Viikko 51: Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

 Tänä vuonna musiikillisesti koskettavin elämys oli Paula Vesalan kappale Kirje joulupukille. 

Siinä on tällainen kertosäe:

Tänä vuonna en toivo tavaroita

toivon että oltais kaikki terveinä.

Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

sekä toisistamme välittämistä. 

Siinä myös kysytään joulupukin jaksamisen tilaa ja sitä, voisiko laulaja tulla napapiirille joulupukkia auttamaan. 

Sanat tiivistävät tämän vuoden omia joulutunnelmiani.

Tänä vuonna en toivo tavaroita. Toivoisin vain rauhaa ja toisistamme välittämistä. 

Toivoisin maailmanrauhaa. 

Toivoisin, että nyt ja jatkossa voisin itse auttaa enemmän muita. 

Toivoisin lisää välittämistä ihmisten välille.

Toivoisin myös rauhaa niiltä sisäisiltä ääniltä, jotka viime aikoina ovat huutaneet minulle, kuinka huono olen. Etukäteen olen ajatellut olevani varmasti onnellinen tänä vuonna tähän aikaan, mutta en valitettavasti ole ollut kovin onnellinen. 

Juoksin tänä iltana lenkin pimeässä ja lumisateessa, otsalamppu otsalla ja nastalenkkarit jalassa ja kuuntelin Raskasta joulua -musiikkia. 

Aiemmin päivällä kävin viemässä kynttilän äitini äidin haudalle, kuten olen tehnyt viime vuosina joka joulu. Tänä vuonna tein sen jo nyt, sillä olen lähdössä jouluksi pois täältä. 

Hautausmaalla kävellessä lumimyrsky piiskasi vasten kasvoja ja kengät liukastelivat käytävällä hautakivien välissä. 

Hautakivi oli lumen peitossa niin, että jouduin vähän kaivamaan sitä esiin. Minulla ei tietenkään ollut mitään kaivuuvälineitä, joten pyyhin hautakiveä ihan vain käsilläni. Kurottelin hautausmaan käytävältä, yritin siivota lumia pois käsin, horjahtelin lumipenkalla ja nauroin vähän, koska tilanteessa oli jotain koomista. Tuntui siltä, että äitini äiti ehkä nauroi kanssani. 

Myrskytuulessa kynttilää oli vaikea saada syttymään. Lopulta se onneksi onnistui. Kynttilä jäi palamaan kiven viereen lumikuoppaan, hyvään tuulensuojaan. 

Käännyin vielä kauempaa katsomaan, ja kynttilän liekki paloi vakaasti. 

Ajattelin, että se oli ehkä paras jouluni hetki tänä vuonna. 

Viikko 50: Tyhmiä kysymyksiä ei ole - vai onko?

 Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa. Olen usein itsekin työelämän tilanteissa sanonut niin, ja tarkoittanut sitä. Olen joskus myös lukenut tuohon sanontaan jonkun vastauksia koskevan jatkeen, mutta en nyt muista sitä. Se menee jotenkin niin, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta vastauksissa saattaa olla vikaa. 

Kymmenisen vuotta sitten Facebook-päivityksissä kiersi jonkun kirjoittama postaus, jonka moni oli kokenut omakseen ja kopioinut omaan profiiliinsa. Kirjoituksen ydinajatus oli, että ihmiset eivät koskaan lopeta kyselemistä. 

Jos opiskelet, ihmiset kysyvät, koska valmistut ja millaisiin töihin valmistut. 

Jos olet työtön, ihmiset roikkuvat ympärilläsi verenhimoinen pilke silmissään kyselemässä, miten työnhakusi sujuu, millaisia paikkoja olet hakenut, oletko päässyt haastatteluihin, millaisiin haastatteluihin, miten haastattelu meni, ai etkö saanut paikkaa, miksi et saanut, mitä nyt aiot tehdä, miksi et ole päässyt töihin, miksi et ole töissä. 

Jos olet töissä, sinulta kysellään, paljonko tienaat, tykkäätkö työstäsi, mitä teet siellä, miksi viihdyt tai et viihdy, mitä aiot seuraavaksi ja miksi.  

Jos olet töistä vapaalla, saat koko ajan kysymyksiä siitä, miten vapaasi on sujunut ja oletko edennyt siinä asiassa, minkä takia olet vapaalla. Jos olet opintovapaalla, opintojesi etenemistä ja valmistumista tivataan, ja jos olet vaikka vuorotteluvapaalla, tivataan rentoutumisesi määrää ja astetta. 

Jos et ole parisuhteessa, ihmisillä ei ole muuta kysyttävää sinulta kuin että onko kumppania löytynyt ja mitä vikaa sinussa mahtaa olla, kun et ole parisuhteessa. 

Jos olet parisuhteessa, sinulta kysellään, koska muutatte yhteen, miksi ette ole jo muuttaneet tai miksi muutitte jo nyt, milloin menette kihloihin, milloin menette naimisiin ja miksi ette ole jo menneet kihloihin tai naimisiin. 

Jos olet naimisissa, sinulta kysellään, onko tulossa perheenlisäystä, milloin ja miksi ei ole jo tullut. 

Jos sanot, että et halua lapsia, isketään kunnolla kiinni ja kysellään, miksi. Oletko vammainen, sairas, itsekäs, viallinen, vaarallinen, ja kuinka sinut voisi korjata?

Jos eroat, ihmiset kyselevät, miksi, ja mitähän vikaa sinussa mahtaa olla. 

Jos löydät eron jälkeen uuden kumppanin, kysellään, miksi näin äkkiä, ja kuinka kauan tämä suhde mahtaa nyt kestää, ja kannattaako siihen ruveta ollenkaan. 

Jos olet ostanut jotain, kysellään, paljonko se maksoi. Ihan sama, oletko ostanut asunnon vai laskuvarjohypyn, ihmiset haluavat tietää hinnan ja sen, miksi maksoit niin paljon.

Jos olet myymässä jotain, sinulta kysellään, onko myyminen jo onnistunut, ai eikö, no mitä aiot tehdä että onnistuisit paremmin. 

Tämä aihe on mielessäni tällä viikolla, koska viime aikoina olen huomannut olevani suorastaan burn outissa ihmisten kysymysten takia. 

Ihmiset kyselevät sitä ja tätä. Jokainen äsken luetellun listan kysymyksistä ei ole koskenut viime aikoja, mutta aika monia listan kysymyksistä olen joutunut vastaanottamaan, useimpia noin tuhat kertaa lyhyen ajan sisällä. Lisäksi elämäni aikana olen joutunut lukuisia ja lukuisia kertoja vastaanottamaan valtaosan listan kysymyksistä, samoihin kysymyksiin aivan liian monta kertaa. 

Monesti kysymys johtuu kai kysyjän jonkinlaisesta kohteliaisuudesta. Tai niin haluan ajatella. Haluan ensisijaisesti ajatella, että kukaan ei kysele ilkeyttään. 

Toivoisin kuitenkin, että useampi kysyjä pysähtyisi joskus oikein ajatuksella miettimään, onko hänen kysymyksensä kohtelias. 

Ja jos hän ei alun perinkään yritä olla kohtelias vaan kyselee ilkeyttään, voisi pysähtyä miettimään, mikä on syy oman ilkeyden tarpeen takana, ja voisiko sille tehdä jotain. 

Kohteliaisuuden lisäksi kysymysten takana voi ehkä olla se, että toisten elämän arvosteleminen voi olla helpompi ajanviete kuin omaan elämään keskittyminen. Kysymyksistä ja niihin revityistä vastauksista saa kivaa materiaalia mieleen pyöriteltäväksi ja muille jaettavaksi, jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi sisältöä. Toisaalta, jos oma elämä alkaa tuntua tylsältä ja haalealta, toisten elämän revittelystä voi saada vähän tukea siihen, että oma elämä ei välttämättä olekaan niin perseellään. 

Tai sitten voi olla, että ihmiset kysyvät, mitä sylki suuhun tuo, eivätkä ajattele yhtään mitään. 

Minusta se on kurja ja pelottavakin ajatus. Täällä lampsii maailman täydeltä porukkaa, jolla ei ole kykyä pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan yhtään mitään. Onko maailmassa tällaisten ihmisten keskellä oleminen hyvä diili? 

Joka tapauksessa, oli asia niin tai näin, tällä viikolla mielessäni on kehkeytynyt yksi toive. 

Nykymaailma on pullollaan kaikennäköisiä elämäntapaoppaita, jossa annetaan neuvoja kaikenlaisiin tilanteisiin. Kuinka menestyt, kuinka laihdut, kuinka helpotat stressiä, kuinka parannat ihmissuhteitasi, kuinka ymmärrät itseäsi paremmin ja niin edelleen. 

Voisiko joku kirjoittaa opaskirjan siitä, kuinka vastataan sellaisiin kysymyksiin, joihin ei haluaisi vastata - tai joihin ehkä pohjimmiltaan haluaisi vastata esimerkiksi sanoilla "mitä helvettiä se sulle kuuluu, keskity omaan elämääsi, senkin idiootti". Opaskirja voisi sisältää jotain vähän korrektimpia mutta nasevia ja ytimekkäitä mallivastauksia erilaisiin edellä kuvattuihin tilanteisiin. 

Tämä olisi sellainen self help -opas, jonka minäkin ostaisin. 

Viikko 49: Juhlat linnassa

Oletko koskaan haaveillut kutsusta linnan juhliin?

Minä olen. 

Kaikkein parasta linnan juhliin pääseminen tietysti olisi omilla ansioilla. Jonkun avecina sinne meno olisi myös ihan mukava vaihtoehto.

Haaveilen hienosta puvusta ja tunnelmallisesta, virallisesta juhlasta. 

Olen monta kertaa elämässäni kuullut juhliin liittyen sanat: "mä vihaan pönötystä, joten ei sitten mitään pönötysjuhlia", "ei tarvi pukeutua juhlavasti" ja "meidän suvussa ei osata käyttätyä, joten ollaan rennosti." 

Minun näkemykseni on, että juhliin pitää pukeutua. Hienosti pukeutuminen on juhlien kohteen kunnioittamista. Jos ei pysty pukeutumaan asianmukaisesti, voisi saman tien olla menemättä koko juhlaan. 

Jos taas kokee, että ei osaa käyttäytyä, sitä voi aina opetella. 

Pönötys on tervetullutta vaihtelua. Haluaisin ehdottomasti elämääni pönötysjuhlan edes kerran vuodessa. 

Tänä vuonna katselin taas linnan juhlat. Bongasin sieltä pari tuttua. 

Tänä vuonna luin viimein myös Roope Lipastin Linnan juhlat -romaanin. Törmäsin siihen pari kolme vuotta sitten töissä hyllyttäessä ja ajattelin, että haluaisin lukea sen. Koin kuitenkin, että se pitäisi lukea linnan juhlien aikaan, eikä ihan milloin tahansa. Jostain syystä vasta tänä vuonna linnan juhlien aikoihin sain aikaiseksi lukea tuon kirjan. 

Kirja oli minulle pettymys. 

Takakannesta sain sen käsityksen, että kirjan päähenkilönä olevan miehen suuri haave on päästä linnan juhliin, ja tätä haavetta lähdetään sitten toteuttamaan. Ajattelin, että kirjassa olisi juttua linnan juhlista, tai että se olisi hauska. 

Kirja oli minulle pettymys. Juttua linnan juhlista ei ollut kovin paljon, eikä kirja ollut mielestäni hauska. 

Kirjan tarina menee osapuilleen näin:

On keski-ikäinen mies, jolla on vaimo ja teini-ikäinen tytär. Mies on erittäin kiinnostunut presidenteistä ja linnan juhlista. Hän katsoo linnan juhlat joka vuosi ja haaveilee pääsystä linnan juhliin. Mies ja vaimo ovat olleet yhdessä nuorista alkaen. Kaiken pitäisi olla kunnossa. 

