamainintaa.
2. Vähiten lempikappaleesi.
Inhoan rap-musiikkia. Inhoan Cheekiä, ja kaikkea muuta sellaista typerää jumputusta. Mainitsen nyt yhtenä "vähiten lempikappaleena" vaikka sen muutaman vuoden takaisen kesäbiisin, Kymppilinjan sen typerän "täältä tulee hauki" -renkutuksen. Hyi olkoon. Inhoani lisää muisto siitä, kuinka jollakin idiootilla oli tuo biisi soittoäänenä, ja kännykkä räjähti soimaan kaikista maailman paikoista juuri kirjastossa. Eikä se idiootti voinut vastata siihen kännykkään, vaan se raikui siellä raikumistaan, kirjastonhoitajakin jo joutui puuttumaan asiaan. Hyi.
3. Kappale joka tekee sinut iloiseksi.
Ainakin tässä viime aikoina Scandinavian Music Group -yhtyeen "Kaunis Marjaana" on nostanut mun mielialaa ainakin hippusen verran, kun on ollut huono hetki.
4. Kappale, joka tekee sinut surulliseksi.
En ole ainakaan vielä löytänyt esittäjää, mutta kappaleen nimi on "It's a long road". Soi mm. Rambo-elokuvassa ja itse olen löytänyt sen Youtubesta taustamusiikkina videolle, jonka eräs isä teki kouluampujana kuolleen poikansa muistolle. Video tekee surulliseksi, mutta jotakin syvältä sydämestäni riipaisevaa on pelkästään tuossa kappaleessakin.
5. Kappale, joka muistuttaa sinua jostakin henkilöstä.
Näitä löytyisi paljon, mutta sanon nyt vaikkapa King Diamond: So sad.
6. Kappale joka muistuttaa sinua jostakin paikasta.
Alphavillen Forever young. Muistan elävästi, kuinka jonotin veljeni kanssa aurinkoisena heinäkuun lopun päivänä Särkänniemen laitteeseen vuonna 2004, ja se kuului taustalla. Se oli vasta toinen kerta, kun kuulin tuon kappaleen. En tiedä, miksi se on jäänyt mieleen, mutta aina se hetki piirtyy verkkokalvolleni, kun kuulen tuon biisin. Tampere, Särkänniemi, jonotus HipHop-nimiseen laitteeseen.
7. Kappale, joka muistuttaa sinua tietystä tapahtumasta.
Kolmantena päivänä elokuuta vuonna 2012 toteutin kymmenen vuotta elättelemäni haaveen ja hyppäsin benji-hypyn 150 metristä Helsingissä meren rannalla. Adrenaliinisyöksyissä heti hypyn jälkeen kuulin radiosta Dingon "Adios Rosario" -kappaleen, joka alkoi tilanteeseen täydellisesti sopivilla sanoilla "Vain askeleen päässä on vapaa pudotus". Myös kertosäe kuvasi tunnelmiani: "Adios amigos, poistun näyttämöltä kiitos, allani taivas ei jaksa minua kantaa." Se siis!
8. Kappale, josta osaat kaikki sanat.
Näitäkin löytyis vaikka kuinka, sillä mulla on jokin pakkomielle laulujen ulkoa opettelemiseen, mutta mainitsen vaikka konfirmaatiolauluni vuodelta 2006, "Herra kädelläsi".
9. Kappale, jonka osaat tanssia.
No ei kyllä yhtään mikään. Enkä haluakaan. Laitetaan vaikka "Poloneesi", oon mä sen vanhojentansseissa selvittänyt jotenkuten.
10. Kappale, joka saa sinut rentoutumaan / rauhoittumaan.
Vaikkapa se jo täällä blogissa kerran lainaamani A-M. & P. Simojoen "Itkemättömät itkut". Uskonnollisesti latautuneesta kappaleesta en välttämättä allekirjoita ihan kaikkea, mutta sanoituksessa on kuitenkin aika paljon sellaista, mikä rauhoittaa.
11. Kappale lempibändiltäsi.
Abba - The winner takes it all
12. Kappale artistilta / bändiltä, jota inhoat.
Cheek - Timantit on ikuisia
13. Kappale, joka tuottaa sinulle iloa / hupia.
Ismo Leikola - Pendolino
14. Kappale, josta muut eivät odottaisi sinun pitävän.
Iron Maidenin "The Loneliness of the Long Distance Runner" -kappaleen linkittäminen Facebookiin aiheutti ainakin joskus ihmetystä lähimmäisissäni.
15. Kappale, joka kuvaa sinua.
Samae Koskinen - En anna periks
16. Kappale, josta pidit ennen, mutta inhoat nyt.
Sellasta ei taida olla, mistä olisin pitänyt joskus ja inhoaisin nyt, mutta sellasia on kyllä valtavasti, joihin olen totaalisen kyllästynyt, vaikka joskus olen pitänyt. Sanotaan nyt vaikka Smurffit, esimerkkibiisinä vaikka "Smurffijengi". Tykkäsin pienenä Smurffeista paljon, nykyään lähinnä nauran niiden typerille matkimisversioille alkuperäiset kuultuani.
17. Kappale, jonka kuulet usein radiosta.
Olen viime aikoina kuunnellut aika vähän radiota, mutta sanon vaikka Janna: "Sä et ole hullu".
18. Kappale, jonka toivoisit kuulevasi usein radiosta.
Tähän mulla on suorastaan eeppinen tarina tarjolla. Kuulin joskus 14-vuotiaana yhden vuoden aikana pari kertaa Gazebon I like Chopin -biisin radiosta ja tykkäsin siitä paljon. En kuitenkaan noilla kerroilla onnistunut saamaan selville, mikä tuo kappale on nimeltään, joten aloin ihan tosissani kytätä, että kuulisin sen joskus taas radiosta ja saisin samalla tietää, mikä biisi se on. Kyttäsin ja kyttäsin - täysin tuloksetta. Se biisi katosi kuin tuhka tuuleen. Etsin sitä ihan oikeasti vuosikaudet Youtubesta, saatoin jumiutua tunneiksi Youtubeen vain kalastamaan tätä yhtä biisiä niiden harvojen sanojen perusteella, jotka muistin, mutta turhaan. Se on mielestäni jo aika saavutus, sillä Youtubesta löytää kaikenlaista yllättävän helposti ja nopeasti. Tätä biisiä ei kuitenkaan koskaan löytynyt, ja aloin jo kuvitella itse keksineeni koko jutun, kuulleeni harhoja, että koko kappaletta ei koskaan ollutkaan, tai jotain vastaavaa. Ja sitten, yhtenä iltana vajaat pari vuotta sitten, istuin yhtenä iltana oluella erään ystäväni kanssa ja päädyimme keskustelemaan musiikista. Valtavaksi hämmästyksekseni ystäväni otti puheeksi juuri tän kappaleen, jota olin vuosikaudet turhaan etsinyt: hän sanoi, että on yksi kappale, jonka hän tietää tähän liittyen, mutta jonka nimeä hän ei muista, joku joka menee jotenkin sillein että.... Ja kun hän sanoi ne maagiset sanat, joilla olin niin monta kertaa yrittänyt hakea biisiä Youtubesta, aloin lähes kiljua ilosta keskellä baaria ja huutaa, että "JUST TOI, MÄ TIEDÄN MITÄ SÄ TARKOTAT, TIEDÄN TÄSMÄLLEEN!!!" Ja mikä onnellisinta, ystävälläni oli tämä kappale koneellaan ja hän lupasi lähettää sen minulle. Seuraavana päivänä kuuntelin tätä sitten kaikkien niiden kadotettujen seitsemän vuoden edestä.
Niin, että kunpa se vain tulisi useammin radiosta.
19. Jokin kappale lempialbumiltasi.
No nyt tuli paha. Otan tähän vaikka yhden lempibändini, Kentin, albumin "Jag är inte rädd för mörkret" ja sieltä biisin "Låt dom komma".
20. Kappale, jota kuuntelet, kun olet vihainen.
Ah, tämä muistutti mieleeni, kuinka kaukana ovat ne ajat joskus teininä, kun piti aina rynnätä vihaisena omaan huoneeseen mököttämään ja pistää stereoiden kuulokkeet korville. Silloin toimi ainakin Apulanta, ja varmaan kappaleena voisi mainita esim. "Vasten mun kasvojani". Eiköhän se aja asiansa vieläkin.
21. Kappale, jota kuuntelet, kun olet iloinen.
No ensimmäisenä viime ajoilta tuli mieleen Kaija Koo - Supernaiset.
22. Kappale, jota kuuntelet, kun olet surullinen
Samoin vasta tältä keväältä tutuksi tullut Jenni Vartiaisen "Suru on kunniavieras". Haluaisin ainakin tiettyinä hetkinä uskoa laulun sanoja siitä, että suru on kunniavieras, itkua varten on ihmisen silmät ja tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on keveät askeleet.
23. Kappale, jonka haluaisit soitettavan häissäsi.
Tää on päätetty jo aikoja sitten! Leif Wager - Romanssi
24. Kappale, jonka haluaisit soitettavan hautajaisissasi.
Jos pitäisi nyt kuolla ja valita, valitsisin varmaan Heli Kajon "Jos mä kuolen nuorena". Muuten en vaivaudu tällaista nyt miettimään.
25. Kappale, joka saa sinut nauramaan.
Kun Ismo Leikola tuli jo mainittua, niin sanotaan tähän nyt vaikka Juice Leskisen "Sika".
26. Kappale, jonka osaat soittaa jollakin soittimella.
Niinkin haasteellisen biisin kuin "Ihme ja kumma" osaan soittaa pianolla.
27. Kappale, jonka haluaisit osata soittaa jollakin soittimella.
Musta olisi ylipäätään upeaa osata soittaa pianoa, kunpa olisikin rahaa ja jaksamista sen opetteluun. Celine Dionin "My heart will go on" -kappale pianolla soitettuna on kuitenkin yksi kauneimmista musiikkielämyksistä, joita olen kokenut, joten sen nyt ainakin haluaisin osata itse soittaa.
28. Kappale joka saa sinut tuntemaan itsesi inspiroituneeksi ja luovaksi.
Vaihtelee, mutta sanotaan vaikka jo mainitun Gazebon "Masterpiece". Voi, kuinka mä rakastan tuollaista musiikkia.
29. Kappale lapsuudestasi.
No tähän on kai pakko laittaa se Kake Randelin - Avaa hakas, jota me isäni kanssa aina kuuntelimme yhdessä automatkoilla, ja josta mä olin jostakin tuntemattomasta syystä ihan liekeissä joskus 4-5-vuotiaana. Ja nyt kun tää on näin paljastettu täällä julkisesti, en kai voi enää liikkua ulkona muutoin kuin paperipussi päässä.
30. Kappale jonka kuullessasi haluat auttaa yhteiskuntaa, ympäristöä ja maailmaa.
En tiedä onko tää ihan sitä mitä haetaan, mutta Jukka Takalon "Jokainen on vähän homo" tiivistää mielestäni olennaisia asioita tästä maailmasta, sellaisia, joissa haluaisin pystyä auttamaan. Varsinkin, jos sitä ei kuuntele ainoastaan homoseksuaalisuuden puolestapuhujana, vaan ylipäätään ihmisyyttä ja ihmisten kaikkinaista erilaisuutta kunnioittavana kannanottona.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
Enemmän tai vähemmän valmis
Viikonloppuna olin oikeastaan elämäni ensimmäistä kertaa valmistujaisissa. Hyvä ystäväni valmistui ihan oikeaan ammattiin ja juhli sitä. Hänen ympärillään oli myös muita, enemmän tai vähemmän valmiita ihmisiä: toisin sanoen ammattiin valmistuneita ja siinä ammatissa nyt työtä tekeviä, ja jo aika kauankin työskennelleitä, ihmisiä. Minä olin ainut, joka oli vain tällainen puolivalmis, raakile. Ulkopuoliselta tuntui.
Yhtä lailla kun tuntui ulkopuoliselta, tuntui myös aika kamalalta ajatella, että ei välttämättä ole enää pitkä aika siihenkään, että itse olen valmis. Enkä tiedä, olenko ollenkaan valmis olemaan valmis. En tiedä, onko mun kaltaisella ihmisellä, tai no, oikeastaan yhtään kellään, mitään mahdollisuuksia tulla valmiiksi. Ei kai. Aina puuttuu jotakin. Aina jokin piste tulee johonkin, ja sitten siitä pitää jatkaa eteenpäin.
