Jos merellä kuolen

Ensiksi päivän paras juttu, ja kukas muukaan sen sanoisi, kuin Ismo Leikola, mies jonka kanssa haluaisin mennä naimisiin. (En ehkä, mutta nää on näitä dramatisointitaitoja.) Eli, se mitä hän sanoo, on: "Mikä on sana, joka suomea opettelevalle ulkomaalaiselle pitäisi ensimmäisenä opettaa? Se on 'no niin'. Mitään muuta ei Suomessa tarvita. 'No niin' käy joka tilanteeseen. Sen voi ja se oikeastaan on hyvä todeta missä tahansa. Kokeilkaa vaikka. Pätee ainakin minuun. 

Sitten aiheeseen, joka on vähemmän hilpeä, mutta josta oikeastaan tänään halusin pääasiallisesti kirjoittaa. 
Merellä kuoleminen. 

Mainoksen nähtyäni kimposin ensi tilassa kauppaan ostamaan Iltalehden liitteenä olleen Estonia-lehden. Tuntui, että olin odottanut sitä viimeiset viisitoista vuotta. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain Suomen historian rauhan ajan pahimmasta merionnettomuudesta oikein kunnon selonteon. Tapahtumat miehistön silmin, pelastuneiden silmin, pelastajien silmin, omaisten silmin, paikalla olleiden silmin, jälkiviisain silmin, toteavin, kauhistelevin, ahdistuvin silmin. Jo monta kertaa aiemmin elämässäni olen kuluttanut tunteja netin, jonkun sanomalehtijutun ja omien ajatusteni äärellä saamatta kasaan muuta kuin pienen raapaisun. Nyt sain ensimmäistä kertaa tarpeekseni, ainakin vähäksi aikaa. 

Tiedän, että tää kuulostaa vähintäänkin naurettavalta ja oikeastaan pelottavalta. 
En tiedä, mikä Estonian onnettomuudessa on sellaista, että se tuntuu järisyttävän maailmaani vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Onhan nyt kaikenlaisia ja toinen toistaan kammottavampia katastrofeja sattunut maailman sivu, sattuu joka päivä, ja tulee aina sattumaan. Miksi olen niin kiivaasti takertunut laivaan, jonka mukana ei uponnut ketään omaistani ja jonka ollessa kuumin uutinen olin 3-vuotias? En tiedä. 

En muista mitään ajasta, jona Estonia upposi, en muista uutislähetyksiä enkä ihmisten puheita. Sen sijaan tiedän, että pienestä pitäen, lähes täysi-ikäiseksi asti, olen pelännyt hillittömästi laivalla matkustamista. Ihmettelin lapsena, miten kukaan koskaan uskaltaa lähteä laivaristeilylle. Oman perheeni tekemään Tallinnan-risteilyyn laskeuduttiin parin viikon spekuloinneilla siitä, uppoaako se laiva sitten ja mitä teemme, jos se uppoaa, ja pitäisikö meidän kuitenkin jättää lähtemättä. Lapsena en tiennyt enkä välittänytkään tietää syytä tuohon laivojen uppoamispelkooni, mutta jälkikäteen ajateltuna Estonian vaikutus tuntuu ilmeiseltä. Lentokoneella lentämistä tai auton kyydissä olemista en ole pelännyt koskaan, mutta laivoihin opin luottamaan vasta selvittyäni ehjin nahoin muutamasta pakollisesta laivamatkasta, joina koko ajan vain odotin, milloin tuomion hetki koittaa. Vieläkään en erityisemmin nauti laivamatkailusta, mutta en kuitenkaan enää pelkää hysteerisesti. 

Ensimmäiset muistoni Estonia-laivasta sijoittuvat aikaan, jolloin olin eskarissa tai ekalla luokalla koulussa, ja Titanic-elokuva oli pinnalla. Titanicin myötä sain kuulla myös Estoniasta, ja jotenkin ne tapahtumat nivoutuivat mielessäni yhteen: Titanic törmäsi jäävuoreen Atlantilla ja Estonia upposi syysmyrskyssä Suomen rannikolla, periaatteessa aika sama asia, omasta silloisesta näkökulmastani. Halusin nähdä Titanic-elokuvan vain nähdäkseni, miten laivan uppoaminen käytännössä tapahtuu. Kyselin monta kertaa, miten se Estonian uppoaminen nyt kävikään ja ihmettelin, miksei siitä ole tehty elokuvaa. 

Olin 13-vuotias lukiessani ensimmäisen virallisen, mutta lyhyen selonteon Estonian uppoamisyön tapahtumista, kymmenen vuoden takaisen tapaturman muistoksi kirjoitetusta lehtijutusta. Silloin ensimmäistä kertaa aloin ajatella, miten kammottavaa kaikki se on oikeasti ollut. Kurkkuani kuristi ajatellessani pimeässä pakotietä turhaan hapuilevia ihmisiä, pakokauhun ja huudon keskellä, vesimassojen vyöryessä kannelle ilman että mitään voi tehdä. 

Kuusi vuotta myöhemmin katsoin sattumalta dokumentin, jossa Estonialta selviytyneet kertoivat kokemuksiaan. Dokumentti, jossa näytettiin myös tapahtuman aikaan esitettyjä uutispätkiä, oli oikeastaan kaiken tämän alku, jonkinlainen maanjäristys mieleni sisällä. Katsoin uutiskuvaa meressä kelluvasta pelastuslautasta, joka on täynnä kuolleita ihmisiä, ympärillä narulla itsensä pelastuslautan reunaan sitoneita ihmisiä, joille hyytävä merivesi oli jo tehnyt tehtävänsä. Katsoin ja voin suunnattoman pahoin. Olen nähnyt tän joskus ennenkin, ajattelin, tiedän, että olen nähnyt. Olen nähnyt tän saman kuvan, tämän saman uutispätkän, joskus niin kauan sitten että en muista, tässä kuvassa on jotakin, mitä en ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä nyt. 

Dokumentin katsomisen jälkeen jokin maailmassani oli muuttunut. 
Tämä ei ole niin dramaattista, kuin miltä se kuulostaa. Meidän jokaisen maailma muuttuu jatkuvasti. Paitsi tapahtumien myötä, ajan kuluessa, myös omissa ajatuksissa tapahtuvat muutokset muokkaavat sisäistä maailmaa koko ajan. 
Minulle tämä dokumentti oli yksi niistä lukuisista tekijöistä, joiden myötä lakkaa ihmiselle luontainen, lapsellinen usko maailman turvallisuuteen. Maailma ei ole turvallinen eikä onnellinen, mutta ihmisellä on luontainen tarve nähdä ja käsittää se sellaisena. Tarvitaan luullakseni paljon, monenmonta tuon dokumentin kaltaista kokemusta, ennen kuin usko horjuu liikaa. 

Silloin kuitenkin pääasiallinen kysymykseni itselleni oli, miten voi elää maailmassa, jossa pelastuslautta on vain toisenlainen tapa kuolla. 

Voi elää, mutta se olisikin jo kokonaan uudenlaisen, filosofisen luennon tulos. 

Kaikkien näiden pohdintojen vanavedessä seurasi kuitenkin kyltymätön halu tietää, ymmärtää, tai edes yrittää käsitteellistää. Mitä tapahtui ja miksi? Olen syynännyt erinäiset, kellontarkat raportoinnit yön tapahtumien kulusta, olen kahlannut läpi nettikeskusteluja erilaisista salaliittoteorioista. Kysymystä seuraa aina toinen. Mitä sitten, jos...? Jos ei olisi tapahtunut näin, olisiko siitä kuitenkin seurannut tämä? Miksi?
Entä ne ihmiset, elävät ja hukkuneet, ne siellä pelastuslautoilla ja meressä, helikopterissa ja dokumentissa, uutispätkissä, ne, jotka vain hetkeä aiemmin olivat kävelleet laivan kannella, ajatelleet seuraavaa päivää, ehkä stressanneet turhista asioista, kuvitelleet maailman yhtä turvalliseksi kuin minä hetkeä ennen dokumenttia?
Minkälaisia ihmisiä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä he ajattelivat? Miltä heistä tuntui? Mikä on heidän viimeinen tietoinen muistonsa tai ajatuksensa? Entä jos he olisivat toimineet jollakin hetkellä toisin? Entä jos. Kehä on loputon, päättymätön. 

Ei kai lopultakaan ole kyse muusta kuin perustavanlaatuisesta halusta ymmärtää, sellaista, mitä ei voi ymmärtää. 

Ja tähän loppuun sitten vielä paljastus siitä, mistä olen napannut tän kirjoituksen otsikon. 
Se on Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -teoksesta, johon sisältyy tuntemattomaksi jäävän laulun säkeistö. 

Jos merellä kuolen, armas
niin ehkäpä joskus taas
illalla valkea kyyhky 
lentää sun ikkunaas.
Se mun sieluni on, ja se tahtoo
hetkisen levätä
kotona majassasi,
rakkaassa sylissä.  



  

Hymiö hymiö, sydän sydän

Tänään on se päivä, jona hankin uuden takin. Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että olisin ostanut sen jossain vaiheessa joka tapauksessa - jos en tänään, niin joskus muulloin - eikä mikään olisi ollut kamalampaa, kuin palata hakemaan sitä varmemman ostospäätöksen kanssa toisen kerran vain huomatakseen, ettei siitä enää ole jäljellä minun kokoani. Nappasin nimittäin viimeisen. Ja se oli enemmän kuin täydellinen. Olen suunnitellut uuden takin ostoa tänä vuonna, sillä pari vuotta käyttämäni takki alkaa olla kulunut ja meni vielä viime syksynä rikki yhdestä kohtaa, enkä olisi voinut löytää takkia, joka olisi ollut minulle parempi kuin tää. Mulla on siis uusi takki, jee! Ja kävin tänään laittamassa nimeni yhteen kivaan paperiin, jeejeejee!!! Oli ihan vähällä, että en matkalla harhautunut vielä Body Shoppiinkin, mutta joku roti sentään. 

Olen niin iloinen, että pelottaa. Olen kuin ilmapallo, joka vain odottaa poksahtamista, yhtä ratkaisevaa neulanpistosta. 

Kaikki on paremmin järjestyksessä kuin vuosiin. Olen käsittämättömän iloinen opintojen aloittamisesta, on ihanaa päästä taas opiskelemaan ja rehkimään ihan täysipainoisesti, ei vain tällaista kesätentti kerran kuussa -meininkiä. Opiskelen alaa, jota haluan, sellaista alaa, jota opiskelen mieluummin kuin mitään muuta. Opintoasiat ovat ensimmäistä kertaa yliopiskelu-urani aikana järjestyksessä, ensimmäistä kertaa en ole syksyn kynnyksellä sydänkohtauksen partaalla siitä ahdingosta, mitä kursseja mun nyt pitää ottaa ja mitä kannattaisi ottaa vai kannattaisiko olla ottamatta ja olenko nyt unohtanut jotakin karmaisevan tärkeää. 

Ja hei, mulla on se uusi takkikin!

Toki olen muistanut olla myös tasaisin väliajoin huolissani jostakin ja kaikesta, ei kai tää maailma muuten pysyisi edes pystyssä. Olen kehitellyt kaikenlaisia kauhukuvia eniten öisin, esimerkiksi siitä, kuka seuraavaksi sairastuu tai peräti kuolee, mikä kaikki opinnoissa ja elämässä vielä voi mennä vikaan, ja mitä kaikkea olisin voinut vaikka siinä viime perjantain tentissä kirjoittaa paremmin. Meillä oli siitä hieno sananvaihto isäni kanssa. 
Minä: "Apua, mitä jos mä en kirjoittanutkaan tarpeeksi siellä tentissä? Mä kirjoitin vain neljä sivua kumpaankin kysymykseen, mitä jos se ei riitä?"
Isä: "Kirjoititko molemmille puolille? Siis neljä sivua ja molemmille puolille paperia?"
Minä: "Ei kun mä kirjoitin kaksi sivua ja molemmille puolille. Eli siis neljä sivua."
Ja sitten saimme aikaiseksi mittavan riidan siitä, tarkoittaako "sivu" oikeastaan yhtä vai kahta sellaista lehteä, jossa on tekstiä. 
Miettikääpä te sitä välillä. 