Yhtenä kevätpäivänä vaimo kuitenkin ilmoittaa miehelle lähtevänsä pois. Kirjassa annetaan näkökulma myös vaimolle: vaimon mielestä miehessä ei ole mitään vikaa, mies on kiltti ja ihana ja kaikkea, mutta hän nyt vain on kyllästynyt ja haluaa lähteä, ja uusi vähän parempi mies on tyrkyllä, joten hän lähtee. 

Samana päivänä, kun tämä muija jättää tämän presidenteistä kiinnostuneen miehen, tämä kyseinen mies saa myös potkut töistä yt-neuvottelujen seurauksena. Nämä elämänmuutokset tuntuvat miehestä niin murskaavilta, että hän päättää hypätä kerrostalon katolta. Juuri ennen hyppyä toinen mies tulee ja onnistuu puhumaan miehen pois katolta. Miehet alkavat yhdessä suunnitella, miten tämän ensin mainitun miehen elämä saataisiin raiteilleen. Mies paljastaa haaveensa linnan juhlista, ja miehet alkavat sitten yhdessä suunnitella, kuinka tämä mies pääsisi suurimpaan unelmaansa, linnan juhliin. Siitä seuraa aina vain hullumpia ja hullumpia asioita. Olen oikeastaan sitä mieltä, että miehen olisi kannattanut mieluummin hypätä katolta. 

Samaan aikaan tämä miehen jättänyt vaimo nautiskelee uudesta ihanasta elämästään. Hän perustaa uuden miehensä kanssa yrityksen, joka menestyy niin hyvin, että tämä kaksikko saa kutsun linnan juhliin. 

En nähnyt tässä tarinassa mitään järkeä. 

Annan kirjalle pisteitä 1/5. Yksi piste tulee kirjan helppolukuisuudesta, se sopi raskaamman lukemisen oheen kevennykseksi. 

Kirjan ansioksi laskettakoon myös se, että opin vihdoin, miten linnan juhlat kirjoitetaan. 

Mielestäni olen suhteellisen hyvä kielioppiasioissa, vaikka en ole niissä erityisen lahjakas enkä nerokkaan kyvykäs. Kielioppiasiat ovat tarttuneet mukaan innokkaan luku- ja kirjoitusharrastuksen seurauksena, vaikka en koe kielioppiin erityistä kiinnostusta. 

Linnan juhlat on kuitenkin sellainen sanaliitto, jonka kirjoitusasua olen miettinyt tähän mennessä joka vuosi, mutta vain kerran vuodessa vähän aikaa. Olen joskus selvittänytkin oikeinkirjoituksen, mutta vuoden päästä en ole enää muistanut, miten se meni. En ole ollut niin kiinnostunut asiasta, että olisin viitsinyt aktiivisesti ottaa selvää siitä. 

Nytkään en ole viitsinyt selvittää, puhuttiinko kirjassa totta, mutta kirjan mukaan linnan juhlat kirjoitetaan näin: linnan juhlat. Eli linna kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja linnan juhlat erikseen, ei yhteen. 

Aiemmin olen ajatellut, että pitäisi puhua Linnan juhlista tai linnanjuhlista. Iso alkukirjain tai yhdyssana viittaisi mielestäni siihen, että kyseessä on juuri ne linnanjuhlat, the itsenäisyyspäivänvastaanotto. Jos ja kun kirjoitetaan linnan juhlat erikseen ja pienellä, minulle tulee mielleyhtymä, että kyseessä voisi olla mitkä tahansa juhlat missä tahansa linnassa, eli vaikka häät Vanajanlinnassa tai hoviväen juhlat Ruotsin kuningaskunnan linnassa, ja että tarkemmaksi selvitettäväksi jää, mitkä juhlat ja missä ovat kyseessä. 

Tämän vuoden itsenäisyyspäivän anti oli siis tämä. 

Linnan juhlia seuraavana aamuna puhelimeeni kilahti viesti, että minua on ehdotettu asuinkuntani asukkaiden vuoden 2023 hyvinvoinnin edistäjäksi. Sen kunniaksi pääsen kakkukahveille muiden ehdokkaiden kanssa vuoden hyvinvoinnin edistäjän julkistamistilaisuuteen. 

Olen sitä mieltä, että se on ihan hyvä korvike linnan juhlille. 

En ole vielä päättänyt, mitä laitan päälle. 

Viikko 48: Joulu tulla jollottaa

 Tällä viikolla alkoi joulukuu. Elämme siis vuoden parasta aikaa, joulunalusaikaa. 

On voinut alkaa availla joulukalenterin luukkuja. Tänä vuonna ostin joulukalenterin, joka on kokemuksieni perusteella paras, eli Lindtin suklaakalenterin. Jos et halua pettyä suklaaseen, ota Lindt-suklaata!

Tänä vuonna sain lisäksi työkaverilta palapelijoulukalenterin. Sen tekeminen oli yllättävän nautinnollista. Nyt se on jo tehty. Mietin, että ehtisin vielä ostaa ja tehdä toisenkin ennen joulua. 

Olen kuunnellut joululauluja. Viime jouluksi tehty Spotify-lista toimii edelleen. Suosikkini on ehkä Raskasta joulua -ohjelmistosta, Elise Rydin versio kappaleesta "Julen är här" tai saman esittäjän Raskasta joulua -versio kappaleesta "Himlen i min famn".

Olen suunnitellut jouluksi tehtäviä ruokia. 

Olen syönyt ensimmäisen jouluaterian pitopöydästä. Se oli erittäin hyvä. 

Olen osallistunut (ensimmäisiin) pikkujouluihin. Ostin pikkujouluja varten hiuksiin laitettavan pannan, jossa oli joulukuusi. Hengailin pikkujoulujen ajan siis joulukuusi päässäni. 

Joulukoristeet on tietysti ripustettu. Hienoimmat ovat vuosia sitten ostetut valotikkaat ja toisiksi hienoin viime vuoden lopulla Lapista matkamuistoksi ostettu ihana kynttelikkö, jossa on poroja, kuusia ja tähtiä. 

Olen aloittanut glögikauden. 

Pipareita en ole vielä leiponut, mikä harmittaa. 

Tänä vuonna luen ennen joulua "24 yötä jouluun" -jännityskertomuskokoelman. 

Viikon mielipide: ainut huono puoli on, että sähköpostiin säännöllisesti tulevassa Suomalaisen kirjakaupan mainoskirjeessä oli yhtenä otsikkona "Muista opettajaa". Sen alla oli ehdotuksia siitä, mitä opettajalle voisi ostaa kirjakaupasta joululahjaksi. Se oli ainut jouluun liittyvä asia, joka nostatti ärtymyskynnyksen. 

Minun on vaikea ymmärtää, miksi opettajille pitäisi ostaa lahjoja. Se kuulostaa mielestäni joltain esiaikaiselta, omituiselta ja epäoikeudenmukaiselta perinteeltä, josta pitäisi ehdottomasti päästä eroon. 

Opettaja saa työstään palkan, kuten kaikki muutkin työntekijät kaikilla aloilla. 

Lisäksi opettajilla on valtaisa määrä lomaa muiden alojen työntekijöihin verrattuna. 

Miksi ihmeessä opettajille pitäisi siis vielä lisäksi antaa lahjoja?

Minun järkkymätön neuvoni: Jos sinulla on lapsi, ja mietit, pitäisikö lapsesi opettajalle ostaa lahja, niin älä hyvä ihminen tuhlaa aikaasi sellaisen miettimiseen. 

Tuhlaa sekin aika ja raha siihen lapseesi. 

Viikko 47: Nauti elämästä

 Viime aikoina olen lukenut Hidasta elämää -blogista kaksi kiinnostavaa postausta, joissa on käsitelty samankaltaista aihetta. 

Ensimmäinen lukemani postaus koski kysymystä siitä, mikä on elämän tarkoitus.

Postauksessa tuotiin ilmi se, että monelle elämä saattaa olla pelkkää selviytymistä hetkestä seuraavaan. Itselleni se oli kovin tuttu ajatus. 

Postauksessa väitettiin, että elämän tarkoitus olla nautittavaa. Elämän ei kuulu olla sinnittelemistä ja selviytymistä, vaan siitä kuuluisi enimmäkseen nauttia. 

En tiedä, olenko samaa mieltä elämän tarkoituksesta, mutta ajatus oli puhutteleva. 

Toinen postaus koski jaksamista. 

Nykyajan ihmiset puhuvat paljon siitä, kuinka pitää harrastaa liikuntaa, jotta jaksaa paremmin, pitää syödä terveellisesti, jotta jaksaa, pitää meditoida, jotta jaksaa. Jaksaa mitä? Omaa elämäänsä? Pitääkö koko ajan tehdä töitä sen eteen, jotta jaksaa elää? Jos pitää, niin kannattaisiko omaa elämää mieluummin yrittää pohdiskella ja kenties tehdä joitakin korjausliikkeitä?

Tämäkin puhutteleva ajatus. 

Näiden postausten pohjalta inspiroiduin laatimaan listan asioista, joista nautin. 

Sain kirjoitettua kaksi sivullista tällaisia asioita. 

Myöhemmin mieleeni pulpahteli vielä lisää asioita. 

Listaan tähän asioita, joita listaan tuli, ja joita sisällytin elämääni viime viikolla.

Perheen kanssa oleminen. Tämä on elämässä parasta.

Koiran kanssa oleminen. Koira kuuluu perheeseen, eli sisältyy edelliseen, mutta se on silti mainittava erikseen, koska koiran sylissä pitäminen ja koiran kanssa liikkuminen sisältää niin paljon erityistä hyvää.

Työn teko. Tällä hetkellä päätoimista työtäni on tutkimus, eli tein sitä. Nautin siitä. Nautin myös siitä, että kun on saanut tehtyä työtä, vapaa-ajan vietto tuntuu hienommalta. 

Opiskelu. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pidän työstä, ja pidän todella paljon opiskelusta. Jos olisin työelämässä, eikä minulla olisi tutkimustyötäni sivutyönä, haluaisin opiskella jotain työn ohessa. 

Fyysinen työ. Tämä on mainittava myös erikseen. Ajattelua vaativan työn vastapainona tuntuu todella hyvältä tehdä fyysistä työtä ja sellaista työtä, jossa näkee työnsä jäljen saman tien. Sellaista työtä viime viikolla oli muun muassa siivoaminen. 

Kirjojen lukeminen. Lempiharrastukseni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan. 

Juokseminen. Tykkään juoksemisesta. 

Muu liikunta. Tykkään ryhmäliikuntatunneista, joissa kuitenkin suoriudutaan yksin. Esimerkiksi kahvakuulatunneista ja muista lihaskuntotunneista. En hakeudu niille ensisijaisesti edistääkseni terveyttäni tai saadakseni paremman kropan, vaan koska pidän liikunnasta. 

Hyvän ruuan syöminen. Viime viikolla olisin voinut syödä paremminkin, mutta söin muun muassa pizzaa, perunoita ja suikalepaistia, jauheliharisottoa, kana-avokado-pastaa ja pasta bolognesea. 

Herkuttelu. Herkkujen syömisen nautinto on mainittava erikseen. Viime viikolla söin muun muassa suklaata, keksejä ja irtokarkkeja. 

Musiikin kuunteleminen. Rakastan musiikin kuuntelemista. Tuskin kuluu päivää, jona en kuuntelisi musiikkia.

Pianomusiikin kuunteleminen. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pianosta lähtee mielestäni kauniimpi ääni kuin mistään muusta soittimesta. Joskus on saatava kuunnella pianonsoittoa, ilman että siihen liittyy laulua. 

Kiinnostavan podcastin kuunteleminen. Maanantaina kuuntelin siivotessani kiinnostavaa podcastia, jonka aiheena oli keho. Kiinnostavan ja hyvän podcastin tunnistaa siitä, että tekisi mieli aloittaa keskustelu ja asioita jää miettimään jälkikäteenkin. 

Kirjastossa käyminen. Kirjastossa käyminen tutkitustikin lisää ihmisen onnellisuutta. 

