Tähän postaukseen olen ajatellut koota sen, mitä vuodesta 2014 on jäänyt mieleen.
Tammikuu
Vietin uudenvuoden veljen perheen luona. Oli kivaa. Yöllä raketteja ammuttaessa totesin totuudenmukaisesti, että takana on ihan paska vuosi. Mulle toivotettiin parempaa uutta vuotta.
Loppiaisen tienoilla koin aivan karsean paniikkiahdistuksen opiskeluihin paluun ja elämän ansiosta. Huomasin, ettei joihinkin ihmisiin tarvitse pelkästä velvollisuudentunnosta yrittää pitää säännöllistä yhteyttä, jos niiden kanssa on koko ajan sellainen tunne, kuin olisi saamassa sydänkohtausta. Havainto oli suuri helpotus. Jotain hyvää siis siitä ahdistushuipustakin.
Uskaltauduin soittamaan yhden puhelun, jota en olisi ikimaailmassa uskonut uskaltavani soittaa. Ihmettelen sitä oikeastaan vieläkin. Luulen, että siihenkin tarvittiin jonkinlaista pohjakosketusta.
Puhuin isoveljen kanssa ensin facebook-chatissa ja sitten puhelimessa avoimimman keskustelun ehkä kahteen vuoteen. Uskoin taas lujemmin siihen, että mulla on ympärilläni monta ihmistä, joihin voi turvata.
Kaiken sen ahdistuksen lomassa huomasin, että Ismo Leikolan youtube-klipeistä tulee lämmin olo. Tein sen löydön, että Ismo Leikolalla on kotisivut, ja siellä keikkakalenteri. Päätin, että minun on päästävä hänen keikalleen. Löysin myös tämän, viimeisen sinetin hullulle fanitukselleni:
https://www.youtube.com/watch?v=0BcoedB27ms
(Ja Ismo Leikola olis kyllä kohta mulle toisenkin yhteiskuvan velkaa siitä, kuinka olen mainostanut häntä kaikelle kansalle...)
Helmikuu
Juhlin ystävänpäivää lapsuudenystävän seurassa. Nauroimme paljon. Muistelimme pitkän ystävyytemme eeppisiä hetkiä. Ystävyyden merkityksestä avautui minulle taas jotakin.
Ilmoittauduin yhtenä yönä yhdellä rysäyksellä Turkuun Paavo Nurmi Marathonille, kun olin ensin harkinnut sitä puoli vuotta.
Voitin S-ryhmän lahjakortin vastattuani digitaalisia pelejä koskevaan kyselyyn. Ostin lahjakortilla Anni Polvan Tiina -kirjoihin perustuvan elokuvan ja Ismo Leikolan dvd:n.
Kävin tekemässä viimeisen tenttini Tampereen yliopistolla. Opintokokonaisuuden lisäksi saatoin sillä matkalla lopullisesti loppuun jotain muutakin. Otin vastaan viimeisen tekstiviestin siitä, kuinka paska ihminen olen, kuinka tulen kuolemaan yksin ja kuinka kukaan mies tai ihminen ei kestä minunkaltaistani ihmistä kauaa. Istuin Tampereen yliopiston kirjaston aulan penkille ja keskityin vähäksi aikaa vain hengittämään. Kun nousin ylös ja kävelin bussiasemalle, tiesin, että jokin oli nyt lopullisesti loppu. Enää en vastaisi mihinkään, mitään, en ikinä. En anna enää mitään huomiota kyseisen ihmisen sanomisille tai tekemisille. Se päätös on pitänyt.
Maaliskuu
Katsoin elämäni ensimmäisen Klikkaa mua -jakson. En ollut seurannut ensimmäistä tuotantokautta, mutta päätin aloittaa toisen tuotantokauden katsomisen. Ilahduin, kun kerrankin kotimaisesta tv-ohjelmasta tuli hyvä mieli ja sai nauraa.
Hoidin alta pois liian monta roikkumaan jäänyttä, terveyteen liittyvää juttua kerralla. Välillä lääkärille ja hoitajan vastaanotolle mennessä oli vaikea muistaa, mitä varten olin sinne sillä kertaa tullut.
Kävin elämäni ensimmäisellä aurinkolomalla perheeni kanssa. Sen viikon olin täydellisen onnellinen. Ratsastin kamelilla, söin liikaa, luin kirjoja joita ei ollut pakko lukea, nautin auringon lämmöstä, uin joka päivä, rakastin merta, huomasin, että meri-ilma sopii minulle. En kärsinyt hetkeäkään niistä pölyallergiaoireista, jotka Suomessa ovat arkipäivää.
Huhtikuu
Voitin jälleen S-ryhmän lahjakortin, tällä kertaa osallistuttuani opiskelualani yhdistyksen jäsentyytyväisyyskyselyyn. Ostin lahjakortilla itselleni synttärilahjaksi mekon, jonka ostoa ei ole tarvinnut katua kertaakaan.
Olin viikon maailman onnellisin ihminen perheen lomamatkan ja erään toisen asian takia. Viikon. Ja sitten tuli henkisesti turpiin niin, että luulin tulevani hulluksi. Perheenjäsen sai sairaskohtauksen, epäonnistuin täysin sellaisella hetkellä, jolla olisin maailmassa eniten halunnut onnistua, ja petyin jälleen yhteen "ystävään". Aloin uskoa, ettei mulla ole oikeutta olla iloinen eikä onnellinen.
Kävin Kirjavaras-leffan päivänäytöksessä eläkeläisten kanssa. Suutuin yhdelle mummolle, jonka kännykkä alkoi soida kesken koko leffan herkimmän kohtauksen, ja joka sitten vielä yritti vilkuilla syyttävästi muita.
Ostin Klikkaa mua -sarjan ensimmäisen tuotantokauden dvd:llä ystävän kannustuksesta, vaikka ajattelin, että kymppi on siitä vähän liikaa. Sitäkään ostosta en ole katunut hetkeäkään. Vietin koko pääsiäisen tuijottamalla sitä. Ajattelin, että elämässä saattaa sittenkin olla jotain toivoa jäljellä.
Harkitsin matkaa Tampereelle, jossa Ismo Leikola esiintyi synttäreideni aikaan. Faniuteni ei kuitenkaan vielä ollut sillä asteella, että olisin halunnut ostaa kalliin lipun ja matkustaa kolme tuntia bussissa eestaas vain nähdäkseni Ismo Leikolaa ehkä tunnin, ja senkin ajan varmaan jossain taaimmaisella parvella.
Kuu huipentui synttäreihini, joita vietin veljieni kanssa. Kummityttöni toi minulle ihanan kortin, joka nyt riippuu seinälläni. Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa kartingia, ja siitä lähtien olen vain odottanut, että pääsisin radalle uudestaan. Ilta kului varsin kosteissa merkeissä. Seuraavana päivänä tein tuttavuutta maailmanhistorian hirveimmän krapulan kanssa. Rapiat kaksitoista tuntia tiivistä seurustelua vessanpöntön ja muovipussien kanssa ja naurava isoveli vieressä taputtelemassa selkään. Yritin imeskellä jääpaloja, kun vesi ei pysynyt sisällä. Jääpalat tarttuivat kieleen kiinni. Mut oli sen arvosta!
Toukokuu
Tein vappuaattona saksan tentin ja vietin illan opiskelukavereiden seurassa. Tuntui siltä, että kaikilla muilla pyyhkii käsittämättömän hyvin ja itse olen vain täysin epäonnistunut ihminen.
Huomasin, että oli ihan kivaa pyöräillä ja juosta kevään valoisassa kauneudessa. Joitain suorastaan toiveikkuuden puuskia elämän suhteenkin alkoi tulla. Toukokuussa on aina jotakin lempeää.
Leikkautin itselleni otsatukan pitkän harkinnan jälkeen. En vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä.
Koukuttauduin FilmTowniin. Uskomatonta, että sellainen leffojen aarreaitta oli ollut ihan kotinurkillani vuosia ilman että tiesin siitä!
Innostuin suunnittelemaan gradua oikein urakalla.
Kesäkuu
Juhlin isoveljen syntymäpäiviä.
Seurasin Klikkaa mua -tuotantokausien kesäuusintoja.
Kävin tekemässä vuoden ensimmäisen kesätentin.
Vietin juhannusta ystävän kanssa, mm. uimalla kaatosateessa lammessa lainehtivan skumppapullon perässä.
Tilasimme lentoliput haaveideni kaupunkiin.
Juoksin kymmenennen maratonini Turussa. Sen jälkeen asettelin kaikki kymmenen maraton-mitaliani plus kaksi puolimaraton-mitalia kankaalle ja otin niistä kuvan, jonka jaoin Facebookissa. Sen hetken ajan tuntui taas siltä, että minusta on johonkin. Olin koululiikunnassa aina kaikkein huonoin ja hitain, sijoituin kaikissa kilpailuissa aina viimeiseksi, mut huudettiin aina viimeisenä joukkueeseen, inhosin ja vihasin koululiikuntaa yli kaiken, en ikinä saanut mistään yhden yhtä mitalia, vaikka kuinka yritin, ja nyt mulla on niitä kokonainen kasa.
Heinäkuu
Opiskelin ja suunnittelin gradua.
Huomasin, että Ismo Leikola tulee marraskuun lopussa kotikaupunkiini. Aloin kytätä säännöllisesti sitä, milloin liput tulevat myyntiin.
Tunsin itseni ja elämäni aika turhaksi.
Kävin isäni lapsuudenmaisemissa seuraamassa suopotkupallon MM-kisoja ja tapaamassa isän lapsuudenystäviä. Oli yllättävän kivaa.
Lensin viimein Berliiniin, kaupunkiin, johon olen halunnut matkustaa niin kauan. Vietin muutaman ikimuistoisen, onnellisen päivän siellä.
Kävin seuraamassa Simo Syrjävaara Cup -turnausta Helsingin Olympiastadionilla. Iltaisin korvasin juoksulenkit pomppimalla veljeni trampoliinilla pitkistä katseista välittämättä.
Vietin jonkinlaiseksi käännekohdaksi muodostuneen, ihanan onnellisen viikon kummieni luona. Menin sinne vähän epäröiden, tulin pois uskoen siihen, että elämä voittaa. Olen siitä kummeilleni, serkuille ja erityisesti serkkujen lapsille ikuisesti kiitollinen. Jospa musta sittenkin on johonkin. Jospa kaikki vielä muuttuisi paremmaksi. Rakkautta, rakkautta, rakkautta.
Elokuu
Tein viimeisen kesätentin.
Kävin Savonlinnassa sisävesiristeilyllä.
Huomasin muuan ilmoituksen yliopiston kirjastolla. Sen jälkeen tapahtumat vain vyöryivät ylitseni, ja yhtäkkiä olin maailman onnellisin ihminen.
Syyskuu
Aloitin graduseminaarin ja sain kehotuksen vaihtaa graduaiheen, jota olin työstänyt koko kesän. Aloitin uuden työstön aika kiivaalla tahdilla.
Aloitin unelmieni työn.
Juoksin elämäni neljännen Finlandia Marathonin. Ensimmäistä kertaa tunsin, että maraton meni rutiinilla. Juoksin suorastaan ylimielisesti.
Ismo Leikolan keikan liput tulivat vihdoin myyntiin! Panikoiduin, koska en ollut koskaan aikaisemmin tilannut mitään lippuja millekään keikoille. Luulin, että nyt pitää toimia salamana, tai muuten en saa lippua ollenkaan. Siinä hötäkässä onnistuin saamaan itselleni eturivin paikan.
Lokakuu
Elämä asettui jonkinlaiseen uomaan. Keksin uuden graduaiheen, opiskelin kiivasta tahtia ja työstä tuli osa arkea. Olin välillä iloinen ja välillä ärsytti, pari kertaa ahdisti oikein kunnolla, keskimäärin kaikki meni ihan ok.
Kävin perheeni kanssa katsomassa Mielensäpahoittaja -leffan. Harvinainen tapaus siinä mielessä, että leffa oli mielestäni parempi kuin kirja.
Seurasin Vino Show -ohjelmaa telkkarista Minttu Mustakallion ja Eero Ritalan inspiroimana.
Juoksin elämäni hirveimmän maratonin Sastamalassa. Juuri ennen sitä olin sanonut veljelleni, että minäkin tahtoisin joskus osallistua sellaiseen Extreme Run -tapahtumaan, jossa pitää juosta ja ylittää matkalla kaikenlaisia esteitä.
No, niissä ylämäissä tuntui aika usein siltä, kuin olisi yrittänyt ylittää loputonta seinää. Että eiköhän se extremen kaipuu tullut täytetyksi.
Marraskuu
Kävin ystävän kanssa katsomassa Vadelmavenepakolainen -leffan.
Vietin liian nopeasti kuluneen viikonlopun kummieni luona. Oli ihanaa. Siinä yhteydessä pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään kaksi junanvaihtoa yhdellä matkalla.
Hajoilin gradun tutkimussuunnitelman kanssa, mutta sain kuin sainkin sen palautettua.
Ja sitten.
Ismo Leikola.
Mitä tähän enää voi sanoa? Tammikuussa se alkoi ja marraskuussa tuli huippuhetki. Jälkikäteen näin siinä jonkinlaisen symbolisen selviytymistarinan tason. En ole mikään täysin luuseri paska ihminen, enkä voi sanoa, että en pysty mihinkään, jos olen täyttänyt näin monta suurta haavettani, jos kaiken jälkeen olen näin onnellinen.
Joulukuu
Varasin lipun seuraavalle Ismo Leikolan keikalle. Maailman hauskin show, kotikaupungissani 27. helmikuuta. Ja mikä parasta, minä istun siellä taas täsmälleen samalla paikalla. Ensimmäinen rivi, keskellä. Mehän ollaan kohta ihan tuttuja Ismon kaa.
Juoksin Itsenäisyyspäivämaratonin Kuopiossa, sekin oikeastaan jo yläasteajoilta kytenyt haave. Oli hienoa.
Tein uskomattoman määrän tenttejä ja esseitä.
Kävin katsomassa kummitytön balettiesitystä. Hienoa oli! Tosin täytyy tunnustaa, että en oikein pysynyt tarinassa kärryillä koko aikaa.
En oikeastaan kauheasti stressannut joululahjojen ostamista. Stressi kului kaikkeen muuhun.
Lopulta tuli joulu ja loma. Olen siitä ihan iloinen.
Eilen äänestin Kultaisen Venlan saajaksi tämän vuoden parhaana tv-ohjelmana ja parhaana näyttelijänä Klikkaa mua -ohjelmaa ja Minttu Mustakalliota. Kukaan ei varmaan olisi osannut tätä arvata.
(Ismo Leikola ei ole missään ehdolla. Ja silloin kun se oli ehdolla maailman hauskimmaksi, en edes tiennyt koko kilpailun olemassaolosta. Kuulin siitä ekaa kertaa vasta silloin, kun IL oli jo finaalissa, eikä yleisön äänestysmahdollisuutta enää ollut. Joten siitä tittelistä minua ei valitettavasti voi kiittää.)
Uudenvuodenlupaukseni viime vuonna oli, että opettelen luottamaan itseeni. Opettelen uskomaan, että minä olen hyvä, sanoi kuka tahansa mitä tahansa.
En ihan täysin onnistunut, mutta jollakin tasolla ehkä kuitenkin. Jatkan opettelemista.
Uudenvuodenlupaukseni tänään on opetella olemaan välittämättä siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Oikeastaan olen yrittänyt opetella sitä jo aika kauan, mutta jatkan senkin opettelmista edelleen.
Lisäksi lupaan yrittää ajatella positiivisemmin.