Mutta pääasiallisesti olen niin iloinen, iloinen jopa siitä, että välillä on ollut niin käsittämättömän kurjaa, sillä eihän kaikkia elämän hyviä asioita osaisi kunnolla arvostaa, jos aina menisi kaikki putkeen. 

:) <3

Sekavia ajatuksia tänään

Olen elänyt viisi päivää edes kirjautumatta tänne blogiin. Se on varmaan jonkinlainen ennätys. 

Näiden päivien aikana olen rehellisesti sanoen pohtinut tän blogin lopettamista, yhtä paljon kuin sitä, miksi ylipäätään kirjoitan. Olen pohtinut samaa kysymystä tammikuussa postauksessa "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin", mutta noiden ajatusten päivittäminen alkaisi olla jo ajankohtaista. Lähiaikoina täytyy siis varmaan kirjoittaa uusi samanhenkinen postaus, selvennykseksi sekä itselle että muille. 

Näinä päivinä olen myös ihmetellyt elämää, joka on muuttunut yhtäkkiä käänteentekevästi. On tapahtunut asioita, joiden ei olisi uskonut tapahtuvan. Mulle sellainen aiheuttaa olotilan, jossa ei tiedä, onko järjettömän iloinen vai jotain muuta, ja niinpä sitä sitten vain ajelehtii vaihtelevissa tunteissa. Vallitsevaa on kai pelko siitä, että näin ei voi olla, ihan kohta kaikki räjähtää käsiin jollakin tavalla. 

Kun on jo vuosia halunnut jotakin niin paljon. On tullut eräällä tavalla sokeaksi kaikelle muulle. Kaikessa ja kaikissa näkee sen, mitä muilla on ja itsellä ei, ja mitä niin paljon haluaisi. Tuntee itsensä maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun sitä ei vain ole eikä tule, vaikka kuinka yrittää. Tuntuu, että kaikilla muilla se käy vain sormia napsauttamalla, tai oikeastaan niin, ettei tarvitse edes vaivautua sormia napsauttamaan. Itse ei vain onnistu. 
Ja sitten yhtäkkiä saakin sen, juuri sen, mitä haluaa. 

Sitten sitä ajatusta, avainta kokonaan uudenlaiseen maailmaan ja katsantokantaan, vain kääntelee käsissään ja ihmettelee. Miten mulla nyt yhtäkkiä onkin tää, miten nyt elän, kun olen elänyt vuosikausia vain tän puutteessa. Mitä nyt tavoittelen ja toivon ja mistä valitan jokaiselle vastaantulijalle? Ja ei, hei, tähän täytyy olla jokin koira haudattuna. Jotakin mätää tässä nyt vain on, ei mulle voi käydä näin hyvin. 

Se kai selviää pian. Ehkä. Aikapommi tikittää, ihan kohta se räjähtää. 

Tiedän, tää oli niin hämärä postaus, että oksat pois, mutta muuta sanottavaa mulla ei tällä erää ole. 

Tähän loppuun kerron vielä aiheeseen liittyvän faktan, joka absurdiudessaan kruunaa kaiken. 
Kumpi on turvallisempaa katsottavaa, koominen vai traaginen elokuva? 
Vastaus: traaginen. 
Traagisen elokuvan katsomiseen kukaan ei ole kuollut. 
Komediaa katsoessaan ihminen voi kuolla nauruun. Ei pelkästään kuvaannollisesti vaan myös kirjaimellisesti, oikeasti. Sydänlihas saattaa revetä, jos nauraa liikaa. Niin, että turha enää väittää naurun pidentävän ikää. 

Otteita populaarikirjallisuudesta

Tämän vuoden elokuussa mulla on ollut tehtävänäni suorittaa populaarikirjallisuuden kurssi, jota varten olen tässä tänäänkin kirjastolla rehkinyt. Näitä patoumia purkaakseni, ja koska en ole aikoihin ilahduttanut lukijoitani mieliaiheellani, eli kirjallisuudella, ajattelin tänään, tässä postauksessa, ruotia tenttikirjani läpi. Tarkoitus on tehdä se nasevasti, lyhyesti ja ytimekkäästi, eli älkää pelätkö, en mä tällaista (toivottavasti) kirjoita huomenna tentissä. Tai ehkä kirjoitankin, mistä sen tietää.

Ensimmäisenä luin historiallisen viihteen edustajan, Laila Hietamiehen Jäiden soitto -teoksen (1989), joka on osa Laatokka -sarjaa. En ole koskaan ennen lukenut Laila Hietamiestä, enkä juurikaan edes historiallisia romaaneita, joten suhtauduin vähän pelokkaasti tähän tiiliskiveen, jonka raahaaminen kirjastolta kotiin oli jo sinänsä suoritus.

Tämä on kertomus karjalaisista 1900-luvun alkuvuosikymmenten myllerryksessä, poliittisten ja historiallisten muutosten keskellä. Samalla tää on naisnäkökulman avaaja mieskeskeisessä historiassa: keskeisinä henkilöinä toimii moni nainen, oli kyseessä sitten Vienan karjalan koulujen opetustyö tai kommunistien vallankumouksellisen toiminnan organisointi. Teos on, kuten sanottu, historiallinen, mutta viihteellinen romaani, joka antaa tilaa inhimillisille tunteille ja elämälle epävakaasta maailmantilanteesta huolimatta. Yllätyksekseni kevyt lukea, vaikka olikin aika painava pitää käsissä. Otin luettavaksi ensimmäiseksi siksi, että sivuja oli eniten, mutta luin ehkä nopeimmassa tahdissa kaikista näistä kirjoista. En nyt kehuisi tätä mitenkään lukuhorisonttiani erityisesti avartaneeksi löydöksi, mutta ei tässä valittamistakaan ollut.

Seuraavaksi pääsin toisen sellaisen kirjailijan kimppuun, jota on aina pitänyt lukea, mutta en koskaan ole lukenut. Arto Paasilinna ja hänen tunnettu Ulvova mylläri -teoksensa (1981). Teos on Paasilinnan tunnettuun tyyliin veijariromaani, nimensä mukaisesti kertomus mylläristä, joka saapuu sotien jälkeen jonnekin Kemin perukoille ja vakiinnuttaa pian paikkansa kyläyhteisössä pidettynä ja työteliäänä myllärinä. Ainut huono puoli on, että myllärillä on tapana osoittaa kaikki suuret tunteensa, ilonsa ja surunsa, ulvomalla öisin, ja näin valvottamalla paitsi kylän koiria, myös koko kylää. Kun tästä käydään hänelle ystävällismielisesti huomauttamassa, hän loukkaantuu verisesti. Tilanne kärjistyy lopulta niin, että mylläri viedään väkipakolla mielisairaalaan, josta hän onnistuu pakenemaan valehullun sairaalatoverinsa avustuksella. Alkaa hurja ajojahti: mylläri yrittää puolustaa vapauttaan viimeiseen asti piiloutumalla metsiin ja hänen karkaamisestaan kuulleet kyläläiset järjestävät joukkovainon saadakseen hänet taas jonnekin säilöön. Loppu on yllättävä ja jokaiselle omaa tulkinnanvaraa tarjoava.

Valitsin tän teoksen kirjalistalta, koska toiveenani oli saada jotain humoristista, jotain mille nauraa. Sekin kyllä toteutui, mutta enemmän mä kutsuisin tätä teosta yhteiskuntakriittiseksi äänenpainoksi. Voisin jopa samaistua ulvovaan mylläriin, joka loppuviimein ei tee mitään muuta kuin puolustaa oikeuttaan olla omanlaisensa, ei vain yksi robottimaisesti kaavan mukaan toimiva kollektiivisen yhteisön jäsen. Kysymykset siitä, kuka tässä nyt oikeastaan onkaan se mielisairaalan tarpeessa olija, nousevat pintaan viimeistään kyläläisten mylläriin kohdistaman, mielipuolisen ajojahdin myötä. Ja mitä kertoo koko yhteiskunnan järjestelmästä se, että mielisairaalaan telkeää itse itsensä vapaaehtoisesti mies, joka haluaa vain paeta sotaa, ja viruu sen jälkeen sairaalassa vuosikaudet?

Sitten oli vuorossa Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla (1957), joka on kuvaus suomalaisista, vapaaehtoisina Saksaan lähetetyistä SS-miehistä. Epärealistiset sotakuvitelmat murtuvat nopeasti Saksan armeijan yltiöpäistä kuria korostavassa koulutuksessa ja viimeistään rintamalla, taisteluiden mielettömyydessä, vieraalla maalla. Teos asettuu osaksi suomalaisen sotakirjallisuuden realistista ja naturalistista perinnettä. Näistä sotakirjoista olen jaaritellut jo ennenkin koko postauksellisen, eli ei tästä sen enempää. Pakko kai se on kuitenkin tunnustaa, että en ennen tätä tiennyt suomalaisia lähetettäneen Saksaan sekä koulutettaviksi että sotimaan - kauas paitsi kodistaan, myös kotimaastaan. Olisin halunnut tietää, miten kävi päähenkilö Johannes Aihelan vieraasta maasta löytyneelle rakkaudelle. Teos päättyy ainoastaan uuden toivon kuvaukseen, sodan loppuessa, kotiinpaluun häämöttäessä ja siinä ajatuksessa, että sodasta hengissä selvinnyt upseeri tulee noutamaan puolisonsa myöhemmin. Ehkä on armollisempaa olla tietämättä, mitä siitä seurasi.

Viimeiseksi luin kolme dekkaria, toisin sanoen sellaisen lajin edustajia, joista mulla ei ole juurikaan aiempaa kokemusta.

Reijo Mäen Kuoleman kapellimestari oli aika peruskamaa sen tuntuman mukaan, mikä mulla oli. Toimintatrilleriksi kai luokiteltava osa elokuvinakin tunnettua Vares-sarjaa, joista mulle riitti tää yksi teos. Yksityisetsivä lähtee selvittämään ystävänsä ja kihlattunsa murhaa ja saa kohta itse taka-ajajat peräänsä. Teos kiihdytti vauhtiaan ja parani loppua kohden, mutta ei siltikään herättänyt mulle mielitekoa tietää lisää Vareksen aiemmista tai tulevista käänteistä. Lisäksi en oikein tiennyt, mitä ajatella kuviosta, jolle rikos oli rakennettu: en edes tiedä, miksi sitä sanoisi. Fantasiaksi, tai jonkinlaiseksi vaihtoehtoiseksi historiaksi ehkä. Kukin tehköön omat päätelmänsä, mutta mun juttu tää ei ole.

Sitten pääsen teokseen, joka aiheutti oikeastaan koko tän postauksen kirjoittamisen tarpeen, nimittäin Leena Lehtolaisen Kun luulit unohtaneesi. Otin kirjan luettavakseni luottaen kuvaukseen, jonka mukaan kyseesä on syväluotaava, psykologinen trilleri ihmisistä, joiden suvussa on tapahtunut murha, ja kaikki pyörittelevät kysymystä siitä, kuka muistaa ja mitä, ja miksi kaikki muistavat eri tavalla, ja mitä kauheaa salaisuutta suku onkaan vuosikymmenet peitellyt.