Muumit. Lauantaina aloitin aamuni pistämällä Youtubesta pyörimään vanhoja Muumi-jaksoilla lapsuuteni aikaisilla äänillä, nykyisinhän Muumi-piirretty on dubattu uudestaan. Rakastan Muumeja kaikissa muodoissaan: Muumi-kirjat, Muumi-piirretty, Muumi-astiat ja Muumi-tekstiilit = <3 Jos minua haluaa ilahduttaa, jotain Muumi-teemaista hankkimalla onnistuminen on taattu. Muumi-piirretty oli ihana lapsena ja se on ihana ja ajatuksia herättävä aikuisenakin. Lisäksi Muumi-piirretty tuo nostalgisesti mieleen lapsuuden onnellisia hetkiä. 

Retki lähikohteeseen. Perjantaiaamuna kävin ystävän, koirani ja ystävän koiran kanssa kävelylenkillä läheisellä luontopolulla. Jos on mahdollisuus ajoittaa itse oma työntekonsa, kannattaa ehkä joskus ajoittaa työnteko pimeän aikaan ja ulkoilu valoisaan aikaan. Koira sai liikuntaa ja itse sai piristystä. 

Saunominen. Saunominen on yksi parhaista arjen luksusasioista. 

Leipominen. En ole leiponut pitkään aikaan. Lauantaina leivoin suklaakeksejä. 

Neulominen. Neulominen rentouttaa ja pitää ajatukset koossa esimerkiksi luentoa kuunnellessa. 

Palapelin tekeminen. Olen saanut työkaveriltani palapelijoulukalenterin, jossa on 1008 palaa ja jota on tarkoitus koota joulukuun ensimmäiset 24 päivää niin, että joka päivä asettaa 42 palaa paikalleen. Lopputulos on jouluinen Mauri Kunnaksen Koiramäki-kuva. Aloitin palapelin teon lauantaina varaslähdöllä, koska ajattelin, että ei minulla ole mitään mahdollisuutta selviytyä yli 1000 palan palapelistä 24 päivässä. Olen tähänastisessa elämässäni kaksi kertaa yrittänyt koota 1000 palan palapelin ja kummallakin kertaa luovuttanut alkuvaiheessa. 500 palan palapelin kokoaminen on ollut tähänastinen ennätykseni. 

Kun avasin palapelilaatikon, sain huomata, että tässä palapelissä palat ovat numeroiduissa joulukalenteriluukuissa. Kussakin luukussa on 42 palaa. Niistä kuva koostuu järjestyksessä. Sain siitä toivoa: ehkä nyt on se hetki, jona selviän yli 1000 palan palapelistä. 

Palapelin kokoaminen on todella koukuttavaa. Haluaisin tehdä sitä koko ajan. Tämänhetkinen tilanne on, että olen koonnut kuuden luukun verran paloja. Olen siis luottavainen sen suhteen, että palapeli on jouluun mennessä valmis. Se on tietysti vähän surullistakin, sillä mitä sen jälkeen sitten keksin elämäni iloksi?

Suunnittelu. Viime viikolla suunnittelin muun muassa, mihin haluaisin seuraavaksi tehdä lomamatkan ja mitä ostaisin kumppanilleni joululahjaksi. 

Yksinolo. Viihdyn yksin. 

Kotona oleminen. Viihdyn kodissani rauhassa ollen. 

Jouluasiat. Olen henkeen ja vereen jouluihminen. Joulukalenteripalapelin aloittamisen lisäksi kävin sunnuntaina kumppanini kanssa vuoden ensimmäisessä joulutapahtumassa. Siellä oli ihana tunnelma. Joimme glögit ihanasti havukranssein koristellussa kahvilassa. Näin paljon kivoja joulujuttuja. Olin vähällä ostaa pöydälle laitettavan joulukoristeen, mutta en ostanut sitä vielä. Tällä hetkellä mietin sitä vielä, ja jos vielä ensi viikonloppuna olen sitä mieltä, että haluan sen, niin sitten ehkä käyn ostamassa sen. 

Suosittelen nautittavien asioiden tekemistä kaikille muillekin!

Viikko 46: Takana ja edessä puhumisen taito

 Edellisten viikkojen postaukset tulevat nyt peräkkäin, koska aiemmin ne ovat jääneet kiireiden vuoksi väliin. 

Tuossa yhtenä menneenä viikkona ajattelin (taas) sitä, miten ihmiset puhuvat toisilleen. 

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miten ihmiset puhuvat toistensa kanssa, mitä he sanovat, ja mitä he missäkin tilanteissa sanoillaan tarkoittavat? 

Oletko miettinyt sitä, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ajatukset olisivat luettavissa heidän päidensä päältä vaikka puhekuplista?

Uskotko, että puhekuplien sisältö ja ihmisten ääneen lausutun puheen sisältö eroaisivat toisistaan?

Työelämässä olen kuullut monta kertaa tällaisen ohjeen: Jos sinua harmittaa työpaikalla joku asia, esimerkiksi jonkun toisen henkilön käytös, ota se ensisijaisesti puheeksi henkilön itsensä kanssa. 

Hyvä neuvo. 

En vain tiedä, toimiiko kukaan niin. 

Ensisijaisesti ajattelen, että jos minun käytökseni ärsyttäisi jotakuta, toivoisin, että hän ottaisi sen puheeksi suoraan minun kanssani, eikä kenenkään muun kanssa. 

Kun vähän enemmän ajattelee, tulee mieleen, haluaisiko sitä sittenkään. Osaisiko siihen suhtautua. Onko sittenkin vain parempi, että ärtynyt käy kahvihuoneessa avautumassa toiselle, saa siten ehkä ärtymystään vähän purettua, eikä tule ollenkaan puhumaan minun kanssani. 

Jos joku taas tulee avautumaan minulle kahvihuoneessa jostakin toisesta, mietin helposti, että hänen kannattaisi ehkä ottaa asia puheeksi itse kohteen kanssa, eikä minun kanssani. 

Ohje jatkuu osapuilleen näin: Kun otat asian puheeksi toisen kanssa, kuvaile ensisijaisesti omia tunteitasi. Sano esimerkiksi näin: "Minusta tuntui pahalta, kun sinä..." 

Toimiiko kukaan näin?

Miten ihmisten keskustelut etenevät, jos näin toimitaan?

Minun on vaikea kuvitella keskustelua, jossa näin puhuttaisiin. Maailmaa, jossa selän takana puhuminen olisi kokonaan kitketty pois, ja ihmiset puhuisivat kauniisti kasvokkain siitä, miltä toisen toiminta omasta mielestä tuntuu - ja että toinen sitten osaisi vastatakin siihen rakentavasti. 

Sen sijaan ihmisten keskinäinen keskustelu vaikuttaa yleensä olevan täynnä piilomerkityksiä. 

Skenaarioita on kaksi. 

1) Ollaan kasvokkain kavereita, ja heti kun toinen kääntää selkänsä, alkaa senpäiväinen avautuminen. Koko avautumisen ajan pitää olla tarkkana siitä, että toinen ei ole kuulo- tai näköetäisyydellä. 

2) Otetaan ärsyttävä asia hymy suupielessä puheeksi toisen kanssa. Haastetaan toista miettimään omaa käytöstä, mutta tehdään se ikään kuin huumorin keinoilla. Toinen keksii jonkun hienon ja kohteliaan valheentapaisen selitykseksi omalle toiminnalleen, koska ei voi sanoa, että tein näin ihan vain ärsyttääkseni sua. Kun haastettu poistuu paikalta, äsken hymy suupielessä ollut haastaja aloittaa skenaarion 1 kaltaisen vihaisen avautumisen. 

Teennäisyydet ja valheellisuudet jatkuvat maailman tappiin asti. 

Herää vain kysymys, kannattaako meidän ihmisten ollenkaan puhua keskenämme. Eikö kannattaisi olla vain hiljaa. Siten säästyttäisiin paljolta. 

Viikko 45: Ajatuksia opintovapaan alussa

 Aiemmin kirjoitin siitä, miltä tuntui jäädä opintovapaalle. 

Nyt kirjoitan vähän siitä, mitä ajatuksia opintovapaan alussa on ollut. 

Edelleen tuntuu hyvältä olla opintovapaalla. 

Ennen opintovapaalle jääntiäni iski paniikki siitä, miltä vapaalle jääminen sitten oikeasti mahtaa tuntua. Onko se kaiken odotuksen arvoista. Entä jos en osaakaan ruveta tekemään mitään. 

Koen, että asiat ovat tähän mennessä sujuneet yllättävänkin hyvin. Olen saanut tehtyä jotakin ja opinnoille omistautuminen tuntuu hyvältä. 

Silti läsnä on ilman muuta myös helvetinmoinen ahdistus. 

Joskus työelämässä olen kehitellyt itsekseni termin "kuilun reunalla -ahdistus".

Tarkoitan sillä sellaista tunnetta, kuin seisoisit jonkun hirvittävän, käsittämättömän syvän jyrkänteen reunalla. Jyrkänne on niin syvä, että sen päättymistä ei ole mitään mahdollisuutta nähdä. Ja sinä seisot sen reunalla. Jyrkänne on pystysuora, ja on vain ajan kysymys, milloin horjahdat alas. 

Se on pakokauhuinen, kaiken kattava ja kammottava ahdistus. 

Siihen liittyy tunnetta siitä, että sinusta ei ole mihinkään. Ei ole mitään, mitä voisit tai osaisit tehdä. Olet tuhon oma. 

Opintovapaan alkuun liittyy myös ikivanha ajatus: 

ihmisarvo on suorassa suhteessa suorituksiin. Se on sidonnainen suorituksista. 

Pelkään, ja kuilun reunalla -ahdistuksen hetkinä ikään kuin tiedän, että en pysty tähän. Ilkeä ääni sisälläni nauraa: tietenkään et pysty, mitä oikein edes kuvittelet. 

Ja toisin sanoen se tarkoittaa, että sinä et ole minkään arvoinen. 

Läsnä on myös jonkinlaista ärtymystä, tai ehkä jopa vihaa. 

Vuosien varrella olen saanut kuulla monenlaisia kysymyksiä. Mitä teet, missä vaiheessa olet, milloin olet valmis, miksi et ole jo valmis. 

Viimeistä kysymystä ei ehkä ole kysytty suoraan. Ehkä vain kuulen tai luen sen ihmisten sanojen ja rivien välistä, tai ehkä se on päällimmäinen oma ajatukseni. 

Ja sen takia tekisi mieli sanoa ihmisille, kuten joskus maratonin rankkana hetkenä, että no vittu, tuu ite tekemään ja kommentoi vasta sitten. 

Vuosien varrelle on mahtunut myös hetkiä, joina ihmiset ovat selvästi kyselleet ajatellen olevansa ystävällisiä ja kohteliaita. Olen muun muassa joutunut vastailemaan väitöskirjaani liittyviin kysymyksiin kerran juhannusaattoiltana illanvietossa. 

Ihmiset eivät ymmärrä, että se on vähän niin kuin työ. Toisin sanoen se on sellainen asia, mistä ei ole ihan hirveää hinkua puhua vapaa-ajalla illanvietossa. 

Ihmisillä on päinvastoin ollut ajatus, että tämä on juuri se aihe, mikä minua eniten kiinnostaa, ja siksi siitä ikään kuin uhraudutaan kysymään. 

Tilanne ei ole ollut mukava: olen joutunut vastaamaan kysymyksiin, joihin vastaaminen aiheuttaa lähes fyysistä kipua, ja samalla olen nähnyt, että kuulijoita ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Kyseessä on vain heidän naurettava yrityksensä olla muka jotenkin kohteliaita. 

Ensimmäisten opintovapaaviikkojen aikana olen myös huomannut tietynlaisen mökkihöperyyden. 

