Joulurauhaa

Hyvää joulua juuri sinulle, joka tätä luet.
Joulurauhaa. Syökää riittävästi ja olkaa onnellisia tästä hetkestä!

Huoneeni oven ulkopuolelta kuuluu lahjapaperin rapinaa, ja äsken kuului tiukka komento olla tulematta huoneestani ulos, joten kirjoitan blogia. Kirjoittaisin kyllä muutenkin, sillä en halua, että täällä on jouluaattona päällimmäisenä hautajaisista kertova teksti.

Hauskaa joulua siis!
Tänä jouluna olen lujasti päättänyt nauttia hetkestä, jokaisesta erikseen, olla maalailematta piruja seinille tulevan suhteen, nähdä valon sielläkin missä sitä ei ole, ja ennen kaikkea siellä missä sitä on.

Ei mulla tällä erää sen kummempaa.

P.S. Lyhin postaus koko blogin historiassa? Mutta se on varmaan ihan hyvä asia ottaen huomioon ne niin monet ihan überpitkät, mitä olen aiemmin kirjoittanut. 

Menetyksen monet kasvot

Mielessäni on kuukauden ajan sinnikkäästi pyörinyt eräs muisto. Niin kaukaa, että pystyn palauttamaan siitä mieleeni vain ääriviivat. Muutaman yksityiskohdan. Kuitenkin se mitä muistan, on niin kaunista ja jollakin tapaa niin tärkeää, että se on jäänyt mieleeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi palatakseen mielen pinnalle tiettynä marraskuun aamuna vuonna 2015, ja pysyäkseen siellä voimakkaasti vaatimassa, että se pitäisi sanallistaa.

Muistossa olen reilusti alle kouluikäinen.
Mummi ja ukki, ja ehkä joitain muitakin, on meillä käymässä. Ukilla on ollut kai synttärit, tai sitten jostain muusta syystä hänelle annetaan pussillinen liköörikarkkeja. En vielä tiedä, että pussissa on nimenomaan liköörikarkkeja, enkä tiedä, miltä liköörikarkit maistuvat. Näen vain hienoimman ja koristeellisimman karkkipussin ja siellä yhtä hienoon paperiin käärittyjä karkkeja, kuin olen koskaan nähnyt.

Ukki avaa pussin ja tarjoaa siitä kaikille läsnäoleville. Enemmän kuin mitään haluaisin saada tuollaisen valtavan hienoon paperiin käärityn karkin, olen varma, että se maistuu juuri niin hyvältä kuin paperi näyttää.
En kuitenkaan (tietenkään, taaskaan) uskalla toimia sen mukaan, kuin haluaisin. Kun ukki lähestyy minua karkkipusseineen, olen tuolin alla piilossa. Muistoissani ennen eskari-ikää olen aina jossain piilossa, kun meillä on vieraita: tuolin alla, sängyn alla, kaapin takana tai kaapissa. En tule sieltä esiin, ellei joku pakota. Muistan lapsuudestani lempipaikkoinani paikat, joihin pystyi menemään parhaiten piiloon.
Olen siis tapani mukaan minulle tutuimmassa paikassa, lähimmässä piilopaikassa, olohuoneen tuolin alla piilossa, kun ukki yrittää tarjota minulle karkkeja. Suren sitä, että karkit jäävät nyt saamatta. Olen vihainen itselleni, kun en uskalla mennä ottamaan karkkeja, vaikka haluaisin niin kovasti.

Ukki laittaa tuolin viereen lattialle pari kolme paperipäällysteistä karkkia.
Käyn salaa nappaamassa ne, kun kukaan ei katso.

Olen iloinen siitä, että ukki puhuu kanssani samaa kieltä. Ei pakota tulemaan tuolin alta pois. Ymmärtää, ja antaa minun saada karkit sellaisena kuin olen.

Muistosta kuvastuu näin jälkikäteen katsottuna jotakin merkityksellistä suhteessani ukkiin.
Ukki sanoi joskus, että ihmisen kanssa voi olla ystävä ilman että tarvitsee koko ajan puhua jotain. Voi olla ihan hiljaa yhdessä, ja silti olla ystävä.

Nyt tuon muiston sanallistettuani ihmettelen, että minusta on kuitenkin kasvanut jossain normaalin rajoissa oleva aikuinen.
Enää en mene ihmisiä mihinkään piiloon, en koe siihen edes tarvetta.
Yritän olla ihmisille kohtelias.
Jos haluan jotakin, en koe ylivoimaiseksi sitä, että teen jotain vaikeaakin sen saavuttaakseni. 

Olen kuitenkin havainnut, että eniten pidän sellaisista ihmisistä, jotka toimivat kuin ukki tuossa muistossa.
Ihmisistä, jotka antavat minun olla sellainen kuin olen, ja kelvata sellaisena, olla yhtä riittävä ja hyvä kuin joku sellainen, joka tulee itse hakemaan karkin ja kenties vielä kiittämään siitä. Jotka eivät yritä pakottaa toimimaan hyväksyttyjen mallien mukaan.
Joiden kanssa voi olla hiljaa, ja silti ystävä. Kuten jo aiemminkin olen todennut, ehkä yhteinen hiljaisuus nimenomaan määrittää sen, mitä mieltä olen toisesta ihmisestä. Yhteinen hiljaisuus on jonkinlainen ystävyyden mitta.

Toissa päivänä ukin muistotilaisuudessa ajattelin hetken, että haluaisin kertoa tämän edellä kirjoittamani. Nyt kun olen sen kirjoittanut, olen kiitollinen, että en niin tehnyt.

Hautajaisissa mieleeni tuli monta muutakin kirjoittamista vaativaa ajatusta.
Astelin perheeni ja sukulaisten seurassa kappeliin jokseenkin tyynin mielin. Olin sanonut aiemmin, kuten asia on, että ukin kuolema ei oikein ole mennyt jakeluun. En voi ymmärtää sitä, että enää koskaan ei muka käydä enää ukkia katsomassa. Että se viime kevään syntymäpäivätapaaminen oli viimeinen kerta, jona juttelin hänen kanssaan. Että hän, joka oli melkein koko elämäni ajan osapuilleen jokapäiväinen osa elämääni, on muka nyt lopullisesti ja väistämättömästi poissa. Ei kai sellaista voi ymmärtää, ainakaan ihan kertaheitolla.

Ajattelin myös ennen hautajaisia, että tästä kuolemasta en tunne samanlaista surua, kuin joskus joistakin toisista kuolemista. Olen surullinen, mutta myös ja samaan aikaan kiitollinen, siitä että sain niin paljon muistoja ukin kanssa ja siitä että ukki eli pitkän elämän, sai käsitykseni mukaan tehdä paljon sellaisia asioita, joita halusi, eikä joutunut viimeisinä aikoinaan kärsimään mistään epäinhimillisistä kuolintuskista.
Tunnen surua hänen kuolemastaan, mutta siihen suruun ei liity epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tai katkeruutta, kuten niin moneen muuhun suruun. 

Olen siis tyyni ennen siunauskappeliin tulemista.
Siellä se yhtäkkiä tulee, eikä siinä ole mitään kaunista.
Se ei ole kaunista, koristeellista kaipuuta, ei mitään haikeaa ikävöintiä, joka pehmeästi liikuttaisi kyyneliin.
Ainoa sana jolla pystyn tunnetta kuvaamaan, on karsea. Tämä on ihan karseaa. Tämä on kamalaa. En halua olla täällä.
Henkitorveni ympärille kuristuu kylmä ja kova ja paksu rautavanne, joka ei hellitä otettaan koko siunauksen aikana.

Olen ollut aiemminkin hautajaisissa, olen ollut niissä surullinen ja itkenytkin, mutta yhtäkkiä en jotenkin kestä sitä, että olen ukin hautajaisissa, ei tällaisia saa olla.
Tiedän, että on kaiken loppu, jos annan itkulle periksi, sillä sille ei tule loppua. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät itkemään hiljaa ja suht hillitysti nenäliinoihin silmiään pyyhkien. Tiedän, että jos nyt päästän oman itkuni irti, seuraa loppumaton ja täysin hallitsematon ulina, joka on niin kaukana kaikesta sivistyneestä, kuin mikään voi olla.

Otan siis käyttöön vanhan keinon, jota olen vuosikaudet käyttänyt sekä itkun että naurun hillitsemiseen tilanteissa, joihin ne eivät sovellu.
Lasken hiljaa mielessäni hitaasti kymmeneen ranskaksi.
Seuraavaksi lasken hitaasti kymmeneen saksaksi.
Useissa tilanteissa jo yksi kerta riittää, mutta nyt kaikki tuska palaa sillä samalla sekunnilla, kun luvut loppuvat, tai kun keskittyminen hiukankin herpaantuu.
Luettelen mielessäni numerot hitaasti takaperin, kymmenestä yhteen, ensin ranskaksi ja sitten saksaksi ja välillä sekaisin, uudestaan ja uudestaan.
Lukujen väleissä mieleeni tihkuu palasia ympäröivästä maailmasta, laulujen säveliä ja papin sanoja, ajattelen, että niitä pitäisi kuunnella, koska kuunteleminen on sen kunnioitusta, jonka vuoksi tänne ollaan tultu,
mutta en pysty
vaan lasken ja lasken, kunnes enää sekään ei riitä hillitsemään tuloillaan olevaa jättimäistä ulvonta-hysteria-kohtausta,
joten keksin, että minun pitää palauttaa mieleeni joku onnellinen muisto, joku oikein oikein onnellinen, ja muistella se niin tarkasti kuin mahdollista,
mutta se muisto ei saa liittyä ukkiin
eikä kehenkään muuhunkaan sellaiseen, joka herättää liian suuria tunteita suuntaan tai toiseen
eikä se saa olla liian lähellä nykyhetkeä
mutta sen pitää olla todella, todella onnellinen
ja minun pitää muistaa se mahdollisimman tarkasti.

Jostain mieleni syövereistä se sitten tulee, ja on mielenkiintoista jälkeenpäin analysoida, miksi juuri se. Se täyttää kaikki edellä luetellut ehdot, mutta silti, siksi, siitä huolimatta, miksi se, miten ihmismieli toimii ja valikoi?
Muisto joka tulee, on wanhojentanssipäivä vuonna 2009, tunnen sykähdyttävää onnea palatessani mielessäni mahdollisimman syvälle tuohon päivään, jokaiseen sen hetkeen mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti,
mutta koskaan en helvetti soikoon pääse aamukahdeksaa pidemmälle,
kun jostain tulee virrenpätkä tai papin sana ja se, että ukki on tuossa arkussa meidän edessämme, ja tämä suunnaton suru jota en nyt vain kestä
ja sitten pitää aloittaa muisto alusta.

Aiemmin olen kaiken muun lisäksi ajatellut, että näihin hautajaisiin en tule suremaan. Usein hautajaiset ovat se tilanne, joka laittaa surun liikkeelle ja herättää surun silloinkin, kun sitä muuten ei tulisi. Surisin ketä tahansa täysin tuntematontakin ihmistä, jos joutuisin osallistumaan hänen siunaustilaisuuteensa.
Olen ennen näitä hautajaisia todennut, että nyt tämä ei ole se paikka, jossa suren ukkia.
Muistoja on niin paljon, elämää ukin kanssa on niin paljon, että suru saa olla osa sitä samaa elämää. Suren ukkia itsekseni ja toisten kanssa, muistelen ja katselen ja kuuntelen ja elän ja suren, en tarvitse enkä halua surra rituaalinomaisesti ja osana rituaalina häntä, joka oli niin paljon.

Ehkä juuri siksi kaikki tapahtuu juuri päinvastoin kun olen ajatellut. Suru on liian suuri, käsittämättömän suuri, nyt yhtäkkiä, juuri tässä, enkä kestä sitä, että ihmiset ympärilläni itkevät,
sillä se tarttuu
enkä halua sen tarttuvan
haluan korvatulpat ja näkösuojaimet ohimoilleni.

Olen hitto soikoon lupautunut lukemaan viimeisen tervehdyksen kukkia haudalle laskettaessa, sillä vaihtoehtoja ei ole paljon ja miksi en olisi lupautunut, jonkunhan se on tehtävä
ja kun hallintamekanismit silloin hienoisesti pettävät, ymmärrän, että tässä ei ole mitään pahaa
olemme tässä yhdessä kaikki, suru on meille yhteinen
eikä tämä ole mikään runonlausuntatilaisuus,
nämä ovat viimeiset sanani ukille ja vain se on tärkeää.

Joulukuun päivä on kaunis ja kirkas
kun kävelemme arkkua kannattavan kärryn perässä haudalle
ja ajatukseni ovat oikeastaan vain yksi täydellinen sekamelska.

Jotakin elämän kauneudesta
ja kiitollisuutta siitä,
sillä sillä hetkellä huomaan sen
että vain suuren ilon ja suuren surun hetkinä
tietää elävänsä.

Välille jäävät kaikki ne arkiset tympeät tylsät mitäänsanomattomat päivät, joina ei tapahdu mitään, minkä myöhemmin jaksaisi tai haluaisi muistaa.
Suuren ilon ja suuren surun hetkinä tietää elävänsä
ja tällaisena surun hetkenä kokee kiitollisuuden elämästä,
siitä, mitä elämässä on ollut
ja mitä siinä on nyt.









 

Joulun alla

Tänä vuonna joulu tuli yllättäen.
Aiempina vuosina olen ollut ihan virittäytyneenä jouluun viimeistään marraskuusta lähtien, mutta tänä vuonna jäljelle jäi vain ihmetys, mihin se aika meni. Mihin meni syksy, mihin oikeastaan koko kulunut vuosi? Kuinka voi olla mahdollista, että tämäkin vuosi on kohta kulunut, joulu rysähtää niskaan ihan tuossa tuokiossa.

Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa ilman joulukalenteria.
En voi käsittää sitä vieläkään. Kuinka se on mahdollista?

Viime vuoden tapaisesti harkitsin BodyShop -joulukalenteria ainakin puolittain tosissaan. Ihailin tavallisia, vanhanaikaisia, kauniita suklaakalentereita, joita mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Joulukalenteri on niin mua varten tehty: olen ihminen, joka aina aamupalan jälkeen haluaa jotain pientä makeaa, ja ihminen, joka rakastaa joulua ja jouluperinteitä.

Ajattelin ostaa joulukalenterin, mutta en sitten ostanut.
Seuraava ajatukseni oli ostaa kalenteri joulukuun alussa alennuksesta, mutta sekin jäi sitten tekemättä,
Mitä ihmettä?
En vain raaskinut, jaksanut, viitsinyt. En ehkä sitten halunnut sitä tarpeeksi.

Ihmettelin yliopistoliikunnan joulujumppia ja niissä soivaa joulumusiikkia, ihan vilpittömästi ihmettelin. Ja sitä, että minne ikinä menikin, ihmiset ympärillä toivottivat hyvää joulua, lomaa ja kyselivät joulusuunnitelmia.
Söin ensimmäisen jouluaterian vain siksi, että muuta ei ollut tarjolla yliopistoruokalassa, ja pipareita en ole leiponut vieläkään, mitä suuresti ihmettelen.