Näillä mennään.
Sinistä valoa, harmaata valoa
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
tiistai 30. joulukuuta 2014
Vuosi blogia
Niin se nyt on, että vuosi, tai likipitäen vuosi, blogin kirjoittamista on nyt takana. En ehkä vuosi sitten uskonut, että tähän joskus tullaan. Olen iloinen, että aloitin ja että olen jatkanut. Aion jatkaa edelleen. Vaikka matka on ollutkin suhteellisen monenkirjava.
Alussa oli lähinnä epävarmuus. Siitä, mitä kirjoitan, mitä saa kirjoittaa, mitä pitäisi kirjoittaa, ja onko millään, mitä kirjoitan, lopultakaan mitään merkitystä. Alku oli siis juuri sellaista haparointia, kuin alut aina.
Alku oli myös eri tavalla kivaa, kuin vuoden jälkeen. Ensimmäisinä kahtena kuukautena kirjoitin melkein joka päivä. Piti oikein hillitä itseä, että en kirjoittanut montaa postausta päivässä. Luulisin, että tämä kytkeytyy siihen, miksi ylipäätään aloitin blogin: mulla oli (ja on) hirveä tarve saada sanottua joitakin asioita.
Aika paljonkin asioita.
Ja koska olen paljon parempi kirjoittamaan kuin puhumaan, kirjoittaminen tuntui hyvältä keinolta. Facebook otti ja ottaa vain aina päähän, joten päätin kokeilla blogia. Blogi osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Pääsen tuomaan julki ne asiat, jotka haluan. Olen päässyt näyttämään ajatuksiani joillekin toisille kuin itselleni ja ihan lähipiirille, jotka ovat jo vuosia sitten kyllästyneet muhun. Olen myös onnistunut blogin avulla pitämään kirjoittamisharrastusta yllä paremmin kuin ilman blogia. Väittäisin oppineeni jotakin paitsi kirjoittamisesta yleensä, myös kirjoittamisesta yleisölle, mitä vielä vuosi sitten pelkäsin paljon enemmän kuin nyt. Tietysti olen oppinut itsestäni. Blogista on ollut hyötyä oman itsensä kanssa selviämiseen ja muutenkin elämässä luotsimiseen. Puhumattakaan siitä hyvästä palautteesta, mitä olen saanut.
Huonoilta puoliltakaan ei tietysti ole voinut välttyä.
Kirjoittamistahtini on jonkin verran harventunut alkuvuodesta. Siksi, koska tarve sanoa oli alkuvuodesta kovempi: ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen olin sanonut jo niin paljon, ettei sitä tuntunut mielekkäältä ruveta joka käänteessä toistamaan. Jokainen lukija lienee jo siinä vaiheessa tehnyt jonkinlaisen profiloinnin siitä, minkälainen ihminen olen ja minkälaisena elämä minun silmissäni näyttäytyy.
Yleisö on myös kasvanut. En tarkalleen tiedä minkä verran, mutta sen tiedän, että potentiaalisia lukijoita on moninkertaisesti enemmän kuin vuoden alussa. Se lisää varovaisuutta. Enää en kirjoita yhtä avoimesti, kuin vuoden alussa. Olen tavallaan rikkonut alkuperäiset aikomukseni: tarkoitus oli jo alun perin kirjoittaa sellaista, mitä voisi periaatteessa näyttää kenelle vain. Tarkoitus ei kuitenkaan nähtävästi toteudu niin kauan, kuin luulee tietävänsä, ettei tekstejä kuitenkaan kukaan lue.
Toivottavasti blogini ei kuitenkaan ole mennyt liikaa facebook-käytäntöjen suuntaan, eli pelkästään sen hehkuttamiseen, miten hienoa ja täydellistä elämä on. Olen yrittänyt pitää siitä huolen tuomalla ilmi tasaisin väliajoin myös "vanhoja kunnon angstipäivityksiä". Lisäksi tosiasia on se, että tämän vuoden alkupuolisko oli minulle aika tavalla täyttä paskaa, kun taas vuoden loppua kohden tuli kiihtyvällä tahdilla hyviä asioita, kuin saavista lappamalla. Analysoisin, että nyt aletaan olla jokseenkin tasaisessa välitilassa.
Saatu palaute ei myöskään ole aina ollut positiivisia tunteita herättävää.
En tarkoita tällä sitä, että itse teksteihin olisi kohdistunut hyvää tai huonoa palautetta. Kaikki teksteistä saatu palaute on aina hyväksi, oli se sitten kritisoivaa tai kehuvaa.
Tarkoitan suhtautumista yleisemmin.
En esimerkiksi pidä sen tyylisistä kysymyksistä, kuin "mitä sä tarkoitit, kun sä kirjoitit siellä blogissa, että...?"
Yksinkertainen vastaus joka tilanteeseen: tarkoitin sitä, mitä kirjoitin. En pudottele tänne teksteihin mitään piilomerkityksiä enkä viestejä kellekään yksittäiselle ihmiselle. Kirjoitan kirjoittaakseni asioista. En kirjoita vihjaillakseni.
Ymmärrän tietysti, että tällaisia kysymyksiä esitetään. Esittäisin niitä varmasti itsekin.
Haluan vain tuoda esiin, vaikken tiedäkään onko esiintuomisesta mitään hyötyä, että en todellakaan tarkoita ketään enkä mitään muuta kuin sanon.
Ja tietysti tästä poikkeaa se, jos jokin asia blogitekstissä on oikeasti jäänyt epäselväksi tai vaivaamaan. Silloin pitääkin kysyä.
Ärsyttävää on se, jos vaikkapa kirjoitan yleisesti, että astuin ulkomaailmaan ja näin ihmisiä oikeasti pelkän face-päivittelyn sijasta ja tein sen havainnon, ettei kellään lopulta mene yhtään sen paremmin kuin minulla, ja sitten joku tulee kysymään, että kehenkäs sä tässä viittasit ja mitä sä sillä tarkalleen tarkoitit ja mä haluan kuulla nyt heti kaiken, ihan vain juoruilun kannalta.
Ja sitten vielä, ehkä tärkein:
En halua, että kukaan lukee blogiani pelkästä velvollisuudentunnosta. Haluan, että luette siksi, että haluatte. En halua, että luette, jos ette itse halua lukea. Ei ole epäkohteliasta, jos minut kohdatessaan ei viittaa uusimpiin blogikirjoituksiini. Ei kuulu mihinkään käytösetikettiin, että minut kohdatessaan pitäisi osoittaa blogini lukeneisuutta. Iloitsen siitä, jos luette, mutta iloitsen siitä vain, jos tekin luette iloksenne.
Kiitos jokaiselle lukijalle kuluneesta vuodesta ja kärsivällisyyttä uudelle blogivuodelle, itse kullekin!
Alussa oli lähinnä epävarmuus. Siitä, mitä kirjoitan, mitä saa kirjoittaa, mitä pitäisi kirjoittaa, ja onko millään, mitä kirjoitan, lopultakaan mitään merkitystä. Alku oli siis juuri sellaista haparointia, kuin alut aina.
Alku oli myös eri tavalla kivaa, kuin vuoden jälkeen. Ensimmäisinä kahtena kuukautena kirjoitin melkein joka päivä. Piti oikein hillitä itseä, että en kirjoittanut montaa postausta päivässä. Luulisin, että tämä kytkeytyy siihen, miksi ylipäätään aloitin blogin: mulla oli (ja on) hirveä tarve saada sanottua joitakin asioita.
Aika paljonkin asioita.
Ja koska olen paljon parempi kirjoittamaan kuin puhumaan, kirjoittaminen tuntui hyvältä keinolta. Facebook otti ja ottaa vain aina päähän, joten päätin kokeilla blogia. Blogi osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Pääsen tuomaan julki ne asiat, jotka haluan. Olen päässyt näyttämään ajatuksiani joillekin toisille kuin itselleni ja ihan lähipiirille, jotka ovat jo vuosia sitten kyllästyneet muhun. Olen myös onnistunut blogin avulla pitämään kirjoittamisharrastusta yllä paremmin kuin ilman blogia. Väittäisin oppineeni jotakin paitsi kirjoittamisesta yleensä, myös kirjoittamisesta yleisölle, mitä vielä vuosi sitten pelkäsin paljon enemmän kuin nyt. Tietysti olen oppinut itsestäni. Blogista on ollut hyötyä oman itsensä kanssa selviämiseen ja muutenkin elämässä luotsimiseen. Puhumattakaan siitä hyvästä palautteesta, mitä olen saanut.
Huonoilta puoliltakaan ei tietysti ole voinut välttyä.
Kirjoittamistahtini on jonkin verran harventunut alkuvuodesta. Siksi, koska tarve sanoa oli alkuvuodesta kovempi: ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen olin sanonut jo niin paljon, ettei sitä tuntunut mielekkäältä ruveta joka käänteessä toistamaan. Jokainen lukija lienee jo siinä vaiheessa tehnyt jonkinlaisen profiloinnin siitä, minkälainen ihminen olen ja minkälaisena elämä minun silmissäni näyttäytyy.
Yleisö on myös kasvanut. En tarkalleen tiedä minkä verran, mutta sen tiedän, että potentiaalisia lukijoita on moninkertaisesti enemmän kuin vuoden alussa. Se lisää varovaisuutta. Enää en kirjoita yhtä avoimesti, kuin vuoden alussa. Olen tavallaan rikkonut alkuperäiset aikomukseni: tarkoitus oli jo alun perin kirjoittaa sellaista, mitä voisi periaatteessa näyttää kenelle vain. Tarkoitus ei kuitenkaan nähtävästi toteudu niin kauan, kuin luulee tietävänsä, ettei tekstejä kuitenkaan kukaan lue.
Toivottavasti blogini ei kuitenkaan ole mennyt liikaa facebook-käytäntöjen suuntaan, eli pelkästään sen hehkuttamiseen, miten hienoa ja täydellistä elämä on. Olen yrittänyt pitää siitä huolen tuomalla ilmi tasaisin väliajoin myös "vanhoja kunnon angstipäivityksiä". Lisäksi tosiasia on se, että tämän vuoden alkupuolisko oli minulle aika tavalla täyttä paskaa, kun taas vuoden loppua kohden tuli kiihtyvällä tahdilla hyviä asioita, kuin saavista lappamalla. Analysoisin, että nyt aletaan olla jokseenkin tasaisessa välitilassa.
Saatu palaute ei myöskään ole aina ollut positiivisia tunteita herättävää.
En tarkoita tällä sitä, että itse teksteihin olisi kohdistunut hyvää tai huonoa palautetta. Kaikki teksteistä saatu palaute on aina hyväksi, oli se sitten kritisoivaa tai kehuvaa.
Tarkoitan suhtautumista yleisemmin.
En esimerkiksi pidä sen tyylisistä kysymyksistä, kuin "mitä sä tarkoitit, kun sä kirjoitit siellä blogissa, että...?"
Yksinkertainen vastaus joka tilanteeseen: tarkoitin sitä, mitä kirjoitin. En pudottele tänne teksteihin mitään piilomerkityksiä enkä viestejä kellekään yksittäiselle ihmiselle. Kirjoitan kirjoittaakseni asioista. En kirjoita vihjaillakseni.
Ymmärrän tietysti, että tällaisia kysymyksiä esitetään. Esittäisin niitä varmasti itsekin.
Haluan vain tuoda esiin, vaikken tiedäkään onko esiintuomisesta mitään hyötyä, että en todellakaan tarkoita ketään enkä mitään muuta kuin sanon.
Ja tietysti tästä poikkeaa se, jos jokin asia blogitekstissä on oikeasti jäänyt epäselväksi tai vaivaamaan. Silloin pitääkin kysyä.
Ärsyttävää on se, jos vaikkapa kirjoitan yleisesti, että astuin ulkomaailmaan ja näin ihmisiä oikeasti pelkän face-päivittelyn sijasta ja tein sen havainnon, ettei kellään lopulta mene yhtään sen paremmin kuin minulla, ja sitten joku tulee kysymään, että kehenkäs sä tässä viittasit ja mitä sä sillä tarkalleen tarkoitit ja mä haluan kuulla nyt heti kaiken, ihan vain juoruilun kannalta.
Ja sitten vielä, ehkä tärkein:
En halua, että kukaan lukee blogiani pelkästä velvollisuudentunnosta. Haluan, että luette siksi, että haluatte. En halua, että luette, jos ette itse halua lukea. Ei ole epäkohteliasta, jos minut kohdatessaan ei viittaa uusimpiin blogikirjoituksiini. Ei kuulu mihinkään käytösetikettiin, että minut kohdatessaan pitäisi osoittaa blogini lukeneisuutta. Iloitsen siitä, jos luette, mutta iloitsen siitä vain, jos tekin luette iloksenne.
Kiitos jokaiselle lukijalle kuluneesta vuodesta ja kärsivällisyyttä uudelle blogivuodelle, itse kullekin!
maanantai 29. joulukuuta 2014
Elämää joulun jälkeen
Vai onko sitä?
Joulunaluspäivät olivat tänäkin vuonna parhaimmat. Perhettä saatiin kokoon. Luin vielä aatonaattoiltana gradun teoria-aineistoja, että sitten saisin hyvällä omallatunnolla heittää ne sivuun muutamaksi päiväksi. "Salaa" olin jo aloittanut vetävän kaunokirjallisen teoksen, valmentautumisen jouluun, pyhään, jona ei kuulu lukea mitään muuta kuin sellaista, mitä ei ole pakko lukea. Salaperäinen joulun rauha, ehkä joulumieleksikin kutsuttava, laskeutui hiljalleen. Palavien kynttilöiden ja joulukoristeiden täyttämään kotiin. Kiire on ohi, nyt vain nautitaan.
Aatonaattoaamuna katsoin ensimmäisen joulupiirretyn, tietysti teoriakirjan yli vilkuillen. Lähdin lenkille pitkästä aikaa. Järkytyin siitä, miten pakkasilma kävi henkeen. Tulin kotiin ja luin vanhempieni postilaatikkoon pudonneen paikallislehden. Kävin suihkussa. Toiset lähtivät joulukuusenhakuun, minä lähdin tapaamaan lapsuudenystävää. Kävelin kotiin kauniissa säässä, lahja kädessä, kuten olin mennytkin.
Jouluaatonaaton iltana se jo iski. Heitin teoriakirjan sivuun ja vaihdoin sen Ankkalinnan Joulukirjaan, jouluiseen sarjakuvateokseen, joka on ollut hyllyssämme varmaan vuosikymmenen, ja jota en jostain syystä koskaan ole lukenut. Huono omatunto tuli jo silloin. Joulu on ovella, mutta oikeuttaako se oikeastaan pitämään lomaa?
Jouluaatto alkoi juuri niin kuin halusin. Herätyskello soi aamulla niin, että ehdin käyttää koiran ulkona mitä jouluisimmassa maisemassa ja asettua katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa. Ohjelman loppuun mennessä joulukuusikin oli koristeltu. Syötiin. Saunottiin. Avattiin lahjat.
Aloin itkeä. Ei vain voinut muuta. Tässä se nyt on. Tätä on odotettu. Tämän avulla olen jaksanut koko syksyn. Tehnyt ylimitoitetun paljon asioita vain sillä ajatuksella, että jouluna sitten pidän lomaa. Eikä tämä päivä ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan. Tänäkään päivänä kukaan ei tule sanomaan, että nyt saan oikeasti pitää lomaa. Tänäkin päivänä, kuten kaikkina muina päivinä, vain tiedän, että oikeastaan pitäisi. Laukussa pinossa olisi monta kirjaa, jotka pitäisi ehtiä lukea, painaa mieleen ja kirjoittaa muistiinpanoja, ennen kuin sitten, ihan kohta, aloitan gradun kirjoittamisen. Ei mulla ole mitään oikeutta pitää lomaa. Ei jouluna sen enempää kuin muulloinkaan. Olen täysin luuseri paska ihminen, kun edes ajattelen sellaista.