Pukeudun vain adidaksiin ja löysiin rumiin T-paitoihin. En näe ulkonäköni eteen edes sen vertaa vaivaa mitä normaalisti, koska ei ole pakko lähteä kotoa mihinkään. Olen niissä oloasuissa ja urheiluvaatteissa, joissa haluaisin aina olla, ja joista joskus mietin, miksei työpaikallakin voisi olla näin. 

Kun pitää raahautua johonkin ihmisten ilmoille, tuntuu kuin lähtisi kaivautumaan esiin syvältä talvipesän onkaloista. Miettii, mitä nyt on pakollista laittaa päälle, vai voisiko lähteä ihan vain näin. Farkkujen jalkaan kiskominen on voimanponnistus. 

Esimerkiksi viime perjantaina lähdin kumppanini mukaan kauppakeskukseen, kun hän kävi leikkauttamassa hiuksensa. Minä kävin syömässä himoitsemani jäätelön ja ostamassa kyniä kirjakaupasta. Kirjakaupassa käyminen tuntui elvyttävältä. Ihanaa olla tuulettumassa ihmisten ilmoilla! 

Öh, olenhan ollut kotona jo vajaat pari viikkoa. 

Opintovapaan alkuun liittyy myös sama kauhu kuin loman alkuun. 

Heti aluksi tulee sisäinen huuto: voi helvetti, tämä loppuu. 

Mitä teen sitten, kun tämä loppuu? Miten kestän sen? Entä jos en saa siihen mennessä aikaiseksi tarpeeksi?

Mitä sitten teen?

Tästä on hyvä jatkaa kohti tulevia aikoja. 

Hetki kerrallaan, jokaisesta hetkestä nauttien ja juuri käsillä olevaan hetkeen keskittyen. 

Viikko 44: Silkkitien katveessa

 Syyskuussa kummisetäni kysyi minulta, haluaisinko lähteä maratonteissulle Samarkandiin. Matkaan lähtisi hänen lisäkseen kaksi muuta Country Marathon Clubin jäsentä, eli henkilöitä, jotka juoksevat maratooneja ympäri maailmaa mahdollisimman monessa eri maassa tai valtiossa. 

En tiennyt yhtään, missä Samarkand on ja onko se valtio vai kaupunki. Asiaa tutkiessani sain selville, että se on kaupunki Uzbekistanissa. Uzbekistan taas on Keski-Aasiassa sijaitseva entinen neuvostotasavalta, jossa vallitsee aavikkoilmasto ja jossa voi esiintyä maanjäristyksiä. 

Ulkoministeriön mukaan matkustaminen Uzbekistaniin on turvallista, mutta lähialueille, esimerkiksi Afganistaniin ei kannata harhautua, sillä siellä saattaa astua miinaan. Myös sairastumista kannattaa välttää, sillä sairaalahoito ei ole tasokasta. Hanavettä ei tule juoda. 

Kuulostaako kohteelta, jonne ehdottomasti haluat lähteä maratonille?

Ei kuulosta, mutta tiesin, että tällaista tilaisuutta ei tule eteen kuin kerran elämässä. Reissu sijoittui aikaan, jolloin opintovapaani oli juuri alkanut. Kuinka monta kertaa ihmiselle voi sattua yhtä aikaa nämä kaksi asiaa: vuoden mittainen vapaa alkaa, ja tarjoutuu mahdollisuus lähteä maratonille Samarkandiin? Ei ainakaan useammin kuin kerran ihmiselämän aikana. Ja siksi siihen tilaisuuteen oli pakko tarttua. 

Lisäksi, onhan kyseessä satumainen, tarunomainen Samarkand, joka sijaitsee kuuluisan Silkkitien katveessa. Tästä tosin vain kuulin ja luin muista lähteistä, itselleni Samarkand ei soittanut mitään sadunomaisia kelloja.  

Nyt olen palannut takaisin. Tässä havaintoja matkalta. 

Day 1.

Marraskuinen sadekeli. Neljän hengen matkaseurueemme on kokoontunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. 

Tuntuu pahalta lähteä. Olen melko varma, että en enää koskaan näe koiraani tai elämänkumppaniani. Nämä ovat ne henkilöt, joiden kanssa kuolen. 

Lento Helsingistä Istanbuliin menee hyvin ja nopeasti. Lentokoneessa saa ruuaksi pastaa. 

Istanbulin lentokentällä on pitkä jatkolennon odotus. Samarkandiin lähtevä jatkolento lähtee loppujen lopuksi kaksi tuntia myöhemmin kuin sen alkuperäisen aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä. Lentoa odotellaan  Istanbulissa siis loppujen lopuksi iltapäivästä keskiyöhön. Kun lopulta päästään lähtöportille, virkailijalla menee syystä tai toisesta minun kohdallani hermot ja hän viskaa passini pöytään ja lähtee lätkimään. Ajattelen, että en näköjään pääsekään Samarkandiin. Toinen virkailija tulee hoitamaan asiaa ja pääsemme lentokenttäbussiin. Bussi ajaa jonnekin niin kauan, että luulen jonkun kaapanneen meidät ja lähteneen kauas lentokentältä. Lentokoneen viereen kuitenkin päädytään. 

Lentokoneessa jaetaan aluksi sukat ja maskit, jotka voisi laittaa silmille. Olen elämäni ensimmäisen kerran lentokoneessa yöllä ja se on jännittävää. Ajattelen, että ai täällä on tällanen systeemi, että ihan aluksi jaetaankin maskit ja se on siinä. Asettelen maskin silmilleni. Valoja himmennetään. 

Sitten alkaakin ruuan jako. Taas on pastaa tarjolla. Ajattelen, että mitä helvettiä. Onko tarkoitus nukkua vai syödä? Tietääkö sitä kukaan?

Lento Samarkandiin on kokonaisuudessaan pitkä ja tuskallinen. En oikein saa hyvää aentoa penkissäni. Ei jaksa lukea, mutta ei pysty nukkumaankaan tai lepäämään kunnolla. Vääntelehdin tuolissani. Jossain vaiheessa alan mietiskellä, pitäisikö jalottelun vuoksi mennä vessaan. Suunnistan pimeän käytävän poikki koneen takaosaan ja pelkään, että en löydä enää takaisin. Onnistun kuitenkin löytämään. 

Aamuseitsemältä paikallista aikaa laskeudumme Samarkandiin. Suomessa kello on neljä aamulla.

 Lentokentällä passintarkastuksessa on ruuhka. Jonotuskulttuuri on erilainen kuin Suomessa tai muissa maissa, joissa tähän asti olen vieraillut. Täällä ihmiset eivät odota kärsivällisesti vuoroaan, vaan tunkevat eteenpäin jonossa ja käyttävät hyväkseen jokaisen pienenkin mahdollisuuden kiilata joku toinen. Jonoa vahtii joku virkahenkilö, joka aina välillä käy ojentamassa törkeimpiä etuilijoita. 

Kun oma vuoroni lopulta koittaa, passintarkastaja vaikuttaa epäilevältä ja haluaa minun seisovan edessään todella kauan, ennen kuin uskoo, että minut on turvallista laskea porttien läpi. 

Lentokentällä meitä odottaa etukäteen tilattu taksi. Pakkaudumme autoon, joka kurvaa paikallisen kaupungin keskustaan. Liikenne on hullua ja liikennesäännöt ovat kaupunkilaisten omissa käsissä. Takapenkillä ei ole turvavöitä. Heittelehdimme seinästä seinään kurvien mukaan. Olen kauhuissani siitä ja tööttäysten määrästä. Selviämme kuitenkin hengissä hotellin pihaan. Suhtaudun epäileväisesti hotellin ulkokuoreen, mutta sisällä näyttää onneksi paremmalta. 

Hotellin vastaanotossa ollaan ongelmissa rahan kanssa. Eurot tai korttimaksu eivät kelpaa. Pitäisi olla paikallista valuuttaa, jota tietenkään vielä ei voi olla, ja pankki aukeaa vasta parin tunnin kuluttua. Myös hotellihuoneiden suhteen on ihmeellistä sählinkiä. 

Lopulta kaikki selviää, juuri parahiksi samaan aikaan, kun hotellin aamupala alkaa. Käymme aamupalalla ja menemme sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan. Amupalatarjoiluissa ei ole juuri mitään tuttua. Uskaltaudun ottamaan keitetyn kananmunan, vähän jotain salaatin tapaista ja lihapiirakan tapaisen, joka myöhemmin paljastuu paikalliseksi "samsa"-nimiseksi tarjottavaksi. Kahvia ei ole saatavilla, ainoa vaihtoehto on murukahvi. 

Hotellihuoneessa saan puhelimen yhdistettyä wifi-verkkoon ja hotellin sängyt vaikuttavat hyviltä. Siitä saa vähän toivoa elämään. 

Päivällä käymme katselemassa kaupunkia. Rakennukset koristeellisine torneineen ovat vaikuttavia. Kaupungin kaduilla ajelee bussin tapainen, jossa ei ole ikkunoita, vaan vaunut ovat avonaisia. Liikkeellä on suhteellisen vähän porukkaa. Basaarissa kaupitellaan huiveja ja teetä ja hedelmiä ja paikallisia herkkuja. 

Saamme vaihdettua rahaa pankissa. 20 eurolla saan 240 000 verran paikallista valuuttaa, eli somia. Ostamme kahvit (eli murukahvilitkut) ja jotkut piirakat, ja ne maksavat 30 000. Ajattelen, että enpä ole ikinä maksanut näin paljon kahvilla käynnistä. 

Kaikki tuntuu kerta kaikkiaan kummalliselta. En ole ikinä ollut missään tämänkaltaisessa maassa. 

Illalla etsimme ruokapaikkaa ja löydämme ravintolan, joka näyttää sen verran hienolta, että ajattelemme aluksi sen olevan liian hieno ja kallis. Kun kuienkin uskaltaudumme sisään, selviää, että tasokkaan ravintolan ruoka-annosten hinta ei ole kymmentäkään euroa. Palvelu ja ruoka on hyvää. Käymme samassa ravintolassa ensimmäisen illan jälkeen muinakin iltoina. 

Day 2

Aamupalapöydässä poliittinen väittely. Uskon, että minun on viisainta pysytellä hiljaa. 

Aamupalan loppupuolella hotellin työntekijän 11-vuotias tytär tuo meille itse leipomaansa, vastaleivottua kakkua. Ensin luulen, että hänen tarkoituksensa on tulla ilmoittamaan, että aamupala-aika on lopussa, mutta sen sijaan hän tuokin meille kakkua. Sellaistakin voi siis elämässä tapahtua.

Aamupalan jälkeen suunnistamme keskustaan ja etsin postitoimiston, josta voin lähettää eilen ostamani postikortit. 

Aamulla ja illalla on viileää, mutta keskipäivällä aurinko paahtaa kuumasti. Kiroan sitä, että en ole taaskaan tullut ajatelleeksi ottaa mitään päähinettä mukaan maratonia varten. Tällaisessa auringon paahteessa saa auringonpistoksen. Auringon valo sattuu silmiin, mutta aurinkolasien mukaan ottaminen ei käynyt lähtiessä mielessäkään. 

Käymme suurella paikallisella hautausmaalla, jossa on isoja kiviä ja kiviin kaiverrettu ihmisten nimien ja elinaikojen lisäksi kuvat. Istumme hautausmaan penkillä hetken keskustelemassa elämänmenosta. 

Käymme myös moskeijassa, joita tässä kaupungissa riittää. 

Haemme juoksunumerot maratonia varten. Pääsemme mukaan videoon, jossa meitä haastatellaan. Saa nähdä, koska video tulee ulos ja millainen video siitä tuli. 

Päivällä tilaamme kebabit kadun varressa olevasta ruokapaikasta. Saamme todeta, että kebabliha täällä maistuu samalta kuin karjalanpaisti Suomessa. 

Kun illalla yritämme mennä kauppaan, ei löydykään sitä kauppaa, missä eilen kävimme. Seuraa pitkällinen keskustelu siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä löytääkseen oikean kaupan, missä eilinen kauppa oli ja mihin nyt pitäisi suunnata. Kauppojen sijainti herättää keskustelua myös seuraavina päivinä. Kullakin matkaseurueesta on omanlaisensa käsitys siitä, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Joka kerta kuitenkin jonnekin onneksi löydetään. 