Ostin ensimmäisen joululahjan eilen. Tosin sillä ajatuksella, että tänä vuonna joululahjaostot saavat jäädä vähän vähemmälle.

Vähän ennen valmistujaisiani sain lopulta ryhdistäydyttyä ja raahauduttua kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Siksi, että tänä syksynä olen ottanut elämäntehtäväkseni tehdä asioita sen sijaan, että vain harkitsisin niiden tekemistä. Aiempina vuosina olen ajatellut meneväni, tänä vuonna menin.

Ja siksi, että halusin käydä nykyisen kotikaupunkini kirkossa, en ole siellä vielä koskaan käynyt.
Ja siksi, että halusin päästä mukaan ymmärrykseen siitä, että kohta on joulu.

Tällä viikolla kirjoitin kiireessä vanhempieni joulukortit. Olen kirjoittanut ne 15 vuoden ajan, mutta sen lisäksi lähetin viime vuonna omat joulukortit. Tänä vuonna en jaksanut, siipeilin vain ihan törkeästi vanhempieni korteilla. Korttien kirjoittamisessa tuli valmistujaishässäkän takia kamala kiire, kirjoitin ne pikavauhtia kuin joku liukuhihnatehtaan sarjatyöläinen: meidän nimet, vastaanottajan nimi plus osoite, postimerkki paikalleen. Pahoittelut virheistä, jos niitä on; saattaa hyvinkin olla.

Nyt ajattelin ruveta sisäistämään sitä, että joulu on tulossa.
Että ehdin iloita siitä edes vähän, ennen kuin se on mennyt.
Ja ehkä joku joulutarinan tapainenkin sieltä sitten tulisi, jokavuotisen perinteen tapaan. 

Uskon, että kaikesta huolimatta yksi ei muutu koskaan.
Jouluaattoaamuna kahdeksalta parkkeeraan kahvin ja riisipuurolautasen kanssa Joulupukin kuumanlinjan ääreen.
Se on hetki, jota kannattaa odottaa vaikka koko vuosi. 

Kuha valmistuu

Facebookissa kiersi jonkin aikaa meemi tekstillä "Ei välii kauan opinnot kestää, kuha valmistuu". Kuvassa oli uuniin menevä kala. Kuha pistetään uuniin ja kuha valmistuu, siitä huolimatta kauan kuhan valmistajan opinnot kestää.

Olen taas joutunut pohtimaan aiemassa postauksessani muiden muassa esittämääni kysymystä siitä, olenko enemmän vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä vai suorastaan oksettavan itseriittoinen kusipää. Valitettavasti olen joutunut ehkä kallistumaan enemmän viimeksi mainitun puoleen viimeisten päivien osalta.

Käsitykseni mukaan ei ole mikään varsinainen tapa juhlia valmistumistaan enää ylioppilasjuhlien jälkeisessä elämässä.
Minä kuitenkin olen puristanut ihan kaiken mahdollisen huomion irti siitä, että sain maisterin paperit. Ensin hilluin Ateenassa ja sitten pidin valmistujaiset, joihin askartelin kutsukortit ja halusin tietynlaisen kakun, tietynlaiset keksit, tietynlaisen ruuan, tietynlaiset astiat, tietyn ajankohdan, tietyt ihmiset. Halusin, että minua tullaan juhlimaan. Halusin olla päätähti ja halusin että kaikki menee kuten haluan.

Kuten kaverilleni sanoin: Kun en kerta häitä saa, niin pidän sit valmistujaiset korvikkeeksi. On ollu häitä ja synttäreitä ja ristiäisiä, niin kai mullakin pitää juhlat olla.

Valmistujaisissa aloin vasta miettiä, oliko sitä kaikkea niin järkevää haluta, kun ottaa huomioon tänä vuonna vallinneen mielentilani.
Ismo Alangon sanoin: Vituttaa niin ankarasti, voi vittu kun vituttaa.
Joka päivä, joka hetki, aina, koko ajan.

Olen jatkuvasti hermona kaikille kaikesta, kaikki ärsyttää, olen kireä kuin joku jousi, enkä voi sietää mitään. Jos se olisi ollenkaan varteenotettava vaihtoehto, olisin tehnyt joka kuukausi raskaustestin.

Olin enemmän tai vähemmän hermona siellä valmistujaisissakin.

Mut siitä huolimatta, kyllä ne kannatti pitää. Ihmiset olivat ihania, ja järkytyin jälleen kerran siitä, kuinka käsittämättömän ihania ihmiset osaavat olla ja kuinka kauniisti minua kohtaan tehdä. On vaikea ymmärtää, miten joku aina nappaa jostakin asioita, joista pidän ja pistää ne mieleensä ja toteuttaa toiveita, ja on vaikea ymmärtää olevansa niin etuoikeutettu, että kaikesta omasta vittumaisuudestaan ja kamaluudestaan huolimatta saa kerta toisensa jälkeen tuntea itsensä niin tärkeänä pidetyksi.

Kerron vain sellaisen suht tiivistetyn version, koska muuten tälle ei loppua tule.

Perjantaina kävin veljeni kanssa lenkillä, tai siis ei juostu yhdessä mut lähdettiin ja tultiin takaisin yhdessä. Olin kiitollinen, että pystyin juoksemaan 8 km samassa ajassa kuin veljeni 10 km, vaikka viime aikoina on tuntunut, että juoksu ei kulje yhtään.

Lauantaina olin ihan hermona ja kampailin hiuksiani ja suihkin siihen lakkaa ja kampailin taas, enkä ollut ikinä tyytyväinen. Lakkasin kynnet ja hermostuin, kun sekään ei oikein onnistunut. Hermostuin, kun isäni ei saanut pukua päälle mielestäni tarpeeksi ajoissa (eli vähintään puolta tuntia ennen ilmoitettua alkamisaikaa). Hermostuin, kun veljeni lähti vielä aamulla lenkille, vaikka mielestäni kaikkien olisi kai pitänyt olla kanssani kotona hermoilemassa tunteja ennen juhlien alkamista.

Sain ihania ruusuja ja lahjoja, en ole pitkään aikaan saanut ruusuja, ja niitä olin erityisesti odottanut ihmisten lisäksi.


Kun ihmiset tulivat, nostimme maljat ja koska olen tämän vuoden aikana erikoistunut puheiden pitämiseen, pidin taas puheen. Tai siis en oikeastaan puhetta, vaan sellaiset tervetuliaissanojen tyyppiset. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pidin puheentapaisen lukematta sitä suoraan paperista. Jalkani tärisivät ihan törkeän paljon enkä muutenkaan voi tällä kertaa kehua puhelahjakkuudellani, mutta en välitä siitä, sillä pidän puheen pitämisen tietynlaisena esikuvana tätä suosikkinäyttelijäni Eero Ritalan puhetta:
https://www.youtube.com/watch?v=VIlMjs2gfnU

Syötiin ruokaa ja syötiin kakkua ja se oli taivaallista, vaikka aina moisissa tilanteissa olen niin tohkeissani pääroolissa olostani, että en oikein jaksa keskittyä maalliseen taivaallisuuteen.

Ja sit pidettiin tietovisa, jonka aiheena oli minä, ja johon olin keksinyt kysymykset edellisenä iltana. (Palatkaa ihan alkuun ja tuskailuun siitä, olenko sympaattisen vaatimaton vai jonkinlainen narsisti.)
Ja voi jessus, jumantsuigeli, mitä tulin luvanneeksi palkinnoksi.

Sitte hengailtiin ilta rennosti ja lopulta join liikaa skumppaa ja lähdin veljieni kanssa baariin ja join siellä vähän lisää ja seuraavana päivänä mietin elämäni ensimmäisen kerran, pitäisikö mun pitää tipaton tammikuu.

Lopputiivistys: Oli ihanaa, KIITOS. Teitte minulle lahjaksi päivän, josta tuli elämässäni erityinen. 

Itsenäisyyspäivänä

Tykkään itsenäisyyspäivästä.
En tiedä miksi, mutta olen aina tykännyt siitä.
Ehkä siksi, että se on päivä, jona juhlitaan, jona on juhlallinen tunnelma, mutta joihin ei kuitenkaan lataudu liikaa odotuksia. Ei mitään överiksi menevää hössötystä eikä härdelliä. Mukava, rauhallinen päivä, jona saa vain nauttia tunnelmasta.

Ehkä siksikin, että paras aika vuodessa on mielestäni ehdottomasti aika ennen joulua. Sanotaan nyt marraskuun lopusta jouluaattoon asti - parasta mitä on. Odottaminen, tunnelma, sellainen olo, että jotain kivaa tapahtuu, mutta ei vielä. On jotain kivaa jota odottaa, ja se lähenee, mutta ei vielä.

Joka tapauksessa, itsenäisyyspäivä on hyvä päivä koota pari ajatusta, jotta blogi pysyisi elossa, jollakin tavalla.

Ajatus yksi:
Koska tämä aika on paras aika vuodesta, on erityisen kiva, että saan pitää valmistujaiseni tähän aikaan vuodesta.
(Tosin, jos valmistumiseni ei olisi osunut tähän aikaan, en ehkä olisi pitänyt koko valmistujaisia. Oli oikeastaan sattuman kauppaa ja aivan viime tingassa päätettyä, että ne ylipäätään pidetään.)

Ajatus kaksi:
Luin syksyllä vuoden 2014 Finlandia -voittajakirjasta lauseen, päähenkilön ajatuksena esitetyn lauseen, joka jäi soimaan päähäni. Lohdullisimman, parhaan ja ravistelevimman lauseen pitkään aikaan.
Kirjan kohdassa keski-ikäiseksi ehtinyt naispäähenkilö kertaa elämänkulkuaan opiskeluajoistaan siihen, missä hän on nyt ja hänen mieleensä johtuu kysymys siitä, olisiko sen saman elämän voinut elää myös olematta koko ajan niin ahdistunut.

Kysymys, jota olen sittemmin itse kiivaasti pyöritellyt.
Olisinko voinut lukion päättyessä heittäytyä nauttimaan täysillä siitä, että lukio on ohi ja siihen liittyy kaikkea kivaa, kuten penkkarit, abiristeily ja ylioppilasjuhlat ja kaikki niihin liittyvä nuoruuden ilo ja riemu, sen sijaan, että kaikkea sitä varjosti helvetinmoinen ahdinko ja huoli?
Voisinko nyt vastaavasti olla iloinen ja nauttia työni tuloksista sen sijaan että olen niin peloissani ja huolissani?

Ajattelen, ja olen aina ajatellut, että ahdistus on käyttövoima. Ahdistus on se, mikä pitää liikkeellä. Suurimmat saavutukseni ovat aina seuranneet oikein kammottavaa ahdistuksen ja paniikin tunnetta.

Jos elän hetken ilman ahdistuksen häivää, huolestun heti. Onko kaikki hyvin? Jääkö jotakin nyt huomaamatta? Nyt on jotain vinossa.
Auttaako pitkäkestoinen, ikuinen ja jokaista hetkeä varjostava ahdistus todellakin? Onko se sellaisena enemmän käyttövoima vai jarruttaja?
Voisiko saman elämän elää ilman sitä?
Saman elämän, samat teot, samat saavutukset, ainoana erona se, että jatkuva murhe ja huoli olisi poissa?

En ole vielä keksinyt vastausta.

Koko syksyn ajan olen tietyistä syistä joutunut pohtimaan myös sellaista kysymystä, kuin miten oppiminen tapahtuu.
Syyskuussa minulle esitettiin mielestäni käsittämätön ajatus kokemuksellisesta oppimisesta, jonka idea on, että aikuinen ihminen on elävä oppikirja. Oppijalla itsellään on se tieto, jonka hän tarvitsee. Opettajan tehtävä on auttaa oppijaa löytämään tieto, vahvuus, itsestään.  

Perjantaina pidin elämäni ensimmäisen oppitunnin, kokonaisen tunnin, jonka olin itse suunnitellut ja jonka toteutuksesta vastasin täysin itsenäisesti.
Palaute oli, että olin kuin olisin pitänyt vastaavanlaisia oppitunteja jo vaikka kuinka monta.

Omassa mielessäni oli tiukkaan juurtuneena ajatus siitä, että en mä tällaiseen pysty. En pysty olemaan opettaja.
Kukaan ei kysynyt, selviänkö siitä, tai edes tarvitsenko apua. Kukaan ei antanut vaihtoehtoja. Minulle vain annettiin tehtävä: pidä näille oppitunti tästä aiheesta.

Vasta kun olin niin tehnyt, ja palautteen saanut, aloin ajatella.
Miksi luulin, että en muka siihen pystyisi?

 

Niin monta mahdollista maailmaa

Opettaja / kouluttajaopinnoissani olen joskus kuullut sanan särö ja sen johdannaisen, säröyttävä kokemus. Sillä tarkoitetaan jotakin särön tekevää, hätkähdyttävää, uutta, ehkä omituista, kenties pelottavaa, todennäköisesti enemmän tai vähemmän epämiellyttävää, mutta ennen kaikkea toisenlaista, mihin on tottunut. Opettajaksi tai kouluttajiksi haluavien on opinnoissaan tehtävä säröjä, eli tutustuttava omasta alasta mahdollisimman erilaisiin, itselle mahdollisimman vieraisiin opetus- ja koulutusympäristöihin. Vain sillä tavalla voi itse oppia jotakin uutta. Vaikka se olisi epämiellyttävää, vaikka se olisi vaikeaa, silti se on tärkeää, sillä vain muutos, poikkeama totutusta, voi tuoda jotakin uutta.

Itse koin jälleen kerran viime viikonloppuna säröyttäväksi kutsuttavan kokemuksen, tosin en opinnoissa enkä työssä vaan vapaa-ajalla.
Kävin erittäin läheisen ihmisen kanssa keskustelun, jonka aikana hän muun muassa totesi minulle hymyillen, että  "sä oot niin viaton", ja kertoi oman näkökulmansa joihinkin asioihin.

Keskustelu oli samaan aikaan harvinaisen epämiellyttävä ja hirvittävän tärkeä, ja olen sen aiheuttamasta huonosta olosta huolimatta onnellinen, että se käytiin.
Ymmärsin kunnolla, mitä sillä säröilyllä opinnoissa tarkoitetaan.
Ironisoin omaa intohimoani siihen, että kirjoissa kerrotaan sama tarina useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta.
Todellisessa elämässä kuultuna se osoittautui yllättävän vastenmieliseksi.

Ja silloin sen vasta huomaa.
Sen, että omassa päässään kokoamansa tarinan, oman kuvansa maailmasta, oman kokemuksensa, jollakin tavalla aina olettaa toistenkin näkemykseksi. Vaikka teoriassa tietää, että niin ei ole, niin silti jollakin tavalla olettaa.
Luulee, että ainakin läheinen ja tärkeä ihminen on tästä asiasta tätä mieltä ja tuosta ihmisestä tuota mieltä ja tämä asia on näin ja tämä noin, ja näin vain on, kyseenalaistamatta.

