Tulkoon vappu

Vappuaattoni alkoi tänä vuonna saksan tentillä kello kahdeksalta aamulla. Saa nähdä miten se jatkuu. Alku ainakin oli ihan kiva, sillä mähän tykkään saksan kielestä. On tosin vaikea sanoa, miten tentti meni, sillä mielestäni se tuntui vaikealta, vaikka kuinka olin lukenut ja harjoitellut. Saas nähdä.

Vaikka joku sellainen legenda tuntuu elävän, että "vappu on opiskelijan joulu", niin mun täytyy valitettavasti todeta, että en ole mikään vappuihminen. Vappu on kyllä mielestäni ihan mukava juhla, mutta ei kaiken sen hypetyksen arvoinen. Siihen vaikuttaa ehkä eniten se, että minä en vain ymmärrä suomalaista alkoholikulttuuria.

En ymmärrä sitä, että aina silloin, kun on tarkoitus pitää hauskaa porukalla juhlan kunniaksi, kuten vappuna, juhannuksena, synttäreinä yms. niin alkoholilla on niin valtava rooli. En ymmärrä sitä, että tunnutaan oikein kilpailevan siitä, kuka juo eniten, kuka juo vahvinta ja kuka on huonoimmassa kunnossa. Se on pääpuheenaihe kauan ennen juhlia ja kauan juhlien jälkeen. Se on tavoite, ja jokainen, joka sitä ei tavoittele, on tylsä tai nyhverö.
Juon itse alkoholia suhteellisen harvoin ja suhteellisen pieninä annoksina. Olen kuitenkin elämäni aikana juonut myös liikaa joinakin kertoina, ja mun mielestä siinä ei ole ollut koskaan mitään hienoa, ei mitään tavoittelemisen arvoista.
En halua moralisoida ketään ihmistä, jonka mielestä juominen on paras tapa juhlia. Jos jonkun (ja ilmeisesti aika monen) mielestä oikeasti on kivaa vetää kännit, oksentaa seuraavana päivänä puolet elimistöstään ulos ja olla muistamatta mitään, mitä edellisenä iltana on toilaillut, niin olkoon ihan rauhassa mun puolestani. Ihmiset saavat pitää hauskaa ihan miten haluavat.
Mutta mä en ymmärrä sitä kulttuuria, että varsinkin opiskelijoiden mielestä varsinkin tällaisina vappuina ynnä muina juhlapäivinä jotenkin pitäisi olla kaikkien mielestä helvetin hienoa juhlia, synonyymi sanalle olla järkyttävässä kunnossa. Ja jos on tällanen opiskelija kuin minä, jonka mielestä se nyt ei ole niin tosi hienoa ja tavoiteltavaa, niin sit mussa on jotain vikaa.
Ugh, olen puhunut.

Lapsena tykkäsin vapusta. Muistan, kuinka olen ihan pienenä, alle kouluikäisenä osallistunut kaksi kertaa vappunaamiaisiin. Ensimmäisellä kerralla, viisivuotiaana, pukeuduin prinsessaksi. En muista, mitä mulla oli päälläni, mutta muistan, että meille hankittiin kasvovärit, ja naamiaispäivän aamuna isäni meikkasi mut niillä kasvoväreillä, koska äiti ei ollut kotona. Mielestäni olin tosi kaunis. Muistan, että samoissa naamiaisissa eräs silloinen ystäväni oli myös pukeutunut prinsessaksi ja meille tuli siitä riita. Olimme molemmat sitä mieltä, että se toinen ei ole oikeanlainen prinsessa, ja että vain minä itse olen oikeannäköinen ja kaunis prinsessa. Se oli toistaiseksi ensimmäinen ja viimeinen elämäni kerta, jona olen ollut sitä mieltä, että olen paljon kauniimpi kuin joku toinen tyttö, ja vielä kehdannut sanoa sen ääneen ja ruveta riitelemään siitä. Muistan, kuinka olin vakaasti sitä mieltä, että minä olin tosi kaunis prinsessa ja se toinen oli ruma, ja sitten me riitelimme siitä verisesti.
Hienoa sentään, että mullakin on joskus ollut itsetunto kohdillaan.

Toisena vuonna, kuusivuotiaana, pukeuduin karhuksi, koska serkullani oli sellainen nallekarhupuku ja lainasimme sitä. Se puku ei muistaakseni aiheuttanut mitään riitaa eikä kellään muulla ollut samanlaista.

Toinen ihana lapsuusmuistoni vapusta liittyy ilmapalloihin. Muistan elävästi, kuinka iloinen olin, kun sain vappuna sellaisen ison ilmapallon. Mulla oli ainakin parina vuonna sellainen punainen, sydämen muotoinen ilmapallo, jossa oli 101 Dalmatialaista -kuva. Leikin niillä ilmapalloilla ainakin pari viikkoa vielä vapun jälkeenkin, niin kauan kuin niissä vain riitti ilmaa.
Ostaisin sellaisen ison ilmapallon itselleni edelleen joka vuosi, elleivät ne olisi niin kalliita. Parina viime vuotena olen nähnyt jossakin sellaisen minttulikööripulloilmapallon. Olen ajatellut, että se on ihan kuin mulle tehty, mutta en ole raaskinut ostaa sitä, eikä kukaan muu ole suostunut ostamaan sitä mulle, vaikka olen yrittänyt kinuta.
Sellaisia pusseissa myytäviä pienempiä ilmapalloja olen kyllä ostanut ja puhaltanut ja leikkinyt niillä, ne ovat kivoja.
Viime vuonna ostin itselleni sellaisen jutun, jolla voi puhallella saippuakuplia, ja sellaisen aion ostaa tänäkin vuonna. Saippuakuplat. <3
Serpentiineistä en niin välitä.

Tänään siis ehkä ylioppilaslakki päähän ja saippuakuplia puhaltelemaan!

P.S. Sitäkään en kyllä oikein ymmärrä, miksi vappu on muka ylioppilaiden juhla. Työväen juhlahan se on, eikä ylioppilaiden. What the f *ck?!!!

P.P.S. Vielä toukokuun ensimmäisellä viikolla minulle saa esittää kysymyksiä! Kyselkää kommenttiosiossa tai jotain muuta kautta, ihan mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa! Jee.

Synttärijuhlinnat

Synttäreistäni tuli kuin tulikin lopulta mahtavat, vaikka aluksi näytti vähän huonolta.

Synttäripäivän jälkeisenä aamuna lähdimme nykyiseen kotikaupunkiimme ja pääsin näyttämään asuntoani veljelleni ja hänen lapsilleen. He eivät olleet vielä nähneet sitä, ja musta oli kiva, että tulivat käymään. Sitten veljeni lapset matkasivat isovanhempiensa kanssa takaisin, ja minä jäin veljeni kanssa kahdestaan kotikaupunkiini.

Eräs ystäväni tuli käymään ja toi minulle synttärilahjansa, mielenkiintoisen oloisen kirjan, jota en ole vielä lukenut, aivan ihanalla omistuskirjoituksella varustettuna. En ollut nähnyt ystävääni niin pitkään aikaan, että tuntui hienolta vihdoin nähdä.

Sitten menimme veljeni kanssa syömään, koska olihan siinä jo hirvittävä nälkä. Olimme päättäneet mennä italialaiseen ravintolaan, sillä Italiahan on ruokavalionsa puolesta ihan mun henkinen kotimaa. Jouduimme etsimään jonkin aikaa, että löysimme täällä sijaitsevan italialaisen ravintolan, sillä minä en ole ikinä käynyt siellä, enkä tiennyt, missä se on, ja se oli kai muuttanut pariin kertaan. Ja lopulta se ei kyllä edes ollut italialainen, vaan välimerellinen, italialais-kreikkalainen. Mut ei se haittaa, kreikkalainenkin ruokavalio sopii mulle paremmin kuin hyvin.

Tuntui hauskalta sen pienessä keskustassa loputtomalta tuntuneen harhailun jälkeen astua sisään hienoon ravintolaan, jossa olimme sillä hetkellä ainoat asiakkaat. Sanoin veljelleni jo siinä vaiheessa, että me olemme kuin jotkut komedian hahmot.

Olin varautunut syömään jotain pastaa, koska se nyt vain on sellaista ruokaa, johon mä en kyllästy ikinä. No, siellä ruokalistalla ei yllättäin ollutkaan ainuttakaan pastavaihtoehtoa, joten päädyimme ottamaan sellaiset lautaset. Minä otin Rhodos-lautasen, veljeni otti jonkun toisen lautasen, en muista sen nimeä. Mulla oli siinä lautasella kanaa, juustoa ja salaattia ja veljelläni muuten sama, mutta kanan tilalla kalkkunaa. Ei ehkä kuulosta kovin täyttävältä annokselta, mutta uskokaa tai älkää, siitä tuli ihan hyvä ähky, ja ruoka oli todella hyvää ja varmaan terveellistäkin.

Jälkiruuaksi otin Talon erikoisen tuplasuklaakakun, koska mulla ei ollut synttärikakkua. Se sai sitten toimia mun synttärikakkuna, ja hyvin se siinä tehtävässä onnistui. Siinä oli aivan riittävästi suklaata ja jotain keksiä välissä, joten paloja oli vähän vaikea saada irti lusikalla, mutta voi taivas miten hyvää se oli.
Lopuksi joimme vielä kahvit ja sitten lähdimme.

Kävimme kaupassa hakemassa juotavaa ja menimme sitten asunnolleni valmistautumaan karting-ajeluun.
Aivan totta, minä kävin ajamassa kartingia.

Joskus 11-vuotiaana luin yhdestä lasten- ja nuortenlehdestä karting-harrastuksesta ja siitä lähtien olen halunnut päästä kokeilemaan sitä. Se on tosi omituista, sillä mistään muusta ajamisjutusta en ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut. Mulla on traumaattisia kokemuksia huvipuistojen törmäilyautoista, joilla ihan jokainen polvenkorkuinenkin ajeli kuin ei mitään, ja mä en vain ikinä oppinut. Auton ratissa olen ihan täysi katastrofi, mikäli se ei ole vielä tullut selväksi. Pyörää osaan jotenkuten ajaa, mutta sen opetteleminen on ollut todella tuskan takana. Pari vuotta sitten mut pakotettiin kokeilemaan päältä ajettavaa ruohonleikkuria, ja se olis kyllä ollut ihan sopivaa materiaalia Hauskoihin kotivideoihin.
Toisin sanoen, mitään muuta en osaa, en halua enkä ole koskaan ollut kiinnostunut ajamaan. Vain karting on poikkeus. Siitä olen elätellyt toiveita yli kymmenen vuotta, kaikista näistä traumoistani huolimatta.
Kun perjantai-iltana pohdimme, mitä tekisimme, jostain tuli kuin tulikin puheeksi karting ja päätimme, että sitä lähdemme kokeilemaan. Olin tosi innoissani, kuten kuvitella saattaa.

Mua jännitti se karting-ajaminen ihan liikaa, kuten nyt kaikki aina jännittää. Lisäksi olin varma, etten mä kuitenkaan osaa, kuten en ole koskaan osannut yhtään mitään, mitä pitää ajaa. Ajattelin, ettei siitä tule muuta kuin kylmä hiki selässä mokailua ja ahdistusta, mutta silti halusin päästä kokeilemaan.

Jännitys ja suoranainen kauhistus vain lisääntyi, kun ennen omaa ajovuoroani katselin radan reunalla, miten kaikki muut kurvailivat siellä taidokkaasti ja hienosti, eikä kellekään sattunut mitään noloa, vaikka ne kaahasivat siellä ihan sata lasissa. Veljeni sanoi minulle, että niistä tuskin kukaan on siellä ensimmäistä kertaa, mutta että jokaisella on ensimmäinen kerta siellä, eikä kukaan ensimmäisellä kerralla aja tuolla tavalla. Eikä kuulemma ketään kiinnosta, vaikka mä siellä ajaisin miten hiljaa ja vaikka törmäisin seinään joka mutkassa. Ei ketään kiinnosta muu kuin oma ajonsa ja sillä hyvä.
Päätin yrittää uskoa siihen.

Se oli tosi tosi tosi kivaa.
Mulla ei ollut mitään ongelmia.
Aluksi ajoin aika hitaasti, paljon hitaammin kuin kukaan muu, jotta sain siihen tuntumaa. Pikkuhiljaa painoin enemmän ja enemmän kaasua. Ihan täysiä en uskaltanut ajaa, mutta ajoin kuitenkin paljon kovempaa, kuin olin etukäteen kuvitellut uskaltavani ajaa. Siinä ajaessani sain jonkinlaisen rauhan sielulleni: ajattelin, että nyt on ihan kaikki mun autokoulu- ja ajotraumat hyvitetty. Tätä mä olen kaivannut joka ikisenä kertana, kun olen mokaillut auton ratissa. Tämä on sellaista ajamista, jossa mä voin pärjätä ja olla hyvä, tämä, mitä niin kauan olen halunnut kokeilla. Jokin sisälläni loksahti kerrankin kohdalleen. Tiesin, että siinä oli sellainen mun laji, se ainut ja oikea ajamisen muoto, joka sopi mulle. Olisinpa vain päässyt kokeilemaan sitä joskus aikaisemmin, vaikka ennen autokoulua.

Koko ajan, siinä nautinnon keskellä, mulla oli myös tosi outo olo. En voinut käsittää, että mä olen siinä ajamassa kartingia, ja että mä ihan oikeasti pidän siitä. Että minä olen se, joka tässä painaa kaasua ja ajaa täysillä mutkaista tietä, ja vielä on onnellinen niin tehdessään. Koko ajan jokin sisälläni sanoi, että ei mun kuulu tykätä tällaisesta. Enhän mä ole ikinä tykännyt mistään ajamisesta, olen aina vihannut ja inhonnut ihan kaikkia ajettavia vempeleitä, ei mun vain kuulu nauttia tästä.

Mutta niin se vain oli. Tykkäsin.
Ehkä siksi, että kerrankin sai ihan rauhassa ajaa kovaa ja tehdä kuinka äkkinäisiä käännöksiä tahansa, eikä se auto vain lähtenyt käsistä, kuten henkilöauto lähtee. Ehkä myös se, että oli vain kaksi poljinta, kaasu ja jarru, ja sitten ratti ja rata, ei mitään muuta, mitä olisi pitänyt osata hallinnoida ja miettiä. Tarpeeksi yksinkertaista minulle.

Ehkä musta olis vaan pitänyt tulla formulakuski, eikä mitään muuta. Ei yrittää mitään tavallisten ihmisten autoja siinä välissä. Turhuutta.

Kartingin jälkeen jatkoimme iltaa viihtyisästi juoden ja jutellen, terasseilla ja puistoissa. Toinenkin veljeni liittyi seuraan illasta, ja myöhemmin myös pari kaveriani. Päälläni oli ensimmäistä kertaa uusi, hieno mekko ja vähän aikaa olin taas iloinen. Sen illan ajan olin iloinen ja onnellinen ja tunsin kuuluvani siihen joukkoon. Veljien kanssa on kuin jokin sellainen pala loksahtaisi kohdalleen, joka yleensä vain etsii ja etsii löytämättä.