Ei.
Tai no, olihan siinä sitä vuosikymmenten takaista papan / isän murhan pyörittelyä. Vuorotellen viisi erilaista henkilöä muistelevat kuka mitenkin ja kuka milläkin asenteella: isänmurhastakin kirjoittanut kirjailija-Veikko, tavanomainen tallaaja-Sirkka, täysin höyrypäinen Sara, elämäänsä kyllästynyt Kaitsu ja ärsyttävä ruikuttaja-Katja. Teoksen keskushenkilönä toimii Katja, kammottavan vastenmielinen ja ällöttävä naishenkilö (joka mahdollisesti muistuttaa liikaa minua itseäni, en tiedä mistä tää inho muuten voi kummuta). Katjan jatkuvaa ininää ja marinaa oman elämänsä kurjuudesta mahtuu teokseen valtaosa, aina välissä pääsevät hetkeksi ääneen kaikki muut edellä luetellut henkilöt. Kaikki pyörittelevät vanhaa murhaa, mutta Katja on ainut, joka sen lisäksi vinkuu ja ulisee kaikesta muustakin, minkä ehtii. Teos on kai sitten feministinen ja kehollinen dekkari, koska Katja tilittää juurta jaksain bulimiansa, masennuksensa, alkoholiongelmansa, miesongelmansa, lapsuuden traumansa ja tietysti sen, että vastuu murhan selvittämisestä on jostain syystä juuri hänellä. Onneksi Katjan elämä yhtäkkiä muuttuu paremmaksi, kun hän kymmenen vuoden kypsyttelyn jälkeen saa vihdoin käynnistettyä gradunsa kirjoittamisen, tapaa siinä samalla teiniaikojensa suurimman idolin ja kehittää täydellisen rakkaussuhteen.
Ja kun tähän asti on sinnitelty yökkäysrefleksien saattelemana, mikä on lopputulos?
Ei mikään.
Loppujen lopuksi ei ehkä ollutkaan mitään selvitettävää. Ei mitään salaisuutta, mikä olisi pitänyt selvittää. Koko kirja oli oikeastaan vain viiden eri ihmisen (pääosin Katjan) tilitystä siitä, kuinka huonosti heillä menee, ja yritystä löytää syytä tähän huonosti menoon jostain ikivanhasta tragediasta.
Ehkä sekin on sitten joku yhteiskunnan mielipuolisuuden kuvaus, tai sitten osoitus siitä, ettei dekkarissa, tai ainakaan psykologisessa trillerissä, välttämättä olekaan merkitystä sillä, kuka teki ja mitä.

Onneksi tätä krapula-aamun oksetukseen verrattavaa kokemusta tuli korjaamaan Eeva Tenhusen Kuolema savolaiseen tapaan, joka palautti mulle uskon dekkariin ja ylipäätään kirjallisuuteen.
Tää on teos, jota suosittelen jokaiselle. Se on paitsi dekkari, myös ja ennen kaikkea kunnian- ja hellyydenosoitus savolaisuudelle, joka kai sitten jollakin tavalla koskettaa minuakin. Tää oli myös ensimmäinen teos ikinä, jota lukiessani arvasin murhaajan jo kauan ennen loppua. Aplodit sille.
En edes halua kertoa tästä enempää, sillä ei se selviä kuin lukemalla.

Tässä oli siis kirja-avautumiseni tältä erää. Kiitos ja anteeksi ja näkemiin.

Laseissa kuohuvaa

Tänään oli minun maailmanhistoriassani järjettömän hieno päivä, ellei jopa koko tähänastisen elämäni hienoin päivä! Oikeastaan on mukavaa olla tällainen ihminen, joka tykkää viljellä moisia dramaattisia ilmauksia, niin näin ollen näitä "tähänastisen elämäni hienoimpia päiviä" tulee vastaan melkein joka käänteessä. 

No ei kyllä tule. Tämä päivä on ihan oikeasti, todellakin, merkkipaalu mun tähänastisessa elämässäni, ja varsinkin, kun sitä peilaa vasten sitä valtaisaa valitus-ruikutus-angstivyöryä, jota tää blogi on tähän asti tulvinut. En halua nyt vielä tässä julkistaa, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta jotain sellaista, jonka ansiosta en enää koe olevani ihan täysin epäonnistunut luuseripaska, josta ei ole mihinkään. En oo sellainen, enkä oo sellainenkaan, joka antais periks liian helposti! Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa, ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa, ja tänään vedin kummitätini kanssa ostamani mekon päälleni ja söin metsäsienileikettä vanhempieni kanssa ja kaiken kruunuksi ilmoittauduin vielä Finlandia Marathonillekin, ihan vain juhlan kunniaksi. 

Ja siksi tietenkin myös, että halusin. Olen siellä nyt edustamassa Jyväskylän yliopistoa kenties viimeistä kertaa!
Mut oli se mun mielestä silti aika pelottavaa, että reaktioni juhlatilanteeseen on ilmoittautua maratonille. Haluan nyt lähteä siitä, että se on hyvällä tavalla pelottavaa. 

 Mutta, nyt seuraavaksi on edessä kesäopintojen viimeinen tenttiinlukupuserrus ja sen jälkeen kaikkea uutta kivaa!

Tähän loppuun kerron vielä, että ei se suomalaisissa kahviloissa tilaaminenkaan aina käy niin kätevästi kuin vaikka Berliinissä. Äitini tilasi lihapasteijan ja minä tonnikala-katkarapu-aurajuustopiiraan, ja siinä tilatessani ihmettelin, että eikö se sana lopu koskaan. Myöhemmin ihmettelin, miksen voinut keksiä tuollaisia sanoja ala-asteella, kun pidettiin kilpailu siitä, kuka keksii pisimmän suomenkielisen yhdyssanan. 

Palataan myöhemmin, itseni tuntien seuraavassa postauksessa olen taas jossain syvällä epätoivon kuilussa. 

Syksyn muistilista

Olen huomannut, että mua auttaa monesti asioiden sanallistaminen itselle, asioiden kirjoittaminen ylös. Tai ei se oikeastaan konkreettisesti auta kovin paljoa, mutta kyllä siitä jotain apua voi toivoa olevan. Ehkä. Ajattelin siis kirjoittaa muutamia asioita ylös tulevaa opiskeluvuotta silmällä pitäen.

Mulla on ensinnäkin paha tapa välittää liikaa siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Olen jo tuskallisen kauan yrittänyt pyristellä siitä eroon, ja ehkä ihan minimaalisen verran edistynyt. Kuitenkin edelleen kulutan itse asiassa valtaosan aikaani sen pohtimiseen, toisin sanoen siitä valtaisasti ahdistumiseen, mitä se / ne tästä nyt ajattelevat. Voinko tehdä näin ja mitä jos teen noin ja mitä mieltä se tai ne siitä sitten ovat. Ja ai kamala kun olen nyt tehnyt näin, mitäköhän se nyt mahtaa ajatella ja mitä mun pitäisi nyt sitten tehdä, ja mitä se sitten ajattelee, jos en mä teekään näin.

Tosiasiahan kuitenkin usein on, että ne niin suuriksi omassa mielessä nousevat toiset harvon ajattelevat yhtään mitään.
Ihmisillä on omakin elämä, jota ajatella ja punnita. Harvaa kiinnostaa oikeasti, mitä toinen tekee tai jättää tekemättä. Varsinkin siihen mittakaavaan peilaten, mistä minä onnistun saamaan viikon ahdingon.
Ja vaikka ne toiset ajattelisivat kuinka ja mitä, ei sillä pitäisi liikaa itseään vaivata. Koskaan ei pääse sellaisiin lopputuloksiin, joissa onnistuisi miellyttämään ihan jokaista parhaalla mahdollisella tavalla. Niin ollen on aivan turha edes yrittää.
Kukaan niistä paljonpuhutuista toisista ei elä minun valintojeni kanssa. Ihan vain sen vuoksi toisten mahdollisille ajatuksille ei pitäisi antaa minkäänlaista painoarvoa. 

Toiseksi, mulla on suorastaan ilmiömäinen kyky lytätä itse itseni maan rakoon. Tunnen ihmisiä, jotka ovat onnistuneet rakentamaan ympärilleen kadehdittavan suojamuurin. Sellaisen, että heitä ei hetkauta, jos joku sanoo heille pahasti. He jättävät huomiotta toisten ihmisten negatiiviset sanomiset ja kiinnittävät sen sijaan huomionsa kaikkeen positiiviseen, mitä he itse ja toiset heissä itsessään huomaavat.

Mulla on toisin päin. Imen kuin kuivuva kasvi itseeni jokaisen ikävän palautteen sanan, ja kaiken sellaisen, minkä voisi jollain tavalla ehkä mahdollisesti tulkita ikäväksi. Ja lisäksi ihan kaiken sellaisenkin, millä ei edes viitata suoraan minuun, mutta joka voisi tarkoittaa myös minua.
Sitten, jos joku antaa positiivista palautetta, jään pohtimaan, mitä hän sillä tarkoittaa. Onko se ehkä silkkaa kohteliaisuutta, jonkinlaisen väärinymmärryksen seurausta vai kenties ihan puhdasta vittuilua. 

Tästä tuoreena esimerkkinä voin mainita ennenkokemattoman kohtaamisen entisen luokkakaverini kanssa. Entinen koulukiusaajani lampsi yhtäkkiä luokkakokouksessa keskelle tyttöporukkaa, läimäisi kätensä minun olkapäälleni ja ilmoitti, että jos joku teistä täällä on urheilija, niin sinä. Minä olen kuule feisbuukista katsonut, että taas olet juossut maratonin, oliko se viides vai kuudes? Ai kymmenes?! Pystyykö kukaan meistä täällä siihen samaan, onko kukaan muu täällä juossut edes yhtä maratonia? Aivan, ei ole, ei ole! Niin, sitä vaan halusin tulla sanomaan, että hattua nostan! 

Ja mikä oli minun reaktioni siihen? Hymyilin pelonsekaisen kohteliaasti ja astuin pari askelta taaksepäin. Joku kymmenen vuoden takainen pelkoreaktio elimistössäni aktivoitui, sen hetken olin aivan varma, että koko show on tarkoitettu nolaamiseksi, samaksi kiusaamiseksi kuin joskus kymmenen vuotta sitten. 
Vasta paljon myöhemmin muistin, että olisi pitänyt sanoa kiitos. Tai jotain siihen suuntaan viittaavaa edes.  

Se ei näin pidemmän päälle ole kovin hyvä elämänasenne. Pitäisi opetella jotain muuta. 

Ja sitten, viimeisenä filosofointina tällä erää, ote ukkini puheesta, kahdeksan vuoden takaisista rippijuhlistani: sinä itse oman tiesi valitset, sinun on itse myös omista valinnoistasi vastattava. 
Otin sen silloin rehellisesti sanottuna vain jonain kauniina, kliseisenä mutta valitettavan sisällöttömänä sananpartena. 
Viimeistään yliopiston alettua olen jatkuvasti raivonnut kaikille akateemisen vapauden aiheuttamaa vankilaa. 
Kukaan ei neuvo, kukaan ei ohjaa, suorituksia pitäisi vain sataa. Olen kironnut ja manannut, ahdistunut ja itkenyt, ruikuttanut ja kadehtinut toisenlaisissa opinahjoissa olevia kavereitani, mutta kuitenkin aina pakon edessä tehnyt valinnan ja edennyt jonkinlaiseen pisteeseen. 

Vasta nyt, kahdeksan vuotta vaatineella hitaalla sytytyksellä olen kunnolla sisäistänyt, että valinnoista ei pääse eroon koskaan. Koskaan enää ei tule sellaista turvasatamaa, jossa jokaisen oman valinnan oikeellisuudesta voisi olla varma. Kukaan ihmiselämää ylempi taho ei missään tilanteessa anna korvan juuressa, kädestä pitäen neuvoja siitä, mitä nyt pitää tehdä.  
Pitää tehdä omia valintoja. Eikä sen suhteen ole valinnanvaraa. 

Joka mutkan takaa tulee niitä niin sanottuja risteyksiä, joiden äärellä on pakko tehdä valinta. Vain yhden tien monesta voi valita. Hyvässä lykyssä joiltakin teiltä voi kääntyä takaisin ja valita uudelleen. Aina se ei ole mahdollista, ja sekin on hyväksyttävä. 

Kun yksi tie on valittu, seuraava risteyskohta häämöttää jo. 
Kun ei voi muuta kuin kulkea aina eteenpäin, on tehtyjen valintojen, yhtäläisesti oikeilta ja vääriltä tuntuvien, kanssa opittava elämään. Kun yksi tie on pakko valita, on turha jäädä jossittelemaan niitä muita mahdollisuuksia. Käyttämättä jääneiden mahdollisuuksien jossittelusta voi tietysti joskus saada eväitä uusien valintojen varalle, mutta liiallinen jossittelu ei auta. 
Omista valinnoista on vastattava. On kuljettava ylväästi valittua tietä, ei kääntyä katsomaan taakse päin ennen seuraavaa risteyskohtaa. 

Jospa tässä olisi muistilistaa ja kömpelöitä metaforia taas tarpeeksi yhden syksyn varalle.  