Joulupäivälliselle kylään tulleen sukulaisen ainoa kysymys on, mitä gradulle kuuluu. Ei se, mitä minulle kuuluu, vaan ainoastaan, mitä gradulle kuuluu.
Joulupäivän aamuna katsoin telkkarista Joulupukin ja noitarummun, piirretyn joka niin ikään on tullut jokaisena jouluna niin kauan kuin muistan. Lähden juoksulenkille toivoen ainoastaan, että mielen puristus helpottaisi edes siksi hetkeksi. Pakkasilma käy taas henkeen, mutta helpottaa se sentään vähäksi aikaa. Lenkin jälkeen se tulee takaisin.
Olen lainannut kirjastosta koko kasan kirjoja, joita ei ole pakko lukea. Olen nauttinut jo etukäteen ajatuksesta, että joulun pyhinä en sitten muuta teekään kuin luen.
Ei tee mieli lukea. Ei teoriakirjoja eikä mitään muitakaan kirjoja.
Kaivoin veljen kaapin perältä vanhoja Aku Ankkoja. Sarjakuvat ovat ainoa, mitä jaksan nyt.
Joulupäivän iltana katson telkkarista Apollo 13 -elokuvan, sehän löyhästi liittyy graduaiheeseeni. Sitä paitsi aika karseaa, että kyseessä on 19 vuotta vanha elokuva, joka on tullut telkkarista sata kertaa, enkä ole koskaan ennen sitä katsonut. (Pettymys se oli.)
En tiedä, miksi ahdistaa. Siksikö, että koskaan ei pääse irti siitä ajatuksesta, että jotakin koko ajan pitäisi?
Vai siksi, että olen ladannut liikaa odotuksia päivään, joka loppuviimein ei ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan päivä? Sama määrä tunteja, sama mahdollisuus olla vihainen, iloinen, ahdistunut tai surullinen. Se, että on joulu, ei tarkoita sitä, että kaikki on täydellistä ja mitään ikävää ei voi tapahtua.
Joulu edustaa mielessäni myös turvallisuutta. Ikuista kaipuuta ehkä joskus lapsena koettuun turvallisuuteen. Siihen, mitä aikuisena enää ei voi saavuttaa. Nyt olen tässä, mutta missä olen ensi jouluna? Tämä joulu jää ajatuksiini tällaisena, ehkä se on viimeinen jotakin laatua, juuri tällaista joulua ei tule enää koskaan. Samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät, joulu menee ohi vääjäämättä, vaikka sitä kuinka pyytää pysähtymään edes hetkeksi. Haluaisin vain jäädä tähän. Kotiin, perheen keskelle, turvaan.
Jos jotakin tästä jouluaatosta jäi mieleen, niin Ismo Leikola, jälleen kerran.
Jäin pyjama päällä lötköttämään sohvalle Joulupukin kuuman linjan ääreen, kun isä lähti vielä tekemään viime tipan ostoksia K-Marketista ennen kuin kaupat kahdeltatoista menevät kiinni.
Iltapäivällä isä toteaa ohimennen, että "ai niin, mä näin muuten Ismo Leikolan kaupassa!"
Aluksi nauroin ja väitin, että eihän se nyt täällä kaupassa käy. Vanhempani liittyivät yhteisrintamaksi minua vastaan. Ainakin se oli ihan samannäköinen. Ja sehän sanoi jossain haastattelussa menevänsä jouluksi vanhempiensa luo Jyväskylään. Ihan hyvin, vieläpä todennäköisesti, se on voinut käydä matkalla täällä kaupassa. Miksei olisi voinut?
Aluksi luulin juttua vitsiksi, sitten muutun epävarmaksi, myöhemmin tulee paniikki. En kestä ajatusta siitä, että Ismo Leikola olisi voinut olla naurettavan pienen kotikyläni ruokakaupassa yhtä aikaa isäni kanssa samaan aikaan, kun minä makaan kuuden kilometrin päässä yöpuku päällä tuijottamassa telkkaria. En vain kestä.
Sovimme isäni kanssa, ettei se ollut Ismo Leikola. Että se oli vain joku saman näköinen. Pääsemme siten helpommalla. Tai ainakin minä pääsen.
Joulun jälkeinen ahdistus on nyt käsitelty. Seuraavaksi suunnataan tämän vuoden viimeisiin päiviin yllättävän levollisin mielin. Kiitos.
Joulunaluspäivät olivat tänäkin vuonna parhaimmat. Perhettä saatiin kokoon. Luin vielä aatonaattoiltana gradun teoria-aineistoja, että sitten saisin hyvällä omallatunnolla heittää ne sivuun muutamaksi päiväksi. "Salaa" olin jo aloittanut vetävän kaunokirjallisen teoksen, valmentautumisen jouluun, pyhään, jona ei kuulu lukea mitään muuta kuin sellaista, mitä ei ole pakko lukea. Salaperäinen joulun rauha, ehkä joulumieleksikin kutsuttava, laskeutui hiljalleen. Palavien kynttilöiden ja joulukoristeiden täyttämään kotiin. Kiire on ohi, nyt vain nautitaan.
Aatonaattoaamuna katsoin ensimmäisen joulupiirretyn, tietysti teoriakirjan yli vilkuillen. Lähdin lenkille pitkästä aikaa. Järkytyin siitä, miten pakkasilma kävi henkeen. Tulin kotiin ja luin vanhempieni postilaatikkoon pudonneen paikallislehden. Kävin suihkussa. Toiset lähtivät joulukuusenhakuun, minä lähdin tapaamaan lapsuudenystävää. Kävelin kotiin kauniissa säässä, lahja kädessä, kuten olin mennytkin.
Jouluaatonaaton iltana se jo iski. Heitin teoriakirjan sivuun ja vaihdoin sen Ankkalinnan Joulukirjaan, jouluiseen sarjakuvateokseen, joka on ollut hyllyssämme varmaan vuosikymmenen, ja jota en jostain syystä koskaan ole lukenut. Huono omatunto tuli jo silloin. Joulu on ovella, mutta oikeuttaako se oikeastaan pitämään lomaa?
Jouluaatto alkoi juuri niin kuin halusin. Herätyskello soi aamulla niin, että ehdin käyttää koiran ulkona mitä jouluisimmassa maisemassa ja asettua katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa. Ohjelman loppuun mennessä joulukuusikin oli koristeltu. Syötiin. Saunottiin. Avattiin lahjat.
Aloin itkeä. Ei vain voinut muuta. Tässä se nyt on. Tätä on odotettu. Tämän avulla olen jaksanut koko syksyn. Tehnyt ylimitoitetun paljon asioita vain sillä ajatuksella, että jouluna sitten pidän lomaa. Eikä tämä päivä ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan. Tänäkään päivänä kukaan ei tule sanomaan, että nyt saan oikeasti pitää lomaa. Tänäkin päivänä, kuten kaikkina muina päivinä, vain tiedän, että oikeastaan pitäisi. Laukussa pinossa olisi monta kirjaa, jotka pitäisi ehtiä lukea, painaa mieleen ja kirjoittaa muistiinpanoja, ennen kuin sitten, ihan kohta, aloitan gradun kirjoittamisen. Ei mulla ole mitään oikeutta pitää lomaa. Ei jouluna sen enempää kuin muulloinkaan. Olen täysin luuseri paska ihminen, kun edes ajattelen sellaista.
Joulupäivälliselle kylään tulleen sukulaisen ainoa kysymys on, mitä gradulle kuuluu. Ei se, mitä minulle kuuluu, vaan ainoastaan, mitä gradulle kuuluu.
Joulupäivän aamuna katsoin telkkarista Joulupukin ja noitarummun, piirretyn joka niin ikään on tullut jokaisena jouluna niin kauan kuin muistan. Lähden juoksulenkille toivoen ainoastaan, että mielen puristus helpottaisi edes siksi hetkeksi. Pakkasilma käy taas henkeen, mutta helpottaa se sentään vähäksi aikaa. Lenkin jälkeen se tulee takaisin.
Olen lainannut kirjastosta koko kasan kirjoja, joita ei ole pakko lukea. Olen nauttinut jo etukäteen ajatuksesta, että joulun pyhinä en sitten muuta teekään kuin luen.
Ei tee mieli lukea. Ei teoriakirjoja eikä mitään muitakaan kirjoja.
Kaivoin veljen kaapin perältä vanhoja Aku Ankkoja. Sarjakuvat ovat ainoa, mitä jaksan nyt.
Joulupäivän iltana katson telkkarista Apollo 13 -elokuvan, sehän löyhästi liittyy graduaiheeseeni. Sitä paitsi aika karseaa, että kyseessä on 19 vuotta vanha elokuva, joka on tullut telkkarista sata kertaa, enkä ole koskaan ennen sitä katsonut. (Pettymys se oli.)
En tiedä, miksi ahdistaa. Siksikö, että koskaan ei pääse irti siitä ajatuksesta, että jotakin koko ajan pitäisi?
Vai siksi, että olen ladannut liikaa odotuksia päivään, joka loppuviimein ei ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan päivä? Sama määrä tunteja, sama mahdollisuus olla vihainen, iloinen, ahdistunut tai surullinen. Se, että on joulu, ei tarkoita sitä, että kaikki on täydellistä ja mitään ikävää ei voi tapahtua.
Joulu edustaa mielessäni myös turvallisuutta. Ikuista kaipuuta ehkä joskus lapsena koettuun turvallisuuteen. Siihen, mitä aikuisena enää ei voi saavuttaa. Nyt olen tässä, mutta missä olen ensi jouluna? Tämä joulu jää ajatuksiini tällaisena, ehkä se on viimeinen jotakin laatua, juuri tällaista joulua ei tule enää koskaan. Samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät, joulu menee ohi vääjäämättä, vaikka sitä kuinka pyytää pysähtymään edes hetkeksi. Haluaisin vain jäädä tähän. Kotiin, perheen keskelle, turvaan.
Jos jotakin tästä jouluaatosta jäi mieleen, niin Ismo Leikola, jälleen kerran.
Jäin pyjama päällä lötköttämään sohvalle Joulupukin kuuman linjan ääreen, kun isä lähti vielä tekemään viime tipan ostoksia K-Marketista ennen kuin kaupat kahdeltatoista menevät kiinni.
Iltapäivällä isä toteaa ohimennen, että "ai niin, mä näin muuten Ismo Leikolan kaupassa!"
Aluksi nauroin ja väitin, että eihän se nyt täällä kaupassa käy. Vanhempani liittyivät yhteisrintamaksi minua vastaan. Ainakin se oli ihan samannäköinen. Ja sehän sanoi jossain haastattelussa menevänsä jouluksi vanhempiensa luo Jyväskylään. Ihan hyvin, vieläpä todennäköisesti, se on voinut käydä matkalla täällä kaupassa. Miksei olisi voinut?
Aluksi luulin juttua vitsiksi, sitten muutun epävarmaksi, myöhemmin tulee paniikki. En kestä ajatusta siitä, että Ismo Leikola olisi voinut olla naurettavan pienen kotikyläni ruokakaupassa yhtä aikaa isäni kanssa samaan aikaan, kun minä makaan kuuden kilometrin päässä yöpuku päällä tuijottamassa telkkaria. En vain kestä.
Sovimme isäni kanssa, ettei se ollut Ismo Leikola. Että se oli vain joku saman näköinen. Pääsemme siten helpommalla. Tai ainakin minä pääsen.
Joulun jälkeinen ahdistus on nyt käsitelty. Seuraavaksi suunnataan tämän vuoden viimeisiin päiviin yllättävän levollisin mielin. Kiitos.
tiistai 23. joulukuuta 2014
Joulu on ovella
Joulu ei enää ole vain tulossa, nyt se kolkuttaa jo ovella.
Tää on paras aika vuodesta. Suosikkiajankohtani. Se, kun joulu jo oikeastaan on, mutta ei sitten kuitenkaan vielä. Tänä vuonna joulu on valkoinen, ulkona näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Lumiset puut ja eri väreissä hehkuva taivas, ei loskaa, ei lumimyrskyä, ei mutaa, ei jäätä. Perinteinen joulumaisema, kauneinta mitä on.
Tämän vuoden kivoin joulunalusjuttu oli futsal-turnauksen seuraaminen kolme päivää sitten. Veljeni joukkue oli voittoisa. Ensin ajattelin, että tällä kertaa en räpsi kuvia. Olen räpsinyt niitä joka turnauksessa, eikä kukaan koskaan ole osoittanut niihin suurta kiinnostusta. Nopeatempoisen pelin jatkuvassa liikkeessä olevista kohteista tulee pelkästään huonoja kuvia. En vain osaa. Aina ne hetket, jotka pitäisi vangita, pääsevät menemään ohi, vaikka kuinka yrittää, ja aina kuvassa on vähintään puolet jotain sellaista, mitä siinä ei pitäisi olla. Lisäksi kuvaaminen vie aikaa keskittymiseltä. Kun keskittyy kameran tähtäämiseen, ei näe itse peliä. Paradoksaalista. Päätin siis vain katsoa.
Ensimmäisen pelin jälkeisellä tauolla mulle esitettiin joukkueen taholta suora pyyntö.
"Onko sulla kamera mukana? Otathan sitten kuvia? Niitä on kiva katsoa."
Ja niinpä sitten kuvasin. Seuraavista kolmesta pelistä jäi jälkipolville näyttöä siitä, että tuossa taas näkyy jonkun jalka ja jonkun selkä ja joku hämärä hahmo. Joukkueella ei mene kovin hyvin, kun niiden pitää tyytyä mun ottamiin kuviin. Mutta voisihan niillä mennä paljon huonomminkin. Monilla joukkueilla ei ole ketään edes yleisössä, saati sitten kuvia ottamassa.
Mulla on merkitys!
(Tosin tähän tarinaan sisältyi sellaista pienenpientä liioittelua ja kaunistelua, jonka avulla sain korostettua omaa merkitystäni vähän enemmän kuin se todellisuudessa on. Päätin kokeilla tätä esim. Facebookissa suosittua keinoa. Voitte huomata sen esim. yhdestä sanavalinnasta.)
Vastaleivotut piparit ja niiden tuoksu. Suklaata tarjolla niin paljon kuin jaksaa syödä. Eikä oo pakko tehdä (paljon) mitään, mitä ei halua. Perhe, rakkaimmat ihmiset koossa. Rakkaus. Hetki rauhoittumista sen äärelle, mikä elämässä oikeasti merkitsee. Parasta.
Nyt julistan blogiini ja kaikille sen lukijoille joulurauhan.
Tää on paras aika vuodesta. Suosikkiajankohtani. Se, kun joulu jo oikeastaan on, mutta ei sitten kuitenkaan vielä. Tänä vuonna joulu on valkoinen, ulkona näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Lumiset puut ja eri väreissä hehkuva taivas, ei loskaa, ei lumimyrskyä, ei mutaa, ei jäätä. Perinteinen joulumaisema, kauneinta mitä on.