Noiden valmistujaisten jälkeisenä päivänä nautin perheeni kanssa kakkukahvit myös sen kunniaksi, että itse olen taas yhden askeleen verran enemmän valmis. Mulla on nyt sellainen virallisissa kansissa oleva paperi sen todistajana, että yksi askel enää ja se on siinä. En oikeastaan tiedä, mitä sekään tarkoittaa, mutta ainakin kakku oli parasta, mitä olen aikoihin saanut.
Tässä oikeastaan mun filosofinen löpinäni tältä erää. Ei suoranaisesti ole intoa blogin kirjoittamiseen näinä aikoina.
Yhtä lailla kun tuntui ulkopuoliselta, tuntui myös aika kamalalta ajatella, että ei välttämättä ole enää pitkä aika siihenkään, että itse olen valmis. Enkä tiedä, olenko ollenkaan valmis olemaan valmis. En tiedä, onko mun kaltaisella ihmisellä, tai no, oikeastaan yhtään kellään, mitään mahdollisuuksia tulla valmiiksi. Ei kai. Aina puuttuu jotakin. Aina jokin piste tulee johonkin, ja sitten siitä pitää jatkaa eteenpäin.
Noiden valmistujaisten jälkeisenä päivänä nautin perheeni kanssa kakkukahvit myös sen kunniaksi, että itse olen taas yhden askeleen verran enemmän valmis. Mulla on nyt sellainen virallisissa kansissa oleva paperi sen todistajana, että yksi askel enää ja se on siinä. En oikeastaan tiedä, mitä sekään tarkoittaa, mutta ainakin kakku oli parasta, mitä olen aikoihin saanut.
Tässä oikeastaan mun filosofinen löpinäni tältä erää. Ei suoranaisesti ole intoa blogin kirjoittamiseen näinä aikoina.
torstai 3. heinäkuuta 2014
Juoksuhistoriani.
Tänään ajattelin (ainakin aloittaa) suuren maraton-postaukseni kirjoittamisen, sillä ajatuksella, että nyt, kun kokonaisia maratoneja on takana jo kymmenen, voi hetkeksi pysähtyä miettimään mennyttä, ennen kuin jatkaa matkaa kohti tulevaa. Ajattelin siis kertoa enemmän tai vähemmän lyhyesti jokaisesta maratonistani, miltä milloinkin on tuntunut, mikä oli erityisen positiivista ja mikä ei, ja mitä nyt ylipäätään on jäänyt mieleen maratoneista eri puolilla maailmaa, eri ajankohtina.
En aloita tätä jaarittelulla siitä, miten aloin ylipäätään harrastaa juoksua, sillä tää paisuisi ylimaallisiin mittoihin silloin. Voin kertoa siitä joskus toiste. En myöskään kerro tässä sen tarkemmin niistä kahdesta puolimaratonista, jotka juoksin ennen kokonaisia, vaan keskityn nyt tähän kunniakkaan kymmenluvun saavuttaneeseen täysmaraton-liutaan.
Aloittakaamme.
1. Elokuu 2009, Helsinki City Marathon, Helsinki. Monille ensimmäinen maraton muodostuu erityisen merkitykselliseksi, ja olenkin kuullut (varsinkin) muilta maratoonareilta paljon kysymyksiä siitä, millainen oli minun elämäni ensimmäinen maraton. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mulle tämä ensimmäinen ei ollut merkityksellisin eikä tärkein. Se oli hieno kokemus, mutta en nostaisi sitä jalustalle muihin verrattuna.
Tälle ensimmäiselle maratonille, kuten oikeastaan koko juoksu- ja maraton-harrastukseen, katson oikeastaan vain ajautuneeni. Juoksin monta vuotta yhdessä äitini kanssa ja sekä äitini että pari muuta sukulaistani olivat innokkaita maratoonareita. Minuun iskostettiin jo 14-vuotiaana ajatus maratonin juoksemisesta sitten, kun mulla siihen on lupa, eli täysi-ikäisyyden saavutettuani. Kasvoin siihen ajatukseen. En koe, että mua olisi painostettu millään tapaa. Kannustettiin kyllä, ja koska lähipiirissä oli maratoneja juoksevia henkilöitä, siitä alkoi hiljalleen muodostua omakin tavoite pitkällisen juoksuharrastuksen myötä.
Tälle maratonille lähtivät minun lisäkseni äitini, veljeni ja kummisetäni (äitini veli). Tämän kaltaiseen suureen ja suht kansainväliseenkin juoksutapahtumaan kannattaa ilmoittautua ajoissa, niinpä äitini ilmoittautui maratonia edeltävän joulun alla, ja kysyi siinä samalla, ilmoitetaanko minutkin. Koska olin täyttämässä tuon vuoden aikana 18, vastasin sen enempää ajattelematta myönteisesti, koska osallistumisestani oli puhuttu jo niin monta vuotta.
En muista edes jännittäneeni mitenkään erityisesti, sillä tuntui, kuin olisin tosiaan vain ajautunut kohti maratonia, ja aiemman oman kokemuksen puutteessa oli vaikea edes kuvitella, minkälainen kokemus se tulisi olemaan. Alusta lähtien periaatteeni on ollut, että en lähde metsästämään mitään aikoja, enkä yritä treenata mihinkään huipputuloksiin. Pääasia mulle on, että pääsee maaliin. Maratonin mittaisella matkalla se todella on saavutus.
Tuosta ensimmäisestä maratonista päällimmäiseksi on jäänyt kaiken kattava epätodellisuuden tunne. Juoksin ja juoksin, mutta vielä kolmenkymmenenkään kilometrin jälkeen en jotenkin voinut uskoa, että todella olen maratonilla. Juoksu kulki kevyesti, eikä mitään ongelmia tullut. Tai sitten en vain siinä ihmetyksessäni huomannut niitä ongelmia.
Maaliintuloni oli hienoin, mitä voi kuvitella. Juoksemassa oleville voi etukäteen kirjoittaa "terveisiä", joita kuuluttaja sitten lukee aina, kun ihminen lähestyy maalia. Äitini oli kirjoittanut minulle tällaisia terveisiä, jotka kuuluttaja sitten luki, kun tulin maalisuoralle. Mulla ei etukäteen ollut aavistustakaan tällaisesta mahdollisuudesta, joten ihmettelin suuresti kuuluttajan sanoja, kun hän alkoi selostaa, että "siellä lähestyy maalia vihreässä paidassa (kappas, mulla on vihreä paita)... (mitä, se sano mun nimen)... joka ei vielä muutama vuosi sitten ollut ollenkaan kiinnostunut liikunnasta, mutta on nyt juossut ensimmäisen maratoninsa! Ja aikahan oli..." Juoksin loppumatkan niin kovaa kuin pystyin, tuntui, että lennän. Maalisuoran molemmin puolin oli sankat väkijoukot yleisöä, kiisin maalisuoralla ihan yksin, ja kaikki ne ihmiset hurrasivat ja taputtivat minulle. Heilutin heille kättäni kuin joku kuninkaallinen.
2. Elokuu 2010, Helsinki City Marathon, Helsinki.
Ensimmäisen maratonini jälkeen ajattelin, että en välttämättä juokse enää enempää maratoneja. Olin innokas kokeilemaan, miten maraton sujuisi, miltä kokonaisen maratonin juokseminen tuntuisi, mutta ajattelin ensimmäisen jälkeen, että en välttämättä kaipaa sitä elämystä enää toista kertaa.
Lähes vuosi ensimmäisen maratonini jälkeen maratoonari-kummisetäni kuitenkin kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan Helsinki City Marathonille, jossa hän oli olosuhteiden pakosta päättänyt juosta hitaammin kuin yleensä, eli suurin piirtein samaa vauhtia, kuin minä vuosi sitten.
Aluksi epäröin, sillä ehdotus tuli aika lyhyellä varoitusajalla, enkä ollut ehtinyt valmistautua maratonin juoksemiseen fyysisesti enkä henkisesti samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, jolloin se oli ollut tiedossa jo kauan. Lisäksi tuolloin takana oli sellainen hellekesä, etteivät juoksulenkit olleet onnistuneet edes normaalin harrastuneisuuden nimissä, saati sitten maraton-treenauksen kannalta.
Juokseminen yhdessä maratoonari-kummini kanssa tuntui kuitenkin kivalta ajatukselta, ja lisäksi ajatus toisesta maratonista oli alkanut hiljaa kyteä mielessäni. Kaksi viikkoa ennen maratonia tein siis myönteisen päätöksen lähtemisestä.
Tuolloin oli pahin juoksukeli, jossa olen koskaan, ikinä, milloinkaan, maratoonannut. Ilma oli ukkosta enteilevän painostava, tukahduttava kuumuus, tuulenvirettäkään ei käynyt. Ei koko 42 kilometrin aikana. En ole koskaan kärsinyt nestehukan / suolan puutteen aiheuttamasta jalkojen kramppauksesta, mutta tuo oli ainut maraton, jolloin se oli jo lähellä. Joskus 30 kilometrin jälkeen hoin mielessäni, kuin Heikki Kinnunen muuan tunnetussa Youtube-videossa, pienellä muunnelmalla: rakkaat jalkani, älkää krampatko, älkää krampatko. Ja voi ihmettä, eivät ne alkaneet krampata.
38 km oli jonkinlainen rajapyykki. Aloin itkeä hiljaa mielessäni, sillä tuntui, että olen niin loppuun puristettu kuin voi olla, ja silti pitäisi vielä neljä kilometriä jaksaa. Neljä kilometriä ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä matkalta. Jouduin keskittymään jokaiseen askeleeseen, jouduin käskemään jalkojani joka kerta erikseen raahautumaan sen yhden juoksuaskeleen verran taas eteenpäin.
Silti, jokaisella näistä pahimman kriisinkin hetkistä, sain jollain ihmeen ilveellä kiskaistua kohteliaan hymyn huulilleni joka käänteessä. Se oli kummisetäni ja minun ensimmäinen yhteinen maraton, ja ainakin mulle se oli hieno ja mukava kokemus. Tuntui, kuin olisin juossut julkkiksen kanssa, sillä niin tunnettu kummisetäni on maraton-piireissä ja niin paljon kannustusta hän sai matkan varrella. Emme olleet koskaan aiemmin tehneet juurikaan asioita yhdessä, ja yhteinen maraton oli todella hieno kokemus. Silti varsinkin jälkikäteen tuntuu suorastaan koomiselta, että kaiken sen tuskan ja kuumuuden keskellä piti kaiken lisäksi pitää kohteliasta (tai edes jokseenkin kohteliasta) rupattelua yllä, ja repiä automaattisesti kohteliaisuushymy naamalle pahimmallakin hetkellä.
No, siitä turhasta kohteliaisuudesta kyllä päästiin seuraavilla yhteisillä maratoneilla.
Yleisesti HCM-tapahtumaa voi kehua ainakin maisemiensa puolesta. Varsinkin minun kaltaiselleni maalaisjuntille maraton-reitti oli hieno Helsinki-näköalakierros, ja mertakin sai ihailla. Tuolla toisella maratonillani juoksimme myös benji-hyppypaikan ohi, ja tein päätöksen sinne paluusta joskus. En tosin osannut ajatellakaan, että se haave toteutuisi parin vuoden kuluttua.
3. Maaliskuu 2011, Maratona di Roma, Rooma.
Toisen maratonini jälkeen päätin, että sekään ei jäisi viimeiseksi. Lisäksi olimme kummisetäni kanssa yhtä mieltä siitä, että voisimme vielä toistekin juosta yhdessä.
Vuoden 2011 uudenvuodenpäivänä kummisetäni sitten suunnitteli kevään maraton-reissujaan ja kysyi, lähtisinkö mukaan Roomaan tai Rotterdamiin. Tulin hulluksi ilosta jo pelkästä ajatuksesta, että pääsisin juoksemaan maratonin Roomassa.
Tuo oli ensimmäisen yliopistovuoteni kevät. Olin ensimmäistä kevättä uudessa kaupungissa, omillani, suhteellisen vieraiden ihmisten seassa, uusien, silloin kiivastahtisten opiskelujen härdellissä. Sairastuin pari viikkoa ennen Rooman-matkaa, kuume nousi 40 asteeseen, jota ei ole sattunut koskaan ennen sitä eikä sen jälkeen, ja perheessäni sattui toinenkin ikävä sairastapaus. Lensin siis lopulta Roomaan itku kurkussa, stressistä äärimmilleen pingottuneena ja kauhuissani, sillä olen matkustanut minimaalisen vähän, ja kummieni kanssa en ole matkustanut ikinä ennen.
Roomassa sai onneksi hengähtää pari päivää ennen maratonia. Maraton-jännitys iski vasta juoksua edeltävänä iltana, eikä silloinkaan juuri ehtinyt panikoida.