Kesälomani, part 2: Sukurakkautta

Nyt seuraa jatkoa edelliseen postaukseeni, jota kaikki ovat varmasti jo odottaneet. Eli: Mitä tapahtui sen jälkeen, kun olin palannut Berliinistä?

Astuin lentokentällä odottavaan autoon maailmanvalloittajan elkein, mutta harmikseni kaikki oli osapuilleen samalla tavalla kuin aina ennenkin. Mitään alkuräjähdyksen omaista ei ollut tapahtunut kotimaassani eikä perheessäni sinä aikana, jona itse koin räjähdysmäisiä elämyksiä unelmieni kaupungissa. Autoon astumistani seurasi pari laimeaa tervehdystä etupenkin suunnalta, ja koira kävi ikään kuin kohteliaisuuttaan vähän nuuhkaisemassa ja heilauttamassa häntäänsä, kunnes taas palasi omalle partiopaikalleen auton ikkunan ääreen. Palaamiset ovat lähes aina ainakin minulle jokseenkin laimeita kokemuksia: jollakin tavalla sitä kai aina odottaa suurta tervetuliaisseremoniaa, vaikkei olisi ollut kuin muutaman päivän poissa. 

Saman tien huristelimme veljeni luokse, jossa yöpyisimme viikonlopun ajan. Kävimme pikaisesti tervehtimässä ja menimme nukkumaan. Ennen nukkumaanmenoa jaoin tuliaiseni suurieleisesti, ja tulin ajatelleeksi, onko tuliaisten ostaminen sittenkin enemmän oman itsen pönkittämistä kuin silkkaa hyväntahtoisuutta. 

Seuraavana aamuna joimme aamukahvit veljeni luona. Aamukahvin jälkeen uskaltauduin tunnustamaan veljelleni, että mieleni tekisi mennä hyppimään hänen pihallaan lapsia varten olevalle trampoliinille. Kun sain tähän myötämielisen kehotuksen, kävin tekemässä muutaman loikan ja totesin, että hiki nousi siinä säässä pintaan vähemmästäkin rehkimisestä, eli ei ehkä kannata sitä enempää harrastaa heti aamusuihkun jälkeen.  

Sitten matkasimme Helsinkiin, jossa sinä ja seuraavana päivänä seuraisimme Simo Syrjävaara Cup -nimistä minifutisturnausta. Jos jollekin ei vielä ole selvää, niin minifutis on muutoin kuin tavallista jalkapalloa, mutta siinä on pienemmät kentät ja ottelu kestää vain 20 minuuttia. 

Olympiastadionin katsomossa hujahti yllättäen koko päivä, tiheästi toistaan seuraavia pelejä tuijottaen. Korventava kuumuus ehti vaihtua astetta leppeämpään iltalämpötilaan. Ehdin jälleen käydä läpi tavallisimmat tunteet jokaisessa nopeatempoisessa minifutisturnauksessa: hillitön toivo ja usko "omaan" joukkueeseen, iloitseminen onnistumisista, käsien hakkaaminen aplodeista turriksi, syvältä vatsanpohjasta kouraisevat pettymykset, kun kaikki ei menekään kohdalleen ja yleensä siihen perään raivostuminen oman joukkueen puolesta ja sen vuoksi: mikset sä nyt voinut torjua sitä maalia, miksette te nyt tee maalia, pitääkö minun tulla sinne näyttämään, miten pelataan, ja ennen kaikkea, mistä niitä idiootteja oikein sikiää, jotka löytävät tiensä kentän laidoille hävyttömyyksiä huutelemaan. 

Illalla pelien jälkeen kaupassa käydessä olin aika tavalla sitä mieltä, että seuraavan päivän pelejä en enää välttämättä menisi seuraamaan. Ei mun hermoni ole tehty tuollaisia tilanteita kestämään. 

Illalla luin tenttikirjani loppuun veljeni pihalla auringossa istuen ja menin sen jälkeen ihan pokkana loikkimaan trampoliinille, vaikka hetken epäröinkin, koska veljelläni oli kavereita käymässä. Päätin, että joskus mun on saatava trampoliini omaankin pihaan. Siinä hyppimisessä oli jotakin taivaallista, jotakin sellaista, mistä mä en vain saanut tarpeekseni, vaikka kuinka hikeä virtasi ja hengästytti. Eipä aikaakaan, kun veljeni ja hänen kaverinsa häätivät minut pois trampoliinilta, jotta pääsivät itsekin pitkästä aikaa hyppimään. 

Illan päätteeksi grillasimme, ja minä hillitsin vaivoin mielihaluni mennä vielä muutamaksi hetkeksi loikkimaan. 

Seuraavana aamuna kävimme hakemassa veljenpoikani mukaan futisturnausta katsomaan ja saavuimme jälleen stadionille täsmälleen ajoissa, isäni mittavasta hermoilusta huolimatta. Sunnuntaina ei enää ollut kuin pari peliä, mutta niissä sai jännittää eilisten monien pelien edestä. Tähtihetkeni oli, kun kannattamamme joukkue voitti viimeisessä pelissä toisen joukkueen, jolla oli ehkä maailman typerimmät ja kovaäänisimmät kannustusjoukot. Vaikka sain taas jännittää pelejä niin, että lihakseni kipeytyivät, vaikka vain istuin kentän laidalla, olin silti kiitollinen, että en aikomuksistani huolimatta jättänyt viimeisiä pelejä väliin. Sunnuntain pelit olivat niitä hyviä, suurta iloa ja ylpeyttä herättäviä taidonnäytteitä, joiden vuoksi pelejä kannattaa  käydä aina katsomassa. 

Pelien jälkeen veimme veljeni lapsen kotiinsa ja ajoimme kummieni luokse, jonne minä jäin tärkeänä suuren matkalaukkuni kanssa.  Kuten jo taannoisessa paikan päältä hätäisesti rustaamassani väliaikatiedotteessa totesin, kyseessä oli ensimmäinen kerta, jona olin kylässä kummieni luona ilman vanhempia. Raahasin matkalaukkuni kynnyksen yli suoraan sanottuna kauhuissani, sillä onhan se nyt noloa, että 23-vuotias ihminen menee lomailemaan kummien luo kuin joku ala-asteikäinen. Mielestäni minun pitäisi jo pikkuhiljaa olla se aikuinen osapuoli, joka ottaa kummilapsensa luokseen lomailemaan, mutta aina, ja kaikkien seurassa, löydän edelleen itseni sellaisen pikkutytön roolista, joka tulee toisten huolehdittavaksi, täysihoitoon ja suojelukseen. Toinen syy, miksi olin vähän epäilevällä kannalla tämän kyläilyn suhteen, oli se tunne, joka elimistöäni on repinyt koko kuluvan vuoden ajan. Särkevä, kolottava, jatkuva tunne siitä, että minä en kuulu tänne, ei ole hyvä olla kenenkään kanssa, haluan pois. Kuluvan vuoden aikana olen useimmiten tuntenut oloni rauhalliseksi ja hyväksi lähinnä vain yksin ollessani, silloin, kun tiedän, että kenenkään muun kuin minun itseni ei tarvitse sietää itseäni. 
En tiedä jakaako kukaan tätä tunnetta, mutta minun mielessäni välähtää usein, kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa elämänsä loppuun asti. Vaikka joku toinen ihminen ärsyttäisi kuinka, kaikista muista pääsee aina jossain vaiheessa eroon. Kaikista muista, paitsi omasta itsestä. Omaa itseä on vaikea sietää aina silloin tällöin, eikä sitä silloin haluaisi kenenkään toisenkaan kontolle laittaa. 

Näistä epäröinneistä ja pelosta huolimatta siellä sitä kuitenkin oltiin, ja kummini joutuivat nyt vain elämään sen asian kanssa, että olin saapunut heidän kattonsa alle, ja minut tuoneen auton perävaloja ei edes näkynyt enää. Siinä sitä oltiin sitten. 

Aluksi join lasikaupalla vettä ja yritin sanallistaa Berliini-kokemustani. 
Seuraavaksi lähdimme serkkuni luo sukujuhliin, joista en tuntenut oikein ketään. En oikein tiennyt, mitä ajatella tai tehdä, koska olen aina ihan jäissä tuttujenkin ihmisten kanssa, saati sitten sellaisten, joita en ole koskaan aiemmin nähnytkään. Olinpahan sitten vain ja möllötin. Katselin ihmisiä ja mietin, miten hieno tilaisuus se oikeastaan on: seurata sivusta ja tarkkailla tutkijan mielenkiinnolla sellaisia ihmisiä, joista ei ole muodostunut mitään ennakko-oletuksia, ei mitään muistoja eikä ennakkoon tehtyjä selontekoja. Sellaisia tilaisuuksia tulee harvoin vastaan. 

Parasta juhlissa oli, kun serkkuni viisivuotias poika lähestyi minua kysymällä, kenen äiti olen. Sillä kysymyksellä hän tuli karistaneeksi harteiltani ahdistuksen, jota olin kokenut vain hetkeä aikaisemmin: että olen kaikille vain lapsi. Aikuisille ikuinen suojelun kohde, lapsille suurin piirtein samaa tasoa oleva leikkikaveri, tuntemattomille sellainen, jolta pitää aina muistaa kysyä paperit, jos yritän ostaa vaikka k16-leffan. Maailmasta löytyi sentään joku, jonka mielestä olin todennäköisemmin jonkun äiti kuin lapsi. Jäin myös miettimään, kuinka hienosti 5-vuotias osaa tulla lähestymään tuntematonta ihmistä, verrattuna vaikka aikuiseen, jotka usein kättelevät ja esittäytyvät enemmän tai vähemmän vaivaantuneesti ja alkavat puhua säästä. Siitä se sitten oikeastaan lähti, onnistunut viikko. 

Mainitsin taannoisessa väliaikatiedotteessa myös, että olen alkanut pitää lapsista, tai ainakin jotain siihen suuntaan. Noiden kummieni luona viettämieni päivien aikana siltä ei yksinkertaisesti olisi voinut välttyä. 

Vaikka se varmasti kuulostaa liioittelulta, teeskentelyltä, kaunistelulta, ihan miltä tahansa, mun on sanottava, että tuo kummieni luona viettämäni viikko oli parasta, mitä mulle tapahtui pitkään aikaan. Berliiniä ja sitä ei sinänsä voi verrata keskenään, mutta henkisellä tasolla kummieni luona olo oli mulle nyt juuri vielä parempi kokemus. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin, mitä olen tarvinnut jo pitkään, mutta en ole tiennyt, mikä tähän tyhjyyteen auttaisi. 

Ja miksi? Ei mistään erityisestä, konkreettisesta syystä. Ei ihmisen tarvitse matkustaa mannerten yli, ei päästä haaveidensa nähtävyyksien äärelle tai satojen metrien korkeuteen näköalatorniin ollakseen onnellinen. Berliini oli pitkäaikaisen haaveeni täyttymys, siitä seuraava viikko taas jotakin, mitä olin tarvinnut ja kaivannut niin loputtoman kauan, että olin luopunut toivosta. 

Sen tunteen, että on hyväksytty ja tärkeä, ja ihan hyvä tällaisena. Että joka ikinen sekunti ei ahdista niin paljoa, että henkitorvi painuu kasaan. Että kaikki on ihan hyvin ja kaikki varmasti järjestyy. En muistanut enää, että sellainenkin tunne voi olla. Kun pienet kädet kietoutuvat ympärille, ja kuulee moneen kertaan, että "sä oot niin ihana".  Moneen kertaan mulla ei ollut sanoja tuomaan esiin sitä, eikä oikeastaan ole vieläkään. Käsityskykyyn ei mahdu, että mua lähellä oli ja on niin monta ihanaa ihmistä ja että joku toinen ihminen voi ihan oikeasti pitää vastavuoroisesti minusta. Että perheeni jäsenet eivät ole ainoita ihmisiä, joille kelpaan. Että saatan tulla omana itsenäni hyväksytyksi ja pidetyksi muidenkin silmissä. Ja että itsessäni on jäljellä niin paljon positiivisia tunteita toisia kohtaan, vaikka olen aina toisinaan pelännyt, että koskaan enää en sopeudu kenenkään seuraan.