Ja sitten toinen ihminen kääntää asiat ihan toisinpäin, kuin itse olet ikinä ajatellut, kuullut, lukenut tai uskonut. Näyttää eräänlaisen vaihtoehtoisen historian, joka on toisaalta sama ja toisaalta kokonaan eri, kuin oman pääsi sisällä oleva tarina, uskomus, mikä lie.

Jäljelle jää kauhea ahdinko siitä, kumpi näistä on totuus, missä on totuus.
Vielä kauheampi ahdinko siitä, että mitään absoluuttista totuutta ei ole. On vain jokaisen oman pään sisällä oleva olettamus totuudesta.
Kaikkein kauhein ahdinko siitä, että minä tosiaan olen näin lapsellinen, viaton, yksinkertainen ja / tai tyhmä, mitä sanaa nyt kukin haluaa käyttää. Että olen tästä tiedosta huolimatta aina ennen tätä uskonut omaan olettamukseeni, uskonut, että se on kaikkien muidenkin olettamus, uskomus, tieto.

 Lohduttaudun sillä, että todennäköisesti en kuitenkaan ole keskivertoihmistä tyhmempi.

Olen päinvastoin onnekas, kun minulla on mahdollisuus tällaisiin säröyttäviin kokemuksiin aika ajoin, ja kun niiden avulla saan mahdollisuuden tiedostaa edellä mainitut asiat.
Todennäköisesti ne unohtuvat tietyn ajan kuluttua. Elämä on tasaisen ja särön vuoropuhelua. On hyvä, että säröjä tulee, että edes silloin tällöin havahtuu ajattelemaan.

On lahja, että ympärillä on niin erilaisia ihmisiä, kuin itse on.
Silloin pysyy liikkeessä. Joutuu haastamaan omia ajatuksiaan jatkuvasti.

Kaikki ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita. Jotkut jumiutuvat omiin ajatuksiinsa ja elävät ties kuinka suuren osan elämästään uskoen vakaasti, että oma olettamus maailmasta on kaikkien muidenkin olettamus, että oma olettamus on se ainoa ja oikea.
Vaikka särön kokemus on epämiellyttävä, ajatus toisesta vaihtoehdosta on moninkertaisesti epämiellyttävämpi. 

Ja ennen kaikkea huomaa, että koskaan ei ole tilannetta, että kaikki olisivat samaa mieltä tai että kukaan ei olisi jotakin mieltä.

Jos ja kun siis aina silloin tällöin tulee sellainen olo, että minä olen täysi paska ja kaikki on ihan päin helvettiä ja kaikki muutkin ovat sitä mieltä, joku saattaa kääntää senkin asian ihan päinvastaiseksi.
Jonkun mielestä saatan silloinkin, ja ehkä juuri silloin, olla ihan mahtava ihminen. 

Elämän kauneus

Miten puhua tai kirjoittaa asioista, joihin ei löydy sanoja?
Jos liian lyhyessä ajassa tapahtuu liikaa, jotta sitä pystyisi kunnolla käsittelemään?


Vaihtoehdoksi jää jonkinlainen tiivistys, pelkistetty summaus. Jota (ehkä) myöhemmin seuraa (joidenkin) asioiden syvällisempi läpikäynti.


Kaksi viikkoa, johon mahtuu asioita melkein elämän verran.
Ensin yritän sisäistää sen, että maisterinopinnot ovat koossa. Viiden vuoden opintojen jälkeen, hillittömän gradupuserruksen jälkeen, se on sitten siinä. Amanuenssi käskee pistämään kuoharit kylmään.


Ennen kuin ehdin suoda sille yhtä hämmentynyttä ajatuksenhäivettä enempää, olenkin jo lentämässä Ateenaan. Kaupunkiin, johon olen halunnut vuosien ajan matkustaa.
Sitten olen siellä, ja kaikki on juuri niin kaunista ja upeaa, kuin olen kuvitellut, ja toisaalta aivan liikaa, että osaisin edes kuvitella.


Odotan auringonnousua maratonpäivän aamuna Marathonaksen urheilukentällä ja jostain syystä ajattelen sitä tyhjää kohtaa, joka elämässäni on. Ajattelen sitä ihmistä, josta luovuin kaksi vuotta sitten, ja sitä, josta olen luopunut nyt, enkä tiedä, surenko kumpaakaan heistä vai heidän hahmossaan enemmänkin yleisesti jotain muuta. Kenties pelkoa siitä, että ketään ei koskaan tulekaan.


Ylitän maratonin maaliviivan Ateenan stadionilla, ihmettelen ihmisten paljoutta ja auringonpaistetta kaikkialla ympärilläni, kirkkautta ja kaukaa historiasta kumpuavaa viestiä. Olen juossut maratonin Ateenassa, olen valmistunut maisteriksi, olen Ateenassa, siinä kaikessa on liikaa, että osaisin ajatella. Katson, mutta en näe. Ajattelen, mutta en ymmärrä. Liikutuksen kyyneleet olisivat paikallaan, mutta asiat ovat liian suuria, että tunnekapasiteetti riittäisi niihin. Ajattelen, että ne tulevat sitten joskus. Kun ehdin käsitellä asioita paremmin.


Pidän puheen juhlissa, sanon asioita, jotka olen jo kauan halunnut sanoa, jännitän puheen pitämistä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta, kun olisi liian paljon sanottavaa ja liian vähän sanoja. Pelko siitä, että en saa tuotua julki, ymmärrettäväksi, sitä mitä haluan sanoa.


Ylitsekäyvä onnellisuus siitä, että olen saanut elämässäni niin paljon rakkautta, että olen niin monen tärkeän ihmisen ympäröimä.
Että olen saanut elämältä näin paljon.


Haluaisin itkeä taas, mutta taas asiat ovat liian suuria, että jaksaisin ajatella niitä kerralla.


Juhlista seuraavana aamuna, tasan viikko maratonin jälkeen ja kaksi viikkoa opintojen valmistumisen jälkeen astun jälleen tärkeän ihmisen eteen, tällä kertaa vuoteen äärelle, tällä kertaa en juhlissa. Olemme kaikki hänen ympärillään, olemme tulleet niin nopeasti kuin mahdollista sen jälkeen, kun kuulimme, että aikaa ei enää ole hukattavaksi.


Emme tiedä, kuuleeko hän meitä, emmekä tiedä, tietääkö hän että olemme siinä. Voimme vain arvailla.
Koska pöydällä on runokirja, ja koska koko elämäni ajan olen lukenut ja keskustellut kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja runoista tämän ihmisen kanssa, tartun siihen. Selaan kirjaa ja satun avaamaan sen "Elämän kauneus" -nimisen runon kohdalta. Luen runon ääneen hiljaisuudessa, ja kuulemma näyttää siltä, kuin sängyssä makaavan silmistä tulisi pari kyyneltä.


Tunne tulee vasta, kun lähdemme huoneesta pois.
Ajattelen, että en voi ymmärtää sitä. Kun nyt lähdemme tästä, kun suljemme tämän huoneen oven, kun painamme sen perässämme kiinni ja kävelemme ulos, emme enää ikinä näe häntä. Käännyn vielä ovelta katsomaan sängyssä makaavaa ja yritän ymmärtää, että siinä näen hänet viimeisen kerran. Se runo jonka luin, oli hyvästi.
Sillä hetkellä en haluaisi itkeä, mutta yhtäkkiä pala kurkussani on kammottavan suuri. Sen hetken ja kaikkien sitä edeltävien hetkien edestä.


Seuraavana aamuna tapahtuu sitten se, mikä ei ole kellekään yllätys, mikä tiedettiin, mitä odotettiin.


Ajattelen häntä, joka oli niin suuri osa elämääni, ja jota ei enää ole.
Ajattelen niitä, jotka ovat suuri osa elämääni ja jotka vielä ovat.
Itken, ensin sitä jota ei enää ole ja sitten lopulta kaikkia muitakin, ensin surusta ja sitten en enää pelkästään siitä.
Suru ei ole päällimmäinen tunne.
Päällimmäinen on tunne siitä, että elämä on kaunis.


Elämän kauneus on siinä, että kaikki tämä tapahtuu. Että samassa hetkessä ja vaihtuvasta hetkestä toiseen voi kokea niin montaa erilaista tunnetta. Että elämä antaa tämän kaiken.

Arvoitus nimeltä gradu

Arvoitus, joka ei ikinä ratkea.
Lause, jota hoin gradussani useampaan otteeseen, ja joka loppujen lopuksi määritteli itse työn. Sattumalta tai juuri siksi.

Aloitin reilu vuosi sitten. Esittelin jo kehittelemäni aiheen. Sain komennuksen keksiä toisen. Aloitin vimmatun tiedonhaun, paniikkia ja hysteriaa lähentelevän keksimisen. Keksin. Aloin kehitellä. Kehittelin. En uskonut. Ohjaaja uskoi, joku muukin kenties uskoi.

Syksy meni ilman levon hetkeä. Tein unelma-alani opintoja ja gradua rinnakkain ja vuororellen ja yhtä aikaa. Itkin ja kirosin ja olin innostunut, onnellinen ja tyytyväinen, kaikkea vuorotellen ja yhtä aikaa. Asuntoni täyttyi muistiinpanovihkoista, lähdeteoksista, kirjoitusvälineistä. Muistitikulleni alkoi kertyä tiedostoja huolestuttavassa määrin. Hankin varuilta vielä kolmannen muistitikun, koska olin kuullut, että niihin ei voi ikinä luottaa - ei varsinkaan silloin, jos koko 120 sivun gradutekeleesi on yhden muistitikun varassa.

Jouluna pidin lomaa. Huomasin olevani suhteellisen hermoheikko. En kestänyt sitä, että joulupöydässä kysyttiin "mitä gradulle kuuluu" sen sijaan, että oltaisiin oltu pätkän vertaa kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu.

Joulun jälkeen alkoi ahdistus.
Tein ensin varovasti ja sitten räjähtävällä kauhulla sen havainnon, että joskus se gradu pitää kirjoittaakin.
Että ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisesti sisäistänyt kaiken lukemani. Jona hallitsisin täydellisesti kaiken ja mieleni syöksisi ajatukset tekstiksi paperille juuri sellaisina kuin kuuluu, kuin suoraan tietokoneen tiedostoista.
Että jos aion tehdä gradun, minun pitää tehdä se. Minun, ei kenenkään muun. Kukaan ei voi sanoa, onko se oikean- vai vääränlainen.
Edelleen ohjaaja uskoi, minä en.

Aloitin.
Varovasti.
Kirjoitin yhtenä tammikuun alun iltana kaksi sivua, toisena päivänä toiset kaksi.
Samaan aikaan aloitin työharjoittelun kirjastolla. Päivät olivat kivoja, mutta raskaita. Päivien mukavien hetkien ansiosta jaksoin niellä iltaisin mukillisen myrkkyä, eli kirjoittaa puoli sivua tai sivun tai pari isoa G:tä, niin kuin sanotaan. Olin kauhuissani ja tukehtumiseen asti ahdistunut ja kenties vähän ylpeä itsestäni.

Tammikuun loppuun mennessä olin saanut ensimmäisen luvun kirjoitettua. Kun harjoittelu kirjastolla loppui, varasin ajan ohjaajan kanssa voidakseni keskustella tuosta ensimmäisestä kirjoitetusta pätkästä.

Menin ohjaajan tapaamiseen kuin viimeiselle tuomiolle. Tuntui, että elämäni riippuu tästä. Olin varma, että mitään muuta ei olisi odotettavissa kuin lopullinen ja täydellinen tyrmäys. Pidin selvänä, että viimeistään nyt ohjaajallekin on selvinnyt, että ei helvetti, ei tuo tähän kykene.

Olin järkyttynyt, kun ohjaaja olikin ihan leppoisa. Kehui ja kannusti kovasti ja kehotti jatkamaan samaan malliin. Suhtautui 15 sivun gradutekstipätkään kuin johonkin ihan normaaliin asiaan.

Poistuin tapaamisesta täynnä silkkaa ihmetystä.
Jatkoin kirjoittamista.

Keväälle muodostui oma rutiininsa. Nousin aamulla aikaisin, join aamukahvin, suuntasin yliopistolle. Kirjoitin gradua, kävin syömässä, kirjoitin lisää. Usein eräs ystävä kirjoitti vieressä omia juttujaan. Huomasin hänen kanssaan sen ikiaikaisen faktan, että parasta ystävyyttä mittaa yhteinen hiljaisuus. Voimme tavata aamulla ja olla tuntikausia yhdessä ilman, että höpisemme mitään turhaa. Silti saamme tukea toisistamme ja annamme toisillemme lahjaksi sen, että tämäkin työntäyteinen päivä tuntui suorastaan siedettävältä.

Illalla erosimme, hän meni kotiinsa ja minä yliopistoliikunnan tunnille. Rääkkäsin itseni kipeäksi ja raahauduin illaksi kotiin. Illoista kotona muistan lähinnä ne kammottavat määrät Milka-keksisuklaata, joita elimistöni vaati.

Kevät kului ja gradusta oli tullut ihan normaali osa elämää.
Pääsiäisenä pidin ensimmäisen loman sitten joulun, ja olin kuin toisessa maailmassa.
Loppukeväästä ahdistuin graduseminaariin kuuluvan, oman gradutyöpätkän esittelystä ja siitä, että on kevät. Raahauduin räntäsateessa kirjastolle hakemaan ja lukemaan lisää lähdeteoksia, panikoimaan siitä, onko niitä nyt tarpeeksi. Horjuin vuorien ja laaksojen välimaastossa: hyvinä päivinä ajattelin, että kyllä tästä selvitään, huonoina päivinä taas, että maailmanloppu kolkuttelee jo ovella.
Parempia päiviä oli enemmän.
Koska tiesin, että suuri osa ihmisistä kirjoittaa graduaan vuosia ja taas vuosia - kyllä kai minä saan yhden kevään olla naimisissa sen kanssa ja kokea sen kanssa koko tunnekirjon kaikessa laajuudessaan.

Tuli toukokuun loppu ja se käsittämätön hetki, että tämä oli nyt tässä. Piste viimeiselle luvulle. Enää en kirjoita mitään.
Ja taivas mikä väsymys sitä seurasi.
Makasin sängyllä ja ajattelin, että en jaksa nousta juomaan kahvia.
Sillä hetkellä kummitätini soitti ja ilmoitti varanneensa minulle ajan kasvohoitoon.

En usko, että on olemassa mitään, mitä ihminen siinä tilanteessa mieluummin kuulisi.
Ajattelin, että kirjoitan tämän muistiin oman tulevaisuuteni varalle, ja ilmoitan sen nyt täälläkin:
jos lähipiirissänne on gradua tai vastavaa puskevia ihmisiä ja haluatte antaa heille jotakin, varatkaa heille kasvohoito. Siis sellainen hemmotteluhoito, ei mitään nahan repimistä naamasta irti. Mitään muuta ei ihminen siinä tilanteessa kaipaa.