En tänään kirjoittele tän enempää, sillä mulla ei ole yhtään fiilistä.
Mutta toivottavasti saitte tästä edes jotain irti.

Kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä.

Moro.
Taas on vuorossa tällanen tavallinen avautumis / hölötyspäivitys siitä, millainen päiväni oli. Ei siis mitään hienoa eikä syvällistä, jos nyt sellasta on koskaan.

Mullahan siis oli / on tänään syntymäpäivä. Eilen olin vielä 22-vuotias, nyt olen jo 23-vuotias. Ei tunnu mitenkään erilaiselta. Paitsi tietysti aika karseelta, kun alkaa ajatella sitä asiaa, miten vuodet vaan vilistää silmissä, eikä elämästä tunnu tulevan yhtään helpompaa ikinä. Mut parempi kun ei ajattele.

Tänä aamuna ajatukseni taas olivat niin painavia, että en tahtonut jaksaa nousta sängystä. Makoilin vain peiton alla, halusin piiloutua sinne ja ajattelin, että voi helvetti tätä elämää. En tiedä käykö muillekin niin, että kun ensin illalla kieltää itseään tiukasti olemaan ajattelematta jotakin asiaa, niin aamulla se ihan pyytämättä lävähtää naamalle ensimmäisenä. Oikein tervetulotoivotuksena uuteen päivään. Mulle käy niin usein. Ja niin kävi tänäkin aamuna.

Onneksi oli koira, joka tuli ystävällisesti tervehtimään ja kyöhnäämään mua vasten ensi töikseen. Ihan kuin olisi onnitellut puolestaan. Sen ansiosta jaksoin raahautua ylös.

Käytin koiran ulkona ja söin aamupalan. Sitten me imuroitiin koko talo, ja mentiin taas ulos lukemaan saksan tenttiin. Tänään opettelimme adjektiivin taivutusta.

Äiti tuli ajoissa kotiin ja syötiin. Sitten mun veli lapsineen tuli käymään. Kummityttöni oli tehnyt mulle ihanan kortin. <3

Huomenna menemme varmaan oikein juhlistamaan vanhenemistani. Toivottavasti sitten olen ihan kunnolla iloinen. Nyt olen ollut iloinen vain hetkittäin ja suurimman osan aikaa on tuntunut siltä, kuin elimistö vain painaisi ihan liikaa, että sitä jaksaisi kantaa. Henkitorvi rutistuu, kuten sanoin eräälle ystävälle tossa päivänä eräänä. Ahdistaa niin, että on vaikea hengittää.

Mutta tällasta tänään. Palataan toivottavasti iloisemmissa tunnelmissa joskus.

P.S. Venytän todennäköisesti vähän sitä kyselyn deadlinea, eli vielä toukokuun ensimmäisellä viikolla saa esittää kysymyksiä minulle! Edelleen saa kysyä miten suurta tai pientä asiaa tahansa ja kysymyksen voi esittää täällä blogin kommenteissa, kasvotusten tai ihan mitä kanavaa ikinä haluaa käyttää. Omistan sitten toukokuun alussa yhden postauksen kysymyksille ja vastauksille.

Nurinkurinen päiväni.

Mulla on taas tänään ollut omituisen levoton ja paniikillinen olo.
En ole tiennyt, olisinko tosi iloinen vai ihan helvetin ahdistunut.
Oon ollut sitten vähän molempia, sekunnin vaihdoksina toisesta toiseen.

Kaikki alkoi mennä väärin aamusta alkaen. Tai ei väärin, vaan nurinkurisesti.
Mä tarvitsen aamukahvia, jotta päivä lähtisi käyntiin.
Tänä aamuna jouduin loikkaamaan sängystä ylös, kiskomaan jotkut random-vaatteet, verkkarit ja jonkun löysän T-paidan päälleni ja kiskaisemaan hiukset nutturalle turbovauhtia, ihan epäinhimillisellä tahdilla ensi töikseni. Hyvä kun sitäkään vertaa ehdin, kun jo tultiin ovelle kolkuttamaan ja mun piti käydä vastaanottamassa kotiini mies, joka tuli sörkkimään takkaa ja puuhellaa ja savupiippua ja niin edespäin.
Nuohooja toisin sanoen. Yritin järjestää tässä teille vähän arvausleikkiä.
Sillä aikaa, kun se teki näitä kaikkia edellämainittuja juttuja, mun piti puristaa sylissäni vinkuvaa, rimpuilevaa, kitisevää ja haukkuvaa koiraa, joka on vähän ylisosiaalinen.
Ja vastailla kysymyksiin siitä, miksen oo koulussa ja mikä musta tulee. No haloo, ehkä siksi että olen täällä avaamassa ovea sinulle, kun kukaan muu ei ole täällä ja höösäämässä tän koiran kanssa, kun sitäkään ei kukaan muu nyt tee. Ja että en tiiä mikä musta tulee. Ei varmaan mitään tällä menolla.

Kun se lähti, pesin vasta hampaat (ihan kamalaa, että puhuin ihmisen kanssa aamulla ilman, että olin pessyt hampaitani) ja sit lähdin käyttämään koiran ulkona. Ja vasta sen jälkeen sain aamukahvia, jolloin se oli jo auttamatta myöhäistä. Kun kaikki lähtee menemään väärin, niin menee.

Sitten mulle soitettiin kesätöihin liittyvä puhelu ja ehdin jo innostua ja ajatella, että tästä se nyt lähtee se nousukiito, ja olla ihan kannat katossa varmaan puoli tuntia, kunnes tuli taas todellisuus. Ei se asia sit ollutkaan ihan niin riemunkirjavasti, kuin olin luullut.

Tämän jälkeen alkoi angstaus ja sitten pakotin itseni syömään, koska en ollut syönyt vielä mitään. Sit yritin koko päivän tehdä kaikkea, mitä olis pitänyt, eikä mikään oikein onnistunut tai ei muuten vaan jotenkin lähtenyt liikkeelle, ja kaikki oli ihan kamalaa.
Sitten puhuin yllättäin yhden pitkän facebook-chat-keskustelun, ja siinä keskustelusssa käytiin noin puolessa tunnissa läpi ehkä koko mun tämänhetkinen elämä kaikkine moninaisine ongelmineen. No okei, en nyt ihan kaikkia ongelmiani saarnannut, mutta aika paljon kuitenkin. Eli näppis nakutti aika vauhtia ja voi sitä kanssaihmisraukkaa, mutta itepähän aloitti keskustelun mun kanssa. Sellasta se on sit.
Keskustelimme mm. siitä, minkälainen miehen pitää olla. Siis minun tulevan mieheni.
Tässä on vaatimaton kriteerilistani:
1. Pitää olla mua pidempi. (Ei liene vaikea tehtävä?)
2. Pitää jaksaa nostaa mut. (Ehkä vähän vaikeampi täyttää?)
3. Pitää olla vähän tasaisempi ja järkevämpi kuin minä. Mut ei mikään ihan kuiva insinööri tai muu sellanen kuitenkaan.
4. Pitää osata lukea karttaa, koska mä en osaa.
5. Pitää osata ehkä hoitaa sosiaaliset kontaktit vähän mua näppärämmin, ellei halua erakoitua täysin mun armoille.
6. Pitää tykätä koirista.

Sellasta. Kai mä tolla listalla voin jo hakeutua uuden suosikkiohjelmani ja suosikkinäyttelijäni ja suosikkiroolihahmoni esimerkin mukaisesti nettideittailemaan. Itseäni voisin markkinoida yhtä hienosti, kuin täällä blogissakin, vaikka tällaisella myyntipuheella:
Olen kamala ihminen, eikä mun kanssa ole helppoa olla eikä elää. Tasaiset jaksot eivät kuulu tunne-elämääni. Ärtymyskynnykseni on matala ja ulottuu äärettömyyksiin ja sen yli. Minun kanssani saa varautua siihen, että asunto pöllyää koirankarvoja ja kylpyhuone (plus kaikki muut huoneet) täyttyvät tuoksuista ja erilaisista voidepurkeista, joita hamstraan Body Shopista. Se puoli kotia, joka ei täyty erilaisista tuoksupurtiloista, pursuaa kirjoja. Olen neuroottinen hullu, joka kehittää itselleen sekunnissa kriisin ihan mistä tahansa. Kehut minua miten paljon hyvänsä, en ota kehuja vastaan, vaan tulkitsen ne piilovittuiluksi. Odotan aina pahinta tapahtuvaksi ja näen kaiken mustien lasien läpi. Kanssani ei myöskään ole helppoa lähteä mihinkään, sillä puoli tuntia ylimääräistä aikaa menee sen tarkisteluun, että kahvinkeitin ei varmasti ole päällä, eikä mikään muukaan mahdollisesti tulipalon aiheuttava. En osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa, todennäköisesti en sinunkaan kanssasi, joka tätä luet, joten säästä itsesi olemalla vastaamatta tähän ilmoitukseen.

Ja sithän se ongelma oikeastaan on ratkaistu.
Ainut hetki, jona olin tänään rauhallinen, oli juoksulenkillä. Jalat vaativat päästä juoksemaan siinä levottomuudessa.
Ainut mitä katson saaneeni ihan kunnolla aikaiseksi, oli saksan tenttiin lukeminen. Otin itseäni niskasta kiinni ja opettelin vihdoin ihan kunnolla ne hiton datiivit ja akkusatiivit ynnä muut. Nyt on koko rimpsu hallussa: an, auf, hinter, in, neben uber unter vor zwischen, ja kaikki se sälä, mitä niiden kanssa pitää osata ja muistaa. Ensi viikolla iloisin mielin tenttimään.

Muusta ei oikein sit tahtonut tulla mitään. Odotin koko illan "Klikkaa mua" -ohjelman alkamista ja kun se alkoi, se meni ohi liian nopeasti ja sen jälkeen taas ahdistuneena mietin, mitä tekisin ja mitä ylipäätään elämälläni teen.

Tällanen sekavuuspäivitys tällä kertaa.

Päivä kirjalle

Että hyvää kirjan ja ruusun päivää vaan itse kullekin säädylle!
Tänään on William Shakespearen ja Miguel de Cervantesin kuolinpäivä. Jälkimmäiseltä olen lukenut yhden teoksen ja ensin mainitulta kolme.
Tämän kirjallisuushistoriallisesti merkittävän ja kirjallisuudelle muutenkin pyhitetyn päivän kunniaksi ajattelin puhua taas vähän kirjoista.

 Kuten olen jo aiemminkin todennut, mielestäni ei ole olemassa kirjoja, mitä jokaisen pitäisi lukea. En ole myöskään sitä mieltä, että olisi joitakin tiettyjä kirjoja, joita pitäisi olla lukenut, koska on hienoa olla lukenut ne tai on häpeä jos ei ole lukenut niitä. Suoraan sanoen mua todella inhottaa sellainen ajatustapa. Sellaisia ihmisiä kuunnellessa tuntuu, kun kirjallisuudelta riistettäisiin arvo.

Itse luen aika tavalla sitä mitä tykkään, mikä kiinnostaa, ja sitten sitä, mikä opiskelujen vuoksi on pakollista tai suotavaa.
Saan harvoin luettavakseni heti mitään Finlandia-voittajia tai muita pinnalla olevia kirjoja, joista kaikki juuri sillä hetkellä puhuvat. Se ei johdu pelkästään siitä, että en olisi kiinnostunut lukemaan niitä. On toki sellaisiakin "trendikirjoja", jotka mua eivät kiinnosta ja joita en siksi lue, mutta usein nuo ns. muodissa olevat kirjat kuitenkin kiinnostavat. Suurin syy siihen, miksi en koskaan ole ensimmäisten joukossa lukemassa uutuuskirjoja, on ainoastaan se, että mulla ei ole niihin varaa.

Viime jouluna taisin elämäni ensimmäistä kertaa olla lukemassa sellaista kirjaa, jota kaikki muutkin lukivat, ja jota ikään kuin "kuului" lukea. Sellaista "Mitä Suomi lukee?" -listan kärkikirjaa. Se oli Tieto Finlandia -voittaja, Ville Kivimäen Murtuneet mielet, jonka bongasin Suomalaisen Kirjakaupan uutiskirjeestä joulun alla, pistin joululahjalistalle ja riemukseni toive toteutui.
Muulloin olen aina lukemassa moisia kohukirjoja vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kun kohu on jo laantunut.
Finlandia-voittaja, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on luettavanani nyt, siksi että se sattui olemaan yliopiston kirjastolla. En varannut sitä enkä etsinyt sitä, menin vain ennen pääsiäislomaa tuttuun tapaan paniikkihamstraamaan yliopiston kirjaston kirjahyllyä, reaktio, jonka pyhät ja kirjaston kiinniolo aina aikaansaavat minussa,  ja kas mikä siellä olikaan. Oikein pelästyin. Ja ihan normaalilla lainausajalla vieläpä, ei millään "SEITSEMÄN PÄIVÄÄ SAAT PITÄÄ JA SITTEN PALAUTAT HETI" -kansilehdellä.
En vielä tiedä, mitä olisin mieltä tuosta kirjasta.

Viime keväänä näihin aikoihin löysin niin ikään yliopiston kirjastolta edellisen vuoden Finlandia-voittajan, Ulla-Lena Lundbergin Jään. Sen voitosta oli kulunut jo kuukausia, kun ensimmäistä kertaa selasin sitä kirjakaupassa ja totesin, että se voisi olla hyväkin. Vähän sen jälkeen menin aikaa tappaakseni ihan läpällä tarkistamaan yliopiston kirjaston hyllystä, olisiko se siellä, tai olisiko edes joku muu saman kirjailijan teos.
Ja oli, ihan tosta noin vaan, ihan vapaana ja varaamattomana. Se oli viime vuoden vappulukemiseni.

Vuoden 2010 Finlandia-voittajan, Mikko Rimmisen Nenäpäivän luin viime kesänä. Löysin Mikko Rimmisen kirjat opiskelujen kautta. Sofi Oksasen Puhdistuksen käsiinsaamisessakin meni kaksi vuotta ja oikeastaan luin sen vasta aloitettuani opinnot nykyisessä opiskelupaikassani ja niin ollen saatuani päähäni, että pitäis olla vähän perillä siitä, mitä muut lukevat. Muutenkin vasta opintojen myötä olen kunnolla siirtynyt aikuisten kaunokirjallisuuteen.

Finlandia Junior -voittajia ja -ehdokkaita olen lapsena lukenut jonkun verran sattumalta, kun niitä on kirjastosta löytynyt. Mua hämmentää nyt jälkikäteen Finlandia Junior-voittajia katsellessa se, että jokainen niistä lastenkirjoista, jotka ovat aikanaan voittaneet ja jotka olen itse lapsena lukenut lukemisen halusta, en siksi, että kirja kuuluu lukea, jokainen niistä lukemistani kirjoista on jättänyt mulle huonon muiston. Tai sellaisen, että lukihan sen, mutta ei se kyllä mikään ihmeellinen ollut. Ilmeisesti aikuiset ovat päättäneet, että se kirja on hyvä, mutta itse olen lapsena valinnut parhaiksi kirjoiksi jotain ihan muuta, joitain sellaisia, joita ei ole palkittu eikä edes nostettu esiin. Jotka vain ovat siellä kirjaston hyllyjen perukoilla.