Jollakin tapaa jokainen suuri ja pienikin onnenhetki oli balsamia haavoihin. Aamukahvi, jonka sain nauttia rauhassa joka aamu. Ranskanletit, jotka kummitätini jaksoi tehdä joka aamu. Sopivan yksinkertaisten pelien pelaaminen serkkujeni lasten kanssa, sellaisten, joita jopa minä osasin ja jaksoin pelata. Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely Ateneumissa, jonka niin ikään olin halunnut nähdä jo kauan. Metrolla ja raitiovaunulla ajelu trooppisen kuumassa Helsingissä, kuten serkulleni totesin, "tää on ku olis ulkomailla". Yhtä nopeasti syntyvän ja loppuvan, pienten lasten leikkitoveruuden seuraaminen Karhupuistossa, jäätelön syönti naama suklaassa Helsingin kaduilla. Sirkuksessa käynti elämäni ensimmäistä kertaa. Keskustelut Muumi-kirjoista, joihin en kyllästy ikinä. Yhteinen aika ihanan kummitätini kanssa, pohdinnat siitä, pystynkö ikinä siirtämään tätä kaikkea hyvää ja ihanaa omaa kokemustani omalle kummilapselleni. Ei multa ainakaan esimerkkiä kummiudesta puutu. 

Ahdoin itseni täyteen suklaa-chili-kakkua Fazerin kahvilassa ja ihmettelin, miten sellainen paikka kuin "Lottakoti" on voinut jäädä minulta tuntematta tai tietämättä. Siis toisen maailmansodan aikaisten lottakanttiinien mallin mukaan tehty kahvila, jossa soi sodanaikainen musiikki ja joka oli koristeltu vanhanaikaiseen tyyliin. Samassa rakennuksessa oli myös lottamuseo, mutta sinne emme valitettavasti ehtineet. Tuolla paikassa minulle myös valkeni, että tuhannet lotat ovat sotamiesten tavoin kaatuneet isänmaan puolesta. Tuntuu aika karmealta, että en aiemmin ole tiedostanut sitä, vaikka olen lukenut roppakaupalla lotista kertovia kirjoja. Kirjoissa heidät esitetään usein vain jonain sellaisena ylevänä joukkiona, jotka tekevät arvokasta työtä isänmaansa puolesta. Ei kerrota, että monet heistä uhrasivat miesten tavoin myös henkensä. Ehkä heidät sitten lasketaan siviiliuhreihin. (?)

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttely oli myös suurempi kuin kuvittelin. En oikein tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan sitä, mitä näin. Käytävää käytävän perään, näyttely, jota olisi voinut kiertää tunteja. Tove Janssonin työt ja sitten vielä Muumeihin liittyvät työt erikseen. Suosikkejani olivat Muumeihin liittyvät asetelmat lasikupujen alla, aloin jo pohtia, saisiko sellaisia rakennettua omaan kotiin. Vasta tuon näyttelyn jälkeen luin loppuun Tove Janssonin Tee työtä ja rakasta, ja kerrankin sain ylpeänä todeta maalauksista lukiessa, että minäpäs olen nähnyt tuon livenä.

Aloitin myös sellaisten lapasten neulomisen, joita suunnittelin vuosi sitten. Vuosi sitten menin kauppaan etsimään lankoja, mutta luovuin aikeesta, koska en löytänyt sellaisia lankoja, joita etsin. Nyt mulla on langat, jotka vain odottavat tulevansa neulotuiksi. Saa nähdä, mitä siitä tulee.

Nauroin paljon, nauroin ääneen ja huomasin vasta siinä vaiheessa, että en ole tuntenut itseäni niin kevyeksi ja onnelliseksi aikoihin. En loppuviimein tiedä, mikä sen sitten teki. Ehkä jo sekin, että olin jossain muualla, kuin niissä kahdessa paikassa oman arkeni keskellä, joissa olen aina. Ja joissa samat kehää kiertävät ajatukset tunkevat aina uudestaan päähäni, vaikka kuinka tiedän, että niistä pitää päästä eroon: että minä en ole mitään eikä minusta koskaan tule mitään. Kun en ollut siellä, missä tavallisesti olen, kun en ollut niiden ihmisten keskellä, jotka aina näen, sain yhtäkkiä oivalluksen siitä, että on jotain muutakin. En ole ikuisesti jumissa yhdessä ja samassa elämänvaiheessa ja tilanteessa, samojen ihmisten keskellä. On jotain muutakin, ja kaikki järjestyy kyllä.

Viikko kului liian nopeasti, ja kuten edellisen postauksen alusta voi todeta, niin sanottu "paluu maan pinnalle" tuli oikein rysäyksellä aika pian kotiinpaluun jälkeen. Täällä ollaan taas ja tästä jatketaan eteenpäin.

Ensimmäisellä arkeenpaluuviikolla olen kuitenkin ollut uudella tavalla toiveikas. Asiat ovat ehkä hyvinkin kääntymässä parempaan suuntaan.

Viikonloppuna kävin lukemassa vanhoja blogikirjoituksia ja totesin, että onneksi ne ajat ovat takana päin. Jos siitä on eteenpäin menty, niin mennään kyllä tästäkin. Huomasin myös, että monet tekstit eivät enää näytä silmissäni ollenkaan julkaisukelvollisilta, joten lähiaikoina pitää varmaan taas pohdiskella sitä, miksi ylipäätään kirjoitan tätä blogia.

Tähän loppuun haluan kertoa vielä, että mun alitajuntakin on selvästi sitä mieltä, että noususuhdanne on tullut.
Kerroin talvella eräässä postauksessa karmivista painajaisista, joista olen kärsinyt koko kuluvan vuoden. Kesälomallani pääsin niistä hetkeksi eroon, mutta sitten ne tulivat taas takaisin. Kuitenkin, viime viikolla tapahtui sellainen käänne, jota ei voi olla ohittamatta.

Olin taas keskellä jotain karmeaa painajaista, jossa joku oli kuollut, tai jotain muuta kamalaa oli tapahtunut, en enää muista mitä. Se kauhea jäi tapahtuneen käänteen varjoon. Uni ei loppunutkaan tällä kertaa synkkään epätoivoon, vaan seuraavaksi unessa sain kuulla, että vanhin veljeni oli minua piristääkseen ottanut yhteyttä Ismo Leikolaan, jonka sain vasta tänä keväänä tietää olleen samaan aikaan armeijassa veljeni kanssa, samassa tuvassa. Veljeni oli linkannut blogini hänelle, ja Ismo Leikola sitten siinä unessa soitti minulle. Hyvin todentuntuisessa unessa vastasin puhelimeen, jonka näytössä vilkkui vieras numero, ja sieltä kuului, että "no Leikolan Ismo tässä terve". Seuraavaksi tuo ihana mies kertoi liikuttuneensa blogimerkinnästä, jonka kirjoitin hänestä tammikuussa postauksessa "Something that made me smile", ja halusi sen kunniaksi kutsua minut ilmaiseksi keikalleen eturiviin. Aloin itkeä onnesta.

Ei kai tässä siis ole muuta vaihtoehtoa, kuin että uuden toivon tuulet puhaltavat.

Kesälomani, part 1: Berliini, haaveiden kaupunki.

Elimistöä kasaan rutistava ahdistus oli hallitseva tunne tänä aamuna, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Juuri, kun olin jo tottunut elämään ilman sitä. Taas se oli siinä muistuttamassa, että tällaista sinun arkesi, normaali elämäsi, on. Facebookissa kaikkien muiden mitättömimmät ja typerimmätkin päivitykset keräävät enemmän tykkäyksiä ja ylistyslaulu-kommenttisarjoja, kuin minun päivitykseni yhteensä. Jälleen on arkipäivää tunne siitä, että jokainen vastaantulija haluaa huutaa päin naamaa, että "sinä et ole yhtään mitään." 
Suopotkupallosta napsimani (surkean epäonnistuneet) kuvat sentään ovat kelvanneet joukkueen FB-sivulle, vaikkei niistäkään mitään kiitosta ole kuulunut. Ei kyllä varmaan ollut valinnan varaakaan, sillä eihän kukaan muu siellä mitään kuvia ottanut. Piti tyytyä sitten niihin ainoisiin, ja harvinaisen huonoihin kuviin, joista sana "kiitos" olisi ollut ihan liian yliampuva.

Ja tämän valitussaarnan päätteeksi itse asiaan, eli muistelemaan viimeistä kahta viikkoa, joina olin iloinen ja onnellinen. Koetan nyt säilöä sen tänne, kun vielä voin. Ajattelin, että kauheasti en kuvia tänne nyt latailisi, sillä jostain syystä niistäkään kuvista ei tullut järin onnistuneita, ja sitä paitsi kameran akkukin loppui loman puolivälissä. Olen kyllä vakavasti ottaen sitä mieltä, että kuvia ei tarvita: ei kuviin ikinä sisälly sitä, mitä muistoihin ja kertomukseen voi saada sisältymään. Kuvat ovat vain joku aika hatara sivutuote, surkea kopio alkuperäisestä. 

Ja sitten aloitetaan. 

Maanantai-aamuna, reilut kaksi viikkoa sitten, herätyskelloni soi kello 3.20. Heti perään kuului isäni huhuilu alakerrasta, eli herätysjärjestelmä meillä ainakin toimii. 
En ole missään nimessä enkä missään olosuhteissa millään tavalla aamuihminen, joten tällaiseen aikaan herääminen ja sängystä ylös raahautuminen aiheutti mulle ihan fyysisesti pahan, oksettavan olon. Olin kuitenkin järjestänyt asiat jo illalla niin, ettei mun aamulla tarvinnut kuin vetää vaatteet päälleni, pestä hampaat, kammata hiukset ja istua auton etupenkille. Lähtiessä kuului vielä ihana koiran tassujen rapina lattiaa vasten: äiti ja Pietu tulivat vielä viimeisen kerran toivottamaan hyvää matkaa. 

Matka sujui yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, vaikka isäni innostuikin pitämään kunnon kyselytunnin juuri siinä vaiheessa, aiheena muun muassa se, missä hotellissa yövymme, kuinka paljon hotelli maksoi ja mitä hintaan sisältyi, saammeko esim. aamupalat hotellilla ja kuinka pitkä matka lentokentältä on hotellille ja miten se matka aiotaan taittaa. Vastasin henkevästi "en tiiä" ynnä muilla suhteellisen ytimekkäillä vastauksilla, kunnes isäni ymmärsi lopettaa selontekonsa. 

Eipä aikaakaan, kun jo pysähdyimme ottamaan kyytiin ystäväni, joka saapui paikalle valtavan matkatavaralastinsa kanssa ja harkitsi vielä viime tekonaan ojan yli hyppäämistä, mutta jätti sen onneksi väliin. Hurautimme Helsinki-Vantaan lentokentälle jo aika hilpeissä fiiliksissä.

Ystäväni avustuksella minäkin pääsin tekemään lähtöselvityksen itsepalveluna ensimmäistä kertaa elämässäni. Turvatarkastus sujui näppärästi heti perään, ilman kauhean suuria mokia, ja sitten suuntasimme aamukahville. Ystäväni nautiskeli matkan ensimmäisen jäätelön lentokentän ikkunan ääressä ja minä söin vasta aamupalani, ylihintaisen ruisleivän ja vissyveden. 

Seuraavaksi oli vuorossa silkkaa odottelua, joka sekin onneksi kului yllättävän nopeasti. Jo pian pääsimme nousemaan koneeseen, eikä mitään katastrofia tapahtunut, vaikkemme saaneetkaan vierekkäisiä paikkoja. Minulle oli valtaisaksi onnekseni siunaantunut ikkunapaikka, ja viimeistään koneen nousuvaiheessa tunsin itseni niin voittajaksi kuin vain ihminen olla saattaa lentokoneen noustessa yläilmoihin, suuntanaan kaupunki, johon olen jo vuosia halunnut matkustaa. 