Maraton-aamuna söimme perinteisen italialaisen hotelliaamiaisen, eli leivoskahvit, ja sen päälle vielä pizzapalat, lähdimme sitten metroasemalle ja matkustimme juoksun lähtöpaikalle niin täydessä metrossa, että kaatumaan ei mahtunut, vaikka joutuikin seisomaan. Kaiken kruunasi lähes parimetrinen kummisetäni siellä väkijoukon yläpuolella hymyillen toteamassa, että "tää on näitä reissun kohokohtia".
Lähtöpaikalla se vasta hillitön väkijoukko olikin. Jos Helsinki City Marathon on suuri ja kansainvälinen, niin Rooma oli sitä ehkä potenssiin kolme. Lähtölaukauksen kajahdettua kesti kymmenisen minuuttia päästä edes lähtöviivan yli.
Pahin ryysis haihtui viimeistään puolivälin tienoilla, jonka jälkeen sai juosta pelkäämättä toisten kantapäitä tai kyynärpäitä. Myös Rooman maraton oli ihanteellinen turisteille, sillä sen laitamilla olivat kaikki kuuluisat nähtävyydet.
Rooman maratonilla sattui se suorastaan eeppiseksi mielessäni noussut välikohtaus, jonka aina kerron jokaiselle, joka vähänkin jaksaa korvaansa lotkauttaa. 38 km kohdalla kompastuin mukulakivikadulla pystyssä törröttäneeseen kiveen ja kaaduin. Jotenkin se kompurointi oli viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän kaiken kasaantuneen stressin ja paineen jälkeen. Nousin (tai oikeastaan mut nostettiin) ylös ennen kuin tuskin itsekään tajusin kaatumistani, ja sisälläni paloi mielipuolinen raivo, sellainen, jota en ole tuntenut ikinä ennen enkä sen jälkeen. Muistan ajatelleeni, että etenin punaisessa sumussa, kuten jotkut väkivallantekijät ovat kertoneet toimineensa. Nousin ja lähdin juoksemaan kohti maalia niin kovaa kuin ikinä jaloista lähti, olin niin vihainen, että halusin vain päästä pois maratonilta niin nopeasti kuin mahdollista, en välittänyt enää mistään mitään, juoksin ja juoksin vain, ja ruoskin itseäni juoksemaan aina kovempaa. Huusin kaikki tuntemani kirosanat niin kovaa kuin ääntä lähti, luettelin ne kerta toisensa jälkeen, ja kummisetäni sanoi myöhemmin, ettei hän tiennyt, että mä osaan kirota sillä tavalla. Juoksin ja huusin ja raivosin, ja kummisetäni nauroi vieressä. Kaikki sen jälkeiset kilometritolpat jäivät huomaamatta, oikeastaan aivan kaikki jäi huomaamatta loppumatkasta. Muistan ikuisesti saapumisemme jonkun sellaisen suoran päähän, minkä toisessa päässä häämötti ihan maalin näköinen paikka. Vetäisin viimeisen loppukirin, ja maaliviivan ylitettyämme käännyin kysymään kummisedältäni, ollaanko me nyt maalissa. En voinut uskoa, että maali oli yhtäkkiä siinä, en ymmärtänyt, mihin ne viimeiset neljä kilometriä katosivat.
Sitten aloin itkeä, eikä siitä itkusta tullut loppua, vaikka smurffiksi pukeutunut palautusjuomien jakaja tuli halaamaan, likisti mut itseään vasten ja kyseli monta kertaa englanniksi, oliko tää mun ensimmäinen maraton, kummisetäni haki minulle ja itselleen tuulensuojaviitat, kummitätini otti kuvia meistä, taistelimme tiemme väkijoukosta metroasemalle, metroon ja hotellille, jossa valloitin ensimmäisenä suihkuhuoneen.
Valtava onnellisuus syöksähti päälleni vasta suihkun jälkeen.
4. Syyskuu 2011, Finlandia Marathon, Jyväskylä.
Vuotta ennen tuota ensimmäistä Finlandia Marathonia aloitin opinnot Jyväskylässä ja päätin silloin, että seuraavana vuonna osallistuisin Finlandia Marathonille, josta meille lupailtiin opiskelija-alennustakin. Tämä oli ensimmäinen maraton, jonne hoidin sekä ilmoittautumisen että maksamisen täysin yksin ja omatoimisesti. Samalla tämä oli myös ihka ensimmäinen maraton, jonne lähdin yksin, ilman ketään seuralaista ja tukijaa.
Juuri siksi ehkä jännitin enemmän kuin koskaan. Maraton-päivän aamuna en ollut saada palaakaan alas. Muistan elävästi aamukahvikupin ja näkkileivän, jota epätoivoisena koetin nakertaa, ja sen paniikin, siitä näkkileivän aiheuttamasta huonosta olosta ja kaikesta muusta. Olo oli kuin maailmanlopun edellä, olin varma, ettei siitä tulisi yhtään mitään.
Lähtöpaikalla vallitseva tunne oli hämmennys, joka johtui juoksijoiden vähyydestä. Helsingin ja Rooman jälkeen tuntui suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki maratoonarit mahtuivat osapuilleen samalle viivalle. Vanhempani seurasivat lähtöä yleisön puolelta ja vain hetki ennen lähtölaukausta kajahti Finlandia-hymni soimaan. Juuri Finlandia-hymnin vuoksi Finlandia-maratonin lähtö on mielestäni hienompi kuin missään muualla.
Sain myös juosta aika tavalla yksin. Jatkuvasti näin kyllä jonkun juoksevan jossain edelläni, tai joku juoksi ohitseni tai takanani, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut tempoa eteenpäin suuressa väkijoukossa eikä varoa toisia. Ainakin kahdella ensimmäisellä Finlandia-maratonillani tuli myös erityisen hienosti esiin tällaisten juoksutapahtumien yhteishenki: tuntemattomatkin juoksijat kannustavat toisiaan. Tsemppihuutoja satelee puolin ja toisin ja kaikin tavoin on läsnä se samassa veneessä olemisen yhtä aikaa epätoivoinen ja jotenkin tarunhohtoinen tuntu.
Finlandia-maratonien vastaansanomaton positiivinen puoli on myös reitin tasaisuus ja kauneus, jonka vuoksi tuota tapahtumaa voi suositella kaikille. Reitillä ei ole sen enempää jyrkkiä ylä- kuin alamäkiäkään, ja se kulkee pitkälti rantaa myöten. Saa ihailla luontoa ja järveä, ja minulle tietysti vielä kodiksi muuttunutta maisemaa.
Tuolla maratonilla minua kannustivat äitini, isäni ja veljeni, jotka hurrasivat milloin Kuokkalan sillalla ja reitin varrelle ripotelluilla penkeillä. Lisäksi minulle merkitsi erityisen paljon se, että opiskelukaverini olivat löytäneet tiensä reitin varrelle, epävakaasta ja ikävästä säästä huolimatta. 12 km kohdalla, metsän reunustamalla pyörätiellä ihmettelin jo kaukaa, keitä nuo tien varressa haahuilevat tyypit ovat, ja vasta lähempää, kannustushuudot kuullessani, tunnistin heidät. Tulin tosi iloiseksi, sillä en ollut osannut odottaa heitä ollenkaan.
Toinen opiskelukaverijoukkio oli majoittunut rantanurmelle omien sanojensa mukaan "krapuloimaan" edellisen illan juhlimisen tienoilta. Kärsin juuri suuresta 38 km ohittamisen epätoivosta, kun kuulin sivusta heidän huutonsa ja uusi voima virtasi jäseniini. Se oli todellinen keidas aavikolla -elämys.
Maaliin tullessani kuulin tehneeni ennätyksen, ja suorastaan järkytyin siitä. Äitini sanoi kyllä huomanneensa, että juoksin kovempaa kuin aiemmin, mutta hän ei ollut huomauttanut asiasta, että oma rytmini ei sotkeutuisi. Maalissa minulle siis selvisi, miksi välillä juoksun aikana oli ollut paljon normaalia tuskaisempi olo.
Finlandia-maratonilta maaliin tullessa käteen ojennetaan muovikassi, jossa on mitali ja kaikenlaisia ruokatarpeita. Opiskelijalle se merkitsee suurin piirtein viikon ruokatarpeita, eli hinta-laatusuhde on tuolla kyllä todellakin kohdallaan.
Kaiken kaikkiaan tämä maraton on minulle ehkä kaikkein paras kokemus kaikista juoksuistani, paitsi ennätyksellisyytensä vuoksi, myös siksi, että kaikki oli hyvin, järjestelyt ansaitsivat kaikkinensa kiitosta ja reitin varrella oli valtavan paljon ihania kannustajia. Tietysti tämä oli erityisen hieno kokemus myös siksi, että se oli ensimmäinen täysin yksin ja itsenäisesti toteutettu juoksu.
Ainut negatiivinen muisto, joka tähän maratoniin liittyy, on sitä seuraava päivä. Maraton-päivän iltana tein virheen, josta olen kyllä ottanut opikseni, nimittäin lähdin opiskelukavereideni kanssa baariin. Seuraavana päivänä olin kipeämpi kuin ikinä, joka paikkaa särki ja kolotti niin tuskallisesti, että en ollut päästä liikkumaan yhtään mihinkään. Jo jääkaapille raahautuminen tuntui urheilusuoritukselta. Vielä seuraavanakin päivänä, jolloin minun oli pakko ajaa pyörällä neljän kilometrin matka yliopistolle, jokainen polkaisu tuntui kuin puukolla olisi isketty lihakseen. Teki mieli oksentaa silkasta kivusta.
Tarinan opetus: älkää lähtekö bilettämään maratonin jälkeen.
5. Lokakuu 2011, Åland Marathon, Ahvenanmaa.
Muutama viikko neljännen maratonini jälkeen, eräänä leppoisana sunnuntaiaamuna, kummisetäni soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä Ahvenanmaalle maratoonaamaan. Jossain ihmeellisessä sunnuntaiaamun petollisessa onnellisuushumussa vastasin kyllä, ennen kuin ehdin edes sisäistää asiaa. Ja niin sitä mentiin.
En ehtinyt juuri jännittää enkä ajatella tuota maratonia, sillä tuona syksynä opiskelut olivat aika hektisiä. Vielä lähtöpäivän aamunakin kirjoittelin jotain raporttia opiskeluihin liittyen. Sitten lähdimme vanhempieni kanssa kummieni luo, josta jatkoimme matkaa Turkuun. Turussa hyppäsimme laivaan, matkasimme Ahvenanmaalle, katselimme vähän ympärillemme, kävimme syömässä ja menimme hotelliin nukkumaan. Aamulla nousimme aikaisin ylös ja suuntasimme aamupalalle. Tuo aamupala on jäänyt erityisen mukavana kokemuksena mieleeni: hotellin aamupalasali oli täyttynyt maratoonareista. Syödessä keskustelin ja vaihdoin kokemuksia jo aika asiantuntevasti noiden sielunkumppanieni kanssa.
Ja sitten vedettiin juoksureleet päälle ja lähdettiin. Ei ollut aikaa pysähtyä ajattelemaan eikä jännittämään.
Ahvenanmaalla oli mielestäni mukavin reitti: ensin juostiin 21 kilometriä suoraa tietä, ja sitten käännyttiin ympäri ja juostiin samaa tietä takaisin. Kuulostaa epäilemättä tylsältä, mutta ainakin minulle se oli maratonin mittaisella matkalla lohdullinen ajatus. Liian usein maraton-reitit näyttävät etukäteen kartalla niin pitkiltä, että käsityskyky ei riitä, epätoivo iskee, kun joku kartoista ymmärtävä selostaa, mihin ensin mennään ja missä sitten käydään kääntymässä ja mikä kierretään ja mistä tullaan takaisin minnekin ja missä tehdään minkäkinlainen kiepaus. Itse ainakin olin vielä hyvissä voimissa puolivälin kohdalla, jolloin käännyimme ympäri. Tuntui ihanalta, ettei tarvitse kuin juosta vain samaa tietä takaisin sinne mistä lähdettiin ja se on siinä.
Tuolla maratonilla mulla sujui ihmeekseni todella hyvin ja kivuttomasti 30 kilometrin rajapyykkiin asti. Sen jälkeen jokainen kilometri oli täyttä tuskaa. 35 km kohdalla halusin itkeä ensimmäisen kerran, mutta päätin, että koska en ole ennenkään itkenyt ennen kolmekasia, annan itselleni nytkin luvan itkeä vasta 38 km kohdalla. Purin siis vain hammasta.