Ja mistä tulee aikuistenkirjallisuuteen sellainen arvoasetelma, että esim. sodasta ja muista kansakuntamme traumoista ynnä muusta julmuudesta kertova kirja on jotenkin hienompi, parempi ja arvokkaampi kuin vaikkapa kahden ihmisen keskinäiseen suhteeseen keskittyvä, humoristinen ja kevytlukuinen kirja? Kuka lopulta määrittelee sen, mikä on arvokasta ja mistä syntyy erityisesti kirjan arvokkuus lukijalleen? Kuka sanoo, että viihteellisyys ja keveys ei ole arvokasta, mutta se sen sijaan on, että lukijalle tulee paha olo ja huono omatunto ja syyllisyys ja tuska ja jonkinlainen ylevyydentunteeksi kutsuttava hippunen siitä, että kyllä ovat ihmiset kärsineet ennen minuakin. 

Joten, mitä voi päätellä kaiken summana tästä?
Ei se palkinto tai edes ehdokkuus tee kirjasta kohdelukijalleen mitenkään sen arvokkaampaa kuin palkitsematta tai ehdokkuutta vaille jäänyt.
Eli, älkää kukaan lukeko mitään siksi, että kuuluu lukea.
Lukekaa vain, jos haluatte. 

P.S. Tää on ehkä yksi syy, miksi en halua opettajaksi. Mitä siitä tulis, jos luokan vallankahvassa olis opettaja joka sanois lapsille noin.
Kamalaa. 

P.P.S. Vielä voi kysellä! KYSELKÄÄ! Deadlineen on viikon verran aikaa!

Toiseus

Oletko koskaan toivonut, että olisit joku toinen?

Minä olen. Monta kertaa.
Joskus ala-asteikäisenä keskustelin jatkuvasti erään ystäväni kanssa siitä, keitä haluaisimme olla. Olisimme mielellämme vaihtaneet paikkaa milloin kenenkin luokkatoverimme kanssa, milloin mistäkin syystä. Pohdimme yhdessä, mitä jollakin toisella on sellaista, mitä meillä ei ole ja mitä haluaisimme. Ja toisaalta, mitä siltä toiselta puuttuu, sellaista, minkä kuitenkin itse haluaisi pitää.
Ne syyt olivat silloin yleensä sellaisia, että jollakin oli joku lemmikkieläin, jollaisen olisi itsekin halunnut. Olisimme muun muassa halunneet kokeilla elämää eräänä luokallamme olevana tyttönä, jolla oli kotonaan hevosia, kissoja ja koiria. Itse haaveilin myös joskus vaihtumisesta joksikin sellaiseksi luokkani oppilaaksi, joka pärjäsi koulussa minua paremmin. Ajattelin, miten ihanaa elämä varmasti on, kun  osaa ja ymmärtää heti kaiken ja saa opettajalta kehuja, toisin kuin minä.
Joskus pahoina päivinä saatoin vain toivoa kipeästi, että yhtäkkiä muuttuisin joksikin toiseksi.

Ala-asteen jälkeen en ole oikeastaan halunnut olla kukaan toinen. Olen oppinut, että sellaista ei kannata haluta, koska ikinä ei tiedä, millaista sen toisen henkilön elämä oikeasti on. Ei jonkun lemmikkieläimen tai jonkun muun sellaisen syyn takia kannata luulla, että sen henkilön elämä on kaikilta osin täydellistä tai edes niin hyvää, että sitä kannattaisi kadehtia. Ja loppujen lopuksi onhan aina kuitenkin hyvä olla oma itsensä, sillä eihän minua muuten olisi, ja mitä maailma sitten menettäisikään.

Sen sijaan tilalle on tullut vuorotellen voimistuvaa ja heikkenevää halua olla toisenlainen. Ei toinen ihminen, mutta vähän toisen kaltainen. Joltakin ihmiseltä haluaisin jonkun ominaisuuden ja joltakulta toiselta toisen, mutta kenenkään kanssa en ole valmis tekemään täyttä vaihtokauppaa.

Viimeisin tällainen henkilö oli Klikkaa mua -TV-ohjelman Ella, jota Minttu Mustakallio näyttelee.
Tämä oli maininnan arvoinen esimerkki siksi, että kiinnitän todella harvoin huomiota yksittäiseen näyttelijään tai hahmoon, ellei näyttelijäntyö sitten ole poikkeuksellisen huonoa. En fanita ketään miesnäyttelijää eikä mulla muutenkaan ole yhtään ketään, jonka voisin nimetä suosikkinäyttelijäkseni tai edes kadehdittavaksi fiktiiviseksi hahmoksi.
Klikkaa mua -TV-ohjelman päähenkilö kuitenkin nostatti minulle saman kateuden kaltaisen tunteen, joka oli tuttu vuosien takaa, mutta jonka tuntemisesta on jo kauan. Olisinpa edes vähän samanlainen kuin tuo.
Ehkä siksi, että tuolla Ella-hahmolla oli ainakin yksi keskeinen, yhteinen ominaisuus kanssani, mutta muuten hänen persoonansa oli täysin erilainen kuin minun.
Me molemmat olemme tunteellisia. Välillä liikaakin.
Ella osaa tuoda sen esiin vahvuutena, minä en. Ella on sellainen vauhdikas ja temperamenttinen persoona, joka ei jäädy, vaikka tulisi minkälainen tilanne.
Minä käännän jokaisen tuskallisen ja voimakkaan tunteen itsesyytökseksi ja käperryn itseeni. Olen loppujen lopuksi aina näkymätön ja jotenkin turha, vähän niin kuin palapelin pala, joka ei vain sovi mihinkään.

Tänään mulla ei ole mitään muuta toivetta, kuin saada olla joku toinen. Edes vähän aikaa.
Joku muu kuin tällainen, josta ei ole mihinkään, vaikka miten yrittäisi.
Joku, jonka elimistöä ei puserra tällainen helvetillinen kipu.

Keskellä turvatonta maailmaa

Eilen kävin erään lapsuudenystäväni kanssa katsomassa väkivaltaisen elokuvan, jossa hirttäydyttiin, harrastettiin vesiletkukidutusta ja ruhjottiin ihmisiä rautatangoilla.
Se oli elokuva kahdesta miehestä, joista toinen taisteli toisen maailmansodan aikana liittoutuneiden, toinen taas akselivaltojen puolella. Liittoutuneiden puolella taistellut vietiin pakkotyöhön japanilaiselle rautatielle, Kuoleman rautatielle. Yksi japanilainen sotilas on päävastuussa hänen kidutuksestaan, vain yksi, jonka kasvot jäävät hänen mieleensä.

Vuosikymmeniä myöhemmin nämä miehet kohtaavat toisensa. Sotavankina pidetty mies on tullut kostamaan, saamaan itselleen lopultakin oikeutta, kuten hänen ystävänsä näkee asian.
Kaikki päättyy toisin, kuin voisi ajatella.
Anteeksiantoon ja elinikäiseen ystävyyteen.

Elokuvan jälkeen istuimme vähän aikaa autossa juttelemassa elämästä ja sen vaikeudesta.
Sanoin ystävälleni, että me olemme niin kuin ne miehet siinä elokuvassa. Ensin nuoria ja sitten vanhoja, mutta vielä vanhoinakin ystäviä.
 Toivottavasti.

Totesimme, että asiat järjestyvät aina.
Minäkin sanoin niin. Vaikka oikeastaan en ole sitä mieltä. Toivon, mutta en usko.
Tahtoisin vain olla turvassa. Mitään muuta en oikeastaan tahtoisi.

Jos etsit kadonnutta aikaa...

Mun on nyt pakko tehdä blogipäivitys suurista tunteista, joita sisälläni liikkuu, vaikka niitä on hirmuisen vaikea sanallistaa.

Olen nyt keskellä suursiivousta. Aivan oikein, haahuilija taas elementissään. Siivoan, jumitun ajattelemaan ja sit on pakko tulla kirjoittamaan ajatukset ulos itsestä. Yritän naputella äkkiä, ennen kuin koko muu perhe syöksyy sisään ulko-ovesta ja suuntaa muhun kauhean syytöstulvan, kun he ovat siellä roskanpoltossa ja ties missä yleishyödyllisessä ja minunkin pitäisi täällä olla tekemässä aivan jotain muuta kuin sitä, mitä nyt teen. Kirjoitan, kun vielä on täydellinen rauha ja hiljaisuus, hetken.

Olen siis nyt täällä lapsuudenkodissani. Siivosin huonettani ja tarkoituksenani oli heittää pois kaikki se, mitä enää en tarvitse. Papereita ja kaikkea turhaahan kertyy aivan järjetön kasa, jos niitä ei ikinä käy läpi ja heitä pois.
Aloitin siitä valtaisasta opiskeluihin liittyvästä monistenivaskasta, joka hyllyssäni pölyttyi. Olen tähän asti säästänyt ne siltä varalta, jos joskus tarvitsen niitä. Saattaahan sellainen aika vielä tulla. Tälläkin kertaa ajattelin aluksi hatarasti, että enhän mä näitä voi pois heittää. Sitten kysyin itseltäni ankarasti, että ihanko todella mä vielä tarvitsen ensimmäisenä yliopistovuotenani tehtyjä lauseopin harjoituksia? Entä kattavaa jaaritusta suomen kirjakielen kehityksestä? Olenko mä kertaakaan sitten fuksivuoden toukokuun tentin vilkaissutkaan niihin?

Entä lukuisat toisen opiskeluvuoden semantiikka-, pragmatiikka-, tekstianalyysi- ja muotorakennekurssien monisteet? Tuleeko vielä joskus sellainen aika, että mun on aivan pakko saada tietää joku suomen kielen muotorakenteen säännönmukaisuus, ja onko todellakin niin, ettei sitä tietoa silloin löydä mistään muualta kuin lapsuudenkotini hyllyssä lojuvasta, vuoden 2011 rypistyneestä luentomonisteesta?

Aluksi ajattelin säilyttää jossain herkkyydenpuuskassa sentään kaikki omaan opiskelualaani liittyvät paperit ja heittää sivuainepaperit pois. Mutta sitten tartuin lukuisiin kirjallisuushistoriaa ja kirjallisuusoppituntien suunnittelua koskeviin monisteisiin ja kysyin itseltäni, mitä mä olen niillä tähän asti tehnyt ja mitä niillä siis tekisin tulevaisuudessa. Olen säilyttänyt ne tähän asti siksi, että niistä saattaisi ehkä olla hyötyä. No, jos se tieto ei ole tarttunut mun päähäni silloin, kun moniste on ollut kädessäni ja aktiivisessa käytössä, niin onko olemassa jokin mahdollisuus, että se vielä sieltä kirjahyllyn perukoilta saisi yhtäkkiä päähänsä hypätä mieleeni oikealla hetkellä, jos nyt sen säilytän? Ei. Pois pois pois vaan kaikki. Jäljelle jäi ainoastaan lähdeviitteitä käsittelevä moniste. Nyt se on ainoa omistamani, konkreettinen dokumentti todisteena siitä, että joskus olen opiskellut jotakin.

Kun olin kuorinut koko valtaisan ja uskomattoman pölypilven kerrostaman yliopistoon liittyvän materiaalin päältä pois, löysin jotain lukio- ja yläasteaikaista.
Siinä vaiheessa iski hempeydenpuuska, joka ei ulottunut vielä yliopistoon.
En voinut heittää pois lukion toisen vuoden kevään vuosikertomusta, ja vain siksi, että sen kannessa sattuu olemaan kuva omista vanhojentansseistani.
En myöskään heittänyt pois nuotteja, joista opettelin soittamaan pianoa lukion toisena vuonna. Päätin, että joskus vielä palaan siihen.
Ja niiden alta löytyi kaksi todella arvokasta paperikasaa, joiden olin jo kauan sitten luullut kadonneen.
Kaksi pitkää tekstiä, kertomusta, jotka olen kirjoittanut yläasteen yhdeksännen vuoden syksynä ja lukion ensimmäisen vuoden syksynä. Liikutuin lähes kyyneliin löytäessäni ne, sillä olin joskus etsinyt niitä tuloksetta. Jumituin melkein lukemaan niitä, mutta siinä vaiheessa vielä onnistuin kieltämään itseäni. Silmäilin ne vain nopeasti läpi ja totesin, että olen mä vain sentään ollut ihan hyvä kirjoittamaan jo tuolloin, ja onpa hienoa, että ne tekstit ovat säilyneet.

No nyt joku tulee sisään ovesta jo askeleissa turhautuneisuutta, mutta jatkan silti.
Kuuntelin pari viikoa sitten ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisen kappaleen, jota olen kuunnellut viimeksi joskus yläasteen ysiluokalla. Havahduin ajattelemaan, oikeastaan sitä ajatusta, joka mieleen sillä hetkellä juolahti: "Hei, tätä mä kuuntelin kun olin jotain viistoista tai kuustoista!" Havahduin siihen, miten pitkä aika siitä loppujen lopuksi on. Viime viikolla kävelin keskustassa ja kuulin, kuinka jotkut takanani kävelijät keskustelivat jostain jutusta, joka oli k15 ja siksi heiltä vielä hetken kielletty. Havahduin siihen, että mullepa se ei enää ole kiellettyä, hahaa.

Joku opiskelukaverini kysyi minulta pari vuotta sitten, millainen olin lukiossa. Vastasin olleeni samanlainen kuin nykyään. Tuo opiskelukaverini koki muuttuneensa paljon omista lukioajoistaan ja varsinkin yläasteajoistaan. Minä en omasta mielestäni ole muuttunut juurikaan. Ehkä vähän, mutta en radikaalisti. Olen aina ollut tällainen.
Kun kuulin sen musiikin ja luin ne tekstit, huomasin, kuinka väärässä olen ollut.
Ei se ihminen ollut sellainen kuin minä nyt. Se oli joku vähän samanlainen, mutta kuitenkin ihan erilainen. Se oli erilaista elämää ja sen silloisen elämän mukainen ihminen.

Puhuin tästä joskus aiemminkin blogissani. Esitin lopuksi toteamuksen siitä, kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa koko elämänsä. Se on ihan totta. Ajattelen sitä usein. Ajattelen sitä varsinkin lukiessani omia, vanhoja tekstejäni. Viimeksi ajattelin sitä raivokkaasti pari päivää sitten, selatessani vanhoja päiväkirjoja. Tunsin suoranaista tuskaa siitä, että mun on pitänyt elää elämäni tällaisena ihmisenä ja sitten vielä hemmetti vieköön tällä tavalla dokumentoida se. Minun päiväkirjani eivät ole jälkipolvia ajatellen mitään kaunista luettavaa, ei kuulkaa mitään Anne Frank-tyyliä. Ei todellakaan.