Lento oli mielestäni harmittavan nopeasti ohi: lukemisena oleva dekkari jäi kesken juuri kun pääsin vauhtiin. Iloitsin lennolla tarjottavista sämpylöistä ja kahveista ja päätin niiden perusteella matkustaa tästä lähin aina Finnairilla. Ei Kanarian kuuden tunnin lennolla mitään tarjoiltu, saakeli. 

Laskeuduimme Berliinin Tegelin lentokentälle aamuyhdeksältä paikallista aikaa. Tunnustelin unelmieni kaupungin maaperää lähinnä hämmentyneissä tunnelmissa. En voinut uskoa, että siellä sitä todellakin oltiin. 

Seuraavaksi vuorossa oli ystäväni ruumassa olevan matkalaukun odottaminen, jonka aikana tarkkailin pelokkaana juuri niin tiukkailmeistä poliisia, kuin vain saksalainen virkamies voi olla. Hetken aikaa jo mietiskelin, oliko tänne matkustaminen sittenkään niin hohdokas idea, jos kaikki täällä ovat  tuollaisia. 

Matkalaukku tuli ja seuraava ihmetyksen aihe oli, miten pääsisimme hotellille. Löysimme lentokentältä neuvontatiskin, jonka takana istuva mies kaivoi meille heti avuliaasti esiin Berliinin kartan ja vastasi sinnikkäästi englanniksi kaikkiin saksankielisiin kysymyksiimme. No hällä väliä, hänen avullaan kuitenkin saimme hankittua bussiliput, joilla pääsimme lähelle hotelliamme. 

Bussissa keskityin nauttimaan Berliinissä olemisen sietämättömästä keveydestä. Bussin ikkunoissa vilahtelivat saksankieliset kadunnimet, jotka jollakin kummallisella tavalla viestittivät minulle, että olen nyt kotona. Koti on siellä missä sydän on, kuten sitä toisinaan niin kliseisesti todetaan, ja minun sydämeni löysi henkisen kotinsa jollain ihmeen tavalla Berliinistä, heti ensi silmäyksellä.

Bussi pysähtyi jossain vaiheessa oikealle pysäkille, joka ei sitten kuitenkaan sijainnut ihan niin lähellä hotelliamme kuin olimme luulleet. Seurasi parin kilometrin kävelymatka sietämättömässä kuumuudessa, mikä aluksi tuntui ihan mukavalta tutustumiselta uuteen kaupunkiin, mutta joka viimeisen kilometrin loppupuolella oli jo lähinnä huono vitsi, varsinkin, kun lähes viimeisenä ennen hotellia kuljimme janokuoleman partaalla sellaisen ikkunan ohi, joka oli kasattu tulvilleen erilaisia ja erikokoisia vesipulloja. Tasaisin väliajoin ystäväni pysähtyi paikallistamaan meitä älypuhelimellaan ja minä käytin ne tauot kuvien räpsimiseen. Ihastuin ensi silmäyksellä kaupungin arkkitehtuuriin, historiallisuutta henkiviin, kauniisiin ja jykeviin, koristeellisiin taloihin katujen varsilla, enkä vähiten katulamppuihin. Enpä olisi tullut itse ajatelleeksi, että niinkin arkisesta asiasta kuin katulamppu voi tehdä huikaisevaa taidetta. 

Lopulta löysimme kuin löysimmekin hotellimme. Emme vielä päässeet huoneeseemme, mutta saimme onneksi jättää matkatavarat hotellille. Päätimme lähteä syömään. 

Löysimme hotellin läheltä ruokapaikan, jonka alhaiset hinnat suorastaan järkyttivät. Kana-sieni-pasta oli kuitenkin naurettavasta hinnastaan huolimatta juuri niin hyvää, kuin kunnon pasta vain voi olla. Hyvästä ruuasta tyytyväisinä lähdimme kiertämään kaupungille siksi aikaa, kunnes saisimme avaimet huoneeseemme. Kävimme muun muassa syömässä mehujäät jälkiruuaksi ja viilennykseksi, ja suorittamassa muutamia ruoka- ja juomaostoksia iltaa varten. 

Lopulta saimme avaimen hotellihuoneeseen. Voi sitä autuuden määrää, kun hikiset kengät sai potkaista pois jalastaan ja loikata sängylle lepäämään. Pidimme taktisen lepohetken, jonka jälkeen avasimme kuoharipullon. 

Kuohari oli ihan kuin mansikkamehua. Joimme koko pullon puoliksi, emmekä huomanneet mitään vaikutusta. No, halpaa se oli sekin. Sain myös elämäni ensimmäistä kertaa maistaa perisaksalaista, saksan luennoillakin niin monesti esiin tullutta suolarinkeliä, jollaiset olimme varta vasten ostaneet kaupan leivostiskiltä. Suolarinkeli oli sitä mitä sen sanottiinkin olevan, eli suolainen rinkeli. Aluksi luulin sen olevan ihan hyvää, mutta sitten mulle valkeni, että se oli täytetty voilla, siis ihan silkkaa voita alkoi tursuta jostain puolivälin kieppeiltä. Jätin loput syömättä. 

Seuraavaksi pääsimme minun näkökannastani asiaan, eli berliiniläisten leivostiskien ääreen. 
Etsimme kahvilaa hyvän aikaa, sillä tuolla reissuilla kävi selväksi, että kahviloita löytyi kyllä joka ikiseltä nurkalta muulloin, mutta ei mistään silloin, kun niitä etsi. Varsinkin, jos niitä etsi oikein hartaasti. Lopulta kahvila kuitenkin onneksi löytyi.

Suklaaleivokset tuottivat mulle hienoista valinnan vaikeutta, ja itse asiassa onnistuin sitten lopulta tilaamaan itselleni ihan väärän leivoksen, en sellaista, mitä olisin alun perin halunnut. En ymmärrä, miksi kaikissa kahviloissa ei ole nimikylttiä jokaisen leivoksen edessä, erityisesti Saksassa, jossa leivoksia ei oteta itse, vaan ne tilataan tarjoilijalta, joka antaa ne lasivitriinin takaa. Mitäs siinä sitten tehdään, kun yritetään ei-aivan-täydellisellä saksalla tilata suklaakakkua ja suklaisia kakkuja on vitriinissä neljä erilaista. Myyjä osoittaa kysyvästi sormella jotakin sinne päin, ymmärrämme toisemme väärin, ja siinä sitä ollaan. 

Mutta eipä siinä, hyvää oli joka tapauksessa. Kahvi oli vahvaa ja sitä riitti - ja koko paketin, siis kahvin ja leivoksen, sai sellaiseen hintaan, millä Suomessa olisi saanut pari vesipulloa. 

 Pakko vielä kertaalleen hehkuttaa, mikä autuus tuossa tilanteessa olikaan saada iso kupillinen vahvaa kahvia. <3

Seuraavaksi suunnistimme KaDeWen ostoskeskukselle, josta niin ikään olin monta kertaa kuullut saksan luennoillakin. 

Mielestäni olen nähnyt monta ostoskeskusta, enemmän ja vähemmän suuria ostoskeskuksia eri puolilla Suomea ja naapurimaissa, mutta mitään KaDeWen kaltaista en ollut nähnyt ikinä ennen. 
Tunnustan, että en ole nähnyt kovin paljon maailmaa, ja muutenkin olen jo valmiiksi ihan maalaisjuntti, mutta en oikeasti tiennyt, että sellaista ostoskeskusta on missään, siis olemassakaan. Ystäväni lupasi näyttää minulle ensi hätään leluosaston, joka kuulemma oli hänen mielestään niin upea, että se piti päästä ensimmäisenä näyttämään. Leluosasto sijaitsi ehkä kuudennessa kerroksessa. Kiipesimme siis aika tavalla liukuportaita ennen sitä. 

Ja jokainen kerros oli uusi ihme. 

Varsinkaan tuona ensimmäisenä Berliinin-päivänäni en tainnut juuri muuta tehdä kuin kiljahdella ilosta ja ihmetyksestä. 

Leivoksia riveittäin, hyllyittäin, silmän kantamattomiin. Leivoksia, makeisia, kakkuja, mitä uskomattomampia viritelmiä. Vaatteita kaiken ikäisille ja kokoisille, jokainen kerros erikseen, niin valtavia osastoja, että niiden kiertämiseen kuluisi ihmisikä. Kodinkoneita ja sisustusta. Matkamuistoja ja koriste-esineitä. Kirjoja. Hyllyittäin ja hyllyittäin kirjoja. Niistä en lähde edes puhumaan. 

Huimaavan matkan jälkeen saavuimme vihdoin silloiseen päämäärään, leluosastolle. 
Jos ystäväni oli kehunut sitä, niin. 
Minä en edes löydä sanoja. 

Kukaan ei voi kuvitella, kuinka valtavasti erilaisia leluja voi tehdä. Kuvitellaanpa vaikka Suomen pehmoleluja: on kissoja ja koiria, aidon näköisiä ja vähemmän aidon näköisiä. On kenties hamstereita, kilpikonnia, krokotiilejä, tiikereitä, nalleja, sammakoita, jääkarhuja, mitä nyt milloinkin. 
Ei ole ainuttakaan eläintä, ei lemmikki- eikä villieläintä, mitä tuolta KaDeWen leluosastolta ei olisi löytynyt. Oli sorsaa, koalaa, lepakkoa, hämähäkkiä, villisikaa, hiirtä, rottaa, haisunäätää, kärppää, kaikkea mitä kuvitella saattaa. Ja mikä pahinta tai parasta, miten sen nyt ottaa, jopa lepakko näytti söpöltä. Hämähäkkiä en sentään olisi söpöksi tituleerannut edes siellä. 

Tällainen matkakokoinen karhukin löydettiin. 

Mä vaan kysyn, että miten tollanen kuljetettaisiin, jos sen haluaisi ostaa? Tulisiko se sitten jollain yksityiskoneella perässä?
Eikö olisi aika mukavaa, jos tollanen seisoisi vaikka ulko-ovella vieraita vastaanottamassa?

Kesti hyvän aikaa, ennen kuin ystäväni sai minut irrottautumaan edes pehmolelupuolesta. Lopulta se oli kuitenkin tehtävä, kun KaDeWe uhkasi mennä kiinni. Ehdimme juosta vuoristorata-maailmanpyörä-junarata-torni-autoasema-härdellien ohi ja ihailla lastenkirjapuolta, jolta ihmeeksemme löytyi suomalaistakin lastenkirjallisuutta saksannettuna, ja sitten poistuimme vakaalla päätöksellä tulla uudestaan. 

Illan viimeisenä tekonaan ystäväni suunnitteli meille ohjelman seuraavalle päivälle, ja sitten menimme suihkun kautta nukkumaan. Taustalla pyöri "Täydelliset naiset" saksaksi dubattuna, pienessä matkatelkkarissa. 

Seuraavana aamuna herätys oli puoli seitsemältä, ensin herätyskelloon, sitten ambulanssin sireeneihin ja kolmantena ystäväni "mä oon odottanut hotelliaamupalaa eilisillasta lähtien" -kiljahdukseen. Pakkohan siinä sitten oli raahautua ylös. 

Buffet-aamiaiset tuntuvat usein aika turhilta mun kohdallani, sillä en saa aamuisin ikinä alas muutamaa palaa enempää, ja olin sen vuoksi harkinnut hetken, ennen kuin suostuin maksamaan hotelliaamupalasta. Päädyin kuitenkin siihen, että jotakin on joka tapauksessa pakko syödä, joten hotellilla syöminen olisi kätevintä. Kun näin ensimmäistä kertaa elämässäni, että jokaisessa aamupalasalin pöydässä odotti oma termoskannullinen kahvia, en katunut päätöstäni. Joka aamun onnellisin asia Berliinissä oli eittämättä se, että kahvia sai kaataa vapaasti mielin määrin omasta kannusta pöydässä, eikä tarvinnut juosta mistään yhteisestä termarista jonottamaan. 

Aamupalan jälkeen lähdimme kaupungille. Taas ystäväni pysähtyi aika ajoin paikantamaan meitä ja minä räpsimään kuvia.  