Yhtenä iltana hotellihuoneessa teemme tällaisen hypoteesin:

"Tämän takia tätä kaupunkia kutsutaan sadunomaiseksi Samarkandiksi. Täällä kauppa aina välillä löytyy ja välillä ei löydy."

Käymme toistamiseen eilisiltaisessa ravintolassa. Osa seurueesta, minä mukaanlukien, päättää kokeilla kebabia täälläkin. Tässä ravintolassa kebab ei maistu karjalanpaistilta, mutta se tarjoillaan suomalaisesta kulttuurista poiketen leikkuulaudan tapaiselta, ja leikkuulaudan päällä on joku pitaleivän tapainen ja sen päällä kaikki kebabin ainesosat selkeästi nähtävillä. 

Day 3

Kaikki alkaa olla jo tutumpaa. Muistiinpanot ovat vähäiset.

Olemme todenneet, että keskusaukiolla on joka päivä hääpareja, joista otetaan kuvia. Näemme, miten lukuisat hääparit vaeltavat joka päivä keskustan aukiolle ja heistä otetaan kuvia. Ajattelen hääpukujen olevan täällä muhkeampia ja koreampia kuin suomalaisessa kulttuurissa, jossa saatetaan tyytyä yksinkertaisempaan. 

Alan olla huolissani seuraavan päivän maratonista. Ostan torilta lippiksen pään suojaksi. Kaduilla liikuskelee paljon enemmän porukkaa kuin edellisinä päivinä. 

Illalla ravintolasta hotellille palatessa pelataan varman päälle, eikä mennä suorinta reittiä, vaan etsitään ojia ja kuiluja, joiden yli hyppiä ja harppoa. Kukaan ei onnistu katkaisemaan jalkaansa, vaikka yritys on kova. 

Näin maratonia edeltävänä iltana kaupungissa on myös maratoniin liittyvä konsertti hienoine värivaloineen. Seuraamme konserttia hetken aikaa. Totean, että ehkä maratontapahtuman tunnelma täällä ei loppujen lopuksi eroa muista suurempien kaupunkien maratoneista, joille olen saanut osallistua. Ehkä täällä on turvallista, ehkä tänne ei kuolekaan. 

Day 4

Maraton starttaa klo 9 aamulla paikallista aikaa. Olemme pyytäneet hotellin henkilökuntaa aikaistamaan aamupalaa juoksun takia. Toiveemme toteutuu. Olen kiitollinen siitä. 

Aamupalan jälkeen laittaudumme valmiiksi juoksuun ja vaellamme lähtöpaikalle. Lähtöviivalla joku yrittää tulla häätämään meitä pois sillä verukkeella, että alue on maratoonareita varten. 

Lähdemme.

Hölkkään 25 km muun porukan mukana. Haluan juosta yhdessä kummisetäni kanssa, onhan tämä pitkästä aikaa yhteinen maraton. Pelkään myös eksymistä niin paljon, että mieleenkään ei juolahtaisi lähteä vieraassa maassa omaan tahtiin juoksemaan. 

On kuuma, mutta ei onneksi aivan liian kuuma. Päätä jomottaa. Mietin, kuinka paljon sitä särkisikään ilman päähinettä. 

25 km jälkeen teemme useammasta syystä sen päätöksen, että lähden juoksemaan yksin. Epäröin sitä, sillä en ole koskaan juossut ulkomailla yksin. Uskaltaudun kuitenkin lähtemään. 

Yksin juokseminen menee paremmin kuin odotan. Reitti opasteineen on selkeä. Eksymistä ei tarvitse pelätä, vaikka muita juoksijoita ei juuri näy. Ihmiset suhtautuvat ihan eri tavalla kuin Suomessa: Suomessa tässä vaiheessa oltaisiin jo keräämässä kaikkia tykötarpeita pois, mutta täällä ihmiset vaikuttavat olevan innoissaan aina nähdessään juoksijoita. Ihmiset huutavat hulluna ja heiluttavat käsiään. Joku huutaa ohi ajavasta autosta minulle: "You are the best!" On todennäköisesti elämäni ainoa kerta, kun niin käy. 

Suomeen suhtaudutaan yllättävän positiivisesti. Kun meiltä on aiempina päivinä kaduilla kysytty, mistä tulemme, ja olemme kertoneet kotimaamme, reaktio on ollut usein "yes, Finland, yes!" Ihmiset tietävät Helsingin ja etenkin jääkiekon. Kun juoksen Suomi-paita päällä, tulee samanlaisia kommentteja. 

Olen etukäteen ennen matkaa kuvitellut, kuinka täällä juostessa joutuu eksymään johonkin aavikkoerämaahan. Luulo on ollut väärä: juoksemme kaupungissa, jossa ei ehkä osaisi sanoa, missä suurkaupungissa on. Katujen varsilla olevat rakennukset koristeellisine torneineen muistuttavat kuitenkin siitä, että en ole missä tahansa Euroopan kaupungissa. 

Olen ostanut reissua varten geelejä, joita en siedä, mutta jotka on täytynyt ottaa mukaan siltä varalta, että urheilujuomaa ei ole tarjolla. Täällä urheilujuomaa on ollut tarjolla, tosin paljon harvemmin kuin Suomessa ja harvemmin kuin olen tottunut juomaan maratonin aikana, mutta sitä kuitenkin on tarjolla. Päädyn ottamaan matkan aikana yhden geelin, jonka ahdan itseeni matkan aikana väkisin, vaikka oksettaa. 

Ero suomalaiseen maratonkulttuuriin on 1) ihmisten valtavan innokas kannustushuutaminen ja 2) poliisien kurinpito. Kun olen parin kilometrin päässä maalista, juoksen leveää katua pitkin. Poliisi seisoo tien reunassa, kuten heitä on seissyt pitkin matkaa vahdissa ja ohjaamassa autoilijoita. Kaukaa näen, miten poliisi ärähtää jotakin jollekin. Ihmettelen, mistä on kyse. Vasta lähemmäs tullessani huomaan, että yksi yksittäinen jalankulkija olisi ollut tulossa tien yli. Poliisin mielestä kukaan ei saa liikkua tiellä silloin, kun maratoonari on lyllertämässä kohti. Kiitos Samarkand!

Pääsen maaliin ja saan mitalin kaulaan. Tuntuu kerrassaan uskomattomalta, että olen selviytynyt ulkomailla maratonilta maaliin omin avuin. Olen niin onnellinen, että tämä on nyt ohi. 

Parkkeeraan itseni maalialueelle odottamaan muita. Siinä vaiheessa ensimmäisen kerran koko reissun aikana yksittäinen henkilö lähestyy ja luettelee tervehdykseksi yleisimmät suomalaiset kirosanat - ne sanat, jotka hän suomeksi osaa. En jaksa vastata siihen mitään. Onnittelemme toisiamme hyvin suoritetusta maratonista. 

Muut tulevat maaliin ja taivallamme hotellille. Käymme suihkussa ja lähdemme illalla syömään. 

Tänä iltana syön ravintolassa kanaa ja riisiä. Annos miellyttää minua. 

Jälkiruoaksi tilaamme jäätelöä. Tilaus aiheuttaa ravintolan henkilökunnassa odottamatonta hämminkiä. Yksi tarjoilija käy erikseen varmistamassa: "Only ice or cream also?" Tämän jälkeen toinen tarjoilija käy kovaäänisesti ilmoittamassa, että aikaa menee kuusi minuuttia, ei yhtään enempää eikä vähempää. Näiden välikohtausten jälkeen emme tiedä, mitä on odotettavissa. 

Pöytään kannetaan kuitenkin aivan kelvollinen jäätelöannos, ehkä jopa parempi kuin edellisinä iltoina. 

Hotelliin paluun jälkeen orastava päänsärkyni yltyy yltymistään. Note to self: särkylääkkeitä mukaan reissuun seuraavalla kertaa. Nyt minulla ei ollut niitä. Ehkä siksi, että tarvitsen niitä niin harvoin. Onneksi yhdellä reissukavereista on särkylääkettä mukanaan, ja saan siitä avun. Seuraavana aamuna särky on poissa. 

Day 5

Tänään käymme hienoimmassa kohteessa, jonka koko reissun aikana näemme. Se on aika paljon sanottu.

Kyseessä on yltympäriinsä kullattu mausoleumi, jonka katto kohoaa korkeuksiin. Tärkeiden ja rikkaiden henkilöiden haudat ovat hienompia kuin kuninkaiden linnat. 

Toinen merkillepantava asia tänään on hullu tienylitys. Yksi porukasta lähtee ylittämään tietä täällä mielipuolisten kaahailijoiden ja tööttäilijöiden luvatussa maassa hetkenä, jona muuta liikennettä ei ole. Meidän muiden on seurattava perässä, jos haluamme pysyä yhtenä porukkana. Kun yritämme sitä, liikenteen hiljainen hetki on auttamatta ohi. Tien yli ei olisi mitään toivoa päästä, ellei yksi autoilija jostain syystä hiljentäisi meidät nähdessään. Jostain syystä se tuntuu lähes vaatimukselta lähteä ylittämään tietä. Harmi vain, että tie on leveä ja autoja, jotka eivät hiljennä, aivan riittämiin. Tien yli juoksemisessa autoja väistellen ja kuolemaa peläten ei ole mitään järkeä. Ensimmäisen ja ainoan kerran koko reissun aikana olen aidosti vihainen. Päätän, että jos tällainen tilanne tulee toisen kerran, jättäydyn porukasta. 

Day 6

Tänään käymme katsomassa paikkaa nimeltä Afrosiab Archeological Site.

Siellä on hiekkaa ja hiekkadyynejä loputtomiin. Tavoittelemme huippua, josta näkisi kauas, mutta edessä kohoaa aina vain lisää dyynejä. Täällä on nyt vähän kuin sitä aavikkoa, jota ennen matkaa odotin. 

Alaspäin laskeutuessa etureisiin sattuu kuin terällä pistettäisiin, kiitos toissapäiväisen maratonin. Ötököitä lentää silmiin. On ehkä hienoinen pelko eksymisestäkin, mutta onneksi se osoittautuu turhaksi. 

Illalla onnistun kuin onnistunkin mahduttamaan kaikki tavarat reppuun. Huomenna, jos Luoja suo, pääsee kotiin. 

Day 7

Kello soi ennen aamuneljää paikallista aikaa. Ahtaudumme taksiin ja huristamme lentokentälle. Lentokenttä on hienosti valaistu ja häikäisee aamun pimeydessä. 

Passintarkastuksessa ja turvatarkastuksessa kestää kauan. Laitteet, joiden kanssa passintarkastuksen voisi ehkä hoitaa, eivät toimi, ja tarkastukset on hoidettava virkailijoiden kanssa. Turvatarkastuksessa kengätkin pitää ottaa pois, mitä en ole ennen kokenut. 

Kuin ihmeen kaupalla siitä ruljanssista kuitenkin selvitään. Käymme tuhlaamassa viimeisiä paikallisen valuutan rahoja suklaalevyihin. 

Lennolla Istanbuliin aluksi luen, mutta sitten valoja himmennetään, enkä näe enää lukea. Se on oikeastaan positiivinen asia, sillä nyt saan aikaiseksi hyödyntää mahdollisuuden katsoa elokuvaa. Olen skeptinen lentokoneen elokuvatarjonnan suhteen, mutta sieltähän löytyykin "Rakkaani merikapteeni" -elokuva, jonka näkemisestä olen jo kauan haaveillut. Hyvä, että en ole tuhlannut rahojani elokuvalippuun, kun nyt matka ihanan elokuvan parissa sujuu kuin huomaamatta. 