Tuli kesäkuun alku ja tapasin ohjaajani koko suuren tekstimassa-paskan jälkeen ja vielä sen keskellä. Ei oikein ollut sanoja. Keskustelimme siitä, kuinka tästä jatkamme. Ohjaaja oli sitä mieltä, että voisin pitää vähän lomaa. Olin samaa mieltä.

Seurasi onnellinen kuukausi, jona en vilkaissutkaan graduani. Olin vain töissä kirjastolla ja rakastin siellä olemista ja elämää.
Kuukauden jälkeen ajatus alkoi hitaasti mutta varmasti kaihertaa taas mieltä. Poissa ollut ahdistus sai kiinni kirjaston hyllyjen välissä. Muistutti, että tämä onnellisuus ei jatku. Missään muodossa.

Onneksi samaan aikaan näyttämölle astui muuan henkilö.
Heinäkuun lopusa sain itseni taas vauhtiin gradun läpiluvussa ja viimeistelytyön aloittamisessa jakamalla asian muuan henkilön kanssa. Jäin työpäivän jälkeen kirjastolle mielelläni lukemaan keväällä kirjoittamaani roskaa, tekemään lähdeluetteloa ja miettimään, pitäisikö jotain ottaa pois, lisätä tai muuten muuttaa, koska muuan henkilökin jäi. Tosin kerrosta alemmas, omiin työtehtäviinsä, mutta siellä hän kuitenkin oli, tietoisena minun elämäni kriiseistä.
Kuukausia sitten kirjoitettu teksti oli silmissäni roskaa, jossa väliin mahtui jokin helmi. 

Elokuun alussa lähetin sopimuksen mukaisesti viimeistellymmän version ohjaajalle, jolla ei ollut minulle juuri silloin aikaa.
Odotin ja odotin, ohjaajan luvattuja kommentteja, joita ei vain tullut.
Kului kuukausi, jonka aikana puin turhautumistani asioiden itsestäni riippumattomasta etenemättömyydestä lukusaleissa ja lainaustiskeissä muuan henkilön kanssa. Totesin hänelle muun muassa eräänä aamuna kello 8.30, että ohjaaja ei ole vie-lä-kään lukenut / kommentoinut sitä graduni viimeisintä versiota, ja mä en ymmärrä, että miksi mun gradu ei ole jokaiselle maailman ihmiselle ensisijaisen tärkeä asia, koska kyllähän sen pitäis olla. Ja sanoin, että tarvin Irish Coffeen, ja kysyin, että tulisiko hän seurakseni. Hän tuli. Mutta se onkin jo toinen tarina. Jatketaan alkuperäistä.

Syyskuussa ne kommentit sitten lopulta tulivat.
Halusin pelkästään oksentaa ajatellessani gradua ja sitä, että tämä ei ole vie-lä-kään ohi.
Nielin oksennukseni ja jäin kirjastolle töiden jälkeen itkua pidätellen ja hammasta purren tekemään kommenttien mukaista viimeistelytyötä. Havahduin aina välillä kirjaston yleensä täyden tietokoneluokan hiljaisuuteen ja ihmettelin, miksi täällä on näin tyhjää. Sitten muistin, että eihän kukaan täysjärkinen ihminen istu kirjastossa klo 18, kun ulkona paistaa aurinko ja vielä on kesää jäljellä.
Vain minä.

Menetin uudelleen uskoni kaikkeen, graduun ja koko elämään, enkä halunnut enää mitään muuta kuin päästä siitä eroon, lopullisesti, lopullisesti, lopullisesti irti ja mahdollisimman kauas siitä. Kului pari viikkoa, jona gradu ei ollut minulle mitään muuta kuin vastenmielisin asia, jonka pystyin keksimään.

Sitten onnistuin kaivamaan jostain viimeiset jäljellä olevat voimanrippeet.
Keksin uuden lähestymistavan.
Suhtaudun tähän nyt niin, että tämä ei ole minun graduni, vaan tämä on kirjallisuudentutkimus, ja koska kirjallisuus ja sen tutkimus on intohimoni, suhtaudun tähän kirjallisuudentutkimuksellisella intohimolla.
Sillä tavalla pystyin siihen. 

Lähetin kommenttien mukaan muokatun version vajaa kahden viikon kuluttua kommenttien saapumisesta.
Sain viimeiset viimeistelyohjeet, jotka koskivat lähinnä pois jätettäviä tai lisättäviä pilkkuja, viivojen pituuksia, sisällysluettelon ja sivunumeroiden asetusta.
Luulin, että hoidan ne parissa tunnissa.
Olin väärässä.

Istuin kirjastolla kolmena päivänä kahdeksan tuntia. Itkin ja nauroin hysteerisesti vuorotellen ja yhtä aikaa yrittäessäni saada sivunumeroita täsmälleen oikein paikalleen ja keksiessäni, miten saan ne takaisin, kun joku lisäasetus kadotti ne.

Kun sivunumerot olivat paikallaan, pysähdyin hetkeksi hengittämään.
Kysyin itseltäni, onko tämä nyt hyvä. Onko tämä nyt se, minkä haluan painuvan historiaan minun tekemänäni graduna. Vielä on mahdollisuus perääntyä. Ei ole pakko palauttaa tätä tällaisena. Saan vielä muokata tätä, jos haluan, saan muokata loputtomiin, jos haluan.

Vastaus oli selvänä mielessäni.
En ole täysin tyytyväinen tähän. Tiedän, että tämä ei ole täydellinen. Tiedostan työn heikot kohdat. Tiedostan, että sen voisi tehdä paremminkin.
Tiedostan kuitenkin myös, että tämän parempaan en tällä erää pysty.
Tiedostan, että koskaan ei tule sellaista hetkeä, jona olisin täydellisen tyytyväinen. Ei tule sellaista hetkeä, jona ajattelisin, että onpa hieno gradu, ja minä olen tehnyt sen.

Tein päätöksen siltä pohjalta.
Tämä on nyt se gradu, jonka tein. Tämä on tässä. Tässä on kaikki.
Ainut asia, mikä minun pitää tehdä ja minkä enää voin tehdä sen hyväksi, on osata päästää siitä irti.

Lähetin sen, lopullisen ja viimeisen, elämäni viimeisen version. Oli lokakuun alun ilta, kello oli seitsemän illalla. Olin ollut kirjastolla aamusta asti.
Nousin tietokoneelta katse lasittuneena ja kompuroin kirjaston aulaan. Johtaja tuli vastaan. Ylin johtaja, jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään tervehtimistä enempää. Ensimmäinen ja ainut henkilö, jonka näen lasittuneilla silmilläni kirjaston aulassa minuutti gradun palauttamisen jälkeen.
Johtaja tervehtii, hymyilee ja kysyy, oliko mulla noin pitkä päivä.

Henkäisen, että "mä palautin mun gradun".

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että olisi voinut myös vastata siihen, mitä kysyttiin.

Kuluu viikko ja toinen, lähinnä uskomatta, haluamatta edes ajatella.
Kun on kulunut kolmas viikko, alan ahdistua, kun mitään ei taaskaan kuulu. Laitan sähköpostia, ja saan vastauksen.
Gradun arvosana ja sen perustelut läjähtävät naamalleni samana päivänä, kun olen pitänyt ensimmäisen oman opetustuokion ja etsinyt passini seuraavan viikon Ateenan-lähtöä varten.

Ne ovat kai niitä tilanteita, joihin ei oikein mahdu tunteita eikä ajatuksia. Kaikki tulee vasta jonkin aikaa jälkeenpäin.
Kirjaudun facebookiin ja huomaan, että kesällä tärkeäksi muodostunut henkilö on online-tilassa. Olen jo vuosia sitten lakannut pitämästä facebook-chattailusta, mutta katson tämän poikkeustilanteeksi. Avaan keskusteluikkunan ja kerron tärkeimmät asiat koruttomasti, tiivistettynä.
Kerron, että gradun arvosana tuli, ja nyt lähden pistämään tavarat kasaan ensi viikkoa varten.
Henkilö vastaa.
Hieno juttu!"
ja
"Hyvää matkaa! :)"









 

Kirjahaaste

Suoraan sanottuna ajattelin jo, että en enää kirjoita tätä blogia.
Monestakin syystä.
Vaikkapa siksi, että en pidä joistakin suhtautumistavoista, enkä varsinkaan omista reaktioistani niihin.
Toisekseen siksi, että aikansa voi käyttää niin paljon paremminkin.

Olen kirjoittanut kuluneen puolen vuoden aikana jo kaksi tekstiä, jotka minun oli vakavasti tarkoitus julkaista blogissa, mutta jotka jätin julkaisematta. Näiden tekstien takia ajauduin lopulta kysymykseen siitä, kannattaako sitten kirjoittaa ylipäätään mitään. 

Tekisi melkein mieli järjestää kansanäänestys aiheesta "kuinka moni haluaa kuulla, mitä tapahtui Jujun Onnea-korvamatobiisin jälkeen ja sitä ennen", jota toinen toistaiseksi julkaisematon teksti käsitteli, mutta en järjestä, koska a) ääniä ei kuitenkaan tulisi ja b) niillä ei ole väliä, koska minähän siitä lopulta vastaan, mitä tekstejä täällä julkaistaan ja mitä ei.

Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin tasapainoilemaan rajapinnalle.
Koska lokakuu on lukukuu, bloggaan pari kertaa vähemmän henkilökohtaisesta aiheesta, eli kirjoista, ja katson sitten, miten tämä jatkuu.

Kirjoista kaikki oikeastaan lähti, sillä ihan kaikkein ensimmäinen ideani oli pistää pystyyn kirjablogi.
Kirjojen kautta lähestytään siis myös blogin kehityskriisiä.
Nappasin eräästä toisesta blogista kirjahaasteen, eli kysymyssarjan elämäni kirjoista, ja tässä se nyt tulee, enemmän tai vähemmän pohdittuine vastauksineen.

Jälkikäteen lisättynä pakko todeta, että useimpiin näistä kysymyksistä ei ole ainakaan yksiselitteistä vastausta. Olen siis vain yrittänyt vastata jotakin, lähinnä nostaen esiin tavalla tai toisella merkittäviä kirjoja elämässäni niin, että en vain toistaisi koko ajan samoja. 

Paras viime vuonna lukemasi kirja:
Kyllä se on "Kirjavuosi 2014" -postauksessakin mainittu Poikani Kevin. (Lionel Shriver.) En ollenkaan välttämättä suosittele, mutta minun maailmaani se järisytti eniten viime vuoden aikana lukemistani kirjoista. Ja järisyttävä lukuelämys on aina hyvä lukuelämys, oli järistys sitten enemmän positiivinen tai negatiivinen.


Kirja jonka olet lukenut yli kolme kertaa:
Näitä riittää, sillä lapsena luin aina samoja kirjoja moneen kertaan. Alle 10-vuotiaana en kerta kaikkiaan uskonut, että hyvän kirjan luettuaan voisi enää ikinä löytää toista yhtä hyvää kirjaa, joten sitä samaa kirjaa on pakko sitten lukea aina uudestaan ja uudestaan. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Anni Polvan Tiina, moniosaisen sarjan ensimmäinen osa, jota luin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, välittämättä siitä että jatko-osia olisi ollut tarjolla päälle parikymmentä.

Suosikkikirjasarjani:
Kaikkien aikojen suosikkisarjani on L.M. Montgomeryn Anna-sarja, ainoa kirjasarja, jonka olen lukenut varmaan kymmeniä kertoja alusta loppuun, vaikka paksuja kirjoja on kahdeksan kappaletta. Tämä on kirjasarja, jonka olen hankkinut omaksi, ja jota kohtaan tunnen edelleen todella lämpimiä tunteita, vaikka friikein fanitukseni meni ohi joskus kymmenen vuotta sitten. Seuraava etappini on lukea nämä kirjat alkuperäiskielellään, englanniksi, sillä sain vasta aikuisena tietää, että suomennokset ovat alkuperäisistä reippaasti lyhennettyjä versioita.


Suosikkikirjani suosikkisarjastani:
Viimeinen osa, Kotikunnaan Rilla, joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan ja joka viritti lopullisesti perinpohjaisen kiinnostukseni ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumiin.


Kirja joka tekee minut onnelliseksi:
Tove Janssonista kertovat kirjat. Viimeisimpänä Helen Svenssonin toimittama Kirjeitä Tove Janssonilta, sitä ennen Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta ja sitä ennen jälleen Svenssonin toimittama Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista. En tiedä miksi, mutta nämä kirjat tuovat minulle selittämätöntä rauhaa ja onnellisuutta. Viimeksi lukemani kirjekokoelman kohdalla vallitseva ajatukseni onnellisuuden syyksi oli ymmärrys siitä, että minun tunteeni ovat universaaleja. Minun kokemusmaailmaani kuuluvia tunteita ovat kokeneet jo monet kauan ennen minua.

Kirja joka tekee minut surulliseksi:
Tähän, kuten mihinkään muuhunkaan tämän haasteen kysymyksistä ei ole vain yhtä ja yksiselitteistä vastausta. Haluan kuitenkin epäselvissä tilanteissa nostaa esiin sellaisia kirjoja, joita en ole aiemmin maininnut täällä blogissa. Surullisia kirjoja olen listannut jo aiemmissa postauksissani.
Vastaan siis tähän Anna-Mari Marttisen Veljeni vartija, jonka luin lukion toisena vuonna ja jota lukiessani tunsin sanoinkuvaamatonta surua, ties mistä syystä.

Aliarvostetuin kirja:
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo.
Upea kirja, ja sitä sitten kaikista Itkosen kirjoista myytiin ensi tilassa alelaareissa ja se murskattiin kritiikeissä. Törkeää.

Yliarvostetuin kirja:
En katso olevani siinä asemassa, että voisin kieltää minkään klassikon arvostusta, mutta minun mielestäni huonoin arvostettujen kirjojen joukossa on J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Kirja, jossa kaiketi on jotakin hienoa sen saaman arvostuksen vuoksi, mutta minä en ymmärtänyt tätä hienoutta alkuunkaan.

Kirja josta en uskonut pitäväni:
Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva
Tähän oli muiden kysymysten tavoin vaikea nimetä yhtä, sillä en ainakaan nyt pysty muistamaan yhtään teosta, johon olisin suhtautunut voimakkaan ennakkoluuloisesti ja josta sitten olisinkin pitänyt. Paljon on sen sijaan sellaisia kirjoja, joiden aloittaminen ei ole huvittanut, mutta olen jostain syystä silti vähän vastahakoisesti tarttunut niihin ja jotka ovat lopulta olleet positiivisia lukukokemuksia. Tällaisia yksilöitä on esiintynyt erityisesti opiskeluja varten luettaessa. Tohvelisankarin rouvaa aloin lukea turhautuneena tenttikirjojen paljouteen ja opiskeluun yleensä, ja lopetin nauraen katketakseni, kiittäen suurempia voimia siitä, että tämä kirja osui lukulistalleni.