Ensimmäinen määränpäämme oli, mikäs muukaan kuin Berliinin kaupunginkirjasto. Ystäväni tosin hieman epäröi minun viemistäni sinne, sillä "sieltä sua ei saada ikinä ulos". Eikä olisi ehkä saatukaan, sillä kirjasto sisälsi oppaan mukaan yli kolme miljoonaa nidettä, ja pelkkä kirjaston näkeminen oli minulle jokseenkin euforinen kokemus. Onneksi tai onnettomuudeksi emme kuitenkaan ilman kirjastokortteja päässeet aulaa pidemmälle. 

Seuraava kohteemme oli historiallinen museo, jossa ilokseni oli juuri silloin menossa ensimmäistä maailmansotaa esittelevä näyttely. 

Museo, kuten oikeastaan koko Berliinin kaupungin yleisilme, oli sanalla sanoen jykevä, valtava. Olimme kaksi pientä ihmistä keskellä mittaamattoman suurta tilaa, valtaisien pylväiden välissä, sellaisten maalausten ja taulujen edessä, joihin ihmisen voisi kuvitella hukkuvan. 

Jos täällä blogissa ei ole aiemmin käynyt ilmi, niin itse olen jokseenkin sotahullu. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta ensimmäiseen ja erityisesti toiseen maailmansotaan liittyvästä. Niinpä kiersin mielelläni ja huolellisesti katselemassa aidon näköisiä tykkejä ja niiden ampumistekniikoita esitteleviä videoita, filminpätkiä sotatapahtumista, sodanaikaisia lehtiotsikoita ja kirjeitä, sotilasmantteleita ja vankien pukuja, kaasunaamareita ja pistimiä, sodan etenemistä kuvaavia karttoja ja tärkeimpiä tapahtumia ilmentäviä tekstejä, maalauksia, veistoksia ja muita kyhäelmiä. Oli kuin olisi kulkenut pikakelauksella sotatantereen läpi.

Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa siitä runsaudesta tuli kuitenkin paha olo. Itselleni jonkinlainen viimeinen pisara oli krematorion pienoismalli: totta puhuen en oikein ymmärrä, miksi se oli ensimmäisen maailmansodan näyttelyssä, mutta siellä se nyt vain oli. Täydellinen ja tarkka pienoismalli juutalaisten vankileiristä, kaasukammioineen polttouuneineen kaikkineen. Poistuin paikalta huonovointisena. Täytyy todeta, että häpeän tällaista ruikutusta; mikä oikeus minulla on kääntää katseeni pois, kun on oikeasti ollut olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka ovat joutuneet sen kaiken elämään ja kokemaan?

Seuraavaksi kävimme toisessa kerroksessa, näyttelyssä joka esitteli Saksaa ensimmäisen maailmansodan lopusta toisen maailmansodan loppuun. Mieleen jäi Trabant-auton pienoismalli ja Hitlerin kuolemaa hehkuttavat, järjettömän suuret lehtiotsikot. Mitä tähän muuta sanoisi, kuin että maailma on täysin mieletön paikka. 

Tämän jälkeen päätimme mennä kahville. 
Näin jälkikäteen ei ollut ehkä maailman fiksuin idea käydä kahvilla siellä, missä on kaikkein eniten turisteja ja pisimmät jonot, mutta toisaalta, emme olleet kumpikaan vielä koskaan käyneet Starbuc's Coffeessa, joten täytyihän sekin kokea. Siispä jonottamaan koko puljun ympäri. Olipa ainakin aikaa pohtia, mitä haluaisi juoda. 

Tuolla törmäsimme meille täysin uuteen käytäntöön: tarjoilija kirjoitti nimemme mukiin ja valmiita kahveja huudeltiin aina nimeltä niin, että ihmiset tiesivät tulla hakemaan omansa. Ystäväni sanoi nimensä ja hänen mukiinsa se oli kirjoitettu hauskalla tavalla väärin. Koska itse joudun Suomenkin oloissa selventämään nimeni kirjoitustapaa ihan tarpeeksi, päätin tuolla vain englanniksi tavata nimeni kirjain kirjaimelta, ja se tehosi. Vaikka ehkä ne Saksassa olisivat osanneet toimia alkuperältään saksalaisen nimeni kanssa paremmin kuin Suomessa. Mistäs sen tietää.

No kuitenkin, otimme molemmat jääkahvit, ja saimme ne, vaikka minun juomani yrittikin varastaa yksi mies, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt systeemin ideaa. Kaikki päättyi lopulta onnellisesti ja saimme nautiskella viilentävät juomat terassilla kuumuudessa. 

Sitten kierros jatkui DDR-museoon, jossa oli kaikenlaista Itä-Saksan ja ylipäätään Berliinin muurin aikaista, muun muassa suomalaisillekin lapsille Pikku Kakkosen lopusta tuttu Nukku-Matti, joka DDR:ssä on saanut ihan oman elämänsä, ja jonka DDR-lapset tuntevat omana itsenäisenä seikkailijanaan kirjoista, piirretyistä ja sarjakuvasta, eivät vain jonain Pikku Kakkosen sivuhenkilönä. 

DDR-museossa parasta oli mielestäni luukut, joita sai vedellä sivuun ja josta sitten paljastui aina jotakin. En tiedä mikä intohimo mulla sellaiseenkin on. Muuten DDR-museo ei kyllä ollut paras mahdollinen kokemus, sillä siellä oli niin paljon porukkaa, että hyvä kun askelta pystyi ottamaan mihinkään suuntaan. Muutenkin alkoi jo iskeä jonkinlainen museoähky, joten poistuimme paikalta huomattavasti nopeammin kuin edellisestä museosta, ja saimme vielä ilmaiseksi mukaamme hienot postikortit. 

Vielä täytyy erikseen mainita katu nimeltä Unter den Linden, josta myös olen saksan opinnoissani saanut kyllästymiseen asti kuulla, ja jolla nyt pääsin kulkemaan. Sekä tietysti tämä holokaustin muistomerkki, kummisetäni sanoilla ytimekkäästi "kivikasa". 

 Tämän nähtävyyskierroksen päätteeksi etsiydyimme syömään vietnamilaiseen ravintolaan, jota ystävälleni oli lämpimästi suositeltu etukäteen. Itse olin aluksi epäilevällä kannalla, sillä en ollut aiemmin syönyt vietnamilaista ruokaa, enkä ollut ihan valmis ottamaan riskiä siinä nälkätilassa. Päätin kuitenkin lopulta ottaa ruuan kokemuksena, tuli mitä tuli. 

Vaihtoehtoja oli ruokalistalla harmittavan vähän, mutta eipä sitä olisi muutenkaan tiennyt, mitä haluaa, joten sama kai se. Päädyimme salaatteihin, jotka osoittautuivat yllättävän täyttäviksi ja joihin sai muutenkin olla tyytyväinen. Minun makuuni kastike oli ehkä aavistuksen liian tulista, mutta sekään ei häirinnyt liikaa. 

Ruuan jälkeen suuntasimme näkötornille ja matkalla sinne kävimme jäätelöillä. Tuolla jäätelöpaikassa oli koimme koko reissun ainoan huonon palvelun, joka lienee johtui eniten kielimuurista. Hyvää mieltä ei kuitenkaan siitä jäätelöstä oikein irronnut. 

Tuolla tornilla oli onneksi sitten sitäkin ystävällisempi palvelu. Lipunmyyjä ymmärsi tarkoitukseni, vaikken ostotilanteessa ollut saada yhden yhtä sanaa suustani. Lippujonossa saimme tietää, että joutuisimme odottamaan torniin nousemisvuoroa peräti pari tuntia, mutta se ei haitannut: pitihän näköalatorni kokea. 



Aikamme kuluksi menimme kiertämään kauppoja näköalatornin läheisyydessä. Emme löytäneet mitään mainittavaa, ellei sellaiseksi lasketa havaintoa siitä, että Berliinistä löytyy yllättävän paljon samoja liikkeitä kuin vaikkapa kotikaupunkini keskustasta. 


Lopulta totesimme kellon olevan tarpeeksi siihen nähden, että voisimme jo alkaa pakkautua torniin odottelemaan vuoroamme. Vuoroaan odotteli jo pari muutakin: odotushallissa vallitsi tukahduttavan kuuma tunnelma. Ystäväni keksi mennä jo hyvissä ajoin oikeaan kohtaan odottelemaan, joten kun saimme lopulta astua portista sisään, olimmekin ensimmäisinä pitkässä jonossa. 


Se ilo oli äkkiä pilattu, ja tietysti taas minun toimestani: seuraavaksi meidän piti astua sisään hissille vievästä portista, jossa leimattiin ostettu lippu (saksalaiset tuntuivat olevan kovin ihastuneita leimaamiseen, joka ikisessä käänteessä piti kaikkia lippuja olla jostain leimasimesta vetämässä) ja eihän se tietenkään minulta onnistunut. Tukin koko toisen kulkutien toilaillessani, ja puoli jonoa ehti mennä toisesta portista sisään. Kukaan ei pysähtynyt auttamaan. Tästä kyllä Suomelle pisteet: kun aikoinani jumituin ihan samalla tavalla kotikaupunkini uimahallin samanlaiseen lipunleimaamisporttiin, oli hetkessä jo paikalla monta avuliasta ihmistä, jotka näyttivät, kuinka homma toimii. Nyt jouduin tyytymään ystäväni paniikinomaiseen ohjeiden karjumiseen portin toiselta puolelta, ja onnistuihan se sitten lopulta, vaikka molemmat ehdimme jo saada kylmän hien pintaan. 


Seuraavaksi vuorossa oli hissiin jonotus, ja kauhunsekaisella huvittuneisuudella kuulin reissun ensimmäistä kertaa selkämme takaa suomen kieltä. Suomalainen pariskunta siinä takanamme mietiskeli kaikenlaisia kauhukuvia hissin juuttumisesta ja vaijerin irtoamisesta tuolla 300 metrin matkalla. Vaihdoimme ystäväni kanssa katseen ja päätimme yhteistuumin olla paljastamatta kansalaisuuttamme. 


Ja jos joku luulee, että kansalaisuutemme olisi jotenkin ulkonöstä ollut pääteltävissä, niin se on väärä luulo: heti ensimmäisenä päivänä joku saksalainen pysähtyi kysymään meiltä tietä, ja hämmästyi, kun kerroimme olevamme mistään tietämättömiä turisteja, joilta ei kannata kysellä mitään. 

Pian tuli meidän vuoromme astua hissiin, ja sielläpä sitten olimme kuin sillit purkissa, likistyksissä niiden toisten suomalaisten ja kaikennäköisten muiden eri kansallisuuksien kanssa. Opas veisteli jotain humoristista small talkia, hengitysilma kävi tiheäksi, hissin kova vauhti lukitsi korvat. Vahingossa tulin vilkaisseeksi ylöspäin, enkä tehnyt sitä toiste. Ylhäällä näkyi se ahdas hissikuilu, jota pitkin paraikaa kiisimme. Onneksi hissipelkoni on laantunut siitä, mitä se oli joskus pienenä. 

Matka taittui nopeasti ja pääsimme torniin ihailemaan maisemia. 

Tornissa sai vapaasti kierrellä ja katsella maisemia eri ikkunoista, koko Berliini oli nähtävillä. Oli jännittävää ja ihan kätevää bongailla tuttuja ja tuntemattomia kohteita ylhäältä käsin. 

Poistuimme kohta vähemmän täydellä hissillä ja lähdimme taas yhtä kokemusta rikkaampana talsimaan kohti hotellia. 



Keli oli yhtä tukahduttavan kuuma kuin kaikkina muinakin päivinä, ja matka kärsivällisyyttä koettelevan pitkä. Päätimme siis yrittää metrolla ajamista. 


Kummallakaan ei ollut kokemusta metrolipun ostamisesta tai metrolla matkustamisesta omatoimisesti, joten olimme enemmän tai vähemmän hukassa maanalaiselle asemalle astellessamme. Saimme ostettua liput ja hypättyä metroon ilman komplikaatioita, mutta jäimme pois muutamaa asemaa liian aikaisin ja jouduimme paitsi paikantamaan itsemme vaivalloisesti uudelleen, myös kävelemään pitkän ja tuskaisen matkan. 