Tämän vuoden kivoin joulunalusjuttu oli futsal-turnauksen seuraaminen kolme päivää sitten. Veljeni joukkue oli voittoisa. Ensin ajattelin, että tällä kertaa en räpsi kuvia. Olen räpsinyt niitä joka turnauksessa, eikä kukaan koskaan ole osoittanut niihin suurta kiinnostusta. Nopeatempoisen pelin jatkuvassa liikkeessä olevista kohteista tulee pelkästään huonoja kuvia. En vain osaa. Aina ne hetket, jotka pitäisi vangita, pääsevät menemään ohi, vaikka kuinka yrittää, ja aina kuvassa on vähintään puolet jotain sellaista, mitä siinä ei pitäisi olla. Lisäksi kuvaaminen vie aikaa keskittymiseltä. Kun keskittyy kameran tähtäämiseen, ei näe itse peliä. Paradoksaalista. Päätin siis vain katsoa.
Ensimmäisen pelin jälkeisellä tauolla mulle esitettiin joukkueen taholta suora pyyntö.
"Onko sulla kamera mukana? Otathan sitten kuvia? Niitä on kiva katsoa."
Ja niinpä sitten kuvasin. Seuraavista kolmesta pelistä jäi jälkipolville näyttöä siitä, että tuossa taas näkyy jonkun jalka ja jonkun selkä ja joku hämärä hahmo. Joukkueella ei mene kovin hyvin, kun niiden pitää tyytyä mun ottamiin kuviin. Mutta voisihan niillä mennä paljon huonomminkin. Monilla joukkueilla ei ole ketään edes yleisössä, saati sitten kuvia ottamassa.
Mulla on merkitys!
(Tosin tähän tarinaan sisältyi sellaista pienenpientä liioittelua ja kaunistelua, jonka avulla sain korostettua omaa merkitystäni vähän enemmän kuin se todellisuudessa on. Päätin kokeilla tätä esim. Facebookissa suosittua keinoa. Voitte huomata sen esim. yhdestä sanavalinnasta.)
Vastaleivotut piparit ja niiden tuoksu. Suklaata tarjolla niin paljon kuin jaksaa syödä. Eikä oo pakko tehdä (paljon) mitään, mitä ei halua. Perhe, rakkaimmat ihmiset koossa. Rakkaus. Hetki rauhoittumista sen äärelle, mikä elämässä oikeasti merkitsee. Parasta.
Nyt julistan blogiini ja kaikille sen lukijoille joulurauhan.
perjantai 19. joulukuuta 2014
Joulumuistoja
Koska tässä nyt yhdistyvät kaksi melkein suosikkiasiaani, joulu ja muistot.
Hajanaisia joulumuistoja elämäni varrelta, olkaa hyvä.
Ensimmäinen joulumuisto, jonka saan kaivettua mieleeni jostain kahdenkymmenen vuoden takaa, koskee joulukuusen koristelua. Yletyin ripustamaan koristenauhan joulukuusen alimmalle oksalle.
Lapsena pelkäsin Joulupukin kuuman linjan joulupukkia jollakin tavalla, mutta samalla olisin halunnut itse soittaa ohjelmaan. Luulin, että joulupukki näkee oikeasti juuri minut ruudun takaa. Luulin, että joulupukin uhkailusävytteiset "olettekos olleet kilttejä" -ojentelut kohdistuivat jonkinlaisiksi vihjauksiksi juuri minulle.
Ensimmäinen jouluruokamuistoni on, että joskus, kun olimme pieniä, isä kysyi minulta ja veljeltäni joulupöydässä, haluammeko maistaa lanttu- ja /tai porkkanalaatikkoa. Minä halusin maistaa, veljeni ei. Isä kehui minua, veljeni oli kateellinen, kunnes lautaselleni laskeutui enemmän kuin epäilyttävä kasa jotakin oranssia ja jotakin kellertävää. En muista, uskalsinko sittenkään maistaa.
Olimme sopineet veljeni kanssa, että se, kumpi herää aattoaamuna ensin, käy herättämässä toisen. Mielessäni on niin elävä ja lämmin muisto siitä, että veljeni juoksee kuudelta aamulla huoneeseeni kuiskaten: "Nyt on joulu!!!!"
Epäilemättä vanhempien yhtä lämpimissä muistoissa on se, että joskus olimme jouluaattoaamuna neljältä koristelemassa kuusta.
Ensimmäiseksi juoksimme avaamaan viimeisen joulukalenterin luukun. Viimeinen luukku oli erilainen, siinä oli kaksi avattavaa lärpäkettä, enkä saanut sitä omin avuin auki. Yleensä veli ei auttanut tuollaisissa asioissa, mutta jouluaattoaamu oli poikkeus. Isoveljen avulla sain luukun auki. Luukun takana oli joulupukin kuva.
Viime vuonna jouduin kokemaan elämäni ensimmäisen mustan joulun. Ensimmäinen pelko mustasta joulusta tuli, kun olin ala-asteen kolmannella luokalla. Muistan ikuisesti sen onnentunteen, kun jouluaatonaaton aamuna satoi kuitenkin taivaan täydeltä lunta. Emme veljeni kanssa ole ikinä menneet lumitöihin yhtä iloisina kuin silloin.
Ensimmäinen lapsuuden lopun kriiseilyjoulu tuli, kun olin ala-asteen kuudennella luokalla. Tunnelmasta vain puuttui jotain sellaista, mitä siinä oli ennen ollut. En enää jännittänyt yhtä paljon. Ei vain ollut sitä jotain enää. Todennäköisesti se oli hiipinyt pikkuhiljaa, ei viidennen luokan joulukaan enää ollut ihan samanlainen, eikä kai sitä edellinenkään, mutta 12-vuotiaana ero oli jo selvä. Itkin koko aattoillan jotain menetettyä, jota en edes osannut sanallistaa. Seuraavana vuonna olin jo hyväksynyt ja sisäistänyt sen. Aikuisuuteen siirryttäessä jouluun on tullut uutta jotain, jotain lapsuuden joulumielen tilalle. Nykyisin tavallaan haikailen lapsuuden jouluja, mutta loppujen lopuksi olen vain kiitollinen, että ne ovat ohi.
Seuraava kriiseilyn ja jonkunlaisen virstanpylvään paikka joululla oli sinä vuonna, kun olin viimeistä vuotta lukiossa. Sinä vuonna katsoin Joulupukin kuumaa linjaa järkyttyneen tietoisena siitä, että seuraavana vuonna elämäntilanteeni olisi lopullisesti erilainen kuin koskaan aikaisemmin.
Veikkaan, että tämä joulu on taas jonkunlainen kriisi.
P.S. Tän vuoden tentit on nyt tehty! Onko tämä nyt se hetki, kun pitäisi päivittää someen jotain sen suuntaista kuin "kova oli aherrus, mut nyt on hyvä fiilis!"?
maanantai 15. joulukuuta 2014
Joulu on tulossa!!!
Siltä varalta, jos joku ei vaikka vielä ole huomannut.
En ole mikään erityinen kesän fani. En intoile vapun takia. En pidä juhannuksesta. En ole kaamosmasentuja. Vihaan tammikuuta. Mutta jouluihminen olen henkeen ja vereen. Joulun odotus on paras aika vuodesta. Sanotaan vaikka, että se aika marraskuun lopusta joulukuun puoliväliin. Nyt aletaan kohta lähestyä stressipaniikkihysteriaa, joka toivottavasti laantuu viikonloppuun mennessä. Ainakin yritän saada kaiken hoidettua siihen mennessä. Sit se on enää pelkkää nautintoa, kunnes tulee tammikuu ja loppiainen ja siinä sitä taas ollaan.
Mutta joulu!!!
On ihanaa, kun...
... jouluvalot loistavat pimeydessä
... kynttilät luovat tunnelmaa
... saa valita itselleen joulukalenterin ja availla sen luukkuja päivä kerrallaan
..... kaupoissa on kaikkea jouluhörhellystä, joulusuklaata, joulukahvia, kaikkea, mikä on kuin minulle tehty. Ainut miinuspuoli on väkijoukko, mutta se on pienellä taktikoinnilla väistettävissä.
...... joka puolella soi joululaulut
... postiluukusta kolahtaa kirja- ja lelumainoksia. Lelumainokset katson nostalgisoinnin vuoksi ja kirjakaupan mainoksista raksitan kaiken, minkä haluan.
(Tosin raksittaminen on lähinnä omaa hupia.)
... saa syödä vastaleivottuja pipareita. Vasta tänään leivoin pari pellillistä. Tosin niistä tuli maailmanhistorian rumimpia ja epämuodostuneimpia, ja kaiken kukkuraksi ne kärähtivätkin, mutta ajatus on tärkein?! Katsotaan, onko huominen kahvittelemaan tulija samaa mieltä.
... saa juoda glögiä.
... on itsenäisyyspäivä. Mielestäni itsenäisyyspäivässä on jotakin ihan erityistä. Olen iloinen, että tämän vuoden itsenäisyyspäivänä sain olla maratonilla.
... saa paketoida lahjoja. En osaa tehdä kovin kauniita paketteja, mutta paketoiminen on kivaa.
... mielessä liikkuu keskimääräistä enemmän hyviä ja positiivisia ajatuksia.
... saa sokerilla ja kanelilla kuorrutettua riisipuuroa.
... saa kirjoittaa ja postittaa joulukortit. Laskin, että tämä vuosi on ainakin kolmastoista, jona minä olen vastuussa perhekuntani joulukorttien kirjoittamisesta. Mulla on omituinen mielihalu kirjoittaa korttiin ainakin useimmiten jokaisen vastaanottajaperheenjäsenen nimet, mikä saattaa osoittautua haasteelliseksi sellaisten kohdalla, joihin ei niin kamalasti muuten ole yhteyksissä. Ainakin yhtenä jouluna muistan onneksi ajoissa huomanneeni, että olin kirjoittanut kahden samoihin aikoihin vasta syntyneen ja kastetun lapsen nimet väärien perheiden kortteihin. Toivottavasti noita virheitä ei ihan joka välissä ole sattunut, mutta jos kauheita virheitä ilmenee, niin reklamoinnit ja oikaisut sitten tähän osoitteeseen, kiitos.
Parasta on, kun...
... jouluaattoaamuna herää ajoissa katsomaan Joulupukin kuumaalinjaa ihanine lastenohjelmineen. Olen katsonut sitä niin kauan kuin muistan. En voisi kuvitella joulua ilman sitä. Odotan jo sitä hetkeä, kun jouluaattoaamuna taas raahaudun väkisin ylös, käytän koiran ulkona toivottavasti valkeassa maisemassa ja hörpin sitten kahvia ihanassa hiljaisuudessa, parhaassa tapauksessa riisipuuroa syöden television edessä. Kuulen jo korvissani kuuman linjan tunnusmusiikin.
Tänä vuonna odotan ja toivon eniten sitä, että saisin vain olla rauhassa ja onnellinen.
En uhraa ajatustakaan yhdellekään opiskelujutulle, enkä varsinkaan gradulle.
Kaikkein tärkein asia, ja kaikkein vaikein toteuttaa, on tietenkin onnellisena oleminen. Mitään muuta en toivo lahjaksi.
Suoraan sanoen tällä nimenomaisella hetkellä joulu tai sen onnellisuus tuntuu vielä aika kaukaiselta tän viimeisen viikon paineen keskellä. Mutta toivotaan, toivotaan, toivotaaaan, että vaikka jo tän viikon perjantaina olisi vähän toinen ääni kellossa.
En ole mikään erityinen kesän fani. En intoile vapun takia. En pidä juhannuksesta. En ole kaamosmasentuja. Vihaan tammikuuta. Mutta jouluihminen olen henkeen ja vereen. Joulun odotus on paras aika vuodesta. Sanotaan vaikka, että se aika marraskuun lopusta joulukuun puoliväliin. Nyt aletaan kohta lähestyä stressipaniikkihysteriaa, joka toivottavasti laantuu viikonloppuun mennessä. Ainakin yritän saada kaiken hoidettua siihen mennessä. Sit se on enää pelkkää nautintoa, kunnes tulee tammikuu ja loppiainen ja siinä sitä taas ollaan.
Mutta joulu!!!
On ihanaa, kun...
... jouluvalot loistavat pimeydessä
... kynttilät luovat tunnelmaa
... saa valita itselleen joulukalenterin ja availla sen luukkuja päivä kerrallaan
..... kaupoissa on kaikkea jouluhörhellystä, joulusuklaata, joulukahvia, kaikkea, mikä on kuin minulle tehty. Ainut miinuspuoli on väkijoukko, mutta se on pienellä taktikoinnilla väistettävissä.
...... joka puolella soi joululaulut
... postiluukusta kolahtaa kirja- ja lelumainoksia. Lelumainokset katson nostalgisoinnin vuoksi ja kirjakaupan mainoksista raksitan kaiken, minkä haluan.
(Tosin raksittaminen on lähinnä omaa hupia.)
... saa syödä vastaleivottuja pipareita. Vasta tänään leivoin pari pellillistä. Tosin niistä tuli maailmanhistorian rumimpia ja epämuodostuneimpia, ja kaiken kukkuraksi ne kärähtivätkin, mutta ajatus on tärkein?! Katsotaan, onko huominen kahvittelemaan tulija samaa mieltä.
... saa juoda glögiä.
... on itsenäisyyspäivä. Mielestäni itsenäisyyspäivässä on jotakin ihan erityistä. Olen iloinen, että tämän vuoden itsenäisyyspäivänä sain olla maratonilla.
... saa paketoida lahjoja. En osaa tehdä kovin kauniita paketteja, mutta paketoiminen on kivaa.
... mielessä liikkuu keskimääräistä enemmän hyviä ja positiivisia ajatuksia.
... saa sokerilla ja kanelilla kuorrutettua riisipuuroa.
... saa kirjoittaa ja postittaa joulukortit. Laskin, että tämä vuosi on ainakin kolmastoista, jona minä olen vastuussa perhekuntani joulukorttien kirjoittamisesta. Mulla on omituinen mielihalu kirjoittaa korttiin ainakin useimmiten jokaisen vastaanottajaperheenjäsenen nimet, mikä saattaa osoittautua haasteelliseksi sellaisten kohdalla, joihin ei niin kamalasti muuten ole yhteyksissä. Ainakin yhtenä jouluna muistan onneksi ajoissa huomanneeni, että olin kirjoittanut kahden samoihin aikoihin vasta syntyneen ja kastetun lapsen nimet väärien perheiden kortteihin. Toivottavasti noita virheitä ei ihan joka välissä ole sattunut, mutta jos kauheita virheitä ilmenee, niin reklamoinnit ja oikaisut sitten tähän osoitteeseen, kiitos.
Parasta on, kun...
... jouluaattoaamuna herää ajoissa katsomaan Joulupukin kuumaalinjaa ihanine lastenohjelmineen. Olen katsonut sitä niin kauan kuin muistan. En voisi kuvitella joulua ilman sitä. Odotan jo sitä hetkeä, kun jouluaattoaamuna taas raahaudun väkisin ylös, käytän koiran ulkona toivottavasti valkeassa maisemassa ja hörpin sitten kahvia ihanassa hiljaisuudessa, parhaassa tapauksessa riisipuuroa syöden television edessä. Kuulen jo korvissani kuuman linjan tunnusmusiikin.
Tänä vuonna odotan ja toivon eniten sitä, että saisin vain olla rauhassa ja onnellinen.
En uhraa ajatustakaan yhdellekään opiskelujutulle, enkä varsinkaan gradulle.
Kaikkein tärkein asia, ja kaikkein vaikein toteuttaa, on tietenkin onnellisena oleminen. Mitään muuta en toivo lahjaksi.