Suosikkiklassikko
En jaksa alkaa eritellä syvällisesti, joten sanotaan vaikka Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Kaikkien tuntema maailmankirjallisuuden klassikko, josta en myöskään uskonut pitäväni, mutta joka lopulta oli elämys. Joka käsitteli omaa ajatusmaailmaani haastavia kysymyksiä ja järisytti siihenastista lukumaailmaani.

Inhokkikirja
Kaikkien aikojen huonoin kirja on mielestäni Kalevala, ja kerron tämän nyt ehkä myös tahallaan provosoidakseni, koska eihän nyt kansalliseeposta saisi halveerata. Mutta. Tämä on teos, joka meidät pakotettiin lukemaan heti opintojen aluksi. Minulle, joka en ole lyriikan enkä varsinkaan mitallisen lyriikan fani, tämä oli puhdasta tuskaa kahlata väkisin läpi kahden viikon määräajassa.


Kirja jota et enää rakasta
Tämä on haasteen ainut kysymys, johon on olemassa yksiselitteinen vastaus. Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli. Koko lapsuuteni ajan ehdoton suosikki, kandin jälkeen ainoastaan kuvottanut.


Suosikkikirjailijasi
No en hemmetti tiedä.
Tove Janssonilla on erityinen paikka lukumaailmassani.
Astrid Lindgren tarjosi lapsuuteni parhaat lukuelämykset ja sytytti rakkauden kirjallisuuteen.
Juha Itkonen on gradun ansiosta lunastanut erityisen paikan aikuisuuden lukumaailmassani. Ei ole eikä varmaankaan tule ikinä olemaan yhtään Itkosen kirjaa, jota en haluaisi lukea.
Miika Nousiainen tulee Itkosen rinnalla mieleen kotimaisista nykykirjailijoista parhaana humoristina.
Ja sit on vaikka kuinka älyttömän paljon muita, yksittäistenkin teosten kirjoittajia. Mahdoton sanoa kuka nyt olisi suosikki.

Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi
Miika Nousiaisen Maaninkavaara.

Paras kirjallinen mieshahmo
Harry Potter -sarjan Albus Dumbledore.

Paras kirjallinen naishahmo
Jaa-a, olisko se Tove Janssonin Muumi-kirjojen Muumimamma.

Suosikkisitaattisi jostakin kirjasta
"Sellaista henkilöä kohtaan tunnetaan aina kunnioitusta, joka osaa pitää suunsa kiinni. Luullaan, että sellainen tietää paljon ja elää hirveän jännitävästi."
Kirjailija on Tove Jansson, kirja on Näkymätön lapsi, sanoja on Muumipappa. Haluaisin tatuoida tuon sitaatin otsaani.

Kirja johon olit pettynyt
Näitä on vaikka kuinka paljon, sillä lataan moniin teoksiin ennalta valtavasti odotuksia ja niitä on vaikea täyttää. Katkerin pettymys viime vuosilta on varmaankin Riikka Pulkkisen Vieras. Ennen tämän teoksen lukemista pidin Riikka Pulkkista yhtenä suosikeistani naispuolisista nykykirjailijoista, mutta tämän jälkeen en ole halunnut lukea enää yhtään Pulkkisen kirjaa.

Paras kirjasta tehty elokuva
Ehdottomasti Puhdistus, ensimmäinen elokuva, jonka katsomisen jälkeen en osannut sanoa, oliko kirja parempi kuin elokuva. 

Suosikkisi romanttisista kirjoista:
Vaikea sanoa, koska on paljon kauniita rakkaustarinoita, jotka eivät kuitenkaan ole osa romanttisiksi kirjoiksi kutsuttavia teoksia.
Koska tyttökirjat ovat perinteisesti romanttisia, vastaan L.M.Montgomeryn Annan unelmavuodet ja Runotyttö etsii tähteään. Edellinen ihanan romanttinen, jälkimmäinen tummasävyisempi ja dramaattisempi.

Suosikkisi kauhukirjoista
Bram Stoker: Dracula. Niin klassinen ja ihanan vanhanaikainen. Ei turhaa mässäilyä millään, mutta silti niin huolellisesti rakennettu maailma. Kaiken kaikkiaan tyylikäs kokonaisuus. Tämä on teos, jolta en odottanut mitään, ja johon jäin koukkuun.


Suosikkidekkarisi
Christian Rönnbacka: Antti Hautalehto -trilogia, erityisesti toinen osa, Julma. 

Lapsuutesi suosikkikirja
Astrid Lindgrenin Melukylän lapset ja eri tekijöiden Lasten Raamatut.

Suosikkisi omistamistasi kirjoista
 Jonathan Powell: Ashtonin perhe kotirintamalla. Löysin ja poimin tämän kirjan sattumalta varastosta 15-vuotiaana eräänä pääsiäisenä, jona vain etsin jotain lukemista. Myöhemmin sain kuulla kirjan kuuluneen äitini äidille. Sen jälkeen ei tullut mieleenkään viedä sitä takaisin varastoon. Nyt se on kirjahyllyssäni, erityisellä tunnearvolla varustettuna.

Kirja jonka olet jo pitkään halunnut lukea mutta et vielä ole lukenut:
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Kirja joka kaikkien pitäisi lukea:
Väinö Linnan  Täällä pohjantähden alla -trilogia, ehdottomasti.

Kirjallinen hahmo johon samaistut:
Lapsena ja vielä nuorenakin samaistuin melkein kaikkien lukemieni kirjojen päähenkilöihin. Aikuisena on vähän vaikeampi sanoa, enkä keksi oikein ketään kirjallista hahmoa, johon olisin ainakaan viime vuosina voimakkaasti samaistunut. Monien kirjallisten hahmojen yksittäiset ajatukset ovat kuin suoraan minun ajatuksiani, mutta kokonaisuutena henkilöt eivät tunnu samastuttavilta.
Viimeisimpänä esimerkkinä sanon vaikka Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Komppasin kahdeksankymppiseksi kuvatun, jokaisesta asiasta mielensä pahoittavan vanhan ukon ajatuksia välillä pelottavankin paljon niitä lukiessani.

Kirja joka muutti mielipiteesi jostakin:
 Seppo Porvali: Isänmaan puolesta
En tiedä vastaako tämä suoraan kysymykseen, mutta muistan tämän teoksen eräänlaisena lapsuuden loppuna. Luin sen 12-vuotiaana, päästyäni romanttisen tyttökirjallisuuden sodan kuvauksen lumoukseen. Tämän teoksen ansiosta mielestäni karisi kertaheitolla kaikki sodan sankarillisuuden, jonkinlaisen hienon ylevyyden ihannointi. Tämän teoksen myötä opin jotakin paitsi sodan pohjattomasta kauheudesta myös elämästä yleensä. Järkytyin suuresti siitä, että kirjassa ei ollut onnellista loppua, vaan vain jotenkin tyhjäksi jättävä loppu. Isäni kommentti tähän oli: "Niin, sellasta se elämä on."
Ja sellastahan se on.  

Kirja, jossa oli yllättävin loppu: 
Onhan näitä, mutta elämäni ensimmäinen täydellisen yllättävä loppu oli Reija Kaskiahon Veitsenterällä -nuortenkirjassa. Oli aika järisyttävä kokemus, kun on säilynyt kirkkaana mielessä yli yksitoista vuotta, ja vaikka yllättävien loppujen olemisen näkee jo tyylikeinona, tuon kirjan loppu hämmentää edelleen, ehkä juuri nuortenkirjallisuuskontekstissa.

Paras kirjan nimi: 
Olemisen sietämätön keveys soi korvissani jostain syystä tavallista kirjan nimeä kauemmin.

Kirja jota muut vihasivat mutta sinä pidit:
Vesa Suominen, Jarmo Saarti & Pirjo Tuomi: Bibliografinen valvonta - Johdatus luetteloinnin ja sisällönkuvailun menetelmiin.
Tenttikirja, johon suhtauduin kammolla. Tenttikirja, joka tiivistetysti antaa perustavanlaatuisen katsauksen siihen, millaisia erilaisia tapoja on luokitella kirjaston aineistot hyllyyn, mitä vaihtoehtoja on, mitkä ovat minkäkin vaihtoehdon hyvät ja huonot puolet, millaisissa kirjastoissa ja muissa tieto-organisaatioissa mikäkin järjestelmä toimii parhaiten, ja miten kaikki aineisto missäkin on kuvailtu tietokantoihin, mitkä ovat sisällönkuvailun periaatteet, miten se tehdään ja miksi.

Tentaattorit pyytelivät anteeksi ja pitivät tätä kirjaa opetussuunnitelmassa vain siksi, että "ei ole toista suomenkielistä katsausta tähän aiheeseen". Opiskelutoverit raivosivat, tuskailivat ja haukkuivat tän kirjan ihan paskaksi kerta toisensa jälkeen.

En kehdannut kertoa kellekään, että ennakkoluuloista ja peloista huolimatta suhtauduin tähän teokseen huolestuttavan intohimoisesti. Luin tätä huvikseni iltalukemiseksi ja nautin suunnattomasti ajatuksesta, että pääsen tulevassa työssäni tekemisiin tällaisten asioiden kanssa. En ole ehkä koskaan ollut mistään tenttikirjasta näin fiiliksissä. Opiskelutovereiden murskakritiikin seasta kirjoitin salaa nimettömään kurssipalautteeseen, että tykkäsin tästä kirjasta.

Kaikkien aikojen suosikkikirjasi:
Yhtä mahdoton kuin muutkin kysymykset, mutta sanon sitten vaikka edellä mainitun Täällä pohjantähden alla -trilogian, sillä mistään toisesta kirjasta en ole sitä mieltä, että jokaisen pitäisi lukea tämä kirja.  

 Julkaisen tämän postauksen, koska olen nyt sen kirjoittanut.
Jatkan harkintaa siitä, palataanko vai ei.

 



 

 

    



 

  

Raatteentiellä

Viime vuodesta asti kytenyt unelma toteutui tänä vuonna. Sydämessäni on herkkä kohta sekä toisen maailmansodan tapahtumille että maratoonailulle, ja nyt sain ne molemmat yhdistettyä. Yhdistelmä oli mitä parhain.

Tein joskus päätöksen, että en jaa täällä blogissa enää kuvia, enkä muutenkaan nyt jaksaisi latailla niitä, sillä haluan vain kirjoittaa, mutta esittelen kuvia mielelläni blogin ulkopuolella halukkaille ja haluttomillekin.

Lähdin perjantaina aikaisemmin töistä hypätäkseni vanhempieni ja veljieni seuraksi autoon pitkälle matkalle kohti isäni synnyinseutuja ja sotahistoriamme kuuluisia maisemia.

Ahdistus oli maksimaalinen, sillä vaikka itse flunssa oli hellittänyt viikkoa ennen matkaanlähtöä, se oli jättänyt jälkeensä raivostuttavan, limaisen yskän, joka ei ottanut lähteäkseen sitten millään. Olin kokeillut kaikkea, pahimmista yskänlääkkeistä parhaimmanmakuisiin yskänpastilleihin. Olin pitänyt itseni henkeni kaupalla lämpimänä ja levossa, niin että tuntui, kuin kohta olisin jo makuuhaavoilla. Mutta ei. Yskä sen kuin vain jatkui. Asiaa ei auttanut se, että mielessä pyöri noin miljoona muutakin ahdistuksen aihetta, joita en ollut pariin viikkoon päässyt purkamaan edes juoksulenkin muodossa.

Vallitseva ajatus oli, että nyt saattaa hyvinkin olla sen maratonin aika, jota en pääse läpi. On hyvin mahdollista, että en pysty juoksemaan. Jos rintaan / keuhkoihin / molempiin alkaa pistää liikaa, en pistä henkeäni alttiiksi, vaikka juuri tämä maraton onkin jo pitkään ollut mielessäni minulle erityisen merkityksellinen ja henkilökohtaisesti tärkeä.

Tiesin osallistujia olevan varsinkin omassa sarjassani sen verran vähän, että jos olisin huippukunnossa, minulla olisi mahdollisuudet jonkin sortin pokaaliin. Olin kiitollinen siitä, että niissä lähtökohdissa ei riittänyt resursseja ahdistua pokaalinsaantipaineista. Ainut ja suurin toiveeni koko perjantai-illan aikana oli, että kunpa vain pääsisin sieltä ehjänä maaliin.

Pahimman perjantain myöhäisillan ahdingon aikana veljeni sanoi, että saattaahan se olla, että se menee nyt tosi hyvin. Kyllä sä siitä läpi pääset, sä oot juossu jo niin monta niitä. Ja nyt kun sä oot pitäny kunnolla taukoa juoksemisesta, niin sehän saattaa mennäkin tosi hyvin. Tauko vaikuttaa sillä tavalla.

En oikein ottanut onkeeni kannustuksesta. Sade ropisi auton kattoon, ulkona oli säkkipimeää ja koiraa viimeisen kerran ulkoiluttaessa jalat upposivat kylmään ja märkään ruohokenttään kuin suohon. Ei siinä paljon lohduttaut, että kauniisti valaistu Kianta-laiva köllötti satamassa silmänilona.

Aamulla nousin ylös samalla tavalla tuomiopäivänomaisesti kuin joskus muinakin oikein suuren koettelemuksen hetkinä. Olin melkein kylmänrauhallinen, ei ollut enää aikaa panikoida. Oli otettava vastaan se, mitä oli tulossa.

Aamu alkoi ilmoittautumisella kisatoimistossa, josta sain juoksunumeron ja Raatteen maraton -T-paidan.
Kyseinen prosessi ei ole koskaan millään aiemmalla maratonilla ollut noin hidas. Jonossa oli muutama ihminen ennen minua, mutta aikaa kului kuin jonoa olisi ollut täysi salillinen. Kukaan ei pitänyt mitään kiirettä minkään kanssa. Jostain syvältä sielun syövereistä alkoi nousta maksimaalinen vitutus.

Kun asia vihdoin oli hoidettu, kävimme kaupassa ja haimme isäni lapsuudenystävän mukaan tälle hilpeälle matkalle. Sitten ajoimme lähtöpaikalle, Suomen ja Venäjän väliselle rajapuomille, Raatteen tien alkuun. Jäljelle jäi kolme varttia aikaa pelkästään odotella lähtölaukausta.
Voin kertoa, että yksi ikävimmistä tilanteista elämänkokemuksissani on nimenomaan maratonin odotteleminen, pari tuntia tai tunti tai puoli tuntia ennen lähtöä.
Ja kun siihen liittää kurkkuun kolmatta viikkoa sitkeästi kertyvän ja takertuvan liman, eilisen viiden tunnin ajomatkan, ulkona vallitsevan synkän ja harmaan sään, hermoja repivän, valmiin mutta ei kuitenkaan valmiin gradun, maailman epävarmimman tulevaisuuden ja about 20 mieltä painamaan jäänyttä työjuttua, niin tunnelma oli moninkertaisesti vielä tavallistakin hehkeämpi.