Istanbulin kentällä jälleen pitkä odotus. Ennen Suomeen lentävän koneen lähtöä tulee muiden asioiden ohessa myös puheeksi se, että edellisellä lennolla lukemiseni ei ole onnistunut valojen himmentämisen vuoksi. Vielä näin matkan viime metreillä saan oppia uuden asian, eli sen, että matkustaja voi lentokoneessa sytyttää lampun, joka ei kohdistu kehenkään muuhun kuin lampun sytyttäneeseen henkilöön. Tätä ohjetta voin jatkossa hyödyntää, jos haluan lukea yön tai aikaisen aamun lennoilla. Tosin olen melko varma, että tulomatkalla jotakuta edessäni istuvaa käytiin komentamassa laittamaan lamppu sammuksiin, kun kone oli muuten pimeänä. Se, tapahtuiko näin todella, ja miksi, jäi arvoitukseksi. 

Hiukan ennen Suomeen laskeutumista lampun sytyttämistä päästään demonstroimaan käytännössä. Jostain syystä (joka sekin jää mysteeriksi) kaikki koneen valot sammutetaan vähän ennen laskeutumista. Tulee pilkkopimeää. Vieressä oleva alkaa etsiä silmälasejaan ja ne sitten yhdessä löydetään. Varmuuden vuoksi sytytetään minun yläpuolellani oleva lamppu osoittamaan, että valo ei kohdistu kehenkään muuhun koko koneessa. 

Lopulta kone laskeutuu maahan kunnon rysäyksellä. 

Selvittiin! Elämäni ei päättynytkään.

Tämän kirjoituksen myötä lämmin kiitos 

etenkin kummisedälleni tästä matkan mahdollistamisesta ja 

muille mukana olleille matkaseurasta. 

Ikimuistoinen reissu! Oli etuoikeus saada kokea se kanssanne. 

Viikko 43: Uuden edessä

 Oletko koskaan ollut sellaisessa tilanteessa, että jäät vuodeksi vapaalle työelämästä? Vieläpä ilman, että kyseessä on vanhempainvapaa. Kyseessä on mahdollisuus tehdä toista työtäsi. Määritellä itse omat aikataulusi ja keskittyä vain toiseen niistä kahdesta työstä, joita yleensä yrität värkätä yhtä aikaa. 

Jos olet ollut, saatat tietää, miltä tuntuu jäädä pois töistä. Jos et ole ollut, voi olla, että et osaa edes kuvitella, millainen tilanne on. 

Kerron hieman omaa näkökulmaani nyt. 

Tilaisuus jäädä töistä pois vuodeksi, työskentelemään tutkimusapurahalla, tarjoutui jo kauan sitten. Pyysin esihenkilöiltä mahdollisuutta jäädä opintovapaalle. Kuvittelin olevani jalomielinen tarjoutuessani jäämään vasta aika pitkän ajan kuluttua, jotta kaikki olisi aikaa järjestää kuntoon ennen sitä. Sain kuulla, että ehdottamani ajankohta ei oikein sovi. Hermostuin siitä aika paljon: on se kumma, kun ihmiset eivät tartu ystävälliseen tarjoukseen. Se oli yksi niistä elämäni hetkistä, joina ajattelin, että ystävällisyydellä ei tässä maailmassa pääse mihinkään, röyhkeydellä vain pitäisi mennä ja ottaa toisilta kaikki minkä vain irti saa. 

Työelämässä tapahtui kaikenlaista ja puolentoista vuoden jaksolla tuntui siltä, että havittelemani vapaa ei koita koskaan. 

Kuukausi sitten huomasin, että vapaa lähestyy. On enää kuukauden verran aikaa siihen, mitä olen niin kauan niin kiivaasti odottanut.

Hetken tuntui juhlalliselta. 

Suuri osa viimeisestä kuukaudesta sujui kuten sitä edeltäväkin aika: töitä tehdessä. 

Kiivaita yrityksiä saada mahdollisimman valmiiksi kaikki, niin että muille ihmisille ei jäisi ihan hirveää, keskeneräistä rytöläjää selvitettäväksi. 

Kummallinen tilanne: olen lähdössä pois niin kauaksi aikaa, että kaikki pitää selvittää, omat tavarat siivota ja viedä pois, jakaa eteenpäin. Kuitenkaan en ole lähdössä lopullisesti. Oletus, sekä minun että muiden, on, että tulen takaisin. 

Kuinka siinä nyt sitten oikein pitäisi olla? Hyvästi, mutta ei kuitenkaan hyvästi - toivottavasti mahdollisimman moni teistä on vielä täällä, kun palaan. 

Kevyempi olo kuin normaalissa työelämässä: saan pistää asioita pakettiin, tuo, tuo ja tuo asia ei nyt koske minua. 

Vapaa-ajalla kasvava huoli: muistanko ja osaanko hoitaa kaiken, mikä pitää muistaa ja osata hoitaa?

Koko ajan kasvava pelko elämäntilanteesta, joka muuttuu täysin. Suuret muutokset eivät ole minun juttuni. Joka kerta suuren muutoksen edessä olen melko varma, että en selviä tästä - vaikka muutos olisi kuinka toivottu ja odotettu.

Töissä huoli siitä, ehdinkö kaikkea mitä pitää, muistanko vastata asioihin, jotka pitää vielä selvittää ja saanko välitettyä eteenpäin kaiken, mikä pitää siirtää jollekin toiselle. 

Yksiselitteinen vastaus on: en ehtinyt kaikkea, enkä muistanut kaikkea. Yritys oli kova, mutta osa asioista jäi kesken. Toivon, että se on normaalia. 

Viikkoa ennen vapaan alkamista pakokauhu. 

Mitä sitten oikein teen, kun en enää mene töihin? 

Mitä jos en saakaan tehtyä yhtään mitään? 

Jos vain jäänkin makaamaan sohvalle ja tuijottamaan telkkaria, enkä saa aikaiseksi mitään hyödyllistä?

Viimeinen työviikko alkaa. Normaalisti lasken päiviä viikonloppuun heti maanantaista alkaen. Nyt toivon, että viikko jatkuisi ikuisesti. Että ehtisin kaiken, ja että hyvästien hetki ei koittaisi. Olen niin huono hyvästeissä. 

Viimeinen työviikko kuluu, aika lailla kuin normaalit työviikot. Suhteellisen hitaasti ja työläästi. 

Viimeinen päivä. Ajattelen, että olen saanut asioita aikaiseksi aika hyvin. 

En kuitenkaan selvästi tarpeeksi - ja vielä viime hetkinäkin tuntuu tulevan uusia asioita, joita pitäisi selvittää.

Myöhemmin ajattelen, että olisin tarvinnut vielä viikon lisäaikaa. Sitten tulen ajatelleeksi, että lisäviikon aikana uusia asioita olisi tullut saman verran kuin vanhoja olisi ehtinyt selvittää.

Viime hetken perinteinen paniikki. Olen huono ottamaan rauhallisesti, hermostun ja hätäännyn erikoistilanteissa. Lähden palauttamaan avaimia muistamatta, että minun pitää saada vielä ulkovaatteeni lukkojen takaa. Joudun lainaamaan työkaverin avaimia. Ihmiset tulevat sanomaan hyvästejään, mutta en oikein kuuntele enää ketään. 

Olen tilannut kumppanini hakemaan minut autolla ja tuomaan koiran tullessaan. Ajattelen, että koira hieman keventää tunnelmaa, eikä kukaan, edes minä, ainakaan itke. 

Niin tapahtuu. 

Meitä on parkkipaikalla koko porukka, kun kuljetukseni saapuu paikalle. Koira nostetaan ulos autosta ja se rynnistää tervehtimään työkavereitani. Se käy tervehtimässä jokaisen pariin kertaan. Tunnelma on iloinen. Saattaa lähes unohtaa, että olen lähdössä dramaattisesti.

Lopuksi halataan kaikkien ihmisten kanssa, muut lähtevät sisälle ja minä pois. Kuulemma sisälle lähtijöiden keskuudessa kyyneliä pyyhitään. 

Koittaa se hetki, jota olen viime ajat pakokauhuisesti pelännyt. 

Huomaan, että ainakaan tällä hetkellä en pelkää. Päinvastoin. Olen onnellinen, onnellisempi kuin pitkään aikaan. 

Vielä seuraavana päivänäkin mietin, kuinka ihmiselle voidaan näin paljon onnea suoda. 

Viikonlopun aikana mieleen välkähtelee tietysti myös paniikinomaisia muistikuvia siitä, mikä jäi tekemättä ja mitä vielä olisi pitänyt tehdä. 

Ensimmäisten vapaapäivien tunnelmat: puolittain odotan, että töistä soitellaan ties mistä asiasta. Olen hieman ihmettynyt ja ennen kaikkea helpottunut, että niin ei käy. 

Olen todella onnellinen voidessani keskittyä vain yhteen työhön. 

Työelämässä pitää koko ajan olla ikään kuin hälytystilassa ja valmiudessa siirtymään asiasta toiseen. Työelämässä olen joutunut jatkuvasti keskeyttämään sen, mitä parhaillaan olen tekemässä, ja sukkuloimaan asioiden välillä.

Nyt saan vain määritellä sen mitä kulloinkin teen, ja keskittyä siihen. 

Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo. 

Voisi sanoa, että tästä ei ole suunta kuin alaspäin. 

Viikko 42: Vastatuulessa

Vuosi sitten lokakuussa minun oli tarkoitus lähteä Vantaan maratonille. Sairastumisen vuoksi lähtöni sinne kuitenkin peruuntui. Kuten tavallista, kun olin orientoitunut lähtemään maratonille, aloin heti miettiä, mihin sitten oikein voisin lähteä, kun alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut. Veljeni avovaimo vinkkasi minulle Kaarinan syysmaratonia. Tapahtuma vaikutti mukavalta. Aloin jo suunnitella sinne lähtöä tosissani, mutta sitten tuli joku este, en enää tarkemmin muista mikä. 

Kaarinan syysmaraton jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan. Tänä vuonna päätin toteuttaa aikeeni sinne lähtemisestä. 

Päätimme lähteä vanhempieni kanssa kolmistaan. Otin perjantain vapaaksi töistä ja kävimme perjantaina pitkästä aikaa tervehtimässä Kaarinan lähellä asuneita sukulaisia. Oli kiva käydä siellä. 

Tässä tapahtumassa oli erikseen oma lähtöaika hitaille maratoonareille. He lähtivät tuntia ennen varsinaisen maratonin lähtöä. Ohjeiden mukaan hitaiden lähtöaikaa suositeltiin niille, jotka halusivat käyttää maratoniin 5-6 tuntia. Arvioin, että omaan juoksuuni kuluisi vajaat viisi tuntia. En oikein tiennyt, pitäisikö minun osallistua hitaiden lähtöön. Koska en osannut päättää asiaa, lähdin normaalissa lähdössä. 

Maratonia edeltävänä iltana harkitsin uudestaan hitaiden lähtöä kahdesta syystä. 1) Tapahtuma oli pienehkö, sen kokoinen, että minun vauhtiani juoksevat jäävät helposti huomiotta. Liikenteenohjaajat lähtevät viimeisellä kierroksella lätkimään ja maalia ollaan jo korjaamassa pois, kun lähestyn maalia - siitä huolimatta, että varsinainen maksimiaikaraja maratonille on kuusi tuntia. Järjestäjillä ei useinkaan tunnu riittävän kärsivällisyys sitten enää, kun valtaosa porukasta on tullut maaliin. Toinen syy, miksi harkitsin hitaiden lähtöön osallistumista, oli ihan vain se, että pääsisimme sitten vähän aiemmin lähtemään pois. 

Kertasin tapahtuman ohjeen ja totesin, että hitaiden lähdön ilmaistiin olevan juoksijan "omalla vastuulla": ei voitu taata, että kaikki liikenteenohjaajat olisivat paikoillaan tuntia ennen varsinaista lähtöä. 