Suoraan sanoen tällä nimenomaisella hetkellä joulu tai sen onnellisuus tuntuu vielä aika kaukaiselta tän viimeisen viikon paineen keskellä. Mutta toivotaan, toivotaan, toivotaaaan, että vaikka jo tän viikon perjantaina olisi vähän toinen ääni kellossa.
torstai 11. joulukuuta 2014
Faniudesta
Sattuneesta syystä olen viime aikoina pohtinut paljon fanittamista ja faniutta ilmiönä. Mitä se oikeastaan on? Miten se syntyy? Miksi joltakin ihmiseltä yhtäkkiä pyydetään nimmareita ja hänen kanssaan halutaan yhteiskuviin, ja jonkun toisen kanssa ei? Miksi juuri nimikirjoituksia ja yhteiskuvia? Voiko ihminen todellakin kokea saavuttaneensa jotakin, jos hänellä on hallussaan paperilappu, johon joku on (todennäköisesti hirveillä harakanvarpailla) raapustanut nimensä? Tuleeko hetkestä jotenkin arvokkaampi, jos se ikuistetaan salamanvälähdykseksi? Miksi joillakin ihmisillä on paljon fanituksen kohteita ja toisilla ei yhtään? Miten periaatteessa tuntematon ihminen voi herättää niin suuria tunteita, ja miksi ratkaisuna pidetään usein jo edellä mainittujen nimmareiden ja yhteiskuvien lisäksi T-paitojen ynnä muiden hankkimista?
Ismo Leikola toteaa eräässä viimeisimmistä haastatteluistaan, että nuorempana hänkin ihaili joitakin henkilöitä. Esimerkiksi joidenkin bändien jäseniä, artisteja. Ihailu loppui ymmärrykseen siitä, että kaikki ne kohteet ovatkin ihan tavallisia ihmisiä. Tai haastattelun sanoin, ihan samanlaisia "puliveivareita" kuin me kaikki muutkin.
Siinä vaiheessa lukiessani kysyin ääneen, miksi.
Kaikkihan me olemme tavallisia. Mitä sitten sanotaan, jos yritetään määritellä "tavallinen" ihminen? Vaihteleva määrä käsiä ja jalkoja, silmiä ja korvia, pää, jonkunlainen vartalo siinä välissä.
Sen verran meissä kaikissa lienee yhteistä. Kaikki me olemme yhtä tavanomaisen epätavallisia, omanlaisiamme.
Mieleni teki kysyä Ismo Leikolalta, enkö minä muka saisi ihailla häntä. Vaikka, ja varsinkin, siksi, että hän on niin tavallinen. Ihminen, kuten me kaikki muutkin. Mutta silti ja ehkä juuri siksi silmissäni ihailtava.
Joskus pohdin, miksi muut stand up -koomikot herättävät minussa lähinnä myötähäpeää, mutta Ismo Leikola on vain kertakaikkisesti ihana.
Ajattelin vastauksen olevan siinä, että hän ei esitä. Ei näyttele. Ei yritä liikaa. Hän vain on. Ja sattuu olemaan sellainen, joka vetoaa minuun, minkä uskallan sanoa olevan suhteellisen harvinaista. Mieleeni ei esimerkiksi tule ketään toista, jonka keikalle haluaisin mennä, jonka keikalle haluaisin mennä yksin, ja / tai jonka kanssa haluaisin yhteiskuvan, vaikka saisin valita ihan kenet vain.
Kysymys kuuluu siis: "Enkö saa ihailla sinua juuri siksi, että tuot minulle lohdun inhimillisyyden voitosta kaikkein pahimpinakin hetkinä?" Että on niinä kaikkein pahimpinakin "vihaan ihmisiä ja ihmisenä olemista" -hetkinä joku, jonka olemassaolon ajatus lämmittää mieltä? Juuri epätäydellisyydessä, inhimillisyydessähän se kaiken ydin on. On maailman parasta, että Ismo Leikolakin on vain ihminen. Sen ajatuksen turvin jaksan uskoa ihmiskuntaan.
Tiedän, että fanius ja fanittaminen ovat yleisinhimillisiä tunteita. Monesti todetaan, että ihminen tarvitsee fanituksen kohteita. Ihailu kuuluu inhimillisiin perustarpeisiin, ja erityisesti siis sellaisten ihmisten ihailu, joiden huonoja puolia ei tarvitse koskaan sietää. Ei sitä arkista turhautumista toisen raivostuttaviin tapoihin ynnä muuta sellaista.
Koska itse olen elämässäni kokenut tarvitsevani aika vähän faniutta tai fanittamisen kohteita, olen nyt yrittänyt epätoivoisesti etsiä syytä siihen, miksi nyt, miksi päälle parikymppisenä ja miksi näin voimakkaana.Tunsin itseni oudoksi ja vajaaksi yläasteella, kun en osannut antaumuksella fanittaa mitään bändiä tai näyttelijää. Olisin kovasti halunnut. Yritin. Mutta ei.
Nyt tunnen itseni ihan yhtä oudoksi ja vajaaksi ja vielä jälkeen jääneeksikin, kun muilta se vaihe on mennyt ohi ja itse olen vasta keksinyt koko jutun.
Ainakin joitakin syitä olen keksinyt.
Jonkun julkisuuden henkilön ihailu palvelee ihmistä, joka tarvitsee rinnallakulkijaa. Jossain määrin.
Kaikki blogini alkuperäiset lukijat (jos heitä on) muistavat varmasti keväisen ja kesäisen Klikkaa mua -fiksaationi. Erityisesti näyttelijä Minttu Mustakallio nousi suosikikseni. Jaksoin tapittaa sarjan molemmat tuotantokaudet moneen kertaan peräkkäin.
Klikkaa mua -sarjan Ellan kanssa elin läpi keväällä ajankohtaiset epätoivon, surun ja vihan tunteet. Klikkaa mua -sarjan avulla pääsin pakenemaan omasta paskasta todellisuudestani ja kokemaan sen sijaan fiktiivisten henkilöiden todellisuutta, joka ei sekään ollut kovin ruusuista, mutta onneksi etäisyyden päässä minusta. Samaistuin Ellan roolihahmoon. Huomasin, että meillä oli jotakin yhteistä.
Minttu Mustakallion, Eero Ritalan, Pirjo Longan ja ties kenen muun tähdittämän sarjan kautta myös huomasin, että kaikelle, mitä hirveimmällekin, voi nauraa. Mikään ei ole niin kamalaa, miltä se näyttää.
Omassa kurjuudessa rypiessään sitä ei vain huomaa. Asiat näkee eri tavalla vasta, kun niitä katsoo tietyn etäisyyden päästä. Niin fiktiivisten henkilöiden kuin todellisten, mutta saavuttamattomien julkkistenkin tehtävä on tarjota se etäisyys. Minttu Mustakallion roolisuoritus antoi minulle uuden katsantokannan. Ei mikään ole niin huonosti, kun maailmassa tehdään sellaista sarjaa kuin Klikkaa mua.
Ismo Leikola taas yksinkertaisesti on vain jotain, mitä olen tarvinnut. Inhimillisyyden ja toivon valo pimeydessä.
Oikeastaan uskoisin, että tässä ei ole mitään sen suurempaa, kuin että Ismo Leikola vain sattui olemaan siinä, oikeaan aikaan, oikeissa paikoissa, hyppäämään silmille lehtien sivuilta ja telkkarista tarpeeksi usein, juolahtamaan mieleen oikeina hetkinä. Olemaan oikea ihminen oikeassa hetkessä, näyttääkseen, että voin nauraa, vaikka luulen, että koskaan enää en naura millekään, ja että voin olla onnellinen, vaikka olen luullut, että koskaan enää en ole.
Kenenkään liian lähellä olevan ihmisen sana tai teko ei siihen tehonnut. Tarvitsin siihen jonkun, joka ei ole lähellä, mutta joka silti onnistuu koskettamaan, pelkällä olemassaolollaan. Muistuttamaan, että kaikkein epätoivoisimmallakin hetkellä tässä maailmassa on kuitenkin niin paljon hyvää.
Siellä turvallisen etäisyyden päässä.
Ismo Leikola toteaa eräässä viimeisimmistä haastatteluistaan, että nuorempana hänkin ihaili joitakin henkilöitä. Esimerkiksi joidenkin bändien jäseniä, artisteja. Ihailu loppui ymmärrykseen siitä, että kaikki ne kohteet ovatkin ihan tavallisia ihmisiä. Tai haastattelun sanoin, ihan samanlaisia "puliveivareita" kuin me kaikki muutkin.
Siinä vaiheessa lukiessani kysyin ääneen, miksi.
Kaikkihan me olemme tavallisia. Mitä sitten sanotaan, jos yritetään määritellä "tavallinen" ihminen? Vaihteleva määrä käsiä ja jalkoja, silmiä ja korvia, pää, jonkunlainen vartalo siinä välissä.
Sen verran meissä kaikissa lienee yhteistä. Kaikki me olemme yhtä tavanomaisen epätavallisia, omanlaisiamme.
Mieleni teki kysyä Ismo Leikolalta, enkö minä muka saisi ihailla häntä. Vaikka, ja varsinkin, siksi, että hän on niin tavallinen. Ihminen, kuten me kaikki muutkin. Mutta silti ja ehkä juuri siksi silmissäni ihailtava.
Joskus pohdin, miksi muut stand up -koomikot herättävät minussa lähinnä myötähäpeää, mutta Ismo Leikola on vain kertakaikkisesti ihana.
Ajattelin vastauksen olevan siinä, että hän ei esitä. Ei näyttele. Ei yritä liikaa. Hän vain on. Ja sattuu olemaan sellainen, joka vetoaa minuun, minkä uskallan sanoa olevan suhteellisen harvinaista. Mieleeni ei esimerkiksi tule ketään toista, jonka keikalle haluaisin mennä, jonka keikalle haluaisin mennä yksin, ja / tai jonka kanssa haluaisin yhteiskuvan, vaikka saisin valita ihan kenet vain.
Kysymys kuuluu siis: "Enkö saa ihailla sinua juuri siksi, että tuot minulle lohdun inhimillisyyden voitosta kaikkein pahimpinakin hetkinä?" Että on niinä kaikkein pahimpinakin "vihaan ihmisiä ja ihmisenä olemista" -hetkinä joku, jonka olemassaolon ajatus lämmittää mieltä? Juuri epätäydellisyydessä, inhimillisyydessähän se kaiken ydin on. On maailman parasta, että Ismo Leikolakin on vain ihminen. Sen ajatuksen turvin jaksan uskoa ihmiskuntaan.
Tiedän, että fanius ja fanittaminen ovat yleisinhimillisiä tunteita. Monesti todetaan, että ihminen tarvitsee fanituksen kohteita. Ihailu kuuluu inhimillisiin perustarpeisiin, ja erityisesti siis sellaisten ihmisten ihailu, joiden huonoja puolia ei tarvitse koskaan sietää. Ei sitä arkista turhautumista toisen raivostuttaviin tapoihin ynnä muuta sellaista.
Koska itse olen elämässäni kokenut tarvitsevani aika vähän faniutta tai fanittamisen kohteita, olen nyt yrittänyt epätoivoisesti etsiä syytä siihen, miksi nyt, miksi päälle parikymppisenä ja miksi näin voimakkaana.Tunsin itseni oudoksi ja vajaaksi yläasteella, kun en osannut antaumuksella fanittaa mitään bändiä tai näyttelijää. Olisin kovasti halunnut. Yritin. Mutta ei.
Nyt tunnen itseni ihan yhtä oudoksi ja vajaaksi ja vielä jälkeen jääneeksikin, kun muilta se vaihe on mennyt ohi ja itse olen vasta keksinyt koko jutun.
Ainakin joitakin syitä olen keksinyt.
Jonkun julkisuuden henkilön ihailu palvelee ihmistä, joka tarvitsee rinnallakulkijaa. Jossain määrin.
Kaikki blogini alkuperäiset lukijat (jos heitä on) muistavat varmasti keväisen ja kesäisen Klikkaa mua -fiksaationi. Erityisesti näyttelijä Minttu Mustakallio nousi suosikikseni. Jaksoin tapittaa sarjan molemmat tuotantokaudet moneen kertaan peräkkäin.
Klikkaa mua -sarjan Ellan kanssa elin läpi keväällä ajankohtaiset epätoivon, surun ja vihan tunteet. Klikkaa mua -sarjan avulla pääsin pakenemaan omasta paskasta todellisuudestani ja kokemaan sen sijaan fiktiivisten henkilöiden todellisuutta, joka ei sekään ollut kovin ruusuista, mutta onneksi etäisyyden päässä minusta. Samaistuin Ellan roolihahmoon. Huomasin, että meillä oli jotakin yhteistä.
Minttu Mustakallion, Eero Ritalan, Pirjo Longan ja ties kenen muun tähdittämän sarjan kautta myös huomasin, että kaikelle, mitä hirveimmällekin, voi nauraa. Mikään ei ole niin kamalaa, miltä se näyttää.
Omassa kurjuudessa rypiessään sitä ei vain huomaa. Asiat näkee eri tavalla vasta, kun niitä katsoo tietyn etäisyyden päästä. Niin fiktiivisten henkilöiden kuin todellisten, mutta saavuttamattomien julkkistenkin tehtävä on tarjota se etäisyys. Minttu Mustakallion roolisuoritus antoi minulle uuden katsantokannan. Ei mikään ole niin huonosti, kun maailmassa tehdään sellaista sarjaa kuin Klikkaa mua.
Ismo Leikola taas yksinkertaisesti on vain jotain, mitä olen tarvinnut. Inhimillisyyden ja toivon valo pimeydessä.
Oikeastaan uskoisin, että tässä ei ole mitään sen suurempaa, kuin että Ismo Leikola vain sattui olemaan siinä, oikeaan aikaan, oikeissa paikoissa, hyppäämään silmille lehtien sivuilta ja telkkarista tarpeeksi usein, juolahtamaan mieleen oikeina hetkinä. Olemaan oikea ihminen oikeassa hetkessä, näyttääkseen, että voin nauraa, vaikka luulen, että koskaan enää en naura millekään, ja että voin olla onnellinen, vaikka olen luullut, että koskaan enää en ole.
Kenenkään liian lähellä olevan ihmisen sana tai teko ei siihen tehonnut. Tarvitsin siihen jonkun, joka ei ole lähellä, mutta joka silti onnistuu koskettamaan, pelkällä olemassaolollaan. Muistuttamaan, että kaikkein epätoivoisimmallakin hetkellä tässä maailmassa on kuitenkin niin paljon hyvää.
Siellä turvallisen etäisyyden päässä.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Itsenäinen maratoonari
En ole kyllä kovin itsenäinen, sillä paljon mieluummin juoksen kokeneiden maratoonareiden seurassa kuin yksin. Jäätäviin vesilätäkköihin astumista ei voi estää, mutta eksyminen on satakertaisesti hankalampaa yhdessä kuin yksin. Lisäksi otan enemmän kuin mielelläni vastaan jokaisen kannustajan, joka reitin varrelle viitsii tarpoa, ja pidän itsestäänselvyytenä, että ennen maratonia ja maratonin jälkeen on aina saatavilla joku, joka passaa ja palvelee, kun itse en jaksa, pysty tai yksinkertaisesti viitsi. Kuskaa lähtöpaikalle, kestää stressipurkaukset ja avautumiset ennen ja jälkeen tapahtuman ja hankkii vähintään syötävää, mielellään lisäksi jotain ekstraherkkua, esim. suklaaleivoksen. Hoitaa mielellään myös kotiinkuljetuksen ja hakee, tekee, vie ja tuo kaiken, mitä itse en viitsi, kun jalat tuntuvat katujyrän alle jääneiltä.