Tänään huomasin kuitenkin, miten onnellista se voi myös olla. Miten voi myös kääntyä iloitsemaan niistä hyvistä puolista, mitä itsessä on, ja joiden kanssa niin ikään saa elää koko elämänsä. Kaikesta siitä hyvästä, mitä minussa on ja mikä myös on ollut ja tulee olemaan.
Ja miten hyvä onkaan, että se on tallessa. Niissä vanhoissa teksteissä, dokumentoituna se ihminen, jota ei ole enää. Joka minä olin ennen, mutta josta olen kasvanut ulos. Miten hyvä, että se ihminen on vielä jollakin tavalla tallessa. Kaikesta huolimatta.

Löysin vanhoja lehtiä, pari Demiä ja muuta, joita silloin luin. Herkkyys tulvehti lävitseni ja ajattelin, että ne on nyt pakko seuraavaksi lukea.
Kävin läpi vanhat kansiot, ihmettelin mitä niissä on. Hyllyn pohjimmaisen kaivoin viimeisenä esiin ja pohdin, mitäköhän tässä nyt sitten on. Äkillinen muistikuva tuli kansion ulkonäöstä jo ennen kuin avasin sen.
Tässä on mun isoskoulutuspaperit.
En koskemut niihin. Annoin niiden olla. Ne säilytetään myöhempiä tunnekuohuja varten.

Mutta ajatelkaa siis, miten hienoa se loppujen lopuksi on. Kaikki se eletty elämä ympärillä, enemmän tai vähemmän dokumentoituna. Miten hyvä, että se on eletty, silloin ajatellut ajatukset ajateltu ja silloiset ilot ja surut läpikäyty. Miten hyvä, että se on ohi ja että kaikkea uutta tulee koko ajan. Yksi elämä, yksi ainutkertainen elämä. Miten hyvä, että olen aina kirjoittanut, ja tulen aina kirjoittamaan. Jopa täällä blogissa.

Nautiskelijan elämää

Tänään oli hyvä päivä.
Olen elänyt tämän vuoden pääsiäisen tekemättä mitään sellaista, mitä olisi ollut aivan pakko tehdä. Takaraivossa on koko ajan kolkutellut kaikennäköiset realistiset ja sitten ihan ihmeelliset velvoitteet ja sisäiset vaatimukset siitä, kuinka pitäisi sitä ja pitäisi tätä ja pitäisi nyt ainakin yrittää miettiä, mitä pitäisi seuraavaksi.

Mutta en oikein ole jaksanut tehdä kauheasti mitään. Olen lukenut kirjoja, käynyt lenkillä ja katsonut kaikki "Klikkaa mua" -TV-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksot, jotka ostin DVD:llä ja joihin olen enemmän koukussa kuin mihinkään TV-sarjaan pitkään aikaan, jos koskaan. Ja olen syönyt, tietysti, ihan liikaa.

Tänään kävin äitini kanssa kahvilla. Istuimme ikkunapaikalla kahvilassa, jossa ei ollut juurikaan muuta porukkaa. Puhuimme kiireestä ja kiireettömyydestä.
Minä sanoin äidille, kuten asia on, että mä en vain ymmärrä nykyajan jatkuvaa kiire-puhetta. Tuntuu, että jokaisella, ihan kaikilla ja kaikenikäisillä ihmisillä, on kokoaikainen tarve korostaa, miten kova kiire niillä on. Vaikuttaa melkein siltä, että niillä on niin kiire, etteivät ne ehdi tehdä yhtään mitään.
Minä en ymmärrä sitä, koska mulla ei oikeastaan koskaan ole kiire. On stressiä ja ahdistusta, mutta en koe enkä ole koskaan kokenut itseäni kiireiseksi ihmiseksi. Ehkä joskus ihan hetkittäin on kiire, mutta se on mulle vieras olotila.

Äitini vastasi, että ei hänkään minun ikäisenäni tuntenut itseään kiireiseksi. Silloin hänelläkin oli kuulemma aikaa tehdä vaikka mitä ja tuntui, että aikaa on loputtomiin.
Minä kerroin, että mun mielestä aika kyllä kuluu käsittämättömän nopeasti, mutta silti en koe, että mulla olisi mikään hirveä kiire.
Teen ne asiat mitä teen ja se on siinä. Nopeasti tai hitaasti tai keskivertovauhtia, joskus saan aikaiseksi tosi paljon ja joskus vähän, mutta todella harvoin voin sanoa, että mulla olisi kiire.
Tunnen jo melkein huonoa omaatuntoa siitä, että en kiirehdi, kuten kaikki muut. Tulee olo, etten mä ole tai osaa olla yhtä tärkeä kuin kaikki muut ihmiset, kun en tunne itseäni niin kiireiseksi.
Joskus  saatan sanoa ihmisille, että mulla on ollut kiireitä. Saatan esim. kohteliaisuussyistä sanoa, että mulla on ollut niin kiire, etten siksi ole ehtinyt olla yhteydessä.
Mutta onko todella kyse kiireestä?
Vai onko ehkä enemmän kyse siitä, että en vain oikeastaan halua. Käytän sen ajan mieluummin johonkin muuhun. Onko kyse siitä, että vähän valehtelee toisille ja kenties itselleenkin? Kaunistelee asioita?
Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että niihin asioihin, joita ihminen todella haluaa tehdä, hän yleensä kyllä myös löytää aikaa ja järjestää aikaa.

Käytin tänään lahjakortin, jonka voitin yhteen kyselyyn vastaamisesta. Ostin sillä sellaisen mekon, jollaista mulla ei vielä ole. Se ei ole sininen eikä turkoosi, uskokaa tai älkää. Mulla ei ole lapsuuden jälkeen ollut mitään sen kaltaista vaatetta. Päätin, että pistän sen synttäreiksi päälleni. Lähden todennäköisesti juhlimaan synttäreitä veljieni kanssa. Se on ihanaa. Ilmeisesti ainakin vanhin veljeni kuuli jotenkin telepaattisesti tuon viime postaukseni angstauksen ja tarttui asiaan.

Tulin tosi hyvälle mielelle siitä, että vastoin odotuksiani käytin lahjakortin johonkin, mitä en välttämättä tarvitse. En maksanut sillä ruokaostoksiani, vaan ostin jotain sellaista, mistä sain puhtaasti ja vain hyvän mielen. Päätin, että se oli mun synttärilahjani itselleni.

Olen myös huomannut, kuinka paljon olo paranee, kun opettelee näin pieninäkin annoksina antamaan sekä arvoa että armoa itselleen. Että ei koko ajan ruoski itseään joka suuntaan ja joka asiasta. Että tekee niin kuin itseä huvittaa ja haluaa, sen sijaan että pohtisi koko ajan, mitä joku toinen kenties haluaisi. Että kieltää itseään ajattelemasta joka asiaa koko ajan itsekriittisesti, kun yhtä hyvin voi lakata piinaamasta itseään ajatuksilla, jotka eivät kuitenkaan yhtään vie mitään eteenpäin. Päinvastoin.

Lisäksi olen ollut tähänastisen pääsiäisen kokonaan ilman nettiä, koska vanhempieni kone oli rikki. Se on aina yhtä hieno ja vapauttava tunne.

Tänään olin saanut monta kysymystä tänne blogiin. Viime postauksessani julistin, että huhtikuun loppuun asti mulle saa esittää kysymyksiä täällä blogin kommenteissa, sähköpostitse, tekstareitse, kasvotusten, Facebookin kautta tai ihan miten vain. Saa kysyä mitä tahansa, mitä vain haluaa. Huhtikuun loputtua teen blogipostauksen, jossa vastaan kysymyksiinne. 
Olin varma, että kukaan ei kuitenkaan kysy mitään.

Tulin maailman iloisimmaksi, kun jo viime postauksen kommenttiosiossa oli kysytty ties kuinka montaa asiaa!
Olen iloinen! Kiitos!

Iloista pääsiäistä!

Pääsiäinen on aina ollut mielestäni mukava juhla. Vähän samaan tapaan kuin joulu, mutta ilman sellaista superhössötystä ja överiksi vedettyä stressiä, joka joulusta usein seuraa. Pääsiäinen on kiva esim. siitä syystä, että silloin ihmiset usein ovat ihan luvallisesti perheidensä parissa. Ei ole mitään pakotteita lähteä mihinkään, eikä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa siitä, jos ei nyt satu huvittamaan mikään kaverikokoontuminen tai baariinmeno tai muu, mikä yleensä esim. vappuun kuuluu.

Lapsena pääsiäisessä parasta oli suklaamunat. Meillä oli olohuoneen pöydällä kori, johon ennen pääsiäissunnuntaita aina kerääntyi kunnon kasa suklaamunia ja muitakin pääsiäiskarkkeja. Sukulaiset antoivat niitä meille, vanhemmat ostivat, ja lisäksi ainakin minä kävin muutamana vuonna naapurustossa ystävieni kanssa virpomassa, josta kerääntyi ihan mittavat saaliit. Pääsiässunnuntai-aamu oli se kohokohta, jona suklaamunia sai alkaa mässätä. Ne jaettiin kristillisesti veljeni kesken ja sitten alkoi paperien rapina, suklaanmässytys ja suklaamunien sisällä olevien yllätysten ihmettely ja kokoaminen.

Ihana lapsuusmuisto on jäänyt siitä, kun kerran eräiden sukulaisten luona pääsiäisenä käydessä veljeni ja minun paikalle kahvipöytään oli katettu Kyöpelinvuori-suklaamunat.
Viime vuonna sain pääsiäisenä eräältä ihanalta ihmiseltä, ei-perheenijäseneltä, Kyöpelinvuori-suklaamunan ja liikutuin siitä. En tiedä miten kyseinen henkilö oli osannut ostaa minulle sellaisen, sillä en ollut koskaan maininnut hänelle, että juuri Kyöpelinvuori-suklaamunat ovat mielestäni ihan parhaita.

Vasta yläasteikäisenä huomasin, miten hyviä ovat ne sellaiset pienet suklaamunat, joita myydään pusseissa. Nykyään en enää niin kovasti välitä niistä, sillä olen liian monena pääsiäisenä ahminut niitä liikaa.

Tänään olen lähdössä perheeni luokse viettämään pääsiäistä.
Tänä vuonna en itse ole iloinen pääsiäisestä sen enempää kuin mistään muustakaan.
Olen surullinen, oikeastaan ilman mitään syytä.
Tai onhan niitä syitä, moniakin syitä, mutta ei nyt mitään ihan päivänpolttavaa syytä. Mulla on huono omatunto ja ärtymys itseäni kohtaan siitä, miten surulliseksi tunnen itseni. En saa mitään otetta siitä tunteesta. En tiedä, mitä tehdä sille.

On vain kuin jokin konkreettinen painon tunne olisi muuttanut pysyvästi asumaan elimistööni. Kaikki nielemäni takertuu kurkkuun, mikään ei tunnu miltään. Paitsi ikävältä ja surkealta.
Koko ajan on mielessä ajatus, että minusta ei ole mihinkään. En pysty mihinkään, en ikinä, en vaikka kuinka yrittäisin.
Eikä mulla ole ketään eikä mitään.
Vaikka periaatteessa on, mutta silti tuntuu kuin ei olisi.
Ei muuta kuin se käsittämätön surun ja painon tunne.

Viikon kuluttua mulla on synttärit.
Se oikein alleviivaa sitä tunnetta.
Minä en ole kellekään mitään, eikä mulla ole ketään eikä mitään. Kukaan tuskin välittää yhden Facebookissa tai tekstarissa lähetetyn, merkityksettömän "Onnea!" -sanan enempää. Ei edes omat veljet, serkut tai ne, joita haluaisin pitää ystävinä.

Näin jonkin aikaa sitten eräässä blogissa jutun, jonka haluaisin tehdä täällä omassakin blogissani. Sellaisen, että bloginpitäjä antoi lukijoille tasan viikon aikaa esittää hänelle kysymyksiä. Sai kysyä ihan mitä vain, mitä ikinä mieleen juolahti tai mitä halusi tietää bloginpitäjästä. Sai heittää kysymykset blogin kommenttiosioon, sähköpostiin, Facebookiin tai ihan millä muulla keinolla hyvänsä. Viikon jälkeen tuli sitten blogipäivitys, jossa valittuihin kysymyksiin oli vastattu.

Haluaisin tehdä sellaisen itsekin.
Huhtikuun loppuun asti saatte kysyä multa mitä ikinä haluatte. Saatte kysyä täällä kommenttiosiossa, sähköpostilla tai Facebookissa tai tekstarilla tai kasvokkain tai miten ikinä haluatte. Huhtikuun loppuun asti on aikaa. Mitä hyvänsä saa kysyä. Huhtikuun loputtua teen postauksen, jossa vastaan niihin kysymyksiin, joihin katson osaavani / haluavani vastata edes jotakin.
Teen siis tällaisen jutun.
Vaikka tiedän, että kukaan tuskin kysyy multa yhtään mitään.

Ihmisiä sodassa

Ajattelin tänään ottaa taas puheeksi mieliaiheeni, eli kirjat. 

Koska olen viime aikoina hämmentävissä määrin päätynyt sen kummemmitta suunnitelmitta lukemaan erilaisia, toiseen maailmansotaan sijoittuvia teoksia, ajattelin tänään vähän kertoa niistä. Siitä, miten alun perin olen eksynyt lukemaan sotaan liittyvää kirjallisuutta ja minkälaisia ajatuksia mulla on ollut niistä aikojen kuluessa.

Olin muistaakseni ala-asteen kolmannella luokalla, eli 9-10-vuotias, kun luin ensimmäisen, toiseen maailmansotaan sijoittuvan kirjan, joka kosketti mua niin, että muistan sen edelleen. Kirjan nimi oli Näkemiin, Ellen! ja sen on kirjoittanut Lois Lowry. Se on lastenkirja, ja kertoo 10-vuotiaasta tytöstä, jonka paras ystävä Ellen on juutalainen. Päähenkilön perhe auttaa ystävää perheineen pakenemaan maasta, kun sodan uhka käy todelliseksi.

Tuossa kirjassa ei tapahdu mitään raakaa eikä julmaa. Se on juuri niin turvallinen ja päättyy niin onnellisesti, kuin lastenkirjan kuuluu. Tapahtumien yllä leijuu vain jonkin kammottavan uhka, joka lapsilukijalle käy mainiosti jännityselementistä. Kirjan luettuani aloin ensimmäistä kertaa pohtia, minkälaiset olot maailmassa on ollut toisen maailmansodan aikaan. Luulin, että kirjan Ellenin tavoin valtaosa muistakin juutalaisista on saatu pelastettua vainoilta.