Rähisin häpeämättömästi kaikille kaikesta, erityisesti juoksutrikoista, jotka muka olivat väärät, vaikka ihan oikeat ne lopulta olivat. En juuri välittänyt olla kohtelias, vaikka autossa oli perheen ulkopuolinenkin henkilö. Toivottavasti kaikki järkevät ihmiset ottavat huomioon, että juuri ennen maratonia ei ole kaikkein parhaimmillaan antamaan itsestään hyvää ensivaikutelmaa ihmisille.
Minulle kerrottiin, että karhuja on siellä kuulemma joka puun takana, mutta ei hätää, ne ovat kesyjä. Ne eivät pelkää ihmistä. 

Mieleeni alkoi hiipiä ajatus, että on se helvetin hyvä, että pääsen juoksemaan ihan kohta. 
Kaikesta huolimatta maraton ei olisi voinut osua parempaan aikaan. En kerta kaikkiaan kaivannut mitään muuta, kuin että saisin juosta itsestäni ulos kaiken sen, mitä vain irti lähti. Tuli mitä tuli.

Lopulta, viittä minuuttia ennen lähtöä lähdimme kohti lähtöviivaa.
Suurin osa porukasta oli jo siellä. Kun minä astelin paikalle, suurin osa suht pienestä lähtijäjoukosta kääntyi kohti minua ja alkoi höpistä jotakin, että "sua huudettiin tuolta, sun numeroa huudettiin, sun numero huudettiin äsken".
Ja toden totta, siinä jo toinen asia, jota koskaan ennen koko maratonhistoriani aikana en ole kohdannut: lähtijäjoukon edessä seisoi joku nainen kuin suoraan yläasteen kokoontumispaikkojen nimenhuutotilanteesta repäistynä ja huuteli kaikkien lähtijöiden numeroita, varmistakseen, ketkä ovat paikalla.

Ärsytti niin paljon, että en jaksanut hävetä yhtään, vaan marssin suorasukaisesti koko porukan eteen ja ilmoitin selkeimmällä ja kuuluvimmalla asiakaspalvelussa oppimallani äänellä, mikä numeroni on ja mistä sarjasta olen. Sen jälkeen jäin seisoimaan paikalleni koko porukan eteen lähtöviivan taakse seuraamaan, miten kaikki muut osasivat vain eleettömästi nostaa kättään numeronsa kuultuaan, tekemättä siitä suuremaa numeroa. Mietin, mitä seuraavaksi. Kai ne pitävät jonkun vastaavan nimenhuudon joka kymmenennen kilometrin jälkeen?

Nimenhuudon jälkeen paikalle varta vasten tätä tilannetta silmällä pitäen pyydetty, isäni ja hänen kaverinsa tietämyksen mukaan joku ammunnan olympiamitalisti astui estradille pamauttaakseen juhlallisen lähtölaukauksen.
Kuului klik klik, kun liipaisinta painettiin, ja toinen klik klik, kun sitä painettiin uudestaan, mutta laukausta ei kuulunut. Sade pilasi kaiken, syystä jota en aseista mitään tietämättömänä osaa sen kummemmin eritellä. Seuraavaksi kuului tapahtuman vetäjän suullinen "Saa lähteä" -kehotus, ja kun porukka edelleen tyhmänä odotti lähtölaukausta, itse ampujan jämäkkä "Menkää vaan!" -huuto.

Niin sitä mentiin.
Juokseminen tuntui hyvältä. Pelkästään ja yksinomaan hyvältä. Puoliväliin asti kestävä hiekkatie oli luksusta asfalttivaltaisille maratonreiteille tottuneille jaloille. Valtavia ylämäkiä oli paljon, mutta niin oli onneksi myös alamäkiä ja tasamaastoa. Ilma osoittautui parhaaksi mahdolliseksi: ei liian kylmä, ei liian lämmin, ei vastatuulta, ei liikaa sadetta. Odotin koko ajan, milloin rintaa alkaisi pistää ja yskä alkaa taas, mutta odotin turhaan.

Pidin siitä, että kilometrejä ei ollut merkitty tavalliseen tapaan jokaista erikseen. Sen sijaan niitä oli joka viidennen kilometrin välein, ja ne olivat muotoa "niin ja niin monta kilometriä jäljellä".

Pidin siitä, että aina näki pitkälle eteenpäin. Ei haitannut, vaikka kaukana edessä näkyi valtaisa ylämäki toisensa jälkeen, sillä mäen päällä oli aina avara näköala ja sitä seurasi aina loiventava alamäki.
Aina näki toisia juoksijoita. Ei ollut eksymisen pelkoa, vaikka olin varautunut siihen näin pienessä tapahtumassa. Eikä karhujen pelkoa sen enempää. 

Kilometritolpat seurasivat toistaan, ja ihmettelin, miksei vieläkään tunnu millään tavalla pahalta.
Puolivälissä aloin tosissaan ihmetellä.
Ajattelin vakavissani, että tän reitin mittauksessa on sattunut joku pahimmanlaatuinen virhe, tai sitten ne eivät vain täällä osaa edes sitä. Se olisi ollut ihan luonteva jatkumo aamun tapahtumille, anteeksi nyt vain.
Mutta kai se oli ihan oikein mitattu matka.
Ihmettelen vain, mihin ne ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä oikein katosivat.

Ehkä siihen, että juoksemisella tuntui olevan merkitys aivan eri tavalla, kuin aiemmilla maratoneilla. Jokin muu merkitys, kuin maratonin juokseminen. Jokin itseä suurempi merkitys, jota on vaikea hahmottaa tai sanoin kuvailla.
Emme juosseet kierrosta toisensa jälkeen, emmekä vain kauniita, jylhiä maisemia ihaillaksemme.
Juoksimme Raatteentien alusta loppuun, ja sieltä Suomussalmen keskustaan. Juoksimme maisemissa, joissa on tapahtunut ihan valtavan suuria asioita joskus. Juoksimme kunnioittaaksemme niitä ihmisiä ja tapahtumia.
Tien varsille pystytetyt muistomerkit kertoivat jotakin siitä, mitä tuntuu vaikealta sanoin hahmotella.
Erityisen vaikuttunut olin Raatteentien taistelujen muistomerkistä, eli pellosta, jolle oli pystytetty yksi kivi jokaista 20 000 kaatunutta suomalaista ja venäläistä sotilasta kohden.
Sen vieressä oli talvisodan monumentti, torni, jossa roikkui 105 kelloa, joita oli yksi jokaista talvisodan päivää kohti, ja jotka levittyivät edellä mainittujen hautakivien ylle, suojaamaan niitä.

Kolmenkympin rajapyykkiä lähestyttäessä aloin vasta tuntea maratonille kuuluvaa hermostusta ja ärtymystä.
Puolivälin jälkeen jouduimme nimittäin juoksemaan rapiat kymmenen kilometriä autotien reunaa. Siis sellaisen ihan tavallisen tien reunassa, jolla kulki koko ajan autoja.
Ei siinä muuten mitään, mutta edessäni juoksi parivaljakko, joka alkoi pikkuhiljaa ottaa tosissaan päähän.

Sellaisia tulee maratooneilla vastaan aika paljon. Ihmisiä, jotka eivät osaa päättää, mitä vauhtia juoksisivat. He hidastavat, nopeuttavat, hidastavat taas.
Eivätkä voi tehdä sitä mitenkään muuten kuin vierekkäin, niin, ettei vahingossakaan kukaan takana tulija pääse ainakaan mitenkään huomaamatta ohittamaan. 
Itse osaan jostain syystä juosta suht tasaisesti sen jälkeen, kun olen päässyt rytmiin. Pidän mielelläni tietyn turvavälin edellä juokseviin, sellaisen, että näen muut, mutta en astu heidän kantapäilleen. Se on kaikin puolin turvallinen menettelytapa, kummallekin osapuolelle.

Mutta siitä seurasi se, että jouduin itsekin koko ajan säätelemään vauhtiani toisten takia.
Yritin kaikkeni, että juoksisin itselleni sopivaa vauhtia ja samalla pysyisin sopivan välimatkan päässä, mutta tasaisin väliajoin löysin itseni kiinni heidän kantapäistään.

Ärsytti.
Ei tuntunut hyvältä ajatukselta lähteä ohittamaan kahta vierekkäin juoksevaa ihmistä tiellä, jolla autoja kulki koko ajan. 
En halunnut ohittaa ainakaan ennen kolmeakymppiä, koska matkaa oli jäjellä niin paljon. Edessä oli vain pitkä suora tie, eli jos halusi päästä niistä eroon, piti pystyä juoksemaan niihin ihan kunnon välimatka, ettei sitten taas itse jäisi niiden eteen töppäilemään.
Huoltopisteilläkin ne jäivät eteen töpeksimään. Teki mieli käyttää jo väkivaltaisia keinoja.
Vauhti tuntui vain hidastuvan, ja niiden matelua katsellesani ahdistuin suuresti siitä, että tuoltako minäkin juostessani näytän.
Takaapäin meidät saavutti nuori mies, jonka jalat kramppasivat, ja joka siksi joutui kävelemään.
Kuulin hänen toteavan, että hei, tää on kyllä hyvä tahti, tätä pystyy juoksemaan, vaikka jalat kramppaisivatkin.
Pian kolmenkympin jälkeen sain yksinkertaisesti tarpeekseni.
Tiesin, että pystysin juoksemaan jäljellä olevan matkan ihan miten päin vain, pystyisin sellaiseen matkaan milloin tahansa ja miten vain, matkan määrä ei enää voisi asettua maaliin pääsyn tielle.
Olin todella huonolla tuulella tientukkijien ansiosta.
Päätin, että tässä ei ole kuin yksi keino.
Seuraavan alamäen suoman vauhdin turvin ohitin tientukkijat ja lähdin juoksemaan paljon kovempaa kuin oikeastaan olisi ollut viisasta.

Ensin juoksin liian kovaa siksi, että pääsisin turvallisen välimatkan päähän tientukkijoista.
Sitten siksi, että en osannut tai halunnut lopettaa.
Tiesin, että oli uhkarohkeaa juosta sellaista vauhtia, vaikka maaliin oli vielä melkein kymmenen kilometriä.
Jostain syystä halu juosta oli kuitenkin paljon voimakkaampi.
Päätin, että juoksen, kun kerran pystyn. Jos lopussa en enää pysty, voin hidastaa.

Yhtäkkiä vain ohitin ja ohitin, ties kuinka monta kaukana edellä juossutta. Ohitin sen äsken mainitun nuoren miehen, jonka jalat olivat krampanneet, ja joka aina välillä yritti ottaa juoksuaskelia. Hämmästyin sitä, että ohitetuksi tulleet kannustivat. Olen ollut monilla maratoneilla, joilla parempikuntoiset ohijuoksijat tsemppaavat hitaampia tovereitaan, mutta koskaan ennen en ole kuullut kannustusta niiltä, jotka itse ohitan. 

Nyt kuulin.
Hyvä hyvä tsemppiä anna mennä vaan!
Sain voimaa siitä, ja siitä, että maali oli niin lähellä, ja siitä, että olin niin hyvässä kunnossa, vaikka vielä aamulla olin varautunut osapuilleen kuolemantuomioon.

Viisi kilometriä ennen maalia alkoi tuntua pahalta, minkä takia mielessä häivähti, että pitäisi hidastaa, mutta se oli ohimenevää. Paljon suurempana nousi kummallinen juoksemisen palo ja kaikista jo edellä mainituista stressin ja vitutuksen aiheista nouseva raivo, joka vaati purkautumistietä.
Pidin uhkarohkean vauhdin yllä hampaita yhteen purren ja juuri sen vuoksi, että se tuntui niin pahalta. Eihän nyt maratonin juoksemisen kuulukaan tuntua kivalta ja helpolta, helvetti soikoon. 

Perheeltäni alkoi kuulua viimeisillä kannustuspaikoilla vilpittömän ihmetteleviä kommentteja. Veljeni huusi, että olen ennätysvauhdissa. Vastasin jotain painokelvotonta.

On kolme asiaa, joita en halua kuulla maratonin viimeisen viiden kilometrin aikana, ja ne kaikki tulivat tällä maratonilla, tässä järjestyksessä:
1) kommentit siitä, missä vauhdissa olen (ihan kuin en itse sitä tietäisi. Enkä pidä paineesta, jonka se aiheuttaa).
2)  väärät kilometritiedot ja muut matkatiedot (ne kilometrit on merkattu sinne niin selkeästi, ettei ohikulkijoiden tarvitse siihen puuttua perkele).
3) "Terveisiä mummilta!" (Tähän ei tule lisäselvitystä ainakaan tämän postauksen mittakaavassa.)

Joten lopputuloksena olin taas ihan raivona, ja juuri siksi juoksin kuin hullu.
Viimeiset neljä kilometriä tuntuivat tuskaisemmilta kuin niitä edeltävät kaikki muut kilometrit yhteensä. Ehkä siksikin, että ne oli merkattu jokainen erikseen, toisin kuin monet edeltävät. Selvisin niistä vain, koska a) olin niin helvetin vihainen koko elämälle ja maailmalle ja b) koska viimeistään kahden viimeisen kilometrin aikana muistin Sastamalassa opitun viisauden, ettei matkaa kannata välttämättä ajatella matkana vaan aikana. Siis maksimissaan vartti enää. Kyllä siitä selvitään.

Matka maaliin viimeisten kilometritolppien jälkeen oli helvetin mutkainen, ja luulin jo, ettei mitään maalia tulekaan.
Ja siellä se oli, salakavalasti mutkan takana.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ei oikein riittänyt sanoja, tunteita eikä ajatuksia. Oli vain kaiken kattava hämmennys siitä, mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Isäni vaikutti itseäni liikuttuneemmalta tullessaan halaamaan kahteen tai kolmeen kertaan ja toteamaan vähintään kolmeen kertaan, että "se oli hieno juoksu, hienosti juostu, tosi hienosti juostu!"
Katsoimme hänen rannekellostaan, että ennätys tuli epäilemättä.
Isäni ystävä lähestyi varovaisesti ensin turvallisen välimatkan päästä ja tuli kädestä pitäen onnittelemaan vasta, kun yritin kaikkein ystävällisimmällä hymylläni viestittää, että en ole yleensä niin raivohullu kuin nyt just tänään aiemmin satuin olemaan. 
 Missään ei tietenkään ollut virallista tulostaulua eikä aikoja kuulutettu. Jäimme turhaan toiveikkaana odottamaan palkintojen jakoa, mutta onneksi kyllästyimme, kun sekin kävi niin saakelin hitaasti.
Joimme kahvit sotilaskodilla, eikä juuri sopivan rasvainen ja sokerinen munkkirinkeli ole aikoihin maistunut niin hyvältä.

Sain tietää virallisen tulokseni eilen Google-haun tuloksena.
En vain voi uskoa sitä  todeksi. 
Joskus juoksin maratonin viidessä tunnissa.
Joskus tuntui ihan hirmuisen hienolta, kun sen pystyikin juoksemaan neljässä ja puolessa tunnissa.
Tästä eteenpäin voin sanoa, että ennätykseni on neljä ja kymmenen. 