Itsenäisellä viittaan kuitenkin siihen, että tapahtuma nimeltä Itsenäisyysmaraton on nyt juostu, ja minä itse olin siellä sen läpi rämpimässä. Kiitos ja kumarrus jokaiselle, joka oli osa elämäni kolmannentoista maratonin edellä kuvattua monivaiheista prosessia!
Mukavinta tässä maratonissa oli kilometrilappujen puuttuminen. Kiersimme saman, 5,2 kilometrin lenkin 8 kertaa. Ei tarvinnut aina tuskanhiessä odottaa jossain kaukaisuudessa häämöttävää taas yhden kilometrin selättämistä viestivää lappua, joita pitää kohdata matkan aikana 42. Niiden kanssa aikaisintaan ensimmäisen ja viimeistään kolmannenkymmenennen kohdalla iskee ahdistus. Jossain kolmannenkymmenennenkuudennen kohdalla ahdistus hipoo yleensä paniikillista epätoivoa: en mä saakeli kykene enää viiteen kilometriin.
Nyt tarvitsi pysähtyä ajattelemaan vain kahdeksan kertaa. Toisiksi viimeisen kierroksen kohdalla tuntui ensimmäisen kerran pahalta se, että jäljellä on enemmän kuin yksi kierros. Viimeisen kierroksen kohdalla ei ollut tietoakaan mistään helvetinmoisesta viiden kilometrin kuolemankoitoksesta: oli vain ihana, lohdullinen ajatus siitä, että enää yksi kierros, ja se on siinä. Jee!
Tämän ajatuksen kautta tulin myös taas kerran pohtineeksi, miten eri tavalla saman asian voi esittää. Miten paljon helpommalta jokin asia voi tuntua, jos sen vain ilmaisee eri tavoin. Maratonreiteiltä tulee mieleen kaksi havainnollistavaa esimerkkiä:
42 kilometriä = hahmottamaton möhkäle, johon ei ikinä usko pystyvänsä, ennen kuin sen on tehnyt.
Kahdeksan kierrosta = Naurettavan lyhyt lenkki, joka täytyy vain muutaman kerran käydä pinkaisemassa, ja siinä se maraton tulee tehtyä melkein huomaamatta.
Kaksi kilometriä maaliin = En pysty juoksemaan enää askeltakaan. En vain pysty. En saakeli pysty. Yksikin kilometri on liikaa.
Viitisentoista minuuttia maaliin = No kyllähän mun nyt pitää viisitoista minuuttia jaksaa. Helposti. Nyt mentiin.
Jospa tätä voisi soveltaa tulevaan viikkoon, viimeiseen, helvetinmoiseen opiskelupuserrukseen ennen joulua. Jos ei vaikkapa pysähtyisikään ajattelemaan, että enää kolme tenttiä ja sen ja tämän ja tuon ja tuon palautus, plus joululahjat ja muut valmistelut, ja äääääää, miten kamalaa kaikki on. Jospa voisi keksiä jonkin uuden ilmaisemistavan tällekin.
En ole vielä keksinyt sitä, mutta jospa se joskus vielä sanallistuu.
(Tosin ajatus siitä, että Ismo Leikola on olemassa, toimii aina hyvänä hengähdystaukona, oli ahdistuksen aihe sitten mikä tahansa.)
Itsenäisellä viittaan kuitenkin siihen, että tapahtuma nimeltä Itsenäisyysmaraton on nyt juostu, ja minä itse olin siellä sen läpi rämpimässä. Kiitos ja kumarrus jokaiselle, joka oli osa elämäni kolmannentoista maratonin edellä kuvattua monivaiheista prosessia!
Mukavinta tässä maratonissa oli kilometrilappujen puuttuminen. Kiersimme saman, 5,2 kilometrin lenkin 8 kertaa. Ei tarvinnut aina tuskanhiessä odottaa jossain kaukaisuudessa häämöttävää taas yhden kilometrin selättämistä viestivää lappua, joita pitää kohdata matkan aikana 42. Niiden kanssa aikaisintaan ensimmäisen ja viimeistään kolmannenkymmenennen kohdalla iskee ahdistus. Jossain kolmannenkymmenennenkuudennen kohdalla ahdistus hipoo yleensä paniikillista epätoivoa: en mä saakeli kykene enää viiteen kilometriin.
Nyt tarvitsi pysähtyä ajattelemaan vain kahdeksan kertaa. Toisiksi viimeisen kierroksen kohdalla tuntui ensimmäisen kerran pahalta se, että jäljellä on enemmän kuin yksi kierros. Viimeisen kierroksen kohdalla ei ollut tietoakaan mistään helvetinmoisesta viiden kilometrin kuolemankoitoksesta: oli vain ihana, lohdullinen ajatus siitä, että enää yksi kierros, ja se on siinä. Jee!
Tämän ajatuksen kautta tulin myös taas kerran pohtineeksi, miten eri tavalla saman asian voi esittää. Miten paljon helpommalta jokin asia voi tuntua, jos sen vain ilmaisee eri tavoin. Maratonreiteiltä tulee mieleen kaksi havainnollistavaa esimerkkiä:
42 kilometriä = hahmottamaton möhkäle, johon ei ikinä usko pystyvänsä, ennen kuin sen on tehnyt.
Kahdeksan kierrosta = Naurettavan lyhyt lenkki, joka täytyy vain muutaman kerran käydä pinkaisemassa, ja siinä se maraton tulee tehtyä melkein huomaamatta.
Kaksi kilometriä maaliin = En pysty juoksemaan enää askeltakaan. En vain pysty. En saakeli pysty. Yksikin kilometri on liikaa.
Viitisentoista minuuttia maaliin = No kyllähän mun nyt pitää viisitoista minuuttia jaksaa. Helposti. Nyt mentiin.
Jospa tätä voisi soveltaa tulevaan viikkoon, viimeiseen, helvetinmoiseen opiskelupuserrukseen ennen joulua. Jos ei vaikkapa pysähtyisikään ajattelemaan, että enää kolme tenttiä ja sen ja tämän ja tuon ja tuon palautus, plus joululahjat ja muut valmistelut, ja äääääää, miten kamalaa kaikki on. Jospa voisi keksiä jonkin uuden ilmaisemistavan tällekin.
En ole vielä keksinyt sitä, mutta jospa se joskus vielä sanallistuu.
(Tosin ajatus siitä, että Ismo Leikola on olemassa, toimii aina hyvänä hengähdystaukona, oli ahdistuksen aihe sitten mikä tahansa.)
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
Ylin riemuni oot mitä toivoisin
Tällä sekunilla, tässä hetkessä, olen onnellisin ihminen koko tässä universumissa.
Eilen oli iltaan asti aika vittumainen päivä. Mulla oli ärsyttävä ja flunssainen olo, enkä henkisestikään ollut parhaimmillani. Kävin tylsällä lenkillä räntäsateessa. Sen jälkeen kävin kiireesti suihkussa. Pesin hiukseni ja kirosin sitä, että niitäkin pitää joka välissä pestä ja ne on nykyään pituudessaan niin työläät pestä ja arrrgh.
Testasin iltaa varten valitsemani vaatekerran viimeisen kerran. En enää tuntenut suurta iloa siitäkään. En tiedä, miksen.
Söin vielä kiireemmin.
Pakkasin jotain mukaani. Hyppäsin autoon ja bussiin. Itkin. Koska taakse jäi surullinen koirannaama ja koska elämä tuntui muutenkin kurjalta.
Kun jäin pois bussista, oli pimeää. Pilkkosen pimeää, kuten tähän vuodenaikaan aina. Lampsin asunnolleni ja potkaisin mainokset pois eteisen lattialta. Juoksin kauppaan. Ärsytti, koska en osannut päättää, mitä olisi hyvä ostaa, mitä tarvitsen. Jahkailin kaupan hyllyjen välissä käsittämättömän kauan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kassajonokin oli tietysti vähintään nälkävuoden mittainen.
No, lopulta selvisin kaupasta ulos. Marssin reipasta tahtia kotiin vain ehtiäkseni vaihtaa vaatteet ja lietsoa itseni paniikkiin. Mitä, jos en löydäkään oikeaan paikkaan? (Tuonne muutaman sadan metrin päähän, rakennukseen, jossa olen käynyt aikaisemmin kolme kertaa?) Ihan mahdollista minun tapauksessani. Pakko vielä avata tietokone ja Google Maps.
Entä, jos tää syyskuussa ostettu, tulostettu lippu ei kelpaakaan? Jos olen vain tehnyt jotakin ihan totaalisesti väärin? Luetaan kaikki lipussa oleva teksti, ihan se kaikkein pieninkin printti, sadannen kerran uudestaan.
Näytän ihan rumalta näissä vaatteissa.
Kaadan korurasiani sisällön sängylle ja alan tehdä valintaa. Liian vaikeaa. Korut ovat takertuneet toisiinsa.
Mikään ei ole hyvä.
Valitsen korun ja mallailen itseäni peilin edessä. Ei ole hyvä, mikään ei ole hyvin, mutta menköön. Enää ei ole aikaa turhaan miettimiseen.
Siispä, seuraava etappi on avainten, lompakon ja kännykän pakkaaminen mukaan. Avaimet ja lompakko ovat jo valmiiksi laukussa, siispä vain kännykkä pitää pakata. Tarkistetaan vielä, että pyhä kolminaisuus on siellä vielä paikallaan. Avaimet, kännykkä, rahat. Avaimet, kännykkä, rahat.
Ai niin ja lippu. Pakkaan lipunkin mukaan. Muuten en pääse sisään.
Ensin tietenkin vielä sadannenyhdennen kerran luen, mitä lipussa lukee. Että olen nyt varmasti menossa oikeana päivänä oikeaan kellonaikaan oikeaan paikkaan.
Sitten tarkistetaan vielä, että avaimet, kännykkä ja rahat eivät ole liikkuneet paikoiltaan.
Sammutetaan kone ja lähdetään.
Ennen ulko-oven sulkemista vielä tarkistus: avaimet, kännykkä, rahat, lippu.
Matkalla monta tarkistusta, että kaikki on mukana.
Löydän paikalle yllättävän helposti. Pelästyn ihan, miten helppoa se onkaan. En ehdi panikoitua kuin ihan vähän, yhdessä mutkassa.
Talsin sisään porukoiden ohi yksin, kuin joku suuri ja kokenutkin keikoilla kävijä. Jotakin aika hienoa on oikeastaan siinä, että olen siellä vain omassa ylhäisessä seurassani: en tarvitse taustatukea. Vien takkini säilytykseen ja seuraan ihmisporukoita ja opasteita saliin.
Vaikka tiedän paikkani olevan eturivissä, järkytyn sitä, miten edessä saankaan olla. Valtavan suuri sali, järkyttävä määrä rivejä portaittain, ja minä olen ensimmäisessä rivissä, kaikkein lähimpänä lavaa.
Enkä pelkästään edessä, vaan myös keskellä.
Istun penkkiin ja olen ensimmäistä kertaa vähällä puhjeta onnen ja liikutuksen kyyneliin.
Mä olen nyt todellakin tässä, ja ihan kohta Ismo Leikola on tossa, se on ihan tossa mun edessä. Olen päässyt Ismo Leikolan keikalle, enkä ole missään massayleisön joukossa, vaan eturivissä, melkein kuin kunniapaikalla. Hetkisen muistelen unta, jonka joskus kesällä näin.
Sali täyttyy. Sali on loppuunmyyty, tiedän sen. Yhtäkään tyhjää paikkaa ei jää.
Sali pimenee ja edelleen tajuan odottavani kuin jotain elokuvaa. Yhtä youtube-klikkiä muiden joukossa.
Kun Ismo Leikola lopulta astelee lavalle, en voi ymmärtää, että siinä hän on oikeasti, ilmielävänä. Ei vain mene jakeluun. Sydän kääntyy ympäri rinnassa. Kun Ismo Leikola katsoo minua, hän katsoo todellakin minua, ei kameraa.
Keikka kestää kaksi tuntia. Luulen kuolevani onnesta. En ymmärrä, miksi olen niin onnellinen. Olen luullut, että tällaista ei enää minun kohdalleni satu: olen kuvitellut joidenkin hölmöjen, saavuttamattomien idoleiden palvonnan olevan minulle jotain, viimeistään kymmenen vuotta sitten taakse jäänyttä elämää. Kuitenkin olen hetkessä kuin joku entinen itseni jostain niin kaukaa, että en voi muistaa: olen täynnä onnea pelkästään siitä, että hän on siinä ja minä olen tässä ja aina välillä katseemme kohtaavat. En tarvitse muuta.
Keikan loputtua valtaisa ihmismassa lähtee vyörymään ulos salista. Mietin, mitä tekisin. Keikan lopuksi Ismo Leikola on sanonut, että häntä saa tulla tervehtimään pisteelle, jossa myydään DVD:itä ja paitoja. En tiedä, tarkoittaako hän "tervehtimisellä" paidan tai DVD:n ostamista. En tiedä, onko edes luvallista pyytää nimmaria, yhteiskuvaa tai mennä muuten vain juttelemaan. En tiedä, kuinka kauan kestää, ennen kuin pääsen edes lähelle salin ovea, joka on kaukana portaiden yläpäässä.
Etenen ihmismassan mukana lopulta salista ulos. Kun muut pysähtyvät naulakolle jonottamaan takkejaan, minä jatkan kuin hypnotisoituna kohti sitä pistettä, jossa Ismo Leikolan pitäisi olla. Loppujen lopuksi onnistun kuin onnistunkin näkemään vilauksen hänestä kaikkien päiden ja selkien takaa, jossain kaukana ihmisten ympäröimänä. En vieläkään voi uskoa, että siinä hän todellakin on, elävänä ja todellisena.
Parkkeeraan johonkin rauhalliseen nurkkaukseen odottamaan, että väkijoukko hälvenee. Kurkottelen häpeämättömästi katsettani Ismo Leikolan suuntaan. Huomaan, että joku käy yhteiskuvassa hänen kanssaan. Joku toinen ottaa sen. Minulla ei ole ketään, joka kuvan ottaisi. Sisälmykseni tuntuvat kääntyvän ympäri.
Kohta huomaan, että väkijoukko narikan ympäriltä on kadonnut. Ismo Leikolan ympärille sen sijaan kasaantuu vain lisää porukkaa.
Päätän jo alistua kohtalooni. Jatkan elämää ilman kuvaa, nimmaria tai sananvaihtoa Ismo Leikolan kanssa. Sainhan sentään olla hänen keikallaan, eturivissä. Kyllä siinä on tarpeeksi.
Haen takkini. Puen sen hitaasti päälleni.
Takkia pukiessa päätös varmistuu.
En luovuta. Olen odottanut tätä tammikuusta asti. Tämä viedään loppuun, tai ainakin yritetään. Muuten kadun loppuelämäni.
Odotan taka-alalla, kun fanit parveilevat kohteensa ympärillä. Ihmettelen suoranaista pakokauhua, joka minut tuntuu vallanneen. Olen aina ollut ujo, mutta en ole vuosikausiin jännittänyt mitään näin paljoa, en ainakaan mitään yhden ihmisen kohtaamista, sellaista, missä ei voi tapahtua mitään kamalaa. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, jalkani tärisevät, nieleskelen tyhjää.
Fanilauma pienenee pikkuhiljaa. Siirryn lähemmäs.
Tyyppejä on enää minun lisäkseni pari-kolme.
Nyt menen. En pysty. Nyt on pakko. En voi. Nyt. Ei. En vain voi. Jännitän liikaa. Voi perkele. Tähän se nyt kaatuu. En vain pysty.