Vuosi tämän jälkeen luin Annika Thorin Saari meren keskellä -teoksen, joka aloittaa muistaakseni neliosaisen sarjan. Se on niin ikään lasten / nuortenkirja, joka kertoo Itävallasta Ruotsiin sotaa pakoon lähetetyistä siskoksista. Päähenkilö, 12-vuotias Steffi joutuu pitämään huolta muutaman vuoden nuoremmasta Nellistä. Lopulta he joutuvat asumaan eri perheisiin: Nelli pääsee ikäistensä lasten pariin ystävällisen perheenäidin hoteisiin, Steffi taas ankaran ja vaitonaisen, lapsettoman pariskunnan katon alle. Sota ei lopukaan pian, kuten tytöt aluksi luulevat, vaan molemmat joutuvat varttumaan lapsista nuoriksi naisiksi kaukana vanhemmistaan, huolissaan sodan jalkoihin jääneistä läheisistään.

Tuo kirja / kirjasarja herätti enemmän ajatuksia sodan loputtomasta julmuudesta ja siitä, mitä se todellisuudessa on merkinnyt aivan tavallisille ihmisille. Niille, joiden joukossa minäkin olisin voinut olla.

Neljännellä luokalla luin eräästä tyttöjenlehdestä artikkelin Anne Frankista ja hänen päiväkirjastaan. Päätin, että se minun on joskus luettava.

Kuitenkin kului vielä pari vuotta, ennen kuin sota ja sotakirjallisuus alkoi todella valjeta minulle.
Kaikki alkoi Lucy Maud Montgomeryn Anna-sarjan viimeisestä osasta, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan.
Jos ette tienneet, niin Vihervaaran Annasta kertovat kirjat ovat 1800-1900-luvun romanttisen tyttökirjallisuuden peruskivi. Siis sellaista romanttista höttöä tytöistä ja naisista, joita heistä lopulta kasvaa. Joskus ihmettelen, kuka sellaisia oikein lukee, ja miksi ne ovat niin suosittuja. No, minä ainakin luin. 11-13-vuotiaana olin Anna-kirjojen suuri fani. L.M.Montgomery oli silloin ylivoimainen kirjailijaidolini.

No, joka tapauksessa. Viimeisessä Anna-sarjan osassa, Kotikunnaan Rilla -teoksessa, Anna itse on jo keski-ikäinen ja pääosassa on hänen kirjan aikana 15-19-vuotias tyttärensä Rilla. Rillan veljet ja miespuoliset ystävät lähtevät rintamalle ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Tässäkin teoksessa tuodaan ilmi, kuinka aluksi luullaan kyseessä olevan vain lyhyt kahakka, eikä kukaan osaa ajatellakaan lopputulosta, neljä vuotta kestävää surua ja epävarmuutta.

Kotikunnaan väki, eli Anna perheineen, on tietysti turvassa Kanadassa, Prinssi Edvardin saarella. He eivät joudu evakkotielle, eikä miehitys tai pommitukset edes uhkaa heitä. Itse asiassa Rillan läheisetkin ovat sodassa vapaaehtoisina. Yksi Rillan veljistä kaatuu, mutta kirjoittaa tietysti viimeisessä kirjeessään sisarelleen, että aavistaa kohtalonsa ja on siitä onnellinen, sillä "kaiken näkemäni jälkeen elämä ei enää koskaan voi olla kaunista eikä hyvää". Toinen Rillan veljistä haavoittuu ja katoaa sodan loppuvaiheessa, mutta palaa toki takaisin sankarina. Juna-asemalla häntä odottaa vanha ja raihnainen koira, joka on uskollisesti odottanut häntä siellä siitä päivästä lähtien, jona sen omistaja astui rintamalle vievään junaan. Kotikunnaan väki on sodan päättyessä sitä mieltä, että "heidän maksamansa hinta on ollut liian kallis; toivottavasti sitä ei ole maksettu turhaan." Rilla itse kasvaa sodan aikana turhamaisesta tytönhupakosta "upeaksi nuoreksi naiseksi", joka osaa kantaa vastuun itsestään ja toisista. Sodan päättyessä hän tunnustaa päiväkirjalleen dramaattisesti, että vaikka neljä kulunutta vuotta ovat olleet täynnä huolta ja murhetta, ei hän vaihtaisi pois yhtäkään hetkeä, vaikka se uskomattomalta tuntuukin.

Kaiken kaikkiaan tuon teoksen ansiosta minusta tuli ihan sotahullu. Näin sodan jonakin käsittämättömän hienona, uljaana ja romanttisena, ja vain odotin, milloin Suomi osallistuisi johonkin sotaan ja minä pääsisin kokemaan sen kaiken yhtä mieltäylentävän, kuin Rillakin.
Lopulta isäni kyllästyi siihen ja ehdotti minulle luettavaksi Seppo Porvalin Isänmaan puolesta -teosta, jotta "saisin edes vähän tietää siitä, millaista se on oikeasti".

Seppo Porvali on siis kirjailija, joka on haastatellut Mannerheim-ristin ritareita ja kirjoittanut heistä tositapahtumiin pohjautuvia romaaneja. Isänmaan puolesta on tarina yhdestä toisen maailmansodan suomalaisesta sotilaasta, joka valitettavasti on oikeasti elänyt ja kokenut sen, mitä kirjassa kerrotaan. Vaikka en aluksi olisi halunnut uskoa sitä.
Isänmaan puolesta -teoksen lukemisen jälkeen oloni oli enimmäkseen epäuskoinen.
Ei kirja voinut päättyä niin. Mikään kirja, minkä koskaan sitä ennen olin lukenut, ei ollut päättynyt sillä tavalla. 
Kirjan lopussa Oiva Rinnekari palaa kotiin sotasairaalasta, jonne hän on joutunut rintamalta sodan viimeisinä päivinä. Hänen tyttärensä kirjoittaa jäävänsä vielä vähäksi aikaa Ruotsiin, jonne hänet on vähän aikaa sitten lähetetty sotalapsena. Vain jonkin aikaa sitten kaikki muut Oiva Rinnekarin suuren perheen jäsenet ovat kuolleet partisaanien käsissä. Talo on poltettu ja sodasta palannut mies katselee piharakennuksensa ikkunasta routaista maata miettien, miten elämä tästä eteenpäin jatkuu.

Tämän jälkeen luin peräkkäin kaikki Seppo Porvalin kirjat. Kai halusin tietää, voivatko muutkin kirjat todellakin olla sellaisia. Voiko kirja tosiaan olla noin raaka ja vielä päättyä noin käsittämättömän julmasti? Jouduin toteamaan, että niin oli. Isänmaan puolesta ei ollut mikään poikkeus sääntöön.
Lopuksi luin Tuntemattoman sotilaan, jonka jälkeen pidin vähän aikaa taukoa sotakirjoista.

Palasin niihin taas pari vuotta myöhemmin, jolloin käsittelimme ensimmäistä ja toista maailmansotaa koulussa historiantunneilla. Silloin luin lopultakin Anne Frankin päiväkirjan, ja perään yhden Anne Frankin elämäkerroista ja Miep Giesin kirjoittaman Anne Frank, suojattini -teoksen. Löysin myös jonkun kirjan, jossa kerrottiin kolmen keskitysleireiltä selvinneen tarinat.
Viime kesänä luin Kyllikki Villan Tyttö sodassa -teoksen, johon on koottu hänen ja hänen äitinsä kirjeenvaihto toisen maailmansodan ajalta, jossa kirjailija itse toimi lottana. Viime joulun alla luin Markus Zusakin Kirjavarkaan, jonka päähenkilö oli puolestaan saksalainen tyttö, jonka kotona piiloteltiin juutalaista.
Kuukauden sisällä luin peräkkäin kolme hyvin erilaista kirjaa samalta maailmanajalta.
Gabi Köpp kertoi omien kokemustensa pohjalta siitä, millaista on olla saksalaistyttö vihollisen käsissä toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Lopputulos: sanoinkuvaamaton julmuus.
Carol Ann Lee valotti jälleen Anne Frankin elämäkertaa, eli sitä, kuinka lahjakas ja elämänhaluinen nuori tyttö joutuu uskontonsa vuoksi piilottelemaan vuosien ajan ja kokemaan lopulta karmaisevan kuoleman Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Lopputulos: ks. edellinen.
Bernhard Schildt kuvasi nuoren saksalaismiehen rakkautta naiseen, joka kymmeniä vuosia myöhemmin paljastui natsiksi ja tuomittiin elinkautiseen satojen juutalaisten murhasta. Lakimieheksi opiskeleva päähenkilö pohtii sitä, kuka oikeastaan on rikoksen tekijä ja miten kummassa rikoksen tapahtuma olisi voitu estää. Onko rikollinen se, joka tuomitsee juutalaiset kuolemaan? Jälkeenpäin hänet voidaan eittämättä tuomita, mutta entä tekohetkellä, tekohetken aikaisella lainsäädännöllä? Silloin hänet varmaankin tuomittaisiin kuolemaan, mikäli hän ei noudattaisi käskyjä. Ovatko rikoksentekijöitä kaikki natsitoiminnassa mukana olleet vai kenties pelkästään johtavissa asemissa olleet? Vai olivatko rikollisia kaikki he, jotka antoivat natsien olla ja elää keskuudessaan, estämättä heitä? Jälkikäteen julmuuksia voidaan kauhistella, niitä voidaan jopa kieltäytyä uskomasta todeksi, mutta entä tapahtumahetkellä, voidaanko sanoa rikolliseksi sitä, joka ei silloin nouse kapinaan? Kuka sen määrittelee, kuka voi sanoa olevansa oikeassa?

Kaikki ne kirjat, kaikki ne ihmiset, jotka ovat oikeasti olleet joskus. Samaan aikaan, kenties lähellä toisiaan, kenties hyvinkin kaukana. Kaikkia yhdistää sanoinkuvaamaton kärsimys, mutta vain jotkut saavat sille tulevien sukupolvien hyväksynnän.
L.M. Montgomeryn Rilla pitää liian kovana hintana sitä, että yksi hänen veljistään kuolee. Hän on voittajavaltioiden puolella ja kokee, että oikeus tapahtuu sodan loppuessa.
Anne Frank on yksi niistä, jotka kokevat täysin mielipuoliselta tuntuvan kohtalon lähes kenen tahansa silmissä. Hänen vihollisiaan ovat natsit, ne, jotka ovat tulevien sukupolvienkin mielestä yksinomaan vihollisia.
Kyllikki Villa kertoo kirjeissään äidilleen samaan aikaan, miten mukavia ja hyväkäytöksisiä nuoret saksalaissotilaat ovat häntä kohtaan, ja kuinka on varmaa, että Saksa voittaa sodan. Hän kohtaa tappion.
Keskitysleireiltä selvinneet kokevat venäläiset sotilaat hyväntekijöinä. Liittoutuneiden armeijat ovat heille pelastus. Otto Frank kuvaa erityisesti Auschwitzin vapauttaneita, venäläisiä sotilaita tyttärensä elämäkerrassa "hyviksi ihmisiksi".
Samaan aikaan kymmeniä raiskauksia ja pahoinpitelyjä kokevan, 15-vuotiaan Gabi Köppin silmissä juuri venäläiset sotilaat ovat raakalaisia, sanalla sanoen paholaisia.
Seppo Porvalin teoksissa ja Tuntemattomassa sotilaassa venäläisiä sotilaita ei niin ikään nähdä oikeastaan edes ihmisinä. He ovat vain jotakin sellaista, jonka listiminen tuottaa hetkellistä mielihyvää taistelujen julmuuksien keskellä.
Kirjavarkaan päähenkilö, saksalainen tyttö, ei oikeastaan ajattele ketään sen enempää vihollisena kuin ystävänäkään. Hän pelkää perheensä ja ystäviensä puolesta. Hän ihmettelee, miksi heillä piilottelevaa juutalaista vainotaan, miksi tuon juutalaisen täytyy olla jatkuvasti hengenvaarassa. Loppuviimein tytön vihollisia ovat ainoastaan nimettömät lentokoneet, jotka tulevat ja pommittavat hänen kotikatunsa maan tasalle, ja sen mukana tietysti myös hänen perheensä ja kaikki rakkaansa.

Lyhyesti sanottuna, ei ole kenelläkään helppoa. Ei koskaan, ei missään tilanteessa.
Ihmisenä olemisen ei kai ylipäätään kuulu olla helppoa.

P.S. Ja miksi olen hereillä tähän aikaan?
No helvetti soikoon, kunhan nyt vain olen.

Valaisevia ajatuksia tänään.

Mielessäni on jo jonkin aikaa pyörinyt se, mitä eräs vanhempieni tuttava joskus on kuulemma sanonut meistä ja koiristamme.
Hän oli ihmetellyt sitä, että meidän koiramme paljastavat vatsansa niin herkästi vieraille. Toisin sanoen heittäytyvät selälleen vieraidenkin edessä.
Koirien kielellä selälleen heittäytyminen, vatsan paljastaminen toiselle, merkitsee antautumista, alistumista. Pienempi koira osoittaa isommalle koiralle tämän valta-aseman käymällä selälleen sen eteen. Moni koira myös osoittaa luottamusta omistajaansa kohtaan niin, että heittäytyy selälleen omistajan eteen.
Tämä vanhempieni tuttava siis ihmetteli sitä, että meidän koiramme olivat uskaltaneet suhteellisen helposti paljastaa vatsansa jopa aika vieraalle ihmiselle, ei pelkästään omistajalle. Hänen mielestään se oli sen merkki, että koiria oli meillä kohdeltu hyvin. Ne uskalsivat luottaa ihmisiin, vieraisiinkin ihmisiin, kun näkivät, että niiden omistajat olivat vieraiden kanssa hyvää pataa.

Olen tässä miettinyt, kuinka minä oikeastaan voin vähän liiankin hyvin samastua selälleen heittääntyvään koiraan. Olen aina ollut sellainen, mutta vasta viimeisen vuoden aikana tuo vertauskuva on piirtynyt selkeästi mieleeni.
Jokaisella ihmisellä lienee jokin selviytymiskeino tässä maailmassa. Jokin tapa lähestyä toisia ihmisiä. Jonkinlainen käyttäytymistyyli erilaisissa tilanteissa. Luulisin, että se opitaan jo kotona, varhaisissa ihmissuhteissa.
Minä olen niin kuin ne koirat, joita on kohdeltu hyvin.
Minua on kohdeltu hyvin. Olen ollut nuorin lapsi, ainut tyttö, kenties hemmoteltu. Vanhemmat ovat huolehtineet, sisarukset ovat huolehtineet, sisarusten kumppanitkin ovat ottaneet heti huolehdittavakseen. Sen lisäksi olen tiedostamattani aina onnistunut ympäröimään itseni huolehtivaisilla ystävillä. Aina on ollut joku, joka on kantanut huolta ja ottanut siipiensä suojaan.