38 km kohdalla itkua oli sitten patoutunut jo liikaa, ja kun aioin aloittaa hiljaisen kyynelehtimisen, purskahti ilmoille sellainen epätoivon ulvaisu, että kaikki vieressä juoksijatkin pelästyivät. Kummisetäni maalissa toteamien sanojen mukaan "meillä oli kolmekasin kohdalla herkkä hetki". Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kiinni hengitysrytmiin, eikä auttanut muu, kuin jatkaa eteenpäin, vaikka kuinka sattui.
Tähän kuvaan tiivistyy mielestäni koko viimeisten kilometrien kurjuus, matkaanlähtö viimeiseltä huoltopisteeltä kohti maalia:
Totta puhuen kuvassa näkyy toisiksi viimeinen huoltopiste, sillä viimeiselle emme enää malttaneet pysähtyä. Emme siitä huolimatta, että se oli koko maraton-historiani ainut huoltopiste, jolla oli tarjolla suklaata. Kummisetäni nimittäin huijasi minua, että jos emme nyt juoksisi kovempaa, emme enää ehtisi laivaan, joka lähtisi takaisin kohti Turkua. Tosiasiassa hän oli vain päättänyt teettää mulla uuden ennätyksen. Ja ennätys tuli. 4 tuntia ja 26 minuuttia, kaikkien aikojen nopein maratonini.
Ahvenanmaalla oli myös todella mukava maaliintulo: maalissa sai kahvia ja pullaa tavallisesti jaettavien palautusjuomien ja proteiinipatukoiden sijasta. Oi sitä autuutta, kun kerrankin sai ahmaista hyvällä omalla tunnolla ison, tuoksuvan, makean korvapuustin ja lokakuun viimeisen päivän kylmyydessä ja tuulessa tarjottiin kuumaa kahvia. <3 <3
6. Huhtikuu 2012, Tuusulanjärven maraton, Tuusula
Tuusulanjärven maraton oli ollut haaveenani jo jonkin aikaa, sillä siellä olin aikoinani juossut ensimmäiset puolimaratonini. Niinpä ilahduin, kun kummisetäni maksoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi.
Maraton-päivän aamuna autossa matkalla koetin napsia ruissipsejä, välipalakeksejä ja miniluumutomaatteja. Joka paikkaa särki jo valmiiksi. Tuijotin auton ikkunasta ohi kiitävää moottoritietä ja ainut ajatukseni oli, että tästä ei hyvä seuraa. Olin kriiseillyt koko kevään sekä rakkaan koiramme sairastumista ja kuolemaa että ihmissuhdekuvioiden kivuliaisuutta, enkä ollut ehtinyt juoksutreenata tarpeeksi.
Tästä maratonista ei ole jäänyt mieleen mitään kovin ihmeellistä. Ärsyynnyin rakennustöistä, joita reitillä piti väistellä ja varoa. Askel kangerteli 28 km asti, jolloin lihakseni yhtäkkiä heräsivät eloon kuin taikaiskusta. Viimeiset 14 km olivat suhteellisen keveitä pitkäksi venyneen alkuverryttelyn päätteeksi. Äiti, isä ja Pietu olivat yleisönä.
Maalissa sain ilokseni suklaanmakuista palautusjuomaa gorillalta, johon Pietu kehitti rakkaussuhteen ensisilmäyksellä.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että Tuusulanjärven maraton on mukavampi puolimaratonina. Puolimaratoonarit kiertävät Tuusulanjärven vain kerran, jolloin siitä vielä jaksaa iloita. Toinen kierros päälle alkaa jo turhauttaa.
7. Syyskuu 2012, Finlandia Marathon, Jyväskylä.
Kun Finlandialle toukokuussa 2012 tarjottiin taas opiskelija-alennusta, en epäröinyt hetkeäkään ilmoittautumistani. Edellisestä vuodesta oli jäänyt todella hyvät muistot.
Vaikka maraton oli minulle jo tuttu, jännitin taas aivan liikaa. Maraton-päivän aamuna olin oksentaa jännityksen vuoksi. Kaiken lisäksi meille tuli niin kiire, että emme ehtineet etsiä edes parkkipaikkaa: isäni jäi etsimään, äiti ja minä lähdimme lähtöpaikalle. Lähtöviivalle ilmaantui ilokseni myös eräs opiskelukaverini kannustamaan, vaikka en ollut osannut sitä yhtään odottaa.
Tuolla maratonilla seurasin melkein loppuun asti neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksijaa. Se oli taas ihan erilainen ja mukava kokemus täysin yksin juoksemisen sijasta. Sää oli jälleen epävakainen: välillä satoi jopa rakeita taivaan täydeltä. Siitä huolimatta myös ihanat opiskelukaverini olivat jälleen tulleet tsemppaamaan: yksi odotti puolivälin tienoilla sadevaatteisiin viimeiseen päälle pakkautuneena ja toiset 41 km kohdalla, jossa oli jo jotain koomista. Näin heidät jo pitkältä, tulla hölkötin viimeisillä voimanrippeilläni, eikä sillä hetkellä näkynyt ketään muuta juoksijaa. Ollessani kohdalla henkäisin, että "kilometri enää!" "Hyvin menee!" vastaus tuli kuorossa.
Tulin maaliin tavoiteaikajuoksijan kirittämänä. Maalissa kohtasin vielä pari opiskelukaveriani, jotka halasivat ja onnittelivat. Värjöttelimme kaatosateessa hetken saavutuksestani iloiten ja sitten lähdin vanhempieni kanssa kotiin, edellisestä vuodesta viisastuneena.
8. Toukokuu 2013, Uusi Lahti -juoksu, Lahti
Keväällä 2013 aloin jo huolestua, kun uutta maratonia ei vain ilmaantunut näköpiiriin, ja mieli paloi taas juoksemaan. Tuusulanjärvelle en halunnut, sillä se osui synttäriviikonlopukseni. Kun kummisetäni sitten toukokuun alussa ehdotti Lahden maratonia, innostuin heti.
Tämä maraton tuli lyhyellä varoitusajalla, ja vaikka olinkin heti valmis, aloin myös heti panikoida. Pelkäsin, että en ole treenannut tarpeeksi, ja muutenkin ehdin jo pelätä ihan kaikkea mahdollista.
Lähtöön kuitenkin selvittiin, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Tuolla maratonilla saimme seuraa myös eräästä aiemmin tuntemattomasta juoksijasta, joka oli bongannut meidät jo aiemmilta maratoneilta, muun muassa Tuusulanjärveltä. Minusta oli hauskaa, että aloin jo kuulua niihin, jotka tunnistetaan. Puhuimme siitä, että ns. "elämäntapamaratoonarit" kohtaavat toisensa lähes joka juoksussa, sillä monissa tapahtumissa puolimaratoonareita on paljon enemmän, ja täysmaratoonarit ovat sitä vähän pienempää, jokseenkin samaa joukkoa joka tapahtumassa.
Reitti oli jälleen kaunis, pääsimme juoksemaan veden äärelle. Tämäkin reitti oli lisäksi melko tasainen. Reitti siis ansaitsi kiitosta.
Tuona päivänä oli hyvä pyykinkuivatusilma. Aurinko paistaa helotti kauniisti siniseltä taivaalta aivan tauotta, oli ehkä ensimmäinen sen kevään kesäinen päivä. Välillä kävi pieni tuulenhenkäys. Voin todeta, että myös maratoonarin elimistön kuivatukseen ilma oli ihanteellinen. Aina, kun hikeäkin nousi pintaan, tuulenpuuska pyyhki sen pois. Loppua kohden alkoi käydä aika tuskalliseksi.
Pääsimme tulemaan maaliin siniselle urheilukentälle. Lapsena näin joskus telkkarissa sinisen urheilukentän ja siitä lähtien olen toivonut, että saisin joskus itsekin juosta tuskaisen punaisen kentän sijasta lempeän sinisellä. Nyt se toive toteutui.
Maalissa meille tarjottiin vihanneskeittoa, joka oli ihan hyvää. Kummisetäni löysi vanhan tuttunsa, miehen, jonka maraton-hulluudesta ei voi puhua edes samana päivänä esimerkiksi minun kanssani. Tämä mies kertoi olleensa edellisenä päivänä sellaisessa tapahtumassa, jossa oli ollut 24 tuntia aikaa juosta niin monta maratonia kuin ehti, halusi, jaksoi tai viitsi. Tuo mies oli ehtinyt juosta "vain kolme", koska "oli ollut kiire tänne Lahteen". Siinä hän sitten kastoi ruisleipää keittoon ja totesi, että pitää alkaa valmistautua jo seuraavaan, joka starttaa muutaman tunnin kuluttua. Itse ajattelin siinä vaiheessa, että en juoksisi enää ikinä askeltakaan, ja mua oksetti kuunnellakin tuollaista puhetta.
Matka kotiin oli pitkä ja tuskainen. Makasin tulikuumassa autossa henkitoreissani ja mietin, onko mulla koskaan ollut näin paha olo. Ensimmäiseksi kotiin päästyämme otin vaatteet pois ja menin pihalammikkomme kylmään rantaveteen makoilemaan. Vesi oli tuntunut niin kylmältä, että vielä sinä keväänä en ollut kunnolla uinut, mutta siinä hetkessä lojuminen rantavedessä tuntui enemmän kuin täydelliseltä. Vasta pitkän jäähdyttelyn jälkeen raahauduin suihkuun.
9. Syyskuu 2013, Finlandia Marathon, Jyväskylä
Toki olin jo perinteen vuoksi ilmoittautunut Finlandia Marathonille.
Tätä maratonia jännitin edellisenä päivänä, mutta lähtöaamuna olin jo suhteellisen rauhallinen. Heti lähdössä joku mies alkoi neuvoa minua sopivasta kengännauhojen pituudesta. Alkoi ärsyttää.
Tämä maraton meni oman juoksun ja kuntoni kannalta hyvin. Missään vaiheessa ei tullut ylipääsemättömän oloisia kipu- tai epätoivotiloja. Huumori lensi vielä viimeisillä kilometreillä. Kaiken kaikkiaan tää tapahtuma ja ylipäätään maratonin juokseminen tuntui käyvän jo aika rutiinilla.
Tämän vuoden Finlandia oli samalla myös SM-maraton, eli siellä oli normaalia enemmän porukkaa. Kun aiemmin olen ylistänyt Finlandia Marathon -tapahtumaa aina ja kaikille, tänä vuonna mulle ei jäänyt yhtä hyvää muistoa. Puolimaratoonareiden (joita oli jälleen enemmistö) ja täysmaratoonareiden lähdöt oli esimerkiksi porrastettu sillä tavalla typerästi, että olimme tulossa maaliin yhtä aikaa. Toisin sanoen, siinä vaiheessa kun kaikkensa antaneet, hitaammat täysmaratoonarit punnertavat viimeisiä kilometrejään kohti maalia, kovaa juoksevat puolimaratoonarit rynnistävät täyttä vauhtia ohi niin, että ryminä vain kävi. Itsekin sain viimeisten kymmenen kilometrin aikana koko ajan vilkuilla olkapääni yli ja hypellä sitten ojaan puolimaratoonareiden tieltä. Puolimaratoonarit tömistivät sieltä kuin joku villieläinlauma, suurensuurissa ryhmissä, kovaa vauhtia, hullunkiilto silmissä kohti maalia, välittämättä pätkääkään siitä, jääkö joku maratoonari alle vai ei. Todennäköisesti he olisivat juosseet ylitseni, jos en olisi koko ajan pitänyt varaani ja väistellyt. Kiitin monta kertaa onneani siitä, että olin vielä niin hyvässä kunnossa, että jaksoin olla skarppina ja väistellä, mutta kammottaa kyllä ajatella niitä, jotka eivät olleet siinä kunnossa. Niitäkin nimittäin aina on. Ja jokaisen juoksijan pitäisi tietää, että nopeampi väistää. Se on niin perussääntö, että en voi käsittää, miksei se joidenkin kalloihin ole painunut. Jos haluaa ohittaa, pitää huomioida toiset. Jos ei halua huomioida toisia, ei tarvitse ängetä juoksutapahtumiin. Voi juosta ihan itsekseen.
Viimeisellä kolmella kilometrillä nuo puolimaratoonari-idiootit olivat nostattaneet minussa sellaisen raivon, että en voinut olla ottamatta loppukiriä. Juoksin maaliin samaa tahtia niiden hullujen villilaumojen kanssa, en antanut enää kenenkään ohittaa itseäni. Vauhdin nopeutuessa myös raivoni kasvoi entisestään, ja maalisuoralle tulin suorastaan mielipuolisena. Isäni on saanut vangittua kameraan ehkä hienoimman loppukirin, joka mulla koskaan on ollut, ainakin askeleen mitan puolesta:
Maaliin saavuttuani olin ehkä sekunnin hyväntuulinen, mutta sitten raivostuin uudestaan, sillä olin pettynyt aikaani. Olin luullut juosseeni paremman ajan, mutta aika olikin ollut hitaampi kuin millään aiemmalla Finlandia Marathonilla. Sitten ahdistuin siitä, että annoin itseni välittää ajasta, sillä eihän ajan pitäisi olla tärkeä asia. Maaliintulo on kaiken ydin. Mutta niin siinä sitten kävi, että matkustin vihaisena kotiin, ja tulin paremmalle tuulelle vasta, kun olin syönyt kunnolla.