Lopulta, sillä viimeisellä hetkellä, silloin, kun luulen kaiken jo olevan menetetty, Ismo Leikola kohdistaa itse katseensa minuun, katsoo suoraan silmiin, tekee jonkun kysyvän eleen.
Silloin saan juuri ja juuri, vaivoin puserrettua suustani sanan kerrallaan.
"Mä... haluaisin... sun... kanssa... yhteiskuvan..."
Ei voi ihminen jännittää näin paljon. Miten tämä on edes mahdollista? Ihan kuin ikää olisi lähtenyt vähintään kymmenen vuotta pois. Jalkani tärisevät niin, että juuri ja juuri pysyn pystyssä. Tuntuu, että en pysty mihinkään. Tuskin mistään tulisikaan mitään, ellei Hän tietäisi, miten faneja kohdellaan.
"Totta kai!" Hän toteaa, niin kuin maailman luontevimman asian, ja samassa jostain tulee joku työntekijä, joka lupautuu ottamaan kuvan meistä, ja samassa seisonkin jo suurimman idolini vieressä ja tunnen hänen kätensä selässäni ja kamera on edessämme ja tiedän, että tämä hetki on ainutlaatuinen, enkä voi käsittää, että saan olla osa tällaista hetkeä.
Kun kuva on otettu, haluaisin sanoa sata miljoonaa asiaa. Tiedän, että muutaman sekunnin ajan Ismo Leikola on siinä, ihan vieressäni ja minulla on mahdollisuus sanoa hänelle, mitä ikinä vain haluan. Vain tämän yhden ohikiitävän hetken ajan.
Haluaisin sanoa, kuinka paljon hän ja hänen uransa minulle merkitsee. Kuinka monta kertaa hän onkaan nostanut minut syvimmästä epätoivon alhosta, kuinka kymmeninä ja kymmeninä elämäni hetkinä olen tuntenut, että mikään ei voi minua lohduttaa enkä koskaan enää ole iloinen, ja kuinka pelkkä yksi Youtube-klippi Ismo Leikolaa on tuonut lämmön sisälleni. Haluaisin sanoa, kuinka paljon yksinomaan tämä hetki minulle merkitsee, kuinka kauan olen tätä odottanut, kuinka onnellinen nyt olen.
Ainut, mitä saan sanottua, on "kiitos".
Luulisin, että siihen sanaan latautuu kaikki. Kuulen omasta äänestäni kaiken sen liikutuksen ja onnen, enkä voi muuta kuin toistaa uudestaan "kiitos", ja jollakin tavalla uskon, että Ismo Leikolakin ymmärtää. Siinä sanassa on kaikki.
"Kiitoksia", Hän vastaa ja hymyilee, kuin minun kanssani kuvassa oleminen olisi hänelle jonkinlainen kunnia.
Jollakin tavalla selviän ulos rakennuksesta, kai se kamerakin palautui, kun se kerran mulla nyt on. En tosin muista ottaneeni sitä takaisin. Tuskin edes kiitin kuvan ottajaa, joka vähän kaduttaa nyt.
Juoksin.
Toivoin, että huomenna olisi joku maraton.
Koko illan ja yön hypin ja kiljuin.
No en nyt ihan, mutta valtaosaksi.
En muista, milloin olisin ollut tällä tavalla onnellinen, vai olenko koskaan. Jossain vaiheessa luulin jo kokonaan kadottaneeni sen tietynlaisen lapsenmielisyyden, lapsellisen ilon itsestäni. En ole aikapäiviin hyppinyt ja kiljunut ilosta. Kaikki on niin usein ahdistavaa, surullista, ikävää, tasapaksua, ihan kivaa tai korkeintaan kivaa.
Ja kaikki te, jotka tätä ehkä luette ja jotka olette minulle tärkeitä ja olette tehneet minut iloiseksi ja onnelliseksi niin monella tapaa, tämä ei millään tavalla vähennä sen kaiken arvoa. Olen toki ollut usein iloinen ja onnellinen, erilaisista asioista.
En vain enää muistanut, miltä tuntuu olla näin lapsenomaisen, täydellisen, kevyen onnellinen. Varsinkaan, että siihen liittyy mitään omaa saavutusta. En muistanut, miltä tuntuu, kun joku toinen ihminen herättää tällaisen ilon tunteen. Enkä olisi osannut kuvitella, että minulle voisi tapahtua tällaista, että minä voisin olla näin käsittämättömän iloinen.
Mitä muuta tähänkään enää voisi sanoa, kuin kiitos.
Kiitos jokaiselle, joka olemassaolollaan tekee elämästäni onnellista. Kiitos siitä onnellisuudesta, jonka saan teiltä kaikilta.
Eilen oli iltaan asti aika vittumainen päivä. Mulla oli ärsyttävä ja flunssainen olo, enkä henkisestikään ollut parhaimmillani. Kävin tylsällä lenkillä räntäsateessa. Sen jälkeen kävin kiireesti suihkussa. Pesin hiukseni ja kirosin sitä, että niitäkin pitää joka välissä pestä ja ne on nykyään pituudessaan niin työläät pestä ja arrrgh.
Testasin iltaa varten valitsemani vaatekerran viimeisen kerran. En enää tuntenut suurta iloa siitäkään. En tiedä, miksen.
Söin vielä kiireemmin.
Pakkasin jotain mukaani. Hyppäsin autoon ja bussiin. Itkin. Koska taakse jäi surullinen koirannaama ja koska elämä tuntui muutenkin kurjalta.
Kun jäin pois bussista, oli pimeää. Pilkkosen pimeää, kuten tähän vuodenaikaan aina. Lampsin asunnolleni ja potkaisin mainokset pois eteisen lattialta. Juoksin kauppaan. Ärsytti, koska en osannut päättää, mitä olisi hyvä ostaa, mitä tarvitsen. Jahkailin kaupan hyllyjen välissä käsittämättömän kauan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kassajonokin oli tietysti vähintään nälkävuoden mittainen.
No, lopulta selvisin kaupasta ulos. Marssin reipasta tahtia kotiin vain ehtiäkseni vaihtaa vaatteet ja lietsoa itseni paniikkiin. Mitä, jos en löydäkään oikeaan paikkaan? (Tuonne muutaman sadan metrin päähän, rakennukseen, jossa olen käynyt aikaisemmin kolme kertaa?) Ihan mahdollista minun tapauksessani. Pakko vielä avata tietokone ja Google Maps.
Entä, jos tää syyskuussa ostettu, tulostettu lippu ei kelpaakaan? Jos olen vain tehnyt jotakin ihan totaalisesti väärin? Luetaan kaikki lipussa oleva teksti, ihan se kaikkein pieninkin printti, sadannen kerran uudestaan.
Näytän ihan rumalta näissä vaatteissa.
Kaadan korurasiani sisällön sängylle ja alan tehdä valintaa. Liian vaikeaa. Korut ovat takertuneet toisiinsa.
Mikään ei ole hyvä.
Valitsen korun ja mallailen itseäni peilin edessä. Ei ole hyvä, mikään ei ole hyvin, mutta menköön. Enää ei ole aikaa turhaan miettimiseen.
Siispä, seuraava etappi on avainten, lompakon ja kännykän pakkaaminen mukaan. Avaimet ja lompakko ovat jo valmiiksi laukussa, siispä vain kännykkä pitää pakata. Tarkistetaan vielä, että pyhä kolminaisuus on siellä vielä paikallaan. Avaimet, kännykkä, rahat. Avaimet, kännykkä, rahat.
Ai niin ja lippu. Pakkaan lipunkin mukaan. Muuten en pääse sisään.
Ensin tietenkin vielä sadannenyhdennen kerran luen, mitä lipussa lukee. Että olen nyt varmasti menossa oikeana päivänä oikeaan kellonaikaan oikeaan paikkaan.
Sitten tarkistetaan vielä, että avaimet, kännykkä ja rahat eivät ole liikkuneet paikoiltaan.
Sammutetaan kone ja lähdetään.
Ennen ulko-oven sulkemista vielä tarkistus: avaimet, kännykkä, rahat, lippu.
Matkalla monta tarkistusta, että kaikki on mukana.
Löydän paikalle yllättävän helposti. Pelästyn ihan, miten helppoa se onkaan. En ehdi panikoitua kuin ihan vähän, yhdessä mutkassa.
Talsin sisään porukoiden ohi yksin, kuin joku suuri ja kokenutkin keikoilla kävijä. Jotakin aika hienoa on oikeastaan siinä, että olen siellä vain omassa ylhäisessä seurassani: en tarvitse taustatukea. Vien takkini säilytykseen ja seuraan ihmisporukoita ja opasteita saliin.
Vaikka tiedän paikkani olevan eturivissä, järkytyn sitä, miten edessä saankaan olla. Valtavan suuri sali, järkyttävä määrä rivejä portaittain, ja minä olen ensimmäisessä rivissä, kaikkein lähimpänä lavaa.
Enkä pelkästään edessä, vaan myös keskellä.
Istun penkkiin ja olen ensimmäistä kertaa vähällä puhjeta onnen ja liikutuksen kyyneliin.
Mä olen nyt todellakin tässä, ja ihan kohta Ismo Leikola on tossa, se on ihan tossa mun edessä. Olen päässyt Ismo Leikolan keikalle, enkä ole missään massayleisön joukossa, vaan eturivissä, melkein kuin kunniapaikalla. Hetkisen muistelen unta, jonka joskus kesällä näin.
Sali täyttyy. Sali on loppuunmyyty, tiedän sen. Yhtäkään tyhjää paikkaa ei jää.
Sali pimenee ja edelleen tajuan odottavani kuin jotain elokuvaa. Yhtä youtube-klikkiä muiden joukossa.
Kun Ismo Leikola lopulta astelee lavalle, en voi ymmärtää, että siinä hän on oikeasti, ilmielävänä. Ei vain mene jakeluun. Sydän kääntyy ympäri rinnassa. Kun Ismo Leikola katsoo minua, hän katsoo todellakin minua, ei kameraa.
Keikka kestää kaksi tuntia. Luulen kuolevani onnesta. En ymmärrä, miksi olen niin onnellinen. Olen luullut, että tällaista ei enää minun kohdalleni satu: olen kuvitellut joidenkin hölmöjen, saavuttamattomien idoleiden palvonnan olevan minulle jotain, viimeistään kymmenen vuotta sitten taakse jäänyttä elämää. Kuitenkin olen hetkessä kuin joku entinen itseni jostain niin kaukaa, että en voi muistaa: olen täynnä onnea pelkästään siitä, että hän on siinä ja minä olen tässä ja aina välillä katseemme kohtaavat. En tarvitse muuta.
Keikan loputtua valtaisa ihmismassa lähtee vyörymään ulos salista. Mietin, mitä tekisin. Keikan lopuksi Ismo Leikola on sanonut, että häntä saa tulla tervehtimään pisteelle, jossa myydään DVD:itä ja paitoja. En tiedä, tarkoittaako hän "tervehtimisellä" paidan tai DVD:n ostamista. En tiedä, onko edes luvallista pyytää nimmaria, yhteiskuvaa tai mennä muuten vain juttelemaan. En tiedä, kuinka kauan kestää, ennen kuin pääsen edes lähelle salin ovea, joka on kaukana portaiden yläpäässä.
Etenen ihmismassan mukana lopulta salista ulos. Kun muut pysähtyvät naulakolle jonottamaan takkejaan, minä jatkan kuin hypnotisoituna kohti sitä pistettä, jossa Ismo Leikolan pitäisi olla. Loppujen lopuksi onnistun kuin onnistunkin näkemään vilauksen hänestä kaikkien päiden ja selkien takaa, jossain kaukana ihmisten ympäröimänä. En vieläkään voi uskoa, että siinä hän todellakin on, elävänä ja todellisena.
Parkkeeraan johonkin rauhalliseen nurkkaukseen odottamaan, että väkijoukko hälvenee. Kurkottelen häpeämättömästi katsettani Ismo Leikolan suuntaan. Huomaan, että joku käy yhteiskuvassa hänen kanssaan. Joku toinen ottaa sen. Minulla ei ole ketään, joka kuvan ottaisi. Sisälmykseni tuntuvat kääntyvän ympäri.
Kohta huomaan, että väkijoukko narikan ympäriltä on kadonnut. Ismo Leikolan ympärille sen sijaan kasaantuu vain lisää porukkaa.
Päätän jo alistua kohtalooni. Jatkan elämää ilman kuvaa, nimmaria tai sananvaihtoa Ismo Leikolan kanssa. Sainhan sentään olla hänen keikallaan, eturivissä. Kyllä siinä on tarpeeksi.
Haen takkini. Puen sen hitaasti päälleni.
Takkia pukiessa päätös varmistuu.
En luovuta. Olen odottanut tätä tammikuusta asti. Tämä viedään loppuun, tai ainakin yritetään. Muuten kadun loppuelämäni.
Odotan taka-alalla, kun fanit parveilevat kohteensa ympärillä. Ihmettelen suoranaista pakokauhua, joka minut tuntuu vallanneen. Olen aina ollut ujo, mutta en ole vuosikausiin jännittänyt mitään näin paljoa, en ainakaan mitään yhden ihmisen kohtaamista, sellaista, missä ei voi tapahtua mitään kamalaa. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, jalkani tärisevät, nieleskelen tyhjää.
Fanilauma pienenee pikkuhiljaa. Siirryn lähemmäs.
Tyyppejä on enää minun lisäkseni pari-kolme.
Nyt menen. En pysty. Nyt on pakko. En voi. Nyt. Ei. En vain voi. Jännitän liikaa. Voi perkele. Tähän se nyt kaatuu. En vain pysty.
Lopulta, sillä viimeisellä hetkellä, silloin, kun luulen kaiken jo olevan menetetty, Ismo Leikola kohdistaa itse katseensa minuun, katsoo suoraan silmiin, tekee jonkun kysyvän eleen.
Silloin saan juuri ja juuri, vaivoin puserrettua suustani sanan kerrallaan.
"Mä... haluaisin... sun... kanssa... yhteiskuvan..."
Ei voi ihminen jännittää näin paljon. Miten tämä on edes mahdollista? Ihan kuin ikää olisi lähtenyt vähintään kymmenen vuotta pois. Jalkani tärisevät niin, että juuri ja juuri pysyn pystyssä. Tuntuu, että en pysty mihinkään. Tuskin mistään tulisikaan mitään, ellei Hän tietäisi, miten faneja kohdellaan.
"Totta kai!" Hän toteaa, niin kuin maailman luontevimman asian, ja samassa jostain tulee joku työntekijä, joka lupautuu ottamaan kuvan meistä, ja samassa seisonkin jo suurimman idolini vieressä ja tunnen hänen kätensä selässäni ja kamera on edessämme ja tiedän, että tämä hetki on ainutlaatuinen, enkä voi käsittää, että saan olla osa tällaista hetkeä.
Kun kuva on otettu, haluaisin sanoa sata miljoonaa asiaa. Tiedän, että muutaman sekunnin ajan Ismo Leikola on siinä, ihan vieressäni ja minulla on mahdollisuus sanoa hänelle, mitä ikinä vain haluan. Vain tämän yhden ohikiitävän hetken ajan.
Haluaisin sanoa, kuinka paljon hän ja hänen uransa minulle merkitsee. Kuinka monta kertaa hän onkaan nostanut minut syvimmästä epätoivon alhosta, kuinka kymmeninä ja kymmeninä elämäni hetkinä olen tuntenut, että mikään ei voi minua lohduttaa enkä koskaan enää ole iloinen, ja kuinka pelkkä yksi Youtube-klippi Ismo Leikolaa on tuonut lämmön sisälleni. Haluaisin sanoa, kuinka paljon yksinomaan tämä hetki minulle merkitsee, kuinka kauan olen tätä odottanut, kuinka onnellinen nyt olen.