Olen luottanut toisten huolenpitoon. Suhtaudun yleisen luottavasti toisiin ihmisiin. Uskon mielelläni hyvää kaikista. Vasta aikuisena olen joutunut opettelmaan sen, että kaikki ihmiset eivät tarkoita hyvää, vaikka se siltä vaikuttaisikin.
Olen ollut koiran sijasta sellainen ihminen, joka heittäytyy selälleen toisten eteen, ja ensimmäiseksi paljastaa ne kohdat, joihin iskemällä toinen voisi pahiten haavoittaa. Se on ollut minun lähestymistapani ja minun keinoni. Ensireaktioni. Luontainen alistuminen ja antautuminen toisen huolenpitoon ja siihen, että toinen on itseä suurempi ja parempi.

Se on toiminut sinänsä, että harvoin mua on haavoitettu. Ihmiset vastaavat luottamukseen säälillä. Sitä, joka auliisti myöntää heikot kohtansa, ei niin herkästi haavoiteta. Häntä varjellaan.
Valtaosa ei siis vaivaudu haavoittamaan. En ole sen arvoinen.
Valtaosa kävelee yli.

Minä olen se, joka asetun maahan selälleni vain sitä varten, että toiset voisivat astua ylitseni. Osoitan omalla käytökselläni, että minä en ole mitään. Minusta ei tarvitse välittää, en ole oikeastaan mitään. En oikeastaan edes ole tässä.
Jälkeenpäin käyn vielä yleensä pyytämässä anteeksi sitä, että olin siinä heidän tiellään.

Vasta viime aikoina olen huomannut, että jos ei halua jokaisen aina kävelevän ylitseen, ei ole kuin yksi keino.
Täytyy nousta ylös.
Vasta viime aikoina olen alkanut ajatella, että lattialla makaaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Ei minun todellakaan tarvitse tehdä niin.
Yhtä hyvin voin alkaa ajatella, että sillä on arvoa, mitä minä ajattelen, mitä minä haluan ja mikä minulle on hyväksi.
Paskat kenestäkään muusta, kenestäkään toisesta. Ensin minä, ja sitten muut. Minun ylitseni ei enää kävele kukaan.
Vain sillä tavalla voi olla iloksi itselleen, ja vain sillä tavalla voi lopulta olla iloksi kellekään muullekaan.

Vain sillä tavalla voi päästä eteenpäin. Sillä tavalla, että ajattelee aina ensin, mitä mieltä toiset ovat, ei kukaan pääse koskaan mihinkään. Se toimisi, jos altruismi olisi vallitseva arvo maailmassa.
Mutta se ei ole.

Muutos on hidas ja raskas, eikä varmasti vielä aikoihin toteudu täydellisesti, mutta olen jo aloittanut opettelemisen. 

Huh hah huli, turpiin tuli.

Tää viikko on ollut yksi helvetin pitkä painajainen.
Kysymys siitä, kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa, ei ole ainakaan haihtunut mielestä. Eikä liioin se, täytyykö siitä maksaa tällainen hinta, että uskaltaa ja kehtaa olla viikon onnellinen.

Mua on lyöty henkisesti täysillä turpiin tällä viikolla ainakin kaksi kertaa.
Eikä tämä ollut ensimmäinen eikä kolmas eikä viides viikko, jona voin todeta saman, viimeisen vuoden aikana. Eikä siinä kai muuten mitään, kai jokaiselle tulee tappioita ja takapakkeja joskus.

Mutta mä en tiedä, onko vastaavasti mitään palkintoa tullut yhtään mistään.
Olen saanut tarpeekseni.
Elämästä.
Ja ihmisistä.
Olen taas pettynyt yhteen "ystävään". Voi, huoh. Kaikenlaisia ihmisiä mäkin olen erehtynyt pitämään ystävinä. Melkein naurattaa ajatella koko sanaa. Tai kuvottaa.
Niin, sinä siellä, juuri sinä, joka tätä luet. Varmasti puhun sinusta nyt.

En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin vihainen ja surullinen. Niin, että en edes itke enkä raivoa. Olen kivusta tunnoton.

Ostin päiväkirjan ja siirryn taas aktiivisemmin sen pariin.
Jos nyt enää siirryn aktiivisesti yhtään mihinkään.
Tässä maailmassa täytyy kaiketi olla juuri tietynlainen ihminen, että pärjäisi, tai että olisi edes pieni mahdollisuus pärjätä.
Sit jos ei ole, niin sit ei voi mitään.
Sit pitää vaan kärsiä siitä, millainen on. Ja siitä, ettei voi olla toisenlainen.
Koko loppuelämän ajan. (?)

Suuri matkapostaus!

Täältä se tulee!
Aluksi teen selväksi, että minulta ei sitten kannata odottaa mitään hienoa ja asiantuntevaa selostusta, josta voisi ammentaa tietoa nähtävyyksistä ynnä muusta viisaasta. Aion sen sijaan seikkaperäisesti sepustaa, miltä minusta tuntui, mitä teimme, mistä olin iloinen ja mikä ärsytti, mitä söin, mitä ostin, mitä pidin päälläni ja niin edelleen.

Kaikki alkoi siis sinä keskiviikkona, jona kirjoitin "Matkaan lähden!" -postaukseni. Sinä päivänä matkustin ensin bussilla vanhempieni luo ja pakkasin lentolaukkuni, aivan, sen mustan, jossa on turkoosit raidat. Olin etukäteen aika tavalla panikoinut tuota pakkausseremoniaa, sillä olen matkustanut minimaalisen vähän, eikä mulla niin ollen oikein ollut käsitystä siitä, mitä kannattaisi pakata mukaan ja mitä ei. Pelkäsin sydän kurkussa, että jotain ensiarvoisen tärkeää jää pakkaamatta. Lisäksi olimme päättäneet, että menomatkalla emme laita matkatavaroita ruumaan, joten laukku sai painaa maksimissaan viisi kiloa, mikä aiheutti omat rajoituksensa.

Selvisin pakkaamisesta kuitenkin (äidin avustuksella) yllättävän kivuttomasti. Lentolaukun lisäksi otin mukaani olalla kuljetettavan laukun, johon pakkasin lentokoneessa tarvittavat tavarat, mm. kirjat (joita sain mahdutettua mukaan vain kaksi :'( ), kameran, kännykän, lompakon, nenäliinoja jne.

Pakkaamisen jälkeen kävimme kotona saunassa, mikä mielestäni oli erityisen ihana aloitus kaikelle. Tulin kotiin kipeänä, surkeana ja peloissani tulevasta matkasta, saunan lämpö paransi mielialani. Siellä sain nostatettua oikeanlaisen matkaanlähtöilon. Saunan jälkeen joimme vielä kahvit, mikä kruunasi kaiken. Sen jälkeen lähdimme. Pääsin istumaan autoon puhtaana, onnellisena ja lämpimästi yöpukuun ja villasukkiin pukeutuneena.

Aivan aluksi kävimme ruokakaupassa ostamassa seuraavan päivän aamupalat ja minulle suklaata matkaevääksi.(HUOM. Minä en käynyt siellä kaupassa, vaan odottelin yöpuvussa ja villasukissa autossa. Että ette pelästy, en mäkään nyt sentään ihan hullu ole.) Äiti osasi ostaa kaikkea sellaista, mitä halusin, vaikken itse ollutkaan valikoimassa.

Kauppareissun jälkeen ajoimme suorinta tietä veljeni luokse, jonne jäimme yöksi. Pietu jätettiin sinne hoitoon.
Yöllä toiseen poskeeni koski niin, että en pystynyt makaamaan toisella kyljellä ollenkaan. Kai se oli joku poskiontelotulehduksen oire (?). Pelästyin, että matka menee sen takia pilalle, mutta päätin luottaa siihen, että se menee ohi. Aamulla sain hädin tuskin syötyä vähän sillä lyhyellä matkalla, mikä veljeltäni kesti heittää meidät lentoasemalle. Sitten juoksimme matkalaukkuinemme sinne lentokentälle toilailemaan. Ensimmäinen väittely oli saatu aikaan jo siinä vaiheessa. Meidän perhe osaa sen homman.

Turvatarkastus jännittää mua aina hirveästi, sillä olen tosiaan matkustellut niin vähän. Tälläkin kertaa siitä ja muusta härdellyksestä selvittiiin joten kuten ehjin nahoin.
Turvatarkastuksen yms. jälkeen istuimme reilun tunnin odottamassa koneen lähtöä tylsistyneinä. Mulla jomotti joka paikkaa ja kaikki tuntui ikävältä. Join ajan kuluksi vettä ja räpsin kuvia itsestäni ja perheestäni, jotka kaikki näytimme yhtä iloisilta matkaan lähtijöiltä. Poskeni oli turvoksissa. Näytin tältä:

Lopulta saimme luvan siirtyä koneeseen. Toisin sanoen odottamaan, että koko se valtaisa väkijoukko purkautuu sisään portista, josta pääsee koneeseen. Mua nauratti, kun näin jonossa pikkulapsen, jonka selkärepussa oli sellainen remmi, josta sen lapsen äiti tai isä piti kiinni niin, ettei se lapsi päässyt kauas vanhemmistaan.

Lopulta mekin pääsimme koneeseen. Minä sain ilokseni ikkunapaikan. Isä istui vieressäni, veljeni ja minun välissä ja äiti käytävän toisella puolella.
Mulle oli yllätys, kuinka kauan siltä koneelta kesti nousta ilmaan. Se rullaili siinä kentällä vaikka kuinka kauan ympäri, puhdisti siipiään jostain jäähileestä ja odotti, että edellä oleva kone lähtee lentoon. Meidän taaksekin ehti jo toinen kone jonottamaan.
Lopulta kuitenkin lähdettiin. Rakastan lentokoneen nousuvaihetta. Monet eivät taida oikein pitää siitä, mutta mun mielestä se on paras osa koko lentomatkasta. Tällä kertaa olin vähän pelännyt, mitä mun jomottava pää tykkää nousun aiheuttamasta paineenvaihdoksesta, mutta tuntui, että se lentokoneen nousu jopa jotenkin avasi röörit. Sen jälkeen oli helpompi olla ja hengittää.

Tuossa yllä siis kuva lentokoneen ikkunasta. (Ja vähän sieltä maisemastakin siellä ikkunan takana, hehheehee.)

Lento kesti kuusi tuntia. Lähdimme kahdeksan aikoihin aamulla, olimme perillä kahden aikaan iltapäivällä. Siellähän ollaan siis kaksi tuntia meidän ajastamme jäljessä. Ärsytti vähän, kun siellä ollessa siirryttiin kesäaikaan, eli tuli tavallaan tuntia lyhyempi loma, mutta positiivista sentään, että kerrankin kesäaikaan siirtyminen tapahtui lomalla eikä arkena.

Kulutin lentomatkan aluksi lukemalla Anne Frankin elämäkertaa, jota olin kyllä malttamattomuuksissani lukenut jo aika pitkälle ennen matkaa, vaikka olin tarkoittanut sen lähinnä matkalukemiseksi. En nyt selosta siitä sen enempää, sillä ei tämä ole mikään kirjapostaus, mutta kerronpa kuitenkin, että olen lukenut aiemminkin paljon Anne Frankin elämästä ja se on kiinnostavaa luettavaa.

Parin tunnin lentämisen jälkeen en pystynyt enää lukemaan. Mulle tuli niin huono olo. En ymmärrä mistä se johtui, sillä kuten olen kertonut, mulla on tosi harvoin huono olo. Mua ei okseta edes krapulassa, en ikinä sairasta mahatautia, en ole koskaan kärsinyt minkäänlaisesta matkapahoinvoinnista. Olen lentänyt lentokoneessa aiemmin elämässäni vain pari kertaa, ja molemmilla aiemmilla kerroilla nauttinut siitä tosi paljon. Pidän lentämisestä. Nyt kuitenkin tuli huono olo, eikä se Bergen-Belsenin keskitysleirin löyhkäävistä ruumiskasoista lukeminen ainakaan auttanut asiaa.

Olo helpotti vähän, kun otin takin ja hupparin pois ja painoin pään polviin. Silti viimeiset neljä tuntia lentokoneessa kuluivat jonkinlaisessa oksetuksen sekaisessa horteessa. Join vettä, söin järkyttävän pahanmakuisen, juustopäällysteisen näkkileivänkäntyn ja toivoin, että matka päättyisi.

Ja päättyihän se sitten lopulta. Lentokoneen laskeutuessa luulin, että pääni räjähtää, niin kovasti siihen koski. Laskeuduin kuitenkin hengissä. Lentokone tärähti palmujen ja hiekan keskelle ja kaiuttimista kuulimme tervetulotoivotuksen Las Palmasiin.
Sitten purkauduimme väkijoukossa ulos lentokoneesta ja ohi ihmisten, jotka odottivat tavaroitaan ruumasta. Isä raahasi ystävällisesti minunkin laukkuani. Meidät ohjattiin ulkona odottavaan bussiin, jolla pääsisimme hotellille. Ihmiset alkoivat jo kuoriutua talvivaatteistaan. Bussissa soi 90-luvun discomusiikki. Odotimme muita bussiin tulijoita niin kauan, että olin jo epätoivoinen sen ainaisen istumisen ja odottamisen suhteen.

Kun bussi lopulta oli täynnä, ajoimme pitkän matkan Playa del Inglesiin, ihmisiä jäi pois eikä meidän vuoromme vain tullut kuin vasta lopulta. 
Seuraavaksi haimme avaimet vastaanotosta ja lähdimme etsimään huoneistoamme. Kerrankin joku muukin oli kartan kanssa yhtä pihalla kuin minä konsanaan: äiti ja veljeni olivat molemmat yhtä viisaina johdattamassa meitä milloin minnekin eikä oikeaa bungalowia vain tuntunut löytyvän, vaikka kuinka puikkelehdimme siellä huoneistojen, puutarhojen ja kujien sokkeloissa.

Lopulta löysimme kuin löysimmekin oikean paikan, ja seuraava haaste oli saada avain lukkoon. Ensin ei auennut portti, seuraava ongelma oli ulko-ovi, mutta onneksi minun ei tarvinnut olla vastuussa kummastakaan, vaan saatoin vain huokailla kyllästyneesti taustalla.
Asuimme siis huoneistossa, jossa oli olohuoneen ja keittiön yhdistelmä ja kaksi makuuhuonetta. Meillä oli "oma" etu- ja takapiha, tosin naapurit olivat vieressä. Huoneistolta ei ollut pitkä matka uima-altaalle eikä mihinkään muuallekaan.

 

Yllä kuva takapihamme kukista.
Jätimme laukut asunnolle, kevensimme vaatetustamme ja lähdimme etsimään syötävää.
Löysimme paikan, jonka omistaja puhui suomea ja jonka ruokalista näytti kelvolliselta. Minä join Coca-Colaa, vaikka en yleensä juo mitään muuta kuin vettä. Colassa oli sitruuna, minkä ansiosta se maistui paremmalta kuin tavallinen kokis. Tilasin porsaankyljyksiä, mutta sain jotain kanajuttua. Olin kuitenkin niin kuolemassa nälkään, että en jaksanut alkaa valittaa.
Tässä minä ja sitruunalla terästetty colani:

Iloitsimme auringosta ja lämmöstä.
Ruuan jälkeen kävimme kaupassa ja menimme sitten huoneistollemme. Äiti, minä ja veljeni pukeuduimme uikkareihin ja suuntasimme uima-altaalle, jossa ei ollut kuin pari muuta. Pelkäsin aluksi mennä uimaan, sillä kukaan muu auringonottaja ei näyttänyt käyttävän turkoosina välkehtivää uima-allasta, joten ajattelin siinä olevan jotain vikaa. Lopulta kuitenkin uimisen halu oli paljon suurempi kuin mikään pelko.
Yllätyksekseni vesi oli aika kylmää ja altaassa käytettiin klooriveden sijasta merivettä. Ensimmäisellä uintikerralla kiljuin altaan tikkailla vaikka kuinka kauan, ennen kuin uskalsin polskahtaa kokonaan veteen.