10. Kesäkuu 2014, Paavo Nurmi -Marathon, Turku.
Myös Turussa juostavaa maratonia olin pohtinut kauan etukäteen, sillä Turku on mielestäni niin hieno kaupunki. Lopullisen päätöksen tein, kun näin kummisedälläni Paavo Nurmi -maratonilta saadun, vaaleansinisen paidan. Päätin, että tuollainen paita minunkin on saatava. Kuten näette, haen aina pätevät perusteet sille, mihin lähden maratoonaamaan.
Viime helmikuussa, eräänä yönä, tulin sitten ajatelleeksi, että mitä sitä sen enempää pohtimaan tai viivyttelemään. Otin ja ilmoittauduin Turkuun maratonille. Sekin tuntui ihan huikealta, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun ilmoittauduin omatoimisesti minnekään muualle kuin jo tutuksi tulleelle Finlandialle. Ehdottomana plussana haluan mainita, että Paavo Nurmi -maratonistakin sai opiskelija-alennuksen! Mahtavaa!
Oikeastaan en juuri jännittänyt tätäkään maratonia, sillä ensin se tuntui liian kaukaiselta jännitettäväksi, ja kun se tuli ajankohtaiseksi, oli jo sellainen härdelli päälle, ettei panikoinnille jäänyt aikaa. Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin, huomasin tuolla, ettei välttämättä kannata lähteä maratonille noin kauas, ellei sitten ole niin kaukana, että matka on muutakin kuin maratonia varten, kuten Roomassa. Tuntui ikävältä miettiä, mitä kaikkea maratonia varten pitää muistaa, ja raahata niitä kaikkia kamoja sitten junaan. Ja vielä ikävämmältä tuntui istua autossa takaisintulomatka, vaikka kyllähän se kävi ihan hyvästä lepuutuksestakin.
No, joka tapauksessa pääsin Turkuun asti ja juoksin minkä juoksin. Vanhempani olivat katsomassa. Juoksu kulki jälleen yllättävän hyvin. Aloin oikeastaan ensimmäistä kertaa ajatella, että pitkänmatkanjuoksu taitaa oikeasti olla mun laji. Nimenomaan sellainen pitkänmatkanjuoksu, jossa ei tavoitella huippuaikoja, mutta juostaan kuitenkin koko matka.
Kaikki meni hyvin muuten, mutta ainoastaan opasteissa oli puutetta. Kuten edellisellä maratonilla mainitsemani ohittelusääntö, mielestäni pitkänmatkanjuoksun perussääntö on myös se, että opasteet ovat niin selkeät, ettei tyhmäkään voi eksyä. Mulle nimittäin ei monessakaan kohdassa ollut ihan selvää, minne nyt pitää kääntyä. Lisäksi maratoonareita oli niin vähän, että juoksin pitkiä matkoja näkemättä ketään toista. Välillä joku vilahti horisontissa, välillä jonkun askeleet kuuluivat takana. Yhden kerran jäin odottamaan takana tulevaa, ja pohdimme sitten yhdessä, mihin tästä pitää kääntyä, eli syy ei edes ollut yksin minun vajavuudessani. Toisen kerran juoksin vähän aikaa henkeni kaupalla, että pysyin yhden edellä menijän kannoilla, mutta ei sekään pidemmän päälle ollut hyvä taktiikka.
No, maaliin selvisin kuitenkin, joten mitään peruuttamatonta ei tapahtunut.
Hauskinta oli, että viimeisillä kilometreillä, loppukiriä ottaessani, jouduin juoksemaan sellaisen kauppakadun läpi, jonka molemmin puolin oli ihmisiä tulvivia terasseja ja mainoksia halvasta jäätelöstä, kahvista ja munkista ynnä muusta. Koska ilma oli mainio, terassit tietty pursusivat virvokkeita nauttivia ihmisiä, jotka kannustivat innokkaasti ohi juoksevia. Mun teki mieli käydä tempaamassa jäätelö jonkun kädestä ja sanoa, että mä tarvin tätä nyt enemmän kuin sä. Hyvähän sieltä on kuulkaa huudella.
Eikä ne paidatkaan mitään vaaleansinisiä tänä vuonna olleet. Ne olivat keltaisia. Mutta kyllä sekin minulle kelpaa.
Sellanen juoksu se oli, ihan hyvä kokemus! Maalissa sai kassin täydeltä kaikennäköistä ja pullaa ja suklaatakin sai, ja kahviakin olisi saanut, mutta ei tolla kelillä ja varsinkaan sen hikoulun jälkeen juuri kahvia tehnyt mieli. Ajatus oli kuitenkin hyvä. <3
Tässä olivat siis lyhyenlaisesti minun kymmenen maratonia kattava historiani tältä erää. Ei muuta kuin seuraavia odottelemaan!
En aloita tätä jaarittelulla siitä, miten aloin ylipäätään harrastaa juoksua, sillä tää paisuisi ylimaallisiin mittoihin silloin. Voin kertoa siitä joskus toiste. En myöskään kerro tässä sen tarkemmin niistä kahdesta puolimaratonista, jotka juoksin ennen kokonaisia, vaan keskityn nyt tähän kunniakkaan kymmenluvun saavuttaneeseen täysmaraton-liutaan.
Aloittakaamme.
1. Elokuu 2009, Helsinki City Marathon, Helsinki. Monille ensimmäinen maraton muodostuu erityisen merkitykselliseksi, ja olenkin kuullut (varsinkin) muilta maratoonareilta paljon kysymyksiä siitä, millainen oli minun elämäni ensimmäinen maraton. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mulle tämä ensimmäinen ei ollut merkityksellisin eikä tärkein. Se oli hieno kokemus, mutta en nostaisi sitä jalustalle muihin verrattuna.
Tälle ensimmäiselle maratonille, kuten oikeastaan koko juoksu- ja maraton-harrastukseen, katson oikeastaan vain ajautuneeni. Juoksin monta vuotta yhdessä äitini kanssa ja sekä äitini että pari muuta sukulaistani olivat innokkaita maratoonareita. Minuun iskostettiin jo 14-vuotiaana ajatus maratonin juoksemisesta sitten, kun mulla siihen on lupa, eli täysi-ikäisyyden saavutettuani. Kasvoin siihen ajatukseen. En koe, että mua olisi painostettu millään tapaa. Kannustettiin kyllä, ja koska lähipiirissä oli maratoneja juoksevia henkilöitä, siitä alkoi hiljalleen muodostua omakin tavoite pitkällisen juoksuharrastuksen myötä.
Tälle maratonille lähtivät minun lisäkseni äitini, veljeni ja kummisetäni (äitini veli). Tämän kaltaiseen suureen ja suht kansainväliseenkin juoksutapahtumaan kannattaa ilmoittautua ajoissa, niinpä äitini ilmoittautui maratonia edeltävän joulun alla, ja kysyi siinä samalla, ilmoitetaanko minutkin. Koska olin täyttämässä tuon vuoden aikana 18, vastasin sen enempää ajattelematta myönteisesti, koska osallistumisestani oli puhuttu jo niin monta vuotta.
En muista edes jännittäneeni mitenkään erityisesti, sillä tuntui, kuin olisin tosiaan vain ajautunut kohti maratonia, ja aiemman oman kokemuksen puutteessa oli vaikea edes kuvitella, minkälainen kokemus se tulisi olemaan. Alusta lähtien periaatteeni on ollut, että en lähde metsästämään mitään aikoja, enkä yritä treenata mihinkään huipputuloksiin. Pääasia mulle on, että pääsee maaliin. Maratonin mittaisella matkalla se todella on saavutus.
Tuosta ensimmäisestä maratonista päällimmäiseksi on jäänyt kaiken kattava epätodellisuuden tunne. Juoksin ja juoksin, mutta vielä kolmenkymmenenkään kilometrin jälkeen en jotenkin voinut uskoa, että todella olen maratonilla. Juoksu kulki kevyesti, eikä mitään ongelmia tullut. Tai sitten en vain siinä ihmetyksessäni huomannut niitä ongelmia.
Maaliintuloni oli hienoin, mitä voi kuvitella. Juoksemassa oleville voi etukäteen kirjoittaa "terveisiä", joita kuuluttaja sitten lukee aina, kun ihminen lähestyy maalia. Äitini oli kirjoittanut minulle tällaisia terveisiä, jotka kuuluttaja sitten luki, kun tulin maalisuoralle. Mulla ei etukäteen ollut aavistustakaan tällaisesta mahdollisuudesta, joten ihmettelin suuresti kuuluttajan sanoja, kun hän alkoi selostaa, että "siellä lähestyy maalia vihreässä paidassa (kappas, mulla on vihreä paita)... (mitä, se sano mun nimen)... joka ei vielä muutama vuosi sitten ollut ollenkaan kiinnostunut liikunnasta, mutta on nyt juossut ensimmäisen maratoninsa! Ja aikahan oli..." Juoksin loppumatkan niin kovaa kuin pystyin, tuntui, että lennän. Maalisuoran molemmin puolin oli sankat väkijoukot yleisöä, kiisin maalisuoralla ihan yksin, ja kaikki ne ihmiset hurrasivat ja taputtivat minulle. Heilutin heille kättäni kuin joku kuninkaallinen.
2. Elokuu 2010, Helsinki City Marathon, Helsinki.
Ensimmäisen maratonini jälkeen ajattelin, että en välttämättä juokse enää enempää maratoneja. Olin innokas kokeilemaan, miten maraton sujuisi, miltä kokonaisen maratonin juokseminen tuntuisi, mutta ajattelin ensimmäisen jälkeen, että en välttämättä kaipaa sitä elämystä enää toista kertaa.
Lähes vuosi ensimmäisen maratonini jälkeen maratoonari-kummisetäni kuitenkin kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan Helsinki City Marathonille, jossa hän oli olosuhteiden pakosta päättänyt juosta hitaammin kuin yleensä, eli suurin piirtein samaa vauhtia, kuin minä vuosi sitten.
Aluksi epäröin, sillä ehdotus tuli aika lyhyellä varoitusajalla, enkä ollut ehtinyt valmistautua maratonin juoksemiseen fyysisesti enkä henkisesti samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, jolloin se oli ollut tiedossa jo kauan. Lisäksi tuolloin takana oli sellainen hellekesä, etteivät juoksulenkit olleet onnistuneet edes normaalin harrastuneisuuden nimissä, saati sitten maraton-treenauksen kannalta.
Juokseminen yhdessä maratoonari-kummini kanssa tuntui kuitenkin kivalta ajatukselta, ja lisäksi ajatus toisesta maratonista oli alkanut hiljaa kyteä mielessäni. Kaksi viikkoa ennen maratonia tein siis myönteisen päätöksen lähtemisestä.
Tuolloin oli pahin juoksukeli, jossa olen koskaan, ikinä, milloinkaan, maratoonannut. Ilma oli ukkosta enteilevän painostava, tukahduttava kuumuus, tuulenvirettäkään ei käynyt. Ei koko 42 kilometrin aikana. En ole koskaan kärsinyt nestehukan / suolan puutteen aiheuttamasta jalkojen kramppauksesta, mutta tuo oli ainut maraton, jolloin se oli jo lähellä. Joskus 30 kilometrin jälkeen hoin mielessäni, kuin Heikki Kinnunen muuan tunnetussa Youtube-videossa, pienellä muunnelmalla: rakkaat jalkani, älkää krampatko, älkää krampatko. Ja voi ihmettä, eivät ne alkaneet krampata.
38 km oli jonkinlainen rajapyykki. Aloin itkeä hiljaa mielessäni, sillä tuntui, että olen niin loppuun puristettu kuin voi olla, ja silti pitäisi vielä neljä kilometriä jaksaa. Neljä kilometriä ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä matkalta. Jouduin keskittymään jokaiseen askeleeseen, jouduin käskemään jalkojani joka kerta erikseen raahautumaan sen yhden juoksuaskeleen verran taas eteenpäin.