Kun vihdoin pääsimme edes lähelle hotelliamme, olimme kuolemaisillamme janoon ja nälkäkin oli vähän. Raahauduimme siis ensimmäiseen näkemäämme ruokapaikkaan. Ystäväni osti kanapatongin ja veden, minä hädissäni jonkun "kröger" -nimisen lihajutun ja veden, jälkimmäisen oikein painokkaasti. 


En ole koskaan ollut niin iloinen, että osaan sanan "Wasser" merkityksen, sillä tuntui, että kuolisin janoon hetkellä millä hyvänsä. Ja mitä sanoo tarjoilija tähän?
Hän toteaa tyynesti saksaksi, että hänen ystävälleni myymänsä vesipullo oli viimeinen koko paikassa. 


What The Fuck?!
Ei voi olla mahdollista, että sen kerran, kun minä raahaudun kilometrien matkan kolmenkymmenen asteen helteessä ostamaan vettä, koko paikassa ei ole enää pullon pulloa. Itse en järkytykseltäni saanut sanaa suustani, ystäväni kiirehti ilmoittamaan, että me voimme vaihtaa, minä voin ottaa hänen vetensä ja hän voi ottaa sitten jonkun limsan tai jonkun. Mitä sanoo tarjoilija siihen? Hän sanoo, että tavallista vettä kyllä on, mutta mineraalivettä ei enää ole. Kelpaako minulle tavallinen vesi? En tiennyt itkeäkö vai nauraa. 


Itse en pidä mineraalivedestä ollenkaan, mutta Saksassa "vesi" tarkoitti aina automaattisesti mineraalivettä. Opin, että tavallista vettä piti aina erikseen pyytää, jos sitä halusi. Jos tilasi pelkästään sanalla "wasser", annettiin mineraalivettä. 


Niin että sain sitten lopulta vettä, ja juuri sitä vettä, jota halusin. 


Sitten kävimme taas kaupassa ja painelimme hotellille keskustelemaan henkeviä illaksi. 


Seuraavana päivänä matkasimme onnistuneesti metrolla Alexanderplatzille, jossa tarkoituksenamme oli tällä kertaa katsella kauppoja. 
Löysimme muun muassa valtavan tavara-talon, jonka hinta-laatusuhde oli järkyttävä, mutta onneksi positiiviseen suuntaan, ainakin meille. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa: ihmiset kulkivat ympäri kauppaa isojen kassien kanssa, ja keräsivät niihin kasseihin kaiken, mitä halusivat sovittaa. Sovituskoppiin jonotettiin vuoronumerosysteemillä. 

Ja kyllä sitä tavaraa löytyikin, soviteltavaa ja ostettavaa.
Itselleni iski tuolla, kuten monessa muussakin paikassa Berliinissä, suoranainen runsaudenpula. Kaikkea oli niin paljon liikaa, että ei osannut sitten oikein ostaa eikä haluta mitään. Kaikki oli upeaa ja suurta ja hienoa ja vaati tulla ostetuksi. Mitä siinä sitten minunkin kaltaiseni päättämättömyyden perikuva pystyy valikoimaan?

Poistuimme kuitenkin molemmat kaupasta pitkän ajan jälkeen, tyytyväisinä ostosten kanssa. Kävimme nopeasti syömässä jotkut patongit jossain, eikä minulle ainakaan jäänyt siitä juuri kehuvaa sanaa, mutta sainpa jotain syödäkseni. Seuraavaksi vuorossa oli ajelu turistibussilla ympäri Berliiniä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin istumaan kaksikerroksisen bussin yläkerrokseen. Bussissa ei ollut paljon ruuhkaa, eikä alakerroksessa istunut kukaan. Vain katottomassa yläkerroksessa kävi vilvoittava tuulenhenkäys aina silloin tällöin. 
Ajelu kesti kaksi tuntia. Aluksi pelkäsin ajan käyvän pitkäksi, mutta se meni, kuten kaikki muukin, yllättävän nopeasti. Bussiajelu teki hyvää pitkän kävelyn ja seisomisen jälkeen, ja näköalojakin pääsi taas ihailemaan eri perspekyiivistä. Näimme ainakin jonkun ensimmäisen maailmansodan aikaisen voiton merkin (tiedän, tää mun matkustustietämys herättää myötähäpeää) ja rajanylityspaikan, joka aikoinaan oli Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla. Näiden ohi emme edellisenä päivänä olleet kävelleet. 

Bussiajelun jälkeen kiersimme vielä pari kauppaa ja ajoimme sitten metrolla hotellille. 

Illalla kävimme jälleen KaDeWe:n ostoskeskuksella. Ensin hyödynsimme äärettömän leivostiskin antia. 

 Tuona iltana, täsmälleen tuossa hetkessä, koin epäilemättä koko reissun tähtihetken. Osasin ensimmäistä kertaa tilata kakkupalan ja kahvin ilman, että pienintäkään epäselvyyttä tuli. Lausuin tarjoilijalle haluavani yhden palan suklaasacherkakkua ja kupin kahvia, ja juuri ne tulivat eteeni kertayrittämällä, ei mitään lisäkysymyksiä, ei epäröintiä, ei yhtäkään väärinymmärrystä. Olin ehkä onnellisin koko reissun aikana. Lisäksi kakku oli juuri niin taivaallista kuin olin odottanutkin. Päätimme ystäväni kanssa, että hääkakkuni haetaan Berliinistä, kun menen naimisiin. (Kyllä, olen suunnitellut hääni. Sulhasta lukuunottamatta.)

Kakkuelämyksen jälkeen oli vuorossa tuskainen tuliaisenetsintä KaDeWen päättymättömällä leluosastolla. Olin päättänyt, että en ostaisi mitään pehmolelua itselleni, vaan sen sijaan hankkisin jotain kummilapselleni. Punnitsimme ja pohdimme ystäväni kanssa uskomattoman kauan, kunnes päädyimme sorsaan. Ainakaan minun käsitykseni mukaan Suomesta ei mistään saa pehmosorsia, eikä sitä sorsaa voinut kauppaan jättää, hyvänen aika. Ystäväni mukaan tarttui saksankielinen, suomalaisen kirjailijan lastenkirja, ja sitten jatkoimme matkaa muihin kerroksiin ja sieltä matkamuistomyymälään. Myös matkamuistojen kanssa olin ottanut saman taktiikan: olin hukassa sen kanssa, että halusin itselleni kaiken, ihan kaiken, alkaen I <3 Berliini -T-paidasta ja kahvikupista jääkaappimagneetteihin, koriste-esineisiin, tauluihin ja lasipalloihin. En siis ostanut itselleni mitään, vaan sen sijaan hankin veljelleni Berliini-shottilasin. 

Ehdimme vielä käydä kenkä- ja laukkukaupassa, joka oli vähintään samanlainen elämys, kuin päivällä löydetty tavaratalokin. Tuossa vaiheessa tosin iski jo turtumus: ei vain enää jaksanut olla yhtä hulluna innosta, kuin aikaisemmin. 

Kaupan sulkeutuessa menimme syömään kana-nuudelit ja viettämään joksikin aikaa iltaa hotellihuoneelle, ennen kuin suuntasimme viimeisen illan kunniaksi aidoille saksalaisille oluille. 

 Hyvää se oli, tosin ei ehkä ihan kaiken hehkutuksen arvoista. En kuitenkaan ole mikään olutasiantuntija, joten ehkä lausuntoni johtuu siitä. 

Hotellille tultaessa respan ihmiset toivottivat meille saksaksi hyvää yötä, ja vastaus tuli suustani jostain vihoviimeisestä syystä ruotsiksi. Se mun hienosta kielitaidostani. Koetin jälkikäteen lohduttautua sillä, että eihän niissä toivotuksissa ole kuin parin kirjaimen huomaamaton ero. En sitten tiedä, miltä se niiden saksalaisten korviin kuulosti...

Seuraava aamu oli sitten, kaikesta kapinoinnista huolimatta, viimeinen. Viimeinen aamupala kahvitermoskannullisen ääressä, viimeinen suklaa-nougattäytteellä päällystetty sämpylä, viimeinen "Guten Morgen" respan henkilökunnalle. Kyllä ihan sydämestä riipaisi. 

Aamupalan jälkeen lähdimme vielä käymään keskustasta edellisenä päivänä löytämässämme tavaratalossa ja teimme viime hetken ostokset. Ostin äidilleni lämpimät tohvelit ja kävin myös edellisenä päivänä nähdyssä, käsintehtyjen makeisten kaupassa ostamassa isälleni marmeladikarkkeja. Katselin suklaavalikoimia haikeana, mutta eihän niitä siinä helteessä olisi ollut juuri mieltä lähteä kuljettamaan. 

Kohta ajoimme metrolla takaisin hotellille luovuttamaan huoneemme (meistä oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa melko näppäriä metromatkustajia) ja jätimme matkalaukkumme taas hotellin aulaan, jonne saimme ne ensimmäisenäkin päivänä jättää. Lähdimme vielä viimeisen kerran Alexanderplatzille, jälleen metrolla, ja ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tarvittiin sateenvarjoa. 

 
Kuljimme ympäriinsä luomassa vielä viimeistä silmäystä Berliiniin, joka ainakin minulle oli osoittautunut juuri sellaiseksi haaveiden täyttymykseksi, kuin olin odottanutkin. Söimme pastaa ja pizzaa italialaisessa ravintolassa ja törmäsimme vasta silloin koko reissun ensimmäiseen kerjäläiseen, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa tokaisujamme siitä, ettemme ymmärrä englantia, puhumme vain suomea. 

Viimeiseksi ennen hotellille palaamista kävimme nauttimassa kakkukahvit ihan oikeassa leipomokahvilassa. Tällä kertaa otin juustokakkua ainaisen suklaan sijasta, enkä ollut jaksaa syödä koko palaa. Sain palan painikkeeksi juoda ystäväni kahvin, joka oli hänen mielestään maidosta huolimatta liian vahvaa, minun mielestäni täydellisen sopivaa, vaikka maito vähän pilasikin elämystä. 

Sitten oli aika käydä hyvästelemässä hotelli ja painua laukkuinemme odottamaan lentokentälle kuljettavaa taksia. 

Taksimatka sujui hiljaisessa ja vähän surumielisessäkin tunnelmassa, harmaassa tihkusateessa. Pääsimme Tegelin lentokentälle suunnitelmiemme mukaan etuajassa ja odottelimme lähtöselvitystä toisen suomalaisen seurueen vieressä. Taas siinä oli joitakin katastrofien maalailijoita, jotka näkivät potentiaalisia pomminkuljettajia joka puolella. Taaskin pysyimme ystäväni kanssa hiljaa, kansallisuuttamme paljastamatta. 


Lähtöselvityksen ja turvatarkastuksen aika tuli ja meni. Kävin tarkistamassa tax freen, mutta jouduin palaamaan sieltä ilman lempisuklaatani. Lentokoneen lähtöä odotellessa tutkailimme vielä viimeiseksi ystäväni suomi-saksa-suomi-sanakirjaa ja pohdimme, mitä sanakirjojen tekijöiden päässä oikein liikkuu.

Lentokoneessa pääsimme istumaan vierekkäin ja huikkaamaan yhdessä vielä ikkunan läpi hyvästit Berliinille. Näköalatornin huippu oli viimeinen, mitä unelmien kaupungista näimme, ennen kuin kiisimme pilvien korkeudelle. 

Taas lentokoneessa sai leipää ja kahvia, eli Finnairilla kukaan ei ainakaan pääse nälkään kuolemaan. 

Vajaan parin tunnin lento sujui taas ihan liian nopeasti, olisin toivonut sen kestävän pidempään. Helsinki-Vantaan myöhäisillasta tyhjällä kentällä odottelin ystäväni kanssa, että hänen laukkunsa saapuisi ruumasta, ja sitten painelin ulos odottelemaan kyytiäni. Olin varautunut kirousten ja manailun sävyttämään, vähintään puolen tunnin etsintäpartioon, jotta löytäisin hakijani, mutta suureksi yllätyksekseni edes yhtä selventävää puhelinsoittoa ei tarvittu: astelin vain ulos lentoasemalta ja sisään auton ovesta, joka odotti ulkopuolella. 

Sellainen oli ensimmäinen matkani Berliiniin. Ei voi muuta kuin toivoa, että se ei jäänyt viimeiseksi.