Uimisen jälkeen lekottelimme rannalla olevilla tuoleilla auringossa. Suomen kesässä en ole kovin innokas makoilemaan auringossa, mutta tuolla löysin sisäisen auringonottajani. Lämpimässä auringonpaisteessa tuntui vähän liiankin mukavalta maata - palamisesta huolimatta.

Kohta altaalle tuli joitakin saksalaisia turisteja. Iloitsin siitä, että saksan luentojen väliinjääminen ei nyt haitannut, kun kuulin sitä joka puolella. Siellä puhuttiin paljon suomea, ruotsia, saksaa ja englantia - eli kukaan ei juuri voinut puhua kieltä, jota minä en olisi ymmärtänyt ;) Espanjaa en tosin osaa paria sanaa enempää.

Illalla kävelimme äitini ja veljeni kanssa meren rantaan. Isä jäi hotellille makoilemaan.
Meren rannoissa on jotakin, joka koskettaa minua syvältä sydämestä. Meren aaltojen katseleminen on sielunmaisemaani. En saanut tarpeekseni hiekkarannalla ja rantavedessä kävelemisestä ja juoksemisesta ja meren ihailemisesta. Meressä vain on jotain. Siellä sydän ja sielu saavat rauhan.
Otin ties kuinka monta kuvaa merestä, mutta eihän sitä saa vangittua kameraan, ei ikinä. Jotain jäljitelmiä voi saada, mutta eivät ne kuvat ole mitään siitä tunteesta.

Merenrantakävelyn jälkeen lähdimme takaisin hotellille / asunnolle / huoneistolle / bungalowille, en oikein osaa päättää, miksi sitä sanoisi. Meillä oli vähän vaikeuksia löytää takaisin, tai siis äidilläni ja veljelläni oli, minä kävelin vain perässä iloiten siitä, että joku muukin saattaa eksyä, enkä aina vain minä. Minä bongasin sen tärkeimmän, eli jäätelöbaarin, josta kävin nappaamassa matkaevääksi matkani ensimmäisen pallon suklaajäätelöä. Oli muuten hyvää. Nautintoa häiritsi vain hiukan se, että loppumatka hotellille piti juosta äidin ja veljen perässä jäätelökuppi kädessä, suklaajäätelö naamalla valuen.
Hotellille tultua menimmekin sitten kohta jo nukkumaan. Nukuin ensimmäisen yön pitkään aikaan painajaisia näkemättä.

Seuraavana päivän, kuten kaikki sitä seuraavatkin, aloitin aamu-uinnilla hotellin uima-altaalla. Koko reissun onnellisimpia asioita oli uima-allasta ympäri uiminen, kaikessa rauhassa ilman muita ihmisiä. Siitä saattaa täällä kotikaupunkini uimahallin väenpaljoudessa vain haaveilla.

Naapurissamme asui koira, jolla oli joku omituinen jakautunut persoonallisuus. Se haukkui meille melkein joka kerta ohi kävellessämme aidan takaa niin vihaisesti, että jopa minä jäykistyin kauhusta. En muista, koska olisin viimeksi pelännyt koiraa. Samaan aikaan siinä rähistessään se kuitenkin tunki itseään aidalle tervehtimään, heilutti häntäänsä ja katseli meitä ystävällisen näköisenä. Loppulomasta se käyttäytyi jo koko lailla niin ystävällisesti, että lakkasin pelkäämästä sitä. Ristimme sen perheeni kanssa Haukuksi, ja ainakin mulla on sitä vähän ikävä.

Samoilla naapureilla oli vähintään yhtä oudon oloinen kissa. En ole koskaan nähnyt sillä tavalla käyttäytyvää kissaa. Se juoksenteli vapaana ja tuli parina aamuna uima-altaalle mennessäni tai sieltä lähtiessäni poikittain eteeni, eikä ollut päästää mua kävelemään ohi. Se naukui kovalla äänellä lakkaamatta ja tuijotti pelottavasti suurilla silmillään. Ne silmät todellakin aiheuttivat mussa vähän kylmiä väreitä: eivät ne olleet mitkään tavalliset kissansilmät, vaan jotenkin epätavallisen suuret ja sen oloiset, kuin se kissa haluaisi saalistaa ja syödä mut. Se tuijotti kiinteästi silmiin ja mankui kovalla äänellä, lakkaamatta. Kun lopulta uskaltauduin silittämään sitä, se painautui muhun saman tien kiinni ja alkoi kehrätä. Kun sitten jonkin aikaa silitettyäni yritin jatkaa matkaa, se juoksi perääni, puski päällään jalkojani ja naukui, kunnes taas silitin sitä.

Toisena lomapäivänä kävelimme koko perheen voimin meren rantaan, hiekkadyyneille ja meren rannassa sijaitsevalle majakalle.
Matkalla näkyi upeita näköaloja.

Yhdessä paikassa näkyi tienpenkassa kauhea joukko ihmisiä ihmettelemässä jotakin ja heittelemässä jotakin ruuanpuolta. Mentiinpä sitten mekin sinne ihmettelemään. Bongaatteko näistä kuvista, mitä siellä näkyi?

No tollasia ison sisiliskon näköisiä otuksiahan siellä oli.




Sitten pääsin tekemään jotakin, mistä olen haaveillut pienestä pitäen.
Ratsastin kamelilla. 
Olen halunnut tehdä sen siitä lähtien, kun pienenä näin valokuvan, jossa isäni ratsastaa kamelilla. Kukaan muu perheestämme ei tarttunut tilaisuuteen, mutta minä tein sen sitten sitäkin kiivaammin. 
Luulin, että kamelilla ratsastettaisiin kuten hevosellakin, siellä selässä, kuten isänikin siinä valokuvassa. Mutta ei ainakaan tuolla. Siellä oli sellaiset tuolit kyttyrän molemmin puolin, jossa sitten istuttiin turvavöissä.

Täytyy kyllä sanoa, että mua hävetti mennä tukemaan sitä, että kameleita kävelytetään turistien viihdykkeeksi ympäriinsä letkassa ketjulla kiinni toisissaan, kuumassa, ihmisiä selässään. Yritin lohduttautua sillä, että voisivat ne huonommassakin paikassa olla, esim. jossain aavikolla, jossa ne joutuisivat kantamaan samalla tavalla raskaita lasteja vielä kuumemmassa kauemmin. Tuolla ne saivat välillä lepäillä auringossa.
Tein puolen tunnin lenkin aavikkomaisissa maisemissa. Olen joskus harrastanut ratsastusta, eikä tuo kamelilla ratsastaminen niin ollen ollut mulle mikään ensimmäinen kerta eläimen selässä. Kamelin käynti oli keinuvampaa kuin hevosen, joten olen ihan kiitollinen, ettei mun tarvinnut keikkua siellä selässä kyttyrän päällä.
Kameli on muuten sen verran ärhäkän näköinen eläin, että sitäkään ei juuri tehnyt mieli käydä taputtelemaan. Kai ne ihan kilttejä oikeasti ovat, mutta tosi ilkeästi ja pistävästi ne tuijottivat meitä, kun odottelimme siellä ratsastusretkeni alkua.

Pian tämän elämykseni jälkeen sattui koko loman noloin tapaus. Jaan sen nyt teille, että tekin voitte yhtyä perheeni naljailuun.
Näimme kadulla Amor-patsaan. Ei siinä mitään. Kävelimme sen ohi. Kävelin viimeisenä ja kuulin, kuinka muut perheenjäsenet juttelivat edelläni koiranpennuista, joita patsaan takana oli korissa. Minäkin vähän ihmettelin, miksi ne koiranpennut siinä olivat. En kuitenkaan sen kummemmin kiinnittänyt huomiota muiden puheisiin. Sitten isäni sanoi, että mun pitäisi mennä ottamaan kuva. Käsitin, että mun pitäisi mennä ottamaan kuva niistä koirista, joten käännyin ja kävelin takaisin patsaan eteen. Zoomailin hyvän aikaa ja räpsin kuvia koirista, askeleen päässä Amorista. Sitten, juuri kun aloin tähdätä myös patsasta ottaakseni siitäkin huvikseni kuvan, isäni tuli eteeni ja heitti kolikon patsaan edessä olevaan astiaan. Amor hymyili ja kumarsi.
Se "patsas" oli elävä. 
Säikähdin aivan uskomattoman paljon ja pakenin veljeni ja äitini luokse huohottaen, että "se olikin oikea!!!!" Veljeni ja äitini katsoivat minua ihmeissään ja vastasivat, että niin, sen takiahan me käskettiin sun mennä ottamaan siitä kuva. Etkö sä nyt sitten ottanut?
No en. Koirista on kuva, patsaasta ei. Selvisipähän, miten ne koirat siellä patsaan takana voivat olla.
Voi jumalauta, miten mua hävetti ja hävettää edelleen.
Mutta toisaalta, saihan se Amor ainakin kokea onnistuneensa tehtävässään, eli patsaan esittämisessä.Se, miten se onnistuikin pysymään täysin paikallaan pystyasennossa kädet koko ajan koholla, oli kyllä mun hämmästyksen ja isän kolikon arvoinen temppu.
Myöhemmin koko matkan ajan näimme samalla tavalla eläviä "patsaita", mutta toista kertaa en mennyt halpaan. Ne muut patsaat olivat lisäksi valtaosin istuvia, eli niiden tehtävä ei ollut yhtä vaativa kuin sen Amorin. Vähän vain oudolta näytti, kun niiden vaatteet lepattelivat tuulessa.

Noh, sitten saavuimme majakalle.

Tämän jälkeen oli jälleen vuorossa sielunhoitoa, eli meren rannalla kävelyä. Rannalta löytyi paljon hienoja hiekkapatsaita ja -linnoja. Oli myös valtavasti meriaiheisia matkamuistokauppoja, joista olisin halunnut ostaa kaiken. 

Meri, ja loputon, ihana, lämmin ja pehmeä hiekka, jossa olisin voinut myös juosta vaikka maratonin.

Käveltyämme ja juostuamme ihan kunnon lenkin sekä hiekassa että vesirajassa, dyyneillä ja rantahietikossa, läpi turistirannan ja nudistirannan, saavuimme viimein taas sinne toiselle puolelle rantaa, jossa pesimme jalkamme ja kävimme syömässä.
Tällä kertaa pelasin varman päälle ja söin spagetti bolognesen. Sen ei pitäisi olla kellekään vaikea ymmärtää eikä tilata ulkomaillakaan. Ei ollut mitään erityisen hyvää, mutta söin, kun oli niin hirveä nälkä.

Kävimme jälkiruuaksi jäätelötötteröillä koko perheen voimin. Isäni mielestä tämä oli reissun paras kuva:

Suklaarajaukset huulissa ja palmu kasvaa päässä. It's me.

Iltaisin joimme sangriaa, jota sai lähikaupasta järKYTTÄVÄN halvalla (tuo oli matkintaa jostain mainoksesta, olisko Sotkan...?) Tokana iltana maistelimme sangrian lisäksi myös kuohuviiniä erään iloisen uutisen vuoksi, jonka minä olin saanut. Tokana iltana minäkin osallistuin juominkeihin, seuraavana iltana maistoin vielä halpaa breezeriä ja sen jälkeen en enää juuri välittänyt mistään kaupasta ostetuista litkuista. Olen tosi nirso alkoholin suhteen. Irish Coffee ja muut harvat ja valitut juomat vain kelpaavat. 

Lisäksi vietimme iltoja ja vapaa-aikaa kuka milläkin tavoin. Makoilimme usein takapihan laatoituksella auringossa. Minä kävin usein myös iltapäivisin uimassa, illalla allas meni jo aika ajoissa kiinni. Luin paljon. Äitini ja veljeni ratkoivat kylki kyljessä ristikoita.

Kerron tähän väliin, että minä en sitten todellakaan ole mikään helppo ihminen tai mukava matkatoveri, jos ette sitä vielä tienneet. Älkää siis lähtekö mun kanssa matkalle, jos teillä on itsesuojeluvaistoa. Tuollakin matkalla kilahtelin milloin mistäkin ja räyhäsin jokaiselle joka asiasta, mm. juuri siitä, että veljeni ja äitini vain ratkovat ristikoita eivätkä vastaa mun keskusteluyrityksiin. Haukuin myös veljeni moneen kertaan mitä kauheimmilla sanankäänteillä täysin pystyyn ihan vain siksi, että mua ärsytti. Onneksi perheeni on kai tottunut siihen, että mulla on kaikennäköisiä mielialanvaihteluita ääripäästä toiseen, eikä kukaan juuri korvaansa lotkauttanut. Joskus musta tuntuu, että oon jotenkin vaihtunut synnytyslaitoksella tai jotakin, koska kaikki muut perheessäni, eli vanhempani ja kaikki kolme veljeäni, ovat suhteellisen rauhallisia, tasaisia ja järkeviä ihmisiä, ei kukaan muu ole tällainen ailahteleva hullu.

Mielestäni yksi parhaimmista lomamme asioista oli se, että söimme joka ilta ulkona. Rakastan syömistä. <3
Toisena iltana söimme Kuparipannussa, joka oli pohjoismaalainen ravintola. Siellä puhuttiin suomea ja tarjottiin kaikennäköistä täysin suomalaisesta ruuasta eurooppalaisiin erikoisuuksiin ja tavallisiin ravintolaruokiin. Siitä paikasta tykkäsin tosi paljon, ehkä eniten kaikista kokeilemistamme ruokapaikoista.

Tuona toisena iltana otin siellä porsaanfilettä pippurikastikkeella ja kermaperunoilla ihan vain siksi, että en ehtinyt tehdä valintaa ja sanoin siksi ottavani samaa kuin veljeni, koska veljeni sanoma kuulosti ihan hyvältä. Hyvää se sitten olikin. Äitini söi tosi hyvää lohipizzaa, jonka lopun hän sai ottaa mukaansa lähtiessämme. Isällä oli joku ihmeellinen härkäruukku, joka näytti ihan sieneltä ja muutenkin jokseenkin epäilyttävältä.