Silti, jokaisella näistä pahimman kriisinkin hetkistä, sain jollain ihmeen ilveellä kiskaistua kohteliaan hymyn huulilleni joka käänteessä. Se oli kummisetäni ja minun ensimmäinen yhteinen maraton, ja ainakin mulle se oli hieno ja mukava kokemus. Tuntui, kuin olisin juossut julkkiksen kanssa, sillä niin tunnettu kummisetäni on maraton-piireissä ja niin paljon kannustusta hän sai matkan varrella. Emme olleet koskaan aiemmin tehneet juurikaan asioita yhdessä, ja yhteinen maraton oli todella hieno kokemus. Silti varsinkin jälkikäteen tuntuu suorastaan koomiselta, että kaiken sen tuskan ja kuumuuden keskellä piti kaiken lisäksi pitää kohteliasta (tai edes jokseenkin kohteliasta) rupattelua yllä, ja repiä automaattisesti kohteliaisuushymy naamalle pahimmallakin hetkellä.
No, siitä turhasta kohteliaisuudesta kyllä päästiin seuraavilla yhteisillä maratoneilla.
Yleisesti HCM-tapahtumaa voi kehua ainakin maisemiensa puolesta. Varsinkin minun kaltaiselleni maalaisjuntille maraton-reitti oli hieno Helsinki-näköalakierros, ja mertakin sai ihailla. Tuolla toisella maratonillani juoksimme myös benji-hyppypaikan ohi, ja tein päätöksen sinne paluusta joskus. En tosin osannut ajatellakaan, että se haave toteutuisi parin vuoden kuluttua.
3. Maaliskuu 2011, Maratona di Roma, Rooma.
Toisen maratonini jälkeen päätin, että sekään ei jäisi viimeiseksi. Lisäksi olimme kummisetäni kanssa yhtä mieltä siitä, että voisimme vielä toistekin juosta yhdessä.
Vuoden 2011 uudenvuodenpäivänä kummisetäni sitten suunnitteli kevään maraton-reissujaan ja kysyi, lähtisinkö mukaan Roomaan tai Rotterdamiin. Tulin hulluksi ilosta jo pelkästä ajatuksesta, että pääsisin juoksemaan maratonin Roomassa.
Tuo oli ensimmäisen yliopistovuoteni kevät. Olin ensimmäistä kevättä uudessa kaupungissa, omillani, suhteellisen vieraiden ihmisten seassa, uusien, silloin kiivastahtisten opiskelujen härdellissä. Sairastuin pari viikkoa ennen Rooman-matkaa, kuume nousi 40 asteeseen, jota ei ole sattunut koskaan ennen sitä eikä sen jälkeen, ja perheessäni sattui toinenkin ikävä sairastapaus. Lensin siis lopulta Roomaan itku kurkussa, stressistä äärimmilleen pingottuneena ja kauhuissani, sillä olen matkustanut minimaalisen vähän, ja kummieni kanssa en ole matkustanut ikinä ennen.
Roomassa sai onneksi hengähtää pari päivää ennen maratonia. Maraton-jännitys iski vasta juoksua edeltävänä iltana, eikä silloinkaan juuri ehtinyt panikoida.
Maraton-aamuna söimme perinteisen italialaisen hotelliaamiaisen, eli leivoskahvit, ja sen päälle vielä pizzapalat, lähdimme sitten metroasemalle ja matkustimme juoksun lähtöpaikalle niin täydessä metrossa, että kaatumaan ei mahtunut, vaikka joutuikin seisomaan. Kaiken kruunasi lähes parimetrinen kummisetäni siellä väkijoukon yläpuolella hymyillen toteamassa, että "tää on näitä reissun kohokohtia".
Lähtöpaikalla se vasta hillitön väkijoukko olikin. Jos Helsinki City Marathon on suuri ja kansainvälinen, niin Rooma oli sitä ehkä potenssiin kolme. Lähtölaukauksen kajahdettua kesti kymmenisen minuuttia päästä edes lähtöviivan yli.
Pahin ryysis haihtui viimeistään puolivälin tienoilla, jonka jälkeen sai juosta pelkäämättä toisten kantapäitä tai kyynärpäitä. Myös Rooman maraton oli ihanteellinen turisteille, sillä sen laitamilla olivat kaikki kuuluisat nähtävyydet.
Rooman maratonilla sattui se suorastaan eeppiseksi mielessäni noussut välikohtaus, jonka aina kerron jokaiselle, joka vähänkin jaksaa korvaansa lotkauttaa. 38 km kohdalla kompastuin mukulakivikadulla pystyssä törröttäneeseen kiveen ja kaaduin. Jotenkin se kompurointi oli viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän kaiken kasaantuneen stressin ja paineen jälkeen. Nousin (tai oikeastaan mut nostettiin) ylös ennen kuin tuskin itsekään tajusin kaatumistani, ja sisälläni paloi mielipuolinen raivo, sellainen, jota en ole tuntenut ikinä ennen enkä sen jälkeen. Muistan ajatelleeni, että etenin punaisessa sumussa, kuten jotkut väkivallantekijät ovat kertoneet toimineensa. Nousin ja lähdin juoksemaan kohti maalia niin kovaa kuin ikinä jaloista lähti, olin niin vihainen, että halusin vain päästä pois maratonilta niin nopeasti kuin mahdollista, en välittänyt enää mistään mitään, juoksin ja juoksin vain, ja ruoskin itseäni juoksemaan aina kovempaa. Huusin kaikki tuntemani kirosanat niin kovaa kuin ääntä lähti, luettelin ne kerta toisensa jälkeen, ja kummisetäni sanoi myöhemmin, ettei hän tiennyt, että mä osaan kirota sillä tavalla. Juoksin ja huusin ja raivosin, ja kummisetäni nauroi vieressä. Kaikki sen jälkeiset kilometritolpat jäivät huomaamatta, oikeastaan aivan kaikki jäi huomaamatta loppumatkasta. Muistan ikuisesti saapumisemme jonkun sellaisen suoran päähän, minkä toisessa päässä häämötti ihan maalin näköinen paikka. Vetäisin viimeisen loppukirin, ja maaliviivan ylitettyämme käännyin kysymään kummisedältäni, ollaanko me nyt maalissa. En voinut uskoa, että maali oli yhtäkkiä siinä, en ymmärtänyt, mihin ne viimeiset neljä kilometriä katosivat.
Sitten aloin itkeä, eikä siitä itkusta tullut loppua, vaikka smurffiksi pukeutunut palautusjuomien jakaja tuli halaamaan, likisti mut itseään vasten ja kyseli monta kertaa englanniksi, oliko tää mun ensimmäinen maraton, kummisetäni haki minulle ja itselleen tuulensuojaviitat, kummitätini otti kuvia meistä, taistelimme tiemme väkijoukosta metroasemalle, metroon ja hotellille, jossa valloitin ensimmäisenä suihkuhuoneen.
Valtava onnellisuus syöksähti päälleni vasta suihkun jälkeen.
4. Syyskuu 2011, Finlandia Marathon, Jyväskylä.
Vuotta ennen tuota ensimmäistä Finlandia Marathonia aloitin opinnot Jyväskylässä ja päätin silloin, että seuraavana vuonna osallistuisin Finlandia Marathonille, josta meille lupailtiin opiskelija-alennustakin. Tämä oli ensimmäinen maraton, jonne hoidin sekä ilmoittautumisen että maksamisen täysin yksin ja omatoimisesti. Samalla tämä oli myös ihka ensimmäinen maraton, jonne lähdin yksin, ilman ketään seuralaista ja tukijaa.
Juuri siksi ehkä jännitin enemmän kuin koskaan. Maraton-päivän aamuna en ollut saada palaakaan alas. Muistan elävästi aamukahvikupin ja näkkileivän, jota epätoivoisena koetin nakertaa, ja sen paniikin, siitä näkkileivän aiheuttamasta huonosta olosta ja kaikesta muusta. Olo oli kuin maailmanlopun edellä, olin varma, ettei siitä tulisi yhtään mitään.
Lähtöpaikalla vallitseva tunne oli hämmennys, joka johtui juoksijoiden vähyydestä. Helsingin ja Rooman jälkeen tuntui suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki maratoonarit mahtuivat osapuilleen samalle viivalle. Vanhempani seurasivat lähtöä yleisön puolelta ja vain hetki ennen lähtölaukausta kajahti Finlandia-hymni soimaan. Juuri Finlandia-hymnin vuoksi Finlandia-maratonin lähtö on mielestäni hienompi kuin missään muualla.
Sain myös juosta aika tavalla yksin. Jatkuvasti näin kyllä jonkun juoksevan jossain edelläni, tai joku juoksi ohitseni tai takanani, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut tempoa eteenpäin suuressa väkijoukossa eikä varoa toisia. Ainakin kahdella ensimmäisellä Finlandia-maratonillani tuli myös erityisen hienosti esiin tällaisten juoksutapahtumien yhteishenki: tuntemattomatkin juoksijat kannustavat toisiaan. Tsemppihuutoja satelee puolin ja toisin ja kaikin tavoin on läsnä se samassa veneessä olemisen yhtä aikaa epätoivoinen ja jotenkin tarunhohtoinen tuntu.
Finlandia-maratonien vastaansanomaton positiivinen puoli on myös reitin tasaisuus ja kauneus, jonka vuoksi tuota tapahtumaa voi suositella kaikille. Reitillä ei ole sen enempää jyrkkiä ylä- kuin alamäkiäkään, ja se kulkee pitkälti rantaa myöten. Saa ihailla luontoa ja järveä, ja minulle tietysti vielä kodiksi muuttunutta maisemaa.
Tuolla maratonilla minua kannustivat äitini, isäni ja veljeni, jotka hurrasivat milloin Kuokkalan sillalla ja reitin varrelle ripotelluilla penkeillä. Lisäksi minulle merkitsi erityisen paljon se, että opiskelukaverini olivat löytäneet tiensä reitin varrelle, epävakaasta ja ikävästä säästä huolimatta. 12 km kohdalla, metsän reunustamalla pyörätiellä ihmettelin jo kaukaa, keitä nuo tien varressa haahuilevat tyypit ovat, ja vasta lähempää, kannustushuudot kuullessani, tunnistin heidät. Tulin tosi iloiseksi, sillä en ollut osannut odottaa heitä ollenkaan.
Toinen opiskelukaverijoukkio oli majoittunut rantanurmelle omien sanojensa mukaan "krapuloimaan" edellisen illan juhlimisen tienoilta. Kärsin juuri suuresta 38 km ohittamisen epätoivosta, kun kuulin sivusta heidän huutonsa ja uusi voima virtasi jäseniini. Se oli todellinen keidas aavikolla -elämys.
Maaliin tullessani kuulin tehneeni ennätyksen, ja suorastaan järkytyin siitä. Äitini sanoi kyllä huomanneensa, että juoksin kovempaa kuin aiemmin, mutta hän ei ollut huomauttanut asiasta, että oma rytmini ei sotkeutuisi. Maalissa minulle siis selvisi, miksi välillä juoksun aikana oli ollut paljon normaalia tuskaisempi olo.
Finlandia-maratonilta maaliin tullessa käteen ojennetaan muovikassi, jossa on mitali ja kaikenlaisia ruokatarpeita. Opiskelijalle se merkitsee suurin piirtein viikon ruokatarpeita, eli hinta-laatusuhde on tuolla kyllä todellakin kohdallaan.
Kaiken kaikkiaan tämä maraton on minulle ehkä kaikkein paras kokemus kaikista juoksuistani, paitsi ennätyksellisyytensä vuoksi, myös siksi, että kaikki oli hyvin, järjestelyt ansaitsivat kaikkinensa kiitosta ja reitin varrella oli valtavan paljon ihania kannustajia. Tietysti tämä oli erityisen hieno kokemus myös siksi, että se oli ensimmäinen täysin yksin ja itsenäisesti toteutettu juoksu.
Ainut negatiivinen muisto, joka tähän maratoniin liittyy, on sitä seuraava päivä. Maraton-päivän iltana tein virheen, josta olen kyllä ottanut opikseni, nimittäin lähdin opiskelukavereideni kanssa baariin. Seuraavana päivänä olin kipeämpi kuin ikinä, joka paikkaa särki ja kolotti niin tuskallisesti, että en ollut päästä liikkumaan yhtään mihinkään. Jo jääkaapille raahautuminen tuntui urheilusuoritukselta. Vielä seuraavanakin päivänä, jolloin minun oli pakko ajaa pyörällä neljän kilometrin matka yliopistolle, jokainen polkaisu tuntui kuin puukolla olisi isketty lihakseen. Teki mieli oksentaa silkasta kivusta.
Tarinan opetus: älkää lähtekö bilettämään maratonin jälkeen.