Muutaman maraton-kokemukseni perusteella pelkään maratonilla eksymistä aivan helvetisti. Pelkäsin sitä nytkin. Olin tuntemattomassa paikassa, eikä minulla ole kartanlukutaitoa tai suuntavaistoa. Jos opasteet ovat huonot tai liikenteenohjaajia ei ole tarpeeksi, eksyminen on taattu. Maratonilla menee, ja on tavoitteenakin mennä, tilaan, jossa ei ajattele nykyhetkeä koko ajan. Sen vuoksi eksyminen on vielä enemmän taattua. 

Kun mietin asiaa, olen eksynyt maratoneilla harvoin suhteutettuna siihen, kuinka monta maratonia olen juossut. Yleensä reittimerkinnät ja ohjaus on siis hyvää. 

Maratonilla eksyminen on kuitenkin niin kamalaa, että jo pari kokemusta syöpyy mieleen suorastaan traumaattisena. En halua ottaa mitään ylimääräistä riskiä, ja reitille lähtö ennen jokaisen mahdollisen liikenteenohjaajan paikalla oloa olisi riski. 

Toisin sanoen: suo siellä, vetelät täällä. 

Päätin lähteä varsinaisessa lähdössä.  

Tällä viikolla tulivat kylmät kelit. Myös maratonpäivänä oli kylmä. Onneksi ymmärsin ostaa edellisenä päivänä pipon. Tuli tehtyä ensimmäinen juoksu kesän jälkeen pipo päässä. 

Lähdettiin matkaan. Pelkäsin, että lähtöviivalla kanssani olisi vain huippujuoksijoita, ja kaikki kaltaiseni olisivat lähteneet siinä hitaiden lähdössä. Onneksi asia ei ollut ihan niin. Jokunen kaltaiseni oli siellä lähtijöiden joukossa. Valtaosa kylläkin katosi horisonttiin jo heti alkuvaiheessa.

Onneksi reittimerkinnät olivat selkeät. Lisäksi oli liikenteenohjaajia joka risteyksessä. En eksynyt kertaakaan, ja pelkäsin eksymistä vain vähän lähdön jälkeen. Juoksimme neljä kymmenen kilometrin kierrosta, ja kahden kierroksen jälkeen jo vähän hoksasin ilman reittimerkintöjäkin, miten kierros menee. 

Maisemat olivat kauniit. Liikenteenohjaajat ja muut ihmiset olivat kannustavia ja mukavia. 

Kierroksen alkuvaiheessa vastatuuli oli joka kierroksella niin voimakas, että sai olla kiitollinen siitä, että en ole yhtään pienempi tai hentorakenteisempi ihminen. Sain puserrettua tuulta vasten omalla painollani. 

Onneksi kierroksen puolivälin paikkeilla vastatuuli lakkasi. 

Kun oli juossut pitkään, alkoi olla kylmä. 

Kolmas kierros oli tuskainen. Huomasin, että nopeat maratoonarit alkoivat tulla maaliin. Mietin, onko neljännellä kierroksella enää ketään. Muita juoksijoita tai liikenteenohjaajia. 

Lyhyiden kierrosten maratoneissa on mielestäni yksi kiistattoman hyvä puoli, mikä sopii minulle. 

Jos juostaan yksi pitkä lenkki, loppupään kilometrit tuntuvat loputtomilta. Viimeisten kilometritolppien väli tuntuu siltä, että se ei lopu koskaan. Esimerkiksi kolmenkymmenenseitsemän ja neljänkymmenenkahden kilometrin kilometritolpan välillä miettii aina, että tässä on joku huijaus - ei kilometri voi olla näin pitkä matka. 

Jos sen sijaan juostaan neljä osapuilleen 10 km mittaista kierrosta, viimeisten 12 kilometrin aikana ei tarvitse ajatella kilometritolppia. 

Voi ajatella, kuten ajattelin nyt neljännelle kierrokselle lähtiessäni: nyt menen viimeisen kerran tästä. Lähden viimeisen kerran kierrokselle. Juoksen viimeisen kerran tästä keskustan läpi. Näen viimeisen kerran tuon pizzerian. Näen viimeisen kerran tuon opasteen. Näen viimeisen kerran tuon mainoksen. Juoksen viimeisen kerran tämän peltotien. Nyt tulen tähän. Tästä ei ole enää pitkälti. 

Keksin myös uuden taktiikan loppumatkan kestämiseen. 

Näitä taktiikoita on kertynyt vuosien varrella jokunen. 1) Ota joku kiintopiste, vaikka lyhtypylväs, matkan päästä, ja ajattele vain tuota yhtä kiintopistettä. Kun olet saavuttanut sen, ota seuraava kiintopiste, ja niin edelleen. 2) Keksi joku ajatus, joka liittyy ohittamaasi kilometritolppaan, ja toista sitä mielessäsi, ja kehittele siitä juttuja, joita sitten jutustelet itsellesi mielessäsi ajan kuluksi. 3) Keskity itsesi kehumiseen ja kannustamiseen mielessäsi. 4) Keskity hengitykseesi ja sen rytmiin. 

Nyt: otin kiintopisteen ja laskin askelet, joita vaadittiin kiintopisteen saavuttamiseen. 

Tosin laskin vain joka toisen askeleen selkeyden vuoksi. Rytmitin laskemista myös hengitykseeni, eli laskeminen meni loppujen lopuksi ihan sekaisin. Laskin vain mielessäni juoksutahdin mukaisesti, ja kokeilin, kuinka pitkälle ehdin laskea aina ennen tietyn kiintopisteen saavuttamista. 

Viimeisen kierroksen saldo: vastaan tuli yksi liikenteenohjaaja, joka oli jo lähdössä, mutta kauhistui minut nähdessään, peruutti takaisin paikalleen, ohjasi liikennettä ohijuoksuni ajan ja huusi perääni, tuleeko minun jälkeeni muita. Sanoin, että ei varmaan. Mielessäni lähetin taas kiitoksen kaikille hyville tapahtuman järjestämiseen osallistujille, joiden asenne yli neljä tuntia maratoniin kuluttaville on niin kannustava ja ystävällinen. 

Onneksi kaikki muut liikenteenohjaajat ja huoltopisteiden porukat olivat paikalla ja jaksoivat kannustaa ja tsempata. Kaikki siis valtaosin hyvin. 

37 kilometrin kohdalla törmäsin kolmen nuoren miehen porukkaan, jotka olivat juosseet alkuvaiheessa edelläni, olin ohittanut heidät, sitten he olivat ohittaneet minut, ja loppuvaiheessa ohitin taas heidät. He kävelivät ja kävellessään ainakin osa heistä huusi ja kirosi kovaan ääneen. "Ai vittuuuuu! Miks piti lähtee TÄYSMARATOONILLE?" 

Enpä ole sellaiseenkaan ennen törmännyt. 

Toisiksi viimeisen kierroksen lopulla jalkoihin alkoi sattua ja jalat tuntuivat olevan jumissa. Oli myös vähän kylmä. Juosta linkuttelin eteenpäin sisulla. 

Viimeisen kierroksen puolivälin jälkeen, ehkä viimeisen huoltopisteen urheilujuoman voimalla, sain otettua jonkinlaisen loppukirin. Viimeisiä kilometrejä en enää linkuttanut, vaan sitä voisi kutsua jopa juoksemiseksi. 

Juoksin, juoksin ja juoksin, ja pitkähän se loppumatka oli, vaikka oli saanut voimaa ja oli viimeisellä kierroksella. 

Lopulta tulin maalisuoran päähän ja maaliin. Olin iloinen siitä, että maalissa olivat kannustamassa muutkin kuin vanhempani, minulle taputettiin. Tuntui hienolta, kun kaulaan tultiin ripustamaan mitali. Kiitos!

Loppuslogan: tämä maraton oli vähän kuin elämä itse. Vastatuulesta huolimatta eteenpäin. Ajallaan vastatuuli kyllä loppuu. 

Kyllä ehkä joskus vielä uudestaan Kaarinan syysmaratonille. 

Viikko 41: Huumorin kukka

 Viikolla 41 tein tietoisen päätöksen etsiä jokaisesta päivästä jotain, jolle nauraa. 

Tein sen siksi, että naurun aiheita ei tuntunut olevan, ellei niitä tietoisesti etsi. 

Tarjoilen kyseisen viikon naurun aiheet tässä blogipostauksessa. 

Maanantai

Maajussille morsian -ohjelma, taattu maanantai-iltojen ilo jo vuosien ajan. En naura siinä esiintyville ihmisille pahantahtoisesti. Joidenkin ihmisten murre ja se, kuinka tosissaan jotkut ovat, tuottaa hauskuutta ohjelman katsojan arkeen. 

Tiistai

Otin joku aika sitten käyttöön uuden puhelimen. Sen äänisäädöt eivät vielä ole ihan täysin kohdillaan. Esimerkiksi herätyskellon äänenvoimakuutta täytyi säätää, sillä ensimmäisenä aamuna uuden puhelimen herätyskellon soidessa kaikki olivat sydänkohtauksen partaalla. Ääniä säädellessäni huomasin, että herätyskellon ääneksi oli mahdollista saada tietyn artistin kappaleiden Spotify-lista. Valitsin vastaisuuden herätysääneksemme Leevi and the Leavingisin. Listan ensimmäinen kappale oli "Sunnuntaiksi San Fransiscoon". Kappaleen alun kuuleminen ensimmäisenä aamulla toi hauskan alun päivälle. 

Keskiviikko

Ilmeisesti televisio on arjen harvoja hauskuuttajia. Keskiviikkona telkkarista tuli "Duudsonit tuli taloon". Tällä kertaa Duudsonit menivät pistämään järjestykseen sellaisen perheen asioita, joiden ongelmana oli, että lähes aikuiset lapset eivät osallistuneet lainkaan kotitöihin. Teini-ikäinen poika sanoi telkkarissa, että oikeastaan häntä itseäänkin hävettää, kun hän ei saa laitettua omia likaisia astioitaan tiskikoneeseen. 

Torstai

Koirani ja minun vakiolenkkini varrelle sijoittuu suora, jossa opettajat luotsaavat mopokoululaisia. Kävelemme jalkakäytävällä ja ihmiset ajavat mopolla viereisellä tiellä ja opettajat antavat heille ohjeita. Tämä on koirani mielestä verrattoman mielenkiintoista. Joka kerta, kun mopokoululaiset sattuvat kohdalle, se jää pitkäksi aikaa tuijottamaan. Mietin, ottavatko mopokoululaiset tai opettaja yhtään paineita ylimääräisestä yleisöstä. 

Perjantai

Työkaveri soitti paniikissa ja pyysi apua ongelmaan. Kerrankin ongelma oli helposti ratkaistavissa ja oikeastaan aika hauska. Joskus työssäkin tulee hauskoja tilanteita. 

Lauantai

Tällä viikolla alkoi Estonia-onnettomuudesta kertova, tositapahtumiin perustuva televisiosarja. Koska olen aina ollut omituisen kiinnostunut kaikesta Estoniaan liittyvästä, minun oli tietysti pakko saada alkaa seurata sitä. Ensimmäisen jakson katsottuani halusin katsoa uudestaan MTV3-kanavalla esitetyn "Missä olit kun" -sarjan Estonia-jakson, jossa kerrataan onnettomuuden aikaan esitettyjä uutispätkiä. Yhdessä uutispätkässä Estonian miehistöön kuuluneet ihmiset sanovat, että kun vettä alkoi tulvia kannelle, ei auttanut, vaikka he kuinka pumppasivat ja pumppasivat. 

Tässä asiassa ei ole mitään hauskaa, mutta aloin silti nauraa, koska verkkokalvolleni piirtyi kuva tilanteesta, jossa vettä tulvii uppoavaan laivaan, ja jotkut yrittävät pelastaa tilannetta pumppaamalla polkupyöräpumpun kokoisella pumpulla. 

Ehkä nauroin myös siksi, että onnettomuus on niin kauhea. Se on mielestäni kauhein onnettomuus, mihin olen tutustunut. Ehkä siihen ei voi syventyä löytämättä välillä jotain, mikä naurattaa edes vähän. 