Ainut, mitä saan sanottua, on "kiitos".
Luulisin, että siihen sanaan latautuu kaikki. Kuulen omasta äänestäni kaiken sen liikutuksen ja onnen, enkä voi muuta kuin toistaa uudestaan "kiitos", ja jollakin tavalla uskon, että Ismo Leikolakin ymmärtää. Siinä sanassa on kaikki.
"Kiitoksia", Hän vastaa ja hymyilee, kuin minun kanssani kuvassa oleminen olisi hänelle jonkinlainen kunnia.
Jollakin tavalla selviän ulos rakennuksesta, kai se kamerakin palautui, kun se kerran mulla nyt on. En tosin muista ottaneeni sitä takaisin. Tuskin edes kiitin kuvan ottajaa, joka vähän kaduttaa nyt.
Juoksin.
Toivoin, että huomenna olisi joku maraton.
Koko illan ja yön hypin ja kiljuin.
No en nyt ihan, mutta valtaosaksi.
En muista, milloin olisin ollut tällä tavalla onnellinen, vai olenko koskaan. Jossain vaiheessa luulin jo kokonaan kadottaneeni sen tietynlaisen lapsenmielisyyden, lapsellisen ilon itsestäni. En ole aikapäiviin hyppinyt ja kiljunut ilosta. Kaikki on niin usein ahdistavaa, surullista, ikävää, tasapaksua, ihan kivaa tai korkeintaan kivaa.
Ja kaikki te, jotka tätä ehkä luette ja jotka olette minulle tärkeitä ja olette tehneet minut iloiseksi ja onnelliseksi niin monella tapaa, tämä ei millään tavalla vähennä sen kaiken arvoa. Olen toki ollut usein iloinen ja onnellinen, erilaisista asioista.
En vain enää muistanut, miltä tuntuu olla näin lapsenomaisen, täydellisen, kevyen onnellinen. Varsinkaan, että siihen liittyy mitään omaa saavutusta. En muistanut, miltä tuntuu, kun joku toinen ihminen herättää tällaisen ilon tunteen. Enkä olisi osannut kuvitella, että minulle voisi tapahtua tällaista, että minä voisin olla näin käsittämättömän iloinen.
Mitä muuta tähänkään enää voisi sanoa, kuin kiitos.
Kiitos jokaiselle, joka olemassaolollaan tekee elämästäni onnellista. Kiitos siitä onnellisuudesta, jonka saan teiltä kaikilta.
tiistai 25. marraskuuta 2014
Marraskuun loppua
Ihan kuin olisin palannut blogikirjoitteluni sävyssä puoli vuotta taaksepäin.
Voin huonosti. Tarvitsen lohdutusta. Mielessäni ei ole mitään kokonaista, vaan pelkkä kasa hajanaisia ajatuksia. Puran ne tänne, koska en tiedä, mitä muutakaan niillä pitäisi tehdä.
Kaikki alkoi sunnuntai-iltapäivänä junaraiteelta. Siinä sitä taas oltiin, lempipuuhassani, lähdössä. Olen jauhanut lähtemisen ja eroamisen vaikeudesta täällä aikaisemmin jo niin paljon, että siitä ei maksane vaivaa kertoa enempää.
Junassa kännykkä lakkasi toimimasta. Jos laitatte mulle viestejä, enkä vastaa niihin, niin se johtuu sit todennäköisesti siitä, että en oo saanut niitä. Soittakaa, jos en ole vastannut, sanotaanko nyt vaikka tuntiin. Puhelut ovat tulleet perille tähän mennessä.
Viikko on lähtenyt "lupaavasti" käyntiin. On tiistai ja olen jo räjähdyspisteeseen asti täynnä ihmisiä, elämää, maailmaa ja ihmisyyttä.
Mun pitäisi palauttaa graduni tutkimussuunnitelma, mutta en halua päästää sitä käsistäni, ennen kuin on ihan pakko. Traumaattinen kandisemma tunkee mieleen koko ajan. En kestä sitä, että olen tehnyt tunti- ja päiväkausia töitä ja sitten sataa pelkkää paskaa niskaan kuitenkin. Samalla, kun toiset vieressä vertailevat sitä, kuka on nähnyt kaikkein vähiten vaivaa, ja saavat sitten pelkkiä kehuja.
Muista opinnoistani en edes puhu. Yksi sana tiivistää kaiken, ja se on oksennusrefleksi.
Jos nyt vaikka jotain kiitollisuuden aiheita tähän perään yrittäisi repiä, niin...
...lohdullista on tietysti se, että kaikki ne ihmiset, joita en jaksa enkä kestä, ovat tällä hetkellä elämässäni vain käymässä. Mun ei ole pakko jaksaa ketään, ketä en halua jaksaa.
Olen rikas, koska minulla on elämässäni niin monta sellaista ihmistä, jotka eivät ole vain käymässä, jotka pysyvät, ja joilla oikeasti on merkitystä.
Olen maailman onnellisin ihminen, koska sain viikonloppuna niin monta halausta ja vakuuttelua siitä, että "mulla on ollut sua ikävä".
Mitä sellaisen rinnalla oikeastaan mikään muu merkitsee?
Ja jos suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, niin elämäni mies, Ismo Leikola odottaa mua ihan muutaman päivän päässä.
Joten kyllä kai tästä vielä noustaan.
Voin huonosti. Tarvitsen lohdutusta. Mielessäni ei ole mitään kokonaista, vaan pelkkä kasa hajanaisia ajatuksia. Puran ne tänne, koska en tiedä, mitä muutakaan niillä pitäisi tehdä.
Kaikki alkoi sunnuntai-iltapäivänä junaraiteelta. Siinä sitä taas oltiin, lempipuuhassani, lähdössä. Olen jauhanut lähtemisen ja eroamisen vaikeudesta täällä aikaisemmin jo niin paljon, että siitä ei maksane vaivaa kertoa enempää.
Junassa kännykkä lakkasi toimimasta. Jos laitatte mulle viestejä, enkä vastaa niihin, niin se johtuu sit todennäköisesti siitä, että en oo saanut niitä. Soittakaa, jos en ole vastannut, sanotaanko nyt vaikka tuntiin. Puhelut ovat tulleet perille tähän mennessä.
Viikko on lähtenyt "lupaavasti" käyntiin. On tiistai ja olen jo räjähdyspisteeseen asti täynnä ihmisiä, elämää, maailmaa ja ihmisyyttä.
Mun pitäisi palauttaa graduni tutkimussuunnitelma, mutta en halua päästää sitä käsistäni, ennen kuin on ihan pakko. Traumaattinen kandisemma tunkee mieleen koko ajan. En kestä sitä, että olen tehnyt tunti- ja päiväkausia töitä ja sitten sataa pelkkää paskaa niskaan kuitenkin. Samalla, kun toiset vieressä vertailevat sitä, kuka on nähnyt kaikkein vähiten vaivaa, ja saavat sitten pelkkiä kehuja.
Muista opinnoistani en edes puhu. Yksi sana tiivistää kaiken, ja se on oksennusrefleksi.
Jos nyt vaikka jotain kiitollisuuden aiheita tähän perään yrittäisi repiä, niin...
...lohdullista on tietysti se, että kaikki ne ihmiset, joita en jaksa enkä kestä, ovat tällä hetkellä elämässäni vain käymässä. Mun ei ole pakko jaksaa ketään, ketä en halua jaksaa.
Olen rikas, koska minulla on elämässäni niin monta sellaista ihmistä, jotka eivät ole vain käymässä, jotka pysyvät, ja joilla oikeasti on merkitystä.
Olen maailman onnellisin ihminen, koska sain viikonloppuna niin monta halausta ja vakuuttelua siitä, että "mulla on ollut sua ikävä".
Mitä sellaisen rinnalla oikeastaan mikään muu merkitsee?
Ja jos suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, niin elämäni mies, Ismo Leikola odottaa mua ihan muutaman päivän päässä.
Joten kyllä kai tästä vielä noustaan.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Veljet, vesitilkka tuokaa
Sananmukaisesti marraskuu on kuoleman kuukausi. Luonto kuolee, maailma kuolee. Synkkää, pimeää, kaamoksen masentamia ihmisiä. Vuosi ottaa viimeisiä henkäyksiään.
Itse en kuulu kaamosmasennusihmisiin. Yleensä pidän marraskuusta. Yhdistän marraskuuhun ja syksyn pimeyteen mieluummin kynttilöitä, tunnelmointia ja villasukkien lämpöä kuin kuolemaa, pimeää ja kylmyyttä.
Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin ajatellut enemmän kuolleita kuin eläviä. Olen antanut ajan kulua edellisestä päivityksestä normaalia enemmän siksi, että en usko tämän blogin kannattelevan liian painavia ajatuksia kerralla.
Olen etsinyt ja löytänyt surullisimman tekstin, minkä pitkään aikaan olen mistään lukenut. Surullista on se, että itse teksti perustuu tositapahtumiin, ja kaikkein surullisinta se, että runo piti etsiä viimeistä kertaa lausuttavaksi henkilölle, joka sitä eläessään mielellään kuunteli, ja joka ei enää ole täällä.
Runon tarina menee näin:
Eletään talvisodan viimeisiä päiviä. Komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä on johtanut miehensä Kirvesmäen lohkolle, lähelle kaivoa, josta sittemmin tuli kuuluisan Kiirastuli -kokoelman runon aihe. Virroilta kotoisin ollut sotamies Erkki Kujala lähtee hakemaan kaivolta vettä haavoittuneelle toverilleen.
Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko
tuskissaan huojuva ja heikko.
Lähtee, koska veljellä on jano
enempää ei mieti eikä sano.
Käteensä hän sieppaa vesikannun,
juoksee yli myllerretyn mannun
häipyy sekaan viuhinan ja tuiskeen
kuullen korvissaan vain avunkuiskeen.
Tykit jyskyttävät korsunsuuta
viipyy vesimies, ei muuta.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa
veljet, vesitilkka tuokaa.
Kenellekään ei liene epäselvää, miksi vesimies viipyy. Myöhemmistä lähteistä poimittujen tietojen mukaan sotamies Erkki Kujala kaatui kaivolla vihollisen harhaluodista, ja on nyt haudattuna kotikylänsä multiin. Vettä pyytäneelle tuskin on käynyt yhtään paremmin.
Yrjö Jylhän välirauhan aikana kirjoittama runokokoelma valaisee ennen kaikkea sodan mielettömyyttä. Kyllä kai jonkinlainen mielettömyyden kulminoituma on siinä, että haavoittunut saa tuskissaan pyytää vesitilkkaa turhaan, ja vettä hakenut kuolee harhaan ammutun luodin vuoksi.
En vain tältä etäisyydeltä katsoen tiedä, onko maailma sodan jälkeen yhtään sen vähemmän mieletön. Onko mieltä esimerkiksi siinä, että ihmisen pitää kuolla, ennen kuin hänet muistetaan? Kerran niin tärkeä ihminen saattaa olla kädenojennuksen päässä kymmeniä vuosia ilman, että hänelle uhraa ajatustakaan, paitsi ehkä negatiivisessa mielessä.
Kun ihminen kuolee, hänestä yhtäkkiä välitetään. Häntä muistellaan, hänet muistetaan, oli hän sitten säälittävä vedenpyytäjä tai sankarillinen vedenhakija. Kuka enää muistaisi Erkki Kujalaa, jos hän olisi palannut vedenhakumatkaltaan?
Voisimme lukea Kaivolla -runon kuvauksena todellisuudesta, vaikka maassamme ei tällä hetkellä taistellakaan sotatantereilla.
Janoos älä täällä vettä pyydä
astiaas vain lunta syydä
sitäkään jos löydät enää maasta -
niin sen peittää pirstat sekä savu, saasta.
Iltaan kestää vain, niin lääkkeen saavat
kurkut kuivat, vihlovaiset haavat.
Itse en kuulu kaamosmasennusihmisiin. Yleensä pidän marraskuusta. Yhdistän marraskuuhun ja syksyn pimeyteen mieluummin kynttilöitä, tunnelmointia ja villasukkien lämpöä kuin kuolemaa, pimeää ja kylmyyttä.
Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin ajatellut enemmän kuolleita kuin eläviä. Olen antanut ajan kulua edellisestä päivityksestä normaalia enemmän siksi, että en usko tämän blogin kannattelevan liian painavia ajatuksia kerralla.
Olen etsinyt ja löytänyt surullisimman tekstin, minkä pitkään aikaan olen mistään lukenut. Surullista on se, että itse teksti perustuu tositapahtumiin, ja kaikkein surullisinta se, että runo piti etsiä viimeistä kertaa lausuttavaksi henkilölle, joka sitä eläessään mielellään kuunteli, ja joka ei enää ole täällä.
Runon tarina menee näin:
Eletään talvisodan viimeisiä päiviä. Komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä on johtanut miehensä Kirvesmäen lohkolle, lähelle kaivoa, josta sittemmin tuli kuuluisan Kiirastuli -kokoelman runon aihe. Virroilta kotoisin ollut sotamies Erkki Kujala lähtee hakemaan kaivolta vettä haavoittuneelle toverilleen.
Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko
tuskissaan huojuva ja heikko.
Lähtee, koska veljellä on jano
enempää ei mieti eikä sano.
Käteensä hän sieppaa vesikannun,
juoksee yli myllerretyn mannun
häipyy sekaan viuhinan ja tuiskeen
kuullen korvissaan vain avunkuiskeen.
Tykit jyskyttävät korsunsuuta
viipyy vesimies, ei muuta.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa
veljet, vesitilkka tuokaa.
Kenellekään ei liene epäselvää, miksi vesimies viipyy. Myöhemmistä lähteistä poimittujen tietojen mukaan sotamies Erkki Kujala kaatui kaivolla vihollisen harhaluodista, ja on nyt haudattuna kotikylänsä multiin. Vettä pyytäneelle tuskin on käynyt yhtään paremmin.
Yrjö Jylhän välirauhan aikana kirjoittama runokokoelma valaisee ennen kaikkea sodan mielettömyyttä. Kyllä kai jonkinlainen mielettömyyden kulminoituma on siinä, että haavoittunut saa tuskissaan pyytää vesitilkkaa turhaan, ja vettä hakenut kuolee harhaan ammutun luodin vuoksi.
En vain tältä etäisyydeltä katsoen tiedä, onko maailma sodan jälkeen yhtään sen vähemmän mieletön. Onko mieltä esimerkiksi siinä, että ihmisen pitää kuolla, ennen kuin hänet muistetaan? Kerran niin tärkeä ihminen saattaa olla kädenojennuksen päässä kymmeniä vuosia ilman, että hänelle uhraa ajatustakaan, paitsi ehkä negatiivisessa mielessä.
Kun ihminen kuolee, hänestä yhtäkkiä välitetään. Häntä muistellaan, hänet muistetaan, oli hän sitten säälittävä vedenpyytäjä tai sankarillinen vedenhakija. Kuka enää muistaisi Erkki Kujalaa, jos hän olisi palannut vedenhakumatkaltaan?
Voisimme lukea Kaivolla -runon kuvauksena todellisuudesta, vaikka maassamme ei tällä hetkellä taistellakaan sotatantereilla.
Janoos älä täällä vettä pyydä
astiaas vain lunta syydä
sitäkään jos löydät enää maasta -
niin sen peittää pirstat sekä savu, saasta.
Iltaan kestää vain, niin lääkkeen saavat
kurkut kuivat, vihlovaiset haavat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)