Jälkiruuaksi päätimme isäni kanssa ottaa Irish Coffeet. Lisäksi jälkiruokalistalla oli tuplasuklaakakkua, jota myös päädyin ottamaan.
Irish Coffee ja suklaakakku osoittautui erittäin toimivaksi yhdistelmäksi. Espanjassa ei ole alkoholiveroa, joten ne ei siinä alkoholimäärässä ilmeisesti juuri säästele: Irish Coffee oli siellä sellainen kahvilla terästetty viski. Olen juonut elämässäni kaikennäköisiä ja eri vahvuisia Irish Coffeita, mutta kyllä tää nyt oli niin tujua ainetta, että ei ikinä. Suklaatakaan ne eivät onneksi olleet säästelleet: kun Suomessa useimpia suklaatuotteita tunnutaan aina lieventelevän jollakin, mikä vähän lietsoo sitä makeutta, niin tuolla tuplasuklaakakku oli todellakin tuplasuklaakakku. Se oli pelkkää ihanaa, täyteläistä suklaamössöä.

Musta oli hauskaa, että tuolla laskujen yhteydessä tuotiin aina shotit. Suomessa olen tottunut ravintolassa saamaan laskun yhteydessä ehkä jotkut karkit, mutta tuolla tuotiin yleensä hunajarommishotit. Tuolloin toisena iltana veljeni sai luvan juoda minun shottini, sen Irish Coffeen jälkeen ei mulle enää oikein maistunut.

Seuraavana päivänä olin palanut niin, että mulle oli pakko käydä ostamassa pitkähihainen paita. En ollut ottanut sellaista mukaani. Lohdutti sentään, että kaikki muutkin helottivat punaisina kuin ravut. Ja kaikille muillekin ostettiin sit paidat, paitsi veljelleni, joka ei kuulemma tarvinnut.
Paitaostosten jälkeen suuntasimme toiseen suuntaan kuin eilen, eli vuorille. Kävelimme taas ihan hyvän kuntolenkin kaupungista ylöspäin vuoria kohti ja sinne päin kaupunkia, jota emme vielä olleet nähneet. Enää ei oikein huvittanut kävellä, sillä maisemat eivät olleet parhaimpia mahdollisia, ylämäki oli loputon ja palaneita käsivarsia ja niskaa poltteli.

Tuonne vuoristoon oli jätetty ilmeisesti jonkun viimeinen ateria kynttilöiden kera.

Vuoristosta palatessa löysimme kaupan, joka oli täynnä kaikkea kivaa. Minä ostin ihanan, leveälierisen hatun, jollaista olen halunnut jo kauan, joka oli halpa ja joka suojasi hyvin auringolta loppuloman ajan.

 Kolmantena iltana söimme intialaista ruokaa, joka oli mulle uusi tuttavuus. Aika tulista, alkupalana oli jotain jännää leiväntapaista, josta ei oikein tiennyt, miten sitä olisi tarkoitus nauttia ja pääruuasta oli kai tarkoitus nostella vähän kerrallaan lautaselle maustettavaksi. Ei pahaa, mutta ei mitään täydellisen hehkutuksenkaan arvoista ruokaa.

Seuraavana päivänä kävimme jälleen merellä. Tällä kertaa emme menneet hiekkaan juoksemaan, vaan kävimme enemmänkin kaupoissa ja yhdessä kahvilassa, joita meren rannalla kyllä riitti. Ihailimme näkymiä sieltä toiselta puolelta, mitä edellisinä päivinä emme olleet nähneet. Ainakin minä jumituin täysin kaikkien kauppojen osastoille ihailemaan matkamuistoja ja erityisesti kosmetiikkaa ja tuoksuja, jotka olivat niin paljon halvempia kuin Suomessa ikinä. Olin paratiisissa vaeltaessani edestakaisin pitkien tuoksuhyllyrivien väleissä, testeröiden ja haistellen.
Hamstrasin itselleni jääkaappimagneetteja, joita mun jostain syystä on aina pakko saada. Lisäksi ostin kynsilakan ja lakkasin sormenkynsien lisäksi myös varpaankynnet ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen.

 Sinä iltana mä olin kipeä. Vasta illalla, kun olin jo ulkoilemiseni ulkoillut, käynyt uimassa ja suihkussa ja lueskelin asunnolla kaikessa rauhassa, se iski. Ihan järkyttävä kipu jokaisessa jäsenessä. Olin niin pahasti palanut, että poltteli, kuin olisin ollut kiinni jossain hehkuvassa hellassa. Olin rasvaillut itseäni joka välissä, mutta ei se mitään auttanut. Pari tuntia vaikeroin ja itkin sitä kipua, yritin rasvata itseäni, tuli kauheita kylmänväristyksiä kuin kuumeen noustessa ja liikkuminenkin sattui, kun iho oli niin kireällä. Olimme kaikki palaneita ja kamalan näköisiä, mutta kukaan muu ei tehnyt itsestään sellaista numeroa.

Menimme syömään Greek Villageen, ravintolaan, joka oli aivan hotellimme vieressä. Söin jotakin pihviä ja ranskalaisia, ja se oli ehkä parasta, mitä lomani aikana söin. Kun olin aloittanut syömisen, mulle tuli yhdessä sekunnissa ihan käsittämättömän huono olo. Sillä kertaa kyllä luulen tietäväni, mistä se johtui: ihoni hehkui tulikuumana, mulla oli aika lämpimästi päällä, koska aiemmin illalla olin tärissyt kylmästä, ja siellä ravintolassa oli hemmetin kuuma. Yhdessä sekunnissa kylmä hiki kihosi selkään ja alkoi oksettaa. Otin hupparin pois, ei auttanut. Juoksin ulos ja istuin hotellimme portaille. Yökkäsin pari kertaa. Painoin pään polviin. Eikö sieltä jo muutama ruotsalainen, äidillisen oloinen nainen juokse kysymään, voinko huonosti. Ja niin kuin mä aina päden ruotsintaidoillani, kerrankin kun niillä olisi ollut käyttöä, en saanut suustani ulos sanaakaan. Tein vain yhden paljonpuhuvan käsiliikkeen, ja ilmeisesti se ymmärrettiin.

Ulkona raittiissa ilmassa olo parani ja palasin ravintolaan, jossa vanhempani jo tähyilivät huolissaan ikkunasta. Äitini oli kuulemma pohtinut, pitäisikö heidän lopettaa syöminen ja lähteä perääni. Isä taas oli päättänyt, että jos minä en tule takaisin, hän syö minunkin pihvini ja oli huolissaan lähinnä siitä, että mä ehkä tulenkin vielä takaisin.

Söin ruokani hyvällä halulla loppuun. Jälkiruuaksi otin taas suklaakakkua, joka tällä kertaa tarjottiin vaniljajäätelöllä, kermavaahdolla ja runsaalla määrällä suklaakastiketta. Sekin oli ihanaa!

Seuraavana päivänä lähdimme meren rantaan ja makoilimme siellä rantatuoleissa. Minä olin tosin suojannut itseni suht hyvin, emmekä makoilleet siellä kuin vähän aikaa. Äitini ja veljeni kävivät uimassa, minä en ollut ottanut uikkareita mukaan, joten katselin vain kateellisena rannalta.

 Sinä iltana söimme italialaista ruokaa, jonka pitäisi olla mun henkinen kotiruokavalioni, niin hulluna olen kaikenlaisiin pastoihin kastikkeineen. Tuolla erehdyin kuitenkin ottamaan lammasta, joka oli vähän liian sitkeää mun makuuni. Jälkiruoaksi tilasin jäätelöä aidon italialaisen jäätelön toivossa. Jos se oli aitoa italialaista jäätelöä, niin ei se ainakaan sellaista ollut, mitä Roomassa sain. Enemmän se maistui suomalaiselta normijäätelöltä.

Seuraavana päivänä lähdimme bussimatkalle vuoristoon.
Päivä oli sateinen, joten bussissa istuminen oli ihan hyvä ratkaisu. Kävin aamu-uinnilla sateessa ja ennennäkemättömissä tyrskyissä uima-altaassa mustien pilvien alla ja sitten pitikin jo juosta bussipysäkille, joka oli täynnä eläkeläisiä.
En ole mikään ikärasisti, mutta kaikki suomalaiset turistit, paitsi veljeni ja minä, olivat tuolla eläkeiässä tai lähellä sitä. Ja sen kyllä bussimatkalla huomasi. Puheenaiheet olivat laatua "kaikki täällä on niin kallista" ja "mitäs me seuraavaksi syötäisin" ja "hui kamala, bussi ajaa rotkoon!" En tiedä miksi, mutta mua alkoi sen päivän aikana jotenkin ahdistaa jo ihan se kokoaikainen suomen kielen kuuleminen. Olin ihan kiitollinen, kun päästiin kotiin.

Ajoimme siis tosiaan bussilla ylös vuorille, parhaimmillaan 800 metrin korkeuteen. Hienot oli näkymät ja tie aika mutkainen. Välillä jännitti vähän, koska tie oli kapea, eivätkä vastaantulijat tuntuneet siitä juuri piittaavan. Opas kertoi mielenkiintoisesti kaikista nähtävyyksistä ja Espanjan oloista muutenkin. Söimme lounaaksi kolmioleivät ja joka välissä tunnuttiin pysähtelevän kahvilla. Näköaloja ei juuri päässyt kuvaamaan muuten kuin bussin ikkunasta, sillä siellä korkealla ei oikein voinut pysähdellä. Ainoat kuvat sain satamasta, jossa kävimme jäätelöllä ja kaktuspuistosta, jossa kävimme kävelemässä ja katsomassa aaseja, kanoja, kukkoja ja riikinkukkoja.

Illalla söimme jossain merenrantapaikassa, jossa otin makaronia katkarapujen kera. Siinä oli pastaa ja kaikkea merenelävää. Se oli ihan hyvää. Jälkiruokana maistoin suklaamoussea, joka ei kyllä ollut mitenkään kehuttavaa.

Kahtena viimeisenä yönä aloin taas nähdä painajaisia. Niissä ei tapahtunut mitään kammottavaa. Niissä olin vaan taas takaisin kotikaupungissani, arjessa, opiskelujen parissa. Ahdisti niin, että kurkkua kuristi ja voihkin, että täälläkö mä taas olen. Heräsin kylmässä hiessä ja kesti kauan tajuta, etten mä Luojan kiitos vielä ole missään muualla kuin hotellissa lomailemassa. Nuo painajaiset pistivät miettimään sitä, mitä mun elämässä tällä hetkellä oikeastaan tapahtuu. Missä pisteessä ollaan silloin, kun tavallisesta arjesta unen näkeminen muuttuu loman hirveimmäksi painajaiseksi?

Viimeisenä kokonaisena päivänä kävimme keskustassa, tarkoituksena ostaa ne asiat, mitkä nyt sitten haluttiin ostaa. Siihen asti olin halunnut ostaa osapuilleen kaiken minkä näin, mutta sitten viimeisenä päivänä, kun olin varautunut tuhlaamaan rahani, mun ei enää tehnytkään mieli mitään. Kurkkua vain kuristi ajatellessa, että jo viimeinen päivä on käsillä. Jäätelö ei ollut enää yhtä hyvää. Tuoksujen hiplaaminen kosmetiikkaosastoilla ei tuottanut enää samanlaista hurmosta.
Ostin kuitenkin yhden halvan ja hyvän tuoksun, jota en ole Suomessa nähnyt.

Viimeisenä iltana söimme taas Kuparipannussa hyvää ruokaa ja poistuimme tyytyväisinä. Otin ruuaksi lehtipihvin ja jälkiruuaksi suklaajäätelöä, joka sekin oli todellakin suklaista: suklaajäätelöä suklaakuorrutteen sisässä, suklaakastikkeella kuorrutettuna. Ah nam.
Viimeisenä iltana syömään mennessä pukeuduin tavanomaisten shortsien ja T-paidan / topin sijasta siihen ainoaan mekkoon, mikä minulla oli mukanani. Eli valkoiseen, hihattomaan mekkoon ja äidin tummansiniseen boleroon. Näytin siinä läskiltä ja rumalta, kuten aina.
Hotellilla minä itkin hyvän aikaa sitä, että huomenna joudumme jo lähtemään.

Seuraavana aamuna kävin viimeisellä aamu-uinnilla, silitin naukuvaa kissaa viimeisen kerran ja sanoin heippa Haukulle. Kissa juoksi perässäni hyvän matkaa hotellille.
Pakkasin tavarat taas yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, ja sitten hyppäsimme bussiin, joka vei meidät lentoasemalle. Lentokentällä söimme ja joimme kahvit, tosin minun kahvini jäi juomatta, kun tuli kiire lähtöportille.
Tällä kertaa istuin lentokoneessa äitini ja veljeni välissä. Jännitin ennen lentoa, tulisiko mulle taas huono olo.
Kaksikymmentä minuuttia nousun jälkeen alkoi oksettaa. Ajattelin, että jee, enää viisi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, kyl se siitä!
Sitten tuli oksennus. Sain juuri ja juuri käden suun eteen. Iski paniikki, kun tajusin, etten pääse sieltä koneesta yhtään mihinkään. En pääse edes vessaan, koska käytävät ovat tukossa lentoemännistä ja kaiken maailman ruokakärryistä ja ihmisistä. En pääse mihinkään. Kylmä hiki tulvahti selkään yhdessä sekunnissa.
Onneksi äiti juoksutti mulle oksennuspussin. Sylkäisin pidättelemäni lastin siihen. Pari minuuttia meni ihan hyvin. Sitten aloin oksentaa oikein kunnolla. Oksensin ja oksensin ja oksensin, pussin täydeltä, sitä vain tuli ja tuli. Tuntui ihan oudolta, koska enhän mä ikinä oksenna. Lopulta elimistössä ei kai ollut enää mitään, mitä oksentaa, joten lopetin. Nojailin selkänojaan ja huokaisin, että hukkaan meni sekin lentokentällä syöminen.
Kaiken kruunasi se, että sen jälkeen lentoemännät alkoivat jakaa ruokaa. Ihmiset mun ympärillä söivät ateriansa samalla, kun mä yritin hengittää syvään ja pidin oksennuspussia taas valmiina.
Ja joo, tämä oli taas sellainen juonenkäänne, jonka kaikki varmasti halusivat kuulla.

Loppumatka meni ihan hyvin. Luin koko matkan isältä lainaamaani dekkaria, koska omat kirjat oli jo luettu. Ärsyttävät penskat selkäni takana potkivat ja hakkasivat koko matkan selkänojiamme. Ei siitä sen enempää.
Kotimatka tuntui kestävän lopulta paljon lyhyemmän aikaa kuin menomatka. Laskeuduimme öiseen Helsinkiin ja etsimme hyvän aikaa, että löysimme lentokentän lähistöllä autossa odottavan veljeni, joka oli tullut hakemaan meitä.
Saman tien lähdimme ajelemaan vanhempieni kotia kohti. Kotimatkan olin ihan tyytyväinen, kun sain ruokaa ja mulla oli luettavaa ja pystyin ojentamaan itseni mukavampaan asentoon kuin lentokoneessa.

Tämä oli oikeastaan tässä.
Onnittelut, jos jaksoit lukea alusta loppuun. Jaksoiko kukaan?