Sunnuntai

Viikon viimeisenä päivänä naurun aiheet viimeistään loppuivat ja niitä oli pakko hakemalla hakea. Taattu keino on pistää Youtubesta pyörimään vanhan Hynttyyt yhteen -sarjan klippejä. Kyseessä on koominen sarja, jossa Eija Vilpas ja Hannele Lauri ovat keskeisissä rooleissa, ja pelkästään Eija Vilppaan karjalan murteen kuunteleminen naurattaa. Varmaan, koska kuten jo edellä totesin, mikäs sen hauskempaa kuin murretta puhuva ihminen. 

Viime aikoina minua on erityisesti puhutellut klippi, jossa Vappu (Eija Vilpas) ja Aarne (Aake Kalliala) ovat menneet kihloihin ja Aarnen äiti tulee kihlajaiskahvien merkeissä ensimmäistä kertaa Vapun kotiin. Ensimmäiseksi ovesta tullessaan Aarnen äiti lausuu jotain kohteliasta Vapun asunnon avaruudesta. 

Vappu toteaa siihen: "Nii, sie vissii aattelit, et mikä mörskä lienee, nuotio keskellä lattiaa."

Viikko 40: Tarina polkupyörästä

 Kesällä 2011 kaaduin polkupyörällä. 

Vietin ensimmäistä kesää opiskelukaupungissani. Olin ollut allekirjoittamassa kesätyösopimusta ja menossa kesäopintoja varten sovittuun tapaamiseen yliopistolle. Olin vähän myöhässä aikataulusta, joten ajoin pyörällä niin kovaa kuin pääsin. 

Oli alamäki ja tiukka mutka, ja pyöräni oli pieni ja huono. Olin kaatunut sillä monta kertaa aiemminkin. Sen eturengas töksähti aina ikävästi jokaiseen pieneenkin kuoppaan tai korokkeen tapaiseen. Se oli varmaan liian pieni, veljeni vanha pyörä, jolla olin ajanut lapsesta asti.

Tuo mutka oli liikaa. Kaaduin mutkassa liian kovassa vauhdissa. Jouduin hakemaan läheisestä Citymarketista laastaria polviin ja kyynärpäihin, jotka kaikki suihkusivat verta. Putsailin haavojani Citymarketin vessassa ja onnistuin kadottamaan avaimeni sillä reissulla. Ne onneksi löytyivät myöhemmin Citymarketin infopisteeltä. Siihen opintoihin liityvään tapaamiseen en enää ehtinyt. Jouduin ilmoittamaan, että en enää mitenkään ehdi inhimillisessä aikataulussa. Mitä tästä opimme? Kiirehtiminen ei auta mitään. Kiirehtimisestä ei ole mitään hyötyä, siitä on pelkkää haittaa. 

Vanhempani olivat kertoneet pyörällä kaatumisestani mummilleni. Tapansa mukaan mummini ei jäänyt turhia päivittelemään, vaan lahjoitti minulle oman pyöränsä. Hänellä oli hyvä, vanhan klassikon mallinen pyörä. Kunnon mummopyörä, ei mikään kauhean tyylikäs, ajattelin, mutta hyvä sillä oli ajaa. 

Sain siis mummilta käyttöön pyörän, jolla oli todella hyvä ajaa verrattuna edelliseen pyörään. Ei tarvinnut enää pelätä jokaista kuoppaa ja koroketta. En juuri koskaan enää kaatunut pyörällä. Pyörällä ajo oli silkkaa nautintoa. 

Olin tyhmä maalaistyttö, joka ei tajua mitään kaupungin vaaroista. Vuosia myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten huolettomasti jätin pyörää ties minne. Minulla ei ollut mitään pelkoa siitä, että pyörä voitaisiin varastaa, kuka sen nyt varastaisi. Nykyisin ihmettelen vain, kuinka se säilyi varastamatta. Kerran lukkoa oli jotenkin peukaloitu, mutta pyörä jätetty paikalleen yliopiston kirjaston eteen. En tiedä, kuka on tehnyt ja mitä. 

Myöhemmin ajelin pyörällä minulle vieraalla paikkakunnalla, josta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Hikoilin kesähelteessä, pyöräilin ja katselin maisemia. Kävin uimassa, heitin kesämekon uikkarin päälle ja pyöräilin kotiin. Kävin pyörällä merenrantakuopalla uimassa kumppanini kanssa silloin, kun olimme juuri tavanneet. Kumppanini sanoi, että pyöräilyni seuraamisesta tulee hänelle mieleen yksi sketsivideo.

Ajoin mummilta saadulla pyörällä ensin opiskelukaupungissani, sitten ensimmäisen vakituisen työni työmatkoja. Tuolla ensimmäisen työpaikkani paikkakunnalla en pelännyt pyörän puolesta. Paikkakunta oli pieni ja hiljainen. Kuulin kyllä, että joskus jonkun pyörä oli varastettu jostain, mutta en pelännyt oman pyöräni puolesta. Kuka nyt vanhan, kolmivaihteisen rotiskon ottaisi, ajattelin. Jos joku ottaa, niin tarpeeseen ottaa, naureskelin jollekin. 

Ajoin pyörällä kotiin myös tehtyäni viimeisen työpäiväni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani. Pyörän tarakalla oli työkavereilta saatu kukka-amppeli. Harteillani oli laukku ja kassi, joissa oli kaikennäköistä viimeisenä työpäivänä mukaan otettua tavaraa. Matkanteko oli vähän huojuvaa. Pyörän eturengas töksähteli huonon pyörätien kuoppiin. Selvisin siitäkin nostalgisesta matkasta kuitenkin ongelmitta. 

Kesti vähän aikaa, että uskalsin alkaa kulkea pyörällä nykyisen työpaikkani työmatkoja. Pian nykyisessä työpaikassani aloitettuani luin sanomalehdestä, että asuinalueellani sattuu todella paljon pyörävarkauksia jatkuvasti. Pyöriä varastetaan, vaikka ne olisi lukittu sekä renkaasta että rungosta telineeseen kiinni. Juttua varten haastatellulta ihmiseltä oli varastettu useampi pyörä lyhyen ajan sisään. Ajattelin, että en voi tuoda pyörää työpaikkani pihaan. 

Sitten ajattelin, että ehkä juna-asema, josta lehdessä puhuttiin, on eri asia kuin työpaikkani piha. Työpaikkani edustalla on aina valtava määrä pyöriä. Minun pyöräni on siellä vanhimpia ja halvimpia. 

Aloin ajaa pyörällä töihin ja lukitsin sen eturenkaasta telineeseen. 

Tein niin yli neljä vuotta. 

Aina välillä mietin, voisiko joku varastaa pyörän, ja aina tulin siihen tulokseen, että ei, se on niin vanha, ei sillä ole mitään jälleenmyyntiarvoa. Ei etenkään verrattuna kaikkiin niihin pyöriin, joiden joukossa se on. 

Viime torstaina töissä mietin, että tänä iltana menen kahvakuulatunnille. Sain viestin siitä, että uusi passini on saapunut noudettavaksi, ja ajattelin, että en voi hakea passia heti, koska minulla ei ole vanhaa passia mukana, mutta haenpa passin sitten samalla reissulla, kun käyn kahvakuulatunnilla. Mietin, että pyörään pitää laittaa etuvalo, koska siihen aikaan illasta on jo säkkipimeää. Lamppu oli tarkoitus laittaa jo edellisenä päivänä, mutta en ollut muistanut. Ärsytti, että pitää laittaa lamppu, ärsytti, että en ollut muistanut sitä edellisenä päivänä ja ärsytti, että sitten pitää taas miettiä, irrotanko lampun joka kerta ja laitan sen taskuun, varastaako joku lampun pyörästä. 

Se torstai osoittautui myös rasittavaksi työpäiväksi. Iltapäivän kokous venyi. Koin, että yksi työkaveri aukoi mulle päätään niin paljon ja niin turhasta asiasta, että teki mieli jo ärjäistä takaisin oikein kunnolla. Kun olin lähdössä, toinen työkaveri tuli solkottamaan jotakin, aloittaen lauseen sanoilla "ootpa lähdössä tai et, niin mä kysyn sulta nyt tätä asiaa". Ärtymyskynnys oli reippaasti ylittynyt, kun viimein lähdin töistä. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun vihdoin pääsin työpaikan ovesta ulos. Kaivoin avaimia ja kävelin pyörääni kohti. 

Paitsi että siinä, mihin olin pyöräni jättänyt, ei ollutkaan pyörääni. Telineessä oli jonkun toisen pyörä, mikä kaukaa katsoen oli hiukan muistuttanut minun pyörääni. Telineessä oli myös muita pyöriä. Minun pyörääni ei ollut. 

Pidin selvänä, että en vain näe pyörääni. Stressi tekee usein vaikeaksi havaita itsestään selviä asioita. 

Kävin pyörätelineen pyörät läpi moneen kertaan. 

Lopulta soitin kumppanilleni ja sanoin, että pyöräni ei ole täällä, missä sen pitäisi olla. Jokin osa minusta toivoi, että sille olisi looginen selitys. Jos vaikka kumppanini on jostain syystä hakenut pyörän. Ei ole mitään järkeä siinä, että hän olisi sen hakenut, mutta jospa hän vaikka olisi hakenut sen. 

Jouduin kuitenkin alistumaan siihen, että kumppaninikaan ei tiennyt pyörästäni yhtään enempää. Kävin pyörätelineen vielä kerran läpi ja lähdin sitten kävelemään kotiin. Päässäni takoi vain yksi ajatus: 

tämä ei voi tapahtua minulle. 

On kummallista, että vaikka olen tietoinen pyörävarkauksien yleisyydestä, enkä näe mitään syytä sille, miksi se ei voisi tapahtua myös minulle, sitä oli vaikea uskoa. Koko kotimatkan ajattelin, että jostain se pyörä vielä putkahtaa. Tälle on joku viaton selitys. 

Naputtelin rikosilmoituksen poliisin verkkopalvelussa samalla, kun kävelin kotiin. Tiesin, että siitä ei ole hyötyä, mutta niin ohjeistetaan tekemään. 

Kumppanini laittoi pyörän tiedot toiseen Facebook-ryhmään ja minä varmuuden vuoksi vielä toiseen. 

En mennyt kahvakuulatunnille, koska kiinnostus lähteä kävellen sinne oli miinus sata. 

Illalla iski hirveä suru siitä, että mummin pyörä, jonka kanssa minulla on niin monta hyvää muistoa, on viety minulta. En tiennyt, että polkupyörä voi olla rakas, mutta ilmeisesti se voi olla. 

Yritin ajatella vaikka mitä. Yritin ajatella, että tämä ei ole iso asia. Pyöriä saa uusia. Mummin muisto ei ole sidottu siihen pyörään, minulla on kaikki muistoni mummista myös ilman sitä pyörää. Tästä on nyt vain päästävä yli. Paljon pahempaakin olisi voinut sattua. Paljon arvokkaampiakin asioita olisi voitu varastaa, sellaista, mistä ihan oikeasti ei pääsisi yli tai olisi ainakin todella paljon vaikeampi päästä yli. 

Asiasta on silti vaikea päästä yli. Odottelen edelleen, että murhe ja vitutus helpottaisi edes vähän. 

Perjantaiaamuna teki mieli soittaa esimiehelle, että en tule töihin. Se, että minun pitäisi rämpiä töihin, kun pyörä on pöllitty, tuntuu viimeiseltä pisaralta viime aikojen tapahtumiin työrintamalla. Kamelin selkä on katkennut. 

Raahaudun silti töihin, tietenkin. 

Ajattelen, että jos mummini olisi ollut hengissä ja näkemässä tilanteen, hän olisi ottanut pyörävarkaan juosten kiinni ja mättänyt turpaan. 

Ajattelen, että pyörävaras saa olla varuillaan. Hän ei tiedä, kenen pyörän tuli ottaneeksi. Mummini hengen kosto tulee olemaan hirmuinen.