5. Lokakuu 2011, Åland Marathon, Ahvenanmaa.
Muutama viikko neljännen maratonini jälkeen, eräänä leppoisana sunnuntaiaamuna, kummisetäni soitti ja kysyi, haluaisinko lähteä Ahvenanmaalle maratoonaamaan. Jossain ihmeellisessä sunnuntaiaamun petollisessa onnellisuushumussa vastasin kyllä, ennen kuin ehdin edes sisäistää asiaa. Ja niin sitä mentiin.
En ehtinyt juuri jännittää enkä ajatella tuota maratonia, sillä tuona syksynä opiskelut olivat aika hektisiä. Vielä lähtöpäivän aamunakin kirjoittelin jotain raporttia opiskeluihin liittyen. Sitten lähdimme vanhempieni kanssa kummieni luo, josta jatkoimme matkaa Turkuun. Turussa hyppäsimme laivaan, matkasimme Ahvenanmaalle, katselimme vähän ympärillemme, kävimme syömässä ja menimme hotelliin nukkumaan. Aamulla nousimme aikaisin ylös ja suuntasimme aamupalalle. Tuo aamupala on jäänyt erityisen mukavana kokemuksena mieleeni: hotellin aamupalasali oli täyttynyt maratoonareista. Syödessä keskustelin ja vaihdoin kokemuksia jo aika asiantuntevasti noiden sielunkumppanieni kanssa.
Ja sitten vedettiin juoksureleet päälle ja lähdettiin. Ei ollut aikaa pysähtyä ajattelemaan eikä jännittämään.
Ahvenanmaalla oli mielestäni mukavin reitti: ensin juostiin 21 kilometriä suoraa tietä, ja sitten käännyttiin ympäri ja juostiin samaa tietä takaisin. Kuulostaa epäilemättä tylsältä, mutta ainakin minulle se oli maratonin mittaisella matkalla lohdullinen ajatus. Liian usein maraton-reitit näyttävät etukäteen kartalla niin pitkiltä, että käsityskyky ei riitä, epätoivo iskee, kun joku kartoista ymmärtävä selostaa, mihin ensin mennään ja missä sitten käydään kääntymässä ja mikä kierretään ja mistä tullaan takaisin minnekin ja missä tehdään minkäkinlainen kiepaus. Itse ainakin olin vielä hyvissä voimissa puolivälin kohdalla, jolloin käännyimme ympäri. Tuntui ihanalta, ettei tarvitse kuin juosta vain samaa tietä takaisin sinne mistä lähdettiin ja se on siinä.
Tuolla maratonilla mulla sujui ihmeekseni todella hyvin ja kivuttomasti 30 kilometrin rajapyykkiin asti. Sen jälkeen jokainen kilometri oli täyttä tuskaa. 35 km kohdalla halusin itkeä ensimmäisen kerran, mutta päätin, että koska en ole ennenkään itkenyt ennen kolmekasia, annan itselleni nytkin luvan itkeä vasta 38 km kohdalla. Purin siis vain hammasta.
38 km kohdalla itkua oli sitten patoutunut jo liikaa, ja kun aioin aloittaa hiljaisen kyynelehtimisen, purskahti ilmoille sellainen epätoivon ulvaisu, että kaikki vieressä juoksijatkin pelästyivät. Kummisetäni maalissa toteamien sanojen mukaan "meillä oli kolmekasin kohdalla herkkä hetki". Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kiinni hengitysrytmiin, eikä auttanut muu, kuin jatkaa eteenpäin, vaikka kuinka sattui.
Tähän kuvaan tiivistyy mielestäni koko viimeisten kilometrien kurjuus, matkaanlähtö viimeiseltä huoltopisteeltä kohti maalia:
Totta puhuen kuvassa näkyy toisiksi viimeinen huoltopiste, sillä viimeiselle emme enää malttaneet pysähtyä. Emme siitä huolimatta, että se oli koko maraton-historiani ainut huoltopiste, jolla oli tarjolla suklaata. Kummisetäni nimittäin huijasi minua, että jos emme nyt juoksisi kovempaa, emme enää ehtisi laivaan, joka lähtisi takaisin kohti Turkua. Tosiasiassa hän oli vain päättänyt teettää mulla uuden ennätyksen. Ja ennätys tuli. 4 tuntia ja 26 minuuttia, kaikkien aikojen nopein maratonini.
Ahvenanmaalla oli myös todella mukava maaliintulo: maalissa sai kahvia ja pullaa tavallisesti jaettavien palautusjuomien ja proteiinipatukoiden sijasta. Oi sitä autuutta, kun kerrankin sai ahmaista hyvällä omalla tunnolla ison, tuoksuvan, makean korvapuustin ja lokakuun viimeisen päivän kylmyydessä ja tuulessa tarjottiin kuumaa kahvia. <3 <3
6. Huhtikuu 2012, Tuusulanjärven maraton, Tuusula
Tuusulanjärven maraton oli ollut haaveenani jo jonkin aikaa, sillä siellä olin aikoinani juossut ensimmäiset puolimaratonini. Niinpä ilahduin, kun kummisetäni maksoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi.
Maraton-päivän aamuna autossa matkalla koetin napsia ruissipsejä, välipalakeksejä ja miniluumutomaatteja. Joka paikkaa särki jo valmiiksi. Tuijotin auton ikkunasta ohi kiitävää moottoritietä ja ainut ajatukseni oli, että tästä ei hyvä seuraa. Olin kriiseillyt koko kevään sekä rakkaan koiramme sairastumista ja kuolemaa että ihmissuhdekuvioiden kivuliaisuutta, enkä ollut ehtinyt juoksutreenata tarpeeksi.
Tästä maratonista ei ole jäänyt mieleen mitään kovin ihmeellistä. Ärsyynnyin rakennustöistä, joita reitillä piti väistellä ja varoa. Askel kangerteli 28 km asti, jolloin lihakseni yhtäkkiä heräsivät eloon kuin taikaiskusta. Viimeiset 14 km olivat suhteellisen keveitä pitkäksi venyneen alkuverryttelyn päätteeksi. Äiti, isä ja Pietu olivat yleisönä.
Maalissa sain ilokseni suklaanmakuista palautusjuomaa gorillalta, johon Pietu kehitti rakkaussuhteen ensisilmäyksellä.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että Tuusulanjärven maraton on mukavampi puolimaratonina. Puolimaratoonarit kiertävät Tuusulanjärven vain kerran, jolloin siitä vielä jaksaa iloita. Toinen kierros päälle alkaa jo turhauttaa.
7. Syyskuu 2012, Finlandia Marathon, Jyväskylä.
Kun Finlandialle toukokuussa 2012 tarjottiin taas opiskelija-alennusta, en epäröinyt hetkeäkään ilmoittautumistani. Edellisestä vuodesta oli jäänyt todella hyvät muistot.
Vaikka maraton oli minulle jo tuttu, jännitin taas aivan liikaa. Maraton-päivän aamuna olin oksentaa jännityksen vuoksi. Kaiken lisäksi meille tuli niin kiire, että emme ehtineet etsiä edes parkkipaikkaa: isäni jäi etsimään, äiti ja minä lähdimme lähtöpaikalle. Lähtöviivalle ilmaantui ilokseni myös eräs opiskelukaverini kannustamaan, vaikka en ollut osannut sitä yhtään odottaa.
Tuolla maratonilla seurasin melkein loppuun asti neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksijaa. Se oli taas ihan erilainen ja mukava kokemus täysin yksin juoksemisen sijasta. Sää oli jälleen epävakainen: välillä satoi jopa rakeita taivaan täydeltä. Siitä huolimatta myös ihanat opiskelukaverini olivat jälleen tulleet tsemppaamaan: yksi odotti puolivälin tienoilla sadevaatteisiin viimeiseen päälle pakkautuneena ja toiset 41 km kohdalla, jossa oli jo jotain koomista. Näin heidät jo pitkältä, tulla hölkötin viimeisillä voimanrippeilläni, eikä sillä hetkellä näkynyt ketään muuta juoksijaa. Ollessani kohdalla henkäisin, että "kilometri enää!" "Hyvin menee!" vastaus tuli kuorossa.
Tulin maaliin tavoiteaikajuoksijan kirittämänä. Maalissa kohtasin vielä pari opiskelukaveriani, jotka halasivat ja onnittelivat. Värjöttelimme kaatosateessa hetken saavutuksestani iloiten ja sitten lähdin vanhempieni kanssa kotiin, edellisestä vuodesta viisastuneena.
8. Toukokuu 2013, Uusi Lahti -juoksu, Lahti
Keväällä 2013 aloin jo huolestua, kun uutta maratonia ei vain ilmaantunut näköpiiriin, ja mieli paloi taas juoksemaan. Tuusulanjärvelle en halunnut, sillä se osui synttäriviikonlopukseni. Kun kummisetäni sitten toukokuun alussa ehdotti Lahden maratonia, innostuin heti.
Tämä maraton tuli lyhyellä varoitusajalla, ja vaikka olinkin heti valmis, aloin myös heti panikoida. Pelkäsin, että en ole treenannut tarpeeksi, ja muutenkin ehdin jo pelätä ihan kaikkea mahdollista.
Lähtöön kuitenkin selvittiin, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Tuolla maratonilla saimme seuraa myös eräästä aiemmin tuntemattomasta juoksijasta, joka oli bongannut meidät jo aiemmilta maratoneilta, muun muassa Tuusulanjärveltä. Minusta oli hauskaa, että aloin jo kuulua niihin, jotka tunnistetaan. Puhuimme siitä, että ns. "elämäntapamaratoonarit" kohtaavat toisensa lähes joka juoksussa, sillä monissa tapahtumissa puolimaratoonareita on paljon enemmän, ja täysmaratoonarit ovat sitä vähän pienempää, jokseenkin samaa joukkoa joka tapahtumassa.
Reitti oli jälleen kaunis, pääsimme juoksemaan veden äärelle. Tämäkin reitti oli lisäksi melko tasainen. Reitti siis ansaitsi kiitosta.
Tuona päivänä oli hyvä pyykinkuivatusilma. Aurinko paistaa helotti kauniisti siniseltä taivaalta aivan tauotta, oli ehkä ensimmäinen sen kevään kesäinen päivä. Välillä kävi pieni tuulenhenkäys. Voin todeta, että myös maratoonarin elimistön kuivatukseen ilma oli ihanteellinen. Aina, kun hikeäkin nousi pintaan, tuulenpuuska pyyhki sen pois. Loppua kohden alkoi käydä aika tuskalliseksi.
Pääsimme tulemaan maaliin siniselle urheilukentälle. Lapsena näin joskus telkkarissa sinisen urheilukentän ja siitä lähtien olen toivonut, että saisin joskus itsekin juosta tuskaisen punaisen kentän sijasta lempeän sinisellä. Nyt se toive toteutui.
Maalissa meille tarjottiin vihanneskeittoa, joka oli ihan hyvää. Kummisetäni löysi vanhan tuttunsa, miehen, jonka maraton-hulluudesta ei voi puhua edes samana päivänä esimerkiksi minun kanssani. Tämä mies kertoi olleensa edellisenä päivänä sellaisessa tapahtumassa, jossa oli ollut 24 tuntia aikaa juosta niin monta maratonia kuin ehti, halusi, jaksoi tai viitsi. Tuo mies oli ehtinyt juosta "vain kolme", koska "oli ollut kiire tänne Lahteen". Siinä hän sitten kastoi ruisleipää keittoon ja totesi, että pitää alkaa valmistautua jo seuraavaan, joka starttaa muutaman tunnin kuluttua. Itse ajattelin siinä vaiheessa, että en juoksisi enää ikinä askeltakaan, ja mua oksetti kuunnellakin tuollaista puhetta.
Matka kotiin oli pitkä ja tuskainen. Makasin tulikuumassa autossa henkitoreissani ja mietin, onko mulla koskaan ollut näin paha olo. Ensimmäiseksi kotiin päästyämme otin vaatteet pois ja menin pihalammikkomme kylmään rantaveteen makoilemaan. Vesi oli tuntunut niin kylmältä, että vielä sinä keväänä en ollut kunnolla uinut, mutta siinä hetkessä lojuminen rantavedessä tuntui enemmän kuin täydelliseltä. Vasta pitkän jäähdyttelyn jälkeen raahauduin suihkuun.
9. Syyskuu 2013, Finlandia Marathon, Jyväskylä
Toki olin jo perinteen vuoksi ilmoittautunut Finlandia Marathonille.
Tätä maratonia jännitin edellisenä päivänä, mutta lähtöaamuna olin jo suhteellisen rauhallinen. Heti lähdössä joku mies alkoi neuvoa minua sopivasta kengännauhojen pituudesta. Alkoi ärsyttää.