Voin vain toistaa yhden vähän ärsyttävän henkilön sanat: "Vaikee olla vaatimaton kun on vaan niin vitun hyvä."

Eikä se aika oikeastaan mitään,  
vaan se, että juoksin vain kerta kaikkiaan kaikin tavoin paremmin kuin ikinä, ikinä, ikinä aikaisemmassa elämässäni.
!!!!
Tästä on hyvä jatkaa. 

Sydämentykytyksiä

Mustan auringon nousu ja lasku ja toivo.

Sillä niin se mulla ainakin aina menee. Elämä on loputon kiertokulku: jokainen pienin ja naurettavinkin asia ahdistaa ja stressaa kuolemallisesti. Esimerkkinä vaikka lääkärikäynti, jonka sopivuudesta työaikoihin sain hyväksynnän esimieheltä kaksi viikkoa sitten (aloitin stressaamisen noin kolme viikkoa sitten). Lääkäri oli tiistaiaamuna. Maanantai-iltapäivänä pistin vielä työkaverille varmistusviestin, että todennäköisesti ehdin yhdeksäksi vuoroni alkuun, mutta mahdollisesti tulen vähän myöhässä, älkää huolestuko.
Stressasin kolminkertaisesti koko illan, kun ei kuulunut mitään "ok" -viestiä.

Tiistaiaamuna kävin lääkärillä, selitin oireeni moninkertaisella nopeudella verrattuna normaaliin, kaikki meni ok, juoksin töihin, olin paikalla klo 8.45. Kukaan ei ollut ihmetellyt. Aloitin vuoroni normaalisti klo 9, ja klo 9.05 sähköpostiini kilahti työkaverin vastaus "Kiitos ilmoituksesta, sopii hyvin!"

Että niin.
Ja kun tuollaisia asioita pakostakin kertyy miljoona aina tietyin väliajoin, ja sitten kun välissä on jotain vähän massiivisempiakin asioita, esim. muuan lähestyvä maraton, gradun lopullinen viimeistelytyö ja häämöttävä valmistuminen, niin jossain vaiheessa tulee romahdus.

Esim. eilen illalla. Koko ilta paniikillista itkua ja kipua joka paikassa, vatsakalvot tuntuvat räjähtävän ja rintaa puristaa niin, että pelkäisin, ellen tietäisi, että näin on käynyt ennenkin.

Mutta tämän päivän sanoma:
jokaista sellaista iltaa seuraa uuden toivon aamu.

Aamu, jona kaikki vain tuntuu paljon paremmalta. Sielu on puhdistunut, kun on saanut itkettyä ja panikoitua täysillä kaikki ne tunteet läpi. On valmis jatkamaan elämää, lähtemään uusien stressinaiheiden keruuseen uusin voimin.

Joinakin sellaisina aamuina saattaa, kuten tänä aamuna, tapahtua jotain ekstrahyvää.
Kuten että sitä tulee melkein aamun ensi tekonaan kysyneeksi tietyltä henkilöltä toisaalta pitkän pohdinnan jälkeen ja toisaalta hetken mielijohteesta, että
"lähdetkö mun kanssa tänä iltana johonkin?"

Ja sit jää kuuntelemaan ihmeissään, kun toinen sanoo kaikkien odotusten vastaisesti, että
"Joo, kyllä mä voin lähteä!"

Vallitseva ihmetyksen aihe on, kuinka voi olla olemassa tällaisia minun kaltaisiani kummajaisia. Kuinka on mahdollista, että samaan aikaan ihminen voi olla niin ujo, että jokainen normaalien ihmisten elämään kuuluva tervehtiminen ja rupattelu on maailman vaikeinta, mutta silti saan kerta toisensa jälkeen kuulla sosiaalisilta ystäviltäni valtavia ylistyksiä rohkeudestani.

Siis tällaista tänään.
Ja nyt onkin jo kiire ottamaan selvää uusista stressinaiheista.

Musta aurinko nousee

Vuosi sitten näihin aikoihin ostin molemmat kahdenkymmenen vuoden takaista Estonia-onnettomuutta käsittelevät erikoislehdet ja luin ne, tarkasti ja moneen kertaan.
Ajattelin, että siinä on koko elämäni aikana minua eniten järkyttänyt onnettomuus. Jostain syystä. Jotakin niin syvällekäyvää, että siitä vain haluaa tietää kaiken, vaikka ei ollenkaan tiedä, pystyykö sitä tietoa kantamaan.
Ajattelin, että siinä on kamalin kohtalo, jonka pystyn kuvittelemaan. Kuolla hukkumalla, kuolla uppoavassa laivassa.

Olin väärässä.
Selasin eilen läpi jälleen muuan erikoislehden.
Selasin, koska en pystynyt lukemaan.
Halusin tietää, mutta tarkemmin ajateltuani en sitten kuitenkaan.
Jotain niin kammottavaa, että sitä ei pysty edes kuvittelemaan, ja silti se jollain käsittämättömällä tavalla on todellista.

On kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit joutuivat ydinpommien kohteiksi. Satojatuhansia kuolleita ja loppuelämiä kuoleman varjossa. Mustaa sadetta. Tuhkaksi haihtuneita ihmisiä, joista on jäänyt jäljelle enää ääriviivat sulavassa asfaltissa. Karrelle palaneita eläviä kuolleita.

Jotakin kerta kaikkiaan sellaista, mitä ei pysty ymmärtämään. Ei sellaista saa tapahtua kuin ehkä jossain ylimitoitetussa kauhuelokuvassa.

Kuulin pommeista ensimmäisen kerran vasta yläasteen historian tunneilla. Tai ainakin vasta yläasteella muistan kuulleeni niistä.
Sitä ennen olimme käyneet läpi muut toisen maailmansodan tapahtumat, natsien vainot ja keskitysleirien moninaiset kauhut. Ne, joilla yleensä, vielä nykymaailmassakin oikein mässäillään, joilla revitellään, ja joiden lopullisesta merkityksestä muistutetaan joka välissä.
Joiden varjolla peitellään tätä toista kauhunäytöstä, sitä, jolle ei edes ole sanoja.

Jo yläasteella pysähdyin järkyttyneenä ydinpommien äärelle.
En osaa sanoa miksi, mutta jollakin tavalla kaikki muu oli vielä ymmärrettävää. Pystyin käsittämään juutalaisvainot ja keskitysleirit, ne jollakin tavalla menivät aivoihin perille asti. Olin jo lapsena lukenut lastenkirjoja sotalapsiksi lähetetyistä juutalaislapsista ja kuullut Anne Frankin kohtalosta. Ne menivät perille jollakin tavalla, kuten menee perille autolautan uppoaminen Itämerellä ja kymmeniä kuolonuhreja vaatinut autokolari, jopa Thaimaassa tapaninpäivänä 2004 iskenyt tsunami. Kaikki ne ovat järkyttäviä, kamalia, käsittämättömiä, mutta jollakin tavalla ne kuitenkin pystyy käsittelemään.

Hiroshiman ja Nagasakin tapahtumissa on jotain liian kammottavaa, että niitä voisi edes pysähtyä ajattelemaan liian pitkäksi aikaa kerrallaan.
Eikä asiaa tosiaan auta se, ettei niistä juuri puhuta.

Tänä kesänä luin kirjan, jonka löysin lukiossa ja josta olisin halunnut tehdä kirjaesitelmän, mutta sitä ei silloin löytynyt kirjastosta. Nyt olen kiitollinen, ettei löytynyt. Kuinka olisin voinut lukiossa kirjoittaa sellaisesta, jolle en löydä sanoja vieläkään.
Edita Morris: Hiroshiman kukat.
Sanoja sille, mille sanoja ei ole. Ei turhaa julmuudella pröystäilyä, ei ylipäätään mitään turhaa. Karua, kaunistelematonta, kaunistakin kieltä siitä, kuinka ihminen voi elää maailmanlopun jälkeen.

Normaalisti sitä tällaisista ajtuksista seuraisi lopputulema, että onpa minulla sentään asiat hyvin.
Hiroshimaa ja Nagasakia koskevien ajatusten jälkeen lopputulema ei ole se. Lopputulema on se, miten kukaan todellakaan voi elää tällaisen jälkeen. Miten voi elää maailmassa, jossa on tehty tällaista, miten voi kestää ihmisenä olemisen, jos ihmisyys voi tuottaa tällaista.

Ei kai voi muuta kuin elää hetken kerrallaan ja koota jokaisesta hetkestä kaiken kauniin, mitä koottavissa on.
Seitsemänkymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on nimittäin kuitenkin myös suurimman mahdollisen toivon sanoma.
Siitäkin on ollut mahdollista selvitä. 
Suurinta kuviteltavissa olevaa tuhoakin on seurannut jälleenrakennustyö.

Tanssii bakteerien kanssa

Tuon niminen kirja osui käteeni tällä viikolla hyllyttäessä. Ei juuri sattuvampaa olisi voinut olla siihen hetkeen.

Sunnuntai-iltana se taas alkoi, henkeäkuristava ahdinko, pelkotila ja pohdinta siitä, kannattaako tätä elämää edes elää.
Maanantaina pahin oli jo ohi, se oli vaihtunut pelkkään laimeaan apeuteen. Ainoa todellinen lohtu on, että kukaan ei ole kuollut eikä mitään oikeasti pahaa ole sattunut. Vielä.

Tiistaiaamuna heräsin varttia ennen kellon soimista siihen, että kurkku on tulessa.
Minulla, joka en ole koskaan kipeä.
Tänä vuonna jo toista kertaa. Oikein kunnollinen, tavallisten ihmisten elämään silloin tällöin kuuluva flunssa.

Kurkku tulessa ja pää tukossa ja koko päivä piti kulkea sumussa. Viimeinen puolituntinen töissä alkoi jo olla tuskainen. Lihaksia jomotti, mutta raahauduin kotiin apteekin ja kaupan kautta, sillä tiesin, että nyt tilaisuuteni on vihdoin tullut. 

Olen jo vuosikaudet halunnut maistaa Panadol Hot -lääkettä. Siis panadolia, joka ei ole tabletin muodossa, vaan annospusseissa. Se liuotetaan kiehuvaan veteen ja siitä saa mustikanmakuista juomaa. Olen aina ajatellut, kuinka ihanaa olisi siemailla kuumaa mustikkakeittoa flunssan kurjuudessa ja saada siinä samalla lääke.
Mutta pahus, kun en koskaan ole kipeä, niin enhän mä sellaisia tarvitse. Ei tavallisen päänsäryn takia tee mieli ruveta mitään kuumaa juomaa keittämään ja lipittämään.
En ole siis koskaan ennen päässyt ostamaan.
Nyt en epäröinyt hetkeäkään. Nyt se kauan odotettu hetki oli koittanut!!!

Kaupasta hain valmiskeiton ja illalla sain sitten juuri sen, mitä sillä hetkellä kaikkein eniten kaipasin.
Mikrossa lämmitetty kirkas lohikeitto ja jälkiruuaksi kuuma mustikka-juoma.

Jälkiruoka osoittautui farssiksi.
Huomasin vasta kupin huulille nostaessani, että se olikin mustikka-menthol-juoma.
Mentholin aromi oli niin ärhäkkä, että hyppäsi jo silmille, kun valmistauduin ensimmäiseen nautinnolliseen siemaukseen.

Ja maku oli karmea. 
Hyi hel-vet-ti. 
Hörpin ja yskin ja hörpin ja yskin enkä tiennyt aiheuttiko vai paransiko se sitä yskää, ja olin vain yksinomaan ja vain ja ainoastaan järkyttynyt. 

No, tulin kuitenkin siihen lopputulokseen että hyvä näin. 
Kyllähän lääkkeen pitää maistua lääkkeeltä. Ei se saa olla sellaista, mitä ihan huvikseen lipittelisi. Sen pitää olla oikein kunnolla karvasta, että oikein tuntee, miten se lähtee parantamaan elimistöä.

Joinpa siis sitä muinakin iltoina ja aamuina, ja opin tykkäämään, kun en enää odottanut mitään mustikkakeittoa.
Tiistaina kuljin jälleen sumussa ja räkä lensi niin, että häpesin. Vietin päivän visusti erillään kaikista muista ihmisistä, lähinnä siis nenäliinojen, kirjojen ja käsidesipullon seurassa, joita käsittelin vuorotellen.

Eilen olin jo melkein terve, ainut oire oli, että korvat olivat lukossa ja ääntä ei oikein lähtenyt. Vastuullani oli neljän tunnin ajan puhelimeen vastaaminen. Siinä sai taas tuntea itsensä draamakomedian henkilöhahmoksi. 

Tänään ei ole muita oireita kun kurkkukipu, yskä ja ahdistus, joka aina palaa.

Viikon anti on se, että kipeänä olo saattaa olla todella nautinnollista.
Ihan vain siksi, että fyysinen paha olo on niin paljon kevyempi kantaa kuin henkinen. Fyysinen paha olo varastaa huomion, eikä jätä tilaa henkiselle. Kun fyysinen kunto kohenee, henkinen kunto alenee kaksinkertaisesti.

Siinä sairaskertomukseni tältä erää, olkaa hyvät. 

Rakkautta vain

Veikkaan tämän blogin lukijoissa olevan jonkun tai joitakin, jotka haluavat tietää, mitä mulle tällä viikolla kuuluu. Siispä kerron. Ehkä tulen taas kertoneeksi sellaisia asioita, jotka olisi parempi jättää kertomatta yhtään kenellekään, mutta olen jo aikapäiviä sitten huomannut, että nimenomaan sellaisia asioita varten on blogi. Oikeastaan tulen kai tällä korvanneeksi pakollisia yhteydenpito-sähköposteja, sillä niissähän sitä ihmiset aina yrittää vain olla turhaan kohteliaita. Täällä tulee puolihuolimattomasti kerrottua oikeat kuulumiset, niille joita ne kiinnostavat edes sen verran, että jaksavat lukea.

Ja sitten asiaan.
Nokkelimmat saattoivat tehdä joitakin päätelmiä viime postauksen hämäristä yksityiskohdista.
Tässä tulee sama paljastus avoimempaan muotoon puettuna: sisälmyksissäni on nyt vajaat kaksi vuotta ollut jotain aivan helvetin kipeää. Tosin jo hyvän aikaa sitten, ehkä tämän vuoden keväästä lähtien, olen lakannut tuntemasta sitä kuin pieninä neulanpistoina. Arpeutunut haava, mutta järjettömän laajalle levinnyt sellainen.

Vähän ennen viime postauksen kirjoittamista mieleeni oli hiipinyt tunne siitä, että nyt olen terve. 
Vihdoin.
Jokin sellainen mieleni osa, joka oli syvällä siellä arpikudoksen alla, on elossa, vaikka oikeastaan en edes muistanut sen olemassaoloa enää.

Viime viikolla keitin makaroneja, mutta en jaksanut / muistanut / malttanut syödä niitä.
Tänään käräytin ruokani pohjaan ja pelkäsin jo ihan tosissaan, että joku kohta hälyttää palokunnan.

Viime viikon olin yksinomaan onnellinen ja tällä viikolla olen ollut yksinomaan levoton.