Tämä maraton meni oman juoksun ja kuntoni kannalta hyvin. Missään vaiheessa ei tullut ylipääsemättömän oloisia kipu- tai epätoivotiloja. Huumori lensi vielä viimeisillä kilometreillä. Kaiken kaikkiaan tää tapahtuma ja ylipäätään maratonin juokseminen tuntui käyvän jo aika rutiinilla.
Tämän vuoden Finlandia oli samalla myös SM-maraton, eli siellä oli normaalia enemmän porukkaa. Kun aiemmin olen ylistänyt Finlandia Marathon -tapahtumaa aina ja kaikille, tänä vuonna mulle ei jäänyt yhtä hyvää muistoa. Puolimaratoonareiden (joita oli jälleen enemmistö) ja täysmaratoonareiden lähdöt oli esimerkiksi porrastettu sillä tavalla typerästi, että olimme tulossa maaliin yhtä aikaa. Toisin sanoen, siinä vaiheessa kun kaikkensa antaneet, hitaammat täysmaratoonarit punnertavat viimeisiä kilometrejään kohti maalia, kovaa juoksevat puolimaratoonarit rynnistävät täyttä vauhtia ohi niin, että ryminä vain kävi. Itsekin sain viimeisten kymmenen kilometrin aikana koko ajan vilkuilla olkapääni yli ja hypellä sitten ojaan puolimaratoonareiden tieltä. Puolimaratoonarit tömistivät sieltä kuin joku villieläinlauma, suurensuurissa ryhmissä, kovaa vauhtia, hullunkiilto silmissä kohti maalia, välittämättä pätkääkään siitä, jääkö joku maratoonari alle vai ei. Todennäköisesti he olisivat juosseet ylitseni, jos en olisi koko ajan pitänyt varaani ja väistellyt. Kiitin monta kertaa onneani siitä, että olin vielä niin hyvässä kunnossa, että jaksoin olla skarppina ja väistellä, mutta kammottaa kyllä ajatella niitä, jotka eivät olleet siinä kunnossa. Niitäkin nimittäin aina on. Ja jokaisen juoksijan pitäisi tietää, että nopeampi väistää. Se on niin perussääntö, että en voi käsittää, miksei se joidenkin kalloihin ole painunut. Jos haluaa ohittaa, pitää huomioida toiset. Jos ei halua huomioida toisia, ei tarvitse ängetä juoksutapahtumiin. Voi juosta ihan itsekseen.
Viimeisellä kolmella kilometrillä nuo puolimaratoonari-idiootit olivat nostattaneet minussa sellaisen raivon, että en voinut olla ottamatta loppukiriä. Juoksin maaliin samaa tahtia niiden hullujen villilaumojen kanssa, en antanut enää kenenkään ohittaa itseäni. Vauhdin nopeutuessa myös raivoni kasvoi entisestään, ja maalisuoralle tulin suorastaan mielipuolisena. Isäni on saanut vangittua kameraan ehkä hienoimman loppukirin, joka mulla koskaan on ollut, ainakin askeleen mitan puolesta:
Maaliin saavuttuani olin ehkä sekunnin hyväntuulinen, mutta sitten raivostuin uudestaan, sillä olin pettynyt aikaani. Olin luullut juosseeni paremman ajan, mutta aika olikin ollut hitaampi kuin millään aiemmalla Finlandia Marathonilla. Sitten ahdistuin siitä, että annoin itseni välittää ajasta, sillä eihän ajan pitäisi olla tärkeä asia. Maaliintulo on kaiken ydin. Mutta niin siinä sitten kävi, että matkustin vihaisena kotiin, ja tulin paremmalle tuulelle vasta, kun olin syönyt kunnolla.
10. Kesäkuu 2014, Paavo Nurmi -Marathon, Turku.
Myös Turussa juostavaa maratonia olin pohtinut kauan etukäteen, sillä Turku on mielestäni niin hieno kaupunki. Lopullisen päätöksen tein, kun näin kummisedälläni Paavo Nurmi -maratonilta saadun, vaaleansinisen paidan. Päätin, että tuollainen paita minunkin on saatava. Kuten näette, haen aina pätevät perusteet sille, mihin lähden maratoonaamaan.
Viime helmikuussa, eräänä yönä, tulin sitten ajatelleeksi, että mitä sitä sen enempää pohtimaan tai viivyttelemään. Otin ja ilmoittauduin Turkuun maratonille. Sekin tuntui ihan huikealta, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun ilmoittauduin omatoimisesti minnekään muualle kuin jo tutuksi tulleelle Finlandialle. Ehdottomana plussana haluan mainita, että Paavo Nurmi -maratonistakin sai opiskelija-alennuksen! Mahtavaa!
Oikeastaan en juuri jännittänyt tätäkään maratonia, sillä ensin se tuntui liian kaukaiselta jännitettäväksi, ja kun se tuli ajankohtaiseksi, oli jo sellainen härdelli päälle, ettei panikoinnille jäänyt aikaa. Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin, huomasin tuolla, ettei välttämättä kannata lähteä maratonille noin kauas, ellei sitten ole niin kaukana, että matka on muutakin kuin maratonia varten, kuten Roomassa. Tuntui ikävältä miettiä, mitä kaikkea maratonia varten pitää muistaa, ja raahata niitä kaikkia kamoja sitten junaan. Ja vielä ikävämmältä tuntui istua autossa takaisintulomatka, vaikka kyllähän se kävi ihan hyvästä lepuutuksestakin.
No, joka tapauksessa pääsin Turkuun asti ja juoksin minkä juoksin. Vanhempani olivat katsomassa. Juoksu kulki jälleen yllättävän hyvin. Aloin oikeastaan ensimmäistä kertaa ajatella, että pitkänmatkanjuoksu taitaa oikeasti olla mun laji. Nimenomaan sellainen pitkänmatkanjuoksu, jossa ei tavoitella huippuaikoja, mutta juostaan kuitenkin koko matka.
Kaikki meni hyvin muuten, mutta ainoastaan opasteissa oli puutetta. Kuten edellisellä maratonilla mainitsemani ohittelusääntö, mielestäni pitkänmatkanjuoksun perussääntö on myös se, että opasteet ovat niin selkeät, ettei tyhmäkään voi eksyä. Mulle nimittäin ei monessakaan kohdassa ollut ihan selvää, minne nyt pitää kääntyä. Lisäksi maratoonareita oli niin vähän, että juoksin pitkiä matkoja näkemättä ketään toista. Välillä joku vilahti horisontissa, välillä jonkun askeleet kuuluivat takana. Yhden kerran jäin odottamaan takana tulevaa, ja pohdimme sitten yhdessä, mihin tästä pitää kääntyä, eli syy ei edes ollut yksin minun vajavuudessani. Toisen kerran juoksin vähän aikaa henkeni kaupalla, että pysyin yhden edellä menijän kannoilla, mutta ei sekään pidemmän päälle ollut hyvä taktiikka.
No, maaliin selvisin kuitenkin, joten mitään peruuttamatonta ei tapahtunut.
Hauskinta oli, että viimeisillä kilometreillä, loppukiriä ottaessani, jouduin juoksemaan sellaisen kauppakadun läpi, jonka molemmin puolin oli ihmisiä tulvivia terasseja ja mainoksia halvasta jäätelöstä, kahvista ja munkista ynnä muusta. Koska ilma oli mainio, terassit tietty pursusivat virvokkeita nauttivia ihmisiä, jotka kannustivat innokkaasti ohi juoksevia. Mun teki mieli käydä tempaamassa jäätelö jonkun kädestä ja sanoa, että mä tarvin tätä nyt enemmän kuin sä. Hyvähän sieltä on kuulkaa huudella.
Eikä ne paidatkaan mitään vaaleansinisiä tänä vuonna olleet. Ne olivat keltaisia. Mutta kyllä sekin minulle kelpaa.
Tässä olivat siis lyhyenlaisesti minun kymmenen maratonia kattava historiani tältä erää. Ei muuta kuin seuraavia odottelemaan!
tiistai 1. heinäkuuta 2014
Oi ihana heinäkuu
Olen ollut jo monta päivää peräkkäin niin iloinen ja onnellinen, kuin olla saattaa.
Sitä se maraton teettää.
Se on jälleen yksi niistä monista suurista syistä, miksi vuodesta toiseen jaksan harrastaa maratoonailua, lähteä pitkälle kidutusmatkalle toisensa jälkeen, aina uudestaan ja uudestaan. Siitä tulee niin hyvä olo. Erään kunnioittamani maraton-konkarin mukaan maraton on "kuin pullon kossua joisi". En itse olisi ihan sanasta sanaan samaa mieltä, mutta tiettyjä yhtymäkohtia löydän kuitenkin. Maratonin jälkeinen päivä on usein kuin kuolemallisessa krapulassa: joka paikkaa särkee, nestehukka on huutava, olo niin heikko, ettei eväänsä pysty lotkauttamaan ja usein vielä oksettaakin. Alkoholille käänteisesti tätä huonoa oloa ei kuitenkaan seuraa tai sen rinnalla ei kulje minkäänlainen henkinen morkkis. Päinvastoin, maratonia seuraa sellainen humalatilaan verrattava euforia, joka kantaa kaiken tuon darraolon yli ja vielä kauas sen jälkeen.
Tämä hyvä olo on herättänyt mut miettimään, onko vielä koko kuluvana vuonna ollut näin montaa, tai edes kahta, peräkkäistä päivää, jona olisin ollut tällä tavalla iloinen ja ylpeä itsestäni ja omista saavutuksistani. Olen suorastaan ihmetellyt olotilaani, halunnut käännellä sitä käsissäni ja tarkastella joka kulmasta, niin uudelta ja oudolta se tuntuu, kuin en olisi koskaan ennen kokenut, tai kuin olisin kokenut joskus niin kauan sitten, etten enää muista.
Olen jo alkanut pelokkaana odottaa, mitä tästä seuraa. Milloin tästä sitten taas pudotaan ja laahaudutaan taas maan kurassa ja loassa sellaisia taipaleita, joille ei loppua näy, ja joilla jokainen lyhytkin eteenpäinkiskaisu repäisee uuden ammottavan haavan jo ennestään vereslihalla kytevään nahkaan.
Voisinpa säilöä tämän hyvän olotilan purkkiin. Ja tulevina aikoina, aina silloin tällöin, avata kannen ja haistella, saada edes hippusen tästä ilosta niihin tuleviin hetkiin.
Sitä se maraton teettää.
Se on jälleen yksi niistä monista suurista syistä, miksi vuodesta toiseen jaksan harrastaa maratoonailua, lähteä pitkälle kidutusmatkalle toisensa jälkeen, aina uudestaan ja uudestaan. Siitä tulee niin hyvä olo. Erään kunnioittamani maraton-konkarin mukaan maraton on "kuin pullon kossua joisi". En itse olisi ihan sanasta sanaan samaa mieltä, mutta tiettyjä yhtymäkohtia löydän kuitenkin. Maratonin jälkeinen päivä on usein kuin kuolemallisessa krapulassa: joka paikkaa särkee, nestehukka on huutava, olo niin heikko, ettei eväänsä pysty lotkauttamaan ja usein vielä oksettaakin. Alkoholille käänteisesti tätä huonoa oloa ei kuitenkaan seuraa tai sen rinnalla ei kulje minkäänlainen henkinen morkkis. Päinvastoin, maratonia seuraa sellainen humalatilaan verrattava euforia, joka kantaa kaiken tuon darraolon yli ja vielä kauas sen jälkeen.
Tämä hyvä olo on herättänyt mut miettimään, onko vielä koko kuluvana vuonna ollut näin montaa, tai edes kahta, peräkkäistä päivää, jona olisin ollut tällä tavalla iloinen ja ylpeä itsestäni ja omista saavutuksistani. Olen suorastaan ihmetellyt olotilaani, halunnut käännellä sitä käsissäni ja tarkastella joka kulmasta, niin uudelta ja oudolta se tuntuu, kuin en olisi koskaan ennen kokenut, tai kuin olisin kokenut joskus niin kauan sitten, etten enää muista.
Olen jo alkanut pelokkaana odottaa, mitä tästä seuraa. Milloin tästä sitten taas pudotaan ja laahaudutaan taas maan kurassa ja loassa sellaisia taipaleita, joille ei loppua näy, ja joilla jokainen lyhytkin eteenpäinkiskaisu repäisee uuden ammottavan haavan jo ennestään vereslihalla kytevään nahkaan.
Voisinpa säilöä tämän hyvän olotilan purkkiin. Ja tulevina aikoina, aina silloin tällöin, avata kannen ja haistella, saada edes hippusen tästä ilosta niihin tuleviin hetkiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)