Olen tehnyt kammottavia havaintoja itsestäni.
Ensimmäinen, joka ei kylläkään ole mikään uusi havainto, tulee tässä:
Kaikki tietävät, että 99, 9 % elämäni tilanteista en saa sanaa suustani ulos. En vain saa suutani auki. Olen maailman huonoin puhumaan, rupattelemaan, keskustelemaan, ennen kuin ollaan tosi tuttuja ja ja tutuissa tilanteissa.
Kuitenkin, on yksi tilanne, jossa pätevät kaikki täysin päinvastaiset lainalaisuudet.
Silloin, kun pidän jostakin ihmisestä oikein paljon, en pysty pitämään turpaani kiinni hetkeäkään. Se ihminen vetää puoleensa kuin joku magneetti, on ihan pakko, ihan pakko pakko pakko juosta koko ajan perässä ja hölöttää.
Ja kuunnella itsekin kauhuissaan kaikkea sitä idiotismin määrää, mitä suusta tulee ulos.

Olen kuullut, että monilla ihmisillä se on päinvastoin: kuulemma normaalielämässä taitavat keskustelijat menevät ihan lukkoon silloin, kun merkityksellinen henkilö astuu näköpiiriin.
Kunpa se olisi mullakin niin. Mutta ei ole.
Esimakua olette saaneet jo keskusteluistani Ismo Leikolan kanssa, mutta miettikää niiden pohjalta sit sitä, kun sellanen Ismo Leikolaan verrattavissa oleva on koko ajan käsivarren ojennuksen päässä. 
Tai sitten älkää miettikö.

Puhumattakaan sitten tavastani jäädä pohtimaan ja analysoimaan jokaista käymääni keskustelua ja jokaista niissä käyttämääni sanaa ja äänenpainoa.
Muistin taas, miltä tuntuu olla ikuisen ja muuttumattoman dilemman edessä. 
Sen, että emme voi nähdä toisen ihmisen mieleen.
Siihen ei vain ole mahdollisuutta. Toisen ihmisen tietoisuuteen ei ole pääsyä, ikinä.
Voimme vain päätellä, analysoida, kuunnella, katsella, arvailla.

Eihän ihminen itsekään pysy omissa ajatuksissaan aina perässä. Tiedostamattomia ajatuksia ei luonnollisestikaan voi tiedostaa, ja ainakin itse tulen monissa tietoisuuden tason havainnoissakin aika usein ihan jälkijunassa.
Todellisuus muuttuu ja muovautuu jatkuvasti, ja ikään kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi monimutkaisuutta, pitää sen lisäksi muistaa, että jokaisella meistä on oma, jatkuvasti muuttuva todellisuutemme, jonka läpi katselemme toisiamme ja yritämme napata palan sieltä toisen täältä toisten todellisuuksista. Sen verran, mihin nyt kenenkin kapasiteetti riittää.

Niin että yritä siinä sitten päättää tai päätellä jotakin. Tarkoittiko tuo katse, hymy, ele, sana, että tunteemme voisi kenties olla vastavuoroinen? Sanoinko nyt jotakin, mikä pilasi kaiken, vai oliko kaikki pilalla jo ennen tätä, vai onko kenties vielä toivoa? Tarkoittiko tuo hiljaisuus, että nyt astuin askeleen liian lähelle, vai onko se vain osoitus siitä, että hän ei tiedä mitä sanoa, vai onko tää ihan neutraali mitään tarkoittamaton hiljaisuus, jota ei pidä jäädä miettimään? Mikä on seuraava askel, saako sellaista ottaa, pitäisikö odottaa, kuinka kauan?

Ja voi hemmetti sentään kun ei voi puhua tai sanoa suoraan mitään. Sillä tavallahan sitä ainakin kaiken aina pilaa. Vai voiko? Ja voiko luottaa siihen, että toinen todellakin kaikilla tietoisuutensa tasoilla tarkoittaa sitä, mitä vastaa suoraan puheeseen?

Ja lopputulema on aina se, että oikeastaan en edes halua tietää. 
Haluan pitää illuusioni, esim. tunteen vastavuoroisuudesta, ainakin vielä tämän hetken.

Toinen itseäni koskeva pohdinnan aihe:
Jokainen kanssani tekemisissä ollut varmaan tietää, kuinka käsittämättömän huono olen peittämään tunteitani.
Vaikka kuinka lujasti ja sataprosenttisesti päätän, että nyt en näytä tätä tunetta, en näytä että jännitän, suren, olen pettynyt, olen vihainen, olen toiveikas, olen väsynyt, olen iloinen, olen sitten mitä tahansa, jokainen näkee sen kilometrien päähän, vaikka kuinka päättäisin, että en näytä sitä.

Olen huono peittämään sitä, jos en pidä jostakin ihmisestä.
Aivan super-multi-extrahuono olen peittämään sitä, jos pidän jostakusta, kuten jo edellä tulin todenneeksi.
Se on aiheuttanut, ja aiheuttaa varmasti jatkossakin, paljon häpeällisiä tilanteita.
Kysymys kuuluu: Onko tämä huono asia? Pitäisikö olla toisin?
Olisinko todellakin mieluummin aina cool ja osaisin aina näyttää aina siltä miltä pitääkin, vai tyydynkö lapsenomaisen avoimeen, vilpittömään ja varmaan jonkun mielestä kovin sympaattiseen sekoilutyyliini?
Suuri lohtuni on ollut muistaa ja huomata, että olen kuin roolihenkilö suoraan Klikkaa mua -sarjasta.
Silloin tilanne ei voi olla kauhean paha.

Ja vielä se viimeinen kysymys:
Onko tällainen tunne ihmisen omassa kontrollissa?
Voinko hengittää ihmisen ulos itsestäni jollakin joogaharjoituksilla, voiko hän lähteä yhtä kevyesti kuin on tullutkin, jos kaikki päättyy niin huonosti kuin aina ennenkin?
Vai olemmeko taas vain niitä jonkun mielipuolisen pelin nappuloita, joista toisille käy hyvin ja toisille huonosti, ja joista ensin mainittuun ainakaan minä en kuulu.
 

Mutta hei, toistaiseksi.
Elossa!  

Ja kliseisten mietelauseiden osio tähän päivään:  
Se on vain elämää. En ole ensimmäinen enkä viimeinen näiden kysymysten edessä oleva, eikä tästä elämästä kuitenkaan kukaan hengissä selviä. Päättää sitten kukin tahollaan, miten haluaa jäljellä olevan ajan kuluttaa.
Ja ennen kaikkea pitäisi osata, jaksaa ja muistaa antaa aikaa, anteeksi ja armoa, sekä itselleen että muille. Elämä ei tule valmiiksi, emmekä me tule valmiiksi.
 




 

Onnea onnea rakkautta rakkautta vaan

Viime päivien ajatuksen aiheeni on ollut se, mistä tunteet oikeastaan tulevat. 
Tarkemmin sanoen se, kuinka paljon omiin tuntemuksiin ja sitä kautta omaan olemiseen voi vaikuttaa, missä määrin erinäiset tunteet ovat ihmisen itse kontrolloitavissa.

Joka tuutista tunkee jatkuvasti kaiken maailman elämänviisastelijoiden saarnaa siitä, kuinka jokaisen pitäisi löytää jokaisesta asiasta aina hyvät puolet, keskittyä iloisiin asioihin ja unohtaa ikävät, hymyillä, olla aina iloinen ja ystävällinen, uskoa ja luottaa tulevaan ja mitä vielä. Sama asia puetaan joka käänteessä erilaisiin sanoihin ja niitä jonkun joskus keksimiä "viisauksia" jaetaan elämässä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa joka päivä, aina yhtä uutena asiana.

Olen aina inhonnut sitä.
Olen ollut omassa elämässäni huomaavinani, että ei se vaan niin mene. 
Helvetillinen, henkeä kuristava ahdistus ei poistu sillä, että väkisin vain vääntää suupieliä ylöspäin ja on koko ajan vain viimeisen päälle positiivinen ( = teennäinen, sillä harvalla ihmisellä jatkuva positiivisuus on luontaista, ainakin minun nähdäkseni).

Olen inhonnut näitä "elämänviisauksia" samalla tavalla kuin olen inhonnut kaikkia muitakin kliseisiä sanontoja.
Olen inhonnut niitä, kuten inhoan ja halveksin kaikkia tarinoita "syövän selättämisestä", "syövästä / muusta vakavasta sairaudesta toipumisesta omalla tahdonvoimalla ja elämänilolla".
En nimittäin vain usko, että yksikään ihminen on koskaan selvinnyt kuolemanvakavasta sairaudesta omasta ansiostaan. Kyllä siinä aina on koko mittava terveydenhoitojärjestelmä ja läheisten tuki taustalla. Ja tuuri. Joku kuolee, kun sattuu osumaan väärän ikkunan alle lumikinoksen pudotessa. Toinen pysyy hengissä vuosikymmeniä luullen koko ajan, että kuolema odottaa seuraavassa aamunkoitteessa.

Uskon toki, että positiivisella ajattelulla on jotain vaikutusta. Kaikella on vaikutusta kaikkeen. Positiivisten asioiden muistaminen on terveellistä, ja niitä on hyvä palauttaa mieleen aina silloin tällöin, jos niitä ei luontaisesti koko ajan muista. Positiivinen ihminen varmaan myös elää negatiivista onnellisempana. Mutta voiko omaan perusluonteeseen vaikuttaa?

Olen lukenut, että positiivisten asioiden muistaminen, kertominen itselle ja vaikka niiden ylös kirjoittaminen lisää positiivisuutta. Olen kokeillut. En ole kokenut mittavia muutoksia mielentilassani.
Olen myös lukenut, että väkisin hymyileminen, silloinkin kun ei yhtään hymyilyttäisi, nostaa mielentilaa. Muka tieteellisesti todistettu. En ole kokenut pätevän minuun.
Olen kokeillut "minä olen hyvä, minä olen hyvä, minä, olen, hyvä" -mantran hokemista, jonka joskus niin ikään kuulin vakuuttavan lopulta omaa mieltä omasta hyvyydestä. En ole ollut vakuuttunut.

Viime viikolla kuitenkin jouduin vähän horjuttamaan vakaumustani.
Alkuviikko oli jostain syystä karmea, ilman mitään syytä. Mikään ei ulkoisesti ollut huonosti tai eri tavalla kuin edellisinäkään viikkoina, mutta jokin mieleni sisällä oli muuttunut perinpohjaisesti. Olin alkanut yhtäkkiä olla huolissani joka ikisestä asiasta. Tuhatkertaisesti verrattuna normaaliin jokapäiväiseen huoleen. Tuhatkertaisesti kaikkien menneiden huolettomien viikkojen edestä. Lietsoin itseni lopulta sellaiseen pelkoon ja ahdinkoon, että tärisin, henkeä kuristi ja itku tuntui joka sekunti olevan yhden henkäyksen päässä.

Sitten tulin sattumalta kuulleeksi yhden biisin.
Sellaisen ihan todella raivostuttavan korvamatobiisin. Siis sellaisen, joka jumiutuu soimaan päähän, eikä lähde sieltä kulumallakaan. Ei millään, vaikka lopulta sen haluaisi hakata vasaralla pois päästään.

Moneen kertaan kertautuva kertosäe kuuluu näin:
"Koska kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vain onnea onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta rakkautta vaan". 
Voitte kuunnella sen tästä. (ÄLKÄÄ LUULKO, että linkitän sen siksi, että se olisi mielestäni musiikillisesti hyvä. Haluan vain pistää korvamatovahingon kiertämään.) 

https://www.youtube.com/watch?v=yaYFdUtYzS0 


Koko seuraavan päivän kuljin hyllyjen välissä ja kirosin päässä soivaa, karmeaa mantraa.
"Kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vaan onnea onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta rakkautta vaaaaaaaaaan....."

 Aivoni olivat käytännöllisesti katsoen tukossa pelkästään tuollaista hirveää vakuuttelumantraa.
Ja kuinka kävikään?
Päivän lopussa huomasin, että biisi ei enää ärsyttänyt yhtään. Eikä mikään enää ahdistanut, enkä enää tärissyt pelosta ja ahdistuksesta.
Huomasin yhtäkkiä kaikki ympärillä olevat onnen ja rakkauden aiheet.
En edelleenkään ollut sitä mieltä, että olisi pelkkää onneaonneaonneaonnearakkauttarakkauttarakkauttavaaaaaan, mutta huomasin, että on niitä kuitenkin jossain.

Onnea. Ja rakkautta.
Seuraava ajatuksen aiheeni on siis: Ovatko rakkauden, ihastumisen ja / tai jo aiemminkin pohditun fanituksen tunteet ihmisen kontrollissa?
Onko se "Jokaiselle tässä maailmassa on olemassa Se Oikea" -sanonta jotakin samankaltaista, kuin usko kuolemanjälkeiseen, täysin oikeudenmukaiseen ja onnelliseen, ikuiseen elämään? Jotakin, jonka joku on jo aikojen alussa keksinyt lohduttaakseen kuolevia ja rakkaudessa pettyneitä. Samalla tavalla mysteerinen joko tai -arvoitus, johon optimistit uskovat, pessimistit eivät.
Onko jokaiselle olemassa Se Oikea, onko ylipäätään jokaiselle olemassa ketään?

Vai onko enemmän niin, että tunne voi periaatteessa osua ja heijastua kehen tahansa.
Että kun ihminen kaipaa sitä tunnetta ja on siihen valmis ja kenties jopa kipeästi tarvitsee sitä tunnetta, ja kun päähän on tarpeeksi kauas aikaa jumiutunut jonkun hokema siitä, että on vain onnea onnea onnea rakkautta rakkautta vaan, niin tunne sitten tulee ja osuu siihen, joka sattuu olemaan saatavilla.

Ja kun sitä sitten alkaa ajatella, niin yhtäkkiä se saatavilla oleva alkaa näyttää ja tuntua paljon viehättävämmältä kuin on koskaan ennen ajatellut. 

Ja kenties se toinen on samaan aikaan saman tunteen tarpeessa ja vastaa siihen.
Tai mahdollisesti sen toisen saa vastaamaan niillä alitajuntaan vaikuttavilla peilisoluilla, joita ihmisillä on.

Miten muuten voi olla selitettävissä, että maailmassa on niin paljon toisensa, Sen Oikean löytäneitä, ja niitä, jotka ovat löytäneet monta oikeaa, ja sitten niitä, joille ei riitä tai kelpaa kukaan?

Loppukaneetiksi: on yksi niin ikään korvamatona radiossa soinut elämänviisaus, jonka haluaisin tatuoida aivoihini ja mieleeni.
"Mitä huominen ottaa, antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa."

Niin. Sanotaan, että älä siirrä huomiselle mitään minkä voit tehdä jo tänään. Sen sanonnan vastinparina pitäisi aina muistaa, ettei sieltä huomiseltakaan saa, voi eikä kannata siirtää tälle päivälle mitään, mikä ei tälle päivälle kuulu.